Pilkullinen ori – rinnallaan kaksi hevosta.

Mitä sinulle tulee ensimmäisenä mieleen, kun kuulet nimen Rod Stewart? Kenties tiukoissa trikoissa hyppivä diskohile kyselemässä ”oonks mä mielestäs seksikäs”? Vai kaveri sliipatussa puvussa, punaisissa tennareissa ja tukka pystyssä ihmettelemässä, miksi joillain tyypeillä vain on sitä tuuria? Tai ehkä baarijakkaralla istuva hupsu romantikko miettimässä, onko viime aikoina sanonut rakastavansa sinua?

Niin tai näin, millaista musiikkia tahansa Roderick David Stewart on noin 50-vuotisen uransa aikana tehnytkään, hänen viskinkarhea ja sielukas äänensä on se, mikä on tehnyt juustoisimmistakin kappaleista kuuntelemisen arvoisia, jopa 2000-luvun The Great American Songbook -albumisarjan versiointeja myöten.

Monelle Rod Stewartin alkuvaiheet eivät sano paljon mitään, mutta juuri vuodet 1968–1975 ovat miehen uralla ne kaikkein mielenkiintoisimmat. Silloin mies rakensi pohjan tulevalle jättimenestykselleen. Nuorgam esittelee kymmenen vaikuttavaa näytettä ”Rod the Modin” taipaleelta ennen Atlantin ylitystä.

#1 MORNING DEW (THE JEFF BECK GROUP: TRUTH, 1968)

Rod Stewartin laulajanura alkoi jo 1960-luvun alkupuolella teini-iässä, ja ensimmäisen singlensä hän levytti 19-vuotiaana (Good Morning Little Schoolgirl, 1964). Keikkailtuaan vuosikaudet erinäisissä kokoonpanoissa Rod liittyi vuonna 1967 The Yardbirdsin raunioille perustettuun The Jeff Beck Groupiin, jonka debyyttilevy Truth julkaistiin elokuussa 1968. Se oli Stewartin uran ensimmäinen ponnahduslauta kohti suurempaa menestystä.

Video ei ole enää saatavilla

#2 BLIND PRAYER (AN OLD RAINCOAT WON’T EVER LET YOU DOWN, 1969)

The Jeff Beck Groupin ensimmäinen kokoonpano hajosi toisen albuminsa Beck-Olan jälkeen kesällä 1969. Rod Stewart sai mahdollisuuden sooloalbumin tekemiseen, kun Mercury Recordsin Lou Reizner oli nähnyt hänet Beckin kanssa keikalla vuotta aiemmin. Sopimus tehtiin jo tuolloin, mutta sopimusteknisistä syistä levyn tekeminen onnistui vasta nyt.

Ensimmäisellä sooloalbumillaan Stewart naulasi varhaisten levytystensä teesit: sydänverellä tehty akustissävyinen keitos, joka koostui bluesista, countrysta ja folkrockista. Suurin osa kappaleista on peräisin Stewartin kynästä, kuten tämä sydäntäraastava Blind Prayer, mutta jo tuolloin Rod tarttui myös muiden tekemiin biiseihin ja teki niistä täysin omannäköisiään. Esimerkiksi The Rolling Stonesin Street Fighting Man ja Ewan MacCollin kansanmusiikkiklassikko Dirty Old Town pääsivät albumilla Rodin käsittelyyn.

Video ei ole enää saatavilla

#3 WICKED MESSENGER (FACES: FIRST STEP, 1970)

Samoihin aikoihin, kun The Jeff Beck Group hajosi, Steve Marriott lähti Small Facesista perustamaan Humble Pie -bändiä. Small Facesin jäljelle jääneet jäsenet pyysivät Stewartia ja niinikään The Jeff Beck Groupissa soittanutta Ronnie Woodia liittymään bändiin. Koska Stewart ja Wood olivat huomattavasti Small Faces -miehiä pidempiä, bändi tiputti Small-etuliitteen nimestään pois. Levy-yhtiön vaatimuksesta ensimmäinen albumi First Step tosin julkaistiin Amerikassa Small Facesin nimellä. Levyn vahvimpia esityksiä on aloitusraitana kuultava Bob Dylan -cover Wicked Messenger.

Video ei ole enää saatavilla

#4 COUNTRY COMFORT (GASOLINE ALLEY, 1970)

Stewart vuorotteli koko 1970-luvun alkupuolen soolouransa ja Facesin välillä. Facesin muusikot soittivat hänen sooloalbumeillaan, samoin kuin Facesin keikoilla soitettiin myös Stewartin soolomateriaalia. Toinen sooloalbumi Gasoline Alley jatkoi debyytin linjoilla enimmäkseen akustispainotteisen ilmaisun keinoin. Se sisälsi sekä omia että lainakappaleita. Albumin kappaleista mieleenpainuvimpia ovat nimikappaleen lisäksi Bob Dylanin Only a Hobo sekä Elton Johnin Country Comfort, joka sopii Rodin äänelle huomattavasti paremmin kuin kappaleen tekijälle itselleen.

Video ei ole enää saatavilla

#5 MAYBE I’M AMAZED (FACES: LONG PLAYER, 1971)

Myös Faces otti toisinaan käsittelyynsä muiden tekemiä kappaleita. Ronnie Lanen ja Rod Stewartin duettona laulama tulkinta Paul McCartneyn Maybe I’m Amazedista julkaistiin ensin singlenä. Long Player -albumille päätyi kuitenkin herkkä mutta väkevä liveversio aiheesta.

Video ei ole enää saatavilla

#6 EVERY PICTURE TELLS A STORY (EVERY PICTURE TELLS A STORY, 1971)

Rod Stewartin julkaisutahti 1970-luvun alkuvuosina oli hengästyttävän nopea. Facesin albumit mukaan lukien mies julkaisi vuosien 1969–1974 välillä yhdeksän albumia, ja näistä kolme pelkästään vuoden 1971 aikana.

Kesällä julkaistiin Rodin kolmas soololevy. Siltä nousi hitiksi Maggie May, Rodin omakohtainen kuvaus nuoren miehen suhteesta vanhempaan naiseen. Huippuhetkiin lukeutuvat myös Arthur ”Bigboy” Crudupin vanha rock’n’roll-standardi That’s All Right yhdistettynä traditionaaliseen Amazing Grace -negrospirituaaliin, Tim Hardinin alun perin tekemä Reason to Believe (jonka singlejulkaisun b-puolelta Maggie May aikanaan singahti hitiksi) sekä heti albumin alkumetreillä luulot pois ottava, Stewartin ja Woodin yhdessä kynäilemä nimikappale.

Video ei ole enää saatavilla

#7 STAY WITH ME (FACES: A NOD IS AS GOOD AS A WINK… TO A BLIND HORSE, 1971)

Facesin kolmas albumi julkaistiin marraskuussa 1971, vain yhdeksän kuukautta edeltäjänsä jälkeen. Välissä oli ehtinyt ilmestyä vielä Stewartin Every Picture Tells A Story. Humoristisesta nimestään huolimatta albumia on pidetty Facesin mestariteoksena, ja löytyyhän siltä bändin kaikkein suurin hitti, Stay With Me. Kontrastia Stewartin kohkaukselle tuo Ronnie Lanen pehmeällä äänellään laulama ja Rodin taustalaulama Debris. Tällekin albumille tiensä on löytänyt yksi lainakappale, Chuck Berryn Memphis, Tennessee.

Video ei ole enää saatavilla

#8 YOU WEAR IT WELL (NEVER A DULL MOMENT, 1972)

Stewartin neljäs soololevy vain syventää sitä, mitä kolmella aiemmalla albumilla oli kuultu. Lainakappaleista ehkä yllättävin on Jimi Hendrixin vain vuotta aiemmin Cry of Love -albumille tekemä Angel, joka voisi hyvin olla Rodin itsensä kirjoittama. Sam Cookelle tehdään kunniaa hänen Twisting the Night Away -kappaleellaan. Yksi Dylanin biisikin on jälleen mukana (Mama, You Been On My Mind). Varsin katkeransuloiseksi Rod äityy tulkitessaan soulklassikon I’d Rather Go Blind. Originaalikappaleista esiin nousevat True Blue sekä tässä kuultava You Wear It Well, joka käväisi brittilistan ykkösenä syyskuussa 1972.

Video ei ole enää saatavilla

#9 BORSTAL BOYS (FACES: OOH LA LA, 1973)

1970-luvun puoltaväliä lähestyttäessä Rod Stewart keskittyi entistä enemmän soolouraansa. Facesin viimeiseksi jäänyt levy Ooh La La onkin enemmän Ronnie Lanen albumi, mutta muutama rouhea veto Rod Stewartilta sille kuitenkin saatiin. Ronnie Lanen laulaman nimikappaleen Stewart tulkitsi vuonna 1998 albumilleen When We Were The New Boys.

Video ei ole enää saatavilla

#10 FAREWELL (SMILER, 1974)

Smileria on yleensä pidetty Rod Stewartin väliinputoaja-albumina, ja sitä se kieltämättä onkin. Albumin kahdestatoista kappaleesta vain kolme on omaa tuotantoa, ja covervalinnatkin ovat hieman yllätyksettömiä (Sam Cooke, Bob Dylan, Chuck Berry). Soittopuoli kuulostaa jotenkin ponnettomalta, ja välillä tuntuu, että torvi- ja jousisovitukset olisi liimattu tökerösti musiikin päälle. Olisiko kyse sitten ollut vain levytyssopimuksen täyttämisestä, sillä Smiler oli Stewartin viimeinen Mercury Recordsille tekemä albumi. Huonon maineensa takia levyltä on jäänyt unholaan muutama loistava kappale, esimerkkinä Farewell.

Video ei ole enää saatavilla

YLI ATLANTIN!

Ero Stewartin alkuaikojen soololevytysten ja Facesin välillä oli lähinnä se, että Faces oli Rolling Stones -tyyppinen rock’n’roll-bändi, kun taas Rodin soolotuotanto nojasi enemmän akustiseen ilmaisuun ja traditionaalisessa musiikissa käytettävien instrumenttien, kuten viulun ja mandoliinin käyttöön. Facesiltä julkaistiin vuonna 2012 kahden cd:n kokoelma Stay With Me: The Faces Anthology, joka kattaa bändin koko uran lähes täydellisesti. Rod Stewartin alkuaikojen soololevytyksistä on julkaistu kolmen cd:n boksi Reason to Believe: The Complete Mercury Recordings, joka sisältää kaikkien viiden studioalbumin lisäksi muutamia albumeilla julkaisemattomia bonusraitoja.

Stewart keikkaili Facesin kanssa vielä vuonna 1975, kunnes yhtye hajosi Ronnie Woodin siirryttyä Rolling Stonesin kitaristiksi ja Stewartin muutettua Englannista veropakolaiseksi Yhdysvaltoihin.

Muutosta kuvaa Rodin seuraavan albumin nimi ja kansikuva. Atlantic Crossingin kansimaalauksessa Rod astuu suurieleisesti valtameren yli Amerikan mantereelle. Myös levy-yhtiö vaihtui Warneriksi.

Itse albumi on hienoinen suunnanmuutos kaupallisempaan tyyliin. Hiteiksi nousivat Crazy Horsen kitaristin Danny Whittenin kirjoittama, riipaisevan kaunis I Don’t Want To Talk About It sekä Stewartin ehkä kaikkien aikojen tunnetuin esitys Sailing. Sittemmin Rod Stewart on musiikissaan poukkoillut tyylistä toiseen vaihtelevalla menestyksellä, mutta kuten kaikkien suurten tulkitsijoiden kohdalla, lauluääni on kannatellut miestä uralla läpi vuosien, oli kyse sitten valkoisesta soulista, new wave -vaikutteisesta popista tai 1940- ja 1950-lukujen viihdesävelmien lämmittelystä.

Video ei ole enää saatavilla

Antti Piirainen arvioi kymmenen suurirustoisen artistin musiikilliset ja kuonolliset ansiot ja rankkasi heidät tieteellisen tarkasti määritellyn ”nenä/musiikki-indeksin” mukaan. Kirjoittaja myöntää kokeneensa pientä kateutta pienehkön klyyvarinsa vuoksi tehdessään tutkimustyötä.

#10 Barry Manilow

Nenä: Varren paksuus pysyy suunnilleen samana ennen päätä. Muodoiltaan kuitenkin varsin pehmeä. 80/100.

Musiikki: Pehmeämpää kuin nenän muodot. Soft rock kuulostaa varsin hyökkäävältä Manilow’n sokeriballadeja vasten. 48/100.

64 Särmättömyys tulee esille kummassakin, niin nenässä kuin musiikissa. Pehmeitä muotoja etsiville tämä ei tule yllätyksenä.

#9 Riki Sorsa

Nenä: Tämän listan – ja samalla myös populaarimusiikin historian – suurimpia. Päätä kohti ulkoneva ja levenevä. Ei ihmekään, että monet lempinimet ovat liittyneet juuri tähän. 90/100.

Musiikki: Hyvin yleisessä tiedossa olevaa iskelmää. Kirjoittaja ei ehkä pienehkön nenänsä takia ole siihen erityisen mieltynyt. 50/100.

70 Ehkä kookas nenä on aina osoittanut sinne, minne Sorsa on tahtonut musiikkiaan viedä, ja kauanhan tuollaista kestäisi kääntää uuteen suuntaan.

#8 Roger Waters


Nenä: Yksi rockmusiikin kuuluisimmista. Menestyksen myötä käynyt monissa samppanjalaseissa. Kookas, mutta vailla yksilöllisiä piirteitä. 70/100.

Musiikki: Niin, tietänette Pink Floyd -nimisen yhtyeen? Soolourallaan hieman harhailevampaa. 78/100.

74 Varsin diktaattorimainen käytös Pink Floydissa näkyy nenässäkin: optimoitu toimimaan kuten nenän kuuluukin.

#7 Tiny Tim

Nenä: Hurja koukku, jonka luulisi jäävän jumiin ties minne. Varressa häkellyttävä ulkonema. 83/100.

Musiikki: Lähinnä hupaisaa ja lapsenomaista ukulele-materiaalia. Levytti myöhemmin myös Current 93:n David Tibetin levy-yhtiölle huomattavan erilaista materiaalia. 65/100.

74 Tiny Tim koukki varsin erilaisia vaikutteita uransa aikana. Kaikki tapahtui tuskin sormin.

#6 Markku Arokanto

Nenä: Siis katsokaa nyt, hyvät ihmiset. Mihin se ei vaikuttaisi? 99/100.

Musiikki: Vain yhden iskelmälevyn 1980-luvulla levyttänyt Arokanto ei ole kokenut musiikillisesti samaa menestystä kuin geenirintamalla. 51/100.

75 Drag-artistinakin 1980-luvulla ansioitunut Arokanto on sittemmin todistanut vainuaan teatteriohjaajana.

#5 Karen O

Nenä: Pitkä ja ohut. Myös tavallista terävämpi tapaus – voisi tuottaa vammoja törmätessä. 72/100.

Musiikki: Yeah Yeah Yeahsin keulakuvana popularisoinut indierockia vuosituhannen alusta. 80/100.

76 Nenän terävyys viittaa selvästi pääprojektin soundiin.

#4 Bernard Butler

Nenä: Kaikin puolin muotovalio, kritisoitavaa on hankala löytää. 87/100.

Musiikki: Ehkä paras kitaristi 1990-luvun Englannissa. Soitti kuolemattomat kitaraosuudet Sueden kahdelle ensimmäiselle levylle, nosti Duffyn tähtiin ja on sittemmin palannut Brett Andersonin yhteistyökumppaniksi. Kahden ensimmäisen levyn jälkeistä loistoa ei ole kuitenkaan löytynyt. 71/100.

79 Syyt musiikillisen tuotannon hiipumiseen eivät löydy ainakaan nenästä, elleivät mahdolliset nenään liittyvät vaivat ole aiheuttaneet hiljaiseloa. Mutta toivottavasti emme ole kuulleet viimeistä kertaa tästä klyyvarista.

#3 Jay-Z

Nenä: Varsin jykevä tapaus. Enemmän leveyttä kuin ulkonevuutta. 76/100.

Musiikki: Vuosituhanteen vaihteen menestynein räppäri. 94/100.

85 Jay-Z teki pitkän taiston noustakseen New Yorkin kuninkaaksi. Tällainen nenä pystyy ottamaan vastaan useammankin iskun vastustajilta ja on selvästi ollut äärimmäisen arvokas apuri huipulle noustessa – ja siellä pysyessä.

#2 Pete Townshend

Nenä: Varsinainen peruna. Epäkesko ja epäsymmetrinen, mutta röyhkeydessään varsin vaikuttava. 86/100.

Musiikki: Townshendin biisinkirjoitus hallitsi yhtä 1960-luvun tulenarimmista yhtyeistä. Kaikki The Whon jäsenet olivat jonkinasteisia rasavillejä, mutta musiikki iskee yhä lujaa. 92/100.

89 Rujot piirteet ja The Whon korviasärkevä kakofonia – moinen ei olisi tapahtunut muunlaisen nenän hallitessa kasvoja.

#1 Rod Stewart

Nenä: Kookas, muttei liian iso. Näkyvä, muttei liikaa tilaa vievä. Jopa pieni mutka nenän varressa onnistuu näyttämään karismaattiselta. 96/100.

Musiikki: Stewart lauloi maailman ensimmäisella heavy metal -levyllä (Jeff Beck Groupin Truth, 1968) ja oli tärkeässä roolissa brittipunkin synnyssä The Facesin nokkamiehenä. Sittemmin työntänyt nenänsä myös moniin vähemmän sopiviin paikkoihin, mutta ainakin kaikki vuotta 1975 edeltävä on kestänyt aikaa erinomaisesti. Myöhemminkin on syntynyt ajoittaisia täysosumia. 84/100.

90 Lähes loputtoman mukautuva nenä kuvastaa Stewartin uraa täysin, ja kaikki siihen liittyvät mahdollisuudet on myös käytetty.

Lahjoita rahaa hyväntekeväisyyteen Nenäpäivän merkeissä osoitteessa www.nenapaiva.fi.

Monipuolinen Linda Ronstadt.

Punkin rysähtäessä läpi popmaailman porteista 1970-luvun lopulla se yllätti useimmat vanhan kaartin rocktähdet housut kintuissa. Lihavat vuodet tropiikin auringossa pöhöttyneitä levyjä tehden tai eeppiset stadionegotripit olivat kertaheitolla ohi.

Suurin osa näistä usein alle nelikymppisistä has-beeneistä vetäytyi kartanoihinsa murjottamaan, mutta jotkut veteraanit lähtivät rohkeasti tunnustelemaan uutta ja outoa maaperää. Tulokset eivät aina olleet loistavia, mutta useimmiten vähintäänkin kiinnostavia. Tulipa joistakin näistä veteraanien uutta aaltoa, punkia, post punkia ja aikansa tuoretta tanssimusiikkia kanavoivista albumeista oikeita klassikoitakin. Tässä kymmenen sellaista, tänään viisi ja huomenna loput.

#10 Billy Joel – Glass Houses (1980)

“Don’t waste your money on a new set of speakers,
You get more mileage from a cheap pair of sneakers.
Next phase, new wave, dance craze, anyways
It’s still rock and roll to me”

Billy Joel saattoi kappaleellaan It’s Still Rock and Roll to Me pilkata uuden aallon hipstereitä, mutta tämän uuden jäntevämmän ja yksinkertaisemman musiikin ansiosta hän innostui Glass Houses -levyllään karsimaan sävellyksistään turhan läskin ja löytämään niiden kirkkaimman popytimen. Aikaisemmin lähinnä pehmorockballadeistaan, kuten Honesty, She’s Always a Woman, Piano Man ja Just the Way You Are tunnettu Joel oli pahimmillaan lähes sietämättömän teennäinen, melodramaattinen ja pöyhkeä. Glass Housesilla hän keskittyi simppeliin rockiin ja lopputuloksena oli nasevia uuden aallon muovaamia rock-kappaleita, kuten You May Be Right, It’s Still Rock and Roll to Me, I Don’t Want to Be Alone, Sometimes a Fantasy ja All for Leyna. Teennäisyydestä Joel ei aivan onnistunut pääsemään eroon, mutta tarttuva ja iskevä Glass Houses oli joka tapauksessa kevyesti hänen uransa paras levy.

Ennen: Honesty

Video ei ole enää saatavilla

Jälkeen: It’s Still Rock and Roll to Me

Video ei ole enää saatavilla

#9 Linda Ronstadt – Mad Love (1980)

1960-luvun lopulla Stone Poneys -yhtyeessä aloittaneesta Linda Ronstadtista oli 1970-luvun kuluessa tullut yksi kantrirockin sekä hienoimmista että suosituimmista tulkitsijoista. Ronstadtin suosio ei ollut laskemassa, vaan lakipisteessään, kun hän päätti kokeilla siipiään uuden aallon rockin ja power popin parissa. Taiteellisesti levoton Ronstadt oli jo edellisellä Living in the USA -levyllään versioinut Elvis Costellon Alisonin. Mad Lovelle hän levytti kolme Elvis Costellon sävellystä, kolme kappaletta The Creatonesilta, jonka laulaja-kitaristi Mark Goldenberg myös soitti levyllä, ja pari 1960-luvun klassikkoa, jotka hän esitti riemukkaan blondiemaisella tyylillä. Sellaisilla kappaleilla, kuten How Do I Make You?, I Can’t Let Go ja Girls Talk Ronstadt oli vastustamattoman pop. Hitureilla, kuten Costellon Party Girlillä ja Goldenbergin Justinella hän puolestaan osoitti olevansa yksi aikansa hienoimmista tulkitsijoista.

Ennen: I Can’t Help It If I’m Still in Love with You

Video ei ole enää saatavilla

Jälkeen: How Do I Make You?

Video ei ole enää saatavilla

#8 Ronnie Spector – Siren (1980)

Vaikka Ronnie Spectorin The Ronettesin kanssa tekemillä tyttöbändiklassikoilla oli suuri vaikutus Ramonesin ja New York Dollsin kaltaisiin punkpioneereihin (ja sitä kautta lähes kaikkeen punkiin), oli Spector 1970-luvun loppupuolella tuuliajolla. Väkivaltainen avioliitto The Ronettes -klassikot(kin) tuottaneen Phil Spectorin kanssa oli päättynyt viimein eroon vuonna 1974, mutta Ronnien musiikkiura oli raunioina. Sairaalloisen mustasukkainen Phil ei ollut päästänyt vaimoaan edes ulos kartanostaan, saati sitten levytysstudioon. Poikkeuksena oli vain George Harrisonin kynäilemä single Try Some, Buy Some / Tandoori Chicken vuodelta 1971.

Erottuaan Spectorista Ronnie pääsi viimein käyttämään vaikuttavia laulutaitojaan ensin cover-versiolla Billy Joelin Say Goodbye to Hollywoodista, jonka taustalla soitti Bruce Springsteen & The E Street Band ja kolmisen vuotta myöhemmin täyspitkällä Sirenillä. Levyn tuotti 1960-luvulla vallankumouksellisesti omia soittimiaan soittaneen tyttöbändi Goldie & The Gingerbreadsin ex-vokalisti Genya Ravan, joka oli 1970-luvun lopulla päätynyt tuottajaksi New Yorkin punkpiireihin ja oli vastuussa muun muassa Dead Boysin klassisen Young, Loud and Snottyn soundeista.

Ravan oivalsi, että Spectorin New Yorkin katujen makuinen laulutyyli ja energinen tyttöbändipop olivat kuin tehty rakkausavioliittoon punkin kanssa ja niinpä Sirenillä soittivat muun muassa Dead Boys -kitaristi Cheetah Chrome sekä Mink Devillen ja Johnny Thudersin Heartbreakersin jäseniä. Albumin avainraita on versio Ramonesin Here Today, Gone Tomorrowista, mutta myös sellaiset kappaleet, kuten Tonight, Boys Will Be Boys, Hell of a Nerve ja Let Your Feelings Show saavat toivomaan, että Spector olisi saanut enemmän aikaiseksi 1980-luvulla. Hänen seuraavaa levyään saatiin odottaa seitsemän vuotta, ja sen jälkeen tahti on ollut yhtä verkkaista.

Ennen: The Ronettes – You Baby

Video ei ole enää saatavilla

Jälkeen: Here Today, Gone Tomorrow

Video ei ole enää saatavilla

#7 Neil Young – Trans (1982)

Neil Young on aina osannut muuttua aikojen mukana. Hänen levoton muusansa on vienyt hänet folkrockista kantrirockiin ja rennosta laulaja-laulunkirjoittajasoundista punkin kautta ”grungen isoisäksi”. 1980-luvulla hänen monipuolisuutensa kuitenkin vaikutti lähinnä suunnattomuudelta. Geffen jopa haastoi Youngin oikeuteen ”tyylillisesti epäedustavien” levyjen tekemisestä. Youngin Geffen-aikojen aloittanut futuristisen synteettinen Trans saattaa hyvinkin olla hänen kiistellyin levynsä. Vaikka se ei ole läheskään täydellinen, eikä se todellakaan ole edustava esimerkki Youngin musiikista, on se kuitenkin rohkea ja yllättävä levy, jolta löytyy muutama todellinen Young-klassikko. Little Thing Called Loven ja Like an Incan perinteisen kitararockin väliin on piilotettu sellaisia kiehtovan kauniita vocoder-efekteihin ja syntetisaattoriusvaan upotettuja elektronisia popkappaleita, kuten tanssittava Computer Age, devomainen We R In Control ja leijaileva Transformer Man.

Ennen: After the Gold Rush

Video ei ole enää saatavilla

Jälkeen: Transformer Man

Video ei ole enää saatavilla

#6 Rod Stewart – Tonight I’m Yours (1981)

Harva on pudonnut kriitikkojen silmissä niin kovaa ja korkealta kuin ”Rod the mod”. 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa hän teki hienoja juurevia rock-levyjä sekä soolona että The Facesin kanssa, mutta vuosikymmenen lopulla hän suolsi ulos toinen toistaan laimeampia, tosin kaupallisesti menestyviä levyjä. Tonight I’m Yoursilla Stewart heräsi hetkeksi sitä edeltävien levyjen kokaiinin tahmeasta disco-rock-horroksesta ja päätti kokeilla muodikkaita uuden aallon soundeja. Haikean kauniilla Young Turksilla ja tarttuvasti nakuttavalla Tonight I’m Yours (Don’t Hurt Me):lla hän onnistui paremmin kuin hyvin. Vaikka versio Bob Dylanin Just Like a Womanista on hirveähkö ja Never Give Up on a Dream Stewartin suusta naurettavan falski, on Tonight I’m Yours hauska, raikas ja iskevä levy. Se tulisi olemaan myös Stewartin viimeinen oikeasti hyvä sellainen.

Ennen: Handbags and Gladrags

Video ei ole enää saatavilla

Jälkeen: Young Turks 

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

”A leather kid, a switchblade knife /
He did not intend to take his life”

Rod Stewart tuntuu tekevän kaikkensa, jotta maailma unohtaisi hänen olleen vielä 1970-luvun alussa yksi brittirockin lahjakkaimmista lauluntekijöistä. A Night on the Town -albumilta (1976) löytyvä The Killing of Georgie on tositapahtumiin perustuva tarina Stewartin Georgie-nimisestä homoystävästä, joka sai surmansa New Yorkissa. Kaunis balladi nousi brittilistalla parhaimmillaan toiseksi.

Video ei ole enää saatavilla