”Kaupungissa tuulee…”

Suomen suurin teinitähti teki mainostettua keskinkertaisemman albumin.

Meidän aikaamme kuuluu kulttuurin lapsellistuminen.

Aikuisten ihmisten oletetaan tietävän Twilight-sarjan käänteet ja diggaavan poikkeuksellisen ylimielisen nulkin oloisesta kanadalaisesta poplaulajasta, joka oli toissa viikolla 12-vuotias.

Harrypotterit, supersankarit, ja animaatiot ovat valloittaneet valkokankaat ”aikuisten elokuvilta”. Etenkin supersankarielokuvia käsitellään usein vakavasti otettavana elokuvataiteena siitä huolimatta, että ne ovat pohjimmiltaan lastenelokuvia, joiden aiheet ja emotionaalisen hienovaraisuuden taso heijastelevat kyseistä faktaa.

Suomen suurimman sanomalehden viikkoliitteen Facebook-päivitykset näyttävät tältä:

”Mites teidän viikonloppu on sujunut?

Kavereita? Krebailua? Sieiretkiä? [sic] Mummolointia? Pyöräilyä?”

Teinitähti Robin Packalenin kohdalla asia näyttäytyy muun muassa siten, että hän on saanut osakseen myös musiikkipiirien hyväksynnän ja hännystelijöikseen julkkikset jokapaikantyrkky, hammasparoni Rolexander Stubbin johdolla.

Robinista intoilu on kuin Gossip Girlin tai Britneyn diggailu – se erottaa aikaansa seuraavat kaupunkilaiset mentaaliagraareista, menneen maailman jäärätatit post-ironikoista. Se kertoo, kuka pystyy siirtymään grunge-sukupolven tällaisia asioita kohtaan kokeman perusreaktion (”Voi helvetti, mitä paskaa…”) tuolle puolen, epäironisen-mutta-vähän-ironisen-tai-ainakin-itsetietoisen arvostuksen tasolle.

Sori, mutta en voi kaikesta huolimatta hypätä surutta Packalen-kelkan kyytiin.

Robin on turvallinen, perussöpö ja varmasti kiva poika. Tällainen poika löytyy jokaiselta yläasteen luokalta.

Mitä hän ei sen sijaan ole on erityisen hyvä laulaja, kummoinen tanssija tai minkäänmoinen viihdyttäjä. Hänellä on suurin piirtein yhtä paljon karismaa kuin suomenruotsalaisella E-jolla-purjehtijalla.

Mutta se on ihan okei: ei hänellä tarvitsekaan olla. Hän on lapsi, jolle suosio ja suitsutus ovat asettaneet ylettömät vertailukohdat.

Mikä sen sijaan ei ole okei on teeskennellä, että Robin on enemmän – parempi, magneettisempi, lahjakkaampi – kuin hän tosiasiassa on vain sen vuoksi, että haluamme oman kaikki kansanosat yhdistävän megapopilmiömme, Suomen Justin Bieberin.

Mutta kuunnellaan albumia ennen kuin loikitaan johtopäätöksiin.

Robinin kolmas albumi tursuaa maailman vähiten yllättävässä tapahtumain käänteessä nykylistapopista tuttua superkompressoitua ääntä. Lisäksi sillä kuullaan häivähdyksiä David Guettan stadiontanssimusiikista ja vaikkapa Sannin kappaleista tuttuja dupstepin jälkeisen maailman kaikuja.

Enimmäkseen on kuitenkin kyse perin suomalaisesta soundista, jossa jälkikentmäinen pop kohtaa studiolta ja koneilta löyhkäävän ylituotannon. Hämmästyttävää kyllä, melkein kaikki kotimainen radiopop kuulostaa enemmän tai vähemmän kuvaillun kaltaiselta. Robinin albumi kuulostaa vähemmän tanssimusiikilta kuin Antti Tuisku ja vähemmän ”rockilta” kuin Irina, ja kuitenkin sitä saattaisi olla vaikea poimia niiden rinnalta poliisin tunnistusrivistä.

Kappaleet ovat kaikin puolin kyseisen lajityypin säännöt täyttävää askelmerkkipoppia. On toisin sanoen suloisen yhdentekevää, onko näitä kappaleita olemassa vai ei.

Yksi Robinin faniksi tunnustautuvien aikuisten järki-ihmisten argumentti on, että Jimi Constantinen (os. Pääkallo) ja kumppanien sävellykset ovat poikkeuksellisen hyvää ja hauskaa kertakäyttöpoppia. Vähän kuin joku Nylon Beat aikoinaan.

No eivät ne ole. Joitakin hetkiä lukuun ottamatta.

Tuotantojälki saattaa muuttua kappaleesta toiseen, mutta melodiat ovat samaa beigeä puuroa, joka tuli tutuksi jo Frontside Olliella: tavallaan äänimassassa on kosolti melodioita, mutta ne ovat niin yllätyksettömiä, latteita ja emotionaalisesti köyhiä, että tuntuu kuin mitään melodioita ei olisikaan. Mutta ymmärrän: hyvien melodioiden säveltäminen on helvetin vaikeaa.

Kohderyhmälle, jolla ei ole ollut vielä aikaa kuunnella ihan hirveästi musiikkia, Robinin popiskelmäsävellysten ihmistunteiden hiilikopiot todistetusti uppoavat. Olen kuitenkin melko varma, että Robinin aikuiset fanit eivät korvaansa lotkauttaisi, jos samat sävellykset laulaisi vaikka yhtä lahjakas 28-vuotias mies. Teinitähteydessä on novelty-arvoa.

Robin laulaa niin hyvin kuin luokan parhaalta poikalaulajalta voi odottaa, eli ihan mukiinmenevästi. Mutta eipä siinäkään mitään: ei moni muukaan poptähti pystyisi tienaamaan katulaulajan hommissa edes päivän hernekeittoannosta.

Mutta heillä on omaperäinen ääni. Ja karismaa. Robinilla ei ole, ainakaan vielä.

Ja on se sanottava: silloin kun Robin ei tylsistytä, hän ärsyttää. Hänen levynsä kuunteleminen on paikoittain kuin joutuisi seuraamaan etuoikeutetun, kaikin puolin täydellisen westendiläispojan tarinaa kaikin puolin täydellisen viikonloppunsa tapahtumista. Sekin voi toki olla monen mielestä kiinnostavaa.

Boom Kah -kappale erottuu kuitenkin edukseen: se kiemurtelee tiensä jo yhdellä kuulemalla muistin sopukoihin. Onhan se myös aika saatanan raivostuttava ralli, mutta ainakin se erottuu massasta popsävellyksenä. Albumin muita kohokohtia ovat Onnellinen ja Neon, joiden kertosäkeissä on popnerouden kipinää. Valitettavasti näidenkin kappaleiden säkeistöt kuulostavat pitkälti Aikakoneen ja PistePisteen ylijäämiltä, kertosäkeisiin verrattuna huomattavan lattealta ja epäinspiroituneelta Hobby Hall -tapetilta.

Itse musiikissa tai Robinissa ei ole mitään offensiivista. Siinä ajatuksessa sen sijaan on, että aikuisen ihmisen pitäisi ottaa tämä musiikki tosissaan tai uhrata sille kahta ajatusta. Itse olen uhrannut sille aika monta ajatusta, mutta minun aikuisuuteni onkin kiistanalainen kysymys.

Oli miten oli: itse haen teenage kicksini mieluummin vaikka Whamin tai Lorden (joskaan ei voida olla aivan varmoja, ettei hän ole itse asiassa hienon markkinointikikan keksinyt 38-vuotias nainen) musiikista – tai jopa Miley Cyrusin uudelta albumilta.

55 Kaikin puolin keskiarvoinen mutta pahimmillaan rasittava musiikki saa keskiarvoiset pisteet. Viisi mediaanin ylittävää pinnaa tipahtaa joidenkin kertosäkeiden briljanssista.

Video ei ole enää saatavilla

Maailman paras Robin 06.10.2013 Tavastia, Helsinki.

Robin, pian myös elokuvateattereissa!

Popin biologiaa ja kemiaa, muttei vielä kapinaa.

Robin ja hänen taustajoukkonsa olivat puun ja kuoren välissä: Koodi-esikoinen myi valtavasti ja kakkosalbumi piti saada markkinoille mahdollisimman nopeasti. Pidemmän kypsyttelyn aikana Robin olisi pian kasvanut ulos fanikuntansa raameista. Koodia tehtiin parisen vuotta, Chillaa koottiin kasaan alle vuodessa. Tarkemmin tietämättä veikkaan, että muutama Chillaan kappaleista oli valmiina jo Koodin ilmestyessä kevättalvella.

Robin Packalén on siis yhä vain 14-vuotias ja Chillaa täten luonteva jatko-osa Koodille. Se ei vie Robinia artistina kovinkaan radikaalisti mihinkään suuntaan, mikä on yhtäältä ymmärrettävää, mutta toisaalta harmi.

En tietenkään voi vaatia yläkouluikäisen laulavan mistään muusta kuin koulunkäynnistä, ihastuksesta, vapaa-ajasta, harrastuksista ja kotioloista, mutta siinä, missä Koodilla se maailma kuvattiin kotikutoisesti ja paikoin kömpelöstikin, Chillaa tuntuu välittävän saman maailmankuvan väkinäisemmin, laskelmoidummin ja sanoitusten osalta yhä varsin kömpelösti.

Mainio Biisi ystäville on Frontside Ollie osa kaksi. Rempseässä Biologiaa-kappaleessa samaistutaan koulunkäynnin kanssa tuskailevaan nuoreen ja Kaunis luonnostaan rohkaisee tyttöjä olemaan laittamatta meikkiä ja nostattaa itsetuntoa. Ajatus on kiva ja kannatettava, mutta kappaleesta tulee olo, että samaa biisiä myydään vimmatusti sekä nuorille että levyt ostaville vanhemmille. Tyttö ajattelee, että ”kiva, minä saatan kelvata ilman meikkiä”, vanhemmat taas, että ”hyvä, ettei Robin rohkaise meidän pikku prinsessaa käyttämään meikkiä noin nuorena”.

Ensimmäisen singlen, letkeän Puuttuva palanen -kappaleen, ainoa ongelma on Brädin säkeistön rankka yhtäläisyys Ludacrisin osuuteen Justin Bieberin Babyllä. Virhe on helppo antaa anteeksi, sillä muuten Puuttuva palanen on syksyn parhaita kotimaisia kappaleita. Se esittelee Robinin parhaimmillaan: valmiina poptähtenä, jonka nuoren iän panee merkille ainoastaan sanoituksia tarkkaan kuuntelemalla.

Kauttaaltaan tarttuvat kertosäkeet luottavat yhä venytettyihin vokaaliäänteisiin ja helppoihin sävellyskoukkuihin – jälleen ymmärrettävä päätös, mutta hieman liian varmisteleva. Melkein jokaisesta biisistä voi bongailla yhtymäkohtia vanhoihin hitteihin, mikä yleensä osoittautuu merkittäväksi esteeksi albumin kuin albumin tiellä kestosuosikiksi.

Jättihitiltä tuoksahtavan Luupilla mun korvissa -biisin räppäys sekä upean Sisko-kappaleen dubstep-soundimaailma ovat kuitenkin miellyttäviä yllätyksiä ja kertovat Robinin halusta ottaa hieman riskejäkin. Niitä saakin ottaa, sillä toisella kymmenellä kasvavat fanit ovat popin suhteen jo varsin valistuneita kuluttajia ja he huomaavat, jos tuote on tehty liian varman päälle. Särmää pitää löytyä. Eräs Chillaan kompastuskivistä on, ettei se kapinoi yhtään.

Muutaman absoluuttisen huippuhetken kiillottama Chillaa ei silti ole lainkaan huono tai turha albumi, itse asiassa varsin laadukas ja tarpeellinen – sekä Robinille artistina ja nuorisoidolina että levy-yhtiölle tulonlähteenä. Se on myös askel eteenpäin, muttei mistään näkökulmasta mikään harppaus. Eikä sen tarvitsekaan olla. En halua, että Robin tekee taiteellisesti parhaat ja kunnianhimoisimmat albuminsa alle täysi-ikäisenä. Antakaamme hänelle aikaa.

64 Juuri tarvittavan verran Koodia parempi Chillaa sementoi Robinin lahjakkuuden popparina, mutta suitsii häntä artistina vielä ehkä hivenen liikaa.

Video ei ole enää saatavilla

Teidän li-li-listaltanne puuttuu palanen ja uu uu se on mun näköinen.

Missä naiset? Missä räppi? Missä metalli? Missä artistit x, y ja z? Miehet äänestämässä miehiä, kun listalla oli vain viisi naisen säveltämää kappaletta.

Ennen kuin ehditte aloittaa kollektiivisen nihkeilynne, ruoskimme itse omaa listaamme sen puutteista. Ohjeistus oli pyrkiä objektiiviseen tarkasteluun ja nostaa esille kappaleita, jotka listalle olisivat kuuluneet, mutteivät syystä tai toisesta keränneet riittävästi ääniä.

Kommenttiosioon saa huomauttaa perustelujen kera muistakin kappaleista, jotka olemme sivuuttaneet.

Amorphis: Silver Bride (2009)

1990-luvun kuolometallisuuruus nousi suosiolla mitaten varsinaiseen kukoistukseensa vasta 2000-luvulla, uuden laulajan Tomi Joutsenen siivittämänä. Kalevalapohjainen ja folk- ja proge-sävyinen melodeath miellytti niin vanhoja faneja, kriitikoita ja keskitempoiseen melodiseen raskasrockiin suuntautunutta peruskansaa. Erinomainen esimerkki tunnistettavasta tyylistä on bändin yhdeksännen levyn simppelin tarttuva johtokappale. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Children of Bodom – In Your Face (2005)

Are You Dead Yet? oli loistava, reilun puolen tunnin puristus Bodomeilta. Yhä yhtyeen paras levy. Hevimetelisoppaan lisättiin roimasti punkkia ja industriali samalla kun riffejä ja rakenteita yksinkertaistettiin, parhaita tilutusimpulsseja tappamatta. Alexin laulu saavutti uuden karisman ja aggression tason. ”I don’t give a flying fuck, motherfucker”. Vaatii näyttelijäntaitoja, että voi laulaa tuollaista uskottavasti. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Clouds feat. Tiiu – Under the Dancing Feet (2008)

Kotimaassa häpeällisen vähälle huomiolle jäänyt jokseenkin salaperäinen Clouds (helsinkiläistuottajat Dead-O ja Ponytail) nauttii varsin suurta arvostusta alan kansainvälisissä piireissä. Vuonna 2008 julkaistu fantastisen valveunisesti keinuva Under the Dancing Feet olisi oikeudenmukaisessa maailmassa heidän läpimurtohittinsä. Kappale on äärimmäisen mieleenpainuva ja ylpeän omaperäinen – jopa genreä uusiin suuntiin puskeva – suomalainen luenta dubstepista. Se on maaginen yhdistelmä dubstepin varjomaailmaa ja puhdasta popsävellystaitoa. Kappaleen puuttuminen listalta on sen räikein yksittäinen puute. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

CMX – Tähdet sylissään (2000)

”Elämä on joenuoma / leveämpi kaikkea / mitä voimme vajavaisin sanoinemme mainita” kuuluvat Tähdet sylissään -kappaleen avaussäkeet. Sama pätee CMX:n kunnianhimoon, jonka komeimpia ilmentymiä tämä kappale on. Lähes kenelle muulle hyvänsä yhtyeelle riittäisi itse emokappale, joka istuu radioon mutta ei ole syntynyt sen vuoksi, mutta kolmen minuutin codalle Yrjänä on kutsunut Kampin laulukuoron, jonka harmoniat nousevat äänikuvan pintaan kuin usva hallan puremalta niityltä. (Samuli Knuuti)

Folkswagen – Suomenhevonen (2005)

Talvisodan tankit, autioituvat kylät ja kaurapeltoa hevosineen kyntävä isäntä ovat kuvia, joista todellisuus on irronnut jo monta merkityskerrosta sitten. Niihin törmää arvokonservatiivien puheissa, maalaisromantiikaa kierrättävissä kulttuuritapahtumissa ja keskustalaisessa juhlaretoriikassa. Siksi niitä tekee mieli kavahtaa. Folkswagenin ylistyslaulu suomenhevoselle riisuu kuitenkin pisteliäimmänkin kuulijan aseista ja pureutuu sanoja syvemmälle suomalaiseen sosiaalihistoriaan. Suonna Konosen herkkä ja nöyrä kunnianosoitus valaa kuluneen kuvaston täyteen tunnetta, johon laulun uumenista tapittava märkäturpa vastaa lämpimänruskealla ja kaiken ymmärtävällä katseellaan. Laulu pysäyttää odottamatta, eikä päästä otteestaan. Sen hartaassa kerronnassa on jotakin pohjattoman kaunista ja vilpitöntä. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Hanoi Rocks –  Day Late Dollar Short (2002)

Kun ensi kertaa näin möllösilmäisen setämiehen laulavan ”we are young and strong”, hyy nousi selkäpiihini. Tämä comeback-hitti nosti Hanoi Rocksin 2000-luvun nuorten tietoisuuteen. Se oli viihdefonisoolonsa ja modulaationsa kanssa varmasti parasta, mitä Mike Monroe tai Andy McCoy ovat aikoihin tehneet. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Ilmiliekki Quartet – Askisto (2006)

Ilmiliekin kokoonpanossa ei ole juuri mitään erikoista: trumpetti, piano, basso ja rummut. Mikään yhtye ei silti soita samoin: yhtä intuitiivisesti kuin tavallinen ihminen hengittää. Askistoa vilpittömämpää melodiantajua ja vapaampaa toteutusta, liukenemisten ja tiivistymien alkulimaa, ei ole tällä vuosituhannella Suomessa saavutettu. Kun Verneri Pohjola muun yhtyeen hiljaisesta kuohunnasta lopuksi palaa trumpetillaan ruotuun, hengen haukkomiseen on tikahtua. Voita karmasi iäksi ja osta aneeksi Take It With Me -levy. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Jaakko Laitinen & Väärä Raha – Saippuakupla (2010)

2010-luvun paras iskelmäorkesteri tanssittaa kansaa enimmäkseen lemmenlauluilla, mutta yhtyeen esikoisalbumin ehkä kovin biisi kertookin rahasta. Tosin negaation kautta, huomauttamalla, ettei maallisella mammonalla ole pysyvää merkitystä. Kolikot ovat kauniita, mutta kosketuksesta katovia saippuakuplia. Todella tärkeitä asioita ei voikaan säilöä taskuihinsa, kertoo hitaasta hehkutuksesta hurmioituneeseen kertosäkeeseen yltyvä mustalaisromanssi. Jaakko Laitisen palava laulutulkinta vahvistaa, että kyse on sydämen pohjia myöten koetusta elämänkatsomuksesta. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Jonna Järnefelt – Vaikeimman kautta (2003)

Näyttelijänä tunnetun Järnefeltin debyyttialbumi Aamukahviasetelma elvytti komeasti näyttelijöiden laulelmalevytysperinnettä 2000-luvulla. Vaikka Jukka Leppilammen säveltämistä ja Heimo Hatakan sanoittamista kappaleista Vaikeimman kautta lähentelee jo gospelia, se vetoaa erityisesti hengellisyyden taustalla hehkuvalla inhimillisyydellään. Järnefeltin kirkasta tulkintaa varjostava ja sympaattisesti keuliva Leppilammen taustalaulu on pieni, mutta kokonaisuuden kannalta tärkeä yksityiskohta. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Kakka-hätä 77 – Elämä on huora (2007)

Vuonna 2007 Teemu Bergmanin bändistä tuli ilmiö. Sen ansiosta tiedettiin pitkästä aikaa, kuinka punkkarin sielunmaailma piirtyi. Ilmeni, ettei sitä kiinnostanut parantaa maailmaa – enimmäkseen vain vitutti. Mutta tämä puolittain järsittyjen roiskeläppien, pilleriliuskojen ja Kela-lomakkeiden keskeltä mölisty inhorealismi oli suodattamaton ja rämisevä dokumentti hyvinvointivaltion harmaista syövereistä. Etenkin biisin kruunaava, nuorille konservatiiveille suunnattu piikki (”olis edes hauskaa elämästä puolet / mut eihän täällä viihdy kuin kokoomusnuoret”) on masentavan hauska, mutta myös oivaltava: Arkitodellisuus on sellaista paskaa, että jos siitä nauttisi, olisi jo kadottanut itsensä. Ehkä siis parempi, jos ahdistaa. (Jukka-Pekka Ronkainen)

Video ei ole enää saatavilla

Kotiteollisuus – Jos sanon (2000)

Parilla ensimmäisellä levyillään enemmänkin mökä- ja metallipiirejä kosiskellut Kotiteollisuus löysi kolmannen pitkäsoittonsa kärkikappaleella suuria massoja miellyttävän kultasuonensa. Siinä jyräriffi ja suoraviivaisen tamppauksen miehinen hikisyys yhdistyy tarttuvaan pop-melodiaan ja nyrkinheristystä lietsovaan uhokertsiin kieltämättä varsin rehvakkain tuloksin. Samaa kaavaa yhtye on sittemmin ryöstöviljellyt melkoisella menestyksellä. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Kukka – Hot Light (2000)

Kukka nousi legendaksi hajoamalla ennen aikojaan ja tarjoamalla luontaisen kasvualustan Risto Ylihärsilälle. Kuitenkin yhtye pitäisi muistaa ensisijaisesti musiikistaan. Harva suomalainen orkesteri on onnistunut yhdistämään haikean pop-sensibiliteetin, itseensä viittaavan indie-autismin, lämpimän lofi-äänimaiseman ja melankolisen naivismin tämän tamperelaiskolmikon tavoin. Hot Lights kiteyttää kaikki Kukan vahvuudet muutamaan usvaiseen minuuttiin, joiden uumenista löytyy hämmästyttävä määrä kauneuden sävyjä vielä vuosienkin jälkeen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Mamba – Vielä on kesää jäljellä (2002)

Onko ihmistä, joka ei tätä tunne? Onko ihmistä, jolla ei olisi mielipidettä Mamban jättihitistä, josta on tullut hyttysten ja halvan grillimakkaran kaltainen osa Suomen kesää? Vielä on kesää jäljellä on hirvittävä kappale ja antiklassikko, mutta kulttuurisesti merkittävämpiä kappaleita maassamme ei tällä vuosituhannella ole tehty. Mamba pitää huolen siitä, että kesä alkaa helmikuussa ja jatkuu marraskuulle. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Negative – The Moment of Our Love (2003)

Kehnosti soittaville ja suttuisesti meikkaaville Manse-glamrockareille oli helppo hymähdellä huvittuneesti, mutta genrestä löytyi myös muutamia oikeasti onnistuneita biisejä. Moment of Our Loven videossa Negative soittaa rockia kelmeässä sairaalaympäristössä, itsevarmuutta uhkuen. Nuorella ja räytyneenkauniilla Jonne Aaronilla oli kaikki edellytykset tulla teini-glamin Kurt Cobainiksi. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Kari Peitsamo: I Just Wanna Play Rock’n Roll (2004)

Peitsamon 2000-luvun tuotannon kantavia teemoja on ollut täydellisen rokkibiisin metsästys. Vuoden 2004 Taistelujen tiellä -levyltä löytyvä I Just Wanna Play voi olla hänen paras yrityksensä. Antti Lehtisen tiukan kompin ankkuroima kappale on täynnä rockin kliseitä (”I wanna know whats going on”, ”open tour radio”, I’m a rolling stone”), mutta jo haastava avauslause ”I don’t wanna go to USA” todistaa kuinka Kari ei epäröi tehdessään niistä omiaan. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Pertti Kurikan Nimipäivät – Mä vihaan maailmaa (2010)

Valittaminen vuoden 1977 tyyliin tuntuu nyky-Suomessa usein väsähtäneeltä ja ainakin osittaiselta huijaukselta, kuten tämä valittamisesta valittamisenikin. Nimipäivien vitutuksen taustalla olevia motiiveja ei voi kukaan epäillä. Pelkästään soiton ah-niin-sopiva huojunta ja Kari Aallon klassinen punkääni muodostavat poliittisen statementin, jolla on jo muutettu suomalaisia käsityksiä kehitysvammaisten elämästä. Jos tällä ei eduskuntaa kaadeta tai massamedian ulostekanavia tukita, niin ei sitten millään. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Pintandwefall – Somewhere I’d Be Worshipped (2007)

Tyttönelikko Pintandwefallin paras kappale on rämisevää garagerockia, mutta myös jotain enemmän. Sen kertosäe on ainoa yhteys, jossa Poets of the Fall on koskaan kuulostanut edes välillisesti hyvältä. Kappaleen hoilottavassa, jokseenkin holtittomassa energiassa ja sinne päin äännetyssä englannissa on jotain vastustamatonta ja omaperäistä, johon yhtye ei ole itsekään myöhemmin aivan yltänyt. Se ansaitsee paikan listalla, koska listalla on ehdottomasti liian vähän holtittomasti hoilottavia tyttöjä – ja ylipäätään liian vähän tyttöjä. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Plain Ride – Mannerheimintie (2009)

Plain Riden käsittelyssä 5.5 kilometriä muuttuu kymmeneksi minuutiksi ja kolmeksi sekunniksi. Kun huomioi yhtyeen käytännössä virheettömän diskografian, uniikin soundin ja Janne Westerlundin aliarvostuksen, Plain Riden paikka olisi ollut ehdottomasti listalla. Yksittäisistä kappaleista kura roiskuen junnaava Mannerheimintie on yhtyeen suurin, pisin ja kaunein. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Samuli Putro – Mitäpä jos (2009)

Zen Café huomioitiin varsinaisessa pophelmilistauksessa, mutta kunniaa ansaitsee myös Putron soolotuotanto. Mitäpä jos avaa Putron Elämä on juhla -soolodebyytin muistuttaen, kuinka tavattoman kauniiseen ja lohdulliseen ilmaisuun lauluntekijä kykenee. Mitäpä jos kuulostaa vaatimattomalta verrattuna siihen, että sen sanoituksissa poraudutaan ihmiselämän oleellisimpiin oivalluksiin. Suurista teemoista huolimatta äklö-reaktiota ei synny, kiitos nimenomaisen vähäeleisyyden. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

Swallow the Sun – Morning Never Came (2003)

Swallow the Sun -orkesteri on onnistunut tuomaan doom-metallin, jos ei nyt valtavirtaan, niin ainakin pois marginaalista. Siitä todisteena olkoon neljän edellisen levyn sijoitukset myydyimpien levyjen top10:ssä. Vahvoja melodioita ja doom-perinteitä sekoittava yhtye tuntuu uppoavan niin paatuneimpaan örrimurrihevariin kuin popimpaa heviä kuunteleviin teinityttöihin. Bändin debyyttilevy ei ole ehkä kaupallisesti menestynein, mutta sisältää kenties eniten helmiä. Niistä yksi on tämä maailmanlopun tunnelmissa seilaava levyn päätösbiisi Morning Never Came.

Video ei ole enää saatavilla

Pyhimys – Nöfnöf (2008)

Ahkerana vuodesta 2004 asti pysytelleen Pyhimyksen Tulva on täydellinen levy. Se on antiteesi edeltäjälleen (Salainen maailma): abstrakti, elektroninen, eikä lainkaan niin pröystäilevä. 19 kappaleen seasta erottuva Nöfnöf kertoo herra Bushin sikailevasta perheestä, videolla possunenäiset räppärit mässäilevät kanankoivilla ja hengaavat ostarilla. 2000-luvun parhaita räppilevyjä ja yksi lahjakkaimmista Suomi-räppäreistä ikinä. Vihaako Nuorgam räppiä? (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Redrama – If You With That (2003)

Lasse Mellbergin ensimmäinen Redrama-nimellä julkaistu sinkku pöllähti keskelle Eminemin valtakautta. Miehellä on hiukan samanlainen soundi äänessä, mutta If You With Thatin biitti on paljon funkimpi kuin Marshall Mathersillä yleensä. Biisissä ei ole mitään mullistavaa, mutta se on suomalaiseksi harvinaisen vakuuttava englanninkielinen valtavirtahoppistyge. Hymyilyttää joka kerta. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Robin – Frontside Ollie (2011)

Välillä eteen tulee täydellisiä poptuotoksia, joissa ei ole kerrassaan mitään korjattavaa – tutki asiaa miltä kantilta tahansa. Vuoden raikkain popilmiö Frontside Ollie on juuri sellainen. Nuorgamin historian hämmästyttävin vääryys puolestaan on, ettei Frontside Ollie yltänyt mukaan Top 100 -mahlalistalle. Onko 2000-luvulla muka sata kotimaista esittäjää levyttänyt tätä paremman kappaleen? (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

The Rollstons – Weekdays are Schooldays, Weekends are Mine (2002)

Mikä meitä nuorgamilaisia vaivaa, kun yksi 2000-luvun täydellisimmin surisevista kitarapoplauluista unohtui listalta? Vaikka myyttinen hevinuoruus jäi väliin, Diolta näyttävä Ronnie James jaksaa riemastuttaa edelleen. (Ville Aalto)

Teflon Brothers – Rakastunut etkoilla (2010)

Tämä leppoisan bassolinjan ja viipyilevän ruotsinlaivapianon vetämä minuuttinovelli tavoittaa etkojen tunnelman täydellisesti. Laulun kertoja on niin riemastuttavalla tavalla hukassa ihastuksensa kanssa, että on mahdotonta olla sympatisoimatta nuoren miehen ahdistusta. Kappale myös yhdistelee bossa novan hillittympää puolta niin tyylikkäästi arkisanastolla riimittelyyn, että sitä voisi käyttää oppikirjaesimerkkinä kotimaisen hiphopin parhaimmillaan oivaltavasta ilmaisuvoimasta. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Surupuku (2002)

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus oli vuosituhannen alussa Suomen suosituimpia yhtyeitä, eikä pääkaupunkiseudun ulkopuolella voinut välttyä näkemästä bändin “Kaikki liha tottelee kuria”-t-paitoja. Rautiaisen musiikki upposi niin metallia kuunteleviin pitkätukkiin kuin suomirockin kuuntelijoihinkin. Ei siis mikään ihme, että Surupuku-radiohitin sisältänyt Rajaportti-albumi myi platinaa. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Underwater Sleeping Society – Silence Teaches You How To Sing (2006)

Riihimäen ja Hyvinkään seudulta on tullut 2000-luvulla hurjasti hyvää vaihtoehtoista musiikkia. Vaikka tämä näkyikin Mahlalistalla, unohtui yksi pioneereista. Bändi, jonka lahjakkuus on sittemmin kuppautunut muun muassa Rubikiin, esiintyy omaleimaisimmillaan juuri tällä kappaleella. Intron klarinettimelodian mukanaan tuoma soinnillinen runsaus, rytminen leikittelevyys ja näiden vastapainoksi asettuvat suoraviivaiset kitarakompit vetivät suuntaviivoja vuosikymmenen kotimaiselle indierockille ilman, että tekijänsä saivat maistaa suurta kansallista menestystä. (Joonas Kuisma)

Video ei ole enää saatavilla

Velcra – We Must Start Again (2007)

En tiedä, mitä Velcralle tapahtui Hadalin jälkeen, mutta kyseessä on yksi kotimaisen industrialin harvoista hyvistä hetkistä. Levyn sydän on Jessi Freyn kaunis tumma ääni, jonka taustalle loihditaan rikkaita äänikudoksia ja keskenään risteileviä melodioita, jotka kaartelevat aiheitaan pitkään, löytäen lopulta aina maalinsa. We Must Start Again soi mahtipontisena ja leikkisänä, suureellisena ja herkkänä. Takana ovat vuosituhannen alun nu-metal ja uho. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Viikate – Kuolleen miehen kupletti (2003)

Suomalaisen raskaan musiikin kentällä Viikate on aina ollut outolintu: liian iskelmää hevareille, liian raskasta poppareille. ”Ei ketään kelle soittaa” kappaleella yhtye nousi kuitenkin koko kansan tietoisuuteen. Alkoholismista pienen pojan näkökulmasta kertova Kuolleen miehen kupletti on kuitenkin itselle yksi yhtyeen huippuhetkiä. Bändin uniikki soundi sekä Kaarle Viikatteen melankoliset sanoitukset ja mieletön melodiantaju jatkavat kunnialla suomalaisen mollivoittoisen musiikin perinnettä. Siksi Viikate kuuluu noteerata suomalaisista popklassikoista puhuttaessa. (Tero Uuttana)

Video ei ole enää saatavilla

Viola – Lovelights (2004)

Rohkeasti keskeneräisenä uransa aloittanut helsinkiläisyhtye puhkesi kukkaansa viiden vuoden olemassaolon jälkeen – ja millainen kukka se olikaan! Lovelights ja sen isäntäalbumi Tearcandy (2004) ovat yhä viiltävintä ja romanttisinta melodraamapoppia, mitä Suomessa on The Divine Comedyn jalanjäljissä tehty. Duoksi kutistunut ja viimeisinä vuosinaan vain verkossa musiikkia julkaissut yhtye lopetti toimintansa joulukuussa 2011. (Antti Lähde)

Robin (oik.) sekä Giffaa-mies Tomi Palsa itse 08.07.2012 Ruisrock, Turku.

Kolmesataa giffaata on sellainen virtsanpylväs, että jälleen on aika pienen luovan tauon. Palataan asiaan syyskuussa!

Robin 23.02.2012 Anttilan Top Ten, Tampere.

Robin näki etupuoli-Ollin.

En ole koskaan kuullut mitään muuta kappaletta hyräiltävän lähibussissa yhtä innokkaasti kuin Frontside Olliea.

Frontside Ollie kuuluu läpi nuorten kuulokkeista, ja yläasteikäiset keskustelevat siitä matkalla kotiin. Vaikka Robin ei koskaan saisi kaupaksi toista albumia, on hän saanut jo aikaan jotain suurta.

Koska Robinin esikoinen on pohjimmiltaan aikaan sidottua käyttömusiikkia, päätin kuunnella sen sekä kotioloissa että Kampin keskuksessa tarkastellen heitä, jotka saattavat oikeasti taitaa frontside ollien. Heitä, joiden suurin huoli on, mistä rahat seuraavaan käyntiin Hesburgerissa.

Jos tauottoman julkaisutulvan tukahduttama rock-kriitikko pyörittäisi Koodin kotonaan pari kertaa läpi tuore Leonard Cohen -albumi vieressään surkutellen sitä, että kaikki biisit ovat Maki ”Kuuden vuoden kuuliaisuus” Kolehmaisen sävellyksiä, niin arvio ei varmasti tekisi oikeutta albumille, jossa on ainesta tämän päivän teinien kollektiiviseksi pikkuklassikoksi. Levyksi, jota tämän päivän kuudesluokkalainen muistelee kahdenkymmenen vuoden päästä rakkaudella ja leveästi hymyillen.

Fantastinen Frontside Ollie jättää avausraitana väkisin muut kappaleet varjoonsa, vaikka moni niistäkin osoittautuu hyväksi. Räjäytät mun pään yhdistää PMMP-soundin Katy Perryn tuotantoa muistuttavaan sävellykseen, jonka kaksiosainen kertosäe tavoittelee taivaita kuulostamatta kornilta.

Sympaattinen slovari Hiljainen tyttö puolestaan kertoo syrjäytyneestä tytöstä, jota laulun kertoja ymmärtää, muttei uskalla lähestyä: ”Ollaan samanlaisia, aivan liian ujoja / Toisillemme puhumaan”.

Robin laulaa juuri niille lukuisille murrosiän kynnyksellä taisteleville epävarmoille tytöille, ja miksei pojillekin, jotka havaitsin Kampissa. Juuri heille, joiden sietokykyä koetellaan, kun kuteet ovat väärää merkkiä ja faija skitsoo eikä kukaan kuuntele.

Robin ei kertaakaan esitä olevansa mitään muuta kuin 13-vuotias poika eriparitossuissaan. Parhaiten nöyryys käy ilmi levyn toiseksi tähtihetkeksi kohoavassa Saappaat-biisissä:

”Liian suuret saappaat, en niihin tahtoisi astuu
Liian suuret saappaat, saa jalat kastuu”

Justin Bieber oli aloittaessaan toki muutaman vuoden Robinia vanhempi – tuossa iässä ikuisuus – mutta kuulosti silti tarpeettomasti elostelijalta häneen verrattuna.

Faija skitsoo– ja Huutaa-kappaleissa mainio sävellys hukutetaan turhan raskaaseen sovitukseen, lyriikoiden loppusoinnuissa ryömitään usein alta riman ja paikoin korviin vyöryy kasoittain tuskallisia popkliseitä. Vastapainoksi tarjotaan kuitenkin aivan tarpeeksi hienoja hetkiä.

Kun nuori poika laulaa ”vaikken koskaan sanokaan, mä sun neuvos talteen paan / Sä oot ihan helmi äiti kuitenkin”, se säväyttää. Todellinen äitienpäiväkonserttien täsmähitti.

Kaiken laskelmoinnin keskelläkin Robin onnistuu kuulostamaan vilpittömältä tavalla, joka on popmaailmassa äärimmäisen harvinaista.

64 Pitkään kypsytelty Koodi on mallikelpoinen tuote: Frontside Ollien lisäksi yhdeksän muuta karismaattisen tulokkaan suurella sydämellä esittämää, genressään pätevää kappaletta.

Video ei ole enää saatavilla