M’oon isompi ku Oasis.

Missä Robbie Williams olisi ilman Angelsia?

Täytyy muistaa, ettei hän lähtenyt tekemään Life Thru a Lens -soolodebyyttiään mitenkään helpoista lähtökohdista. Ne varhaisteinit, jotka vain kaksi vuotta aikaisemmin itkivät puhelinlinjat vettyneiksi Williamsin lähdettyä Take Thatista eivät varmaan olisi vuonna 1997 eväänsä hetkauttaneet, vaikka mies olisi kutitellut haulikolla suutaan. Toki poikabändien valta oli välissä ehtinyt vaihtua girl poweriin popmusiikin ikuisten lainalaisuuksien mukaisesti, mutta oli Williams kyllä itsekin syyllinen alennustilaansa. Huumeiden vetäminen Oasiksen bäkkärillä oli alkanut kiinnostaa enemmän kuin nuorisotähteys.

Williamsin oma erityinen päihderakkaus oli kuitenkin syöminen. Kun Noel Gallagher ja Meg Matthews järjestivät kartanossaan kokaiinihenkisiä viini- ja juustokutsuja, oli Robbie se, joka kysyi lupaa syödä muiden juustolautasilta jämät. Ilman poikabänditanssimuuvien timminä pitävää vaikutusta oli lopputuloksena hahmo, jota Gallagherin veljekset häneen väistämättä kyllästyttyään luonnehtivat termillä “the fat dancer from Take That”.

Kaiken lisäksi Williamsin ensimmäinen soolosingle, pyrkyrimäinen versio George Michaelin Freedomista, oli karmaiseva floppi. Jos ja kun Williams yritti vihjata olevansa moderni versio Michaelista ja kykenevänsä vastaavaan siirtymään aikuispop-crossoverin maailmaan, niin pieleen meni.

Siihen hän kykeni vasta Angelsin ja Guy Chambersin avulla.

On kyllä hieman hämmentävää tajuta pikaisen faktojentarkistuksen yhteydessä, että Angels julkaistiin vasta Life Thru a Lensin neljäntenä singlenä. Ilmeisesti Robbieta yritettiin aluksi myydä Oasis-konnektion voimin jonkinlaisena brittipoppia villasukankutojille -juttuna. Ei tajuttu, että levyn uumenissa piili kappale, jolla oli potentiaalia muodostua paljon villasukankutomista suositummaksi ajanvietteeksi.

Jokaiseen nuottiin ulottuvassa patetiassaan täydellinen Angels on Viidestoista yö, Joutsenlaulu ja Tahroja paperilla: itseään vastaan kääntyvä virtahepo, jonka tahtiin kyynelehditään yhtä helposti häissä kuin hautajaisissa, koska siitä on tullut liikutusta tarkoittava kulttuurimeemi.

Itsekin tajusin vasta tätä kirjoittaessani pohtivani ensimmäistä kertaa koskaan, mistä tämä helvetin biisi yleensäkään tarkalleen kertoo. Ilmeisesti siitä, että vaikka elämässä tapahtuu paskoja juttuja, kaikki menee lopulta hyvin, koska enkelit. Ne rakastavat, vaikka maalliset rakkaudet lakkaisivatkin soittelemasta.

Sehän on täyttä paskapuhetta. Ei kaikki mene lopulta hyvin. Ihmiselämä päättyy kuolemaan, eikä enkeleitä ole. Niistä höperehtimisen sijaan kannattaisi käyttää aikansa maallisiin rakkauksiin. Uskon kyllä, että Robbie – hieno mies, ja varmasti kova puhumaan ufoista sängyssä – on niin tehnytkin.

Siinä sivussa hän tuhosi brittipopin tällä kappaleella, joka teki kertaheitolla Oasiksen tarpeettomaksi, kun se lopulta julkaistiin singlenä joulukuussa 1997. Ymmärrät kyllä miksi, jos kuuntelet ensin koko Be Here Now’n ja sitten Angelsin perään.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kaikkein hauskinta koko “fat dancer from Take That” -läpässä on, että Robbie – kukapa muukaan – rikkoi sittemmin Oasiksen katsojaennätykset samalla Knebworthin pellolla, jolla Gallagherit viettivät kultaisen hetkensä. Videon perusteella se näyttäisi tuntuneen ihan hyvältä.

Video ei ole enää saatavilla

58 pinnaa Nuorgamilta? Ihan jees!

Saako olla karhennettuja turtanoita öljyssä sekä guacamolea (sis. 5 % avokadoa)?

Robbie. Robbie, Robbie, Robbie. Robbie Williams on niitä poppareita, joita kutsutaan vain etunimellä ja silti kaikki tietävät kenestä puhutaan. Jos ei huomioida Madonnan ja Rihannan tapaisia yksiosaista taiteilijanimeä käyttäviä artisteja, heitä ei ole montaa. Kylie, Mariah, Whitney ja Britney nyt ainakin.

Se, että artistia voidaan kutsua kaikissa yhteyksissä pelkästään etunimellä, kertoo paitsi siitä, että hänen nimensä ei ole John tai Steve, myös siitä että kyseessä on todellinen supertähti, jonka tuntevat kaikki. Kuuluisa koko kansan viihdyttäjä.

Ja sellaisena olen 2000-luvun Robbieta pitänytkin – enemmän viihdyttäjänä kuin poptähtenä. Hänestä tuli viihdyttäjä viimeistään Sinatra-vaikutteisen Swing When You’re Winning -albumin (2001) myötä. Ei poptähti voi laulaa albumillista swingiä menettämättä kirkkautta sädekehästään. Kun Robbie lauloi Nicole Kidmanin kanssa Somethin’ Stupidin, hänestä tuli tavallinen, sliipattu, tylsä. Sen jälkeen yrityksen tehdä kiinnostavaa konepoppia (Rudebox, 2006) saattoi rinnastaa väkisinmakaamiseen.

Viihdyttäjyys kulminoitui paluuseen Take Thatin riveihin. Koko viisikon levyttämä Progress (2010) olikin turvallisen viihdepopin, jos ei nyt mestariteos, niin huippusuoritus kuitenkin. Siksi odotukset Take the Crownia kohtaan olivat korkeat, mutta ristiriitaiset. Pystyykö Robbie jättämään Michael Bublélta pöllityn hännystakkinsa Take That -naulakkoon ja pukeutumaan taas röyhkeän poptähden viittaan?

Ei pysty.

Hän kyllä yrittää, mutta lupaavalla kannella koristettu Take the Crown on sisällöltään ärsyttävän laimea. Sillä ei kuulu se Robbien supertähtiasenne, joka sytytti hehkun kappaleisiin Old Before I Die, Millennium, Rock DJ sekä Come Undone. Se on jopa liian aikuinen. Kuvitelkaa Snow Patrolin ja Coldplayn rakkauslapsi ja suodattakaa se Gary Barlow’n hyväntekeväisyyssävellysten ja Bruce Springsteenin tuoreimpien albumien ainesten läpi. Barlow’n lisäksi Take the Crownin kimpussa ovat hääränneet Owen Pallett sekä Jacknife Lee, ja levyn päättävälla Losersilla Robbie duetoi Lissien kanssa.

Nimilista ei varsinaisesti vakuuta ja jo aiemmilla levyillä on käynyt selväksi, että Robbie tarvitsee ensiluokkaisia yhteistyökumppaneita. Ei ehkä Guy Chambersiä, mutta vaikka Paul Epworthin, Max Martinin tai Stuart Pricen.

Toki Robbie on jo konkari, joten Take the Crownin ei tarvitsisikaan lautailla trendikkyyden aalloilla, mutta silti sen keskinkertaisuus ja keski-ikäisyys hämmentää. Albumilta on turha bongata mitään erityisen rohkeaa, ellei muutamia kirosanoja lasketa. Sen sijaan se pomppii popin eri alagenrejen välillä kuin aropupu eikä sisällä yhtään todellista neronleimausta. Mutta eipä Robbie ole ennenkään albumimitassa täysin onnistunut.

Onneksi meitä hemmotellaan sentään muutamalla yksittäisellä huippuhetkellä: avausraita Be a Boy on mainio nyky-Take That -pastissi, riemukas Candy-single paranee kuuntelu kuuntelulta, voimakas Different on tyypillinen Robbie-slovari ja sarjassaan ihan kaanontasoa. Myös Into the Silencen kuulaus viehättää.

Vastavuoroisesti levy tuuppaa korvikäytäviin Shit on the Radion jähmeää kasarirockausta, muuten ihan kivan Gospelin väsynyttä ”go fuck yourself” -lyriikkaa sekä Hey Wow Yeah Yeah’n puhdasta brittirocktympeyttä. Mainitun Losersin kantrimenokaan ei kuulosta luontevalta.

Vauhdikkaammista vedoista sentään vimmainen Not Like the Others muistuttaa siitä Robbiesta, joka lauloi Let Me Entertain Youn, mutta ikävimmillään Take the Crown on kuin hittistudion jääkaapin pimeimmistä nurkista löytyneistä purnukoista kyhätty sattumanvarainen ateria, joka ei kaikeksi pettymykseksi osoittaudu kovin kiinnostavaksi. Siitä ei saa edes vatsanpuruja.

Kruunu lipeää näpeistä, mutta onneksi kansi sentään on siis nätti.

58 Robbie ei vieläkään onnistu valloittamaan albumimitassa. Lisäksi Take the Crown osoittaa raadollisesti, että ilman varmoja superhittejä hänen kaltaisensa suvereeni tulkitsijakin eksyy kauas keskinkertaisuuden suolle.

Video ei ole enää saatavilla

Alicia Keysin viides studioalbumi Girl on Fire ilmestyy 27. marraskuuta. Levyn ensimmäinen single on sen nimikappale – noin miljoonas hitti, jossa samplataan Billy Squierin kasarihittiä The Big Beat. Tässä kuultavalla Inferno-versiolla räppää pop- ja pyllyihme Nicki Minaj.

Video ei ole enää saatavilla

Matt & Kim – Now

Brooklyniläinen indiepopduo on sanapari, joka sopii lukemattomiin 2000-luvun tulokkaisiin – myös Matt & Kimiin. Lokakuun alussa ilmestyvän nelosalbumi Lightningin toisen singlen videon ovat ohjanneet Sarah Riazati ja Kalani Fujimori.

Video ei ole enää saatavilla

Graveyard – Goliath

Bluesia, heviä ja psykedeliaa sekoittava göteborgilaisbändi julkaisee 26. lokakuuta kolmosalbuminsa Lights Outin, jonka ensimmäinen single on Goliath. Nuclear Blastille levyttävä Graveyard on kansainvälisen läpimurron kynnyksellä; kakkosalbumi Hisingen Blues nousi jo listaykköseksi Ruotsissa.

Video ei ole enää saatavilla

Melody’s Echo Chamber – I Follow You

Kevin Parker ei lepää. Aiemmin kesällä ilmestyi albumi australialaismuusikon Pond-yhtyeeltä ja lokakuun alussa on Tame Impalan vuoro. Väliin mahtuu vielä tällä viikolla eponyymin esikoisalbuminsa julkaiseva Melody’s Echo Chamber, jonka toinen osapuoli on Parkerin mahtavasti nimetty ranskalaistyttöystävä Melody Prochet. I Follow Youn videon oh ohjannut Laurie Lassalle.

Video ei ole enää saatavilla

Robbie Williams – Candy

Robbie Williamsin yhdeksäs studioalbumi Take the Crown ilmestyy marraskuun alussa. Se on Robbien ensimmäinen sen jälkeen, kun hän  kaksi vuotta sitten palasi Take Thatin riveihin. Levyn ensimmäisen singlen Candyn on kirjoittanut vanha kiistakumppani Gary Barlow. Videon on ohjannut Joseph Khan.

Video ei ole enää saatavilla

Bostonin hardrock-ylpeys julkaisee jo viidennentoista studioalbuminsa. Se on ensimmäinen originaalisävellyksistä koostuva Aerosmith-levy sitten vuoden 2001 Just Push Playn; välissä yhtyeeltä ilmestyi coveralbumi Honkin’ on Bobo (2004). Levyn on tuottanut Jack Douglas, joka hääri studiossa myös Aerosmithin 1970-luvun klassikkolevyillä. Levyn ensimmäinen single on Jim Vallancen (mm. Bryan Adamsin Summer of ’69 ja Heaven) kanssa kirjoitettu Legendary Child, jonka Aerosmith äänitti ensimmäisen kerran jo Get a Grip -albumia (1991) varten

Video ei ole enää saatavilla

Christina Aguilera – Lotus

Christina Aguileran levyjä on myyty yli 30 miljoonaa kappaletta. Ja pian muutama enemmän, jahka Sony Music julkaisee laulajattaren viidennen studioalbumin Lotusin. Mukana levyllä ovat muun muassa brittituottaja Alex Da Kid (Nicky Minaj, Eminem), australialaisartisti Sia sekä Your Body -singlen tehtailleet Max Martin ja Shellback. Levyllä vierailevat Cee-Lo Green ja Maroon 5:n Adam Levine.

Video ei ole enää saatavilla

Talib Kweli – Prisoner of Conscious

1990-luvun lopulla Mos Defin kanssa muodostamallaan Black Star -duolla läpi lyönyt Talib Kweli julkaisee viidennen sooloalbuminsa. Prisoner of Consciousilla vierailevat muun muassa Miguel, Busta Rhymes, Nelly, Seu Jorge ja Melanie Fiona sekä ykkössingle Push Thrulla feattaavat Curren$y ja Kendrick Lamar.

Video ei ole enää saatavilla

Lindstrøm – Smalhans

Kokeellinen Six Cups of Rebel ei juuri tuonut lisäglooriaa minimaalisen avaruus-housen taitoniekalle, mutta Todd Terjen miksaama, kuuteen tanssiraitaan jaettu Smalhans saattaa tarjota vastalääkkeen. Levyn nimi tarkoittaa niukkuutta (lupaavaa!), ja kappaleet on otsikoitu norjalaisten, öh, perinneruokien mukaan. Nam nam!.

Video ei ole enää saatavilla

Vitalic – Rave Age

Remiksaajanakin tunnettu ranskalainen elektrohouse-muusikko Pascal Arbez julkaisee kolmannen albuminsa Vitalic-nimellä. Rave Agen on miksannut Stephane Alf Briat, jonka on painanut kädenjälkensä muun muassa Airin ja Phoenixin levyille.

Video ei ole enää saatavilla

Robbie Williams – Take the Crown

Take the Crown on Robbie Williamsin yhdeksäs studioalbumi – ja ensimmäinen sen jälkeen, kun laulaja kaksi vuotta sitten palasi Take Thatin riveihin. Levyn ensimmäisen singlen Candyn on kirjoittanut vanha kiistakumppani Gary Barlow, joka toimii myös levyn tuottajana.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Uuden albumin julkaisevat muun muassa All That Remains, Benjamin Biolay, Jesse Boykins III & MeLo-X, Cheval Sombre, Emeralds, Kim Nowak, NON, Piirpauke, Porcupine Tree, Prince Rama, Streetlight Manifesto, Teen Daze, Tiiu Helinä, Uhrijuhla ja Yö.

Evan Dando ei ilahtunut kuvaajan ”goo-goo-go-choo”-tervehdyksestä.

Onneen ei tunnetusti ole oikotietä, mutta hittilistojen kärkeen voi karauttaa myös lainahevosella. Otimme tarkasteluun 15 tapausta, joissa paikkaa parrasvaloissa on tavoiteltu jo ennestään kovin tutuilla sävelillä.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

1. The Lemonheads: Mrs. Robinson

Mitä: 1990-luvun alun vaihtoehtoehtorockin söpöliinit tarttuivat Simon & Garfunkelin klassikkoon.

Miksi: Itseään vielä Lemonheadsiksi ilman artikkelia kutsunut yhtye oli päässyt suurelle levy-yhtiölle ja kiinni isompiin rahoihin ja yleisöihin. Puitteilla oli kuitenkin hintansa ja kun yhtyettä pyydettiin levyttämään Mrs. Robinson osana Miehuuskoe-elokuvan vhs-version markkinointikampanjaa, ei yhtyeen auttanut kuin suostua.

Millä seurauksilla: Version suosio yllätti kaikki. Mrs. Robinson muodostui pikkuhitiksi ja laitettiin jopa Wayne’s World 2:n soundtrackille. Yhtyeen vastalauseista huolimatta cover lisättiin myös It’s a Shame About Ray -levyn myöhempiin painoksiin.

Miten pärjää alkuperäiselle: Yhtye ei itse ollut kappaleesta innossaan ja Evan Dando määritteli sen jopa huonoimmaksi levyttämäkseen lauluksi, jonka lisääminen It’s a Shame About Ray -levylle tuhosi kokonaisuuden. Tämä on hieman yllättävää, sillä itse asiassa yhtye suoriutuu laulusta mainiosti. Hitaampaan originaaliin verrattuna Lemonheadsin versiossa on raikasta vimmaa.

Entäpä sitten: Mrs. Robinson antoi Lemonheadsille mukavan myötätuulen seuraavalle levylleen Come on Feel the Lemonheads. Levy ei kuitenkaan ollut odotetunlainen hitti ja Dando alkoi sekoilla huumeiden kanssa. Mrs. Robinson on yhä yhtyeen tunnetuin levytys. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

2. The Byrds: Mr. Tambourine Man

Mitä: The Byrds käsitteli Bob Dylanin Mr Tambourine Manin ja julkaisi sen debyyttisinglenään huhtikuussa 1965.

Miksi: Oli kätilöitävä ilmiö nimeltä folkrock. Se tapahtui naittamalla The Beatlesin heleä Rickenbacker-soundi nuoren Dylanin vertauskuvia vilisevään tarinankerrontaan.

Millä seurauksilla: The Byrdsin debyyttisinkku ampaisi Britannian ja Yhdysvaltain sinkkulistojen paalupaikalle ja raivasi polun suurmenestykselle. Välillisenä vaikutuksena folkrock dominoi yhä tänäkin päivänä Radio Suomen viikonloppuja. Ihan hyviä saavutuksia siihen nähden, että The Byrdsin ainoa kunnolla soittotaitoinen jäsen Mr Tambourine Manin julkaisun aikaan oli Roger McGuinn, jonka 12-kielinen tarjoaa biisin introssa palan taivasta – muutoin levytys on maineikkaan The Wrecking Crew -sessioporukan musisoima. Koko sopimus Columbian (joka sattui myös olemaan Dylanin levy-yhtiö) kanssa olisi jäänyt luultavasti solmimatta ilman suositusta Miles Davisilta.

Miten pärjää alkuperäiselle: The Byrds korjasi alkuperäisteoksesta pari avaintekijää: pätkäisi keston puoleen ja heivasi kamalan huuliharpun laulua rumentamasta. Cover on myös originaalia huomattavasti pirteämpi. Siinä missä vanhan känisijän saarna tamburiinimiehestä kuunnellaan jalat ristissä istuen, voi The Byrdsin stoorin tahdissa tanssahdella, kuten Dylankin ihastuneena totesi lainaversion kuultuaan.

Entäpä sitten: The Byrds avasi uransa lainalaululla ja harrasti covertouhuja estoitta myöhemminkin, mutta onnistunut Dylan-versio takasi heti kättelyssä laajan kuulijapohjan bändille, jonka oma tuotanto ansaitsi paljon korvapareja. (J-PR)

Video ei ole enää saatavilla

3. Van Halen: You Really Got Me

Mitä: Tukkametallin esi-isät versioivat The Kinksiä.

Miksi: 1970-luvun lopussa The Kinks oli hämmentävän suosittu. The Jam levytti David Wattsin ja Pretenders Stop Your Sobbingin. Komein covereista oli kuitenkin aloittelevan Van Halenin energinen tulkinta You Really Got Mesta.

Millä seurauksilla: Lainakappale auttoi yhtyettä saamaan radiosoittoa. Yhtyeen iloksi coveri soitettiin usein yhdessä sitä edeltävän Eruption-instrumentaalin kanssa.

Miten pärjää alkuperäiselle: Van Halenin versiossa on vissiä energiaa, mutta kopio on kuitenkin aina kopio. The Kinksin Dave Davies on julkisesti paheksunut lainaa julistaen, että Van Halen olisi jäänyt pennittömäksi ilman heidän kappalettaan.

Entäpä sitten: Daven sanoja sopii kuitenkin epäillä. Van Halen ei jäänyt lainahitin ihmeeksi vaan päätyi kiintotähdeksi kasarihevin kaanoniin. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

4. Problems?: Katupoikien laulu

Mitä: Problems? tarttuu George de Godzinskyn klassiseen iskelmään.

Miksi: Koska sähköisesti ja nopeasti soitettu iskelmä iskee silloinkin, kun uusi sovitus ivaa sen alkuperäistä sovinnaisuutta. Ja koska Problemsin Tumppi Varonen on sielultaan täysverinen kivikaupunkiromantikko.

Millä seurauksilla: George de Godzinskyn sävelmä ylitti sukupolvirajat ja kappaleen nostalginen kuvasto tarjosi Problemsille jotakuinkin täydellisen identiteetin. Vuonna 1995 Tumppi Varonen versioi kappaleen akustisesti myös Pelle Miljoona & Rockersin Landella-levylle (sic). Viime vuosina Problemsin tulkintaa on aseteltu kohtalaisella menestyksellä Jokereiden tunnussäveleksi.

Miten pärjää alkuperäiselle: Lähes täydellisesti. Kappaleen liki 20 levytetystä versiosta juuri Problemsin tulkinnassa kaikuu aito katujen nuotti.

Entäpä sitten: Laulu poiki Problemsille tärkeän pikkuhitin aikana, jona yhtyeet olivat lyhytikäisiä ja kokoonpanot väljiä. Vaikka Problems vaipui nopeasti Varosen muille kiireille ja soittopesteille alisteiseksi yleisotsikoksi, pysyvät kadut, poikamaisuus ja rock edelleen yhtyeen kolmiyhteisenä lähtökohtana. Viriili osoitus tästä on Problemsin viimevuotinen livelevy Suora lähetys. (HL)

Video ei ole enää saatavilla

5. Roxy Music: Jealous Guy

Mitä: Keikariyhtye kunnioitti John Lennonin muistoa.

Miksi: John Lennon murha sai Roxy Musicin ottamaan Jealous Guyn keikkaohjelmistoonsa kunnianosoituksena. Kappaleesta tuli niin suosittu, että keväällä 1981 yhtye julkaisi versiostaan singlen.

Millä seurauksin: Single osui järkyttyneiden musiikinystävien hermoon ja nosti Roxy Musicin ainoan kerran brittilistan ykkössijalle.

Miten pärjää alkuperäiselle: Roxy Music epäonnistui harvoin, mutta nyt ei voi mitään. Sinänsä sulava kasaritulkinta ei mitenkään pärjää Lennonin alastomalle rehellisyydelle.

Entäpä sitten: Singlen voi ajatella auttaneen yhtyettä keräämään voimansa vielä komealle Avalon-albumille. Muuten Jealous Guy jäi yhtyeen diskografiaan kuriositeetiksi, josta yleensä vaietaan kohteliaasti. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

6. Los Lobos: La Bamba

Mitä: Meksikolaisamerikkalaiset juurimuusikot versioivat Richie Valensin postuumin mestariteoksen.

Miksi: Tilaustyönä. Yhtye levytti La Bamban ja muutamia muita Valensin kappaleita 17-vuotiaana kuolleen rockarin elokuvasta kertoneeseen elokuvaan, nimeltään tietysti La Bamba.

Millä seurauksilla: Elokuvasta tuli hitti ja Los Lobosin tunnari nousi listaykköseksi.

Miten pärjää alkuperäiselle: Vaikka La Bamba on versioitu kymmeniä kertoja, mikään ei pärjää Valensin alkuperäiselle. Ei Los Lobosin tulkinta silti huono ole, joskin akustisesta outrosta voi olla monta mieltä.

Entäpä sitten: Kappale teki Los Lobosista tunnetun. Listamenestys ei kuitenkaan ollut ykköstekijä yhtyeelle, joka seurasi suurinta hittiään espanjankielisellä levyllä uusia ja perinteisiä meksikolaisia kappaleita. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

7. Fugees: Killing Me Softly

Mitä: Rapsoul-kollektiivi tarttui Roberta Flackin helmeen.

Miksi: Olisi houkuttelevaa ajatella, että joka paikasta vaikutteita napannutta Wyclef Jeania olisi houkuttanut tekstin metaulottuvuus: toki toisen laulajan kuuntelusta kertova laulu on itsessään kuin tekstimuotoinen sample. Todellisuudessa yhtye olisi kuitenkin halunnut lainata kappaleesta vain melodian ja tehdä omat sanat otsakkeella Killing Them Softly. Kun tähän ei kuitenkaan suostuttu, joten yhtye päätti tehdä tavallisen coverin.

Millä seurauksilla: Killing Me Softlysta tuli listakakkonen ja Fugeesin uran suurin hitti. Itse asiassa levy-yhtiön täytyi ”tappaa” single lopettamalla sen valmistus, jotta markkinoille saatiin tilaa seuraavalle Ready or Not -lohkaisulle.

Miten pärjää alkuperäiselle: Fugeesin versiossa ei ole Flackin herkkyyttä, mutta toisaalta sen äänimaailma, jossa samplataan ainakin A Tribe Called Questia, on kiinnostavampi. Sovitaan, että tasapeli.

Entäpä sitten: Fugeesin levy myi kuin häkä, mutta yhtye päätti pitää taukoa ennen jatkoa. Tauon päättymistä odotellaan edelleen. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

8. Robbie Willliams: Freedom

Mitä: Syttyvä poptähti julistaa vapauttaan George Michaelin sanoin ja sävelin.

Miksi: Robbie Williams halusi juhlistaa eroaan Take Thatista tällä nopealla julkaisulla. Tahti oli niin ripeä, ettei kappaletta oltu vielä edes levytetty videota kuvattaessa, joten Williams aukoi suutaan George Michaelin originaalin tahtiin.

Millä seurauksilla: Williamsin versio nousi brittilistan kakkossijalle ja myi liki 300 000 kappaletta, mutta sen tärkein merkitys taisi silti olla vapauden julistamisessa.

Miten pärjää alkuperäiselle: No, ei Robbieta tästä muisteta.

Entäpä sitten: Alkuinnostuksen jälkeen Williams tuntui tulevan toisiin ajatuksiin. Kappale ei kelvannut debyyttilevylle Life Thru a Lens ja se käytännössä unohdettiin herran diskografiasta ennen sen laittamista kokoelmalle vuonna 2010, liki 15 vuotta julkaisunsa jälkeen. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

9. HIM: Wicked Game

Mitä: Aloittevat rakkausmetallistit tulkitsevat Chris Isaakia.

Miksi: Wicked Game kuului HIMin uraan ensimmäisestä julkaisusta, vuoden 1996 EP:stä 666 Ways to Love: Prologuesta alkaen. Joku voi ajatella yhtyeen yksinkertaisesti pitäneen laulusta. Kyynisempi sanoisi, että yhtyeellä oli taitoa ja tyyliä, mutta hitti puuttui, joten se lainattiin.

Millä seurauksilla: HIMin kolmantena singlenä julkaistu Wicked Game ei noussut listoille mutta auttoi yhtyettä nousemaan Suomen tunnetuimmaksi metalliyhtyeeksi. Kappaleen teho selvästi ymmärrettiin: HIM levytti Wicked Gamen uudemman kerran lisäraidaksi Razorblade Romancen saksalaiselle ja brittiläisille versioille.

Miten pärjää alkuperäiselle: Ville Valo ei yllä Chris Isaakin falsettiin eikä yhtyeen junttaava tulkinta saa otetta kappaleen nyansseista. Valo onkin muistellut yhtyeen opetelleen kappaleen huonolaatuiselta kasettikopiolta, mikä kuuluu mutkien vetämisenä suoriksi ja pieninä virheinä sanoituksessa.

Entäpä sitten: Yhtyeen noustua tunnetuksi se alkoi kirjoittaa omat hittinsä. Wicked Game päätyi vielä 1997–2004 hittikokoelmalle, mutta on kokolailla unohtunut osa yhtyeen perintöä. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

10. Limp Bizkit: Behind Blue Eyes

Mitä: Fred Durst nyyhkii itsesääliään The Whon tahtiin.

Miksi: Mahdollisesti siksi, että vuoden 2003 Results May Vary -levylle saataisiin varmasti edes yksi kunnon listahitti, kuka tietää? Limp Bizkitin ensimmäiseltä täysin Fred Durst -johtoiselta, kovin sanoin kritisoidulta albumilta ei noussut suuriksi kansainvälisiksi hiteiksi muita biisejä.

Millä seurauksilla: Sinkku menestyi mukavasti ympäri maailmaa, myi kultaa Yhdysvalloissa ja platinaa Australiassa. Biisi päätyi myös mukaan kauhuraina Gothikaan, minkä seurauksena Fred Durst ohjasi biisille Gothika-henkisen musiikkivideon ja laittoi itsensä imuttelemaan elokuvan kaunotartähti Halle Berrya. Kätevää.

Miten pärjää alkuperäiselle: Se aito ja vaikuttava ”kukaan ei tiedä miltä suru näiden silmien takana tuntuu” -lataus, jonka Pete Townshend onnistui alkuperäiseen kappaleeseen kirjoittamaan ja Roger Daltrey tulkitsemaan, jäi Limp Bizkitin versiossa kolkoksi ja teennäiseksi. Videon paidaton Durst kielaroimassa Halle Berrya etäännytti tunnetta entisestään. C-osan speak & spell -syntetisaattorihöpinä oli mukavan omaperäinen lisä alkuperäiseen ja mahdollisesti koskettavinta, mitä biisillä oli tarjota.

Entäpä sitten: Bändi jatkoi uraansa tutun tyylinsä parissa. Ennen Results May Varya eronnut kitaristi ja bändin toinen primusmoottori Wes Borland palasi poppooseen vuoden 2005 The Unquestionable Truth (Part 1) -levylle. Levyn jälkeen bändi jäi tauolle ja Durst siirtyi työskentelemään indie-elokuvaohjaajana ja tuottajana. Vuonna 2011 Limp Bizkit teki paluun Gold Cobra -levyllä, joka ei kuitenkaan myynyt kultavuosien tapaan. (NV)

Video ei ole enää saatavilla

11. Scissor Sisters: Comfortably Numb

Mitä: Disco otti saksiotteen Pink Floydista.

Miksi: Koska homodiskossa synkeinkin masennus ja vieraantuneisuus on muunneltavissa värikylläiseksi camp-juhlaksi alkuperäisen sanoman kuitenkaan kärsimättä.

Millä seurauksilla: Ennakkoluuloton ja räävitön ajatus tarttua Pink Floydin klassikkoon vei Scissor Sistersin kertaheitolla Brittien singlelistan kärkikymmenikköön.

Miten pärjää alkuperäiselle: Erinomaisesti. Scissor Sisters ei yritäkään toistaa alkuperäisversion vaanien keinuvaa dynamiikkaa, vaan ruuvaa kappaleen täysin uuteen uskoon. Puritaaneja vauhti voi hirvittää, mutta tavallaan maanisen diskokompin yhdistäminen kolkonkouraiseviin sanoihin suorastaan alleviivaa kappaleen sanomaa.

Entäpä sitten: Scissor Sisters olisi oletettavasti löytänyt tiensä ironiantajuisten ja elämänjanoisten hipsterihileiden sydämiin omallakin materiaalillaan. Comfortably Numb varmisti yhtyeelle kuitenkin maksimaalisen huomion ja myöhempää menestystä täydellisesti ruokkineen maineen. Tästä huomiosta ja maineesta yhtye on pitänyt enemmän tai vähemmän tiukasti kiinni jo neljän levyn ajan. (HL)

Video ei ole enää saatavilla

12. Alien Ant Farm: Smooth Criminal

Mitä: Pomppumetalliyhtye ratsasti listakärkeen Michael Jacksonin hitillä.

Miksi: Virallisen selityksen mukaan muurahaisfarmarit soittivat kappaleen riffiä soundchekeissa, fanit kuulivat sen ja vaativat livevetoa, josta tuli suosittu. Epävirallisesti voisi epäillä, että yhtye halusi huomiota debyyttilevylleen Anthology.

Millä seurauksilla: Juuri niillä kuin sopi toivoa: kappaleesta tuli iso hitti ja toi yhtyeen kansanväliseen valokeilaan. Kappale päätyi myös American Pie 2 -elokuvaan säestämään kohtausta, jossa yksi päähenkilöistä liimaa kätensä nivusiinsa. Mikä olikin aika sopiva paikka tälle tuotokselle.

Miten pärjää alkuperäiselle: Ei pärjää. Tempon nopeutus vielä menisi, mutta laulutaidotonta mölisijää ei pitäisi päästää versiomaan Michael Jacksonin osuuksia. Oma lukunsa on kappaleen video, jossa yhtye kunnioittaa hittinsä tekijää matalamielisellä vittuilulla.

Entäpä sitten: Hämmentävää kyllä Alien Ant Farm ei jäänyt yhden hitin ihmeeksi vaan porskuttaa edelleen, tosin pieneneville yleisöille. Nykyään yhtye soittaa Smooth Criminalia ”kunnianosoituksena” edesmenneelle Jacksonille. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

13. Kelly Osbourne: Papa Don’t Preach

Mitä: Music Televisionin reality-tytär yrittää olla Madonna.

Miksi: Miksipäs ei, maailmanmaine ja mammona Kelly Osbournella oli jo hallussa. The Osbournes –tv-sarja keräsi biisin julkaisun aikaan vuonna 2002 miljoonien katsojalukuja ympäri maailmaa, joten rämäpää tytär päätti debytoida laulajana, kun rauta kävi kuumana.

Millä seurauksilla: Biisi oli Kellyn ponnistuslauta lyhyehköksi jääneelle laulajanuralle. Sinkun jälkeen Kelly julkaisi kohtuullisesti myyneen debyyttinsa Shut Upin vuonna 2002 ja enemmän elektronisen new wave -popin suuntaan kumartelevan Sleeping in the Nothing -albumin vuonna 2005. Papa Don’t Preachin lisäksi Kellyn suurimpia hittejä oli Ozzy-isän kanssa vuonna 2003 levytetty uudelleenversionti tämän vanhasta Changes-kappaleesta.

Miten pärjää alkuperäiselle: Madonnan vuonna 1986 julkaisema Papa Don’t Preach sai aikoinaan sekä pop-kriitikot että fanit polvilleen ja nousi Billboard-listan ykköseksi. Vaikka kyseessä on ”vain” pop-kappale, Madonna onnistui tekemään biisin aiheesta yhteiskunnallisen – biisi herätti teiniraskaudesta kertovalla arkaluontoisella aiheellaan äänekkäät pro-life/pro-choice -keskustelut Yhdysvalloissa. Kellyn versio ei saanut aikaiseksi samanlaista haloota, vaikka omalle aikakaudelleen uskollinen pop-punk-cover onnistuikin myymään ihan mukavasti, ja oli toki oiva älä saarnaa -silmänisku isukille.

Entäpä sitten: Pitkällä tähtäimellä ei paljoakaan, lyhyellä tähtäimellä sai nuoren naisen kokeilemaan hetkellisesti laulajanuraa. Vuoden 2005 jälkeen Kelly ei ole musiikkibisneksessä pyörinyt eikä ole indikoinut musiikin pariin palaavansa. (NV)

Video ei ole enää saatavilla

14. Denigrate: Mombasa

Mitä: Tuusulaisrokkarit kuokkivat Taiskan lomakohteessa.

Miksi: Niin, miksi tosiaan?

Millä seurauksilla: Menolippu Mombasaan -elokuvan tunnuslaulu lennätti tuntematonta tuusulalaista Denigratea Suomen tähtitaivaalla yhden syyskesän ajan. Sitten tuli talvi.

Miten pärjää alkuperäiselle: Jos Taiskan kireänkuulaasti tulkitsema ”alkuperäiskäännös” jakaakin mielipiteitä, on se myös kiistatta kotimaisen iskelmän klassikko. Denigraten tulkinnassa soi puolestaan lähinnä kiusallinen ja halpa muistuma niistä vuosista, jolloin tuore myytti Suomesta metallimusiikin luvattuna maana tuotti pakahduttavan määrän yksitotisia, yksitoikkoisia ja yksinkertaisia junttariffejä.

Entäpä sitten: Menolippu Mombasaan tarkoitti Denigratelle meno-paluulippua maineeseen ja takaisin. Kun yhtye purkitti vuonna 2003 englanninkielisen debyyttipitkäsoittonsa, oli Mombasa muodostunut jo taakaksi. Levy myi kehnosti, ja Denigrate jäi ihmisten mieliin sillä ainoalla kappaleellaan, jolla ei todennäköisesti ollut yhtyeen jäsenille mitään merkitystä. (HL)

Video ei ole enää saatavilla

15. The Ataris: Boys of Summer

Mitä: 2000-luvun poppunkkarit yrittävät ymmärtää Don Henleytä ja vanhempiensa sukupolvea.

Miksi: Hyvä kysymys. Ehkä bändin johtohahmo Kris Roe todella luuli babyboomernostalgian taipuvan punkiksi.

Millä seurauksilla: Boys of Summer oli ilmeisesti tarkoitettu albumiraidaksi, mutta siitä tehtiin yhtyeen harmiksi single radioasemien innostuttua. Coverista tuli yhtyeen ainoa tunnettu kappale.

Miten pärjää alkuperäiselle: Idean tasolla AOR-raidan muuttaminen punk-kaahailuksi on hauska, mutta toteutus on pidemmän päälle yhtä nokkela kuin deadhead-tarran korvaamine Black Flag -tarralla sanoituksessa.

Entä sitten: The Atarisista ei sittemmin ole paljon kuultu. Yhtye on yhä kasassa, mutta kuudennen levyn julkaisu on venynyt venymistään. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

The Lemonheads Tavastialla sunnuntaina 6.5.2012 ja Tampereen Klubilla maanantaina 7.5.2012. Showtime kello 21. Liput 26,50-28 €.