Riitaoja 18.05.2013 Dynamo, Turku.

Riitaoja on illuusionsa menettänyt, arvaamaton ja epäsosiaalinen kulkumies.

Forsman, Hämäläinen, Jutila, Tolonen, Westerlund ja Vuk. Suomalainen synkkyys ja amerikkalainen folk-gotiikka. Ei luulisi voivan pahasti epäonnistua.

Suomen oloissa on aika turha puhua superbändeistä: muusikot tuntevat toisia muusikoita ja päättävät joskus aloittaa uuden jutun uudella kokoonpanolla, siinä kaikki. Riitaoja muistuttaa silti superbändiä keskimääräistä enemmän. Sen kuuden jäsenen ansioluetteloista löytyy aivan poikkeuksellinen määrä käänteentekevää ja hienoa suomalaista musiikkia. Lisäksi se tuntuu projektiluontoiselta: sen sijaan, että olisi vain jamiteltu treenikämpällä, on lähdetty tekemään biisejä tietyistä lähtökohdista. Kuvaavaa on, että vokalistit Vuk ja Janne Westerlund tulivat mukaan vasta myöhäisessä vaiheessa, ja taannoisessa Rumban haastattelussa annettiin ymmärtää, etteivät he ole mitenkään kiinteä osa bändiä.

Riitaojalla tosiaan on selkeä konsepti. Se kattaa musiikin kaikki osa-alueet: sävellykset, sanoitukset, sovitukset, soundimaailman. Asiasta kiinnostuneet tietävätkin jo avainkäsitteet: americana, synkkyys, minimalismi, toisteisuus, kaiku. Tiedetään, että nimensä kokoonpano otti Tuntemattoman sotilaan kroonisesti pelkäävältä ja varhaisessa vaiheessa hengestään pääsevältä rivimieheltä. Tulkitsen Riitaojan tarkoittavan tässä epäonnen soturia ja joukon ulkopuolista: sellaisia hahmoja pyörii Mantereelle-levyn teksteissä, vaikka enimmäkseen ne eivät ole kovin tarinallisia, eivätkä missään tapauksessa ainakaan saman tarinan osia.

Mutta kun Linna kuvaa Riitaojansa haavanlehtenä vapisevaksi hermoraunioksi, niin täytyy todeta, että tämä musiikillinen Riitaoja kuulostaa varsinkin Westerlundin laulaessa hyvinkin karulta, karhealta ja ankaran askeettiselta: oikeastaan äijämäiseltä, vaikka tämä äijä ei olekaan mikään kylänraitilla Kiitos-paidassa öyhertävä juntti, vaan illuusionsa menettänyt, arvaamaton ja epäsosiaalinen kulkumies. Tämä Riitaoja ei olisi sotaan lähtenytkään, vaan pistänyt oman käpykaartin pystyyn, dokaillut piilomajassa pontikkaa ja naureskellut hyökkäyssotaan marssitettavalle ihmiskarjalle. Varmaan hän olisi jäänyt kiinni ja päätynyt ammuttavaksi, mutta kohdannut luodit silmäänsä räpäyttämättä.

Mieleen tulee sekin, että jos Linna oli aikansa modernistien epäsuosiossa, niin Riitaoja on taideteoreettisesti ajatellen juuri modernistinen projekti, vaikka hyödyntääkin vuosikymmeniä tai vuosisatojakin vanhoja vaikutteita. Mantereelle pysyy asiassa, pitää sammakkoperspektiivin eikä yhdistele yhteismitattomia asioita toisiinsa. Se on siis postmodernin antiteesi. Mutta viitteellisyydessään ja tyhjällä tilalla pelaamisessaan se on kaukana myös vanhemman tradition kerrontakeinoista.

Suomen suurin modernistinen lauluntekijä-synkistelijä on tietysti Joose Keskitalo, ja Riitaoja pelaa mielestäni pitkälti samalla pelikentällä. Musassa vain on Keskitaloon verrattuna enemmän Amerikkaa – banjoa, öisen preerian avaruutta – ja vähemmän Suomea, vaikka körttikansan metsänpelko näissäkin biiseissä tuntuisi asuvan.

Mantereelle on hypnoottinen levy. Se rakentaa hitaasti purkautuvia, lähes sietämättömiä jännitteitä; kiire ei ole mihinkään. Esimerkiksi Alitajuntaa ovelta ovelle toistaa samaa yksinkertaista kertosäettä hulluuden partaalle asti. Ilmiliekki-biisissä oikein ajoitettu dramaattinen kitarasoolo taas kertoo kaiken sen, mitä tekstissä ei sanota. Tällaiset sovitukselliset ratkaisut on mietitty tarkkaan. Tuloksena on vangitsevaa musiikkia, jota tekee mieli kuunnella yksin, vaikka vähän kammottaakin. Mitä syvemmälle siihen uppoutuu, sitä vaikeampi on uskoa, että ulkona esimerkiksi paistaa aurinko ja linnut laulavat.

Westerlund laulaa yli puolet biiseistä kuivakkaan karismaattiseen tyyliinsä ja onnistuu tavallaan henkilöimään sen vaihtoehtoisen Riitaoja-hahmon, jota ylempänä kuvailin. Vukin rooli levyllä on kuitenkin äärimmäisen tärkeä. Hän esittää avaus- ja päätöskappaleet Vähän matkaa vielä ja Talo, joiden suunnattoman klaustrofobinen tunnelma ja todella, todella pahoja asioita odottava tunnelma tekevät niistä sisarteoksia. Vukin vähäeleinen, mutta herkkä laulu sopii näihin goottifolk-helmiin täydellisesti.

Riitaojan yhteydessä on puhuttu 16 Horsepowerista; itse nostaisin Joose Keskitalon ohella esiin The Walkaboutsin. Mielleyhtymä tulee juuri mies- ja naislaulun vuorottelusta ja taitavasta tilankäytöstä. Tällaisten rinnastusten esittäminen merkitsee tietysti varauksetonta hatunnostoa. Mantereelle onnistuukin lähes kaikessa, mitä se yrittää. Vain irralliselta tuntuva hirtehinen “kehtolaulu” Lusimaan ja turhankin apaattinen Rauhassa tuntuvat puolittaisilta hutilaukauksilta. Mutta vastapainona on yllämainittujen hienouksien lisäksi sellaisia mestariteoksia kuin nimiraidan mullan ja kuraojan makuinen odysseia ja tässä seurassa lähes iskelmälliseltä tuntuva, levollinen Kallio-kuvaus Kello kolmen raitiovaunu.

Mantereelle on lähes yhtä vaikuttava suomi-synkistelyn mestariteos kuin Them Bird Thingsin parin kuukauden takainen Pachyderm Nightmare. Arttu Tolonen ja Affe Forsman ovat olleet tekemässä näitä molempia. Melkoinen saavutus sekin.

84 Ei epäonnistu, ei. Hyytävä, hypnoottinen, kiehtova ja hieno levy.

Video ei ole enää saatavilla