Kolme neroa.

Maaliskuun lopussa tuli täyteen 25 vuotta ensimmäisestä tuottajatrion kirjoittamasta brittilistan ykkösestä Mel & Kimin Respectablesta. Kappale tallensi seiskatuumaiselle lontoolaissisarusten poreilevan elämänilon ja katu-uskottavuuden, mutta toimi myös Stock-Aitken-Watermanin statementtina kriitikoille.

”Tay-tay-tay-tay-tay-t-t-t-t-t-t-t-t-tay-tay-tay
Take or leave us
Only please believe us
We ain’t ever gonna be respectable
Like us hate us, but you’ll never change us
We ain’t ever gonna be respectable”

Video ei ole enää saatavilla

Brittiläinen laulukirjoittaja- ja tuotantotiimi oli mukana yli kahdessasadassa Iso-Britannian Top 40 -hitissä aikavälillä 1984–93. SAW loi uusia neonhohteisia tähtiä melkeinpä liukuhihnalta: Kylie Minogue, Rick Astley, Mel & Kim, Sinitta, Jason Donovan… Kolmikkoa voidaan pitää Britannian menestyneimpänä tuottajatiiminä.

Monet muistavat SAW:n 1980-luvun vihatuimpana ilmiönä, heti Margaret Thatcherin jälkeen. Yhtä monet muistavat kuinka kolmikko oli heidän ensimmäinen kosketuksensa termiin ”tuottaja”. Allekirjoittaneelle fraasi ”written, produced & arranged by Stock, Aitken & Waterman” tarkoitti levyä, joka täytyi saada, oli kannessa kuka tahansa. Jo kymmenvuotias tiesi, ettei Kylie itse mitään tee; kappale sävelletään, sanoitetaan ja tuotetaan hänelle. Yhtä kaikki, sama kymmenvuotias kykeni rakastamaan sekä Kylietä että SAW:ia.

”Golden oldies, Rolling Stones, we don’t want them back
I’d rather jack than Fleetwood Mac
No heavy metal, rock ’n’ roll, music from the past
I’d rather jack than Fleetwood Mac”
(Reynold Girls – I’d Rather Jack, 1989)

Monet eivät muista, tai halua muistaa, että Stock-Aitken-Waterman-soundin koti PWL oli yksi Britannian kaikkien aikojen menestyksekkäimpiä indieyhtiöitä. Ja kyllä, Kylie Minoguen levyt todellakin listattiin briteissä indielistalle. SAW ja PWL nähtiin über-kaupallisena korporaatiokoneistona, joka sylki hittejä liukuhihnalta ja loi Jason Donovanin kaltaisia pop-nukkeja.

Ilmiötä lähemmin tarkastellessa tajuaa, että itse asiassa tilanne oli päinvastainen. SAW oli täysin itsenäinen toimija, joka loi itsensä tyhjästä, nousten muutamassa vuodessa isoksi tekijäksi brittimarkkinoilla ja vei punkin DIY-hengessä levybisnestä 10–0, onnistuen samalla suututtamaan levyteollisuuden isot pojat. Pete Watermanin liian suuri suu ärsytti establisoitua levyteollisuutta niin paljon, että kolmikon noutaessa vuoden parhaille biisintekijöille jaettavaa Ivor Novello -palkintoa alan ihmisistä muodostunut yleisö alkoi buuata.

PWL-yhtiölle levyttäneiden Kylien ja Jasonin lisäksi monet Stock-Aitken-Watermanin tuottamat tähdet olivat vastaavien disco-nyrkkipajojen artisteja. Esimerkiksi Toy Boy– ja Cross My Broken Hearts -hiteistä tuttu Sinitta levytti piskuiselle Fanfare Recordsille, kun taas Mel ja Kim olivat kirjoittaneet levytyssopimuksen lontoolaisen Supreme Recordsin kanssa. Samaan aikaan kun Madonnan kaltaiset jättiläiset saattoivat luottaa Warnerin tyylisten isojen yhtiöiden valtaviin markkinointibudjetteihin, oli PWL:llä ja muilla kaltaisillaan käytössä vain puskaradio ja sietämättömän tarttuvat hitit.

”We make records to entertain people for between three to seven minutes, and if they don’t like them they don’t buy them. If they do buy them they are doing so not because of art but because they like the records.” (Pete Waterman, 1987)

PWL syntyi, kun PR-miehenä mainetta hankkinut Pete Waterman päätti alkaa tuottaa omia levyjä. Hän keksi yhdistää kaksi parhaiten tuntemaansa soundia; Motown-soulin ja hi-energy-discon. Tarkoituksena oli tehdä gay-klubeille soveltuvaa tanssimusiikkia, tähtäimenä muutaman kymmenen tuhannen myynti per single. Ravintolamuusikot Mike Stock ja Matt Aitken eksyivät Watermanin juttusille vuoden 1984 alussa ja loppu onkin pinkkiä ja pirtsakkaa historiaa.

Stock ja Aitken sävelsivät ja sanoittivat Watermanin avustuksella lähes kaiken trion tuottaman musiikin. He myös soittivat kaikki instrumentit sadoilla hiteillä. SAW ympäröi itsensä luottotiimillä, joka koostui alan parhaista miksaajista, studioteknikoista ja taustalaulajista. Trion pääsäveltäjä Stock kirjoitti laulut tuottajan näkökulmasta; niiden piti mahtua siihen muottiin, jolla ne myös tultaisiin toteuttamaan studiossa. Näin syntyi liukuhihnalta 3 minuutin 20 sekunnin mittaisia purukumintarttuvia ralleja, jotka muistuttivat toisaan, mutta jollain ihmeen tavalla kuitenkin sisälsivät aina sen uuden koukun, jolla saatiin hyräilemään kuulija – tai kiroamaan.

Melodiat sävellettiin melkein poikkeuksetta duuriin. Sanoitukset saattoivat kuitenkin olla yllättävänkin melankolisia: ”I could lie awake and cry away the hours, but that won’t bring you back to me, won’t make you change your mind, it’s a waste of time, no, I don’t believe in miracles, how often does a dream come true” (Sinitta, 1988) tai ”I wanna hear you tell me you don’t want my love, put your hand on yout heart, and tell me it’s all over” (Kylie, 1989).

Hittitehtaan fanit oppivat rakastamaan tuotantojen pieniä yksityiskohtia: sämplättyjä vocal-lockseja (I-i-i-i-i-i-I should be so lucky, tay-tay-tay-tay-take or leave me), runsaasti viljeltyä kaikuefektiä, The Calrec Soundfield -mikrofonin soundia, kappaleitten melkein identtisiä introja, Linn 9000 -rumpukonetta, jne.

Heinäkuussa hittitehtaan musiikki palaa hetkeksi parrasvaloihin Lontoon Hyde Parkissa järjestettävän Pete Waterman presents: The Hit Factory -jättikonsertin muodossa. ABBAn kaltaista renesanssia ei ehkä kannata odottaa, mutta ehkäpä SAW vielä jossain vaiheessa arvioidaan uudelleen myös musiikillisesti, ilman 1980-luvun olkatoppausten raskauttavaa painoa.

Seuraavassa Nuorgam esittelee viisi Stock-Aitken-Watermanin kirkkainta tähtihetkeä.

#1 Mel & Kim – F.L.M. (albumi, 1987)

”Don’t want to sit on the sideline
Or stare at the skyline
Just wanna be free,
Need to make a few headlines
Just looking for good times
Just wanna be me”
(Mel & Kim – F.L.M., 1987)

Mel & Kimin musiikki ja imago olivat SAW:n autenttisin luomus. Alunperin sisarusten ensisingleksi oli kaavailtu sofistikoituneen soulahtavaa System-kappaletta, mutta nauhoitusten jälkeinen pubi-ilta valaisi tuottajille mistä tytöissä oli kysymys – he olivat street, he olivat fun, he olivat dance. Hetkessä syntyi liuta kappaleita, joissa yhdistyivät asenne, huumori ja Atlantin toiselta puolelta lainattu Chicago house -mausteinen tanssibiitti. Kaikki tämä kuorrutettiin sampleilla ja tyttöjen omilla hekotuksilla. F.L.M. (Fun, Love & Money) -kappale sai alkunsa tyttöjen käyttämästä ”Fuckin’ lovely, mate” -hokemasta. F.L.M.-pitkäsoitto oli sekä myyntimenestys että SAW:n taiteellinen huippu, joka toimii edelleen hienona pop-albumina.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Bananarama – I Heard a Rumour (single, 1987)

Toisin kuin monilla SAW -artisteilla, Bananaramalla oli jo liuta kultalevyjä seinillään ennen hittitehtaalle päätymistä. Tämä teki kollaboraatiosta tasapuolisemman ja samalla Pete Watermanin mukaan ”painajaisen”. Lopputulos oli kuitenkin hieno: I Heard a Rumour ei häpeä lainkaan The Supremesin parhaiden hittien rinnalla. Tuottajatiimi otti Banskujen vajavaisesta laulusta kaiken irti ja rakensi monikerroksisen pophattaran, joka lainaa beatin italodiscosta ja latin freestylestä, sanat 11-vuotiaan tytön päiväkirjasta ja harmoniat The Carpentersilta. Siobhan Faheyn tunnetusti hankala asenne studiossa takasi, että kappaleen charmi on kuitenkin tyttöjen omaa. Tämä oli juuri se ”sound of a bright young Britain”, joksi Pete Waterman trion soundia tituleerasi PWL-levyjen etiketeissä.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Rick Astley – Together Forever (single, 1988)

”So don’t stop me falling, it’s destiny calling
A power I just can’t deny
It’s never changing, can’t you hear me I’m saying
I want you for the rest of my life”

Rick Astley oli SAW:n kultapoika. Komeaääninen Astley bongattiin baarikeikalta ja värvättiin PWL:lle… teen keittäjäksi! Kuuman kupposen äärellä SAW kuitenkin jo kehitteli oikeaa tyyliä lanseerata Astley pop-yleisölle. Tarvittiin vain juuri oikea imago ja juuri oikea laulu. Never Gonna Give You Up oli SAW:n mittapuulla pihtisynnytys: tammikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1987 levytetty kappale saatiin kauppoihin vasta saman vuoden elokuussa, lukuisten uudelleenmiksausten jälkeen. Valtava maailmanlaajuinen hitti sinetöi myös SAW:n oman soundin. Seuraavat Astley-singlet seurasivat tiukasti tuota formulaa. Parhaana esimerkkinä toimii Rickin toinen jenkkiykkönen Together Forever, jossa kaikki elementit naksahtivat kohdalleen: Rickin miehekkäät vokaalit, SAW:n käsittämättömän tarttuva purkkapop-melodia, maltillinen, mutta pomppuisa 115 bpm -biitti, muoviset synatorvet ja Motown-tyyppiset kellot. Näillä mentiinkin sitten seuraavat kolme vuotta!

Video ei ole enää saatavilla

#4 Dead or Alive – You Spin Me Round (Like a Record) (single, 1985)

Dead Or Alive oli SAW-tallissa harvinainen ryhmä gootti-imagonsa lisäksi myös siksi, että he kirjoittivat itse kaiken materiaalinsa. SAW:n merkitys You Spin Me Roundin synnyssä on kuitenkin hyvin olennainen. Bändin nokkamies Pete Burns oli bongannut SAW:n ensimmäiset tuotannot Divinen ja Hazell Deanin, ja ihastunut niiden New Yorkin underground-klubeilta lainattuun hi-energy-biittin. You Spin Me Round -demon Burns kirjoitti omien sanojensa mukaan viidessä minuutissa Luther Vandrossin I Wanted Your Love –kappaleen päälle. Tästä jatkoi Stock-Aitken-Waterman muuttaen kappaleen hengästyttäväksi hi-energy-maasturiksi, joka jyrää eteenpäin 120 lasissa jättäen jälkeensä vain glitterisen vanan ja sakkolappuja.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Kylie Minogue – Better the Devil You Know (single, 1990)

Kylie oli PWL:n menestynein, mutta samalla valitettavasti myös geneerisin tähti. SAW tuntui säästävän Kylli-tätiä varten kaikkein varmimmat koukut, kaikkein helpoimmat sovitukset ja kaikkein banaaleimmat sanoitukset. Kyliessä ja Jasonissa SAW todellakin horjahti sokeritopan väärälle puolelle. Poikkeuksiakin löytyy: Kylien kolmannen albumin ensimmäinen single Better the Devil You Know on uskomattoman pakottoman kuuloinen yhdistelmä varovaista klubibiittiä ja musikaalista lainattua laulumelodiaa. Ja ne koukut – woh woh woh -kuorolaulanta ja ”Better the devil you know, better the devil you know” -hokemat! Biisi oli tavallaan SAW:n joutsenlaulu, jonka jälkeen tuotannon taso ja listasijoitukset lähtivät laskuun. Yleisön, ja ennen kaikkea itse tiimin, väsyttyä lopulta hengästyttävään hittivyöryyn.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus – viisi yllättävää faktaa SAW:sta!

Brilliant –> The KLF

Eräs epäonnistuneita SAW-tuotantoja oli Brilliant-bändin albumi Kiss the Lips of Life (1986). Brilliantista tekee mielenkiintoisen se, että siinä olivat mukana molemmat tulevan The KLF -bändin jäsenet Jimmy Cauty ja Bill Drummond, bändin A&R-miehenä, sekä ex-Killing Joke -basisti Youth. Projekti oli niin valtava floppi Drummondille, että hän päätti lopettaa päivätyönsä levy-yhtiössä ja siirtyä kokeelliseen hiphopiin. Loppu onkin MU MU -historiaa.

Video ei ole enää saatavilla

PWL ja brittien indielista

SAW aiheutti paljon harmaita hiuksia brittien indielistan kokoajille. Kaikilla mittapuilla Pete Watermanin levy-yhtiö PWL oli täysin riippumaton yhtiö. Mutta voiko indielistan kärjessä olla viikosta toiseen Kylie, Jason tai Sonia? Päätettiin, että se ei käy päinsä, joten sääntöjä rukattiin ja jollain käsittämättömällä logiikalla PWL-tähtiä ei enää nähty indielistalla vuoden 1989 jälkeen.

Judas Priest ja SAW

Metalliyhtye Judas Priest levytti Stock-Aitken-Watermanin kanssa vuonna 1988 kolme kappaletta: I Will Return, The Runaround ja You Are Everything. Tiedon vuodettua lehdistölle fanien reaktio oli niin voimakkaan kielteinen, että kappaleet jäivät julkaisematta ja pysyvät edelleen jossain Rob Halfordin hautaholvissa.

Band Aid 2

Vuonna 2004 markkinoitiin voimakkaasti Band Aid 20:n jatko-osaa vuoden 1984 alkuperäiselle Do They Know It’s Christmas -klassikolle. Samalla unohdettiin röyhkeästi vuoden 1989 ensimmäinen ja oikea kakkososa, SAW:n tuottama Band Aid 2 tähtinään muun muassa Lisa Stansfield ja Wet Wet Wet. Historian uudelleenkirjoitus on sinänsä helppo ymmärtää – kappale on eräs karseimmista SAW-tuotannoista. Hyväntekeväisyysmielessä levy oli kuitenkin menestys nousten brittiykköseksi ja ohittaen myynnissä esimerkiksi Madonnan Like a Prayerin.

Neneh Cherry ja SAW

Ensimmäinen verso Neneh Cherryn Buffalo Stance -jättihitistä (1989) löytyy SAW:n tuottaman Morgan-McVeyn Looking Good Diving -singlen b-puolelta nimellä Looking Good Diving with the Wild Bunch. Kappale sisältää jo kaikki Buffalo Stancen olennaiset koukut ja kertosäkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Sinä olet henkilö, jota Rick Astley ei missään tapauksessa koskaan luovuttaisi.

Vähänpä 21-vuotias brittinuorukainen Rick Astley tiesi vuonna 1987, miten suuren ilmiön hän oli pannut liikkeelle. Ensinnäkin hän tanssi, hieman arasti mutta jäyhyydessään hillityn sofistikoituneesti, itsensä staraksi yhdessä yössä. Lähes yhtä nopeasti mies asemastaan myös putosi. Tämä ei toki estänyt sitä, että Never Gonna Give You Up jatkoi täysin omaa elämäänsä kaksinkertaisena sukupolvikokemuksena.

Hitin takana oli Mike Stockin, Matt Aitkenin ja Pete Watermanin lauluntekijä-tuottajatrio, joka 1980-luvun lopulla tehtaili sellaisia hittejä kuin Dead or Aliven You Spin Me Roundin ja Bananaraman uusiotulkinnan Shocking Bluen Venusista.

Stock Aitken Waterman -koalition leima näkyi myös Rick Astleyssa, jota brittiläinen musiikkimedia ei tahtonut ottaa vakavasti, vaikka mies oli omiakin kappaleita tehnyt. Never Gonna Give You Upin sisätävä Whenever You Need Somebody kapsahtaa kuitenkin kokonaisuutena geneerisyyden suohon, vaikka muutaman napakan hitin sisältääkin. Kun tämän yhdistää Astleyn ulkoiseen olemukseen, joka uskottavan poptähden sijaan oli sekoitus Office-sitcomia ja 1940–50-lukujen swing-crooneria, ei median nuiva suhtautuminen tule yllätyksenä.

Never Gonna Give You Up on selkeästi jättänyt Astleyn muun uran varjoonsa siitäkin huolimatta, että hänen kahdeksan ensimmäistä sinkkuaan kipusivat Britannian top 10 -listalle. Tämä oli ihan Guinness-tason ennätys.

Mutta 2000-luvulla popkulttuurikasvatuksensa saaneille Rick Astley on suuri sankari! Hän on yksi näkyvimmistä internetin vaikutusvallan ikoneista – ja vieläpä ilman omaa panostaan. Todennäköisyys sille, että olet joskus sattunut klikkaamaan linkkiä, joka väitetyn polkunsa sijaan viekin – tuon ikonisen rumpuintron ja legendaaristen viulukoneiden saattelemana – Never Gonna Give You Upin musiikkivideoon, on melkoisen suuri.

Kaiken selittämättömän nettiabsurdismin mekka on eittämättä 4chan-sivusto. Sen selailun vaikutukset saattavat hyvinkin olla aivojasulattavat, mutta tätä yötä päivää auki olevaa meemitaloa käy kiittäminen ”Rickrollista”. Tuosta ilmiöstä, joka nosti Never Gonna Give You Upin ”vain” yhdestä nostalgis-juustoisasta, silloin tällöin aikuisradioiden virroilla soivasta klassikosta merkittäväksi 2000-luvun pop-ilmiöksi.

Syitä sille, miksi juuri Never Gonna Give You Up valikoitui nettihuumorin ja kasaripopin synteesin muistettavimmaksi jalokiveksi, lienee turha analysoida liikaa. Monien meemien idea perustuukin juuri absurdiuteen. Onhan vitsi mitä yksinkertaisin. Varmasti sen hauskuus piilee juuri kappaleessa, joka 2000-lukulaisen silmin tihkuu niin valtavat määrät kasari-campia, ettei sitä voi kuin rakastaa.

Onhan meemien avulla nostettu muitakin vanhoja kappaleita arvoon arvaamattomaan, kuten Eduard Hilin 1970-luvun neukkuklassikko Ja otšen rad, ved ja, nakonets, vozvraštšajus domoi, tuttavallisemmin ”se trololoo-biisi”. Vaikka se on Astleyn hitin tapaan ikuisesti meemiytynyt, ilmenee kappaleissa jotakin kertakaikkisen vilpitöntä positiivisuutta jo sellaisenaan.

Ja juuri siksi kasvoilleni leviää aina virne, kun kuulen tuon rumpuintron ja näen Rick Astleyn tanssivan. Edelleen arasti, ikään kuin peläten liiallista irrottelua. Mutta tanssiipahan kuitenkin.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Koska Yhdysvaltain presidentinvaalit lähestyvät, lienee syytä herättää henkiin ”BarackRoll”!

Video ei ole enää saatavilla