Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 161 Paula Vesala & Pekka Kuusisto – Häävalssi

“Ja jos nuoruuden annankin / metsässä Kiestingin / haudoilla vieraiden /palvellen”. Kiestinki-levyllä Kuusisto ja Vesala tekivät liki mahdottoman eli onnistuivat löytämään 2. maailmansodan myytistä inhimillistä kosketuspintaa aikana, jolloin politiikassa ratsastetaan veteraaneilla kuin Vermossa konsanaan. Tämä oli kauniin ja vuoden parhaan levyn liikuttavin laulu. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 160 Jenny Hval – Portrait of a Young Girl as an Artist

”Not all limbs have erections”; ylistys masturbaatiolle. Motoriikan kautta syvälle seksuaaliseen ruumiseen kokeillen ja tunnustellen lipuvan ja aaltoillen purkautuvan ”Portraitin” tulisi – kuten koko Viscera-albumin – kuulua jokaisen sukupuolentutkimuksen kurssin kuulemistoon. Samalla se on vuoden parhaita kokeellisia pop-kappaleita. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 159 Laura Marling – The Beast

Ei uskoisi, että 21-vuotias naisenalku osaisi tehdä jotain näin dramaattista ja tyylikkään synkkää maalailua, jossa nainen uhoaa miehelleen: ”Katso kuinka naisesi makaa tänään Pedon kanssa” – vaikka oma mies ilmeisesti kyseinen peto onkin. Lisää mielenkiintoista kieroutta uhkaava biisi saa, jos lies-sanan merkitystä vaihtelee makaamisen ja valehtelemisen välillä. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 158 S.C.U.M. – Whitechapel

”Open eyes fall again, fall again into eyes”. Thomas Cohenin laulu kohoaa jylhästä urkutaustausta. Sanoitus on yhtä ekspressiivinen kuin Cohenin kädenliikkeet kappaleesta tehdyllä videolla. Tiukka bassolinja kuljettaa biisin seuraavalle tasolle ja kertosäkeellä kohotaan tanssi-ilotteluun, joka voisi kuulua The Horrorsin Skyingille, jos Faris Badwan osaisi laulaa. (Joonas Kuisma)

Video ei ole enää saatavilla

# 157 Zola Jesus – Vessel

Zola Jesus on parissa vuodessa luonut itselleen ainutlaatuisen ja välittömästi tunnistettavan tyylin. Uhmakkaat poljennot sulattavat yhteen New Orderia ja hidastettua junglea, tunnelataukset ja jännitteet ovat yksinkertaisia ja häpeämättömiä, Nika Danilovan, 22, kolkko ja ilmeikäs ääni ulvoo jatkuvasti kuin verhon takana. Vessel on kaikkea tätä. Pakko kuulla – ja nähdä livenä. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 156 bob hund – Stumfilm

Chaplinin poika on hauska, kaunis ja koskettava elokuva. Bob hund on hauska, kaunis ja koskettava yhtye. Vaikka yhtyeen englanninkielisen harharetken jälkeen ilmestyneet levyt eivät ehkä aivan tavoitakaan ensimmäisten levyjen huumaavaa energiaa, löytyy niiltä yhä Stumfilmin kaltaisia älykkäitä katsauksia ihmisyyteen. Tunnesiteet kestävät. Låt mig tala till punkt. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 155 Richard Buckner – Traitor

Ääni vetäytyy syrjään ja jää jalkoihin, mutta välittää sanojen painon. Se ansaitsee tulla julki, vaikka kukaan ei sitä kuulisikaan. Kun Richard Buckner laulaa, hän laulaa elämästä. Ja kun hän laulaa elämästä, on jokaisella sanalla merkitys. Tummankarheaan musiikkiin kiinnittyessään nämä merkitykset avaavat koko sydämensä sille, joka uskaltaa päästää ne sisälleen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 154 The Twilight Singers – On the Corner

Greg Dulli uhkaili Dynamite Steps -albumia edeltäneissä haastatteluissa, että hän olisi viimein levyttänyt aurinkoista musiikkia. Dulli huijasi. Levyä ennakoinut On the Corner hehkui tuttua, kiehtovaa pimeyttä, mutta tällä kertaa vielä entistäkin elokuvallisemmissa ja mahtipontisemmissa sävyissä – tuloksena yötaivaalle nouseva neljän ja puolen minuutin crescendo. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 153 Guillemots – Tigers

Brittiläisen Guillemotsin kolmas albumi jäi syyttä vähäiselle huomiolle. Tigers säteilee hittipotentiaalia: se on kappale, jota haluat huutaa ympäripäissäsi festari-illan huumassa 20 000 muun kanssa. ”Home is a look on a face / home isn’t here or any place”. Tätä tuskin koskaan pääset kokemaan. Killersin ja Coldplayn parhaat puolet Arcade Firen läpi suodatettuna. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 152 Blood Orange – Champagne Coast

Englantilaisen Dev Hynesin tuorein projekti Blood Orange yhdistelee Coastal Grooves -levyllään kiehtovin lopputuloksin tummasävyisiä melodioita, rautalankakitaraa, synapoppia, itämaisia sävelkulkuja ja Princeä. Kuulas, surumielinen ja tanssittava Champagne Coast on komea osoitus Hynesin vaikuttavista taidoista. Sopii esimerkiksi tanssimiseen kyyneleet silmissä. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 151 Bill Callahan – Riding for the Feeling

Kevään sarastusta tahdittanut Apocalypse oli riisutun americanan mestariteos. Sen koruttomat sävelmät sulattivat kinosten mukana myös satunnaisen Smog-fanin sydämen. Albumin ytimessä, yksinäisessä hotellihuoneessaan, majaili Riding for the Feeling, soulballadi, josta on karsittu kaikki ylimääräinen – kaikki, paitsi syvältä riipaiseva, loputtoman luopumisen tuska. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 150 Cold Cave – The Great Pan Is Dead

Jos änkyröiden änkyrän Steve Albinin Big Black -yhtye olisi aikanaan innostunut myös brittiläisten synkistelijöiden romanttisesta puolesta, olisi lopputulos voinut hyvinkin kuulostaa tältä. Wesley Eisold mylvii allaan äärimmilleen trimmattu rumpukone. Kitaramuurin ampuma-aukoista välähtelevät kuninkaalliset kosketinriffit. Sinä olet hapoilla, mutta kone ei hyydy. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Richard Buckner, hyväntahtoinen haamu vailla kummitustaloa.

Mies, jota ilman meillä ei olisi Bon Iveriä, kokoaa uransa rippeet ja ompelee niistä huikaisevan kauniin tilkkutäkin.

Olen nyt pari kuukautta yrittänyt kirjoittaa tästä levystä ja joutunut aina luovuttamaan, siirtämään kirjoittamista seuraavaan päivään. Levy ei ole huono, mutta se ei ole myöskään helposti havaittavan loistava, pikemminkin molempia näistä. Ja ei mitään, ei kumpaakaan, tietenkin.

Our Bloodilla on sielu. Sillä on huonoja päiviä ja hyviä paiviä, se sulkeutuu ja tuntuu uppiniskaiselta. Sitten, täysin odottamatta, se aukeaa ja kaikki näyttäytyy järjestyksessä, suorastaan naurettavan selvänä.

Our Bloodilla on persoonallisuus. Se puhuu rivien välissä, painottaa sanomisiaan hiljaisuudella, istuu keittiön pöydän ääressä ja mittaa aikaa rummuttamalla sormenpäillä pöytää. Se on juro ja kaunis, sulkeutunut ja täynnä rikkauksia.

Tästä levystä saa irti juuri sen verran kuin siihen on valmis itsestään laittamaan. Sen taiten rakennettu hämähäkinseitti on kudelma läheltä äänitettyjä, intiimin pehmeitä instrumentteja, jotka kuulostavat siltä miltä ruskeaksi haalistuneet 1970-luvun valokuvat näyttävät: lapsuudelta, syksyltä, unohdetuilta lupauksilta ja haudatuilta toiveilta.

Our Bloodin läpi virtaa juuri se, meidän veremme. Jos uskallamme avata suonen, potilas virkoaa ja alkaa laulaa.

Richard Buckner teki levyn kolme kertaa. Ensin hajosi vanha nauhuri, ja levyn ensimmäinen versio meni sen mukana. Buckner aloitti alusta. Sitten varastettiin läppäri, ja suuri osa Bucknerin instrumenteista. Sinne meni levyn toinen versio, aina Sonic Youthin Steve Shelleyn rumpuraitoja myöten.

Selvittäisiin olankohautuksella, jos Buckner olisi major-artisti, kuten joskus kaukaisella 1990-luvulla. Sitä hän ei kuitenkaan ole, ei ole ollut kymmeneen vuoteen. Edellislevy Meadow’n (2006) ja Our Bloodin välissä on lähes kuusi vuotta eräänlaisessa erämaassa. Huonoa tuuria ja turruttavia päivätöitä, pettymyksiä ja pakotettuja muuttoja.

Kuten se, että rahoittaakseen levyn Buckner joutui menemään rakennuksille töihin. Hän ei tehnyt itsestään numeroa: kaikille työtovereille tuli monen kuukauden päästä yllätyksenä, että autistisen oloinen, omissa oloissaan pitäytyvä kaveri oli kymmenen levyä julkaissut muusikko. Heidän silmissään tämä oli vain hyvä työntekijä, joka teki osansa nurisematta, päivän päätteeksi laittoi kypäränsä naulaan ja häipyi teilleen kaikessa hiljaisuudessa.

Tai se, kuinka Buckner joutui vaihtamaan kotikaupunkia, kun hänen kotikadultaan löydettiin päätön ruumis palaneesta autosta. Pienessä New Yorkin osavaltion pohjoisosan kylässä huomio ja epäilyt suuntautuivat omissa oloissaan pysyttelevään, eksentriseen taiteilijaan. Yhteisön paine oli liikaa, ja Buckner teki sen mitä on aina tehnyt: nosti kytkintä.

Aivan kuten hahmo levyn toisessa kappaleessa Escape.

“Let’s waste the night; pay the price and get out of here.
It’s not enough, backing out just to disappear
Without a fight they’ll never know we’ve won”

Our Blood on läpinäkyvä. Sitten mestariteoksensa, MCA:lle levyttämänsä Devotion + Doubtin (1997), Bucknerin hahmo ei ole kimmeltänyt näin voimakkaasti hänen laulujensa taustalla.

Toki tämä ei ole (eikä saa olla) mikään onnistumisen mittari, mutta Buckner vaikuttaa tällä kertaa kiinnostuneelta, innostuneelta. Nämä eivät ole enää sormiharjoitelmia, sanoista rakennettuja taidokkaita himmeleitä, vaan kuumeisia postikortteja pakomatkan varrelta, puheluita tienvarsien puhelinkopeista, joista puolet hukkuu liikenteen meluun.

Our Blood on levy välimatkoista. Siitä, miten saatamme joskus eksyä itsestämme oman ihomme alle, ja löytääksemme itsemme piirrämme karttoja sormenpäillä toisen iholle tietämättä itsekään mihin suuntaan olemme menossa.

Seisomme aamulla kylpyhuoneessa, ja höyrystyneestä peilistä erottuu hahmo. Pyyhkäisemme kädellä huurteen pois, ja meitä katsoo Richard Buckner. Hieman vanhempana ja kolhiintuneempana, hiukset harittaen, hampaat kellastuneina, mutta silti tosissaan, lannistumattomana.

85 Richard Buckner palaa Our Bloodilla huippuvuosiensa kunnianhimoiseen kerrokselliseen kerrontaan, kommunikoi selvästi epäselvillä työkaluilla. Our Blood ei ole helppo levy, mutta jos sille antaa aikaa ja tilaa, se jää asumaan nurkkiin kuin maailman hylkäämä vanha ystävä, hyväntahtoinen haamu vailla kummitustaloa.

Video ei ole enää saatavilla