Island

37 Olisiko se Bon Jovi nyt viimein siirtynyt kokonaan kantriin? Vai olisiko What About Now psykedeelistä jamittelurockia, mihin kansi viittaa? No ei ja ei, mikä pettymys! Jos vertaa vaikka vuosituhannen vaihteen It’s My Life -iskuhittiin, niin avausraita ja single Because We Can matelee kuin raajarikko kontiainen kaakelilattialla. Mutta hei, ne alkuperäiset fanitkin ovat jo vähintään nelikymppisiä, joista monella on elämässään muuta tekemistä kuin kuunnella popmusiikkia, joten miksi heille tarvitsi esittää nuorekkaampaa kuin on? Niinpä What About Now’hun pitää suhtautua viisikymppisten keski-ikää hätyytteleville tekemänä hengailurockalbumina ja sellaisena se on ihan kelvollinen – joskin aivan liian pitkä ja vailla minkäänlaista pyrähdystä bändin mukavuusalueen ulkopuolelle saati omaperäisyyttä. Kun se What’s Left of Me ei nimestään huolimatta ole Nick Lacheyn loistava takavuosien pophitti eikä I’m With You tietenkään Avril Lavigne -cover – tosin havahdun siihen, että se voisi olla, kunnes Richie Sambora heilauttaa lettiään ja läväyttää kitarasoolon niin autopilotilla kuin Richie Sambora vain osaa. What About Now sisältää 16 kappaletta välkehtivän valkoista hymyä sekä tarttuvahkoa newjerseyläistä ysärirockia eli musiikkia, jolla minä en tee mitään, mutta jonka suon niille, jotka saavat kicksinsä We Will Rock You -musikaaleista. Ja jäähän meille muille aina esimerkiksi se Always. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Colleen Green – Sock It to Me

Hardly Art

69 Ääripelkistetyille melodioille perso Colleen Green on jo todistanut olevansa palikka palikan päälle -laulunkirjoittaja. Sock It to Me muodostuu yhtä kaltevaksi torniksi ja romahdusalttiiksi rakennelmaksi kuin vuosi sitten kömpelöllä töminällään riemastuttanut Milo Goes to Compton -debyytti, josta Greenin kakkoslevyn erottaa vain silotellumpi äänenkuva. Mukana on nyt vähemmän räimettä, enemmän primitiivisiin syntetisaattoritaustoihin nojaavaa poppia. Naivistisia sanoituksia ja haara-asennossa soitettua kitarointia kuunnellessa mieleen tulee Sally Shapiron ja Ramonesin yhdistelmä. Kappaleet ovat lähes poikkeuksetta nerokkaita poplaulun pelkistettyjä pienoismalleja, mutta kokonaisuutena nytkyttävät ja sihisevät rumpukoneet, monotoniset kitarat ja Greenin punk-lirkutus kerjäävät loppua kohden jotain variaatiota joukkoonsa. Tärkein kysymys Sock It to Men kohdalla onkin, haluatko todella kuunnella koko levyn yhdeltä istumalta, vaiko vaikkapa vain Heavy Shitin kaltaisen yksittäisen kaksiminuuttisen baarin tanssilattialla nosteen ollessa parhaimmillaan? (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Maakuntaradio – Ei voi palata eiliseen

Airiston punk-levyt

90 ”Sä tuut mua vastaan kadulla, eikä sua varmaan kiinnosta / mitä mulle kuuluu mitä mä teen”. Siinä levyn avaussäe. Ei mahda mitään, minä rakastan tällaista musiikkia. Tekstit ovat niin lähellä epävarman nuorukaisen päiväkirjasalaisuuksia kuin olla voi, riimienkin kanssa on vähän niin ja näin. Joo joo, Korroosio, SIG, Karkkiautomaatti jne. vaikutteina, synat saatanan kovalla, totta, mutta tuollaisella ulkokohtaisella paskalla ei ole mitään väliä. Levy herättää tunteita. Vahvoja tunteita. Lukiossa olin kuolettavan ihastunut yhteen Leenaan, joka sitten repikin sydämeni kokonaisena rinnasta, talloi, repi kappaleiksi ja syötti verisenä mössönä riekale kerrallaan. Pahimman tuskan keskellä huomasin äikäntunnilla erään toisen tytön. Kolme vuotta sitten mentiin naimisiin. Tätä levyä kuunnellessani huomaan aina palaavani tuohon käännekohtaan ja muistan, miltä silloin tuntui. Kiitos siitä. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Steve Mason – Monkey Minds in the Devil’s Time

Domino

86 Nyt se on virallista ja sen voi sanoa ääneen: rakastan Steve Masonia. Mies on hassannut suurimman osan kuluvasta vuosituhannesta joutavuuksiin (kuten synapop-projekti Black Affair), mutta nyt, kolmannen peräkkäisen täysosuman jälkeen entisen The Beta Band -laulajan voi julistaa 2010-luvun toistaiseksi kiinnostavimmaksi brittiläiseksi sooloartistiksi. Monkey Minds in the Devil’s Time on ihana levy ja juuri oikeaan suuntaan suuntautuva loikka Boys Outsiden (2010) ja sen dub-version Ghosts Outsiden (2011) täsmällisen täydellisyyden jälkeen. Albumilla on kaksikymmentä raitaa, joista noin puolet on lyhyitä skittejä, biisiaihioita tai instrumentaaleja. Ne tuovat tarvittavaa rosoa ja arvaamattomutta pitempiin levylle, jolla Mason on pari kertaa vaarassa upottaa kinttunsa retrotietoisen brittirockin suohon; A Lot of Love voisi sävellyksensä puolesta olla vaikka Noel Gallagheria, kun taas gospeliin ja souliin vivahtava Lonely tuo mieleen Spiritualizedin viime levyt. Monkey Minds in the Devil’s Timessa riittää sulateltavaa vähintään kuukausiksi. Ensimmäisinä sen ilmavista, laiskasti svengaavista ja muutamasta nuotista kaiken tehon irti puristavista transsittajista ovat ihon alle ryömineet The Policen Every Breath You Taken vaivattomuudella rullaava Come to Me ja elektronisilla sirinöillään lumoava Lie Awake, jonka avaussäkeet ovat vuoden toistaiseksi vangitsevinta rocklyriikkaa: ”At 15 years old I had to know / What makes you fail and what makes you grow”. Eikä levy, jonka kappaleista yksi on espanjankielisellä selostuksella ja formulaäänillä höystetty melodika-dub-tribuutti Ayrton Sennalle (The Last of the Heroes) voi olla muuta kuin neroutta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Nyrkkitappelu – Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocks

Svart / Blast of Silence

70 ”Sitä saa mitä tilaa”, lauloi Yölintu. Jos bändin nimi on Nyrkkitappelu ja levyn nimi varastettu Hanoi Rocksilta, tulee väistämättä mieleen, että näinköhän… Ja kyllä näin. Vaihteita on yksi ja siinä lukee R niin kuin Ralli. Varmaa paalujunttausta alusta loppuun ilman pissataukoja. Teksteistä kuitenkin pilkistää hienovarainen sarkasmin ja itselle nauramisen vivahde, joka nostaa kiinnostusarvoa välittömästi, mutta saattaa hätäisemmältä rokkipoliisilta mennä ohi. Meininki on vähän sellainen, että naureskellaan huuli-ilme-bändeille ja kuitenkin itse pidetään se huuli-ilme koko ajan naamalla ihan pokerilla. Onneksi levyllä on mukana bändin ensimmäisellä seiskalla potin korjannut jytähelmi Voi pyhä äiti, nyt mennään!, Nyrkkitappelu on nimittäin selvästi nousemassa kovaa kyytiä kansalliseen tietoisuuteen, ja tuon rallin soisi soivan mökkiviikonloppujen pullojenpalautusreissuilla laajemminkin. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Rhye – Woman

Polydor

83 Kanadalainen Mike Milosh ja tanskalainen Robin Hannibal kierrättävät esikoisalbumillaan tuttuja aineksia, mutta sekoittavat niitä tavalla, joka erottaa duon juuri riittävästi aikalaisistaan. Woman on viimeistä piirtoa myöten tyylikäs ja suorastaan häikäilemättömän virtaviivainen tuote, jota voisi vallan hyvin mainostaa Cigar Aficionadossa huvipursien, mallasviskien, viiksivahojen ja urheiluautojen rinnalla. Siinä kaikuu James Blaken ontto emotionaalisuus, Junior Boysin ekonominen elektro ja Saden ultraviileä eroottisuus. Kokonaisuus kruunataan minimalistisilla, mutta maukkailla jousi- ja puhallinsovituksilla, joissa on Burt Bacharachin hikikarpaloilta säästynyttä vaivattomuutta. Woman saattaa olla hieman liiankin raukea ja tyylikäs, mutta kokonaisuutena se on sikäli nappisuoritus, etteivät keskinkertaisemmatkaan sävellykset riko täydellisyyden illuusiota. Sébastien Tellierin La Ritournellen pianokoukun ja Cat Powerin soulfolkin yhdistävä single The Fall on edelleen Rhyen kruununjalokivi, mutta Marvin Gayelle kumartava Last Dance ja levyn hyväilevän olemuksen täydellisesti kiteyttävä 3 Days (”stealing kisses in those bloody sheets / … / we got three days to feel each other”) kimaltavat sen rinnalla lähes yhtä kirkkaina. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Stornoway – Tales of Terra Firma

4AD

62 Stornoway on täsmälleen 36 prosenttia kiinnostavampi kuin Mumford & Sons. Se ei ole vielä järin paljon, mutta sentään jotain. Oxfordilaisyhtyeen folkrockilla höystetty indiepop on kohteliasta ja nättiä ja tuo rosoisimmillaan mieleen amerikkalaisen The Decemberistsin (laulaja Brian Briggs känisee kuin Colin Meloy) ja melodisimmillaan walesilaisen Gorky’s Zygotic Myncin. On vaikea kuvitella, että Tales from Terra Firma toisintaisi hopeaa Britanniassa myyneen ja raivostuttavasti nimetyn Beachcomber’s Windowsill -esikoisen (2010) menestystä. Levyn kappaleista vain hiukan juurevampi Farewell Appalachia, hitikkäästi sävelletty Knock Me on the Head sekä The Shinsin ja The Smithsin suuntaan kumartava The Bigger Picture saavat viisarin värähtämään oikeaan suuntaan. Päinvastaiseen suuntaan sen heilauttaa The Great Procrastinator, jonka hulluttelevuus on kapakkapianoineen ja sirkustunnelmineen niin väkinäistä, että kuulijassa saattaa herätä väkivaltaisia ajatuksia Stornoway-henkilöitä kohtaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Team Ghost – Rituals

wSphere

66 Ranskalaisyhtye Team Ghostin keulakuva on M83:n perustajajäsen Nicolas Fromageau. Fromageau jätti M83:n vuonna 2004 Dead Cities, Red Seas & Lost Ghosts -albumia seuranneen kiertueen jälkeen. Ei siis mikään ihme, että Team Ghostin musiikissa on runsaasti yhtäläisyyksiä M83:n tuotantoon. Epätasaisista albumikokonaisuuksistaan huolimatta M83 on aina onnistunut yllättämään tanssilattiat täyttävillä täysosumilla. Team Ghost ei edes yritä sitä, sillä Rituals on alusta loppuun suureellista, öisiltä kaupungeilta kaikuvaa scifi-rockia. Tylsimmillään kappaleet kuulostavat siltä kuin ne olisi parsittu kokoon Interpolin ja Black Rebel Motorcycle Clubin albumien ylijäämäraidoista. Sinkkunakin julkaistu Dead Film Star ja Montreuil esittelevät onneksi yhtyeen leikkisämpää puolta. Kokonaisuutena Rituals on kuitenkin turvoksissa omasta mahtipontisuudestaan. Albumilla on kaikkea liikaa. Liikaa huokailevaa laulua, liikaa melodramaattisuutta, liikaa takovia rumpuja ja ennen kaikkea liikaa kappaleita, jotka päättyvät valtavaan särökitaravalliin. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Wavves – Afraid of Heights

Warner

78 Levykaupanpitäjien suhde myymäänsä musiikkiin on usein reaktionäärinen. Ja jos he perustavat bändin, he haluavat vähiten olla osa sitä tuotetta, jonka kanssa arkisissa päiväduuneissaan olivat tekemisissä. Nathan Williamsin projekti alkoi näin, mutta viidessä vuodessa Wavves on ehtinyt muuttua typerästä valkoisen pojan läpästä yhdeksi indien vakiokaartin myyntiartikkeliksi muiden joukossa. Simppelit popvaikutteet eivät enää peity hälyn alle. Sekoilu on siivottu Afraid of Heightsilta, uho on enää rocktähden suusta konemaisena putoilevaa automaattikapinaa, ilmassa on enemmän The Strokesin kitaranuotteja ja Foo Fightersia kuin säröpedaalin läpi ajettua sähköä. Dookiet ja nevermindit on kuunneltu ja vaikutteista tislattu häpeämätön poplevy. Nykyään Nathan Williams on tyyppi, joka käy vierailemassa Big Boin tuhoon tuomitulla albumilla, ja jota tuottaa Rihannaa sekä Santigoldia peesannut John Hill. Joku voi sanoa, että kaikki tämä oli odotettavissa jo Wavvesin debyytin melun alta kuuluneiden koukkujen perusteella, mutta en olisi uskonut lopputuloksen olevan mitään näin raikasta. Teinihenki haiskahtaa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla