Joensuu 1685 oli yksi tärkeimpiä tekijöitä shoegaze-soundin paluussa suomalaiseen indieen 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Kuva: Tomi Palsa.

Shoegazen elämänkaari on samanlainen kuin monen muunkin musiikkityylin – innostus, unohdus ja uudelleen löytyminen.

Shoegaze ei syntynyt tyhjästä. Sen keskeisiin esikuviin kuuluvat esimerkiksi Cocteau Twins, The Jesus And Mary Chain, My Bloody Valentine ja Dinosaur Jr. Niillä kaikilla oli oma tunnistettava soundinsa. Ne kaikki olivat aika pienten diggaripiirien suosikkeja niin Suomessa kuin muuallakin.

Tyylilajin nimi viittaa tapaan, jolla yhtyeiden kitaristeilla oli tapana tuijottaa kenkiään – tai efektipedaaleitaan. Usein bändien tyypittely shoegazeksi tapahtuukin sen perusteella, miltä niiden kitarat kuulostavat. Alusta asti shoegazen ääripäiden, vaikkapa My Bloody Valentinen hurjan holokaustin ja Cocteau Twinsin hahtuvina leijailevien kaikujen, väliin on mahtunut paljon hyvin erilaista musiikkia.

Vaikka Dinosaur Jr:n varhainen Britannian-kiertue ja etenkin sen kitaristin J Mascisin holtiton tyyli olivat tärkeitä innoittajia shoegazen synnyssä, on kyseessä perienglantilainen ilmiö. Se syntyi vahvasta teestä ja sateisista iltapäivistä opiskelija-asuntoloissa.

Yhtenä uuspsykedelian muotona nähtävän shoegazen kulta-aikaa vietettiin aivan 1990-luvun alussa. Koko liikkeelle alustan valanut My Bloody Valentine ja ensimmäisen aallon tärkeimmät yhtyeet Ride ja Slowdive muodostavat tyylilajin ydinkolmikon.

My Bloody Valentine vuonna 2013. Kuva: Martin Donohoe / Wiki Commons.

Shoegazessa oli kyse ennen kaikkea siitä, miltä musiikki kuulosti. Se perustui yhteiseen estetiikan tajuun eikä sisältänyt minkäänlaista yhteiskunnallista ideologiaa. Se oli myös poikkeuksellisen tasa-arvoinen liike. Siihen ei kuulunut minkäänmoista tähtikulttia ja yhtyeissä oli paljon naismuusikkoja.

Soittajien ja seuraajien ulkonäössäkin korostui tavallisuus. Näkyvimmät heimomerkit olivat Dr. Martens -kengät ja silmillä roikkuvat hiukset. Myös kuluneita farkkuja ja raitapaitoja suosittiin. Kaunosieluisimmilla saattoi jopa olla helmet kaulassa.

Shoegaze pysyi pinnalla vain pienen hetken. Kun ensin Amerikasta työntynyt grunge ja sitten brittipop valloittivat weeklyjen kannet, shoegaze väistyi suosiolla. Tyylin keskeisistä yhtyeistä Ride siirtyi vaikutteensa 1960-luvulta napanneeseen retrorockiin ja Slowdive elektronisempaan ja hiljaisempaan ilmaisuun. My Bloody Valentine jäi pitkälle tauolle. (Nyt kaikki kolme ovat palanneet takaisin ja jopa esiintyivät Flow-festivaaleilla peräkkäisinä vuosina.)

Toki Suomessakin kuunneltiin shoegazea sen kulta-aikana, mutta levytetty musiikki tuli hiukan jälkijunassa. Haukiputaalainen Aknestik oli yksi ensimmäisistä yhtyeistä, joka julkaisi selvästi shoegazelta kuulostavia biisejä. Helsinkiläisen Wilman ensimmäinen albumi (Pölyä kuusta, 1992) viittasi shoegazeen aika varovasti, mutta esimerkiksi toisen levyn (Claudius, 1993) nimibiisin massiivisen soundin lähteestä ei voi erehtyä.

1990-luvun puolivälin jälkeen shoegaze painui maan alle. Suomessa kitaravalliyhtyeet olivat enemmän Dinosaur Jr- ja Sonic Youth -lähtöisiä – amerikkalaisempia, rokkaavampia ja usein äkkiväärempiä. Ne eivät pyrkineet kauneuteen, vaan johonkin muuhun.

Ajatus kuitenkin kyti jossain. Vähitellen shoegaze hiipi takaisin esiin, tietenkin muotoaan muuttaneena ja lukuisiksi alatyyleiksi pirstaloituneena, siis aivan kuten muuallakin.

Joensuu 1685:n musiikki on luokiteltavissa monella muullakin termillä, mutta sen jälkeen sieltä täältä rupesi putkahtamaan yhtyeitä, joissa oli kyse ennen kaikkea shoegazesta. Reginan Soita mulle -albumi (2011) teki siitä hetkeksi melkein valtavirtaista musiikkia.

Parin viime vuoden aikana jopa Suomessa on ilmestynyt paljon musiikkia, jota voi halutessaan kutsua shoegazeksi. Vielä enemmän on sellaisia yhtyeitä, joissa voi kuulla shoegaze-vaikutteita. Niistä useimmat olen unohtanut kuuntelulistalta.

#1 Aknestik – Ilmakitaroita tuulikaapissa (albumilta Valassaaret, 1993)

Video ei ole enää saatavilla

Kai Latvalehto (kitara): Ensimmäisestä Somaa-omakustannesinglestä (1989) lähtien Aknestik pyrki siihen, että kuulostaisi ajassa kiinni olevalta, modernilta kitarapopyhtyeeltä. Sivuaskeleita otettiin reippaastikin.

Shoegaze, tai muutamat tähän tyylisuuntaan liitetyt orkesterit, vaikutti Aknestikin soundiin hyvin paljon. Etenkin Ride. Jo Syvät veet -ep:ltä (1992) löytyy Hontelo, jossa on paljon samaa kuin Riden Like A Daydreamissä.

Vesa Kupila (kitara): Valassaaret-levyn julkaisusta tuli maaliskuussa 25 vuotta. Valassaaret on mulle rakkain AT-levy, niin musiikillisesti kuin fiilistasollakin.

Aiemmin oltiin tehty studiossa demoja, single, pari ep:tä ja yksi albumi. Meillä oli siis etäinen käsitys siitä, mitä studiossa oleminen tarkoittaa. Levy tehtiin Oulussa SM-studiolla. Niksu Nikula -vainaa oli tuottaja-äänittäjä-miksaaja.

Niksun kanssa oltiin tehty kaikki edeltävätkin studiotyöt Ojat on rajat -levyä (1991) lukuun ottamatta, joten oltiin tutulla porukalla liikkeellä. Se teki hommasta helpon. Fiilis studiolla oli turvallinen. Kaikenlaista uskalsi kokeilla.

Tuolloin elettiin muutenkin viattomuuden aikaa ja kaikki musatouhuun liittyvät jutut olivat uusia ja mahtavia. Muutenkaan ei ollut huolta maailmassa.

Latvalehto: Ilmakitaroita taisi olla työstämisvuorossa jonkin illan päätteeksi. Ihmettelin, kun kerrankin kukaan ei valittanut tai kieltänyt, kun ehdotin, että vielä voisi yhden särökitaran käydä töräyttämässä. Kitararaitoja, joissa sävellaji laajenee vapaasti, taisi olla toistakymmentä.

Kupila: Luultavasti Ilmakitaroiden synty noudatteli aika lailla perinteistä kaavaa, jolla tuohon aikaan toimittiin. Biisit tulivat (Jukka) Takalon tai Latvalehdon suunnalta. Yleensä Kaitsulla oli neliraiturilla tehty demo, josta sai pienen käsityksen, mitä säveltäjän mielessä on mahtanut liikkua. Jukka esitti biisiaihionsa akustisen kitaran kanssa ja heitteli kommentteja, mihin suuntaan biisin pitäisi mennä. ”Mieti The Churchia”, se saattoi sanoa.

Ilmakitarat on Jukan biisi eli ensitapaaminen sen kanssa oli treenikämpällä akustisen rämpytyksen kera. Yleensä kun biisin soinnut ja rakenne oli esitelty, sitä alettiin soittaa. Katsottiin, mihin päin se lähtee menemään. Toisinaan kävi niin, että biisistä tuli tyystin erilainen kuin kellään oli mielessä.

Kaitsu oli meidän indiemies. Hänellä oli laajin musiikillinen sivistys ja hän oli töissä levykaupassa. Hän myös yritti parhaansa mukaan laajentaa meidän muiden umpimielisten musiikillista spektriä.

Muistan, kun Kaitsu antoi mulle My Bloody Valentinen ja Riden levyjä kuunneltavaksi, että vähänkö surisee. Kyllähän se kelpasi, mutta oli ehkä turhan jyrkkää mun makuun. Viihdyin tuohonkin aikaan paremmin vähän kevyemmän indien, The Smithsin ja R.E.M.:n parissa.

Studiossa Kaitsu näki tilaisuutensa ja ohjasi meitä kitaravallisuuntaan. Aika varmasti Valassaarten referenssilevyjen joukossa oli myös My Bloody Valentinea.

Toisinaan sovitusvaiheessa ilmeni ryttäämistä. Termi syntyi, kun joku alkoi soittaa käsittelyssä ollutta biisiä hirmu temmolla ja väkivaltaisella otteella ja muut lähtivät leikkiin mukaan. Soiton tauottua todettiin, että ”jätkä ryttäs biisin”. Joskus ryttääminen oli tuloksellista ja biisi muuttui alkuperäisestä parempaan suuntaan.

Veikkaan, että juuri näin kävi Ilmakitaroille. Se kuulostaa biisiltä, joka on rytätty.

Ilmakitarat on aika vimmainen biisi. Muistaakseni ensin tallennettiin kaikkien soitto livenä, koska peruskaahaus saadaan paremmin toimimaan, kun kaikki soittaa yhtä aikaa samassa tilassa. Kitararaitoja lisättiin sitten ”jokunen”. Minä sahailin alle surinaa ja Kaitsu vongutti päälle.

Biisi saa kruununsa Kaitsun ulisevista kitaroista. Muistelen, että kun hän oli soittamassa äänitystilassa, tarkkaamossa oli hymyt leveällä ja ihokarvat pystyssä. Aika tymäkkää settiä tuli kaiuttimista.

Latvalehto: Miksauksessa Niksu Nikula väänsi parilla napin pyöräytyksellä Mikon (Rautalin) rumpuihin kolkon laatikkosoundin ja Jukalle terävän laulusoundin, jotta sanoista saisi kuitenkin selvää. Hyvin orgaaninen ja ripeä suoritus.

Kupila: Ilmakitaroita oli kiva soittaa livenä. Luonnollisesti se vähän köyhtyi livenä, kun kitaroita oli vain kaksi. Kerran Tampereen Yo-talolla Pietiläisen Tommi tuli soittamaan kolmatta kitaraa ja se kyllä kuului. Sen vedon olisin halunnut nähdä ja kuulla yleisön joukossa.

#2 Wilma – Claudius (albumilta Claudius, 1993)

Video ei ole enää saatavilla

Anna Kuoppamäki (laulu): Claudius lähti liikkeelle Hansin (Andersson) kitaroinnista. Eteenpäin kulkevan kitaravallin päälle syntyi vähän haikea ja viipyilevä melodia. Biisin lumo on ehkä juuri tässä kontrastissa. Samalla rujoa ja kaunista.

Muistan, että Claudius-biisi syntyi jonkinlaisessa flow’ssa. Meillä molemmilla oli visio siitä, mitä halutaan sanoa. Hans ohjasi biisistä videon, joka palkittiin ensimmäisillä Oulun musiikkivideofestivaaleilla.

#3 Love Handles – Friday (Anatomy-ep:ltä, 1994)

Video ei ole enää saatavilla

Ilkka Mattila (kitara): Shoegaze viehätti mua siksi, että se oli sulkeutuneiden ihmisten tekemää tunteellista ja välillä aggressiivista musiikkia. Love Handlesissa shoegaze-vaikute oli varmaan ainakin My Bloody Valentinea, josta Tommi ja minä tykättiin. (Tapasin Kevin Shieldsin Berliinissä talvella 1985, kun ne oli vielä täysin tuntematon bändi. Kevinin äiti oli lähettänyt sille joulupaketin, jossa oli villasukat ja hedelmäkakkua.)

Toisaalta me myös soitettiin keikoilla The Beatlesin Tomorrow Never Knowsia, joka on tietysti psykedeliasurinaa. Tommi on aina tajunnut Beatlesin päälle. Mä taas soittelen aina jotain jumitusta enkä muista kappaleiden rakenteita.

Tommi Pietiläinen (kitara ja laulu): En koskaan ajatellut Love Handlesin olevan shoegaze-bändi, vaikka My Bloody Valentinesta kovasti tykkäsinkin. Mulle tärkeitä bändejä tuohon aikaan olivat muun muassa The Flaming Lips, Afghan Whigs ja Teenage Fanclub, ja onhan tuossa vähän Ramonesiakin. Tärkeintä oli soittaa kovaa kitaralla ja kehitellä jotain biisejä siihen ympärille, että pääsi soittamaan niitä kitaroita.

Halusin tehdä sellaista musiikkia, jota itse olisin halunnut kuunnella. Klisee, mutta näin kuitenkin.

Mattila: Friday oli ekoja biisejä, joita Love Handlesissa soitettiin. Pari muutakin aika tarttuvaa rallia tuli myöhemmin, mutta niitä ei saatu tallennettua, kun yhtye hyydähti. Kaikilla oli kiireitä ja basistirekrytointikin kävi työlääksi. Tommin kanssa on joskus soiteltu niitä levyttämättä jääneitä kappaleita ruoanlaiton lomassa.

Pietiläinen: Fridayssa on sellainen aika perinteinen Lennon-sointukierto sus/add9-sointuineen ja räväkkä oktaaviriffi. Hyvä A-osa ja vähän laimea kertsi, jota yritin stemmoilla pelastaa. C-osa on edelleen mielestäni mainio.

Tekstiin väsäilin sellaisen romanttisen fiilistelyn siitä, miten mukavaa on viikonlopun alkamisen ja parhaan mahdollisen seuran kihelmöivä odottelu. Biisin nimi on myös kuin tämän henkilön nimi Robinson Crusoen hengessä.

Love Handlesin Friday paperilla.

Mattila: Keskeisin periaate Love Handlesissa oli, että kitarat oli ihan järjettömän kovalla. Kummallakin oli kaksi vahvistinta, myös kaikkein pienimmissä keikkaläävissä, kuten esimerkiksi Turun Tinatuopissa. Järjetöntä, mutta hauskaa.

Pietiläinen: Love Handlesin aikana siirryin jonkinlaisesta musiikin tekijästä opiskelemaan nykyiseen ammattiini eli käytännössä aikuistumaan. Sellaista jatkettua nuoruutta alkoi olla riittävästi takana. Alussa oli kova into tehdä bändiä tosissaan, mutta oman vaatimattoman taitotason laulajana ja muiden realiteettien takia rajat tulivat äkkiä vastaan.

Bändi oli mulle kuitenkin tärkeä henkireikä, koska asuin silloin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Se antoi tekosyyn käydä harrastamassa alakulttuuria Helsingissä ja pyöriä omanhenkisten ihmisten seurassa. Tämän bändin ydinryhmän kanssa ollaan edelleen tiiviisti yhteyksissä. Se on hieno asia.

#4 Coo – Fiat 600 (Heavenly Blue -ep:ltä, 1996)

Video ei ole enää saatavilla

Jussi Ristikaarto (kitara): Fiat 600:n kertosäkeen kitarakuvio (se diuii-diuii-riffi) oli Curve-yhtyeen inspiroima. En muista, minkä niiden biisin, mutta joka tapauksessa adaptoin omaan muotoon niiltä pöllityn idean. Kukaan ei ole koskaan maininnut asiasta, joten ilmeisesti se on tarpeeksi erilainen.

Biisi rakentui käytännössä kyseisen riffin ympärille. Alla kulkevat soinnut ovat murrettuja puolibarresointuja, joissa yläkielet soivat koko ajan vapaana.

Laser-Studiolla Ulvilassa haettiin äänittäjä Jussi Saivon avustuksella Virtasen Sakun kanssa sointukitaroihin mahdollisimman isoa ja julkeaa säröä. Siinä oli monta erilaista säröpurkkia peräkkäin, jonkun mielestä ehkä shoegazen hengessä. Tuossa vaiheessa emme enää pitäneet itseämme shoegaze-bändinä — vaikka alkuperäinen inspiraatio bändiin sieltä tulikin — vaan olimme jo jollain omalla kiertoradalla tavoittelemassa jotain vähän muutakin.

Rumpujen soundi on jotenkin käsittämätön mutta kuitenkin toimiva. Saivon Jussi laittoi Alénin Antin soittamaan kannut ahtaaseen, täysin kaiuttomaan koppiin. Siksi niiden perussoundi on rutikuiva.

Turo Kuninkaan bassottelu kuulostaa edelleen maagiselta. Hänelle ei kukaan koskaan kertonut, miten bassolinjojen pitäisi mennä. Sieltä ne tulivat kudelmina jostain.

Tietäväisen Antin lauluja tuplattiin John Lennon -hengessä. Se kuulosti meistä silloin ihan sairaan hyvältä.

Ehkä koko ep:n omintakeinen soundimaailma johtuu osittain siitä, että kuuntelimme studioiltoina raakamiksauksia ihan tolkuttomassa pilvessä, ja päädyimme viemään yleissoundin aika jännään suuntaan.

En muista yhtään, miksi biisin nimi on Fiat 600. Se oli varmaan jotain bändin sisäpiirihuumoria. Biisien työnimet olivat aina tosi sakeita, ja osa niistä jäi lopullisiksi. Ehkä tämä oli yksi niistä.

#5 Joensuu 1685 – Nothingness (albumilta Joensuu 1685, 2008)

Video ei ole enää saatavilla

Mikko Joensuu (kitara ja laulu): Joensuu 1685:n aika oli todella inspiroitunutta aikaa tutustua erilaisiin uusiin äänimaisemiin ja soittimiin. Olin saanut siskolta lainaan sähköviulun, josta sai irti kaikkea mukavaa, kun sitä ajoi pedaalien ja muljuttimien läpi.

Soitettiin ja jamiteltiin tuohon aikaan noin kuutena päivänä viikossa, noin kuusi tuntia päivässä. Kuten suurin osa muistakin kappaleista, jonkun huuruisen jamin tulos tämäkin kappale oli, mutta mitään muistikuvaa kappaleen säveltämisestä ei enää kylläkään ole.

#6 Scarlet Youth – Gleaming Endless Ocean (Breaking The Patterns -ep:ltä, 2009)

Video ei ole enää saatavilla

Kalle Pyyhtinen (kitara ja syntetisaattori): Gleaming Endless Ocean -biisin lopputulos on enemmän kuin osiensa summa. Puolivahingossa mukaan löytyneen Markus Baltesin ääni sopi biiseihin erinomaisesti. Samaten biisin lopussa oleva Marko Soukan E-Bow:lla soittama kitaramelodia nosti kappaleen aivan uusiin sfääreihin. Marko soitti sen aika lailla puskista ja suoraan biisissä olevalla soundilla. Se aiheuttaa yhä kylmät väreet. Muistan yhä hetken, kun oltiin sitä kahdestaan taltioimassa.

Jaani Peuhun ja Riku Mattilan yhteistyö rytmiosastolla toimi erittäin hyvin, ehkä jo herrojen aiemman yhteisen soittokokemuksen takia.

Shoegazen löysin aikoinaan Slowdiven kautta. Myöhemmin kiinnostus genreen vahvistui My Bloody Valentinen Lovelessin myötä. Ensin en juuri välittänyt Lovelessista, mutta sitten se vaan kolahti totaalisesti. Siihen saattoi vaikuttaa Lost In Translation -leffa.

Genressä viehätti marginaalisuus ja kulkeminen tietyllä tapaa valtavirtaa vastaan. Tai ehkä ennemminkin oman jutun tekeminen valtavirrasta ja sen ahtaista toimintamalleista välittämättä. Vapaus tehdä ihan mitä huvittaa.

Voimakas efektien ja kaikujen käyttö kiinnosti myös. Sellainen ääniseinämä, mikä Lovelessilla esiintyy monessa biisissä, on erittäin kiehtova. Joidenkin mielestä sitä saattaa olla ahdistava kuunnella, mutta itse koen sen kauniina. Samaten tykkään niistä pitch bendeistä, joissa sävelkorkeutta muutetaan kesken sävelen”vääräksi” ja takaisin alkuperäiseen. Äänimaailma ikään kuin vääntyy tai murtuu hetkellisesti.

Scarlet Youth lähti liikkeelle lähinnä kokeilumielessä. Halusin tehdä erilaisia biisejä kuin aiemmin ja leikkiä efekteillä. Tavallaan se alkoi oman henkilökohtaisen diktatuurin leikkikenttänä demokraattisemman ShamRain-yhtyeen jälkeen.

Lisäilin syntikkaan älyttömästi delayta ja säröä, tein erilaisia biisirakenteita ja sovituksia. Gleaming Endless Ocean -biisissäkin on kertsin syntetisaattoreissa aika paljon säröä, joka luo ehkä sellaisen Sigur Rós -tyyppisen fiiliksen, vaikkei se ollutkaan hakusessa.

Koko ensimmäinen ep oli eräänlainen kunnianosoitus 1990-luvun shoegazelle. Bändillä ei varsinaisesti ollut jatkosuunnitelmia sitä tehdessä. Homma kuitenkin toimi niin hyvin, että jatkoa seurasi parin levyn, yhden ep:n sekä Slowdive-tribuutille tehdyn coverin verran. Bändi ei ole ollut aktiivinen neljään, viiteen vuoteen.

#7 Delay Trees – Gold (albumilta Delay Trees, 2010)

Video ei ole enää saatavilla

Rami Vierula (kitara ja laulu): Gold syntyi jostain masentuneen mielen syvyydestä rukouksena ja toiveena valosta. Kun äänitimme sitä Porvoon Mankku-studiolla kesällä 2010, kappale oli jo läpeensä mietitty ja saatoimme keskittyä yksinomaan tunnelman tavoittamiseen. Otimme useita ottoja, kunnes pääsimme kappaleelle otolliseen tilaan tai kunnes rumpufillit osuivat yhteen muun tunnelatauksen kanssa. Onni (Oikari) nimittäin soitti rumpuja joka otolla hieman eri tavalla. Se oli lopulta ainoa ”suuri haaste” äänityksissä.

Muistan sessioiden olleen innostuneet ja levolliset, paikoin jopa hartaat. Se hartaus kuuluu myös kauttaaltaan levyllä erityisenä läsnäolona.

Delay Trees liittyi tyylillisesti shoegazeen, mutta ei jämähtänyt siihen. Musiikistamme pystyi kuulemaan brittipopin, slowcoren, postrockin tai 1960-luvun kitarapopin vaikutuksen aivan yhtä vahvana. Toisaalta efektipedaalit, kaikuisa laulu ja helisevä Rickenbacker liittivät soundimme shoegazeen.

Emme kuitenkaan ikinä pyrkineet osaksi mitään tiettyä genreä tai trendiä. Päämääränä oli yksinkertaisesti harmoninen ja kaunis musiikki, jota esitettiin kitaravetoisesti. Se, että monet vaikutteemme olivat dream popissa ja shoegazessa, kuului toki luontaisesti läpi.

Shoegaze on itselleni nykyisin etäinen genre, mutta kyllä se joskus innostaa edelleen. Esimerkiksi muutama vuosi sitten ilmestynyt sinikantinen My Bloody Valentine -levy on upea teos, jota kuuntelin aivan hiljattain. Samoin Slowdiven Pygmalion ei tunnu tyhjentyvän mihinkään hienoudessaan.

Myös Cocteau Twins antaa edelleen samoja säväreitä kuin ensikuulemalta. Sitä en tosin uskalla leimata shoegazeksi. Cocteau Twins jos joku ansaitsee oman genrensä tai täyden vapauden moisista.

#8 Regina – Jos et sä soita (albumilta Soita mulle, 2011)

Video ei ole enää saatavilla

Iisa Pajula (laulu): Jos et sä soita -biisi ja koko Soita mulle -levy olivat konkreettinen seuraus siitä, kun kolmen elektronisen Regina-levyn jälkeen meille tuli fiilis, että olisipa virkistävää nollata pöytä ja tehdä kitaralevy. Siinä kohtaa se elektroninen maailma tuntui aika tunkkaiselta, ja me haluttiin ottaa siihen kunnolla pesäeroa. Ensimmäinen ajatus oli silti, että eihän tätä pakkaa voi pistää kokonaan uusiksi. Toinen ajatus olikin jo, että niin juuri tulee toimia.

Mikko Pykäri (kitara, basso, kosketinsoittimet): Mulla on sellainen kuva, että Jos et sä soita -biisi yllätti ihmiset aika isosti. Se biisi syntyi suunnilleen takki päällä studiosta lähtiessä. Ajattelin silloin, että saako näin tehdä. Että onko tämä liian yksinkertaista ja helppoa.

Kun levyä ruvettiin tekemään, mulla oli olo kuin demobändissä. Kaikki piti aloittaa ikään kuin nollista. Siinä oli paljon opettelua, mikä tuntui aika turhauttavalta aluksi.

Suurin idea oli ehkä riisua musiikista kaikki muodolla kikkailu. Haluttiin lukita se muoto ja mietittiin, mikä olisi yksinkertaisin mahdollinen muoto, mikä se voisi olla.

Koko jutun ytimessä oli se, että me haluttiin saada talteen oman nuoruuden tunne sellaisena kuin se tuntuu sitten, kun se nuoruus ei enää koskaan palaa. Haluttiin keskittyä tiettyyn tunnetilaan.

Olin kiinnostunut levystä, joka vaan velloisi jossain tunteessa. Koko levy olisi kuin yksi iso tunnetila.

Pajula: Muistan kun Oskari Onninen haastatteli meitä levyn ilmestymisen jälkeen ja tenttasi shoegaze-knoppologiaa samaan malliin kuin ensimmäisen albumin jälkeen Samuli Knuuti grillasi synaduo(!)-genrestä. Me ei koskaan oikein kehdattu sanoa, että ei me olla minkään genren suhteen tehty senkaltaista taustatutkimusta, kun ei se juttu milloinkaan perustunut suoraan vaikutteiden imemiseen yhtään mistään. Ennemminkin mentiin aina vähän epävarmuusalueelle ja intuitiolla uutta kohden.

Pykäri: Ehkä shoegazessa vetosi silloin tietty ajattomuus. Kun levy tehtiin, se ei ollut ajankohtaista tai päivän trendi. Toisaalta tiedän, että se oli just sen ajan asia. Juuri silloin rupesi tulemaan muitakin sen tyyppisiä bändejä.

1990-luvun alussa olin kiinnostunut esimerkiksi Smashing Pumpkinsista ja The Cardigansin tapaisesta chamber popista. Mun mielestä Soita mulle -levyn jotkut jutut on fiilikseltään hyvin samanlaisia kuin jotkut Smashing Pumpkinsin jutut. Se on suorin linkki mun omaan nuoruuteen.

Särövalli ei ollut mun oma juttu 1990-luvun alussa. Soita mulle -levylläkään ei kopioitu 1990-luvun alun shoegaze-juttua, vaan pikemminkin ajateltiin, mitä se olisi voinut olla. Se on oma, muistinvarainen versio siitä ajasta.

Pajula: Jos et sä soita -biisistä on pelkästään hyviä muistoja. Jengi otti sen omakseen ja sitä oli aina ihana soittaa livenä.

Pykäri: Soita mulle ja meidän edellinenkin levy (Puutarhatrilogia, 2010) arvioitiin Pitchforkissa. Se oli aika käsittämätön ja epätodennäköinen juttu. Kyllä me sitä itsekin ihmeteltiin. En tiedä, miten ne sinne päätyivät. Ainakaan itse en niitä lähettänyt.

#9 Tyynyt – Pusuudelleen (albumilta Ystävät hämärän jälkeen, 2015)

Video ei ole enää saatavilla

Jari Oisalo (soittimet ja laulu): Pusuudelleen oli ensimmäinen Tyynyt-biisi, jonka tein valmiiksi. Yhteistyö Solinan kanssa alkoi sen biisin demon kautta.

Ei mulla ollut mitään sellaista, että otan tyylilajiksi shoegazen ja rupean tekemään sellaista musaa. Jotenkin vaan päädyin äänittelemään biisejä, joista huomasin, että nämä taitavat mennä semmoisen kategorian alle. Ei siinä sen suurempaa suunnitelmaa ollut.

Kun kesällä 2014 sain Pusuudelleen-biisin valmiiksi, se tapahtui yllättävänkin helposti. Mietin parikin kertaa, että viitsinkö tätä mihinkään lähettää. Välillä tulee sellainen fiilis, että biisin eteen pitää vähän taistella. Siinä ei ollut mitään taistelua. Se vaan tuli.

Tietenkin mulla oli levystä äänivisio päässä. Pyrin välttämään sellaista, mikä omaan korvaan kuulosti selkeältä My Bloody Valentine -meiningiltä. Moni on silti anonut, että siltähän levy paikoin kuulostaa. Ei mun mielestä. Sen verran tarkka ja vainoharhainen olen tämmöisissä asioissa, että jos tulee vahingossa ripattua jotain suoraan alitajunnasta, niin yleensä korjaan tai pistän biisille lisää puuteria naamaan. Että ei varmasti kukaan tunnista, mitä on tullut tehtyä.

Kun tein levyä, putkahteli pinnalle paljon uusia shoegaze-bändejä. Taisi olla jopa pienoinen buumi. Silloin kuuntelin niitä sen verran, minkä ehdin. Tavallaan yllätyin, että jostain tuli niin paljon nuorempia kavereita, jotka olivat selvästi kuunnelleet My Bloody Valentinea, Wilmaa ja muita.

Sitä ennen olin miettinyt, että olenko tässä lähestulkoon yksin. En ollut hirveästi seurannut, mitä muut tekevät ja missä mennään.

Kitaristina mua viehättää shoegazessa lupa käyttää efektejä niin paljon kuin kehtaa. Shoegaze on mahtava formaatti läträtä niiden kanssa. Tietenkin jossain vaiheessa äänityksiä iski kauhu, että eihän tätä saa millään kuulostamaan samalta keikalla. Mutta edes melkein.

#10 Oranssi Pazuzu – Saturaatio (albumilta Värähtelijä, 2016)

Video ei ole enää saatavilla

Jun-His (laulu ja kitara): En ole bändin kovin shoegaze-jäbä, mutta Slowdivea ja My Bloody Valentinea on tullut joskus kuunneltua hyvinkin paljon. Ja niiden johdannaisia myös.

Löysin shoegazen bändikaverien kautta, jotka niitä levyjä paljon pyörittelivät. Mulle harvoin tyylisuuntaukset pelkkänä sanana edustavat hirveästi. Asiat ovat usein mielenkiintoisempia, kun ei sitouduta yhteen juttuun.

Nuorena kuuntelin enimmäkseen hevihommaa ja vähän myöhemmin tuli grungepuoli tutuksi. Sitä kautta menin koko ajan enemmän ja enemmän äärimetalliin. Jos ajattelen nykyistä spektriä, niin kuuntelen kaikkea, mikä säväyttää emotionaalisella tasolla jollakin tavalla. Voin ihan hyvin kuunnella peräkkäin vaikka Suedea ja Cannibal Corpsea.

Pazuzua ajattelen kahden asian yhdistelmänä. Ajattelen, että se voi toimia porttina molempiin suuntiin – metallista poppiin ja popimmasta metalliin.

Joku on nimennyt meidän tyylin blackgazeksi, mutta en oikein osaa sanoa, mitä sillä haetaan. Se on enemmän muiden kuin mun tehtävä. Kategorisointi on välillä avuliasta, välillä pelkästään hämmentävää. Ymmärrän toki, miksi sitä tehdään.

Meillä sointukierrot voivat olla synkempiä ja ahdistavampia kuin jollain muilla. Siellä on kuitenkin se upottava, orgaaninen pyörre, mihin meidän tapauksessa yhdistyy metalli ja synteettisempi homma.

Saturaatiossa yritettiin laittaa kaikki peliin ja sitten tavallaan aloittaa levy uudestaan.

Sävellyspuolella ajatuksena oli tehdä mantramainen, toistuva, vähän itämainen kuvio kitaralla. Sitten ruvettiin rakentamaan päälle sellaista pyörivää äänimaailmaa. Sellaista, missä on eri vaiheita, missä heitetään sekaan noisea ja pötkytystä päälle. Välillä se kiinteytyy hetkeksi järkälemäiseen riffiin, mutta sitten taas leviää eetteriin.

Voisi ajatella, että olisi semmoisessa virrassa, joka menee niin lujaa, että kaikenmoisia kärpäsiä ja mitä tahansa tavaraa lätkähtää siihen linssille. Ajatuksena on, että päällä on sellainen hyperajo. Siltä sen pitäisi kuulostaa.

Loppupuolella se pyörre pysähtyy. Tai alkaa pyöriä toiseen suuntaan, kun siinä tulee kolossaalisempi riffi. Viimeinen osa on sellainen, että kun tajunta on riekaleina kaikesta pyörityksestä, niin jäljelle jää ainoastaan katatoninen olo ja tuijotus. Kaikki on annettu.

#11 On Volcano – True Lies (albumilta Hide & Seek, 2016)

Video ei ole enää saatavilla

Lassi Peltoniemi (basso ja kosketinsoittimet): Me kutsuttiin True Liesia bändin kesken ”kantribiisiksi”. Se oli jotenkin niin suoraviivainen ja simppeli kappale. Sitä oli kiva soittaa keikoilla ja levytetty versiokin kuulostaa kivalta.

Mazzy Star ja Mojave 3 edustavat mulle sellaista utuista shoegaze-americanaa, jota ehkä tässäkin vähän haettiin. Shoegaze-soundi on viehättänyt mua aina. Ehkä syy on se jännä ristiriita, mikä siinä musassa on: välillä herkkää ja kaunista, välillä taas aggressiivista mekastusta.

Slowdive on mulle ehdottomasti tärkein shoegaze-bändi. Vuoden 2017 comeback-levy oli tosi hieno. Toki kävin bändin tarkastamassa myös Flow-festareilla.

#12 Mumrunner – Shawshank (Gentle Slopes -ep:ltä, 2016)

Video ei ole enää saatavilla

Sauli Hämäläinen (kitara): Ekan Full Blossom -ep:n (2015) jälkeen halusin tehdä entistä enemmän biisejä, missä kaksi kitaraa soittaa kumpikin melodioita ja jättää sointurämpytysrallatuksia vähemmälle. Shawshankin melodiat oli kytenyt päässä pidemmän aikaa ja silloinen toinen kitaristimme Jukka (Lahtinen) täydensi ideoillaan parit puuttuvat jutut sinne. Näin ollen biisi alkoi olla sävellyksien puolesta bueno.

Haluttiin pitää melodiat keskiössä ja laulut suoraviivaisina niin lyriikoiden kuin myös niiden esille tuonnin kanssa. Laulut loppuukin suht aikaisessa vaiheessa, jonka jälkeen biisi onnistuu kasvamaan nätisti ja luonnollisesti mukaan tulevilla pikkubuustauksilla siten, että se pysyy poppina eikä muutu miksikään postrock-jyystöksi.

Shawshank taipuu kivasti livenä ns. tarpeen mukaan. Jos ollaan oltu jonkun indiebändin kanssa keikalla, ollaan saatettu vetää vähän kevyemmällä otteella, kun taas esimerkiksi saksalaisen postrock-bändin kanssa kiertäessä vedeltiin hieman raskaammalla kädellä ja lisäiltiin tavaraa sinne loppuun.

Sauli Hämäläinen katsoo kenkiin.

Tekeillä olevalla Mumrunnerin debyyttialbumilla ei tulla juurikaan särökitaravalleja kuulemaan. Kyllä siellä edelleen kenkiä tuijotellaan, mutta se saattaa johtua ennemminkin siitä, että joku on astunut koiranpaskaan, sotkeutunut kitarapiuhoihinsa tai yrittää selvitellä minkä pedaalin välipiuha on tällä kertaa simahtanut.

Omassa tekemisessä kuuluu toki edelleen myös harcdcore-, punk- ja postrock-menneisyys, mutta voimaa biiseihin ollaan haettu tällä kertaa muualta kuin Big Muffista. Muiden efektien kirjo on aiempaa laajempaa.

Itselleni tärkein shoegaze-genren alle menevä bändi on symppiksen kalifornialaisen rekkakuskin Jason Martinin luotsaama Starflyer 59. Erityisesti The Fashion Focus -levy vuodelta 1998 teki aikanaan lähtemättömän vaikutuksen. Vasta myöhemmin mukaan tulivat Slowdive, My Bloody Valentine, Cocteau Twins sun muut.

#13 Cats of Transnistria – Candy Man (albumilta Opium, 2018)

Video ei ole enää saatavilla

Henna Emilia Hietamäki (laulu): Muistan, miten suuri kokemus oli, kun kuuntelin Seinäjoella teini-ikäisenä isoveljeni – joka nykyään soittaa bassoa blackgaze-termillä kuvaillussa Oranssi Pazuzu -yhtyeessä – My Bloody Valentinen Loveless-levyä ensimmäistä kertaa. Miten musiikki voi kuulostaa yhtä aikaa taivaallisen kauniilta ja siltä, että joku sirkkelöi?

Olin hyvin ahdistunut nuori ja kaikenlaisista meluvalleista tuli kotoinen ja hyvä olo. Sisäinen kaaos ja ulkoinen maailma resonoivat samalla taajuudella.

My Bloody Valentinen jälkeen innostuin myös Slowdivesta ja Ridesta, jotka yhdessä muodostavat shoegazen pyhän kolminaisuuden. My Bloody Valentinen comeback oli mielestäni upea: m b v -albumi (2013) on oikeastaan yhtä hyvä kuin yhtyeen klassikkoteokset ja Primaverassa sekä Flow’ssa näkemäni keikat olivat elämäni hienoimpia keikkakokemuksia. Myös Slowdiven paluukeikka oli hieno, vaikka uusi levy olikin tylsä. Riden paluukeikka sen sijaan oli niin vaivaannuttavan ukkoutunut, että sieltä täytyi lähteä kesken pois.

Klassisista shoegaze-bändeistä Cats Of Transnistriaa verrataan useimmin Slowdiveen, joka on myös hidasta ja pehmeää. Muita meihin yhdistettyjä genreluokkia ovat olleet dream pop ja slowcore. Itse olemme puhuneet myös doom popista.

Vaikka vaikutteita on toki saatu monesta suunnasta, emme ole kiinnostuneita minkään tietyn genren sisällä toimimisesta ja valmiin jutun imitoinnista.

On ihana säveltää biisejä Tuomaksen (Alatalo) kanssa. Hänellä on sama kiinnostus herkkyyden ja väkivaltaisen melun yhdistämiseen. Hän on yksi Suomen kiinnostavimmista kitaristeista. Meidän molempien musiikillinen ilmaisu on tunteellista ja synkän puoleista.

Tuomas on ammatiltaan äänisuunnittelija. Hän on luonut Cats Of Transnistriassa laajoja, upottavia äänimaisemia. Opium-levyllä on paljon kohinaa, väärinpäin laulavia lintuja ja flyygelin kaikua.

Candy Man on yksi ”massiivisimpia” kappaleitamme: se on alusta alkaen täysi ja laaja. Kertosäkeissä pelataan enemmän tyhjyydellä, joka on kai jonkinlainen tavaramerkkimme.

Sen musiikkivideo on leikattu 1930-luvun kauhuleffasta, jossa Rasputin-henkinen hahmo hypnotisoi neidon valtaansa.

#14 Vuoret – Kaivokset (single, 2018)

Video ei ole enää saatavilla

Ville Aalto (kitara): Riden Going Blank Again, Lushin Split ja My Bloody Valentinen Isn’t Anything ovat semmoisia levyjä, joita kuuntelin teini-iässä hirmuisen paljon. Myös Mazzy Star oli merkittävä yhtye, mutta en tiedä, voiko sitä lukea shoegazeksi. Sieltä mun harrastus lähti.

Shoegaze oli jännää ja vähän toismaailmallista musiikkia. Soundit oli jänniä ja melodiat miellyttäviä. Sen estetiikka vetosi jollain määrittelemättömällä tavalla.

Myöhemmin olen teoretisoinut aihetta enemmänkin meidän toisen kitaristin Samin (Nissinen) kanssa. Shoegaze on hirveän viehättävää musaa sen takia, että se on niin sukupuoletonta. Tai se ei ainakaan ole ylettömän maskuliinista. Sen tekijöissäkin on ollut paljon naisia. Siitä puuttuu kaikenlainen machismo, vaikka musiikki on välillä hirvittävän rajua.

Tykkään siitä, että musiikissa on jotain mysteeriä. Että kaikki olennainen ei ole heti siinä pintatasolla. Jos miettii vaikka tyypillistä suomirockia, niin siinä kaikki on vaan sitä pintaa. Shoegazessa sen takana tuntuu olevan jotain selittämätöntä, minkä takia siihen pystyy uppoutumaan uudelleen ja uudelleen.

Monet shoegaze-levyt kestävät hirveästi kuuntelua. Niistä jää semmoinen olo, että koskaan ei pääse ihan perille.

Kitaristina tykkään siitä, että käytetään paljon efektipedaaleja. Kitarat eivät enää kuulosta kitaroilta, vaan joltain kelloilta tai ukkosen jyrinältä tai syntetisaattorimatoilta. Shoegaze on semmoinen genre, missä kitaroita on käytetty ehkä kekseliäämmin kuin missään muussa rockmusiikin genressä.

Me ei olla missään vaiheessa ajateltu, että edustettaisiin jotain tiettyä genreä. Me ollaan kovaääninen kitarabändi. Shoegaze tulee mukaan osittain mun sävellyksistä ja hyvin paljon Samin kitaroinnista. Kun Sami laitetaan soittamaan rockbiisiin kitaraa, niin sieltä tulee shoegaze läpi. Sami käyttää paljon pedaaleja.

Meillä molemmilla on taipumus käyttää paljon kaikua ja delayta. Semmoisia efektejä ja semmoista soittotyyliä, joka vie meidän musiikkia shoegazen suuntaan. Me kumpikin ollaan nuorena myrkytetty itsemme shoegazella niin pahasti, että vaikka tehtäisiin mitä, niin se tulisi jostain vähän läpi.

Kaivokset oli ensimmäinen single tulevalta levyltä. Siinä on just sitä hirveän kaikuisaa shoegaze-äänimaailmaa ja toisaalta hyvin toisteinen, jopa krautrock-henkinen rytmijuttu.

Kaivokset on semmoinen biisi, jolla on usein aloitettu treenit tai laitettu se keikkasetin ensimmäiseksi. Sen soittaminen on aina tuntunut hyvin luontevalta. Musta tuntuu, että se jotenkin käynnistää meidät. Se laittaa meidät sellaisille kierroksille, että muidenkin kappaleiden soittaminen onnistuu.

Teksti on mulle aika epätyypillinen. Yritän yleensä kirjoittaa enemmän sellaisesta näkökulmasta, mikä vastaa mun omaa maailmankuvaa, mutta Kaivosten päähenkilö on ihminen, joka tekee jotain pahaa. Se tuhoaa ympäristöään. Se tuhoaa maailmaa ja siinä samassa itseään. Se tiedostaa sen, mutta silti jatkaa.

Se on jopa kiusallisen ajankohtainen kappale. Olen tehnyt sen ennen kuin Talvivaara oli mitenkään erityisesti esillä. Siinä vaiheessa, kun niitä uutisia rupesi tulemaan enemmän, mulle tuli semmoinen olo, että olen valitettavasti kirjoittanut jotain, joka tuntuu aika relevantilta ja resonoi tässä ajassa.

Kaivosten tekstissä on siis vähintään poliittinen pohjavire. Siinä mielessä se on aika epätyypillinen kappale shoegaze-kontekstissa.

#15 Jani Matti Juhani – A (demo, 2018)

Video ei ole enää saatavilla

Jani Matti Juhani (laulu ja soittimet): Herttainen menobiisi syksyllä ilmestyvältä albumilta. Tuottaja sanoi, että tämä kuulostaa shoegazelta ja pyysi laittamaan lisää säröä ja häröä. Tein työtä käskettyä. Pienillä kammen liikkeillä saa aikaiseksi viehättävää dissonanssia.

Kukka oli täydellinen indieyhtye.

Muistatko vielä demot? Ne keskeneräisiksi tarkoitetut versiot tulevista hittibiiseistä. Ne, joita ei suunnattu suurelle yleisölle, vaan kavereille ja levy-yhtiön jätkille. Joita julkaistiin, jotta joku tulisi, löytäisi bändin ja nostaisi sen tähtiin.

Ennen puoli-ilmaisten digitaalisten äänityssoftien, iPad-appien ja vaivattoman nettijulkaisun aikaa bändien oli osattava asiansa hyvin, jos ne halusivat herättää demoillaan levy-yhtiöiden ja yleisön mielenkiinnon. Ei se tietenkään helppoa ole nykyäänkään, mutta kun preset-soundien ja puoliautomaattisen äänenkäsittelyn taakse ei voinut piiloutua, jäljelle jäi vain talentti. Ja sitä oli harvalla.

Nyt esittelyssä on kuusi suomalaisen indien valioluokkaan kuuluvaa demoa vuosituhannen vaihteen molemmilta puolilta.

#1 Kukka: Chabom

Kukka oli täydellinen indieyhtye. Moppi, Risto Ylihärsilä ja Ville Koistinen olivat soittaneet yhdessä ja erikseen eri kokoonpanoissa Finlaysonin treenikämpällä Tampereella, ja kun kämppä oli mennyt alta, bändi oli alkanut harjoitella biisit kirjoittaneen Mopin kotona.

Ensimmäisen, kodikkaissa tunnelmissa soivan demonsa Kukka nauhoitti neliraiturilla, tarinan mukaan ”salaa jollakin treenikämpällä”. Risto soitti alun perin rumpuja, mutta koska hän halusi keskittyä koskettimiin, Kukka hankki rumpukoneen. Bändin keikoilla kuultiinkin sekä oikeita että koneen soittamia rytmejä, Mopin kitaroinnin vaihdellessa lempeästä fiilistelystä bändin loppuaikojen vyöryvään kitarameluun.

Moppi osasi kirjoittaa loistavia biisejä, joista tunnetuimmat lienevät Merceedees-yhtiön kautta julkaistun Kukka-ep:n Machine ja Hot Light. Yhtyeen keikkasuosikkeihin kuului loppuun saakka ensimmäiselle demolle taltioitu sympaattinen Chabom, joka esittelee Kukan soundia ajalta, jolloin yhtye ei vielä ollut siirtynyt koneiden käyttöön.

#2 Ville Leinonen: Valumo

Tampereen Yo-talolla järjestettiin maaliskuun alussa 2000 Kaukana väijyy ystäviä –festivaali, jossa musisoivat muun muassa Cessna, Velvolino, Murha Murha Itsemurha ja ruotsalainen Pluxus. Festarin puhutuimmasta esityksestä vastasi soolona akustisen kitaran kanssa esiintynyt Ville Leinonen, joka hurmasi yleisön vangitsevalla lavakarismallaan, vahvalla kappalemateriaalillaan ja hauskoilla välispiikeillään.

Reilu vuosi aikaisemmin Tampereelle muuttanut Leinonen oli vasta pienen piirin suosikki. Fonal Records oli julkaissut Ville Leinosen & Valumon ensimmäisen 7-tuumaisen Yöaikaan / Surusirpale, mutta bändi ei ollut vielä eksynyt kotimaisen rocklehdistön tutkaan. Yo-talon keikan näki myös Jouni Tamminen, joka oli tuohon aikaan Pokolla töissä. Tamminen esitteli Leinosen Epelle, joka vakuuttui laulaja-lauluntekijän kyvyistä vielä samana keväänä Doriksessa järjestetyllä keikalla.

Vaikka Ville Leinonen tuntuikin tupsahtaneen suomalaiseen musiikkimaailmaan kuin tyhjästä, hän oli kirjoittanut ja taltioinut omia kappaleitaan jo vuosia. Vuonna 1997 Kulttuuriyhdistys KuuMaa oli julkaissut hänen Raastinlauluja-kasettinsa (jonka Fonal julkaisi myöhemmin cd-levynä), ja Leinosen kappaleita oli sisällytetty myös KuuMaan kokoelmille The Greatest Underground Hits Ever (1996) ja Muutoksen kevät (1999). Varsinkin viimeksi mainitulla julkaisulla Leinonen alkoi jo olla vahva biisinkirjoittaja.

Valumo päätyi myöhemmin tukevampana versiolle Ville Leinosen & Valumon albumille Uuden aamun lauluja (2003).

#3 TV-resistori: Blondiini

Turkulainen TV-resistori tuli tunnetuksi naivistista indiepoppia esittävänä ryhmänä, mutta bändi oli uransa alkuvaiheessa lähempänä kokeellista underground-hassuttelua kuin söpöä intiaanidiskoa. TV-resistorin ensimmäisellä, vuonna 1999 julkaistulla demolla kummallisuuden aisti jo biisien nimistä: Penis/aortta-akseli, Booako?, Tänään kuoli 10, jne.

Yhtyeen vetovoima oli silti olemassa alusta saakka, ja Yrjö Saarinen osasi kirjoittaa biisejä, joiden kekseliäisyyttä hän ei pystynyt piilottamaan lofi-outoilun alle. Tämän huomasi myös Fonal Recordsin nokkamies Sami Sänpäkkilä, joka tarjosi TV-resistorille sopimusta bändin demon kuultuaan.

Sanoitusten puolesta Saarisen kappaleet olivat kekseliästä dadaa kaskelotin reisineen ja vääntyneine rustoineen. ”Vaniliini , askorbiini, salesyyli / äitiliini on niin kovin fiini” ei kuulu perinteisimpään lyyriseen muotokieleen kotimaisessa sanataiteessa, eikä TV-resistori itsekään jatkanut enää myöhemmin samalla linjalla.

#4 Monza Speedway: Erase Me

Jotkut unelmat eivät toteudu. Monza Speedway kuului Tampereen elinvoimaiseen indieskeneen 2000-luvun vaihteessa, mutta ei koskaan ehtinyt julkaista virallisesti mitään. Antti Pinomäen (joka johti aiemmin Dada Girl -yhtyettä ja tekee nykyään musiikkia nimellä Stop Damien) orkesteri kuului samaan kaveripiiriin kuin Hämeenlinnasta käsin vaikuttanut Tunaflakes ja esitti samantyylistä brittivaikutteista indierockia.

Erase Me ihastutti ensin keikoilla ja myöhemmin studiossa taltioituna demoversiona, joka sai muun muassa Pokon kiinnostunaan bändistä. Sopimusta ei kuitenkaan syntynyt, ja kun Monza Speedwayn kitaristi ei muilta kiireiltään ehtinyt harjoituksiin, yhtye haipui hiljalleen unohduksiin. Netti ei vielä ollut kehittynyt uusien bändien ensisijaiseksi promokanavaksi, eikä monikaan saanut koskaan kuulla Erase Men tarttuvaa bassokuviota, tyylikästä kitarointia ja loistokkaasti räjähtävää kertosäettä.

Tästä biisistä moni nykyinenkin yhtye olisi kateellinen.

#5 The Crash: Sugared

Jälkikäteen ajateltuna asia ei yllätä, mutta vuonna 1998 tuntui käsittämättömältä, kuinka valmis bändi The Crash oli. Teemu Brunilan ja kumppaneiden yhtye nauhoitti ensimmäisen omakustanne-ep:nsä vuoden 1997 lopulla, ja Radiomafia otti demon majesteetillisen avauskappaleen soittolistalleen heti alkuvuodesta 1998. Vastaavaa ei juurikaan ollut tapahtunut.

Lukuisat levy-yhtiöt osoittivat kiinnostuksensa bändiä kohtaan, ja lopulta The Crash päätyi Warnerin talliin. Ison levy-yhtiön valinta ei tullut tuossa vaiheessa enää yllätyksenä, kun The Crashia oli alettu pitää yhtenä potentiaalisimmista ulkomaan menestyjistä HIMin ja The Rasmuksen ohella.

Bändin Comfort Deluxe -debyytille (1999) päätynyt tulkinta Sugaredista ei poikkea juurikaan demoversiosta. Demo on tuotannollisesti karumpi, tempoltaan aavistuksen verran hitaampi eikä siinä ole viulusovituksia. Tulevan suuruuden pystyi kuitenkin jo aistimaan.

#6 Regina: Salakuvaaja

Myös Regina tiesi alusta saakka, miten homma hoidetaan. Vuonna 2004 yhtye julkaisi nettisivuillaan kolme kappaletta, jotka käynnistivät melkoisen pöhinän elektroniseen indiepopiin mieltyneiden keskuudessa. Mikko Pykärin ja Iisa Pajulan aikaansaannokset huomattiin myös muun muassa Rumbassa, ja sana loistavasta uudesta bändistä alkoi kiiriä.

Kun Salakuvaaja ilmestyi, Regina ei ollut tehnyt vielä yhtään keikkaa. Bändin vetovoima oli kuitenkin niin suuri, että Next Big Thing kiinnitti yhtyeen rosteriinsa heti ensimmäisen esiintymisen jälkeen. Debyyttialbumi Katso maisemaa (2005) myi kotimaisen elektropopyhtyeen ensimmäiseksi tuotokseksi hyvin ja nousi jopa Suomen viralliselle albumilistalle. Levyn suurin hitti oli radiosoittoakin saanut Olisitko sittenkin halunnut palata, mutta Salakuvaaja ei lopulta koskaan päätynyt viralliselle julkaisulle saakka.

Huom!

(Kaikkien demojen uudelleenjulkaisusta ei ehditty pyytää bändien lupaa. Voimme poistaa kappaleet netistä, jos asianomainen taho niin haluaa.)

Regina. Vasemmalta Mikko Rissanen, Iisa Pykäri ja Mikko Pykäri. (Kuva: Tomi Palsa)

Vuodessa klassikoksi kivunnut kappale muistuttaa, että aina kannattaa kokeilla onneaan.

”Kaikki haalistuu”

Jos et sä soita valittiin täällä Nuorgamissa viime vuoden toiseksi parhaimmaksi biisiksi. Koska pääpalkinto luiskahti Ranskaan M83:lle, se tarkoittaa lyhyellä matikallakin sitä, että Reginan soljuva hittibiisi oli viime vuoden paras kotimainen. Samoja ylistyksiä on turha toistaa, joten voit lukea syyt hehkutukseen täältä. Samaisista syistä Jos et sä soita keimailee näin korkealla tälläkin listalla.

Vaan mietitäänpä, mistä tämä kappale kertoo.

Minä olen tehnyt sen kerran. Muutama vuosi sitten lymysin helsinkiläisen kaupan hyllyjen välissä, kunnes uskaltauduin kassalle. Maksettuani kulissiostokseni raapustin hätäisesti kuitin reunaan puhelinnumeroni. Ojensin sen ihanalta vaikuttavalle myyjälle hymyillen kauhusta kankeana. ”Soittele, jos haluat lasilliselle”, sanoin ja pakenin paikalta.

Ei soitellut.

Soita mulle (2011) oli Reginan neljäs studioalbumi. (Kuva: Tomi Palsa)

Päivän aikana olotila vaihteli pollevasta epäuskoiseen, jännittyneestä pahoinvoivaan. Seuraavana päivänä vilkuilin kenties turhan usein puhelintani. Sitten aloin jo unohtaa. Myyjän kasvot haalistuivat mielestäni ja oli vaikeaa muistaa, miksi alun perin olinkaan halunnut tyrkyttää tälle tuntemattomalle ihmiselle numeroani. Jotenkin hän siinä neonputkilamppujen loisteessa oli tuntunut kiehtovalta, jollain tapaa kaltaiselta ja tutustumisen arvoiselta. Kai.

Uu-u-uu, visertää Iisa samassa tilanteessa ja jatkaa:

”Ei ehkä haittaa, jos et soita sittenkään”

Ei haittaakaan. Korkeintaan sitä joutuu välttelemään yhtä tiettyä myymälää, ei sen enempää. Niin että hei, anna numerosi kiinnostavalle tyypille, soittele. Kokeile.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Anna Hanskin tulkinta samasta aiheesta kahdenkymmenen vuoden takaa.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

11. toukokuuta 2011 − Tuhannet roomalaiset pakenivat kaupungista, koska täksi päiväksi ennustettiin vuosikymmeniä sitten tuhoisa maanjäristys. Maanjäristystä ei tullut.

Kuuntele Top 365 -soittolistamme Spotifyssä.

# 5 Lykke Li – Sadness Is a Blessing

Video ei ole enää saatavilla

Eleginen rumpukomppi, hienovaraisesti särkyvä tytönääni, kellonkumahdukset. Täydellinen kertosäe, jota lapset voisivat laulaa mukana kevätjuhlassa. Vuoden paras toisinto Ronettesin tai Shirellesin tyttöbändiklassikoista. Onni on yleistä, murhe yksityistä. Soittohan on suruista tehty. Ei olisi onnellista artistia nimeltä Lykke Li, olisi vain onnellinen ei-kukaan. (Niko Peltonen)

Kakkosalbumillaan Lykke Li löysi kultasuonen syvällisen tunnelmoinnin ja karkean pintaliidon välimaastosta. Valtauksensa hän sinetöi julistamalla surun autuutta vuolaan joululaulun sävelin. Laulu ei kuulosta kuitenkaan itseriittoiselta tai kornilta. Lempeästi tuuppien se vie taikamaailmaan, jossa tunteet ovat totta, mutta totuus tuomittu saivartelusta maanpakoon. (Hannu Linkola)

Kuvittele: roikut rakastajasi lahkeessa, anelet tätä jäämään, räkä tursuaa. Kuinka alentavaa ja rumaa. Tämän mielikuvaharjoituksen yhteydessä ei voi mainitakaan itsekunnioitusta. Mutta sitten tuli Lykke Li, joka rojahti polvilleen ja alkoi kerjätä. Hän teki siitä häpeilemättömän laulun, jonka edessä ei voi muuta kuin nöyrtyä itsekin ja ottaa suru vastaan avosylin. (Auroora Vihervalli)

Lykke Lin katkeransuloinen oodi surumielisyydelle on mahtipontisuudessaan kuin kaikkien Phil Spectorin tyttöpop-balladeiden kolmas potenssi. Korneista ja melodramaattisista lähtökohdista huolimatta rakkauselämän takeltelu kiillottuu lohdulliseksi ja nostattavaksi herkistelyksi. Yllättäen Ruotsin indieprinsessalla olikin muuta annettavaa kuin pelkkä nutturakruunu. (Oskari Onninen)

Muistan hyvin ekan kerran, kun kuulin tämän laulun. Kiersin Tukholman levykauppoja ja Stockholms Skivbörsissä soi uusi Lykke Li. Se oli rakkautta ensikohtaamisella. Rahat tiskiin, levy kassiin. Kerrankin tehdään lauluja oikeista asioista! Suru on ylistyslaulunsa ansainnut. Vielä ei ole ollut pikku vastoinkäymistä, jonka ylitse ei Sadness Is a Blessingillä pääsisi. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 4 PJ Harvey – The Words That Maketh Murder

Video ei ole enää saatavilla

Korppikotkat liitävät lyijynharmaalla taivaalla ja kärpäspilvet peittävät elottomana taistelukentällä lojuvat Englannin nuoret toivot. PJ Harveyn kotiin palaavan sotilaan näkökulmasta kirjoitettu laulu saa ihon kananlihalle. Pieni usko ihmiseen säilyy, kun sodan epäinhimillisistä kauhuista voi kasvaa lopulta jotain näin upeaa. Mutta eikö ihmiskunta koskaan opi? (Kimmo Vanhatalo)

Lakonisesti soittava bändi, vielä lakonisempi taustakuoro. Lohduton näky Kabulin runnellulla kadulla, sotilaiden ja siviilien ruumiita sekaisin. Oletko koskaan nähnyt jalkoja ja käsiä roikkumassa puusta? PJ:n hahmo on. Tuskinpa on Eddie Cochran -viittaus koskaan kuulostanut näin pisteliäältä ja autoharppu näin aavemaiselta. Tai sotakommentaari näin merkittävältä. (Mikael Mattila)

PJ Harveylla on eri moodi joka levylle. Let England Shakella hän pelaa lastenlaulumaisten melodioiden ja raskaiden aiheiden kontrastilla. Tämänkin singalongin pettävän kepeä tunnelma luhistuu heti, kun Irakin tai Afganistanin tienvierillä vastaan tulevia näkymiä groteskisti kuvaava sanoitus valkenee. Lopun Summertime Blues -mukaelma oli vuoden paras pop-sitaatti. (Tommi Forsström)

Eräs musiikin ja oikean elämän mieleenpainuvimmista kohtaamisista sattui keväällä Genevessä, kun YK:n pytingin ohi kulkiessani PJ Harvey lauloi korviini ”what if I take my problem to the United Nations”. Toki tämä sotien armottomuudesta sekä ihmisoikeuksien toteutumattomuudesta kertova polveileva neronleimaus olisi täydellistä parhautta ilman tuota tapahtumaakin. (Markus Hilden)

“What if I take my problems to the United Nations?” The Words That Maketh Murderin outro on liki suora lainaus Summertime Bluesista. Mutta siinä missä Eddie Cochran valitti tylsistä aikuisista virne suupielissään, lakonisen toteavalla Harveylla on tosi kyseessä. Silti molempien toivo avun saamisesta tuntuu yhtä mahdottomalta. PJ Harvey osuu kuin tarkka-ampuja (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 3 Lana Del Rey – Video Games

Video ei ole enää saatavilla

Vuoden puhutuimmat huulet? Loppuvuodesta kiisteltiin siitä, oliko jenkkisensaatio Lana Del Rey muuta kuin taidokasta markkinointia, ulkonäköä ja näppärää soundia, jota kuvailtiin esimerkiksi ”gangsta Nancy Sinatraksi”. Osaisiko Lana todella laulaa? Harva kappale kuitenkaan herätti samanlaista kohinaa jopa kriitikkojen parissa kuin kaihoisa Video Games -balladi. (Aleksi Kinnunen)

Kumpi lopulta on pinnallisempi: myyntiartikkelinsa silikonilla silottava viihdeteollisuus vai aitouteen fiksoitunut musiikkijournalismi, joka päätti ruotia Lana Del Reyn vartalon jokaisen millimetrin? Puffattuine imagoineen Lana on toki selvä jatke adeleille, amyille ja duffyille, mutta olennaisin unohtui: vilpittömästi kaunis kappale, joka ei selittelyjä kaipaa. (Joni Kling)

Ei ole mitään uuvuttavampaa kuin keskustelu siitä, mikä popmusiikki on aitoa, mikä ei. Nyttemmin keskustelu on siirtynyt blogijankkaukseen indiemusiikista – niin myös Pitchfork-sensaatio Lana Del Reyn tapauksessa. Kuulkaa: se on aivan samantekevää, sillä Video Games on ainoa tämänvuotinen kappale, joka Adelen biisien lisäksi tullaan 10 vuoden kuluttua muistamaan. (Santtu Reinikainen)

Töröhuuli-Lana on saanut vaihtoehtomaailmassaan luovivat indiediggarit hetkeksi identiteettikriisin partaalle, sillä tämä täysin vastustamaton popiskelmä sopii beigensävyisyydessään vaikka sohvatyynyjen asettelun taustamusiikiksi. Lana on Pitchfork-mankelin läpi puserrettu nuori Katri Helena ja Video Games Katson autiota hiekkarantaa, melankoliapopin ylväs helmi. (Markus Hilden)

Video Games kuvastaa pop-bisneksen kaupallisimman haaran toimintaperiaatetta nerokkaasti. Del Ray on harkittu nukkebrändi, mutta nukelle on tehty niin toimiva biisi, ettei sitä voi sivuuttaa vuoden tärkeimpien kappaleiden joukosta. Retrotunnelma ja kesäillan haikeus verhottuna y-sukupolven lyriikoihin ja Lanan pumpuliseen ääneen iskee kuin mansikat kermavaahtoon. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 2 Regina – Jos et sä soita

Video ei ole enää saatavilla

Mitä tapahtuu, jos et sä soita laulun kertojalle? Sanoitusten mukaan luultavasti ei mitään kovin dramaattista. Kertoja kun on päättänyt, että niin kirjoitukset kuin puhelinnumerotkin saavat haihtua käsivarsilta ja hatarat muistikuvat pään sisältä jo seuraavaan iltaan mennessä. Unohtaminen on kevyttä ja suloista, mutta tämä kappale ei haalistunut koko vuoden aikana. (Iida Sofia Hirvonen)

Regina vie vastustamattomasti jalat alta kerta toisensa jälkeen. Yli puolet kitaroilla kuorrutetun ihanan levyn biiseistä maistuivat vuoden valioilta, terävimmässä kärjessä Unessa, Haluan sinut, Lepään aalloilla sekä vuoden kotimainen kappale Jos et sä soita. Joskus ja parhaimmillaan vaivattomuus ja taiteellinen huipputaso ovat yhtä. Melkoinen elämän kaunistaja. (Aleksi Kinnunen)

Reginan neljäs albumi tuntui aluksi välityöltä. Soita mulle soi yhdeksän kolmeminuuttisen verran aurinkoista kitarapoppia, jossa ei vaikuttanut olevan rahtustakaan Puutarhatrilogian kunnianhimoisuudesta. Kappale kerrallaan levy kuitenkin voitti puolelleen – huipentuen jokaisella kuuntelukerralla Jos et sä soita -hitin 90-lukuisesti pirskahtelevaan Ride-surinaan. (Antti Lähde)

Regina onnistui parhaiten siinä mitä tuhannet kaltaisensa yhtyeet ja artistit ympäri maailman viime vuonna yrittivät. Jos et sä soita toistaa kahdenkymmenen vuoden takaista kitarapoppia kuulostamatta lattealta tyyliharjoitelmalta. Se on innostunut ja innoittava ja osoittaa, että Reginan virheettömältä tuntuvassa tyylitajussa on myös kosolti heittäytyvää rakkautta. (Mikko Valo)

Istun yliopistolla ja juon automaattikahvia. Selectan valmistama cappuccino on jo haalistunutta, mutta maistuu ihanan vaniljaiselle. Kuuntelen Youtubesta tuota mahdottoman ihanaa ääntä. Haa-a-aa, haa-a-aa. Iisa tuu mun uniin. Uu-u-uu. Kantakaupunki on tähän aikaan vuodesta kylmä ja pimeä. Regina tuo siihen valoa ja lämpöä. Tässä on vuoden 2011 kotimainen kappale. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 1 M83 – Midnight City

Video ei ole enää saatavilla

En tiedä, mikä se ääni oikein, miten se on tehty ja yrittääkö se imitoida jotain luonnollista? Lintua? Se vain alkaa heti ensimmäisellä sekunnilla, sähköistää tunnelman ja kertoo, että ”hei, minä olen nyt täällä, tästä lähtee jotain ainutlaatuista”. Tästä lähtee vuoden paras kappale, kappale, joka vastoin kaikkia odotuksia päättyy saksofonisooloon. Vuoden paras. (Matti Markkola)

Anthony Gonzalez ei ole kohtuuden ystävä. Uusimmalla albumillaan hän repesi ja nuoli viimeisetkin pisarat jokaisesta pullosta, joka sisälsi jotain eeppistä. Seuraavana aamuna Anthony havahtui. Onneksi hän muisti tehneensä myös yhden hienon jutun. Sen alussa oli hupsu melodiakoukku ja lopussa saksofonisoolo, mutta se sai muutkin kuin Anthonyn eri hyvälle mielelle. (Ville Aalto)

Loistavista koukuista rakentuva vuoden kovin bilebiisi Midnight City lumoaa vielä lukuisten soittokertojen jälkeen ja kuljettaa kuulijansa nimensä mukaisesti tanssimaan keskelle keskiöisen suurkaupungin huumaa. Rasittava vajaaälyinen törähtely on nerokkainta, mitä on hetkeen aikaan kuultu muuten niin unenomaisen tunnelman seassa. Kontrasteja, kiimaa ja kuohuntaa! (Verna Vuoripuro)

Midnight City oli vuoden 2011 huomattavin kappale indien saralla. Se jopa meemiytyi – alalala! Totuus on kuitenkin nettivideota ihmeellisempää: syntikalta kuulostava riffi on oikeasti tehty vain Anthony Gonzalezin ääntä säröttämällä. BBC mainostaa jo kappaleella Lontoon olympialaisia – kenties ajatus leviää ja penkkiurheileva isäsikin tuntee sen syksyyn mennessä. (Niko Vartiainen)

Midnight City on niin tarttuva, niin väkevä, niin yllättävä, niin popdramaattinen, niin koko kehoa nytkyttävä, niin omalaatuinen, niin saksofonisoolosteleva, niin suurieleinen, niin oudosti vinkuva, niin elokuvallinen, niin käsittämättömän hyvä popkappale, etten minä pysty kirjoittamaan siitä mitään järkevää tai analyyttistä. Voin vain tunnustaa tämän ja tanssia. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Keskiviikko

Lost in Music sai varaslähtönsä keskiviikkona, jolloin Combat Rock Industryn uudet toivot Cigarette Crossfire, Särkyneet ja Atom Notes esittäytyivät Pispalan Vastavirta-klubilla.

Cigarette Crossfire.

Särkyneet.

Nuorgamin puolueeton tarkkailija nimesi bänditrion parhaaksi Atom Notesin, muun muassa Endstandista ja Manifesto Jukeboxista tuttuja soittajia käsittävän superkokoonpanon, jonka punkissa on viehättävä ropsaus surfin svengiä, Agentsin tyylikkyyttä ja Hurriganesin hulluutta.

Atom Notes.

Torstai

Lauluntekijätulokkaat Maija Moisio ja Suvi Isotalo ottivat toisistaan mittaa torstaina Artturissa ja perjantaina Paapan Kapakassa järjestetyillä iltapäivän ilmaiskeikoilla. Artistit eivät olisi voineet olla erilaisempia, vaikka esimerkiksi Soundi-lehdelle yhteishaastattelun antoivatkin.

Maija Moisio.

Mija Moision intohimoinen ja eläytyvä suomirock oli tyylillisesti täysin levällään – mutta sympaattisella tavalla. Vielä hieman raakilemainen taustatrio säesti omaa ääntään rohkeasti etsivää ja persoonallisesti tulkinnutta Moisiota piipahdellen milloin reggaen, milloin folkpopin ja milloin metallin maisemissa.

Suvi Isotalo.

Suvi Isotalo on puolestaan esiintyjänä täysin valmis ja suvereeni. Syksyn Säveleenkin osallistuvaa laulajaa kuultiin soolona, pianon säestyksellä – ja parhaimmillaan suorastaan mykistävällä tavalla. Kaj Chydeniuksen hengessä ja aina pilke silmässä esiintyneen Isotalon bravuuriksi osoittautui uuden P.S. Maj’lle -albumin tajunnanvirtamaisesti vellova Vastarakastuneet-balladi.

Burning Hearts.

Yo-talon torstaisen Nuorgam-illan aloittanut Burning Hearts kopattiin kuulopuheiden mukaan suoraan keikan jälkeen Canadian Music Week –tapahtumaan, joka järjestetään ensi vuoden maaliskuussa Torontossa. Keikkatilanteessa kvintetiksi laajentuva indiepopduo oli jämäkkä, suoraviivainen ja kaikkien kehujen arvoinen. Hyvä!

The Melvins.

Samaan aikaan Klubilla murissut The Melvins otti yleisöltä luulot pois heti kättelyssä 10-minuuttisella Lysol-särövalli-perkussioeepoksella. Sama meininki jatkui läpi grungen ja sludgemetallin pioneerin kaksituntisen keikan: rumpalikaksikko hakkasi ällistyttävän orgaanisessa synkronissa ja isotukkaiset kielisoittajat loihtivat soittimistaan valtavaa säröä. Täysi sali otti pyyteettömästi vastaan kaiken, mitä The Melvins kollektiivisesta selkäytimestään vuodatti. Ällistyttävä, omituinen messu.

Magenta Skycode.

Välissä esiintyneen Iconcrashin jälkeen Nuorgam-illan huipentaneen Magenta Skycoden keikkaa voi kuvailla yhdellä sanalla: hurmos. Kansainvälisille festivaalivieraillekin maistunut turkulaisyhtye on äitynyt ällistyttävään iskuun; bändin alkutaipaleen hapuilusta ja ujostelusta ei ole enää tietoakaan, kun Jori Sjöroos maalailee taivaisiin kurottavia melodioitaan itsevarmuudella, joka muistuttaa Arcade Firen ja Coldplayn kaltaisista stadion-indien supertähdistä. Skål!

Perjantai

Pastacas.

Lauantai-iltapäivänä eteläiset naapurimme tarjoilivat Nuorgamille paitsi herkullisia kylmäsavulohisandwichejä ja jääkylmää vodkaa, myös Pastacasin avantgardistista luuppitaidetta. Wire-lehdenkin hehkuttama Ramo Teder – jonka taiteilijanimi tarkoittaa suomeksi kuulakärkikynää – loi pedaalien, poikkihuilun, sähkökitaran ja ties minkä epäkristillisten hilavitkuttimien avulla Artturi-baariin äänivallin, joka hymyilytti ainakin lavan läheisyydessä päätään nyökyttänyttä Fonal Recordsin Sami Sänpäkkilää.

Vuk.

Entä mitä yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta ulkomaalaisesta toimittajasta tai levy-yhtiöpersoonasta vastaa, kun häneltä kysytään mielipidettä suomalaisen showcase-festivaalin annista?

”Minut vietiin katsomaan [tähän valinnanvarainen suomalainen valtavirran pop- tai rockyhtye] ja se oli hirvittävää paskaa. Sitten menin johonkin kuppaiseen kellariluolaan, jossa soitti Vuk. Se oli loistava.”

Näin tälläkin kertaa. Lähes pelkästään ennen julkaisematonta materiaalia yhtyeensä kanssa esittänyt Vuk houkutteli Artturiin myhäilemään muun muassa Beggars Groupin (4AD, Matador, Rough Trade, XL) perustajan Martin Millsin, jonka hymy ulottui korviin. Joko nappaisi – vai jääkö Vukin maailmanvalloitus ikuiseksi haaveeksi?

Anssi Tikanmäki.

Yo-talon Rockadillo-illassa Anssi Tikanmäki esiintyi nimeään kantavan orkesterin kanssa ja soitti lyhyessä setissään lähinnä tunnetuimpia hittejään Klaani-elokuvan Balladista Maisemakuvia Suomesta-debyytin biiseihin.

Leikkisän jamittelevalla otteella soittaneen bändin soundia kävivät elävöittämässä Iiro Rantala pianollaan ja Sakari Kukko saksofonillaan.

Hilpeän yksityiskohdan keikkaan toi maestro Tikanmäen harmaantunut hiuspehko, joka vaihtoi väriään valoshow’n mukaan, kuten kuvasta näkyy.

Illan yllätysesiintyjän” henkilöllisyys oli onnistuttu pitämään hyvin salassa, sillä ennen mysteeriartistin lavalle nousemista juuri kukaan ei tuntunut tietävän, mitä tuleman piti.

Kimmo Pohjonen.

Ei, se ei ollut RinneRadio vaan Kimmo Pohjonen – ja vaikea olisi Rockadillon karkeloille ollut parempaakaan spesiaalia kuvitella. Pohjonen käynnisti settinsä tutun maanisesti haitarinsa kanssa riehuen. Pikkuhiljaa atonaalisen tilutuksen lomasta pilkahtelivat riffit ja melodianpätkät, jotka yhdistyivät erilaisiin maatalouskonesampleihin ja loivat kieroja äänimaailmoja. Kenties Pohjosen visiitti promosi jo tulevaa, sillä parin viikon päästä hän nousee Tampere Jazz Happeningin yhteydessä Pakkahuoneen lavalle Samuli Kosmisen ja Proton String Quartetin kera.

Wimme.

Wimmen setissä olivat läsnä kaikki tutut elementit: taustabändinä RinneRadio, tunnelmien vaihtelut meditatiivisesta suureelliseen jazzjoiku-ravejumitukseen, unohtamatta itse joikaajan absurdin hulvattomia välispiikkejä. Tuttuudestaan huolimatta Wimmen keikat ovat aina näkemisen arvoisia, ensinnäkin harvinaisuutensa, mutta myös tunnelmansa takia. Wimmen seesteisen ylväs lavapreesens huokuu saamelaisen joikuperinteen mystiikkaa, hänen narisevan äänenmuodostuksensa yltyessä välillä akrobaattisiin suorituksiin.

Värttinä.

Siinä missä jopa Kimmo Pohjosen ekspressiivinen hanuritaide tuntui hieman rutiininomaiselta, vaikutti Värttinä elävän ja hengittävän Yo-talon tunnelmaa. Eikä ihme, sillä viime aikoina itsestään vähänlaisesti meteliä pitänyt ja soittajistoaan suuresti remontoinut kollektiivi keikkaili kotimaassaan ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Välissä heitetyt ulkomaanpistokeikat voi laskea yhden käden sormilla. Setti keskittyi bändin popimpaan tuotantoon, mikä oli tilaisuuden huomioon ottaen ymmärrettävää. Wimme Saari varasti show’n totaalisesti tullessaan lavalle sekoilemaan yhden kappaleen ajaksi. Lisää tätä!

Wrecking Queens.

Wrecking Queens sai kunnian korkata Tullikamarin ja Pakkahuoneen perjantaisen kattauksen.

Ewert & the Two Dragons.

Myöhemmin lavalle nousi virolainen Ewert & the Two Dragons. Kansainvälistä kuhinaakin herättänyt indiepopyhtye esiintyy muuten huomenna (pe 28.10.) Helsingin Siltasessa ja palaa Suomeen joulukuun alussa neljän keikan kiertueelle tanskalaisen Veton kanssa.

Isoveli.

Iltaa jatkanut Isoveli on niitä ideoita, jotka tasapainottelevat hullunrohkeasti nerouden ja idiotismin välisellä raja-aidalla. Jos et tiennyt, niin Isoveli on yhtä kuin kimaltelevaa poprockia soittanut Brightboy, mutta suomeksi. Ska-kompilla. Antaumuksellisesta keikasta huolimatta Isoveljen tähtihetki koettiin myöhemmin illalla, kun bändin laulaja Antti Westman teki yllätyshyökkäyksen lavalle kesken Arttu Wiskarin keikan – ja saateltiin tavallisten kuolevaisten pariin Pakkahuoneen perustuksia ravistelleiden urpo!-huutojen siivittämänä. Hyvä!

Ronya.

Ronyan leopardiraidat aiheuttivat Nuorgamin kylätoimikunnassa lähinnä mykistymistä.

Manna.

Mannan keikasta jäi kaikessa pätevyydestään ja artistin karismasta huolimatta päällimmäisenä mieleen yksi viikonlopun mittaan säännöllisimmin esitetyistä kysymyksistä: miksi Pakkahuoneella on aina niin paskat soundit?

Arttu Wiskari.

Festivaalin hämmentävimmät hetket oli koettu jo torstaina, kun hurmokselliseen kuntoon hankkiutuneet Arttu Wiskari ja Elastinen kreisibailasivat Nuorgam-illassa Hot Chipin elektropopin tahtiin. Ja rähinöivät myöhemmin Ilves-hotellin yökerhossa. Edellisiltana nautitut kuohuviinlavalliset eivät sanottavammin näkyneet Klubilla esiintyneen Wiskarin habituksessa. Freemanin kanssa Lost in Musicin haluttavimman kaverikuvattavan tittelin jakanut Wiskari herätti yleisössä voimakkaita tunteita – puolesta ja vastaan. Mutta ainakin Wiskari kiinnosti. Nuorgamin vastaavan toimittajan sanoin: ”Lost in Musicissa esiintyi yli 90 artistia. Ainoa keikka, jonka katsoin kokonaan: Arttu Wiskari.”

Chisu.

Wiskarin jälkeen esiintyi Kun valaistun -albuminsa juuri julkaissut Chisu, mutta Nuorgamin kylätoimikunta keskittyi yhä Wiskarin keikan puimiseen.

Martina.

Yön pimeinä tunteina kylätoimikunnan korviin kantautui ihmeellinen tarina eräästä ulkomaalaisesta agentista, joka oli löytänyt Ilveksen yökerhon lavalta etsimänsä uuden, kuuman artistin: Martinan. Keikan jälkeen agentti oli niin sanotusti mahlat valuen lähestynyt itseään agentoivaa Martinaa. Ulkkariagentin mielessä oli bookkaus, jopa signaus. Martinan puolestaan luuli, että ulkkariagentin mielessä on pelkkä pokaus. ”Stop hitting me, stop hitting me… Here’s my boyfriend”, poikaystävänsä taakse paennut Martina oli kihissyt kieltäytyen maailmanvalloitustarjouksesta. Nuorgamin tietolähde ei kerro päästiinkö asiassa myöhemmin sopimusneuvotteluasteelle.

Lauantai

Sansa.

Nuorgamin valtaväestön keräillessä vielä itseään lauantai-iltapäivänä valokuvaajamme Tomi Palsa raahautui jo kello 15:ksi Paapan Kapakkaan, jossa päivän musiikkitarjonnan korkkasi sympaattinen Sansa.

Notkea Rotta.

Illan käynnisti varsinaisesti kuitenkin Pakkahuoneessa hyppyyttänyt Notkean Rotta, jonka jäsenet tekivät keikallaan sitä, mitä heillä on tapana tehdä – pomppivat ympäri lavaa kuin bodatut kengurut. Liekö sitten kyse siitä, että ympäristö oli väärä, vai siitä, että vitsi alkaa vanhentua, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun Nuorgamin mieleen nousi ajatus: alkaako Notkiksen meiningissä olla pakottamisen makua?

Freeman.

No, sitä ei ollut ainakaan Freemanilla. Viiksimestari seurasi lähes liikuttuneessa tilassa tapaa, jolla Lim-yleisö lauloi mukana sekä miehen 1970-klassikoita että tuoreen 4-albumin modernin popin mestariteoksia. Suomipopin valkean helmen Kaksi lensi yli käenpesän kajahtaessa ilmoille koettiin festivaalin virallinen, kollektiivinen kananlihahetki.

Regina.

Nuorgamin viimeinen selkeä muistikuva Lost in Musicista oli sulavaan keikkakuntoon uuden levynsä säröpopkappaleet hionut Regina, joka esiintyi Pakkahuoneen puolella itsevarmasti ja vaivattoman oloisesti. Iisa Pykärillä oli esiintymisasunaan hauska mekko, joka näytti siltä kuin hänen rinnuksilleen olisivat nousseet suuret ja sympaattiset ajokoiran korvat. Keikan jälkeen Nuorgamin toimituksen yhyttämä Mikko Pykäri puolestaan ei osannut lopettaa intoilua Mariah Careyn 90-luvun tuotannon sulasta neroudesta – mihin saatoimme vain yhtyä täysin rinnoin.

Viidettä kertaa Tampereen klubeilla ja yökerhoissa järjestettävä Lost in Music käynnistyy keskiviikkona 19. lokakuuta. Nelipäiväisen showcase-festivaalin huipennus koetaan luonnollisesti torstaina, kun Nuorgamin ylivertaiset dj:t päästävät lahjakkuuteensa valloilleen Yo-talon Ilta Nuorgamin kanssa -illassa. Viihtyminen on kuitenkin mahdollista myös lukemattomilla tapahtuman aikana järjestettävillä keikoilla, joihin pääset perehtymään sekä Lost in Musicin nettisivuilta löytyvien aikataulujen että alle kokoamamme soittolistan avulla. Sen kautta voit kuunnella kaikkia tapahtumassa esiintyviä artisteja, joiden musiikkia Spotifystä löytyy.

Lost in Music 2011

1. Magenta Skycode – The Simple Pleasures
2. Burning Hearts – Into the Wilderness
3. Iconcrash – Delete
4. Cosmobile – Curtain
5. Ewert and the Two Dragons – (In the End) There’s Only Love
6. Kim Curly Band – Passerby
7. Delay Trees – About Brothers
8. Vuk – Rukous
9. Manna – Shackles
10. Sansa – Low
11. Eleanoora Rosenholm – Ambulanssikuskitar
12. Regina – Ui mun luo
13. Zebra and Snake – Big Bad Drummer
14. Nightsatan – Karelian Starmaster (Evil Lucifer)
15. Siinai – Marathon
16. Huoratron – $$ Troopers
17. Kiveskives – Kosketin
18. Felix Zenger – Pitkät päivät täällä (feat. Asa & Kari Tapio)
19. Freeman – Tuhatjalkainen
20. Chisu – Sabotage
21. Pasa – Metsä yöhön vaihtuu
22. Palava – En ollut
23. Arttu Wiskari – Tuntematon potilas
24. Frida Andersson – Memory
25. Maija Moisio – Syvemmälle
26. Suvi Isotalo – Kaikki sanat
27. Hehkumo – Meitä onni hipaisi
28. Vesa Ja Tytöt – Ei Kauempaa
29. Anssi Tikanmäki – Valkeakosken tehtaanpiiput
30. Sakari Kukko & Piirpauke – Kylätiellä
31. Jarmo Saari – Liian paljon liikaa
32. Värttinä – Oi dai
33. Wimme Saari – Váimmuluohti
34. Notkea Rotta – Pattaya pomppii
35. Redrama – The Getaway
36. Daco Junior – Gravity
37. The Northern Governors – Happy Souls
38. Korpi Ensemble – Rely
39. Dalindéo – Vintage Voyage
40. Iiro Rantala – Tears for Esbjörn
41. Raoul Björkenheim – I Told You So
42. Black Motor – Hard Man Anthem
43. Fun – Earthmover
44. Final Assault – Wave of Blood
45. Melvins – Honey Bucket
46. Swallow the Sun – Falling World
47. Kiuas – Kiuassault
48. Ensiferum – Twilight Tavern
49. For the Imperium – Creator
50. Profane Omen – Base
51. Metsatöll – Vaid vaprust
52. MyGrain – Trapped in an Hourglass
53. Amoral – Year of the Suckerpunch
54. Medeia – Suffocation Diuturnal
55. The Wrecking Queens – Middle and Between
56. Private Line – Dead Decade
57. The Irrationals – Years Rollin’
58. Disco Ensemble – White Flag for Peace
59. Part Time Killer – Heartbreaking Music
60. Wedding Crashers – Lost Case
61. Young Guns – Crystal Clear
62. Black City – Summertime
63. Hate Gallery – Dead Celebrity (Queen of the Damned)
64. Jessica Wolff – You Should Get Over Me
65. Ronya – Annoying
66. Martina – Red Light On

Linkki soittolistaan tästä.

Antti H, Sami ja Tiskijukka hekumoivat bailukulttuurin ytimessä.

Nuorgam onnittelee tässä kuussa viisi vuotta täyttävää tamperelaista Hang the DJ -klubia mitä sydämellisimminsydämellisesti! Juhlan kunniaksi pyysimme HTDJ-kolmikkoa Antti H, Sami & Tiskijukka valitsemaan viisikymmentä klubin kaikkien aikojen suurinta hittiä.

Hang the DJ juhlii syntymäpäiviään ytimekkäällä maailmankiertueella, joka piipahtaa Pietarista (13.10. Club Griboedov) ennen palaamistaan kotipesään Tampereen Klubille, jossa 14.10. on mukana menossa Nuorgaminkin jututtama Marissa Nadler ja 15.10. puolestaan Magenta Skycode. Hang the DJ tanssittaa myös Helsingin Kuudennella Linjalla lauantaina 22.10.

1. Familjen – Det snurrar i min skalle
2. Two Door Cinema Club – Something Good Can Work [The Twelves Remix]
3. Kings of Convenience – I’d Rather Dance With You
4. Mark Ronson feat. Amy Winehouse – Valerie
5. ESG – Dance
6. Robyn – Dancing On My Own [Fred Falke Remix]
7. Arctic Monkeys – When the Sun Goes Down
8. ZZ Top – Sharp Dressed Man
9. Justice – Phantom Pt. II [Soulwax Remix]
10. Cut Copy – Out There on the Ice
11. The Cure – Close to Me
12. Suede – Beautiful Ones
13. Breakbot – Baby I’m Yours
14. M.I.A. – Paper Planes
15. Risto – Rakkauden rock
16. Cats on Fire – Your Woman
17. Nik Kershaw – The Riddle
18. Jackson 5 – I Want You Back [Dimitri from Paris Supa Funk Brakes Mix]
19. TV on the Radio – Wolf Like Me
20. The Strokes – Someday
21. Beck – Loser
22. Radio Dept. – Heaven’s On Fire
23. Lykke Li – I Follow Rivers [The Magician Remix]
24. Prince & the Revolution – Raspberry Beret
25. Blondie – Hanging on the Telephone
26. Pet Shop Boys – Being Boring
27. Boston – More Than a Feeling
28. Jenny Wilson – Let My Shoes Lead Me Forward
29. The Rapture – House of Jealous Lovers
30. Caesars – Jerk It Out
31. Vampire Weekend – A-Punk
32. Caribou – Odessa
33. Phoenix – If I Ever Feel Better
34. PMMP – Pariterapiaa [Uusi Fantasia Remix]
35. Depeche Mode – Enjoy the Silence
36. Bloc Party – Banquet
37. The Cardigans – Lovefool
38. The Knife – Heartbeats
39. Maskinen – Alla som inte dansar
40. Regina – En tiennyt että osaan tanssia
41. Dizzee Rascal – Dance Wiv Me
42. Daft Punk – One More Time
43. Jay-Z – 99 Problems
44. Snoop Dogg – Drop It Like It’s Hot
45. New Order – Bizarre Love Triangle
46. The Police – Roxanne
47. Mylo – Drop the Pressure
48. The Streets – Fit But You Know It
49. Gossip – Heavy Cross [Fred Falke Remix]
50. MGMT – Kids [Soulwax Mix]

Kuuntele soittolista tästä.

Video ei ole enää saatavilla

Iisa Pykäri kertoo videosta:

”Video kuvattiin loppukesästä Helsingissä yhtenä aurinkoisena päivänä. Kuvaajana ja ohjaajana toimi Osma Harvilahti, joka vastaa myös Reginan promokuvista. Osma debytoi Unessa-videolla musavideon puolella.

Me haluttiin taltioida kesää. Filmille kuvaaminen takasi materiaaliin tietyn autenttisuuden, kun ottoja ei voitu välissä tarkistella eikä filmiä voinut määrättömästi polttaa.”

Katso myös Reginan Soita mulle -levyn arvio.

Rättö (kuvassa) ja Lehtisalo esiintyivät viidessä ensimmäisessä Monsters of Popissa, mutta eivät ole tällä kertaa mukana. Kuva: Jukka Tarvonen.

Kaikkien aikojen kuudes Monsters of Pop käynnistyy tänään Tampereen Klubilla ja Telakalla. Nuorgam sukelsi kolmipäiväisen klubifestivaalin historiaan ja muisteli menneitä festivaalin tuottajan Antti Hietalan kanssa. Kokosimme myös mykistävän soittolistan, jolla kuullaan seitsemääkymmentäkuutta MoPissa vuosien varrella esiintynyttä artistia!

Linkki soittolistaan tästä.

2006: Liekin kuumuudessa

Risto Ylihärsilä ja Joose Keskitalo, poikarakkautta. Kuva: Tomi Palsa.

Ensimmäinen Monsters of Pop järjestettiin elokuun alussa Kauppakadun Yo-talolla ja Pub Artturissa. Torstaina 10. elokuuta Jukka Salmisen Tapes-soolokeikka käynnisti festivaalin, jonka päätti lauantai-iltana Boys of Scandinavia. Ensimmäisen ”mopin” erikoisuus oli Risto Ylihärsilän ja Joose Keskitalon yhteiskeikka lauantaina Artturissa.

Antti Hietala: ”Eka kerta on aina eka kerta. Kaikilla oli ihanaa, kaikki oli helppoa. Yo-talon hevosenkengässä mitattiin Liekin keikan aikana lämpötilaksi 45 astetta.”

2007: Revi siitä!

Martin Rev, hämmentäjä aviaattoreissaan. Kuva: Tomi Palsa.

Toisena vuotenaan Monsters of Pop laajeni myös Ravintola Laternaan. Sinne esiintymään kiinnitetty Paavoharju peruutti viime hetkellä keikkansa, jolloin yhtyettä tuuraamaan hälytettiin ensimmäisessäkin Monsters of Popissa hurmannut Rättö ja Lehtisalo. Samalla käynnistyi perinne, joka katkeaa vasta tänä vuonna, kun Porin mahladuo ei ensimmäistä kertaa kuulu festivaalin ohjelmaan. Toinen seikka, josta vuoden 2007 MoP muistetaan, on newyorkilaisen Suicide-yhtyeen legendaarinen Martin Rev, jonka lauantainen keikka Yo-talolla niin sanotusti jakoi mielipiteet.

AH: ”Toisessa MOPissa nähtiin kaksi keikkaa, joita en tule unohtamaan ikinä: Studio oli täydellinen, Martin Rev taas, sanotaanko, ’haastava’. Revin performanssin ehdottomuus oli suurelle osalle yleisöä ehkä liian anarkistista, itse nautin kuitenkin suuresti. Studion MOP-keikka jää muuten historiankirjoihin yhtyeen toiseksi viimeisenä live-esiintymisenä.”

2008: Ruotsalainen sukellus

Venäläinen Everything Is Made in China ei ryssinyt vuoden 2008 MoP-esiintymistään. (Anteeksi.) Kuva: Antti Hietala.

Kolmantena vuotenaan Monsters of Pop muutti Tampereen länsipuolelta itään, kun Klubi ja Telakka ottivat Yo-talon, Artturin ja Laternan paikat festivaalin esiintymisareenoina. Ruotsalaisen Familjenin huipentamana viikonloppuna kuultiin Monsters of Popin ensimmäistä venäläistä esiintyjää, kun postrockyhtye Everything Is Made in China myrskysi torstaina Klubilla.

AH: ”Kolmantena vuotena kaikki meni mahtavasti, kiitos osittain vaihdon Tullikamarin ympäristöön. Mieleen jäi Familjenin nokkamiehen stagedaivaus. Valitettavaa oli, ettei kukaan uskaltanut ottaa kaksmetristä svedua kiinni. Jos tarkkaan katsoo, niin Klubin tanssilattialta löytyy edelleen se monttu, jonka Johanin kallo sai aikaan.”

2009: Viime hetken peruutus

Op:l Bastards ja eeppinen voitto. Kuva: Sakari Karipuro.

Neljännen Monsters of Popin pääesiintyjinä kuultiin keikkalavoille palannutta Op:l Bastardsia. The New Wine puolestaan laajensi festivaalin kansainvälistä tarjontaa Norjan suuntaan. Vuoden erikoisuus oli Ville Leinosen ja Pekko Käpin keikka, jonka ohjelmisto muodostui kuopatun Office Building -yhtyeen kappaleista.

AH: ”Tästä vuodesta on jäänyt päällimäisenä mieleen Those Dancing Daysin viime hetken peruutus ja sen aiheuttama harmitus. Samoin Name The Petin stokispintaliitäjien viinanhimo.”

2010: Svedu ei sylje lasiin

Ranskalainen Danger näyttää kreisibailauksen mallia. Kuva: Sakari Karipuro.

MoPin kansainvälistyminen jatkui, kun esiintyjien kotimaihin lisättiin Suomen, Ruotsin, Yhdysvaltojen, Venäjän ja Norjan seuraan Uusi-Seelanti (The Ruby Suns) ja Ranska (Danger). Festivaalin poikkitaiteellista tarjontaa edustivat Elokuvateatteri Niagarassa esitetty Sub Pop -levy-yhtiön musiikkivideoretrospektiivi ja Telakan kakkoskerroksessa järjestetty Poppimonsterit-lastentapahtuma.

AH: ”Itselle tärkeä vuosi siinä, että saatiin kaksi omaa suosikkia, Danger ja
Ikons, keikalle. Ikonsien viinanhimo oli myös omalla tasollaan. The Ruby Sunsin pojat tulivat keikkansa jälkeen kainosti kysymään että ’saisimmeko joitain alkoholijuomia takahuoneeseen’. Kävi ilmi, että svedupetterit olivat juoneet heidänkin raideriviinat.”

2011: The Rollstons lusii

Kolmannen kerran Monsters of Popissa esiintyvän The Rollstonsin tyylinäyte vuodelta 2007. Kuva: Ilkka Valpasvuo.

Ei Rättöä ja Lehtisaloa, mutta sentään Regina ja The Rollstons, joille Monsters of Pop on historian kolmas. Yhtyeistä jälkimmäinen vastaa toisesta festivaalin erikoisherkusta ja esittää kokonaisuudessaan myyttisen Doing Time -cd-r-albuminsa kymmenen vuoden takaa. Toinen spesiaalikeikka on kerran aikaisemminkin MoPissa nähdyn Jessen ja Jimi Tenorin yhteisesiintyminen. Kuudennessa Monsters of Popissa musisoivat myös muun muassa norjalainen kosmisen discon mestari Lindstrom, ruotsalaiset popsuosikit JJ ja Lo-Fi-Fnk sekä kotimaiset Siinai, Huoratron ja Big Wave Riders.

Monsters of Pop 2006–2011

1. Tapes – Eightythree
2. Ville Leinonen & Valumo – Valumo [live]
3. Magenta Skycode – Go Outside
4. Samae Koskinen – Hän asuu näillä kulmilla
5. Liekki – Päijänne
6. Risto – Pupu Tupuna
7. Joose Keskitalo – Pimeydestä pimeyttä vastaan
8. Custom Drummer – Luxus
9. Tv-Resistori – Serkut rakastaa paremmin
10. Le Sport – Tell No One About Tonight
11. I Was a Teenage Satan Worshipper – Botox Zombies
12. Regina – Minua ollaan vastassa
13. Most Valuable Players – Stockholm Doesn’t Belong to Me
14. Boys of Scandinavia – Why Do You Love Me
15. Pintandwefall – John the Seahorse
16. Don’t Be a Stranger – Perfect Problem
17. Sister Flo – White Noise
18. The Rollstons – Notorious
19. Anssi 8000 – Squirrel Song
20. K-X-P – Mehu Moments
21. Plain Ride – One More Round
22. Studio – Self Service
23. The Micragirls – Queen of the Cavemen
24. Martin Rev – In Your Arms
25. Aksu – Ei sen niin oo väliä
26. Cats On Fire – Higher Grounds
27. Viola – Lovelights
28. Pluxus – Transient
29. Eleanoora Rosenholm – Kodinrakennusohjeet
30. Aavikko – Futer City
31. Islaja – Sydänten ahmija
32. Kastor – Melody I Hear in Your Heartbeat
33. Kiki Pau – Poses
34. Goodnight Monsters – First One on the Beach
35. Everything Is Made in China – Sleepwalking
36. Familjen – Det snurrar i min skalle
37. Puumaja – Kesä voi mennä pieleen
38. Office Building – Eyes on the Road
39. Kiila – Kevätlaulu
40. Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi – Käpytemppeli
41. Manna – Holy Dirty Game
42. Vuk – Rukous
43. Zebra & Snake – Big Bad Drummer
44. Nottee – Don’t Waste Your Light On Me
45. Name The Pet – Falling
46. The New Wine – Bridge
47. Op:l Bastards – Spraybeat [Eagle Mix]
48. Murmansk – Sweet Trio
49. Ikons – Imperiet
50. The Ruby Suns – Cranberry
51. Cosmobile – Curtain
52. Francis – Eternal Souls
53. Them Bird Things – Like a Fire
54. The Baddies – Battleships
55. Bye Bye Bicycle – Navigation
56. Burning Hearts – Into the Wilderness
57. Shine 2009 – New Rules
58. Jaakko Eino Kalevi – Flexible Heart
59. Ka So Re – Petite
60. Villa Nah – Running On
61. Danger – 11h30
62. On Volcano – The Explorer
63. NT´s White Trash – You & Me
64. JJ – Let Go
65. Delay Trees – Cold
66. Britta Persson – Toast to M
67. The Valkyrians – Disorder
68. Lo-Fi-Fnk – Boom
69. Siinai – Munich 1972
70. Nightsatan – Four Eyed Cyclops
71. Bright Shades – Sightseeing
72. Jesse – Odotin ihmettä
73. Jimi Tenor – Barcelona Sunrise
74. Lindstrøm – Where You Go I Go Too
75. Huoratron – $$ Troopers
76. Rico Tubbs – Hip Rave Anthem

Linkki soittolistaan tästä.

Monsters of Pop Tampereen Klubilla, Telakalla ja Ravintola 931:ssä 22.–24. elokuuta. Muista myös lauantaina 24.8. Klubilla klo 11–14 järjestettävä darrashoegaze-tapahtuma Aamiaisklubi <3 Monsters Of Pop <3 NRGM!, jossa ravitsevaa buffet-aamiaista säestävät mainiot Nuorgam-dj:t OO))) & Astro-Sofia! www.monstersofpop.net

88 Regina on siirtynyt Puutarhatrilogialla kirkkaasti resoloidusta konseptuaalisuudesta usvaisesti helisevään kitarapoppiin. Soita mulle on 1990-luvulta reblogattua instagram-shoegazea herkille teinisieluille ja Sofia Coppolan elokuviin.

Video ei ole enää saatavilla

Regina / Iisa Pykäri 13.08.2011 Flow, Helsinki.
Reginan uusi albumi ”Soita mulle” ilmestyy tänään.

Kuva: Tomi Palsa

Kun Mikko Pykäri istuu toisinaan yksin Café Lasipalatsin pöydässä MacBookiinsa uppoutuneena, kenenkään tunnistamatta, hän näyttää aivan tavalliselta nuorelta helsinkiläiseltä. Töyhtönä ilmaan nousevan hiuspehkon ja vähäeleisen indiepop-vaateparren perusteella hän saattaisi olla kuka tahansa taideaineiden opiskelija.

Mutta Pykäri ei ole tavallinen. Café Lasipalatsin äidit ylisuurine rattaineen, lenkkikenkäiset turistit ja parikymppisten tyttöjen juorukerhot eivät tiedä istuvansa samassa tilassa 2000-luvun suomalaisen popneron kanssa.

Pykärin ja bändinsä Reginan uran alku kuulostaa jokaisen nykymuusikon märältä unelta: makuuhuoneessa tehtiin pari biisiä, ne laitettiin nettiin ja pian bändiä jo pyydettiin esiintymään, minkä vuoksi piti värvätä rumpalikin. Ensimmäinen keikka tuotti välittömästi levytyssopimuksen pikkulevymerkki Next Big Thingin kanssa. Esikoisalbumi Katson maisemaa (2005) kehuttiin mediassa pystyyn, ja sama noste on jatkunut siitä asti, vaikka yhtye on muuttunut joka levyllään.

Video ei ole enää saatavilla

Eikä suitsutus ole rajoittunut Suomeen; Regina on ainoita suomalaisia bändejä, jotka huomioidaan säännöllisesti Pitchforkin kaltaisissa netin musiikkiraamatuissa. Tämä ei tosin lempeää bändityrannia paljon hetkauta; häntä eivät omien sanojensa mukaan ulkomaanvalloitukset kiinnosta.

Siitäkään huolimatta, että Regina ja Pykärin yhtä lailla ulkomailla huomioitu ysäritanssiprojekti Shine 2009 eivät ole tämän vuosikymmenen 4R, vaan niiden voisi kuvitella ihan oikeasti breikkaavan maailmalla pienessä mittakaavassa.

Video ei ole enää saatavilla

Vaikka hunajaisesti mikrofoniinsa henkäilevä mollamaija Iisa Pykäri on se, joka Reginasta muistetaan, ilman aviomiehensä Mikon taiteellista kunnianhimoa ja laulunkirjoitustaitoa bändi olisi jäänyt kuriositeetiksi. Debyyttilevy oli hauskaa ja naivistisen dramaattista lelu-Casio-poppia, mutta jo sen kappaleet olivat pieniä helmiä. Toistaiseksi tyrmäävin osoitus Pykärin laulunkirjoittajantaidoista saatiin kuitenkin Oi miten suuria voimia! -albumilla, joka on niin lähellä täydellistä poplevyä kuin kotimaassa on tällä vuosituhannella päästy.

Video ei ole enää saatavilla

Kunnianhimoisella Puutarhatrilogia-albumilla Pykäri jatkoi Reginan soundin muokkaamista sovituksellisesti monipuolisempaan ja kypsempään suuntaan. Seuraavaksi yhtyeeltä voidaan odottaa jo julkaistujen biisien perusteella ruotsalaistyyppistä ysäri-indierockia – unelmaiseen Regina-tyyliin, tietysti.

Video ei ole enää saatavilla

Näyttääkin siltä, että ainoat asiat, joihin Pykärin musiikissa voi luottaa, ovat uusiutuminen ja hienot kappaleet. Hänen esiintymistään Kokkisodan parisuhdejaksossa ei sen sijaan kannata jäädä odottelemaan vielä hetkeen. Mikkoa ei nappaa, sitä paitsi hänellä on liian kiire tehdä lisää jännittävää ja nerokasta popmusiikkia.

Video ei ole enää saatavilla

Hei, me tehtiin uusi biisi!

Regina julkaisee tänään seuraavan singlensä syksyllä ilmestyvältä neloslevyltään. Kappaleen nimi on Haluan sinut, ja voit kuunnella sen oheisesta soittimesta.

Biisi on myös virallinen Helsinki Pride 2011 -biisi. Nuorgam tukee ja rakastaa!