Transgressive

77 Hyvä EP-levy tarjoaa yleensä ainakin yhden yllätyksen: näppärän coverin, viiston tyylikokeilun, räväkän instrumentaalin. Brooklyniläinen The Antlers hyödyntää formaattia kiitettävästi Undersealla, joka on yhtenäinen, bändille tyypillisestä indierocksoundista poikkeava kokonaisuus. Levyn neljä kappaletta ovat kuulaasti liplattavia tunnelmapaloja, joiden postrocktunnelmia väritetään muun muassa sordiinotrumpetilla (Zelda) ja kevyillä dub-sävyillä (Crest). EP:n keskeiseksi kappaleeksi nousee lähes 9-minuuttiseksi venyvä Endless Ladder, jonka kuplivaan raukeuteen on nautinnollista unohtua. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Cheek Mountain Thief – s/t

Full Time Hobby

55 Tunng-yhtye ei ole niin kauhean mielenkiintoinen. Se sekoittaa folkia, popia ja elektronisia elementtejä tavalla, joka on hetkittäin ihan viehättävää, mutta ei saa henkilöä riisuutumaan veuhkuissaan esimerkiksi alastomaksi. No, sen sitten tietää, mitä tapahtuu, kun ei-niin-kauhean mielenkiintoisen Tunng-yhtyeen jäsen Mike Lindsay menee ja perustaa sivuprojektin, joka sekoittaa folkia, popia ja elektronisia elementtejä tavalla, joka muistuttaa Tunngia, mutta ei ole edes niin mielenkiintoista. Cheek Mountain Thiefin nimetön esikoisalbumi turhake; ihan pätevä, mutta massaan hukkuva tekele, joka herättää parhaina hetkinään (Snook Pattern, Spirit Fight) mielleyhtymiä lahjakkaampiin hengenheimolaisiin, kuten Sufjan Stevensiin, Beirutiin ja King Creosoteen – ja saa koluamaan levyhyllyä niiden tuotosten löytymisen toivossa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Gaslight Anthem – Handwritten

Mercury

66 On tietysti makuasia, nouseeko fiilis parhaiten woo-ou-woo-oulla (Handwritten), ee-ee-e-eiillä (Howl), oh-sha-la-lalla (Here Comes My Man) vai oo-oo-oo-o-o-oo-oolla (Desire), mutta Gaslight Anthem ei jätä mitään sattuman varaan. Newjerseyläisyhtye huudattaa kuulijansa juhlatunnelmaan tämän äännemieltymyksistä riippumatta. Hyvät uutiset: Handwritten on parempi kuin jähmeä American Slang (2010) muttei yhtä hyvä kuin läpimurtoalbumi The ’59 Sound (2008) – saati laulaja Brian Fallonin ihastuttava Horrible Crowes -tuotos Elsie (2011). Mitään yllättävää Handwritten ei kuitenkaan tarjoa: se on juuri odotetun kaltainen kattaus poskiapunastuttavan tunteellisia lyriikoita (”With your Bette Davis eyes / and your mama’s party dress”), luomu-Killersiltä maistuvaa springsteenismiä, kesytettyä ruutupaita-punkrockia ja sydäntä pakahduttavaa urahtelua. Normista poikkeavat lähinnä neilyoungisti lompsuva Keepsake, U2-balladismin kanssa flirttaileva Mae sekä Too Much Blood, jota luotaantyöntävämpään testosteronirockiin eivät Seattlen ankeimmatkaan grunge-opportunistit milloinkaan yltäneet. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Susanna Hoffs – Someday

Vanguard

90 No tämäpä tuli puun takaa! Viime vuonna julkaistu The Banglesin comeback-levy Sweetheart of the Sun kävi lähellä täysosumaa, mutta yhtyeen laulaja-kitaristi Susanna Hoffsin soololevyltä ei osannut odottaa mitään. Somedayn upea vuosikertapop kuitenkin osuu napakymppiin kuin varkain. Kaunis, muhkeasti orkestroitu ja häpeilemättömän 1960-lukulainen levy lumoaa lämpimän välittömällä charmillaan. Parhaimmillaan Someday kuulostaa siltä kuin Burt Bacharach olisi tehnyt yhteistyötä The Mamas & the Papasin kanssa. Jouset vellovat kuin Tyynenmeren aallot, ba ba baat ja uu aat hellivät ja melodiat ovat kuin Kalifornian lämmössä kasvaneita kukkia. Huippuhetket, kuten kaihoisa Picture Me, riemukas One Day, romanttisen vanhanaikainen All I Need, majasteetillinen Raining ja huoleton This Is the Place ovat kerrassaan upeaa klassista kalifornialaista sunshine-poppia. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

The Memories – s/t

Underwater Peoples

71 Tein kesän alussa mixtapen, jossa oli pelkkiä sokkona valikoituja Camper Van Beethovenin, Dead Milkmenin, Royal Truxin ja Descendentsin kappaleita sekä pari raitaa Daniel Johnstonia. Kun sitä soittaa helvetin lujaa korvakuulokkeista, se saattaa juuri ja juuri pitää ihmisen täysjärkisenä ja ruumiinlämmön riittävän korkealla. Siinä on jotain samaa kuin vanhassa, kojelaudalla paahtuneessa Beckin Mellow Gold -kasetissa, jonka päivittäiseen kuuntelemiseen kokemus kesästä on joskus aikoinaan ankkuroitunut. Siinä on jotain samaa kuin valtavassa Banana Split -jäätelötuutissa, jonka ostin eräänä vähemmän vilpoisena darrapäivänä S-marketin itsepalvelukassalta ja josta tuli koko kesän ainoa arvokkaalta tuntuva kokemus. Tämän albumin kansi on samanvärinen kuin se jäätelö ja biisit kuulostavat samalta kuin edellä mainitut bändit. Mukaan räminään on ripoteltu hieman pakollista doo-woppia ja miltä-Phil–Spector-kuulostaisi-zombina-vaikutteita, mutta oli siinä jäätelössäkin liikaa kaikenmoista täytettä, joka oli vain pakko niellä. Come on, mitä oikein odotit kesältä? Italialaista gelatoa? (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

The Offspring – Days Go By

Columbia

26 Siinä se on keskellä levyä. Räikeänä, rumana, laskelmoivana, kaksinaamaisena ja eltaantuneena. Raikkaana ja tuoreena kuin auringossa mätänevä appelsiini – Cruising California (Bumpin’ In My Stereo), The Offspringin tämänkertainen yritys tehdä kesähitti. “With the radio on, plays it all summer long”, Dexter Holland laulaa. Saahan sitä uneksia. Mutta kaikkia munia ei kannata laittaa samaan koriin, kuten entinen emäntä tiesi kertoa. Siksi Dexter ja kumppanit yrittävät kuulostaa levyn nimibiisillä Foo Fightersilta, All I Have Left Is Youlla U2:lta, Future Is Now’lla My Chemical Romancelta ja O.C. Gunsilla reggaen ja lattarin sekasotkulta. Jostain syystä yhtye on myös päättänyt tehdä uuden version vuoden 1992 Ignition-levyn Dirty Magic -kappaleesta. Kun Holland ei laula perseen sheikkaamisesta tai stringeistä, jotka ovat kuin hammaslanka, hän laulaa vanhenemisesta ja kuolemasta. Teini-ikäisenä olin The Offspring -fani, enkä haluaisi olla liian armoton yhtyettä kohtaan. Tämä levy on kuitenkin vain ja ainoastaan masentava. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Redd Kross – Researching the Blues

Merge

74 Redd Krossin comeback-levyn Researching the Bluesin nimi tuntuu viittaavan akateemiseen kuivakkuuteen, mutta pelko on turha. Tämä kalifornialaisyhtye on aina kuulunut enemmän purkkapopin, huonojen tv-sarjojen, b-elokuvien, lauantaiaamun piirrettyjen ja teinihömpän kuin ryppyotsaisen tosikkouden maailmaan, ja niin myös tällä kertaa. Partridge Family -pinsseillä koristellusta laukusta löytyy yhä beat-kirjallisuuden sijaan Tiger Beat -lehti. Voimapoplegendojen ensimmäinen levy sitten vuoden 1997 kuulostaa heti tutulta – 1960-lukulaiset soundit autotallirockista purkkapoppiin ja folkrockista merseybeatiin yhdistyvät hardrock-riffeihin ja suriseviin kitaroihin. Researching the Blues on vuoden tähän mennessä paras siivu klassista powerpoppia, mutta musiikin laadun lisäksi kultamitali irtoaa myös kilpailijoiden puutteen takia. Useammasta loistokappaleesta huolimatta levyä vaivaa soundillinen yksipuolisuus. Ainoastaan levyn päättävä Hazel Eyes pyrkii monipuolisempaan ilmaisuun. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Äänijännite – s/t

omakustanne

83 Syntikoita ja futuristista diskosoundia yhdistelevä Äänijännite pamahti tutkaani muutama vuosi sitten tiukalla keikallaan sekä Thrust EP:n voimin. Nyt Äänijännitteeltä on ilmestynyt kokopitkä omakustannelevy, joka kehittää yhtyeen soitinorkesterista laulu- ja soitinorkesteriksi. Instrumentaalikappaleiden ohella muutamassa kappaleessa laulaa Siinai-yhtyeessä vaikuttava Saku Kämäräinen. Levy toimii koko kompaktin 40 minuutin pituutensa, ajan ja lauluraidat tuovat odotettua vaihtelua yhtyeen tuotantoon. Avausraita Gelsomina, sitä seuraava Soft Grip sekä sykkivälle bassolla varustettu Mirage nousevat esiin parhaimpina ralleina, ja kaiken kaikkiaan levy on hyvin rakennettu. Täysosuma ei voi vielä puhua, mutta koska albumi saa aikaan halun päästä Äänijännitteen keikalle heilumaan kaljapäissään, on jotain tehty oikein. Uskonkin, että livenä materiaali nousee vielä toiselle tasolle. (Tero Uuttana)

Tässä kirkossa on kova ydin.

”It all started with the Tourists, the basement, and the Church.”

Sanat ovat Etelä-Kalifornian punk-paavin Keith Morrisin nykyisen yhtyeen, Provinssirockissa Suomen-debyyttinsä tekevän OFF!:n kappaleesta Feelings Are Meant to Be Hurt. Morris on yli 30-vuotisen uransa aikana aina tuonut mielellään esiin juuriaan, ja tässä artikkelissa niitä seurataan pieneen kirkkoon Tyynenmeren rannalle, joka ohikiitävän hetken näytteli tärkeää roolia Yhdysvaltain länsirannikon musiikkihistoriassa.

Samaan aikaan, kun Los Angelesin punk-ympyrät alkoivat 1970-luvun lopussa osoittaa Hollywood-trendirunkkaantumisen oireita, kehyskunnissa kyti vallankumous. Pienestä kipinästä leimahti pitelemätön kulo – yhtäkkiä harmaista, tylsistä ja epäseksikkäistä lähiöistä sikisi valtava määrä uusia punkbändejä, joille ulkonäkö ja tiettyyn sisäpiiriin kuuluminen eivät olleet ykkösprioriteetti (kuten ulkoapäin katsottuna Hollywoodin punk-eliitille näytti olevan). Samalla uusi, rankempi, nopeampi ja suoraviivaisempi tyyli, hardcore, nappasi tiukan palliotteen pelistä.

Yksi lähiöpunkvillityksen hermokeskuksista sijaitsi Hollywoodin eteläpuolella Hermosa Beachilla pienessä hylätyssä baptistikirkossa, joka oli eräänlainen amerikkalaisvastine edesmenneelle Lepakolle. Muutamat hipit, jotka olivat epäonnistuneet kirkon muuntamisessa vapaaksi taidekeskukseksi, alkoivat vuokrata rakennusta punkbändien treenikämpäksi, asunnoksi ja biletilaksi. Rakennus tunnettiin punkkarien keskuudessa mielikuvituksekkaalla nimellä ”The Church”. Kyseinen sielujen siilo palveli tätä tarkoitusta kunniakkaasti muutaman vuoden 1970- ja 1980-lukujen taitteessa.

OFF!-yhtyeen sunnuntaisen Provinssirock-keikan kunniaksi Nuorgam esittelee kuusi yhtyettä, jotka hakivat vauhtia unelmilleen asumalla, soittamalla, syömällä, bailaamalla tai vain muuten norkoilemalla tuossa hylätyssä Herran huoneessa.

#1 Black Flag

Amerikkalaisen hardcoren dinosaurus. Kitaristi Greg Ginn ja Morris perustivat yhtyeen 1976 nimellä Panic, mutta nimi vaihtui Black Flagiksi 1978. Morris otti loparit bändistä 1979, pian debyytti-ep:n Nervous Breakdownin julkaisun jälkeen, ja perusti Circle Jerksin. Muutaman laulajavaihdoksen jälkeen bändin saarnamieheksi tuli Henry Rollins, joka piti paikkansa bändin hajoamiseen asti vuonna 1986. Bändi oli länsirannikon hardcore-vallankumouksen airut, ja ansaitsi loputtomalla kiertämisellä itselleen fanaattisen, mantereenlaajuisen fanipohjan.

Myöhemmin bändit Nirvanasta Tooliin ja Red Hot Chili Peppersistä Dirty Projectorsiin ovat nimenneet Black Flagin yhdeksi suurimmista innoittajistaan. Ginnin luotsaama SST-levymerkki taas kasvoi oman bändin levyjä julkaisevasta nyrkkipajasta yhdeksi 1980-luvun merkittävimmistä pienlevy-yhtiöistä Pohjois-Amerikassa: Minutemenin ja Bad Brainsin tyylisten uraauurtavien hardcorebändien lisäksi yhtiölle levyttivät vaihtoehtorockin virstanpylväät Hüsker Düsta Dinosaur Jr.:iin ja Sonic Youthiin.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Circle Jerks

Lähdettyään Black Flagista Morris perusti Circle Jerksin 1979 yhdessä Redd Kross -kitaristi Greg Hetsonin kanssa 1979. Hetson liittyi myöhemmin Bad Religioniin. Circle Jerksin debyyttialbumi Group Sex, yksi jenkki-hardcoren kulmakivistä, ilmestyi vielä samana vuonna Frontier-levymerkiltä. Lievätkö Morrisin ja Ginnin erimielisyydet ja niitä seurannut Morrisin lähtö Black Flagista syynä siihen, ettei SST koskaan julkaissut levyä Circle Jerksiltä, mene ja tiedä. Bändin uraan on mahtunut pitkiä taukoja, milloin jäsenten muiden bändivelvoitteiden, milloin Morrisin kiikkerän terveyden takia (hänellä todettiin diabetes vuonna 2000), mutta vieläkään bändi ei ole lyönyt pillejä pussiin virallisesti: OFF!:n aloittaessa Morris ilmoitti Circle Jerksin jäävän ”määrittelemättömälle tauolle”.

Video ei ole enää saatavilla

#3 The Descendents

Teinihuumorista ja muutaman sekunnin biiseistä huolimatta The Descendents kallistui alusta asti popimpaan suuntaan kuin Black Flag tai Circle Jerks. Vaikka bändin ensimmäinen ep-levy Fat vielä jollain tavalla putosi hardcore-lokeroon, ensimmäinen täyspitkä Milo Goes to College esitteli jo selvästi melodisemman bändin. Levyn ilmestyminen tiesi myös yhtyeen ensimmäistä taukoa, sillä laulaja Milo Aukerman todella lähti opiskelemaan ja luki itsensä aina biokemian tohtoriksi asti. Milo ei kuitenkaan ollut bändin ainoa jäsen, jolla rinnakkainen ura on sotkenut soittohommia. Kitaristi ja perustajajäsen Frank Navetta (!) lähti kalastajaksi Oregoniin, ja basisti Tony Lombardo lopetti bändissä, sillä kiertueet eivät sopineet aikataulullisesti yhteen hänen postinjakajan työnsä kanssa. Kaikesta huolimatta bändi keikailee edelleen harvakseltaan, ja viimeisin levy Cool to Be You ilmestyi vuonna 2004. Bändin levyjen kansissa esiintyvä rillipää on Aukermanin karikatyyri.

Video ei ole enää saatavilla

#4 The Last

Jos ei ollut The Descendents mikään hardcore-bändi, niin The Last ei ollut oikeastaan edes punkia. Bändin vetävä powerpop lähenteli enemmän The Nervesiä ja Blondieta kuin Black Flagia tai Sex Pistolsia. Alkuperäisessä kokoonpanossa mukana ollut (myöhemmin uran tuottajana luonut) Vitus Mataré soitti bändissä koskettimia ja huilua. Punkia tai ei, bändin debyytti L. A. Explosion vuodelta 1979 on tyrmäävän toimiva powerpop-klassikko. Perustajaveljeksiä Joe ja Mike Noltea leimaaminen ei-punkiksi kuitenkin ärsytti; he näkivät bändinsä osana Etelä-Kalifornian hardcore-skeneä, vaikkeivät tyylillisesti ihan sitä olleetkaan. Erityisesti Joe jaksoi kimpaantua aiheesta, kuten käy ilmi Jeffrey Lee Piercen Slash-lehdelle tekemästä haastattelusta. Bändi esiintyy edelleen silloin tällöin, lähinnä kotikulmillaan.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Urinals

Tämä olikin sitten ihan jotain muuta. UCLA:n asuntolassa perustettu bändi ei aluksi osannut soittaa soittimiaan lainkaan, ja biisit nojasivat kahteen-kolmeen sanaan ja samaan määrään nuotteja. Bändi julkaisi ensimmäisen ep:nsä 1979 (tuottajana mainittu The Lastin Vitus Mataré), mutta ei suostunut aluksi esiintymään lainkaan yliopiston kampuksen ulkopuolella. Välillä Urinals teki keikkoja salanimellä The Arrow Book Club. Yhtye on muutenkin vaihdellut nimeään ollen välillä 100 Flowers, välillä Chairs of Perception. Urinals hajosi 1983, mutta teki paluun kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Alkuaikojen materiaalia on saatavilla ainakin Negative Capability… Check It Out! -kokoelmalla (Amphetamine Reptile, 1997).

Video ei ole enää saatavilla

#6 Redd Kross

Morrisin viittaus turisteihin ei liity matkailuelinkeinoon vaan Redd Krossin alkuperäiseen nimeen. Heitossa on myös piilevää sarkasmia, sillä Redd Krossista on lähdetty Morrisin peesiin useammin kuin kerran – kitaristi Greg Hetson jätti bändin pian hänen ja Morrisin perustettua Circle Jerksin, ja basisti Steve McDonald soittaa nykyään OFF!:ssa.

McDonald perusti Redd Krossin 11-vuotiaana veljensä Jeffin kanssa nimellä The Tourists vuonna 1978. Vuonna 1980 bändi julkaisi ensimmäisen ep:nsä ja vaihtoi samalla nimensä Red Crossiksi. Nimi sai nykyisen kirjoitusasunsa Punaisen ristin uhattua bändiä haasteella 1982 yhtyeen ensimmäinen lp:n Born Innocentin julkaisun jälkeen.

Tyylillisesti ja henkisesti Redd Kross on lähemäpänä The Lastin powerpopia ja The Crampsin pop-kulttuurifetisismiä kuin tiedostavaa hardcorea. Vuonna 1984 julkaistu Teen Babes from Monsanto sisälsi covereita Rolling Stonesista David Bowieen ja Shangri-Lasiin, eikä bändin nimi tarinan mukaan edes viittaa Punaiseen ristiin vaan Manaaja-elokuvan masturbaatiokohtaukseen.

Redd Krossista kasvoi MTV-luokan vaihtoehtorock-bändi, jota muun muassa Teenage Fanclub on coveroinut. Bändiltä ilmestyy elokuussa uusi levy Researching the Blues.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Tiettävästi The Churchissa vaikutti myös neljän naisen muodostama The Disposals -yhtye, mutta bändin tarkempi historia ja tuotanto on hukkunu historian hetteeseen. Bändin basistin Janus Jonesin tiedetään kuitenkin jatkaneen uraansa mainiossa Nip Driversissa. Jos jollain on tietoa Disposalsista, voi mieluusti jakaa ajatuksensa kommenteissa!

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Yhden erikoisemmista Blag Flag -tribuuteista teki Dave Longstrethin johtama taideindieyhtye Dirty Projectors. Bändi äänitti 11 versiota Black Flagin Damaged-albumin kappaleista ja julkaisi tribuuttilevyn nimellä Rise Above (2007). Tarinan mukaan Longstreth ei antanut bändin jäsenten kuunnella kappaleiden alkuperäisversioita kertaakaan, vaan biisit pitää vetää muistista – jos niitä koskaan oli kuullutkaan. Kuten arvata saattaa, Dirty Projectorsin versiot tunnistaa Black Flagiksi korkeintaan teksteistä.

Video ei ole enää saatavilla

OFF! Provinssirockissa lauantaina 16.6.

Keith Morrisin haastattelu Nuorgamissa huomenna.

Video ei ole enää saatavilla