Californication-albumi oli John Fruscianten (toinen oikealla) tyylikäs paluu Red Hot Chili Peppersin riveihin.

Huumeet.

Red Hot Chili Peppersistä tulee mieleen huumeet. Jos nyt ei aivan ensimmäisenä, niin viimeistään kolmantena heti korissukkaan pukeutumisen ja valkoisen miehen rockaavan funkin jälkeen.

Otherside, kuten aika iso osa yhtyeen kappaleista, on funkaavaa rockia ja kertoo huumeista. Biisin videossa taistellaan kubistista lohikäärmettä vastaan harmaasävyisessä, perspektiiviltään mahdottomassa maailmassa – mitä ilmeisimmin juurikin siellä toisella puolella. Sanat ovat astetta tulkinnanvaraisemmat, mutta rivien välissä käydään ankaraa vieroitustaistelua, josta etenkin solisti Anthony Kiedisillä on omakohtaista kokemusta.

Red Hot Chili Peppersin historia on täynnä aineita, eikä kuolemiltakaan ole vältytty. Yhtye värväsi huumeisiin kuolleen alkuperäiskitaristinsa Hillel Slovakin tilalle nuoren John Fruscianten 1980-luvun lopulla. Parin erinomaisen levyn jälkeen tämä erosi bändistä ja sekosi huumeisiin täysin. Hiljalleen Frusciante sai päänsä selväksi ja palasi yhtyeen riveihin. Californication-levyllä nelikko pääsi raiteilleen ja otti 2000-luvun haltuunsa.

Samalla kun Red Hot Chili Peppers löysi uuden suosionsa, se löysi myös raiteensa. Eli urautui. Californication on kelpo levy, mutta se on myös rankasti ylimittainen ja yllätyksetön, kuten sitä seuranneet levytkin. Sitä se teettää, raittius.

Levyn oleellisin kappale, reippaasta slovarista tai rauhallisesta popbiisistä käyvä Otherside on sekin jo hyväksi havaittujen maneerien toistamista. Se sisältää Blood Sugar Sex Magikin suurhittiä Under the Bridgeä, I Could Have Liediä, jopa oudon One Hot Minute -levyn My Friendsiä.

Othersidessä on kuitenkin oma jipponsa, mikä tekee siitä kiinnostavan kappaleen. Tuo jippo on kertosäe.

Muistan jo Californicationin ensikuuntelulla panneeni merkille surumielisen Othersiden, ja nimen omaan sen kertosäkeen. Ennen kuin olin edes kuullut koko melodiakulkua loppuun asti, se tuntui tutulta. Tämä lienee syy kappaleen menestykseen.

Oikeastaan kaikki muu kappaleessa onkin täytettä: yksioikoista puhelaulu-funkkausta ja venytteleviä bridgejä. Olkoonkin, että asiansa osaavalla yhtyeellä on lauluharmonioin, ghost-lyönnein, herkin kitaranäppäilyin ja eläväisin bassolinjoin kyky saada yhdentekevämpikin rallattelu kuulostamaan kelvolliselta. Säkeiden takia tätä kappaletta tuskin kuuntelee kukaan.

Othersiden ydin, siis se kertosäe, on kummallinen. Se alkaa tavanomaisena melankolisena hoilotuskertsinä, mutta jatkuu odotettua pidemmälle ja lopulta jää ikään kuin kesken. Mieleenpainuva sävelkulku on kappaleen kiistaton keskipiste, jonka ympärillä kaikki muu pyörii. Dramaattiseen ja metelöivään c-osaan siirtyessä biisin kliimaksi tuntuu lähenevän, mutta kappale ei Fruscianten soolosta ja antaumuksellisesta taustahoilotuksesta huolimatta kulminoidu tunteiden täydelliseen ejakulaatioon.

Tämä musiikillinen liki-täyttymys tukee kappaleen sisintä. Se, samoin kuin viimeinen kertosäe, jää kesken. Ei kai addiktin taisto lohikäärmettä vastaan pääty koskaan sekään, vaikka niskan päälle pääsisikin. Ja tämä loputon jännite tekee taistelusta kiinnostavan, aivan kuten Othersidestäkin.

Video ei ole enää saatavilla

Red Hot Chili Peppers, hyvän maun lähettiläät.

Blood Sugar Sex Magik -albumin kymmenen ensimmäistä kappaletta on paras jakso, jonka Red Hot Chili Peppers on saanut levytysurallaan aikaan. Korjaan. Voimme varmaankin ilman Veto!-huutoja todeta, että sai.

Levy jatkaa siitä, mihin bändi oli Mother’s Milkillä jäänyt korottaen sen valkoisen idioottifunkin kuitenkin vielä toiseen potenssiin. Albumi on John Fruscianten toinen levytys Peppers-kitaristina. Vuonna 1991 mies oli saavuttamassa luomis- ja huumausainekautensa lakipisteen, oli kotiutunut kymmenen vuotta vanhempien entisten idoleidensa bändiin ja kuritti keppiä niin kuin ei koskaan ennen.

Kyse ei kuitenkaan ole vain Fruscianten mykistävästä kitaroinnista. Koko Red Hot Chili Peppers – Anthony Kiedis, Flea ja Chad Smith – tuntuivat värähtelevän samalla taajuudella ja puristavan narkoottisista ruumiistaan murhaavaa groovea.

Vaikka Californication (1998) oli ensimmäinen kuulemani Peppers-levy, muistan bändin nykyään lähinnä Blood Sugar Sex Magikistä. The Power of Equalityn höyrypäisen löyhästä itsekuntakritiikistä, If You Have To Askin breikistä, Chad Smithin tomikompista Breaking The Girlillä, Funky Monksin kynnenaluset verille repivästä introriffistä, siitä Fruscianten lickistä Suck My Kissillä, jossa hän venyttää ja palauttaa kielet eroottisen veltosti tai Give It Awayn pöljästä vapauttavasta voimasta ja tietenkin Flean koko kaulaa käyttävästä hulluttelevasta bassoriffistä.

Vasta yhdentenätoista se sitten tulee. Levyn toinen single: Under The Bridge. Red Hot Chili Peppersin ”Losing My Religion” täynnä juustoa ja nopeasti kulahtavaa tunteellisuutta. Se single, joka teki bändistä valtaisan suositun ja menestyneen (BSSM-kiertueella Peppersiä lämppäsivät muun muassa Pearl Jam, Smashing Pumpkins ja Nirvana – huh huh). Biisi, jonka suosio viritti bändin taajuudelle, jolta se ei enää voinut palata takaisin rockin kulmat ratkovaan iskuun. Kappale, jota ajan eroosio on jäytänyt voimakkaammin kuin vaikkapa Give It Awaytä, koska funkrock ei kuole koskaan. Kappale, joka johdatti Peppersin One Hot Minute -flopin jälkeen tekemään Kalifornia-teemalevyn ja muuttumaan lopulta veltoksi, ennalta-arvattavaksi ja sovinnaiseksi stadionbändiksi.

Alleviivaan Under The Bridgen käänteentekevää vaikutusta tekijöidensä historiassa siksi, että se oli heidän tuon ajan materiaalilleen niin epätyypillinen. Se on melodinen, sentimentaalinen ja herkkä. Sitä ei voi tanssia. Ennen kaikkea: Anthony Kiedis laulaa eikä ainoastaan ääntelehdi ja heiluttele sukkaan verhottua sukupuolielintään.

Arpikudoksesi suomennetussa elämäkerrassaan Kiedis muistelee elävästi Under The Bridgen syntyhistoriaa ja kertoo oman näkemyksensä sanoituksen merkityksestä. Sanoituksen haastavuuden huomioon ottaen selittämiselle on tosin tarvetta vain tilanteessa, jossa kuuntelijana on beyuslaisittain kuollut jänis.

Kiediksen mukaan inspiraatio tekstille syntyi hänen ajaessaan moottoripyörällä losangelelaisella valtatiellä (monet Kiedisin tekstit ovat Arpikudoksen mukaan syntyneet liikennevälineissä – oi, vauhdin ja ohikiitävän maiseman eskapistista hurmaa!). Hän oli riidellyt Fruscianten kanssa harjoituksissa ja tunsi itsensä ulkopuoliseksi omassa bändissään. Samalla hän muisteli aikaa, jolloin oli rakastanut yhtä lukuisista naisistaan, mutta sen sijaan että olisi viettänyt tämän kanssa aikaa, Kiedis oli tykittänyt heroiinia sillan alla seuranaan lauma narkkareita.

“Under the bridge downtown
is where I drew some blood
Under the bridge downtown
I could not get enough
Under the bridge downtown
Forgot about my love
Under the bridge downtown
I gave my life away”

Yksinäisyyden tiivistyessä kypärän sisällä ja Enkelten kaupungin asfaltin keriytyessä renkaiden alla Kiedis sitten ymmärsi, ettei hänellä ole jäljellä muita kuin Los Angeles. Under The Bridge on siten ylistyslaulu tuolle länsirannikon tähtitehtaalle.

“Sometimes I feel like I don’t have a partner
Sometimes I feel like my only friend
Is the city I live in, the city of angels
Lonely as I am, together we cry”

Paperilla Kiedisin teksti näyttää hirveältä soopalta. Kun lisäksi jo mainitsin ajan ja radiosoiton kuluttaneen Under The Bridgen puhki, yllättäneen sen aseistautuneella joukolla takaapäin ja raiskanneen sen maanrakoon, on jäljellä enää yksi syy, jonka takia jaksan kuunnella kappaleen kerta toisensa jälkeen loppuun. Se syy on rakkauteni John Fruscianteen. Samasta syystä en ollut Red Hot Chili Peppersien elokuisella Ratinan-keikalla.

Frusciante herätti huomiota jo teini-iässä osatessaan soittaa taitavasti Jimi Hendrixin kappaleita. Hendrixin vaikutus on ilmeistä jopa niinkin epäilmeisen esimerkin kuin Under The Bridgen kohdalla. Hän piileksii jo intron näppäilykuvion variaatioissa ja putkahtaa selväpiirteisenä esiin kappaleen ydinkohdassa, A-osan kompissa, joka häikäisee minua yhtä paljon kuin silloin, kun omassa teini-iässäni tapailin sitä nenä painettuna tabulatuurikirjaan. Jimi virnistää vielä kerran B-osan kuivissa, lähes huomaamattoman oleellisissa rytmi-iskuissa. Under The Bridge on Fruscianten Little Wing. Se on köyhän miehen Bold As Love.

Fruscianten kitara on minulle ikoni, joka pelastaa Under The Bridgen. Mikään muu kuin ysäriestetiikan täydellinen rehabilitointi ei kuitenkaan voi enää pelastaa sen virallista videota. Katsokaa tuota alun efektiä. Kuin 1990-luvun Instagram-sumennos! Entäpä vihreät limasalama-efektit, jotka näyttävät Duke Nukemin ammuksilta? Piste i:n päälle on kohti kameraa tukka hulmuten juokseva paidaton Anthony Kiedis, jonka taustalle on huikaisevalla graafisella taituruudella häivytetty antiikkisen pylvään kapiteeli, ydinräjähdys ja pommilaivue. Ah.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Red Hot Chili Peppersin sykkivä luomiskausi ei kestänyt kauaa. Vuoden 1992 Saturday Night Liven aikaan bändi oli Fruscianten mielestä kasvanut liian isoksi. Hän veti kapinan osoituksena spiidiä ennen ohjelman nauhoitusta ja soitti Under The Bridgen mielivaltaisesta sävellajista kieli poskessaan. Pian hän oli eronnut bändistä.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 149 British Sea Power – Living Is So Easy

British Sea Power pystyy halutessaan mihin vaan. Vaikka sitten loihtimaan 90-luvun brittipopista muistuttavan täsmä-indiehitin, joka pui modernin elämän näennäistä helppoutta. Mikään oikea hitti se ei tietenkään ollut. Mielikuvituksen yliannostuksesta kärsivän yhtyeen tarjoamassa vaihtoehtotodellisuudessa se kuitenkin valittiin Euroopan uudeksi kansallislauluksi. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 148 Raphael Saadiq – Good Man

Mistä tunnistaa hienon soulkappaleen vuonna 2011? Siitä, että jää miettimään, miksei Otis Redding levyttänyt tätä, ennen kuin huomaa kappaleen syntyneen yli 40 vuotta Otisin kuoleman jälkeen. Stone Rollin’ -levyn huippuhetki on jo syntyessään standardi, joka vain odottaa päätymistään pikahittiä kalastelevan räppärin ”samplaamaksi” koko kertosäkeen leveydeltä. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 147 Timber Timbre – Bad Ritual

Folkia, bluesia, doowopia, taiderockia ja crooner-romantiikkaa yhdistelevä kanadalaisyhtye oli korvaamaton apu pimeneviin syysiltoihin. Montrealissa ja Torontossa majailevan kolmikon neljäs albumi Creep On Creepin’ On sai kananlihalle jo avausraidallaan Bad Ritual, joka on kuin David Lynchin käsitys kadoneen Dr. Dre -samplen päälle huokailevasta Gene Vincentistä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 146 Red Hot Chili Peppers – Even You Brutus?

Kuulun niihin halveksittuihin harvinaisuuksiin, jotka eivät juuri pitäneet John Fruscianten kitarasoundista. Siksi Josh Klinghofferin kitaran svengaus hivelee korvia, erityisesti yhdistettynä jumalaisen Anthonyn julistavaan lauluun ja kertsissä upeasti funkittavan Flean bassoiluun. Tavallaan klassisen ennalta-arvattavaa, mutta hillittömän toimivaa rock-musiikkia. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 145 Jarkko Martikainen – Huominen on kaukana

Heittäytyvään tulkintaan sekä mies ja kitara -meininkiin nojaava kappale saa Äänioikeus-yhtyeeltä jopa irlantilaisen kansanmusiikin sävyjä. Juomalauluksi muotoutuva biisi ei anna kuulijan mennä nukkumaan, vaan kehottaa unhoittamaan kaukaisen huomisen ja alkamaan viinin juomisen. Synkeän alkupuoliskon jälkeen elämänilo pursuaa Martikaisesta harvinaisella tavalla. (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 144 The Valkyrians – Astro Zombies

Ska-bändin cover-levy kuulostaa aina lähtökohtaisesti paskalta idealta. Valkyriansin cover-levy sen sijaan kuulostaa aivan loistavalta, ja oli vuoden iloisimpia tapauksia kotimaassa. Levyn ehdoton helmi on tämä Misfits-laina, joka löytää aivan uuden kulman alkuperäisesitykseen, ja kääntää Danzigin apokalyptisen mökäämisen sielua silitteleväksi sauhuserenadiksi. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 143 Foo Fighters – White Limo

Vaihtoehtorockin suuri ja kaunis vilauttaa punk-juuriaan riemastuttavasti. Sisäsiistiksi luultu yhtye räimii railakkaan suttuisesti mutta tiukan ammattimaisesti maukasta punk-rähinää. Riffissä on jytyä, ilkeyttä ja ilmakitara-abilityä vaikka muille jakaa. Kun vokaalit on karjuttu megafoniin, mukana on bassoleadi ja kitarasoolo on rock’n’roll, meininki on mahtava. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 142 Thao + Mirah – Rubies & Rocks

Leikkisästi keinahteleva Rubies & Rocks on aiemmin omilla tahoillaan muusikonuraa luoneiden Thao Nguyenin ja Mirah Zeitlynin yhteistyön hedelmä. Suuri kiitos kuulunee kuitenkin naisten albumin tuottaneelle Merrill Garbusille eli Tune-Yardsille, jonka työpanos kuuluu Rubies & Rocksilla ennen kaikkea sen vastuttamattomissa, afrobeatiin kallellaan olevissa rytmeissä. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 141 Paul Simon – Dazzling Blue

Maailmanmusiikin yhdistäminen popkappaleeseen on Paul Simonilta, 70, tuttu temppu – perustuihan 1980-luvun huippulevy Graceland juuri tälle idealle. Mutta tuskin kukaan muu tekee sitä yhtä hyvin. Intialaisten rytmien varassa hellästi keinuva Dazzling Blue ei olisi ainoastaan sopinut Gracelandille, vaan olisi ollut silläkin huippuhetki. Vanhassa on yhä virtaa. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 140 Booker T. Jones – Representing Memphis

Kaikki tiet vievät Memphisiin? Stax-legendan rinnalla tämän kotikaupunkia edustavat Philadelphian The Roots sekä New Yorkin Sharon Jones ja Matt Berninger. Odotuksista huolimatta Berningeristä ei kuoriudu kiihkeää soulsaarnaajaa, muttei tämän aina alakuloisesta mutinasta silti sielukkuutta puutu. Muut ovat sen sijaan omalla maaperällään, ja jälki on sen mukaista. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 139 The Walkabouts – The Dustlands

Maisema on klassinen: on polttava aavikko jossain Meksikon rajaseudulla. Uhkaa väreilevässä ilmassa, pian jännite laukeaa. Tästä tunnetilasta, Chris Eckmanin kiihkeästä laulusta ja ylellisistä orkestraatioista on seattlelaisen veteraaniyhtyeen uutuuslevyn melkein-nimibiisi tehty. Cormac McCarthya ja Calexicoa dramaattisen musiikin ystäviin vetoavana keitoksena. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 138 Samae Koskinen – En anna periks

Mitä? Musiikkia vuodelta 2011, joka ei ole lainkaan kyynistä, rehvastelevaa, tärkeilevää, mukanokkelaa tai ironista? Näin pääsi käymään ainakin Samae Koskisen Kuuluuko, kuuntelen -levyn kohdalla. En anna periks -kappaleen sympaattisen osuvat sanoitukset, loistava melodia ja hieno vuosikertapopsoundi elähdyttivät erityisesti. Kuuntelen, kuuntelen ja odotan lisää! (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Uusi RHCP-kitaristi Josh Klinghoffer on pantu nurkkaan häpeämään.

Pöhöttyneiden julkaisujen ja bändin mielenkiintoisimman jäsenen poistumisen jälkeen funk-rock-veteraanien relevanttius on helppo ja syytäkin kyseenalaistaa. Noinkohan sedillä on vielä annettavaa housunpuntin tai mielen liikuttamisen suhteen?

Kerrottakoon, että Red Hot Chili Peppersin huumeenkäryiseen funkrock-menneisyyteen kuuluu järjettömän kovia teoksia. Yhtyeen 20 vuoden takainen läpimurtolevy Blood Sugar Sex Magik jopa nököttää omalla parhaat ikinä -listallani. Tuon mestariteoksen ja kitaristi John Fruscianten eron jälkeinen One Hot Minute (1995) oli rock-sävyineen aikanaan pettymys, mutta kuulostaa nykyään perin kelpoisalta.

Kun Frusciante palasi yhtyeeseen, sen suosio kasvoi edelleen mainion mutta laimeutta ja itsensä toistamista enteilleen Californicationin (1999) myötä. By the Way -albumin (2002) myötä laimeus nappasi käsikynkkäänsä ärsyttävyyden, mikä vei kaiken kiinnostuksen yhtyeen touhuihin.

Odotukset I’m With Youn suhteen olivat siis varsin matalalla: noinkohan Stadium Arcadiumin (2006) pöhöttyneestä funk-makkaran ylensyönnistä vielä selvitään jänteviin suorituksiin? Ankeutta enteili bändin musiikillisesti kiinnostavimman hahmon eli Fruscianten poistuminen miesvahvuudesta – taas. Enteellistä oli sekin, että levyn kannessa esittäjän nimen tekstityypin ja taustan välinen kontrasti on olematon: häipyykö Red Hot Chili Peppers olemattomiin ja kärpänen syö niiden huumeet?

Fruscianten vaihtuminen Josh Klinghofferiin on vaikuttanut bändin sointiin raikkaalla tavalla. Vaikka Klinghoffer onkin tyylillisesti useissa kohdin miltei edeltäjänsä hiilipaperikopio, hän ei ole tyyliltään yhtä määräävä kuin Frusciante. Näin bändin ilmaisun tunteikkuus on maltillisempaa: nyt jokaiseen sointuun ei ole tiivistetty kaikkia maailman tunteita. Tämä tietty pinnallisuus tekee levystä kevyemmin sulateltavan, mikä voidaan toki lukea myös negatiiviseksi seikaksi. Vaan nykyinen ote vahvistaa sen, että eipä funk-pohjaiseen tamppaukseen välttämättä liiaksi alakuloa kaivata.

Nyt kitaran sijaan keskiössä on rytmi: Chad Smithin puskeva komppaus ja Flean eläväinen, soittoa vaivattoman ilmeikkäästi kuljettava bassottelu. Myös Antohony Kiedis suoriutuu kirjallis-suullisista toimenpiteistään yllättävänkin oivasti. Onkin suuri riemastus huomata, että bändin vanhojen jäsenten otteet ovat vereviä ja I’m With You on kiinnostava, yleisesti ottaen jopa hyvä levy.

Red Hot Chili Peppersillä on nyt soinnissaan tuoreita elementtejä, jotka elävöittävät yhtyeen ilmaisua. Muutos on tarpeen, sillä yhtyeen ilmaisu oli jo ehtinyt jumiutua musiikilliseen saunasolmuun. Kaiken ytimessä on edelleen valkoinen näennäis-funk hard rock -höystein, mutta se saa rinnalleen muun muassa postpunkia, discoa, lattarisävyjä ja jo ennalta tuttuja rap- ja pop-otteita. Mikä parasta, yhtälö toimii, semminkin kun sointia on maustettu perkussioilla, pianolla ja sävykkäillä taustalauluilla.

Totuttuun tapaan ylimittainen I’m With You tuntuu alkuun hahmottomalta köntiltä sitä samaa RHCP-lätkyttelyä. Pienen sulattelun jälkeen tuoreet elementit alkavat hahmottua ja nostaa kappaleiden parhaita puolia esiin.

Aloitusbiisi Monarchy of Roses voisi olla tavanomaisen letkeänä rock-biisinäkin ihan ok, mutta tässä muodossaan sen kiinnostavuusarvo nousee useampaankin potenssiin: biisi on kuin yhdistelmä huuruisesti pörisevää Monster Magnetia ja diskopallon välkkeessä liukuvaa Jamiroquaita.

Kakkosbiisi Factory of Faith postpunkkaa mainiosti koneellisin hihat-säksätyksin. Komeasti kumuloituva kolmoskappale Brendan’s Death Song sinetöi albumin komean alun. Levyn loppuosa kärsii vahvaa kärkikolmikkoa joutavammasta materiaalista, vaikka esimerkiksi Goodbye Hooray on tiukan asenteellinen rock-raita ja Police Station miellyttävän elämänmyönteinen RHCP-slovari.

I’m With Youn selkeisiin heikkouksiin lukeutuu oikeastaan vain levyn liiallinen tarjonta; 14 kappaleesta olisi ollut vara jättää jokunen keskinkertainen esitys suosiolla pois. Täyttä sontaa kappaleiden joukossa ei kuitenkaan ole, pari takuulla elämään jäävää sävellystä kylläkin. Tuttua tyylillistä putkea pallolaajentava monipuolisuus on levyn ehdoton plussa.

I’m With You on funkveteraaneilta selkeästi positiivinen suoritus. Jo tyylillisesti luutuneeksi luultu yhtye vaikuttaa energiseltä ja onnistuu jopa yllättämään miedosti. Tuskin levyltä uusia superhittejä irtoaa, mutta Red Hot Chili Peppers saa pidettyä itsensä relevanttina. Sekin on liki 30-vuotisen uran huomioon ottaen erittäin kunnioitettava suoritus.

63 Positiivisesti yllättävän I’m With Youn perusteella Red Hot Chili Peppers ansaitsee edelleen – tai jälleen – kunnoitusta osakseen. Rennon energinen ote ja rohkeahkot uudistukset pitävät veteraanien pään pinnalla.

Video ei ole enää saatavilla