Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 65 Death Cab for Cutie – Codes and Keys

Amerikan indiesuuruuden seitsemänneltä albumilta löytyy melodinen ja tunteellinen pianohelmi. Biisi muistuttaa jostakin syystä tunnelmaltaan vähän heidän vuosien takaista tekelettään Your Heart Is an Empty Roomia. Se tuskin haittaa ketään, sillä molemmat pätkät ovat loistavia todisteita Death Cab for Cutien taidosta tehdä yksinkertaisia ja osuvia pianokappaleita. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

# 64 Kasabian – Days Are Forgotten

Kasabian on briteille sitä mitä keskitien suomirock meille, mutta tietysti popmusiikin suurmaassa nämäkin kuviot hoidetaan paremmin. Aina Kasabianin levyiltä on pari harmittomalla tavalla hienoa lad-renkutusta löytynyt. Tämä sinkkubiisi on edelleen sitä itseään, vähän Happy Mondaysia ja vähän Rollareita ja ripaus melankoliaa ja mukana hoilattava kertosäe. Toimii. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 63 Wild Beasts – Lion’s Share

Eroottisen ulinaindien kultapoikien tuorein pitkäsoitto ei avautunut ihan ensi kuulemalta, mutta palkitsi jaksamisen pakahduttavalla kammiovärinän tunteella. Kappaleessa on kuultavissa kaikki syyt tykätä Wild Beastsista: ihanan hintahtavat vokaalit, tunnelmallinen, äärimmilleen kiristettyä pianonkieltä muistuttava purkautumaton jännite ja pehmopornahtava kuvasto. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 62 Ville Leinonen – Aika

Klaustrofobista goottidiskoa, joka juoksee pirullisen tikittävää kelloa vastaan. Se vaanii ja velloo, kuten nuolen nuoreen uhriinsa ampuva laulaja. Päättää Auringonsäde/Pommisuojan hämmentäviin, mutta lumoutuneisiin tunnelmiin. Ja kaikesta ebm-jytkeestä huolimatta tämänkin kappaleen juuret ovat iskelmässä, siitä Leinosen mahtavan kohtalokas tulkinta pitää huolen. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Kuuntele Aika-kappaleen studioversio Spotifyn kautta tästä.

# 61 The New Tigers – Pocketful of Sand

Olen kehunut New Tigersiä jo aivan liikaa, mutta kerta kiellon päälle. Kun kuuntelen Pocketful of Sandia, en edelleenkään jaksa välittää sen ysärisurinan retromaanisuudesta tai vaikutteiden ilmeisyydestä, vaan toivon kappaleen jatkuvan äärettömyyksiin. Kaksi sointua on paperilla vähän, mutta oikeinkäytettynä paljon enemmän kuin kolme tai kuusi. Sen tiesi jo Wire. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 60 Cass McCombs – County Line

County Line on balladi sanan vanhimmassa merkityksessä: ajaton, hempeilevä ja nostalgiaan nojaava sävellys. Se ei tosin veisi yhtä hyvin mukanaan, jos äänitys ei olisi niin äärettömän hienon kuuloista joka hetki. Kaikki virveleistä kitaraan kuulostaa erittäin tarkkaan harkituilta, mutta täydellinen sähköurkusoundi ja McCombsin ääni jättävät kaiken muun varjoonsa. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 59 Jens Lekman – Waiting for Kirsten

Kun Kirsten Dunst tuli Göteborgiin Lars von Trierin Melancholian kuvauksiin, Jens Lekman teki biisin Dunstin visiitistä hänen kotikaupunkiinsa. Tositarinaan mahtuu godotmaisen tuloksetonta odottelua Dunstin hotellilla, folköliä ja osuvia huomioita ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan alasajosta. Samalla selviää, miksi Lekman on nykypopin parhaita tarinankertojia. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 58 Holy Ghost! – Wait and see

Newyorkilaisten Wait and See on malliesimerkki täydellisen popkappaleen muodosta, tyylistä ja mitasta. Wait and See on kevyt, rullaava ja helposti lähestyttävä kolme ja puoliminuuttinen kappale, jossa ei lauleta tuhmista asioista, vaan ihmissuhteesta ja rakkaudesta. Ihanassa videossa muuten esiintyvät Holy Ghost! -kaksikon iskät esittämässä lapsiaan. Hellyyttävää! (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 57 Rihanna – We Found Love

On Rihannan onni, että hän löysi Calvin Harrisin. We Found Love on jälkimmäisen kappale alusta loppuun. Musiikkivideo kierrättää Trainspotting-henkistä brittibilekuvastoa, joka on barbadosmimmille varmasti vierasta. Kappale rytmittyy huumepilvien ja alati jyrkemmiksi käyvien laskutilojen varaan. Avainsana on toisto, kertosäkeen koukku ei tahdo päästää otteestaan. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 56 Forest Fire – Born Into

Mitä tapahtui ujostelevan ensilevyn jälkeen? Missä vaiheessa Forest Fire ehti kasvaa näin itsevarmaksi ja suvereeniksi? Missä vaiheessa siitä jalostui massiivinen roihu, jonka liekeissä kärventyy koko joukko vaihtoehtomusiikin kuivimpia totunnaisuuksia? Palovaroitus: kun yhtye laulaa asettaneensa sydämensä sinuun, se saattaa olla oikeammassa kuin osaat uskoakaan. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 55 Real Estate – It’s Real

Mars lähimpään puistoon, viltti alle ja kylmät juomat varjoon. Se on ensimmäisiä ajatuksia Real Estaten kitaroiden helistessä ja koko bändin yhtyessä riemulliseen hoilotukseen. It’s Real on mitä täydellisintä musiikkia laiskoihin hellepäiviin tai niistä haaveilemiseen. Kesää odotellessa voikin siis tyytyä vain sulkemaan silmänsä – antaa Real Estaten hoitaa loput. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 54 Beyoncé – Party

Messevä booty, jumalainen ääni ja vuoden leppoisin bilebiisi. Tätä olisi kelvannut hietsun rannassa männäkesänä jorailla, jos joku muukin olisi kappaleen kuullut. Kanye West juontaa kappaleen, jolla Andre 3000 vierailee maailman vaivattomimmalla featilla. Tempo on sellainen, että kelpaa uima-altaassa keinutella. Jos tällainen nynny kynäniska nyt sinne uskaltaisi. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Merge

80 Tiukasti Erich Bachmanniin henkilöityvä Crooked Fingers on julkaissut pitkin 2000-luvun alkua levyjä, joiden surumielinen indiepop ei ole koskaan oikein kelvannut huomion keskipisteeksi. Ysäri-indietä tahkoneesta Archers of Loafista tutun Bachmannin musiiki on ikään kuin vältellyt suurinta melua ja kausittain vaihtelevia trendejä. Nyt kuudenteen Crooked Fingers -albumiinsa ehtinyt Bachmann onkin saanut rauhassa jalostaa musiikkiaan mieleiseensä suuntaan ja uusi Breaks in the Armor lienee tähän mennessä vahvin osoitus Bachmannin kyvyistä. Edeltäjiensä tapaan se ei ole albumi, joka heti ensikuulemalla paljastaisi kuuntelijalleen kaikki arvokkaimmat salaisuutensa. Sen sijaan se on jälleen kerran albumi, joka pikkuhiljaa hivuttautuu suojauksen lävitse Typhoonin, Went to the Cityn ja Your Acopalypsen kaltaisten kappaleiden avulla. Hieno The Counterfeiter on puolestaan yksi parhaista – ja tarttuvimmista – kappaleista, mitä Bachmann on urallaan tehnyt. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Dominant Legs – Invitation

Lefse
81 Sanfranciscolaisten Ryan Williams Lynchin ja Hannah Huntin yhtye soittaa ihanan sliipattua ja salakavalasti svengaavaa indiepoppia, joka on tasapainoinen cocktail valkoisen miehen funkia, muovista konepoppia, hienostunutta aikuispoppia ja indierock-estetiikkaa. Duon esikoisalbumilta puuttuvat maatajärisyttävät huippuhetket, mutta biisien perustaso on erittäin korkealla. Singlebiisi Hoop of Love kuulostaa Wolf Paradelta tulkitsemassa Fleetwood Macin Tango in the Nightia. 2 New Thoughts About U:lla bändi soi puolestaan napakasti kuin Whitest Boy Alive – Steve Winwoodin urheiluruutu-henkisillä syntikkasoundeilla höystettynä. JJ:stä muistuttavat karibialaisrytmittelyt (Where We Trip the Light) ja puolihärskit Doobie Brothers -riffit (She Can Boss Me Around) täydentävät viime vuosikymmenten popista tietäväisesti ammentavan kokonaisuuden, joka hurmaa luontevuudellaan ja vaivattomuudellaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Dum Dum Girls – Only in Dreams

Sub Pop
72 Kannessa on mustavalkoinen valokuva, jossa ruumiistaan irtoava nainen nivoo yhteen harhan ja nostalgian. Kuva on upotettu vaaleanpunaiseen taustaan kuin makeilevaan uneen. Kansi ei voisi paremmin summata musiikin osatekijöitä. Juuri tällainen eri aikatasoilla leikkivä pinnallisen kauneuden, riipaisevan kaipauksen ja tavoitehakuisesti juonellistuvan menneisyyden sekamelska tekee Dum Dum Girlsin 1960-lukulaisesta popista hieman elementtejään suurempaa. Orkesteri kulkee uskollisesti The Ronettesin avaamaa latua, mutta höystää sointiaan ripauksella Siouxsie and the Bansheesin dramatiikkaa ja The Raveonettesin kohinaa. Taiten surisevien melodioiden ja naiivin rytmiikan seassa Dee Dee Pennyn kalseantunteikas ääni viettelee kuin uuteen nuoruuteensa havahtuva Chrissie Hynde. Vaikka vain osa lauluista tavoittaa ne tragiikan syvyydet, jotka saavat kannen valokuvan elämään, houkuttelee levy pariinsa kerta toisensa jälkeen. Hienoisessa yksiulotteisuudessaankin Only in Dreams on täydellinen albumi hämärtyviin hetkiin, joiden kauneus ei sanoiksi taivu ja joiden onnellisuudessa on jo syntyvän muiston surumielinen sävy. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Golden Filter – Syndromes

Perfectly Isolated
80 The Golden Filterin Voluspa oli yksi viime vuoden hienoimpia teoksia alisuorittajadiscon saralla ja albumia ennakoinut Solid Gold -single suoranainen mestariteos. Newyorkilaisduo seuraa esikoistaan hieman yllättäen ep:llä, joka on soundtrack norjalaisohjaaja Kristoffer Borglin Syndromes-lyhytelokuvaan. Ep on tyylikäs kokonaisuus, joka viilaa The Golden Filterin peilipallosoundia tunnelmallisempaan ja orgaanisempaan suuntaan. Avauskappale Mother kolisee kuin Lykke Lin moderni klassikko I Follow Rivers, Syn on pahaenteistä taiderockia suoraan 4AD-levy-yhtiön katalogista ja Shake hatunnosto Vangeliksen ja Giorgio Moroderin scifi-soundtrackeille. Juuri parempaa välityötä ei lupaavan esikoisalbumin tehneeltä yhtyeeltä voi odottaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Markéta Irglová – Anar

Anti

55 Once-elokuvasta ja yhteistyöstään Glen Hansardin kanssa tunnettu Markéta Irglová ei soolodebytillään juuri yllätä. Anar on samankaltaista pianovetoista tunnelmointia kuin The Swell Seasonin albumeillakin on kuultu. Sinänsä kauniisti soivan albumin heikkoutena voikin pitää sitä, ettei Irglová tunnu ottavan minkäänlaisia riskejä. Kaikesta kuulee, että klassisen koulutuksen käynyt muusikko hallitsee äänensä ja instrumenttinsa, ja ongelmat ovatkin enimmäkseen laulunkirjoituspuolella. Kaksitoista haurasta ja toisiaan muistuttavaa pianoballadia samalle albumille tungettuna turruttaa aistit, eikä Anarille jää neutraalia taustamusiikkia kummempaa tehtävää. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Kele – The Hunter EP

Wichita

40 Bloc Partyn suosio tuntuu nojaavan muutoin kitarapainotteisemman musiikkinsa joukossa lähinnä yhteen menestyksekkääseen tanssihittiin, Fluxiin. Yhtyeen nokkamies Kele Okereke onkin nokkelana miehenä päättänyt puuhata sooloprojektinaan eepeellisen pelkkää sitä. The Hunter EP on jatkoa Kelen viime vuonna julkaisemalle pitkäsoitolle The Boxerille. The Boxerkin vaikutti hieman väkisintehdyltä, mutta nyt tältä uudelta EP:ltä puuttuuvat ne vähäisetkin koukut ja ulottuvuudet, joita vielä Kelen kokonaiselta albumilta onnistui vaivalla löytämään. Koneet ovat syrjäyttäneet aidot instrumentit kokonaan, mikä vaikuttaa tässä tapauksessa lähinnä tylsistyttävästi. Kele kerää toki kuuntelijoita vanhojen Bloc Party -fanien joukosta, mutta muuten kohderyhmää on erittäin vaikea paikantaa. The Hunterin tanssijumputukset kun ovat liian undergroundia Onnelaan, mutta aivan liian mitäänsanomatonta huttua Lauantaidiskoon. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

Nick Lowe – The Old Magic

Nick Lowe Ltd.

76 Viimeisen parinkymmenen vuoden ajan Nick Lowe on aina levyn julkaistessaan kuulostanut olevan samassa elämäntilanteessa: äskettäin eronnut, hieman surullinen, kuitenkin jo uuden tilanteen hyväksynyt. Välillä katkeruus iskee pintaan, välillä on jo toivoa uudestakin rakkaudesta. Nämä tunteet brittiveteraani pukee sielukkaaksi kantrimusiikiksi, jota kuuntelee täysin sujuvasti. Lowe laulaa vähäeleisesti mutta tunteella, taustamuusikot ovat raudanlujia ammattilaisia, kappaleet pieniä timantteja. Miehellä on silmää pienelle pakan sekoittamiselle: vähiin valuvia vuosia käsittelevä Checkout Time on kepeä hölkkä, House for Salessa kantrin vakioaihe, tyhjäksi jäänyt talo, on vankila, josta pitikin päästä pois. Kaikkiin mielentiloihin seesteinen ja hyvin aikuinen The Old Magic ei sovi, sunnuntaiaamuihin kyllä. Kyytipojaksi suositellaan laadukasta jasmiiniteetä tai vahvaa kahvia. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Megafaun – Megafaun

Crammed Discs
92 Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa: kaikilla Megafaunin jäsenillä on parta. Pohjoiscarolinalainen trio kyntää samaa juurevan americanan vakoa kuin kymmenet muut 2000-luvun karvaiset amerikkalaisbändit Midlakesta My Morning Jacketiin – ja tekee sen häikäisevän hyvin. Megafaun on kaikkea muuta kuin umpimielistä retroilua: bändin eväät ovat hurmaavalla tavalla levällään ja sen kolmannella albumilla voi kuulla muistumia niin Girlsin krapulaisista balladeista (You Are the Light), Neil Young kohtaa Sonic Youthin -kitarahurmoksesta (yli 8-minuuttinen Get Right), The Bandin ja Grateful Deadin stemmataivaasta (Real Slow), heinälatoon lukitusta TV on the Radiosta (elektrosävyinen These Words), Terry Callierin boheemista bluesfolkista (Scorned) kuin Ray Daviesin ja Todd Rundgrenin popneroudesta (huikea Second Friend). Albumin loppupuolella Megafaunin ote on hiukan herpaantua, mutta itsevarmuutta uhkuen bändi on säästänyt viime metreille kaksi todellista herkkupalaa: State/Meantin, joka herkistää banjollaan ja Bon Iver -falsetillaan, sekä Everythingin, joka käynnistyy hienostuneena kamarifolkina vain paisuakseen letkeäksi, countryrock-henkiseksi yhteislauluksi. Parhautta! (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Lee ”Scratch” Perry – Rise Again

M.O.D. Technologies

81 Lee ”Scratch” Perry on 75-vuotias. Viimeisen kolmen vuoden aikana hän on julkaissut kuusi levyä. Tuottaja Bill Laswellin kanssa tehty Rise Again on pirteintä Perryä sitten 1980-luvun Adrian Sherwood -yhteistyön. Tuottajana Perry mullisti maailman. Dub, sämpläys ja monet muut äänitykseen liittyvät innovaatiot saivat alkunsa miehen töistä ja Black Ark -studiosta. Studion Perry poltti 1980-luvulla. Siitä lähtien parhaat työt ovat syntyneet muiden ohjauksessa. Rise Againilla kaikki tähdet asettuvat pitkästä aikaa oikeille paikoille reggae-taivaankannella. Lyriikat ovat tuttua tajunnanvirtaa, mutta rationaalisia suvantoja on sopivasti. Useimmilla viime aikojen levyillä niitä ei ole ollut yhtään. Levyn soundi on kuin päivitetty versio Perryn omasta, ja sävellykset ovat kautta linjan kovia. Yhtään täytepalaa ei löydy. Levy vilisee kovan luokan soittajia P-Funk-kosketinsoittaja Bernie Worrellista rumpalilegenda Sly Dunbariin. Uudempaa polvea edustavat TV on the Radion Tunde Adebimpe ja erikoismaininnan ansaitseva etiopialainen laulajatar Gigi Shibabaw, jonka laulusuoritus nostaa Orthodoxin omaan luokkaansa näinkin kovalla levyllä. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Real Estate – Days

Domino
66 Korva on juuri käpertynyt hieman turtaan tilaan mukavuusalueen keskivaiheille, kun se havahtuu odottamatta. Kirpaiseva ja kuulas It’s Real nousee kappalemassan keskeltä kuin tulipunainen aurinko kohmeisena pakkasaamuna. Hauraista elementeistä jalostuu syvätunnelmainen helmi, jonka yksinkertaisessa kaiussa on jotakin iätöntä. Sääli, että kappaleen ainutlaatuisuus korostuu osin tahattomasti muun materiaalin rinnalla. Real Estate särpii kakkosalbumillaan hartaasti Teenage Fanclubin melodialähteestä, mutta jää yksiulotteisen estetiikkansa ja rajallisen nyanssivarantonsa vangiksi. Horjahdellen etenevät laulut ovat herttaisia, ajoittain upottaviakin, mutta samalla liian yksitotisia, jotta yhtyeen kotikutoiseen ja kauhtuneen kauniiseen sävelmaailmaan pääsisi kunnolla kiinni. Lupauksia Real Estate kuitenkin herättää. Jos yhtye keskittyy jatkossa kappaleiden dynamiikkaan läpisoittelun sijasta, se voi kuin vahingossa luoda jotakin suurta. Yhtyeen potentiaalin rinnalla Days tuntuu satunnaisin onnistumisin rikastetulta hahmotelmalta, josta on vaikea sanoa, ovatko hyvät laulut levyn pelastus vai keskinkertaisuus sen surma. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla