Rättö ja Lehtisalo, Olympian sankarit. (Kuva: Tomi Palsa)

Jos suomalainen pop-musiikki olisi sadan metrin juoksu, Mika Rätön ja Jussi Lehtisalon suoritukset diskattaisiin, koska sadan metrin juoksun sijasta he päättäisivät kävellä käsillään kaksikymmentä kilometriä ainoastaan siksi, että tänä päivänä intuitio sanoi niin.

“Ultravalon merta
Gammavalon röntgenin
Taivaankannen aukoo lasersäde mahtavin
Sateenkaari spektrin
joka muodoltaan on hexagon
Taittuu värit valon, joka öisen sateenkaaren on”

Rätön ja Lehtisalon toiminta tuntuu olevan niin omissa sfääressään pelattua shakkia, että sitä on vaikea verrata mihinkään muuhun. Heistä puhuttaessa tavataankin usein suitsuttaa duon liverituaalien ja musiikillisten seikkailujen itseisarvoa.

Vuoteen 2003 mennessä porilaismiehiltä oli kuultu Kuusumun Profeetan syvämietteisiä horinoita ja Circlen metallibakkanaaleja. Rätön ja Lehtisalon oli puolestaan tarkoitus olla häikäilemätön hittitehdas, jonka kappaleet operoisivat radiopop-muotin rajoissa. Syntyi Kopernikus hortoilee näkinkengässä -albumi, jonka muutaman minuutin kappaleet täyttyivät tähtisumulla, lasersäteillä ja vaaleanpunaisella avaruusshampanjalla.

Albumi ja sen avauskappale Valonnopeus kuulostaa edelleen yhtä hypnoottisen raikkaalta kuin ilmestyessään. Yhtye sekoittaa lyriikoissa tieteestä, viihteestä ja runoudesta kosiskelevan krautpop-cocktailin. Mika Rättö kuulostaa jatkobileisiin päätyneeltä Kylli-tädin tiedemiesversiolta, joka luonnostelee paperille valonnopeuden logiikan neljässä minuutissa.

Mika ja Jussi julistavat. (Kuva: Tomi Palsa)

Into edustaa kaikessa foliohattuisuudessaan pikemminkin 1970-lukua kuin tätä päivää: se tuo mieleen Ziggy Stardust and the Spiders from Marsin ja vanhojen huvipuistojen avaruusvuoristoradat. Valonnopeuden kitarasoolo puolestaan soi sinisen hetken himmennetyillä viihdesoundeilla, jotka muistuttavat lähinnä J. Karjalaisen Telepatiaa– kappaleesta.

Rätön ja Lehtisalon ainoa päämäärä oli menestys. Lopputulos ei tietenkään päätynyt kaupalliseen radiosoittoon, kenties siksi, että duon hihoihin on läiskäisty ikuinen underground-eksentrikon merkki. Lehtisalo uhosi Kalevan haastattelussa vuonna 2007, että jos yhtye ikinä pääsisi 40 myydyimmän levyn listalle, he lopettaisivat saman tien. Hän suunnitteli levy-yhtiönsä ensimmäistä ja viimeistä mainoskampanjaa, jossa suurelle yleisölle kerrotaan, että ostamalla yhtyeen levyjä heillä on ainutlaatuinen tilaisuus lopettaa yksi olematon pop-bändi.

Valonnopeus on lopulta seksikkyydessään lähempänä pari vuosikymmentä sitten kuvattua Koulu TV:n fysikanopetusvideota kuin Justin Timberlakea. Hitiltä se silti kuulostaa.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

2. huhtikuuta 2003 – Valtion liikuntaneuvosto ehdotti Suomen Hiihtoliiton saaman valtionavun jyrkkää pudottamista suomalaisten hiihtäjien dopingin käytön vuoksi. Useat sponsorit olivat jo vetäneet tukensa pois Hiihtoliitolta.

Säilyttävätköhän Rättö ja Lehtisalo kappaleideoitaan sukanvarressa?

Satakunnan Asterix ja Obelix tekivät levyn, jolla yhdistyvät duon klassisimmat elementit, mutta jonka sisäistäminen on yhtä hankalaa kuin derivaattojen ratkaiseminen.

Rättö ja Lehtisalo on aina ollut 2000-luvun suurimpien musiikillisten nerojen eräänlainen virkistäytymisprojekti, hyppy kepeään ja viihteelliseen ilmaisuun. Kuin Mozartin Eine kleine nachtmusik tai monet muut wieniläisklassismin teokset, jotka oli lähtökohtaisesti suunniteltu viihdyttäviksi.

Duo onkin toiminut aidon popyhtyeen elkein: debyytin ilmaisu oli vielä primitiivistä ja hapuilevaa mutta yksinkertaisuudessaan toimivaa, ”vaikea toinen levy” oli nimensä mukaisesti vaikea ja rönsyilevä, kolmosalbumi totaalinen täysosuma ja neloslevy mielipiteitä jakanut kummajainen. Matematiikka aloittaa näin ollen puhtaalta pöydältä: livenä niitit ovat vaihtuneet pikkutakkeihin ja tunnelma aikuismaisemmaksi, vaikka levynkannessa kaksikon äpärämutantti asiaankuuluvassa univormussa poseeraakin.

Soundi on silti vakiintunut: höyhenenkevyessä äänimaailmassa risteilevät ilmavat syntikat, Tomi Leppäsen notkea rumpalointi ja helisevät akustiset kitarat. Soitto on tuttuun tapaan hillittömän svengaavaa, mistä kilpa-ajofantasia Le Mans lienee paras esimerkki. Siinä soivat myös Rätölle ja Lehtisalolle ominaiset, nyrjähtäneen nerokkaat nerokkaat melodianpätkät.

Pitkästä aikaa Mika Rättö on keskittynyt myös tarinankerrontaan, häneltä kun tuntuu löytyvän laulu joka aiheelle: Matematiikalla lauletaan itse numerotieteen ja autokisojen lisäksi muun muassa Anne Frankista sekä kieroksi pakotetusta vantaalaisesta autokauppiaasta, joka muinoin oli kunniakas samurai. Aiheet levyllä ovat ylipäätään sangen vakavia. Ehkä porilaiset haluavat osoittaa, että kevyen viihteen lisäksi Rättö ja Lehtisalo voi olla myös tiedostava orkesteri.

Sinisen valon sotilaat palaavat Iranista sinkkiarkuissa, Vihreä vallankumous onkin pelkkää geenimanipulointia ja levyn komeaksi lopuksi sekä vuden 2012 kunniaksi, paholaisen planeetta Nibiru pyyhkii länsimaisen sivistyksen kertaheitolla tähtitomuksi.

Näiden lisäksi moskeijoita ja minareetteja vilisevä Marrakechin kuuman varjoisilla kujilla voisi tarinansa puolesta olla kuin Palefacen levyltä, vaikka kantaaottavuuden sijaan se onkin vain maalauksenomainen tuokiokuva. Silti kappale herättää huomiota, näinä aikoina kun mainitut uskonsymbolit näyttäytyvät eräille välittöminä raivonlaukaisijoina.

Vaikka teksteissä painavaa substanssia onkin, kestää itse biisien omaksumisessa tuhottoman kauan – puolet levystä ei meinaa jäädä mieleen oikein millään. Onkohan syynä se, etten ole oikein muutenkaan hallinnut tuota matematiikkaa?

Hittejä eivät Mika ja Jussi ole lähteneet yrittämäänkään, vaikka Nibirun vastustamattoman eeppisessä kevythevissä onkin potentiaalia tulevaisuuden keikkaklassikoksi.

Myös Kurkista Anne Frankin päiväkirjaan on karusta teemastaan huolimatta suureelliseksi krautdiscoksi paisuva nappiveto. Slovareista Erään autokauppiaan tarina ja Marrakech jäävät parhaiten mieleen.

71 Matematiikka on ristiriitainen levy. Se on tekijöidensä puolesta hyvinkin tyypillinen, mutta samalla erikoinen: ei mikään pastissi, vaan ilmaisua eteenpäin vievä. Suoraviivainen ja pop, mutta silti hitaasti avautuva. Ehkä tämä on sittenkin se vaikein levy.

Rättö ja Lehtisalo 28.07.2007 Karmarock, Harjavalta.

Rättö ja Lehtisalo keikalla tänään Tampereen Klubilla. Uusi Rättö ja Lehtisalo -albumi ”Matematiikka” nyt levykaupoissa, mars ostoksille!

Tältä näyttää 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen suurin nerous. Kuva: Tomi Palsa

”On päättynyt taisto, pois se mennyt on
Sodan koirat käyvät hiljaa
Taiston miehet he juovat maljan voitetun
Juhlien nyt aamuun nousevaan”

On kulunut yli viisi vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran kuulin Mika Rätön laulavan nuo sanat Kuusumun Profeetan kappaleessa Puutarha menneen ihmemaan. Se oli ensimmäinen kosketukseni universumiin, joka tämän porilaisen sähköasentajan tulkinnan taakse kätkeytyy. Se oli myös niitä hetkiä, jolloin ymmärsin olevani jonkin erityisen ja ainutlaatuisen äärellä.

Ennen pitkää vastaan tuli myös Jussi Lehtisalo – ja se maailman paras bändi kaikilla osa-alueilla (ainakin ruotsalaisten mielestä) eli Circle.

Ja pikkuhiljaa myös läkähdyttävän moni muukin hanke, joissa vaikuttavana voimana on ollut jompikumpi kaksikosta.

Yhdessä Rättö ja Lehtisalo ovat osa ikiaikaista populaarimusiikin duo-folklorea, siellä Lennonin ja McCartneyn, Simonin ja Garfunkelin, Bennyn ja Björnin sekä Morrisseyn ja Marrin seassa. Sillä erotuksella, ettei vaivaannuttavia egojen taisteluja ole tarvinnut ruotia tiedotusvälineissä.

Mika Rättö tunnetaan myös Suomen nopeimpana paikallaanjuoksijana. Kuva: Tomi Palsa

Mika Rättöä voi jo laulutapansakin puolesta pitää ainutlaatuisena visionäärinä; hänen teatraalisen tarinoivalle vokalisoinnilleen on varsin vaikea keksiä verrokkia. Ehkä etäinen yhteys Van Der Graaf Generatorista tuttuun Peter Hammilliin löytyy.

Mutta nämä mielikuvitukselliset visiot, joihin alun perin Kuusumun Profeetan kautta tutustuin, heijastelevat myös kaikkea muuta Rätön taidetta, niin kuvataiteen, kirjallisuuden kuin teatterinkin saralla. Kun on nähnyt hänen maalauksiaan ja näytelmiään tai lukenut hänen Tihkuluodon kuiskaajat -esikoisromaaninsa, ymmärtää ne sopiviksi osiksi hänen luomaansa todellisuutta.

Rättö maalaa – niin sanan konkreettisessa kuin kuvauksellisessakin merkityksessä – surrealistisia, välillä leikkisän humoristisia, välillä pohdiskelevan vakavia kuvia romanttisen runollisella ja sadunomaisella tyylillään. Ne välttelevät liiallista konkretiaa, mutta ovat silti välillä hyvinkin painavien asioiden äärellä, minkä Ei aurinko milloinkaan laske kiteyttää:

”Ymmärtääkö elämä meissä sittenkään itseään
Emmekö me laukausta pistoliin edessämme viimeinkään nää
Olemmeko vain eksyneet lampaat
jotka niityllä paimenta etsien käyvät
Oliko Jeesus Kristus yksi heistä
vaiko ainoastaan
yksi meistä?”

Jussi Lehtisalo valmistautumassa soittamaan täsmällisen C-nuotin bassonsa E-kielen kahdeksannelta nauhalta. Kuva: Tomi Palsa

Jussi Lehtisalo puolestaan ei ole vain Circlen nokkamies, Ektro Recordsin pomo ja bändejä tuosta vain perustava taiteilija. Hän on myös välillä melkeinpä röyhkeäksi heittäytyvä musiikkifilosofi ja teoreetikko. Taiteen tulisi hänen mielestään olla villipeto, jota ei voi kesyttää. Käsitteiden ja itse taiteilijoidenkin ulkopuolella.

Moni bändi ja artisti tykkää soveltaa ajattelumalleja ”määränpäätä tärkeämpi on matka” tai ”me tehdään niinku omaa juttuu”, mutta tuskinpa kovinkaan moni uskaltaa ottaa niitä niin kirjaimellisesti kuin Lehtisalo. Hän haluaa tehdä tarkoituksellisen huonoa musiikkia ja soittaa tarkoituksellisen huonoja keikkoja. Viedä musiikin äärirajoille ja täysin vieraille vesille. Hänelle ei ole merkityksellistä edes se, miellyttääkö taideteos tekijää itseään.

Levy-yhtiöpomo Lehtisalon toimintatavat eivät välttämättä Jari Sarasvuota miellyttäisi. Hänen vilpitön uskonsa taiteen merkitykseen ohittaa sellaiset epäolennaisuudet kuin kaupallisen tuoton, mikä on havaittavissa esimerkiksi siinä, että Ektro Records on julkaissut muun muassa saksofonisti Jorma Tapion ja kansanmuusikko Terje Isungsetin abstraktia improvisaatiota sekä hevilegenda Thorin levyjen uudelleenjulkaisuja.

Undergroundissa pysyminen on Ektrolle itseisarvo. Leikkimielisesti Lehtisalo onkin asettanut itselleen uhkavaatimuksen, että lopettaa levyjen julkaisun, mikäli liian monta niistä nousee top 40 -listalle. Tämän teesin hän perustelee sillä, ettei valtavirta yksinkertaisesti kuulu hänen toimialaansa.

Neroista neroimmat. Yhdessä tai erikseen. Kuva: Tomi Palsa

On silti relevanttia käsitellä Mikaa ja Jussia yksikkönä, niin paljon he ovat näyttäytyneet ja toimineet yhdessä suomalaisen avantgarden kentällä. Haastatteluissa he ovat esiintyneet verrattomina vekkuleina, kuin Asterixina ja Obelixina. Suuriksi avantgardisteiksi ja renessanssineroiksi he ovatkin hämmentävän helposti lähestyttäviä ihmisiä.

Varmasti osa neroudesta pohjautuu siihen, että he kykenevät joka käänteessä olemaan aitoja ja vilpittömiä, kätkeytymättä minkäänlaisen vaivaannuttavan taiteilijuuden harson taakse. Siksi heidän taiteessaan onkin pysynyt – viime vuosina melkeinpä korostunut – riemastuttavan kirkasotsainen ja innostunut asenne taiteen tekemistä kohtaan.

Muistan Rätön kuvailleen itseään jossain haastattelussa ”verkkarit ja kumisaapas” -ihmiseksi ja Lehtisalon tokaisseen avantgardistisinta olevan, että hän syö maksalaatikkoa niin kuin kaikki muutkin.

Ei oikeastaan ole oleellista käsitellä Rätön ja Lehtisalon elämäntöitä yksittäisten musiikkiteosten kautta. Toki niin Circle, Kuusumun Profeetta kuin Rättö ja Lehtisalokin ovat tehneet erinomaisia levykokonaisuuksia, joista toiset ovat omassa subjektiivisessa arvojärjestyksessäni kenties toisia merkittävämpiä, mutta silti ne ovat vain elementtejä suuremmassa kudelmassa. Sen sisälle mahtuvat niin surrealistiset dokumenttielokuvat kuin Kauko Röyhkän kanssa tehty, suuren suosion saanut Hiekkarantaa-projekti.

Video ei ole enää saatavilla

Livenä Circle voi hyvinkin kirvoittaa yllämainitun ruotsalaistoimittajan kaltaisia ylistyspurkauksia. Häkellyttävä, hurmoksellisen ritualistinen performanssi on pitkin bändin uraa muuttanut muotoaan, mutta läsnä on aina ollut yllätyksellisyys, improvisointi ja hetkessä eläminen. Tässäkin heijastuu etenkin Lehtisalon vaalima ajatus kaiken ohikiitävyydestä: ”Se on uskomatonta, että se tapahtuu vain siinä hetkessä eikä koskaan enää uudestaan.”

Hieman yllättäen ikimuistoisin Circle-keikkani ulottuu vain noin kuukauden päähän. Rauman UUU-festivaali ei valitettavasti yleisömäärällään ylpeillyt, mutta ehkä juuri yleisökato tekikin tapahtumasta niin mieleenpainuvan. Elokuisen illan hämärtyessä Unajan upeassa kulttuurimaisemassa lavalle nousi niitteihin ja spandexeihin sonnustautunut kuusikko. Hetken aikaa mielessäni kävi epäilys, miten aiemmin niin mainiosti teatteri- ja klubiympäristöissä toiminut ilmaisu pelaisi näin isolla lavalla ja tällaisessa ympäristössä.

Aatokseni olivat turhia. Setin käynnistänyt stadionrockin, AOR:n ja progen välillä tasapainoillut, vielä levyttämätön jami ei olisi voinut paremmin istua tunnelmaan. Tässä vaiheessa allekirjoitin kaiken, mitä ruotsalainen toimittaja oli kirjoittanut. Enkä suinkaan ollut ainoa, sillä eturivissä olleet fanitytöt kiljuivat kilpaa Rätön elehdinnälle!

Tyylinäyte Rauman iltamista. (Kuva: Mikael Mattila)

Mutta miksi Mika Rättö ja Jussi Lehtisalo komeilevat Nuorgamin listan ykkösinä? Ovathan he kulttisuosiostaan huolimatta rutkasti vähemmän tunnetumpia kuin yksikään kymmenen kärkeen yltäneistä artisteista. Eikä heidän musiikkinsa ole vieraillut perinteisemmän popin puolella kuin hetkittäin.

Vastaus on: juuri siksi.

Ei ole tärkeää, ymmärtääkö heidän taidettaan juuri tässä ajassa tai paikassa. Lyhytnäköisen heti tulosta -ajattelun sijaan keskeistä on antaa ideoiden ja taideteosten elää omaa elämäänsä ja kasvaa täyteen mittaansa vasta joskus tulevaisuudessa. Ovathan Mika Rättö ja Jussi Lehtisalokin tehneet taidetta jo noin kaksikymmentä vuotta.

Lopuksi taiteilijat kertovat itse mietteistään saamasta kunnianosoituksesta Nuorgamin lukijoille.

Video ei ole enää saatavilla

Tomi Leppänen lyö rumpua. Tomi Palsa otti kuvan. Tekstin kirjoitti Tomi Tuominen.

”Musiikki on puhdasta matematiikkaa. Jos on hyvä matematiikassa, niin on hyvä musiikissakin”, sanoi kotiurkuja heikolla menestyksellä soittanut isäni minulle, kun olin saanut huonon numeron ala-asteen matikan kokeesta. Mikäli isäni teoria pitää paikkansa, niin siilinjärveläislähtöinen ja sittemmin turkulaistunut Tomi Leppänen on vastaavanlainen matemaattinen lahjakkuus kuin Matt Damonin roolihahmo elokuvassa Good Will Hunting.

Leppästickinäkin tunnettu mies pudottelee kapuloistaan rumpukalvoille matemaattisia kaavoja, joita maallikon on turha edes yrittää ymmärtää. Hän osaa tarvittaessa ulkoa piin likiarvon tuhannen desimaalin tarkkuudella ja rummuttaa sen kuulijoille vaivattomasti kuin se olisi hänen kengännumeronsa.

Merkillepantavinta Tomin rumpujen soitossa on nimenomaan sen vaivattomuus. Selkä suorana, ilmeenkään värähtämättä, rumpujen takana istuu mies, jonka kädet leikkaavat ilmaa laserin tarkkudella ja osuvat aina oikeaan paikkaan tismalleen oikeaan aikaan. Tomi näyttää usein siltä kuin hän ja rumpusetti olisivat yhtä, jonkinlainen yhteenkasvanut symbioosi tai kyborgi, jonka ainoa tarkoitus on tuottaa ihmisten kuuluville motorisen tarkkaa rytmiä.

Oli Tomin kulloinen bändi mikä hyvänsä, katse kiinnittyy keikalla aina poikkeuksetta takarivin vaivattomasti rytmiä tuottavaan, tyynesti hymyilevään hahmoon. Tomin tyylistä rummuttaa puhutaan usein robottimaisena, ja olenkin toistuvasti kuullut häntä verrattavan rumpukoneeseen.

Selkein näyttö Leppästickin kiistämättömästä inhimillisyydestä ja rautaisesta ammattitaidosta nähtiin kuitenkin vuoden 2010 Flow’ssa, kun syyrialaisen Omar Souleymanin kosketinsoittaja huomasi komppikoneen saaneen kosteutta lentokoneen ruumassa ja paikalle hälytettiin muutaman minuutin varoitusajalla suomalainen komppikone Tomi Leppänen. Sekuntiakaan harjoittelematta Tomi istui rumpujen taakse ja alkoi – lavalla olleen rumpukuiskaajan ohjeistuksella – soittaa syyrialaista perinnemusiikkia, kuin se olisi ollut hänen toinen nimensä.

Monesti käydyt baarikeskustelut Suomen parhaasta rumpalista ovat poikkeuksetta päättyneet ratkaisemattomaan tasapeliin Anssi Nykäsen ja Tomin välillä. Tomi vie omissa kirjoissani kultamitalin olemalla paitsi aivan älytön rumpali, niin myös paljon muuta. Kun tutustuin Tomiin joskus 2000-luvun alussa Koneisto-festivaalilla Turussa, hänestä puhuttiin yleisesti ”Aavikon Tomina”, sittemmin hänelle olisi samalla logiikalla kertynyt liuta muitakin lempinimiä: Circlen Tomi, K-X-P:n Tomi, Alpo & Tomin Tomi, Rättö ja Lehtisalon Tomi, vain muutamia mainitakseni.

Kaltaiselleni, yhdessä bändissä soittavalle, tavalliselle ihmiselle on vaikea ymmärtää miten tämä on edes mahdollista.

Kaikkien näiden bändiensä lisäksi mies on mukana pyörittämässä Turussa vaikuttavaa Jeti Studio -design-kollektiivia ja -kauppaa ja Turun Asemanpuiston Lippakioskia. Siinä sivussa hän tekee runsaasti graafista suunnittelua, levynkansia ynnä muuta koulutustaan vastaavaa työtä.

Tomi on renessanssinero, joka on hyvä kaikessa mihin hän tarttuu ja kaiken tämän lisäksi hän on yksi mukavimpia, vaatimattomimpia ja lämpimimpiä ihmisiä, joita minulla on kunnia tuntea.

Video ei ole enää saatavilla