Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 149 British Sea Power – Living Is So Easy

British Sea Power pystyy halutessaan mihin vaan. Vaikka sitten loihtimaan 90-luvun brittipopista muistuttavan täsmä-indiehitin, joka pui modernin elämän näennäistä helppoutta. Mikään oikea hitti se ei tietenkään ollut. Mielikuvituksen yliannostuksesta kärsivän yhtyeen tarjoamassa vaihtoehtotodellisuudessa se kuitenkin valittiin Euroopan uudeksi kansallislauluksi. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 148 Raphael Saadiq – Good Man

Mistä tunnistaa hienon soulkappaleen vuonna 2011? Siitä, että jää miettimään, miksei Otis Redding levyttänyt tätä, ennen kuin huomaa kappaleen syntyneen yli 40 vuotta Otisin kuoleman jälkeen. Stone Rollin’ -levyn huippuhetki on jo syntyessään standardi, joka vain odottaa päätymistään pikahittiä kalastelevan räppärin ”samplaamaksi” koko kertosäkeen leveydeltä. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 147 Timber Timbre – Bad Ritual

Folkia, bluesia, doowopia, taiderockia ja crooner-romantiikkaa yhdistelevä kanadalaisyhtye oli korvaamaton apu pimeneviin syysiltoihin. Montrealissa ja Torontossa majailevan kolmikon neljäs albumi Creep On Creepin’ On sai kananlihalle jo avausraidallaan Bad Ritual, joka on kuin David Lynchin käsitys kadoneen Dr. Dre -samplen päälle huokailevasta Gene Vincentistä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 146 Red Hot Chili Peppers – Even You Brutus?

Kuulun niihin halveksittuihin harvinaisuuksiin, jotka eivät juuri pitäneet John Fruscianten kitarasoundista. Siksi Josh Klinghofferin kitaran svengaus hivelee korvia, erityisesti yhdistettynä jumalaisen Anthonyn julistavaan lauluun ja kertsissä upeasti funkittavan Flean bassoiluun. Tavallaan klassisen ennalta-arvattavaa, mutta hillittömän toimivaa rock-musiikkia. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 145 Jarkko Martikainen – Huominen on kaukana

Heittäytyvään tulkintaan sekä mies ja kitara -meininkiin nojaava kappale saa Äänioikeus-yhtyeeltä jopa irlantilaisen kansanmusiikin sävyjä. Juomalauluksi muotoutuva biisi ei anna kuulijan mennä nukkumaan, vaan kehottaa unhoittamaan kaukaisen huomisen ja alkamaan viinin juomisen. Synkeän alkupuoliskon jälkeen elämänilo pursuaa Martikaisesta harvinaisella tavalla. (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 144 The Valkyrians – Astro Zombies

Ska-bändin cover-levy kuulostaa aina lähtökohtaisesti paskalta idealta. Valkyriansin cover-levy sen sijaan kuulostaa aivan loistavalta, ja oli vuoden iloisimpia tapauksia kotimaassa. Levyn ehdoton helmi on tämä Misfits-laina, joka löytää aivan uuden kulman alkuperäisesitykseen, ja kääntää Danzigin apokalyptisen mökäämisen sielua silitteleväksi sauhuserenadiksi. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 143 Foo Fighters – White Limo

Vaihtoehtorockin suuri ja kaunis vilauttaa punk-juuriaan riemastuttavasti. Sisäsiistiksi luultu yhtye räimii railakkaan suttuisesti mutta tiukan ammattimaisesti maukasta punk-rähinää. Riffissä on jytyä, ilkeyttä ja ilmakitara-abilityä vaikka muille jakaa. Kun vokaalit on karjuttu megafoniin, mukana on bassoleadi ja kitarasoolo on rock’n’roll, meininki on mahtava. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 142 Thao + Mirah – Rubies & Rocks

Leikkisästi keinahteleva Rubies & Rocks on aiemmin omilla tahoillaan muusikonuraa luoneiden Thao Nguyenin ja Mirah Zeitlynin yhteistyön hedelmä. Suuri kiitos kuulunee kuitenkin naisten albumin tuottaneelle Merrill Garbusille eli Tune-Yardsille, jonka työpanos kuuluu Rubies & Rocksilla ennen kaikkea sen vastuttamattomissa, afrobeatiin kallellaan olevissa rytmeissä. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 141 Paul Simon – Dazzling Blue

Maailmanmusiikin yhdistäminen popkappaleeseen on Paul Simonilta, 70, tuttu temppu – perustuihan 1980-luvun huippulevy Graceland juuri tälle idealle. Mutta tuskin kukaan muu tekee sitä yhtä hyvin. Intialaisten rytmien varassa hellästi keinuva Dazzling Blue ei olisi ainoastaan sopinut Gracelandille, vaan olisi ollut silläkin huippuhetki. Vanhassa on yhä virtaa. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 140 Booker T. Jones – Representing Memphis

Kaikki tiet vievät Memphisiin? Stax-legendan rinnalla tämän kotikaupunkia edustavat Philadelphian The Roots sekä New Yorkin Sharon Jones ja Matt Berninger. Odotuksista huolimatta Berningeristä ei kuoriudu kiihkeää soulsaarnaajaa, muttei tämän aina alakuloisesta mutinasta silti sielukkuutta puutu. Muut ovat sen sijaan omalla maaperällään, ja jälki on sen mukaista. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 139 The Walkabouts – The Dustlands

Maisema on klassinen: on polttava aavikko jossain Meksikon rajaseudulla. Uhkaa väreilevässä ilmassa, pian jännite laukeaa. Tästä tunnetilasta, Chris Eckmanin kiihkeästä laulusta ja ylellisistä orkestraatioista on seattlelaisen veteraaniyhtyeen uutuuslevyn melkein-nimibiisi tehty. Cormac McCarthya ja Calexicoa dramaattisen musiikin ystäviin vetoavana keitoksena. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 138 Samae Koskinen – En anna periks

Mitä? Musiikkia vuodelta 2011, joka ei ole lainkaan kyynistä, rehvastelevaa, tärkeilevää, mukanokkelaa tai ironista? Näin pääsi käymään ainakin Samae Koskisen Kuuluuko, kuuntelen -levyn kohdalla. En anna periks -kappaleen sympaattisen osuvat sanoitukset, loistava melodia ja hieno vuosikertapopsoundi elähdyttivät erityisesti. Kuuntelen, kuuntelen ja odotan lisää! (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Raphael Saadiq – absoluuttisesti viilein.

Uuden soulin ikoni kokeilee matemaattisen harkitusti karheampaa itseilmaisua.

Raphael Saadiq on mustan musiikin moniottelija, jolla on hihassaan kaksi ässää: veteraaniluokan kenttäkokemus sekä sileänä säilynyt ääni, joka voisi olla kantajaansa puolet nuorempi.

1990-luvulla Saadiq – vähemmän seksikkäältä ristimänimeltään Charles Ray Wiggins – oli young, black and talented. Hän pukeutui värikkäisiin kangashousuihin ja horotteli ex-tyttöystäväänsä popsoultriossa Tony! Toni! Toné! Kohteliaasti ilmaistuna kolmikon musiikki ja ulosanti olivat vahvasti aikaansa sidoksissa.

Sitten Saadiq huomasi olevansa aikuinen mies ja päätti syntyä uudelleen. Hän veti ylleen keltaisen mittatilauspuvun ja lähti retkelle soulin kultakauteen. Saadiqin soolotuotanto on brändätty klassisella ajattomuudella, mikä muodostaa hauskan vastakohdan oppivuosien kasari- ja ysärirelativismille.

Se osoittaa, että kun homma svengaa riittävän hyvin, ei ketään kiinnosta, ketä milloinkin kupataan. Ja onko silloin kenellekään velkaa, jos kierrättää yhteistä perintöä – eikö tärkeintä ole pitää kivi vierimässä?

Vuoden 2008 The Way I See It -levyllään Saadiq kumautti päättäväisesti kultasuoneen ja antoi aarteiden valua laariinsa. Hybridiautolla taitettu kulttuurimatka Memphisistä Detroitiin oli Saadiqin omin sanoin ”henkilökohtainen rakkauskirje Motownille”, eikä levyn eheyttä onnistunut pilaamaan edes aivokuolleen Jay-Z:n rahapoliittinen vierailu. Neljäs sooloalbumi pitää Saadiqin vihreällä oksalla, eikä mikään viittaa siihen, etteikö tästäkin tulisi vintagenälkäisten hellimä täysosuma.

Saadiq ei kiirehdi klassikkotemppelistä, mutta raottaa ovea rockille ja bluesille philly-meiningin kustannuksella. Jos Syl Johnson olisi levyttänyt klassikkonsa vuonna 2011, lopputulos voisi kuulostaa osapuilleen tältä.

Aikana ennen monikanavaista äänentoistoa täytyi soulvokalistin saada asiansa selväksi vinyylisoittimen monokaiuttimen läpi, ja levyn rouheimmat numerot todistavat, että siinä Saadiq olisi pärjännytkin. Piristää havaita, kuinka tarttuva Radio raapii Saadiqin äänestä esiin hyppysellinen Elmore Jamesin kireää raspia. Nimibiisi tirisee Chicagon bluesia ja muistuttaa ajasta, jolloin Mick Jagger oli rivo jätkä eikä likainen vanha setä.

Kukaan ei tosin huuda mittaria punaiselle eikä soittaessa liene tarvinnut takkia riisua. Sen kuulee, ettei bändin metronomina napsu ruoska Berry Gordyn tyyliin. Lunkius vastaan raaka tiukkuus, makuasioita.

Maestro Saadiq seisoo bändinsä edessä tukevasti, jopa itsepintaisesti. Hänen äänensä ei ole kerrostalon kokoinen, mutta sitä vakauttaa useampi punnuksellinen karismaa, joiden ansiosta Saadiq pitää jopa Movin’ Down the Linen jouset ja puhaltimet vaivatta hyppysissään pakenematta parrasvaloista. Höyhenenkepeä Just Don’t antaa harvinaista tilaa toiselle solistille, kun Earth, Wind & Fire -kosketinsoittaja Larry Dunn tarjoaa melko sifonkisen Moog-soolon.

Muutoin Saadiq katsoo visusti, ettei kukaan karkaa omille teilleen: edes vikkelä steel-kitaristi Robert Randolph ei tallo Saadiqin varpaille Day Dreamsissa, joka maalaa kuvaa New Orleansin loiston päivistä.

Virheestä viisastuneena Saadiq huipentaa uuden levynsä viime hetket hieman edelliskertaa tyylikkäämpään vierailuun. Sly & the Family Stonen basisti Larry Graham saattoi keksiä peukkubassson, mutta laulaa tällä kertaa säkeistön kätkettyyn pikkujammailuun The Perfect Storm, ja kellepä ei halki soulin elinkaaren taivaltanut baritoni kelpaisi.

Stone Rollin’ on pohjimmiltaan tiukkaan sovitettu kokonaisuus, jonka vähäisimpiä ansioita ei ole se, että levyn mehevin sisältö selviytyy ilman kuorrutteitaan: tämä show siirtyisi osaavan bändin toimesta lavalle parin Fenderin ja kolhuisen rumpusetin voimin. Kaiken keskellä säteilisi joka tapauksessa Saadiqin valovoima, sillä hän on myös levyllä yhtä paljon viihdyttäjä kuin biisintekijä.

80 Stone Rollin’ kurottelee hygieenisesti rockin suuntaan ja päivittää siinä sivussa huolellisen retrosekoitteen tämän päivän radiovirtaan istuvaksi. Tähän hätään ei tule mieleen toista Saadiqin veroista soultaituria.

Video ei ole enää saatavilla