Bruce Springsteen ja Southside Johnny.

Tony Soprano ei ole New Jersyn ainoa harmaa eminenssi. Yhtyeensä pomoksi ristimä Bruce Springsteen on ehtinyt toimia myös melkoisena kummisetänä lahjoitellen tekemiään kappaleita suojateille ja veteraaneille.

Vaikuttavimillaan Springsteenin kummisetäily oli 1970- ja 1980-lukujen taitteessa, kun kappaleita syntyi, mutta oma julkaisutahti pysyi harvana. Nuorgam esittelee viisi Bruce-sedän lahjoitusta sekä yhden, jota ei sitten annettu.

#1 Southside Johnny & The Asbury Jukes: Hearts of Stone

Asbury Jukesin ja E-Street Bandin historiat kietoutuivat toisiinsa jo muotoutumisvaiheessa. Steve Van Zandt oli Jukesin alkuaikoina yhtyeen toinen nokkamies ja moni muukin Springsteenin luottomiehistä soitti yhtyeessä vaiheessa tai toisessa.

1970-luvun loppupuolella tiet veivät yhtyeitä eri suuntiin. Springsteen oli julistettu rock’n’rollin tulevaisuudeksi, kun taas Southside Johnny lähinnä taisteli levytyssopimuksestaan. Joviaalina miehenä Springsteen kuitenkin kuittasi velkojaan lahjoittamalla miehelle koko tukun kappaleita, niistä komeimpana kenties Jukesin kolmannen levyn nimiraidan.

Hienoa levyä on muuten kutsuttu parhaaksi Springsteen-levyksi, jonka mies koskaan tehnyt. Tämä on hieman liioittelua: Springsteen kirjoitti levylle kaksi laulua ja auttoi kolmannessa, kun taas loput kolme kirjoitti Brucen Jukesista riistämä Van Zandt.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Gary US Bonds: Out of Work

Pomon kädenjälki näkyy sen sijaan erittäin vahvana veteraanirokkari Gary US Bondsin kahdella 1980-luvun alussa tekemällä paluulevyllä, joista jälkimmäiselle, vuonna 1982 julkaistulle On The Line -albumille Springsteen lahjoitti seitsemän kappaletta. Springsteenin ja Steve van Zandtin tuottaman levyn taustalla soittaa sekä E-Street Bandin että Ashbury Jukesin jäseniä.

Hauskimmillaan levy on työttömyys-cha-chassa Out of Work.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Robert Gordon: Fire

Born in The USA:n sessioissa syntynyt Fire oli pitkään Springsteenin kuuluisimpia levyttämättä jääneitä lauluja, kunnes se lopulta julkaistiin (live-versiona) Live/1975-85-boksilla. Springsteenin kerrotaan kirjoittaneen laulun alun perin Elvikselle, mutta tämän kuoltua ensimmäisen version siitä pääsi levyttämään 1978 rokkari Robert Gordon. Kitaraa soittaa Link Wray, taustalla laulaa Elviksen taustakuorona tunnettu Jordanairs ja koskettimia kilkuttaa Pomo itse.

Samana vuonna Firen vei listoille Pointer Sisters, mutta heidän versionsa kanssa Brucella ei juuri ollut tekemistä.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Patti Smith: Because The Night

Tunnetuin Springsteenin lahjoituksista syntyi Darkness on The Edge of Townin sessioissa. Springsteen ei ollut tyytyväinen omaan versioonsa Because The Nightista, minkä vuoksi hän lahjoitti sen naapuristudiossa Easter-levyään purkittaneelle Smithille. Smith rukkasi laulun sanoitusta ja julkaisi sen levynsä ensimmäisenä singlenä. Kappale toi älykköpunkkarille uran suurimman hitin.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Ramones: Hungry Heart

Because The Nightista innostuneena Joey Ramone lähestyi Springsteenia kysyen, josko tällä olisi kappale myös hänen kipeästi hittiä kaivanneelle yhtyeelleen. Springsteen lupasi auttaa ja rustasi Hungry Heartin Ramonesia ajatellen. Ennen kappaleen lahjoittamista hän kuitenkin päätti soittaa sen tuottaja Jon Landaulle. Landau ilmoitti kappaleen olevan aivan liian hyvä lahjoitettavaksi pois ja käski Springsteenia laittamaan sen tekeillä olevalle River-levylle. Springsteen teki töitä käskettyä, pomo se on pomollakin.

Landaun korva oli tarkka. Hungry Heart nosti Springsteenin ensimmäistä kertaa USA:n listan top vitoseen. Joey Ramone jäi nuolemaan näppejään ansaitun närkästyneenä, eikä Ramones koskaan levyttänyt kappaletta. Koska Youtubessa on kuitenkin mitä tahansa, on siellä myös tuntemattoman pikkubändin liveveto, jolla he yrittävät arvata, miltä Ramonesin Hungry Heart olisi ehkä kuulostanut.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Donna Summer: Protection

Donna Summerille oli käydä kuten Ramonesille konsanaan. Sprinsgteen oli jo lähettänyt hänelle versioitavaksi demon kappaleestaan Cover Me, kun Jon Landau vaatikin saada laulun Born In The U.S.A. -albumille. Landau oli jälleen kaukaa viisas: Cover Me nousi Springsteenin laulamana top kymppiin.

Pomo ei kuitenkaan halunnut kohdella Donnaa yhtä tylysti kuin Ramoja. Niinpä hän lahjoitti Summerille samoihin aikoihin kirjoittamansa Protectionin ja kävi yhdessä pianisti Roy Brittanin kanssa auttamaan Summeria nauhoituksessa. Studiolähteiden mukaan laulusta levytettiin myös duetto-versio, mutta julkaistulla raidalla Pomoa kuulee vain kitarassa ja loppupuolen taustahuudoissa.

Video ei ole enää saatavilla

Southside Johnny & The Ashbury Jukes Tavastia-klubilla keskiviikkona 1.8. Showtime kello 21.30. Liput ennakkoon 36,50 €, ovelta 38 €.

Kantrijodlaajan vihoviimeinen äänitys Years Ago tallennettiin vain kaksi päivää ennen Rodgersin kuolemaa ja kuulosti tältä.

Video ei ole enää saatavilla

Asetelma on puhutteleva, mutta ei ainutlaatuinen. Vaikean sairauden uuvuttamina levyttäneitä artisteja on piisannut viime vuosiin saakka.

Vanha kansanviisaus kehottaa puhumaan kuolleista vain hyvää tai ei mitään. Nyt saatetaan ottaa pieniä vapauksia kyseisestä säännöstä, sillä seuraavassa on viiden albumin mittainen katsaus siihen, millaisia tuotoksia on syntynyt kilpajuoksussa noutajaa vastaan. Winehouse, Buckleyt, Mark Sandman ja muut äkkikuolijat on tiputettu kyydistä. Tälle listalle päästäkseen artistin on pitänyt oikeasti olla henkitoreissaan studiossa.

#1 Queen: Innuendo + Eric Carr / Kiss: Revenge (1991)

Hiljattain muisteltiin Freddie Mercuryn kuolemaa. Keski-ikää kolkuttelevat Queen-fanit saattoivat säpsähtää tajutessaan, että Farrokh Bulsaran kuolemasta tuli todella kuluneeksi jo 20 vuotta. Kenties joku havahtui ajan katoavaisuuteen ja ymmärsi keskittyä kuoleman sijasta elämään.

Hedonististen vuosikymmenten joukkotilinteko, AIDS, koitui Mercuryn kohtaloksi. Sairaus oli vielä 1990-luvun alussa suuri tabu, ja Mercurykin kertoi siitä julkisesti vain päivää ennen kuolemaansa 24. marraskuuta 1991. Ilkeämieliset innuendot hiv-positiivisuudesta kiusasivat maestroa viimeisiin päiviin asti ja tabloidlehdet ajoivat laulajan asuntoonsa eristyksiin.

En ole koskaan päässyt Queenin kuorta syvemmälle albumien kautta, joten yhdeksän kuukautta ennen Mercuryn kuolemaa julkaistun Innuendon musiikillisen annin ruotiminen jääköön vihkiintyneemmille. Mercuryn kuihtuminen on silti erityisen riipivä tarina kelle tahansa, sillä langanlaihan luuviulun kontrasti maskuliinista elinvoimaa tihkuneeseen lavailmiöön oli järkyttävä.

Innuendon selvimpiin lähtöviesteihin kuuluu sen ylittämätön hitti Show Must Go On. Mutta josko maallikkokin uskaltaisi väittää, että poiminta synkeän mahtipontisen nimibiisin teksteistä summaa Mercuryn elämänfilosofian vielä raastavammin?

”You can be anything you want to be
Just turn yourself into anything you think that you could ever be
Be free with your tempo, be free be free
Surrender your ego – be free, be free to yourself”

Video ei ole enää saatavilla

Samana päivänä Mercuryn kanssa ajasta iäisyyteen siirtyi Kissin rumpali Eric Carr, jonka leikkauksella poistettu sydänkasvain oli jättänyt fataalit jäljet 41-vuotiaan ruumiseen. Revenge-albumin tekovaiheessa kannuttajan kunto oli niin huono, että voimat riittivät vain taustalaluihin Eric Singerin korvatessa hänet patteriston takana. Carrin viimeinen palvelus firmalle nimeltä Kiss ovat taustavokaalit Argent-coverissa God Gave Rock’n’Roll to You II. Pompöösin tulkinnan videossa mäiskeestä sentään huolehtii Carr itse.

Video ei ole enää saatavilla

Yhtye kunnioitti uskollisen työntekijänsä panosta myös päätösraidalla Carr Jam 1981, jossa Carrin ytimekäs rumpusoolo sai ympärilleen hänen laatimansa riffin. Tuon riffin varaan rakentui aikoinaan Frehley’s Cometin debyyttilevyn raita Breakout.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Joey Ramone: Don’t Worry About Me (2002)

Ramonesin viesti maailmalle vuonna 1976 oli yksinkertaisuudessaan lähes arrogantti: ”Toisin kun tähän asti on väitetty ja tästedes tullaan uskottelemaan, soittotaito tai viehättävä ulkonäkö eivät ole edellytyksiä vallankumouksellisen toimivalle musiikille”. Tämän oivalluksen symboli oli yhtyeen laulaja Jeffry Hyman alias Joey Ramone, tuo parimetrinen Frankenstein-jätkä.

Tultaessa uudelle vuosituhannelle hän oli nimenomaan symboli, ei enää merkittävä muusikko. Kuten eivät muutkaan Ramonet.

Vuonna 2001 Ramonella todettiin imusolmukesyöpä. Niinpä Joey kiirehti yhdessä Daniel Reyn ja kavereidensa (Misfitsien Jerry Only ja Dr. Chud, Marky Ramone, The Damnedin Captain Sensible ja niin poispäin) kasaamaan vielä yhden levyn.

Levyn otsake sanoo sen, mitä omaiset tahtovat kuulla ja mitä menetyksen jälkeen voi itselleen toistaa: älä huoli, sitä ei vainajakaan olisi toivonut. Levy on yhtä sympaattinen kuin esittäjänsä, mutta sen musiikilliset ansiot ovat erittäin keskinkertaiset. Dee Dee ja Johnny Ramonen kuolemat pian Joeyn jälkeen synkensivät 2000-luvun Ramones-kulttuuria entisestään.

Mikä ikävintä, levyltä ja Ramonen soolouralta muistetaan lähinnä väsähtänyt What a Wonderful World -cover, josta duunattiin Dreamers-leffasta tutun Michael Pittin tähdittämät ja Debbie Harryn ”ohjaamat” videojäähyväiset.

Video ei ole enää saatavilla

Bonuksena vielä sävelet, joita kuunnellen Joey Ramone poistui tästä maailmasta, kenties seuraavien sanojen myötä:

”In a little while
This hurt will hurt no more
I’ll be home, love!”

Video ei ole enää saatavilla

3. Warren Zevon: The Wind (2003)

Warren Zevon oli sarkastinen laulunkirjoittaja, jonka 1970-luvun albumien kansista katseli tietäväistä terävyyttä huokunut kiharapää. Hän oli kuin Elton Johnin, Bruce Springsteenin ja Harry Nilssonin riivattu risteytys, fiksu ja koketti. Hieman kuin jenkkien Juice, mutta pienemmällä renttuprosentilla.

Zevon oli lääkärikammoinen tupakkamies, mikä on arvatenkin huono yhdistelmä. Elokuussa 2002 tuli diagnoosi keuhkosyövästä, joka ei – yllättävää kyllä – ollutkaan röyhyttelyn vaan asbestin aikaansaamaa. Kuivasta huumoristaan tunnettu muusikko saattoi löytää ironiaa siitä, etteivät keuhkot luhistuneet tietoisen tupakointivalinnan, vaan alkuperältään tuntemattomaksi jääneen asbestialtistuman tuloksena.

Lääkäri antoi Zevonille kolmisen kuukautta elinaikaa. Hän kieltäytyi syöpähoidoista arvellen niiden romuttavan nautinnon viimeisistä päivistä, jotka Zevon päätti käyttää levyttääkseen jäähyväisalbumin The Wind (2003). Levyn sessioista tuli hitonmoiset jenkkirockin all stars -karkelot: vierailemassa kävivät Jackson Browne, Tom Petty, Ry Cooder, Don Henley, Bruce Springsteen, Emmylou Harris ja monet muut.

The Windin kannesta katsoo eri mies kuin takavuosina. Pirullisen ovela tapitus on huuhtoutunut ilmeeseen, joka voi olla yhtä hyvin väsynyt tai seesteisen levollinen. Kansien sisältä löytyy muutoin tuttua huttua, mutta viimeisellä albumillaan Zevon teki Ramonet ja horjahti kornien lainabiisien sudenkuoppaan puhkikuluneella Knockin’ on Heavens Doorilla. Muu tuotantotiimi piti ajatusta huonona, mutta ehkä biisivalinta oli päätösluku zevonmaiselle huumorille.

Zevon esiintyi lukuisat kerrat David Lettermanin talk show’ssa, ja siellä hän teki elämänsä viimeisen keikankin lokakuussa 2002. Lähetyksen ainoana kunniavieraana esiintynyt Zevon soitti lähetyksen kruunuksi kuuluisan laulunsa norjalaisesta palkkasoturista, ja kun biisi päättyi, saattoi liikutuksen merkit lukea Lettermanin kasvoilta. Zevonin visiitit Lettermanin ohjelmassa taisivat perustua levymyynnin maksimointia enemmän ihan oikeaan kaveruuteen.

Lääkäriarvion mukaan Zevonin olisi pitänyt kuukahtaa jo kuukauden kuluttua tästä tv-esiintymisestä, vaan mitä vielä. Elämää riitti vielä lähes vuoden päivät, ja sinä aikana Zevon ehti vielä näkemään lapsenlapsensa syntymän – sekä The Windin julkaisun. Enjoy every sandwich.

Video ei ole enää saatavilla

4. Johnny Cash: American V – A Hundred Highways (2006)

Kultasormi Rick Rubinin kuuluisin kasvonkohotus on Johnny Cashin vuonna 1994 startannut American-levysarja, jolla taiteelliseen ja kaupalliseen aallonpohjaan tipahtanut Johnny Cash viimeistään tavoitti amerikkalaisten ja amerikkalaisuuden syvimmätkin sopukat. Nirso ja särökitaroilla pilattu nuoriso houkuteltiin kuulolle tulkitsemalla Soundgardenia ja Nine Inch Nailsia, ja viimeisetkin räkänokat noukittiin tummanpuhuvan kantrisankarin matkaan Beavis & Butthead -vierailulla.

Iso siivu Cashin järkyttävän pitkästä levytyshistoriasta on keskinkertaista rämpyttelyä tai virrenveisuuta, mutta ikoninnälkäiselle sukupolvelle oli vihdoin tarjota jotain muuta: dramaattisista mustavalkokuvista tuttu tiukan linjan mies, jonka nelikirjaiminen sukunimi tarjosi reilun ja suvaitsevan version amerikkalaispatriotismista.

Mutta Cashilla oli pitkä menneisyytensä, ja sen alkoi huomata kehonsakin: keskushermosto rapistui 2000-luvulla kiihtyvää tahtia ja puhekyky alkoi kärsiä. Apokalyptinen neljäs American-levy The Man Comes Around (2002) on vielä väkevä monumentti ikääntyneestä Cashista, mutta senkin teon jälkeen Rubin ja Cash jatkoivat nauhoituksia metsämökissä keskellä Tennesseetä.

Jäätyään leskeksi vuoden 2003 toukokuussa Cash alkoi väsyä. Sessiomuusikot olivat puhelinsoiton päässä valmiina palaamaan äänityksiin aina, kun Cashin vointi sen salli. Paikoin mies mustissa sai suorastaan puristaa sanat suustaan eikä hänen äänellään ollut enää tekemistä sen väkevän baritonin kanssa, joka aikanaan pani Glenn Danzigin ja Mike Nessin jäykäksi kunnioituksesta. Tunnelma äänityksissä oli kuitenkin lämmin ja harras – harvemmin tuottaja nauttii ehtoollista artistin kanssa.

Cash kuoli syyskuussa 2003 samana päivänä kuin American-sarjaa summannut Unearthed-boksi oli saatu viimeisteltyä. Viikatemiehen varjostamien studioaikojen tuloksena syntynyt American V: A Hundred Highways julkaistiin vasta ruumiinvalvojaisten mentyä. Vuonna 2010 ilmestyi vielä jenkkisarjan kuudes kiekko, joka oli niin ikään viimeisten äänitysten satoa, mutta American V jäi elämään Cashin viimeisten kuukausien dokumenttina.

Se on itse asiassa tämän viisikon ainoa lätty, jolla fyysinen rapistuminen ja kuoleman läheisyys ovat kouriintuntuvasti läsnä, kuten tässä Gordon Lightfoot -versioinnissa. Sovitus etenee kuitenkin lempeästi ja antaa Cashin ottaa oman aikansa.

Video ei ole enää saatavilla

5. Topi Sorsakoski: Tummansininen Sävel (2011)

Kesällä 2011 aloiteltiin Flow-lauantaita, kun saapui murheellinen uutinen. Pekka Tammilehdon oli nujertanut keuhkosyöpä.

Iskelmälegendan sauhuttelun huomioon ottaen sairaus oli ajan kysymys, mutta menetys kouraisi perinteisen iskelmäyleisön ulkopuolellakin, myös Suvilahdessa.

Sorsakoski vakuutti taistelevansa syöpää vastaan viimeiseen asti. Siitä huolimatta, että jokainen lukemattomista savukkeista oli syventänyt kohtalokkaan taudin sillanpääasemia hengityselimissä. Röökaamisen lopetus oli työn alla, mutta kuten 58-vuotiaana kuollut Sorsakoski viimeisellä levyllään laulaa, tuli pelattua viimeiseen korttiin.

Sorsakoski tiesi, että kamppailu on hävitty, mutta ei antanut tiedolle valtaa. Reaalisen maailman tosiasioiden ei sopinut murentaa pohjaa taiteilijan luomistyöltä.

Cashin ja Sorsakosken viimeisiä studioalbumeita yhdistää metodi ”äänitetään kun jaksetaan”. Studioon mentiin aina, kun vointi sen salli, ja kotiverannalta siintävä Ähtärinjärvi antoi sisua laulaa, vaikka syöpähoidoista aiheutuneet haavaumat suussa tekivät kipeää. Tummansininen sävel ei ole mitään tangomasokismia tai korutonta piehtarointia suomalaismasennuksessa, vaan ytimekäs kokonaisuus rikkaasti sovitettua popiskelmää. Moody Bluesin Candle of Life on törkeän hyvä covervalinta.

Levyn ainoana kysymysmerkkinä on Lou Reedin Perfect Dayn versioinnin tarpeellisuus, tai ainakin sen hämmentävän kulmikkaasti suomennetut sanoitukset, joissa tissutellaan ensin sangriaa puistossa ja sen jälkeen mennään ruokkimaan apinaa. Siinäpä kiintoisa mielikuva suomalaisen laatuajasta. Esa Pulliaisen upea Weeping Willows -fiilistely levyn lopussa kuitenkin hyvittää kielikukkaset ja tahtoo pusertaa suolavedet raavaammankin silmiin.

Johnny Cash tuijottaa American V –levyn kannessa tuolistaan vakavana, alaviistoon kohti tyhjyyttä, ehkä jonkun mielestä murtunut ilme naamallaan. Tummansinisen Sävelen kannessa on puolestaan tyylikäs harmaasävyinen sivukuva hattua päähänsä asettelevasta laulajasta. Vai ottaako hän kuuluisaa lieripäähinettään pois? Onko Sorsakoski lähdössä jonnekin vai asettamassa hattua naulaan työpäivän päätteeksi?

Video ei ole enää saatavilla

”Hey ho, let’s go! / Hey ho, let’s go!”

Ramonesin ensimmäinen single on myös yhtyeen ensimmäisen albumin ensimmäinen kappale. Maailman ensimmäinen punksingle se ei kuitenkaan ole, vaikka niinkin on väitetty; sen kunnian katsotaan yleisesti kuuluvan Patti Smithin Hey Joe -versiolle. The Beach Boysin ja 1960-luvun tyttöbändien hengessä kaahaava Blitzkrieg Bop on 132 sekuntia tarttuvinta mahdollista pop-purkkaa. Dee Dee ja Tommy Ramonen kirjoittaman rallin ovat coveroineet muun muassa The Beautiful South, Rob Zombie ja Die Toten Hosen. Suomeksi sen on levyttänyt Ne luumäet, nimellä Lumiukko bop.

Video ei ole enää saatavilla