omakustanne

89 Baltimor julkaisi debyyttilevynsä tammikuussa 300 kappaleen omakustannepainoksena. Homma voi osoittautua haasteelliseksi, mutta levy kannattaa yrittää metsästää käsiinsä, sillä kyseessä on ilman muuta yksi vuoden pirteimpiä metallilevyjä. Baltimor annostelee mättöä ja melodiaa juuri sopivissa annoksissa. Sekä riffeissä että suurimman osan ajasta aika takykardiasfääreissä viettävässä biitissä elää vahva NWOBHM-lataus. Laulut vedetään karheammalla ja modernimmalla murinalla, joka tuo soppaan hiukan thrashin tai uudemman punaniskaretostelun tuntua á la Red Fang. Soitosta pursuava energian määrä on huima ja bändin rosoista menoa on todella virkistävä kuulla näinä tempogridiin niitatun täsmämetallin aikoina. Kellarin haju kutittelee nenää mukavasti Baltimoria kuunnellessa. Tämä on bailumusiikkia. Ajasta irrallaan ja holtitonta. (Arttu Tolonen)

Deathchain – Ritual Death Metal

Svart

81 Kesä tulee, mökillä on mukavaa. Haulikonperällä veneen pohjalle kolkattu kasitoistakiloinen hauki savupönttöön miettimään tekosiaan, sytykkeeksi Metal Hammer Magazine. Korjaussarjaa eteen ja kolmen vartin jalluflinda vierelle selustaa suojaamaan. Deathchainin Ritual Death Metal soimaan. Elämä on ihanaa! Tää on mahtava levy. Ei oikeastaan kauhean diippii klasaria vaan enemmän niin kuin Sufjan Stevens -levy ilman määkimistä. Välillä pelleillään hieman bläkkismeiningeissä, mutta kaiken kaikkiaan hyvä kalanrillausbuugie. Vuoden kovin kotimainen tähän saakka. Kohta lähdetään Nuorgamin Markun kanssa kokemaan katiskat. Pikkukalaa tullut vasta, mutta kyllä se Cthulhu sieltä nousee. Hinattiin sinne myös jatkosodan aikainen 300 tonnin ajomiina, jos vaikka naapuri menisi tosta taas vesiskootterilla. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Håkan Hellström – Det kommer aldrig va över för mig

Universal

82 Håkan Hellström on tietenkin ihan älyttömän ihana, mutta siihen nähden göterborgilainen on tehnyt harmillisen vähän erittäin hyviä levyjä. Det kommer aldrig va över för mig on kuitenkin sellainen, hyvin todennäköisesti miehen uran paras. Seitsemännellä levyllään nyt 39-vuotias Hellström kääntää – ikätoverinsa Anssi Kelan tavoin – katseensa 1980-luvulle, hyvin erilaisin mutta aivan yhtä onnistunein tuloksin. Levyllä eivät soi juustoiset Van Halen -syntikat tai kaikuun upotetut Phil Collins -virvelit. Hellströmin sydäntä lähellä tuntuvat sen sijaan olevan myöhäisen The Policen ja The Carsin ilmava aikuispop (ihastuttavilla änkytyksillä höystetty Du kan gå din egen väg), Alphavillen disco lento (sydäntä särkevä Pistol) sekä postpunkin ja popin murtumispiste, jossa Joy Divisionista tuli New Order (Livets teater). Lähes erinomaiselta levyltä nousevat esiin myös The Killersin When You Were Youngin kevennetyltä versiolta kuulostava nimikappale sekä rennon viileä Street Hustle, joka on nimeään myöten silkkaa soolovuosien Lou Reediä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Junip – s/t

Teme Shet

83En ole tietääkseni synesteetikko, mutta kun Junip pääsee toden teolla vauhtiin ja alkaa muovailla minimalistista ja hypnoottista musiikkiaan vähä vähältä kerroksellisemmaksi, aukeaa silmieni eteen auringonpolttamia sävyjä: ruskeaa, keltaista, pronssia. Ruotsalainen krautfolktrio on nykypäivänä harvinaisuus; hyvin yksinkertaisilla sovituksellisilla ja tuotannollisilla ratkaisuilla se luo musiikkia, jollaista kukaan muu ei tee. Paljolti tästä on tietysti kiittäminen laulaja-kitaristi José Gonzálezia, jonka yhtä aikaa tyynnyttelevistä ja särmikkäistä laulumelodoista huokuu suuri sisäinen voima. González tunkeutuu säe säkeeltä syvemmälle kuulijan ihon alle esittäen kysymyksiä ja vaatimuksia, jotka käyvät kerta kerralta kipeämmin omatunnolle. Junipin esikoisalbumi Fields (2010) oli pieni mestariteos, eikä bändin itsensä mukaan nimetty kakkosalbumi häviä sille paljoakaan. Ensimmäiset kolme viidesosaa levystä antaa odottaa todellista mestariteosta, mutta mantramaisen Walking Lightly -meditaation jälkeen levy on lipsahtaa tylsän puolelle. Onneksi kaikki, mitä siihen mennessä on kuultu, on yksiselitteisesti mahtavaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Milk Carton Kids – The Ash & Clay

Anti

65 Kenneth Pattengalen ja Joey Ryanin akustinen folkduo Milk Carton Kids hurmasi minut edellisen levynsä aikoihin sielukkaalla esiintymisellään NPR:n Tiny Desk Concerts -videoblogissa. Huurteen haihduttua ruudulta huomasin ilokseni, että yhtyeen molemmat levyt olivat ilmaiseksi ladattavissa heidän nettisivullaan. Kuinka mukavaa ja vilpitöntä! Uusi The Ash & Clay ei sivuilta löydy, ja ehkä hyvä niin, sillä veikkaan tämän levyn nostavan duon kuriositeettia korkeampaan statukseen. Levy on lähes joka suhteessa täydellinen paketti: soundi on niin kuulas ja täyteläinen kuin olla voi, tunnelmallinen kitaranäppäily sekä Jayhawksin ja Simon & Garfunkelin tyyliset lauluharmoniat on viritetty huippuunsa ja kaikesta päätellen markkinointiinkin on satsattu entistä runsaammalla ranteella. Jään kuitenkin kaipaamaan jotain – levy jää etäisemmäksi kuin kaksi edellistä. Minimalistisen tyylikkyyden eetoksesta ei tingitä sekunniksikaan, mikä tekee kokonaisuudesta helposti ohilipuvan, jopa sisustuselementtimäisen. Tarkempi tutustuminen paljastaa lukuisia hienovaraisia hetkiä, jotka nostavat palan kurkkuun tai hymyn huuleen, ja teksteissä on parhaimmillaan perspektiiviä ja syvyyttä. Oivallukset kuitenkin peittyvät peessin ja eleettömän, joskin markopaanasmaisen tyylikkään tapetin alle. Kuuntelija joutuu ikään kuin helmenkalastajan rooliin, sukeltamaan seesteisen pinnan alle ja kaivamaan jalokivet pohjahiekasta omin käsin. Jos kyseessä olisi maailmanmullistava magnum opus, tällainen tahallinen saavuttamattomuus olisi hyvä juttu. Kun kyseessä kuitenkin on vain ”ihan hyvää” parempi akustinen folkalbumi, jollaisia on tehty ja tullaan tekemään vastedeskin enemmän kuin kellekään on hyväksi, ampuu bändi tinkimättömyydellään itseään purkkariin. Sääli sinänsä. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Rainbow Arabia – FM Sushi

Time No Place

59 Rainbow Arabian elektroninen pop on äänimaailmaltaan värikästä ja eloisaa, mutta dynamiikaltaan ja melodioiltaan staattista ja latteaa. Tämä on kummallista, sillä kyse on kuitenkin bändistä, joka kertoojo nimessään hakevansa vaikutteita tavallista eksoottisemmista maailmankolkista ja mainitsee afrikkalaiselle ja aasialaiselle musiikille omistautuneen Sublime Frequencies -levy-yhtiön yhdeksi tärkeimmistä vaikutteistaan. Valitettavasti Rainbow Arabia on juuri sitä miltä se kuulostaakin: kalifornialainen popyhtye. Aviopari Danny ja Tiffany Prestonin musiikki on mukavuudenhaluista, pikkunäppärää ja ilmaisullisesti voimatonta. Eksotiikkansa se hakee korkeintaan 1980-luvun Euroopasta. Parhaimmillaan, etenkin instrumentaalikappaleissaan, bändi tavoittaa samaa vähäeleistä hypnoottisuutta kuin toinen amerikkalainen aviopari Peaking Lights, mutta popformaattiin tukeutuessaan se vaipuu tavanomaisuuteen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Martti Servo ja Napander – Showtime!

Live Nation

61 Suomalaiskansallisten blancospirituaalien rinnakkaistodellisuudessa purjehtiva sekstetti on edennyt iskelmädadassaan yhdeksänteen lukuunsa. Alkuun se maalaa tupeepäisen Sydämen Amiraalinsa luotsaamana kovin napandermaista maisemaa: Reissuun lähden! kyntää asfalttia iltahämyssä Juha Vainion kautta koukaten, mutta kotkalaisen kaukokaipuun sijaan tässä maistuvat tuttuun tapaan Kesoilin kitkerä pannukahvi sekä hikiset, tiukkaan kelmuun käärityt juustosämpylät. Vaan ei tämä aivan läpihuutojuttu ole. Julmahuvi-sketsiltä kuulostava Kesä alkaa Kelasta jonottaa kaavaketta hirvittävän panhuilureggaen säestämänä, ja on siksi räävittömän onnistunut vittuilu. Urheilulaulujen sarjaa jatkaa sympaattinen Koriskenttien sankarit, joka etenee arvokkaasti kuin hallin kattoon nouseva pelipaita. Levy tyytyy itsepintaiseen Napander-sapluunan pastissointiin, mikä ei sinällään häiritse, koska tietynlainen yhdentempunponius on aina ollut olennainen elementti bändin tyylissä. Punakynää tulee pikemminkin aidosti hykerryttävien nokkeluuksien puutteesta. Niitä olen tottunut kuulemaan Napander-levyillä kosolti runsaammin. Silti Martti Servon olemassaolo tekee elosta ainakin piirun verran piristävämpää. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Tuomari Nurmio – Dumari ja Spuget

Ratas

73 Stadin slangin kannalta tämä Nurmion viimeisin levyprojekti on suurtyö. Vuosikymmenten takainen katukieli soi Suomen ehkä kielikorvaltaan lahjakkaimman sanoittajan teksteissä huikean rikkaana ja svengaavana. Dumari ja Spuget on definitiivinen slangidokumentti sellaista kaipaaville. Äänilevynä se ei kuitenkaan ole yhtä oleellinen – enemmänkin ammattitaitoista Tuomari-musaa perusasetuksilla. Koetun tuntua voimistavat uusintaversiot miehen aiemmista slangibiiseistä. Oi mutsi mutsi on pistetty tekstiltäänkin osin uusiksi, ja tämä elämänkokemuksen tuomaa karheutta huokuva tulkinta nousee alkuperäisen rinnalle, mutta vuosituhannen vaihteessa levytettyjen helmien kierrättäminen tuntuu yksinomaan tarpeettomalta. Enemmistö ralleista on toki uusia, mutta useista näistä iskelmän, swingjazzin ja kantrirokin vaiheilla liikkuvista esityksistä jää lievä rutiininomaisuuden tuntu. Vain tylyn toteavana kantrina vedetty vankilalaulu Sörkan satakieli omaa klassikkopotentiaalia. Pitkän linjan monialamuusikoista koostuva Spuget-yhtye on täysin ammattitaitoinen porukka, jonka rentoa perussoundia vahvistavat tyylikkäästi sovitetut puhaltimet, mutta touhuun olisi kaivannut hullua rosoa. Miksi ei, kun Vaasiksen kulmista lauletaan? Sitä oli arvaamattomilla ja nerokkailla Hullu puutarhuri– ja Kinaporin kalifaatti -albumeilla, jotka ovat myöhemmän Nurmion selvästi parasta jälkeä. Ehkä Tuomarin olisi pitänyt pestata taustabändikseen oikeita spugeja, kuten muuan netin nokkelikko lohkaisi. (Niko Peltonen)

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 197 Rival Schools – Wring It Out

Kappale on hardcore-veteraanien alternative-bändin upean paluulevyn kirkkainta antia. Vaivattoman intensiivisesti helkkyvä kitararäminä, nasevasti paukkuvat rummut ja alakuloisuudessaankin tarttuva, positiivissävytteinen melodia yhdistyvät kappaleessa erittäin mukaansatempaavasti. Sujuvien koukkujen höystämästä biisistä muotoutuu vaihtoehtorockin priimaesimerkki. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 196 Maria Mena – Habits (feat. Mads Langer)

Nais–mies-duetot ovat aina otollisella maaperällä vaarassa valua korniuden ja siirapin puolelle. Onnistuessaan ne sen sijaan voivat olla kuin Maria Menan ja Mads Langerin duetto. Nainen myöntää tekevänsä virheitä ja pyytää mieheltä tilaa, mitä hän lupaa rakastuneena antaa. No, kuulostaahan se kornilta, mutta yllättäen laulu on liikuttava, herkkä ja todellinen. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 195 Boris – Looprider

New Albumin hienosti rakentuva seitsenminuuttinen päätösraita on kuin kirjoittamattoman animesarjan lopputunnari. Loputtoman sinisen taivaan alla hahmot katoavat voitonriemuisina horisonttiin, taustalla ulisee kauniin hypnoottinen synamelodia ja Takeshi laulaa ”ARUU-PURAIDAA!” Dronemetallitrio loikkasi hetkeksi melodisen shoegaze-popin pariin – ja tämähän toimii. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

# 194 Crooked Fingers – The Counterfeiter

The Counterfeiter lienee eräs Eric Bachmannin levytysuran hienoimmista hetkistä. Breaks in the Armor -albumin nukkavieru nelosraita on päällisin puolin jopa hieman viimeistelemättömän oloinen. Silti kaiken kädet taskussa kuljeskelevan vaatimattomuuden ja alakuloisuuden alla se sykkii rintaa pakottavaa elinvoimaa, joka etsii tietään kohti vapauttavaa piano-outroa. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 193 Jaakko Laitinen & Väärä raha – Malja elämälle

Lapland Balkan -termillä musiikkiaan luonnehtiva orkesteri on faniensa mielestä Suomen kovin keikkabändi. Laajempi yleisö saattaa löytää yhtyeen kiihkeän romani-iskelmän maaliskuussa ilmestyvän Yö Rovaniemellä -kakkoslevyn myötä. Esimakua tarjoaa tämä Balkan Fever -kokoelmalla julkaistu ylistyslaulu elämän elämiselle tappiin. Rouhean romanttista luomumusiikkia. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Voit kuunnella kappaleen studioversion Soundcloudista.

# 192 Ke$ha – Blow

Ke$han Tik Tok on ylivoimaisesti yksi kuluvan vuosituhannen parhaita valtavirran hittibiisejä, mutta Ke$han esikoisalbumin muu materiaali antoi ymmärtää neidin tarjonnan olevan vain yhden onnistumisen varassa. Toisin kuitenkin kävi. Blow’ssa yhdistyy Tik Tokin tapaan iskevän moderni tuotanto hedonistiseen nuoruuden ylistykseen keskisormi juuri sopivasti pystyssä. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 191 Jamie Woon – Lady Luck

Lucklady on Malmin kuumin yökerho. Siellä ei soi Jamie Woonin Lady Luck -kappale, sillä vaikka sitä on mukava laulaa mukana, on sitä vaikea tanssia. Lady Luck on Woonin paras kappale. Toiseksi paras on Charles & Eddien Would I Lie to You, jota britti esittää livenä. Se ei ole sattumaa, sillä Woon on kuin modernin soulin Charles tai Eddie. Ehkä Eddie, joka yhä elää. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 190 Hooray for Earth – Bring Us Closer Together

Että kehtaavat! Tällaisen korvamadon päästivät ihmispopulaatiota kiusaamaan. Poppikoukkuja lojuu väijyssä joka kulman takana. Kertosäe täyttäisi Rion kuulun Maracana-stadionin äärimmäistä kolkkaansa myöten. Jytästomppi pistää sukat ja tumput pyörimään. HFE-maestro Noel Heroux ei olekaan mikään hento indiehyasintti, vaan säälimätön radiohittikone. U-u-u-uu-u-u-u. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 189 Beirut – Santa Fe

Beirutin sooloprojektista bändiksi paisuttanut Zach Condon on kotoisin Santa Festä, josta hän laulaa niin kuin paikasta pitää laulaa: helmeilevän herkästi sekä sympaattisesti sävellyksessä, jota voi vaivatta hyräillä. Kappale rakentuu yksinkertaisen rumpukompin varaan, kunnes kepeät mariachi-torvet ottavat vallan. Santa Fe tuoksuu auringon polttamalta heinikolta. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 188 Rainbow Arabia – Without You

Kuinka moneen elektroniseen duoon meillä on varaa nykyisessä maailmantalouden tilanteessa? Rainbow Arabia vielä menköön. Danny ja Tiffany Prestonilla, Los Angelesista kumpuavalla avioparilla, on sentään jokin koukku, nimittäin maailmanmusiikillinen ja eritoten itämainen hälinä. Without You sijoittunee kombon skaalassa lähimmäs kotikulmia muovisankoperkussioineen. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 187 SMC Lähiörotat – Raffii Suomi-flättii

Skatemaniacs, Espoo-Wu, Foghorn, Daggers, Los Lepes. Kuulostaako tutulta? Niin. Itä-Helsingin lähiöistä rullaava SMC Lähiörotat saa olon haikeaksi, vaikka ei olisi koskaan kyseisistä skeittijengeistä kuullut. ”Spotilta spotille raffii Suomi-flättii”. On siitä jotain kaunista, kun kymmenpäinen lauma vanhoja ja nuoria astuu dekkien päälle ja muistelee nuoruuttaan. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 186 Eleanor Friedberger – Heaven

Kimuranteista kappaleistaan ja eriskummallisista levyprojekteistaan tunnetun Fiery Furnacesin jäseneltä ei välttämättä osaisi odottaa raikkaan melodista poplevyä. Eleanor Friedbergerin ensimmäinen soololevy Last Summer oli kuitenkin juuri sellainen. Loistokkain näyte naisen taidoista on purkka- ja taidepopin välimaastossa ihastuttavasti tanssahteleva Heaven. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

French Kiss
83The Dodos on sanfranciscolainen kaksikko, jonka ilmaisuvoiman runkona on passiivis-aggressivisesti kohdeltu rumpurakennelma ja akustinen kitara. Läpimurtoalbumi Visiter (2008) esitteli yhtyeen omaperäisen ja leikkisän soundin, joka oli paljas ja kiihkeä mutta pullollaan ihastuttavia melodioita. Tuolloin ja edelleen läsnä ovat psykedeelisempi The Beatles, myöhempien aikojen Led Zeppelin ja toisaalta aikalaiset Grizzly Bear ja Animal Collective. Fleet Foxes -tuottaja Phil Ek päästi hypekrapulaisen bändin pehmenemään seuraajalevy Time to Dien (2009) sessioissa ja leipoi bändille laveamman äänimaailman, jossa yhtye pääsee vapautuneesti seikkailemaan vasta nyt palattuaan luottotuottajansa John Askew’n huostaan. Vierailevan Neko Casen kuulaanraikas ääni puhaltaa ratkaisevan myötäpuhurin dodolintujen siipien alle ja tavoittaa juuri ne herkkyyspisteet, joihin kitaristilaulaja Meric Long koskettaisi, jos kykenisi. Don’t Try and Hide It sekä pysäyttävä Companions sisältävät silkan nerokkuuden viitteitä. (Jukka-Pekka Ronkainen)

Video ei ole enää saatavilla

Dropkick Murphys – Going Out in Style

Born & Bred
77 Siinä on jotain symbolista, että vuosikymmen takaperin Dropkick Murphysin Sing Loud, Sing Proud -levyllä raakkui irkkulegenda Shane MacGowan, mutta tällä kertaa mukana piipahtaa itse Bruce Springsteen. Kelttisydäminen bändi on juurtunut läpi Bostonin katujen ja tehnyt kodin jenkkiduunarin sielunmaisemaan. Going Out in Style on pantu samoista maltaista kuin edeltäjänsä: hilpeät tina- ja säkkipillimelodiat kohtaavat hardrockilla tahritun punkin. Kunnon bileitten harvoja muistijälkiä on usein parempi olla kaivelematta, ja parhaalta nämäkin kemut maistuvat silloin, jos ei muista bändin tehneen tämän levyn jo kuutisen kertaa aiemmin. Albumi kertoo fiktiivisen tarinan irlantilaissiirtolaisesta, joka on jatkuvasti matkalla tappelemaan perusarvojen puolesta. Pakolliset balladit katkokävellään ryhdin ja patetian välimaastossa, ja ajattomien yhteislaulujen kirjoittaminen on Dropkick Murphysille edelleen liian haastavaa. Patrioottinen Broken Hymns uhkaa läikkyä yli pahemman kerran, mutta retkueen nostalgialiekki hehkuu työläistradition äärellä niin kirkkaana, että ylilyönnit tohtii antaa anteeksi. (Jukka-Pekka Ronkainen)

Video ei ole enää saatavilla

I’m from Barcelona – Forever Today

EMI/Parlophone
62 I’m from Barcelonan syntytarina on musiikkihistorian sympaattisimpia. Vuonna 2005 göteborgilainen Emanuel Lundgren kirjoitti nipun lauluja ystäviensä soitettavaksi, löytyipä näiltä soittotaitoa tai ei. Lähes 30-henkinen kollektiivi uskoi alusta asti yhdessäolon kirkastamiin duurisointuihin. We’re from Barcelona -hittiään lukuun ottamatta orkesteri ei kuitenkaan tehnyt mitään, mikä olisi ollut riemukkaampaa kuin heidän konseptinsa. Neljäs levy jatkaa samoilla raiteilla. Forever Today pursuaa juhlamieltä ja hetken huumaa. Albumin musiikillinen anti kiteytyy ajatukseen David & the Citizensistä lipittämässä itseään sokerihumalaan Scissor Sistersin kanssa. Orkesterin massiivisuus kuuluu lähinnä taustahuutoina, rikkaina soitinvalintoina ja rytmiraitoja tukevana taputteluna. Konsensushenkinen hurmos ja lapsekkaat melodiat saavat hyvälle tuulelle, mutta levyn jatkuva käyttö aiheuttaa ähkyn. Kesäisen piknikin ääniraidaksi kiekko on kuitenkin omiaan – kunhan juhliin on kutsuttu kaikki kaverit. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Pet Shop Boys – The Most Incredible Thing

Parlophone
46 Pet Shop Boysin kynä tylsyi 1990-luvun kuluessa pahoin. Siksi orkesterin viime vuosien virkeää ilmettä voi pitää hienoisena ihmeenä. Edelläkävijöiksi Neil Tennantista ja Chris Lowesta ei ole ollut kahteen vuosikymmeneen, mutta kaksikko on silti onnistunut päivittämään sointiaan perustellusti. The Most Incredible Thingissa uutta on konsepti: levy on balettiesityksen soundtrack. Ajoittaisesta visuaalisuudestaan huolimatta musiikki ei muutu kuviksi niin vahvasti kuin kaksikon tulkinnassa Panssarilaiva Potemkinista (2005). Koreografiasta riisuttuna The Most Incredible Thing paljastaa lähinnä sen, miten suuri osa Pet Shop Boysin nerokkuudesta piilee sen pop-vainussa ja muodon tajussa. Kun yhtälöstä poistetaan Tennantin ääni, lakoniset lyriikat ja tarttuvat melodiat, jää jäljelle vain lupaavia aihioita ja taiten koneistettuja orkesteraatioita. Niiden kujeilevuus ja kokonaisuuden ammattimainen hallinta lupaavat hyvää tulevaisuuden kannalta. Varsinainen käyttöarvo levyltä kuitenkin puuttuu. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Rainbow Arabia – Boys and Diamonds

Kompakt

60 Rainbow Arabia edustaa M.I.A.:n ja Gang Gang Dancen jälkeistä musiikkisukupolvea, joka ammentaa vaikutteita globaalista populaarimusiikista, kuten Sublime Frequenciesin katalogista. Debyyttialbumilla Boys and Diamond voikin kuulla vaikutteita ainakin intialaisesta bhangrasta, ja Tiffany Prestonin laulutyylissä kaakkoisaasialaista villiyttä. Pääosin aviopariduon tuotokset ovat kuitenkin aika tavanomaista nykydiskoelektroa dubstep-vaikutteilla, joskin virkistävillä soundeilla: esimerkiksi nimibiisin ohella albumin potentiaalisimmaksi hitiksi muodostuva Blind on silkkaa Madonnaa. Boys and Diamondsin kappalemateriaalin taso lopahtaa loppua kohden, mutta alkupuoliskon globaali groove toimii takuulla tanssitarkoituksessa. (Juho Kaitajärvi)

Video ei ole enää saatavilla