Green River. Mark Arm viihdyttää suomalaisia sanaleikkien ystäviä nostamalla kätensä ylös.

Green River -> Mudhoney

Vuonna 1984 perustettu Green River oli Seattlen grungebuumin kehtobändi, josta sikisi Mudhoney ja kierteen kautta Pearl Jam. Pari ep:tä ja yhden pitkäsoiton (Rehab Doll, 1988) julkaisseen Green Riverin meluisassa soinnissa kuuluu kummankin yhtyeen alkukantaisia vaikutteita, lähinnä garage punkia ja heavy rockia. Yhtyeen lopettaessa vuonna 1990 laulaja-kitaristi Mark Arm siirtyi ex-Green River -kitaristi Steve Turnerin kera mesoamaan Mudhoneyn yhä jatkuvaa garageräimintää. Basisti Jeff Ament ja kitaristi Stone Gossard puolestaan perustivat traagisen lyhytikäisen, psykedeelisemmin ja suurieleisemmin itseään ilmaisseen Mother Love Bonen, joka edelsi Pearl Jamia.

Video ei ole enää saatavilla

Deep Wound –> Dinosaur Jr

J Mascis ja Lou Barlow perustivat vaihtoehtoisen kitararockin tärkeimpiin yhtyeisiin kuuluvan Dinosaur Jr:n vuonna 1984. Sitä ennen he soittivat lyhytikäiseksi jääneessä hardcore- ja noise-yhtyeessä Deep Woundissa, jonka virallinen levytysura jäi yhden ep-levyn ja parin irtobiisin mittaiseksi. Yhden kappaleen mittaisen live-comebackin huhtikuussa 2004 tehneen Deep Woundin vähäinen tuotanto on koottu tynnyrinpohjia myöten kahdelle yhtyeen mukaan nimetylle kokoelmalevylle vuosina 1997 ja 2006.

Video ei ole enää saatavilla

Treat Her Right –> Morphine

Ennen kuin Morphine keksi oman musiikillisen universuminsa, Mark Sandman ja aika ajoin Morphinessa rumpuja paukuttanut Bill Conway soittivat Uuden-Englannin alueella kulttisuosiota nauttineessa, Roy Headin vanhasta hittistä nimensä napanneessa ja vaihtoehtorockia sekä bluesia sekoittaneessa Treat Her Rightissa. Sandman soitti bändissä tittelillä ”low guitar”, joka toimi hyvänä harjoitusalustana miehen omaperäiseen basismiin myöhemässä ja huomattavasti menestyneemmässä bändissä. Sandmanin sisältänyt versio bändistä jätti jälkeensä kaksi levyä: Treat Her Right (1988) ja Tied To The Tracks (1989). Varsinkin jälkimmäinen on erittäin hyvä. Bändin omalaatuinen instrumentaatio antoi sille omanlaisensa soundin ja kolme lahjakasta säveltäjää (Mark Sandman, Jim Fitting, Dave Champagne) rutkasti vahvaa materiaalia. Harpisti Fitting soitti myöhemmin muun muassa The The -yhtyeessä.

Video ei ole enää saatavilla

Goober & the Peas –> The White Stripes

The White Stripesin valloitettua maailman Jack Whitella on vielä riittänyt paukkuja soolouran käynnistämiseen ja kahden korkean profiilin yhtyeen (The Dead Weather, The Raconteurs) perustamiseen. Eikä White laiskotellut 1990-luvullakaan: The White Stripesin perustamisen jälkeenkin hän teki lyhyitä visiittejä useisiin detroitilaisbändeihin, sellaisiin kuin The Go, Two-Star Tabernacle ja The Hentchmen, ja levytti yhden EP:n The Upholsterers -duonsa kanssa. Whiten – tai itse asiassa tuolloin vielä John Gillisin – aivan ensimmäinen bändikiinnitys oli kuitenkin rumpalin pesti puolihumoristisessa countrypunkyhtyeessä Goober & the Peas. Whiten liittyessä yhtyeeseen bändi oli jo uransa loppusuoralla, mutta Whiten soittoa voi kuitenkin kuulla bändin ainoaksi jääneellä albumilla The Jet-Age Genius of Goober & the Peasillä (1995).

Video ei ole enää saatavilla

Lifter Puller –> The Hold Steady

Klassista rockia, Replacementsin rempseyttä ja ensiluokkaisia sanoituksia yhdistelevä The Hold Steady herätti kriitikoiden kiinnostuksen jo esikoisalbumillaan Almost Killed Mellä (2004) ja sai ostavan yleisön kelkkaansa kolmannella albumillaan Boys and Girls in Americalla (2006). Bändin voimakaksikolla, laulaja-kitaristi Craig Finnillä ja kitaristi-basisti Tad Kublerilla, oli kuitenkin tuossa vaiheessa takanaan jo kymmenen vuotta turhauttavaa tarpomista vaihtoehtorockin keskinkertaisuuden suossa. Kaksikon edellinen bändi, vuonna 1994 perustettu Lifter Puller, tukeutui sekin Finnin vahvoihin sanoituksiin, mutta oli musiikillisesti lähempänä taiderockia ja kulmikasta post-punkia – kuitenkin puolen vuosikymmentä liian aikaisin saavuttaakseen kaupallista menestystä. Lifter Pullerilta julkaistiin kolme albumia, ja bändin lähes koko tuotannon saa haltuunsa näppärästi, kun hankki albumeista viimeisen, Fiestas and Fiascosin (2000), ja sen rinnalle kaksi ensimmäistä albumia ynnä rykelmän sekalaisia single- ja ep-raitoja niputtavan Soft Rock -kokoelman (2002).

Video ei ole enää saatavilla

Inside Out –> Rage Against The Machine

Vuodet 1998–1991 Zack De La Rocha hioi poliittisia kulmahampaitaan ja räksyttävää laulutapaansa Inside Out -nimisessä hardcore punk -yhtyeessä. Inside Outin ainoaksi viralliseksi julkaisuksi jäi vuonna 1990 ilmestynyt EP No Spiritual Surrender, mutta bändi saavutti merkittävää kulttimainetta etenkin Yhdysvaltain länsirannikolla, jossa se väsymättömästi keikkaili. Inside Out oli väkevän kantaaottava yhtye siinä missä Rage Against the Machinekin, minkä sellaiset kappaleet kuin Fight for Life, Burning Fight, Blind Oppressor, Darkness of Greed ja – kyllä – Rage Against the Machine jo nimillään osoittavat. Samaan aikaan RATM-kitaristi Tom Morello etsi itseään funkilla ja glamilla metalliaan maustavassa Lock Up -yhtyeessä, josta ääni- ja kuvanäyte tässä.

Video ei ole enää saatavilla

Maolainen istumalihasvallankumous

Kun istun tässä perseelläni sohvassa vuonna 2013, on pakko sanoa, ettei mieleen tule kovin montaa rap-metallia oksettavampaa ilmiötä; ilmiötä, joka olisi tuottanut maailmaan vähemmän musiikillista hyvää. Ja rap metal myös täytti Evan Seinfeldin pään piripintaan kusella, siinä missä aiemmin siellä oli ehkä vielä tilaa hapelle. Joskus herään öisin ja mietin, että millaisessa maailmassa Public Enemyn ainoa perintö on ehkä tämä…

Ja sitten on se poliittinen puoli. Kalliisti koulutettu keskiluokan kersa liimailee kitaraansa maolaisen kokaiinia salakuljettavan ja talonpoikia lahtaavan terroristiorganisaation tarroja. Niihin aikoihin, kun Rage Against The Machine oli pinnalla, kävin usein Two Bells Tavern -nimisessä baarissa. Sen miesten vessan seinässä oli graffitteja, kuten ”HEITÄ HOMO VOLTTI”. Oikeasti! Ja ”DO NOT SPEAK OF REVOLUTION UNTIL YOU ARE READY TO EAT RATS”.

Rottien syömisestä en tiedä, mutten usko, että Morello oli missään vaiheessa valmis käymään läpi sitä prosessia, joka on maolainen kulttuurivallankumous. Ja kyllä, luin itsekin Noam Chomskya ja Howard Zinniä kritiikittömästi silloin, 20 vuotta sitten, mutta haluaisin kovasti uskoa, etten ollut missään vaiheessa samoilla bonustasoilla kuin Tom Morello…

On siis jonkinasteinen mysteeri, että rakastan joitain Rage Against The Machinen kappaleita näinkin paljon. Tämä vain on yksi niitä bändejä, jotka parhaimmillaan jyräävät omalla suvereeniudellaan kaikki heidän tielleen asettamasi esteet. Ei voi mitään. Ihan turha edes yrittää. Bulls On Parade on kuin My Sharona rastapäisille vaihtoehtonuorille.

Voin jopa antaa miehistölle anteeksi Audioslaven…

http://www.dailymotion.com/video/x21p15_rage-against-the-machine-bulls-on-p_music#.UP8OHYlevXg

Rage Against the Machine, posket punoittaen systeemiä vastaan.

Kalifornialaisen Rage Against the Machinen vihassa ja turhautumisessa valtaapitäviä kohtaan on paljon hyvää ja aitoa ja sympaattista, mutta myös paljon sellaista, joka saa 20 vuotta myöhemmin kuunneltuna posket punottamaan.

Yhtyeen nimeä kantanut debyyttilevy on aikansa tuote. Se on raskaan poliittisen musiikin esiinnousu, grungen ja x-sukupolven ambivalentin slackerismin antiteesi ja, valitettavasti, nu-metalin alkusoitto. Sitä tulisi seuraamaan lukematon määrä nuoria musikantteja, joilla on kova palo olla yhtä vihaisia, mutta ei oikeastaan mitään syytä siihen. RATM:n solisti Zack de la Rocha syö kymmenen freddurstia ennen kuin nousee sängystä ylös.

Bullet in the Head operoi väkivaltaisilla kuvilla. De la Rocha sylkee katkeria räkäklimppejä naruja vetelevää yläluokkaa kohtaan: amerikkalainen yhteiskunta on sairas, ja syöpäpesäkkeitä löytyy sen jokaisesta raajasta. Epäoikeudenmukaisuus on kaikkialla, missä puhvelit ovat joskus temmeltäneet, ja se vie ojanpohjiin vuosittain miljoonia amerikkalaisia.

”Believin’ all the lies that they’re tellin’ ya
Buyin’ all the products that they’re sellin’ ya
They say jump and ya say how high
Ya brain-dead
Ya gotta fuckin’ bullet in ya head”

Tällainen mediakritiikki oli vuonna 1992 tuoretta. Persianlahden sota oli ensimmäinen laajalti televisioitu ja reaaliaikaisesti massamediassa puitu konflikti, jonka uutisointi oli puolin ja toisin epäluotettavaa. Tutkijat ovat puhuneet siitä, kuinka koko sota käytiin lopulta ainoastaan televisioruuduilla. Median linssi suodatti ja filtteröi tapahtumat televisiokanaville suotuisaan muotoon. Koko kansan käsikirjoitettua viihdettä, mainoskatkojen ympärille saksittuna.

Rage Against the Machinen jäsenet eivät lannistuneet, vaan vittuuntuivat. Vuonna 1991 kitaristi Tom Morello jätti hevi-glam-ryhmä Lock Upin ja perusti uuden yhtyeen yhdessä räppiklubilla tapaamansa Zack de la Rochan kanssa. Mukaan tulivat pian myös rumpali Brad Wilk sekä basisti Tim Commerford. Ensimmäinen demonauha, nimeltään Rage Against the Machine, valmistui jo saman vuoden joulukuussa. Kahdentoista kappaleen demolta seitsemän raitaa päätyi vuosi myöhemmin julkaistulle albumille, osa tosin uusiksi rukattuina.

Musiikillisesti debyyttilevy on energinen ja ihanan suoraviivainen, mutta tyylivalinnat tökkivät. Tom Morellon luova kitarankäyttö toki viehättää, ja Rochan slogan-vetoisessa ulosannissa on paikoin yksinkertaisen osuvia oivalluksia. Silti valkoisen miehen naama irveessä rypistetty raivofunk on tyylilaji, joka vaatii 20 vuotta myöhemmin hyvin tarkan asennoitumisen kuulostaakseen joltain muuta kuin huvittavalta reliikiltä. Ei liene ihme, että 2000-luvun indieväki kaikessa ysärinostalgiassaan on hypännyt RATM:n lanaaman totisen metallipolun ylitse.

Yksi syy siihen on tietenkin se, että siinä missä slowdivet ja ridet ovat esteettisiä ikoneita, RATM on ennen kaikkea poliittinen voima. Aikaansa sidottu. Bullet in the Head heijastelee 1990-luvun alun tapahtumia ja menee asiat edellä. Heviriffit ja räppimaneerit ovat esittäjiensä valitsemia työkaluja viestin takomiseen. On kehittyvää teknologiaa, multimediallisuutta, propagandaa, matkapuhelimia, paranoiaa. De la Rocha vaahtoaa valtion aivottomiksi apinoiksi kaasuttamille kansalaisille: herätkää!

Apinat menivät, ja ostivat albumia triplaplatinan arvoisesti.

Video ei ole enää saatavilla