Ei Jussi Mäntysaaren ”kylmikset”, vaan arkistokylmikset.

Nuorgam kävi läpi Jussi Mäntysaaren Twitterissä ja blogissaan paljastamat ”kylmikset”. Niitä löytyi 45 kappaletta. Näiden perusteella voi vaikka suomalainen artisti tai yhtye päätellä, millaista musiikkia pitää tehdä, että saa Mäntysaarelta ”kylmikset”.

Tiedätkö Jussi Mäntysaaren? Jos et, niin Nuorgam voi esitellä.

Jussi Mäntysaari on Suomen toiseksi suurimman radiokonklaavin (alkuperäisen tekstin virhe korjattu, kiitos A. Granlund! – edit. huom.) Nelonen Median tuore musiikkipäällikkö. Sitä ennen hän oli Vuoden ohjelma-/musiikkipäällikkönä palkittu Spotifyn Suomen editori, jonka”kynästä” lähtivät lukuisat Suomi-musan soittolistat. Sitä ennen hän oli musiikkitoimittaja ja kriitikko, joka kirjoitti muun muassa Rumbaan. Hän on siis Musamediavaikuttaja isolla M-kirjaimella. Lisäksi hän on ahkera twitteristi ja bloggaaja.

Merkittävästä asemastaan johtuen Mäntysaaren musiikkimaku kiinnostaa monia. Mielipiteensä hän kertoo julkisuudessa valikoidusti, lähinnä Twitterissä ja blogissaan.

Aina välillä hän kertoo saavansa kylmikset.

”Kylmikset” on musabisnes-skenen – levy-yhtiöpomojen, tiedottajien, tv:n musiikkiohjelmien kommentaattorien ja toisinaan artistien itsensäkin – käyttämä termi sille, että jokin saa aikaiseksi kylmät väreet.

Tämä tapahtuu siis hyvässä mielessä, ei inhosta tai pelosta.

Kappale, joka aiheuttaa”kylmikset”, toisin sanoen ”koskettaa” eli vetoaa tunteisiin,”nostaa karvat pystyyn” ja”saa ihon kananlihalle”.

Ei ole yhdentekevää, mistä musiikista Jussi Mäntysaari pitää eli mistä hän saa kylmikset. Sellainen biisi kun päätyy todennäköisimmin jollekin Sanoman valtavan kanavaverkoston soittolistoista ja sitä kautta lukemattomien suomalaisten korviin.

Kylmikset kannattavat.

Nuorgam kävi läpi Mäntysaaren Twitterissä ja blogissaan paljastamat ”kylmikset”. Niitä löytyi 45 kappaletta. Näiden perusteella suomalainen artisti tai yhtye voi päätellä, millaista musiikkia pitää tehdä saadakseen Mäntysaarelta”kylmikset”.

Kylmikset eivät ole erityisessä järjestyksessä.

Kylmikset aiheutti: Radioheadin Exit Music (for a film) Westworld -tv-sarjassa

http://alsosprachjussi.blogspot.fi/2016/12/arvio-hbon-westworld.html

Kylmikset aiheutti: JVG:n keikka Provinssissa 2015

http://alsosprachjussi.blogspot.fi/2015/06/

Kylmikset aiheutti: Chandelier, Straight for the Knife, Free the Animal ja Dressed in Black Sian albumilla 1000 Forms of Fear

http://alsosprachjussi.blogspot.fi/2014/07/levyarvio-sia-1000-forms-of-fear.html

Kylmikset aiheutti: Ed Sheeranin välipalana esittämä versio Nina Simonen Feeling Good -biisistä Saku Suurhallissa 2015

http://alsosprachjussi.blogspot.fi/2015/02/livearvio-ed-sheeran-saku-suurhall.html

Kylmikset aiheutti: Kentin Tigerdrottningen-albumin kappale Den andra sidan

http://alsosprachjussi.blogspot.fi/2014/12/vuoden-levyt-2014-ulkomaiset-top-10.html

Kylmikset aiheutti: Sufjan Stevensin Carrie & Lowell -albumi

http://alsosprachjussi.blogspot.fi/2015/04/levyarvio-sufjan-stevens-carrie-lowell.html

Kylmikset aiheutti: Anssi Kelan tarinointi keikallaan 2015

http://alsosprachjussi.blogspot.fi/2015/11/miksi-anssi-kelan-keikat-ovat-niin.html

Kylmikset aiheutti: Lassi Valtosen Pispala-kappale

http://alsosprachjussi.blogspot.fi/2011/12/

Twitterin lukuisat kylmikset yhtenä kylmikset-rintamana:

Disclaimer: Kirjoittaja on tuntenut Jussi Mäntysaaren yli 10 vuotta. Mäntysaari ei tiennyt jutusta eikä sitä näytetty hänelle ennen julkaisua. Kirjoittaja itsekin käyttää aina välillä sanaa kylmikset, ironisesti totta kai.

”Thom Yorke kuulostaa Daydreamingia laulaessaan hauraalta – että hän murtuu palasiksi, jos häneen koskee.”

Lokakuussa 50 vuotta täyttävän Thom Yorken taito kirjoittaa lauluja, joissa hän kuulostaa hipaisusta palasiksi murenevalta ihmisolennolta ja joiden tunnelma on duurisävellajista huolimatta surumielinen, ei ole kadonnut 23 vuodessa mihinkään.

”Dreamers
They never learn
Beyond the point
Of no return
Then it’s too late
The damage is done”

Pianovetoiset balladit ovat Radioheadin tuotannon yhden reunan kulmakiviä. Syy ja seuraus -teemainen Karma Police (1997). Unenomaisen painostava ja uhkaava Pyramid Song (2001). Elämän viimeisiä hetkiä pyörittelevä Videotape (2007).

Vuonna 2016 julkaistun A Moon Shaped Pool -levyn toinen single Daydreaming on jatkoa Radioheadin pianokulmakiville. Se on myös yksi surumielisimpiä tietämiäni kappaleita, jonka sävellaji on duuri. Daydreaming on yksinkertaisen upea laulu, jonka kitaristi Jonny Greenwoodin tekemät jousisovitukset kruunaavat.

Radioheadin laulaja Thom Yorke erosi 23 vuoden yhdessäolon jälkeen vaimostaan Rachel Owenista vuonna 2015. A Moon Shaped Pool -levyn sanoitusten on tulkittu käsittelevän monin paikoin parin eroa. Daydreamingin lopussa Yorken lauluääntä on efektoitu vahvasti ja eri tulkintojen mukaan hän laulaa ”Half of my life” tai ”Half of my love”, minkä on tulkittu kertovan tuosta vaikeasta vaiheesta Yorken elämässä.

”This goes
Beyond me
Beyond you
The white room
By a window
Where the sun comes
Through
We are
Just happy to serve
You”

Yorke kuulostaa Daydreamingia laulaessaan hauraalta – että hän murtuu palasiksi, jos häneen koskee. Kaikessa haavoittuvuudessaan Yorke on kuitenkin samastuttava ja inhimillinen. Murtumaisillaan olevan äänen takana ei ole vain yksi maailman tunnetuimmista rocktähdistä. Siellä on elävä ja tunteva ihminen.

Thom Yorken ex-vaimo ja kahden lapsen äiti Owen kuoli syöpään joulukuussa 2016. OK Computer -albumin (1997) 20-vuotisjuhlapainos on omistettu Rachel Owenille. Tuossa kontekstissa Daydreaming on vielä astetta kauniimpi laulu.

Daydreaming on vaikuttava näyte siitä, miksi Radiohead on ollut jo yli 20 vuoden ajan yksi tärkeimpiä yhtyeitä valtavirran ja indien välimaastossa. Se on tolkuttoman kaunis laulu, joka saattaa nousta tulevaisuudessa vieläkin isompaan asemaan bändin tuotannossa.

Hyvin isossa asemassa se on jo nyt.

Video ei ole enää saatavilla

Radiohead – oodeja itsemurhalle?

Mitä voi tehdä, kun on kitararockin parissa saavuttanut jo kaiken mahdollisen? Kadota tietysti.

”I jumped in the river and what did I see?
Black-eyed angels swam with me
A moon full of stars and astral cars
All the things I used to see”

Helpoin keino kadota olisi vain pysyä hiljaa, mutta Radiohead päättikin kadota musiikkiinsa. Useilla Kid A:n ja Amnesiacin kappaleilla Thom Yorken omintakeinen ääni onkin runnottu tunnistamattomaksi, kierretty elektronisen mankelin lävitse. Toisaalla Travis ja Coldplay tekivät miljoonia varhaisesta Radioheadista siistimällään soundilla, mutta Yorken poppoon kunnianhimo oli toista maata.

Amnesiacin ensimmäinen single Pyramid Song on kuitenkin toista maata, sillä harvoin Yorken ääni on näin etualalla, ja se sopiikin kappaleen lievästi arabialaiseen tunnelmaan – josta kappale on saanut tangentuaalisen nimensä.

Pyramid Song on niin harras ja virrenomainen kappale, että popmusiikin kanssa sillä ei hirveästi samoja geenejä ole. Samalla se innoittaa kuulijaa tulkistemaan kappaleen oodiksi itsemurhalle: kuinka muuten voisi saavuttaa tilan vailla pelkoa ellei sitten loikkaisi virtaan mustasilmäisten enkelien kanssa?

Englannin singlelistalle kappale nousi sijalle viisi. Joskus, hyvin harvoin tosin, kansa tietää.

”All my lovers were there with me
All my past and futures
And we all went to heaven in a little row boat
There was nothing to fear and nothing to doubt”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Radioheadilta äänestettiin myös kappaleita All I Need, Everything in Its Right Place, Idioteque, Jigsaw Falling Into Place ja Weird Fishes / Arpeggi.

Radiohead – just kiddaeing.

Radiohead julkaisi vuonna 2000 Kid A -albumin, jolla se keksi itsensä uudelleen, vaikka OK Computerin jälkeen kukaan ei ollut sitä pyytänyt tai toivonut. Saati aluksi uskonut korviaan. Ilman Kid A:ta…

…Radiohead olisi juuttunut fin de sieclen teknologia-angstiinsa ja kitaroihin. Nyt he voittivat fobiansa kohtaamalla sen.

…Radioheadilta olisi odotettu sen rajallisen mittaisen loppu-uran ajan ”uutta OK Computeria”. Järjettömästi ja turhaan, kunnes bändi olisi saanut tarpeeksensa ja luovuttanut.

…Radiohead voisi aivan hyvin tehdä comebackin tämän vuoden Primaverassa ja soittaa Karma Policea, Street Spiritiä ja muita OK Computerin ja The Bendsin hittejä ja itkettää varhaiskeski-ikäistä ja nuoruutensa jo kadottanutta yleisöään. Ja siinä sivussa osoittaa muuttuneensa Paranoid Androidin rahanahneeksi ”Gucci little piggyksi”.

…musiikkitoimittajilta puuttuisi kunnollinen klisee ”itsensä täydelliselle ja koneelliselle uudelleenkeksimiselle”. Vai sanottaisiinko muka ”tehdä Transit” Neil Youngia mukaillen? Häh?

…Radioheadista ei olisi tullut ”aikamme tärkeintä bändiä”, popmaailman virallista kultaisia innovaatioita hautovaa pekkahimasta tai vastaavaa fantastikkoa, vaan sille olisi voinut povata ideakaivon hidasta tyrehtymistä.

…Pitchfork olisi jakanut kymmenpisteisiä fiilispohjalta nykyistä pidempään. Ainakin jos tätä esseetä on uskominen.

…Radiohead ei olisi koskaan tehnyt omaa Metal Machine Musiciaan. Tai ei se sitä nytkään tehnyt kuin Nick Hornbyn mielestä.

…Radioheadia voisi nälviä siitä, ettei se keksinyt mitään konkreettisesti ”ennenkuulematonta” musiikkia, sillä Kid A:hin verrattuna OK Computeria voi hyvällä tahdolla kutsua yhdeksi angstiseksi ja erinomaiseksi kitararocklevyksi muiden aikalaistensa joukossa.

…meillä ei todennäköisesti olisi King of Limbsiä. No, jokaisella hopeareunuksella on pilvensä, kuten viisaammat sanovat.

Video ei ole enää saatavilla

Ahistaa.

Radioheadin OK Computer on monelle se albumi. Se on tietyn popdiggari-ikäluokan Sgt. Peppers Lonely Hearts Club Band tai Kind Of Blue. Yhden vuosikymmenen mestariteos, joka tullaan aina liittämään suurten levyjen jatkumoon.

Sitä se on ainakin minulle. Kuunnellessani albumin ensimmäisen kerran, kyynelehdin neljästi. Nyyhkytin Exit Music (For A Film) -kappaleen kliimaksissa, jossa Thom Yorke laulaa täysin palkein ”now we’re one in everlasting peace”, Karma Policen lopussa , Luckyn mahtavan ”it’s gonna be a glorious day” -säkeen aikana ja Paranoid Androidin kolmannessa osassa, jossa Yorken ääni monistuu useisiin enkelimäisiin stemmoihin samalla, kun 1990-luvun lopun kidutettu sielu sylkee ulos ”the yuppies networking” -sanat. Melodioiden kauneus oli pakahduttavaa ja sanoitukset synkän ahdistavia, mutta olo lopulta katharttisen puhdistunut. Albumin loppuessa The Touristin mikronkilahdukseen, olin itsekin kypsää kamaa. Minulla oli uusi lempibändi.

Mikä tekee OK Computerista niin nerokkaan? Radioheadin levytyshistorian kiinnostavuudesta ja bändin kehityksestä vuosituhannen vaihteessa on kirjoitettu paljon, joten en ala siihen tässä yhteydessä. Albumin hienous avautuu kuitenkin osittain suhteessa bändin edeltäviin levytyksiin. Siinä missä Radiohead teki The Bendsillä huikean harppauksen yhden hitin ihmeestä vakavasti otettavaksi älykköbrittirock-bändiksi, karisti se OK Computerilla aikalaisyhtyeensä lopullisesti kannoiltaan ja nousi omaan yksityiseen kastiinsa.

OK Computer on Britpop 2.0. Melodia ja laulunkirjoittaminen ovat edelleen kaiken ytimenä. Ytimen ympärille kehittyi kuitenkin Jonny Greenwoodin pioneeritason kitarainsinööritaito, joka antoi bändin uralla ensimmäistä kertaa järkevän syyn kolmen kitaristin olemassaololle. Greenwood kehittyi myös multi-instrumentalistina monipuolistaen yhtyeen sointia ja antaen sävellyksellisesti lisätilaa Yorkelle laulajana.

Thom Yorke osoittikin viimeistään tässä vaiheessa olevansa sukupolvensa paras mieslaulaja. Hänen sanoituksissaan ei kuitenkaan ollut tietoakaan sen äänen kauneudesta, jonka kautta ne tulivat kuulluiksi. The Bendsin tunnustukselliset kertomukset muuttuivat abstraktioiksi, jotka paketoivat vuosikymmenen klaustrofobian ja Weltschmertzin. Samalla mustan huumorin kyllästämät tekstit sosiaalisesta eristäytymisestä, automaation ja tietokoneiden syrjäyttämästä luonnollisesta olemisesta, masennuksesta ja sen lääkitsemisestä, itsemurhasta, ympäristötuhosta, keskiluokkaisen lähiöelämän vieraantuneisuudesta, pakofantansioista ja sievistelevästä, tekopyhästä yhteiskunnasta avautuivat kohti uutta, täysin toivottomalta vaikuttavaa vuosituhatta. Kun kuuntelee Fitter Happier -kappaleen tai katsoo Meeting People Is Easy -dokumentin OK Computer -kiertueesta, ymmärtää miten ahtaana ja synkkänä paikkana Yorken mieltä pidettiin vuosituhannen lopussa. Laulaja nähtiin yhtä masentuneena kuin paranoidi androidi Marwin Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille -kirjasarjassa.

Tästä vitsistä sai nimensä Paranoid Android -kappale, OK Computerin ylistetyin hetki, jolla ilmenevät kaikki edellä mainitut piirteet. Se on biisi, joka sisältää kolme biisiä. Radioheadin jäsenet ovat haastatteluissa myöntäneet, että kappale syntyi liittämällä yhteen kolme aihiota, jotka eivät edenneet tahoillaan. Metodi on sama, jota The Beatles käytti tehdessään Happines Is A Warm Gun -kappaletta.

Ensimmäisessä osassa monimutkaisen näppäilykuvion säestämä puhuja yrittää saada unta päänsä sisäisiltä ääniltä. Seuraavaa osaa hallitsee Mission Impossible -henkinen rock-riffi. Tekstin puhujaa pidetään arroganttina paskiaisena, joka rakastaa vain itseään. Kolmas osa kuulostaa masentavalta, laskuhumalaiselta vaellukselta kotiin, kun baarin ovimies on heittänyt puhujan niskaperseotteella sateeseen juppien jäädessä verkostoitumaan keskenään.

Kappaleen nimi esiintyy tekstissä vain sen ensimmäisessä osassa. Silloinkin ”I may be paranoid, but not an anroid” -säe on upotettu syvälle miksaukseen ja sen lukee tietokoneen alkeellinen puheohjelma, kuin korostaen todellisuuden vierautta ja tulevaisuuden kaikennielevää teknokratiaa.

Video ei ole enää saatavilla

Syksyllä 45 vuotta täyttävä Yorke, jonka toinen silmä on lapsuudessa tehtyjen silmäoperaatioiden takia suurempi kuin toinen, on ehtinyt luoda Radioheadin kanssa Kid A:n, OK Computerin ja In Rainbowsin kaltaisia merkkipaalulevyjä. Mutta oleellisin kysymys on vielä kysymättä. Miten miehen hiustyylit ovat muuttuneet 20-vuotisen levytysuran aikana? Tässä lyhyt oppimäärä tärkeään asiaan.

#1 Blondattu kuontalo – Pablo Honey (1993)

Yorke, Ed O’Brien, Jonny Greenwood, Phil Selway ja Colin Greenwood perustivat 1980-luvulla Abingdonin poikakoulussa bändin nimeltä On A Friday, josta myöhemmin muotoutui Radiohead. Debyyttisingle Creep julkaistiin vuonna 1992 ja debyyttilevy Pablo Honey kiihkeimmän grungeaallon jälkimainingeissa vuonna 1993.

Tämä näkyi myös laulusolistin hiuskuontalossa. Blondattu pehko toi vahvoja Kurt Cobain -mielleyhtymiä. Tukka näyttää lähinnä levy-yhtiön markkinointiosaston ajan hengen mukaan stailaamalta. “I’m a creep / I’m a weirdo / What the hell am I doing here / I don’t belong here”, Thom lauloi, ja blondatun kuontalon avustamana me uskoimme joka ikisen miehen suustaan sylkemän sanan. Creep oli valtava hitti, jota Yorke ja kumppanit eivät ole muutamia yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta sitten OK Computer -levyn kiertueen soittaneet keikoillaan

Stop Whispering -videolla Yorken tukka ja tyyli tuovat mieleen Cobainin, David Bowien ja David Lynch -elokuvasta karanneen oudon roolihahmon yhdistelmän.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Hyvästi, blondattu kuontalo – The Bends (1995)

Yorke ja R.E.M.:n Michael Stiple.

Vuonna 1994 julkaistun My Iron Lung -EP:n aikoihin ja EP:n nimibiisistä tehdyllä videolla Thom Yorke kukkoili vielä vetyperoksidiblondina. Kun The Bends julkaistiin keväällä 1995 ja Radiohead kiersi Eurooppaa R.E.M.:in lämppärinä, Yorken tukka oli muuttanut väriään tummanruskeaksi, jopa vähän punertavaksi. Uskottavuuspisteet nousivat. Ylläolevassa kuvassa Yorke poseeraa Michael Stipen kanssa samoihin aikoihin, kun Radiohead vieraili ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran Suomessa, Helsingin Juhlaviikoilla Huvila-teltassa.

Tukkauskottavuuspisteiden nousu takasi myös sen, että musiikin uskottavuus kasvoi. Poissa oli Pablo Honeyn puoliangstinen tyylisuuntahapuilu, tilalla jonkin verran angstista kolmen kitaristin riffittelyä, mutta myös runsaasti eteerisen kaunista äänimaisemaa.

Parhaiden Radiohead-biisien kärkikymmenikköön lukeutuvan Fake Plastic Treesin videolla nähtiin vielä tyylikkäästi muotoillussa vaaleassa tukassa hengaileva Thom Yorke. Cobainmaisuus ja bowiemaisuus loistivat poissaolollaan.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Oma väri paras väri – OK Computer (1997)

Hiustenvärjäyskausi tuli Yorken osalta päätökseen Radioheadin aloitettua yhdeksi uransa merkkipaaluista nousseen OK Computerin nauhoitukset. Vuonna 1996 Baz Luhrmannin Romeo & Juliet -filmatisoinnin soundtrackilla julkaistu Talk Show Host nousi pieneksi hitiksi, mutta kesäkuussa 1997 julkaistu OK Computer räjäytti kaikki mahdolliset potit. Paranoid Android, Karma Police ja No Surprises olivat hittejä, ja levy oli hurja arvostelumenestys.

OK Computerin aikoihin Yorken ja muiden Radioheadin jäsenten tiedostavuus ja aktivismi tulivat esille. Naomi Kleinin ja Noam Chomskyn kaltaiset kirjailijanimet sekä esimerkiksi globalisaation vastustaminen ja reilun kaupan tukeminen nousivat esiin bändin haastatteluissa.

Koska hiustenvärjäysajat olivat ohi, Yorken oma hiekanruskea väri toi entistä enemmän uskottavuutta yhdessä arvostelumenestyslevyn ja aktivismin kanssa.

No Surprisesin video on 16 vuoden jälkeenkin kaikessa yksinkertaisuudessaan aika kuumottava.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Toisinajattelija – Kid A ja Amnesiac (2000–2001)

OK Computeria seuranneella kiertueella Thom Yorke ahdistui kiertue-elämästä ja oman yhtyeensä suuresta menestyksestä. Seurasi vastareaktio nimeltä Kid A.

Levy, jota monet pitävät Radioheadin todellisena merkkiteoksena, sisälsi elektronista, kokeellista ja vahvasti efektoitua äänimaisemaa. Sama linja jatkui vuotta myöhemmin julkaistulla Amnesiac-levyllä.

Yorken ja Radioheadin aktivismi jatkui vahvana. Kid A:tä ennen tehdyllä kiertueella bändi konsertoi jättimäisessä teltassa, jossa kaikki tuote- ja sponsorimerkit oli peitetty ja paikalla oli vain ympäristö- ja hyväntekeväisyysjärjestöjen kojuja. Vuonna 2001 Amnesiacin jälkeinen areenakiertue ylsi Tukholmaan asti, joka on täkäläisestä vinkkelistä lähin paikka, jossa bändi on nähty vuoden 1995 jälkeen.

Kid A:n ja Amnesiacin aikoihin Thom Yorken habitus oli OK Computerin aikakautta resuisempi, mikä johtui pitkälti parransängestä miehen naamalla. Tukkamallissa ei muutosta. Michel Gondryn ohjaamalla levottomalla Knives Out -videolla nähdään Yorke, perustukka ja aktivistisänki.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Takatukkainen perheenisä – Hail to the Thief (2003)

Vuonna 2003 julkaistu Hail to the Thief palautti perinteisemmän rocksoinnin Radioheadin musiikkiin. Albumi oli sekoitus orgaanisempaa ja elektronista soundia. Yorke kuvaili albumia reaktioksi uuden vuosituhannen ensimmäisten vuosien tapahtumiin ja huoleen vuonna 2001 syntyneen esikoislapsensa tulevaisuudesta. Hail to the Thief -kiertue jatkui vuoden 2004 kevääseen asti, jonka jälkeen bändi vetäytyi tauolle ja jäsenet keskittyivät lepäämiseen sekä sooloprojekteihinsa.

Vuonna 2003 Yorke oli edennyt sivujakaus- ja takatukkavaiheeseen. Kokoparran ja sängen välillä vaihteleva naamakarvoitus oli tullut jäädäkseen.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Siistiytynyt sivujakaus – The Eraser (2006)

Radioheadin levytyssopimus EMI:n kanssa päättyi vuonna 2004 julkaistuun Com Lag -EP:hen. Vuonna 2005 bändi julkaisi yhden uuden kappaleen, I Want None of This, joka ilmestyi Help: A Day in the Life -hyväntekeväisyyslevyllä. Muuten yhtye keskittyi luomaan ja äänittämään materiaalia seitsemännelle pitkäsoitolleen.

Vuonna 2006 Thom Yorke julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa The Eraser. Elektroniseen äänimaisemaan keskittynyt levy sai hyvän vastaanoton. Mediassa liikkui huhuja, että Radioheadin taru olisi tullut tiensä päähän. Toisin kävi.

Promokuvissa Yorke esiintyi parrakkaana, mutta tukka oli siistitty.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Takatukan lievä comeback – In Rainbows (2007)

Vuonna 2007 ilman levysopimusta ollut Radiohead päätti ravistella musiikkiteollisuutta, kun In Rainbows julkaistiin lokakuussa digitaalisessa muodossa. Levy oli ladattavana yhtyeen kotisivuilta ostajan itse valitsemalla hinnalla. Yorke ja kumppanit ravistelivat alaa myös musiikillisesti. In Rainbows oli Radioheadin kolmas merkkipaalulevy, arvostelumenestys ja vuoden parhaaksi rankattujen albumien joukossa kautta maailman ja musiikkimedian.

Vuoden 2008 maailmankiertueella Thom Yorken tukka esiintyi hiukan pöllämystyneenä ja takatukka oli tehnyt paluun, mutta ei niin väkevänä kuin vuonna 2003.

Ensimmäinen In Rainbowsilta julkaistu single oli Jigsaw Falling into Place, jonka video on kypäräkameroineen oikein hyvä, edelleen.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Hippiruoska, joogaponnari ja kokoparta – King of Limbs (2011)

In Rainbows -kiertueen jälkeen Thom Yorke kokosi melkoisen superkokoonpanon (Flea, Radiohead-hovituottaja Nigel Godrich, muun muassa Beckin taustalta tuttu Joey Waronker ja Red Hot Chili Peppersin keikkaperkussionisti Mauro Refosco) esittämään The Eraserin kappaleita livenä. Kokoonpano sai nimen Atoms For Peace.

Helmikuussa 2011 Radiohead julkaisi kahdeksannen albuminsa. King of Limbs julkaistiin aluksi vain digitaalisena ja erikoispainoksena yhtyeen omien kotisivujen kautta. Vastaanotto oli suhteellisen suopea, mutta ei In Rainbowsin veroinen.

Yorken hiukset olivat muutamassa vuodessa venähtäneet lähes hippiruoskamaiseen pituuteen. Parta oli charmantisti harmaantunut, ja joissain kuvissa mies oli vetänyt tukkansa tiukalle joogaponnarille.

Lotus Flowerin videolla Yorke yritti luoda oman gangnamstylensa. Yritykseksi jäi.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Jatkuuko joogaponnarin taru – Amok (2013)

Atoms For Peace julkaisee maanantaina esikoislevynsä Amokin. Onko Yorken tukan pituus kasvanut entisestään? Onko joogaponnari edelleen yhtä tiukkana?

Hiusmallin lisäksi jännittää toki levyn sisältö. Biisimaistiaiset ovat ainakin olleet mielenkiintoisia.

Video ei ole enää saatavilla

Radiohead, jänishousuinen rockyhtyeen irvikuva.

Se välähtää ohi väkijoukossa. Heijastuu kauppojen näyteikkunoista ja tummista lätäköistä asfaltissa. Se istuu tyhjissä odotustiloissa kädessään odotusnumero, jota kukaan ei käyttänyt. Se on ruumiiton ääni puhelimessa, joka rätisee juuri kuuluvuuden ulkopuolella. Se on kadun henki. Yksi meistä.

The Bends oli albumi, jolla Radiohead muuntautui yhden hitin ihmeestä ja vain yhdestä surisevasta indie-kitarayhtyeestä muiden joukossa joksikin paljon suuremmaksi. Surumielisesti rähisevä Creep oli sopinut oivallisesti 1990-luvun alun grunge-aaltoon, mutta Radiohead ei kuitenkaan koskaan istunut kunnolla flanellipaitaisten virkaveljiensä joukkoon. Se ei myöskään oikein kuulunut nousevien brittipopyhtyeiden joukkoon, mutta niiden kanssa se joka tapauksessa niputettiin yhteen, ja The Bendsistä tuli menestys paitsi kaupallisesti, myös kriittisesti. Kunnioitettava saavutus yhtyeeltä, jota New Musical Express -lehti oli vielä pari vuotta aikaisemmin kutsunut ”jänishousuiseksi rock-yhtyeen irvikuvaksi”.

The Bendsillä esiintyi majesteetillinen ja peloton yhtye, joka yhdisti 1990-luvun alun vaihtoehtorocksoundin mahtipontiseen, stadionin kokoiseen rockiin, joka ei kuitenkaan ollut pöyhkeilevää. Radiohead teki rockmusiikkia, josta oli riisuttu pois maskuliininen uho ja machoileva karjuminen. Se oli musiikkia, joka tuntui pukevan hiljaisen ja yksinäisen ihmisen tuskan musiikiksi, joka surustaan huolimatta aukesi kauniina kuin kotilostaan kuoriutuva perhonen.

The Bendsillä Radiohead oli kutsuvampi, lämpimämpi ja kaikessa tuskaisuudessaan positiivisempi kuin se tulisi koskaan myöhemmin olemaan. Samalla se antoi esimerkin lukemattomille seuraajille Coldplaysta Museen. Albumin päättävä Street Spirit (Fade Out) oli kuitenkin erilainen – se antoi esimerkin kolkommasta tulevasta.

Se oli kappale, jolla suru, tuska ja raivo muuttuivat teräksenkylmäksi epätoivoksi. Se saattoi saada inspiraationsa nigerialaiskirjailija Ben Okrin The Famished Road -kirjasta, joka kertoo fyysisen ja henkimaailman välimaastossa elävästä lapsesta, mutta kuitenkin se tuntuu kertovan enemmän modernin kaupunkiyhteiskunnan näkymättömistä vaeltajista.

Se on yhdistettyä torikammoa ja klaustrofobiaa ylle kaartuvien rakennusten keskellä:

“Rows of houses, all bearing down on me
I can feel their blue hands touching me”

Se on ihmiskosketuksen ja inhimillisen ymmärryksen puutetta vuorovaikutuksessa sieluttomien koneiden kanssa:

“This machine will, will not communicate
These thoughts and the strain I am under“

Kolmannessa säkeistössään se laskeutuu jo puhtaaseen kauhuun – kylmään tuhkaan täynnä linnun raatoja:

“Cracked eggs, dead birds
Scream as they fight for life
I can feel death, can see its beady eyes”

Synkkyydestään ja ahdistuneisuudestaan huolimatta Street Spirit ei kuitenkaan ole epämiellyttävää kuunneltavaa, vaan se on hymnimäisen kaunis. Tosin kaunis samalla tavalla kuin jäätävä lumierämää on kaunis.

Vaikka laulaja/kitaristi Thom Yorke on sanonut, että Street Spirit (Fade Out) on kuin pimeä tunneli, jonka päässä ei näy valoa, kappale kuitenkin päättyy toivoon. Sen viimeiset säkeet pistävät kaikki pelimerkit yhden kortin, rakkauden, varaan:

”Immerse your soul in love”

Vielä Radioheadin julkaistua Creep-singlensä vuonna 1992 BBC Radio 1 kieltäytyi soittamasta sitä, koska kappale oli kanavan mielestä liian masentava. Ääni oli kuitenkin muuttunut kellossa Street Spiritin kohdalla, vaikka se oli moninkertaisesti Creepiä surumielisempi. Kappaleesta tuli Radioheadin toistaiseksi suurin menestys brittilistalla, jolla se nousi sijalle viisi.

Nimestään huolimatta Radioheadin ahdistunut hymni eristäytyneisyydelle, surulle ja kadun hengille ei ollut häivytys pimeyteen, vaan kirkkaana loistava alku jollekin upealle. Seuraavana vuorossa olisi mestarillinen OK Computer, yksi aikansa merkittävimmistä albumeista.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Vuonna 2010 Peter Gabriel versioi Street Spiritin cover-albumilleen Scratch My Back. Tarkoitus oli, että albumilla versioidut artistit tekisivät vastavuoroisesti versionsa jostain Gabrielin kappaleesta suunnitellulle I’ll Scratch Yours -albumille. Ilmeisesti Thom Yorke ja Radiohead eivät pitäneet Gabrielin tunnelmallisesta, mutta teennäisyyden rajamailla seilaavasta versiosta, joten he vetäytyivät projektista.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Hiukan vähemmän vakavamielisen tulkinnan Street Spiritistä tarjoili The Darkness vuonna 2012 julkaistulla albumillaan Hot Cakes.

Video ei ole enää saatavilla

Radiohead teki läpimurtohittinsä The Policen jalanjäljissä.

Thom Yorke on kertonut, että Radioheadin maailmanmaineeseen vuonna 1992 johdattanut kappale Creep kertoo miehestä, joka seurailee ihastustaan, mutta ei uskalla kohdata häntä. Kappale yhdistyy tämän lausunnon myötä toiseen väijyntää käsittelevään popklassikkoon. The Policen yhdeksän vuotta aiemmin julkaisema maaninen Every Breath You Take on kuin sisarteos epätoivoiselle Creepille.

“When you were here before
Couldn’t look you in the eye”

Creepin teksti on kuin laskuhumalaisen masentunutta mutinaa, ja sellaiseksi se lieneekin tarkoitettu. Viimeinen mandariini paskameressä on syöty ja ne vähäisetkin mahdollisuudet tyttöön, joka hymyili kirjastossa ja katsoi suoraan kohti, ovat menneet. Vittuako tässä viitsii edes unelmoida, jos ei pysty edes silmiin katsomaan, sanoo hän.

Tekstin henkilö kokee olevansa vähäpätöisin ihminen koko maailmassa, pölyhiukkasen kokoinen vikakappale, jonka huuto ei kuulu olutlasin pohjalta. Helpompaa olisi olla kuin omien tunteidensa kohde. Kaunis, täydellinen ja so fucking special.

Herra Creep on ihan normaali jätkä, mitä nyt raadollisen rehellinen vikojensa ja itsetunto-ongelmiensa kanssa verrattuna Stingin hahmottelemaan salakatselijaan. Yorken hahmo käpertyy itseensä nähdessään tunteidensa kohteen ja haluaa kadota pois. Sting taas on luonut perverssin, joka potkisi vaikka vessan oven sisään nähdäkseen pakkomielteensä.

Voisivatko nämä kaksi lemmenkipeätä hahmoa olla yksi ja sama henkilö? Laulujen herra oli vuonna 1983 nuori ja vetreä kaveri. The Policen kappaleessa hän vakuutti valvovansa tyttöään elonsa loppuun saakka. Lähes kymmenen vuotta oli kulunut, kun hän ilmestyi ääniaaltoina vuonna 1992 kertomaan Radioheadin Creepin sävelin kertomaan, ettei pystynyt pitämään lupaustaan.

Hän ei ollut se järkähtämätön uros, joka hän väitti olevansa. Hän ei ollut so fucking special.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 41 Thurston Moore – Benediction

Tuskinpa yksikään toinen vuonna 2011 julkaistu kappale keräsi julkaisemisensa jälkeen vastaavaa merkitysten painolastia kuin Thurston Mooren Benediction. Mooren ja yhtyetoverinsa Kim Gordonin avioerouutisen jälkeen akustisen kitaran kannattelema popkaunokki kuulosti vielä astetta riipaisevammalta, varsinkin sen viimeiset rivit: ”I know better than to let you go.” (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 40 Metronomy – Everything Goes My Way

AOR-vaikutteista indietä ihanampaa on indievaikutteinen AOR. Sen kypsästi tuotettuun pehmeyteen erikoistui Metronomyn turhan niukalle huomiolle jäänyt The English Riviera -levy. Everything Goes My Wayn veltto poljento on kuin suoraan Fleetwood Macin Dreamsistä, ja lauluvuoroakin lainaa stevienicksmäisesti rumpali Anna Prior. Thunder only happens when it’s raining! (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 39 The Rapture – How Deep Is Your Love

Eräs kesän upeimmista hetkistä tapahtui, kun kaiuttimista kuului ensimmäisen kerran tämä diskohelmi. Ensitahdeista alkaen oli selvää, että tässä kuunnellaan nyt jotain erityistä, eikä biisin lumo ole haihtunut tippaakaan. Thong Song -konnotaatio nosti arvostuksen lähes toiseen potenssiin. Biisi, jossa handclapsit sekä hallelujahit ovat tasan tarkkaan kohdallaan. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 38 St. Vincent – Cruel

Cruelissa tuntuu kummittelevan näpistettynä ainakin neljä eri laulumelodiaa, joita en pysty paikallistamaan mihinkään. Annie Clark pelaa kuulijaansa kuin musiikillinen pokerihai ja vie kaikki rahat. Habitus pysyy viileähkönä, välillä kitarasoolo bluffiksi: julmettu sydänrosmo valloittaa puolelleen. Seireeninkutsu vaikenee vasta, kun eukko on haudattu pihamaalle. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 37 Lady Gaga – The Edge of Glory

Vaikka Born This Way -albumi ei ollut aivan toivottu jymypaukku, löytyi lihaksikkaalta levyltä monta hienoa hetkeä. Vuoden mahdollisesti komeimmat valtavirtapopsekunnit koettiin levyn vastustamattomimman kappaleen kliimaksissa, jossa edesmenneen Clarence Clemonsin tuuttailu yhtyy ekstaattiseen tanssipoppiin. Alkaa videon noin kolmannen minuutin kohdalla. Ihanata! (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 36 Florence + the Machine – What the Water Gave Me

Florence Welchillä on huiman keuhkokapasiteettinsa lisäksi ymmärrystä siitä, miten kappaleet tulisi rakentaa. Tässä biisissä on malliopillinen draamankaari: Welch huokailee ja huutaa vuorotellen pitäen mielenkiinnon yllä loppuun asti. Kappale on mystinen, kaunis ja upottava, se houkuttelee vaikka uhkuu myös vaaraa. Biisi on täydellinen vastakohtien leikkauspiste. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 35 John Maus – Cop Killer

Kun on toipunut siitä pienestä pettymyksestä, että kyseessä ei olekaan taideteorioiden läpi valutettu versio Ice-T:n johtaman Body Countin 1990-luvun alun Yhdysvaltoja presidenttitasolla kuohuttaneesta kaimakappaleesta, voi keskittyä miettimään olisiko tämä John Mausin kirkossa kaiutettu taidepop aiheuttanut viitteensä kaltaista kohua kaksi vuosikymmentä sitten. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 34 Cut Copy – Take Me Over

Australialaiselektropoppareiden Zonoscope-albumi oli hieno, vaikka levy ei herättänytkään samanlaista kollektiivista kiimaa kuin läpimurtolevy In Ghost Colours. Alkupään hittiputkesta korvaan tarttui erityisesti Take Me Over, jonka yksi jos toinenkin kuuli muistuttavan Paul Simonin You Can Call Me Alia, Men at Workin Down Underia sekä Fleetwood Macin Everywhereä. (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 33 Jare & Villegalle – Mitä sä siit tiiät (feat. Ruudolf & Karri Koira)

Ostin kesällä melko kalliin yhden koon lippiksen. Sitten JVG, Rudy ja Koira veivät yhden biisin voimin ne kertaheitolla pois tyylistä. Olisi harmittanut enemmän, mutta tämän huikean biisin kuunteleminen toistakymmentä kertaa päivässä helpotti mielialaa kummasti. Missä ihmeessä viipyy Karri Koiran soololevy? Suomen Nate Dogg ansaitsee tulla tunnustetuksi omillaan. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 32 Radiohead – Bloom

King of Limbs oli valitettavasti turhan tynkä ja vain puoliksi upea levy. Onneksi saimme sentään muutaman Radioheadin merkittävyyttä puolustavan hienon kappaleen. Kosmisen avarasti tutkiskeleva levyn avausraita Bloom sekä videobiisi Lotus Flower jäivät pahiten kutittelemaan päätäni. Vesi kielellä odotan jo kesän keikkoja, joilla kuultaneen paljon KoL-materiaalia. (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 31 Fleet Foxes – Bedouin Dress

Fleet Foxes maustaa Beduin Dressissa Byrds-henkisiin lauluihin ja leijuvaan folkkiin pohjaavaa indietänsä Lähi-itä-vaikutteilla. En osaa sanoa, mikä tässä kappaleessa vetoaa eniten: ihanasti heläjävät stemmat, kevyen progressiivis-psykedeelinen folk-poljento vaiko itämainen viululinja? Ehkäpä näistä elementeistä yhdessä siittyvä oudon epätodennäköinen täysosuma? (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 30 James Blake – A Case of You

Yleisen ohjenuoran mukaan Joni Mitchelliä ei kannata lähteä coveroimaan. Vaisto sanoo, ettei siitä selviä kunnialla. Tätä neuvoa ovat monet typerykset uhmanneet. James Blakekin sokaistui suuruudenhulluuksissaan, mutta lahjakkaana miehenä onnistui välttämään täystuhon. Blaken A Case of You on kaunis, hento ja persoonallinen cover, joka tekee Mitchellille kunniaa. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

Kuva: Tomi Palsa

Monien mielestä Thom Yorken uran huipentuma oli Radioheadin vuonna 1997 ilmestynyt OK Computer, tuo virallisista virallisin 90-luvun kaanonklassikko. Toisten puolesta Yorke kumppaneineen olisi saanut jäädä vaikka loputtomiin toistamaan The Bendsillä (1995) kuultua emotionaalista kitaravyörytystä.

He kaikki ovat tietenkin väärässä.

Yorke korkkasi tämän vuosituhannen duetoimalla kahden palvotun naislaulajan, PJ Harveyn ja Björkin, kanssa näiden albumeilla Stories from the City, Stories from the Sea ja Selmasongs.

Vuonna 2006 Yorke julkaisi upean sooloalbumin The Eraser, joka ilmestyi aivan puun takaa ja kuulosti paitsi avantgardistiselta laptop-elektrolta, myös ajoittain 80-luvun synkältä syntikkapopilta John Foxxin malliin.

Levyn ympärille myöhemmin kasatussa Atoms for Peace -yhtyeessä soitti bassoa Red Hot Chili Peppersin Flea, mikä olisi 90-luvulla tuntunut suurin piirtein yhtä todennäköiseltä kuin Snoop Doggin ja Damon Albarnin yhteistyö.

Mainitsemisen arvoisia ovat ehkä myös Radioheadin viisi 2000-luvun albumia, joista Kid A (2001) muodostui heti ilmestyttyään käsitteeksi, johon edelleen viitataan, kun yhtye tekee urallaan rohkean taiteellisen suunnanmuutoksen. Levyn radikaali elektroninen sointi oli pitkälti Yorken aloitteesta toteutettu ratkaisu.

Liki yhtä merkittävä teos on vuonna 2007 ilmestynyt In Rainbows, jonka markkinointikampanja sekoitti digitaalisia musiikkimarkkinoita ja nousi kaupan päälle listaykköseksi sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa.

Mikä tärkeintä, tänä vuonna Yorke kohosi nettimeemiksi uskaltauduttuaan tanssahtelemaan villisti Radioheadin Lotus Flower -videolla. Siitä tehdyt lukemattomat versiot sinetöivät Yorken paikan tämän vuosituhannen nerojen joukossa.

Video ei ole enää saatavilla

Thom Yorke vs. Mambo No. 5

Vuonna 2007 ei toinen levy pyörinyt yhtä tasaiseen tahtiin luureissani kuin Burialin klassikkokelpoinen kakkosalbumi Untrue. Albumi sementoi aliaksen taakse kätkeytyvän William Bevanin aseman yhtenä dubstepin ja ylipäätään elektronisen musiikin omintakeisimmista visiönääreistä.

Samalla Untrue nosti dubstepin indie-väen soittolistoille ja todisti viimeisillekin epäilijöille genren taipuvan myös albumi-formaattiin. Levy toi sinänsä hienon ensialbumin Burialin (2006) jääkylmän kolkkoon sointiin tarttumapintaa ja lämpöä, säilyttäen kuitenkin sen kuumottavan tunnelman, joka voi olla kotoisin ainoastaan Lontoosta, mutta sopii kaupunkiympäristöön missä tahansa maailmassa.

Untruen jälkeen albumimittaista Burialia on odoteltu turhaan, mutta irtobiisejä Bevan on tiputellut epätasaiseen tahtiin – tänä vuonna jo pariinkin otteeseen. Aluksi Burial lyöttäytyi kimppaan Four Tetin ja Radioheadin Thom Yorken kanssa. Kolmikko julkaisi Text Recordsilla Ego/Mirror-kaksitoistatuumaisen – jonka 300 kappaleen painoksen kohdalla voidaan jo puhua limited editionista – ja sittemmin saatiin maisteltavaksi kolmen kappalen verran ihan aitoa Burial-soundia Hyperdubin Street Halo EP:n muodossa.

Sekä Four Tetin että Thom Yorken kanssa Bevan on tehnyt aiemminkin menestyksekästä yhteistyötä. Erityisesti Yorke ja Burial sopivat parhaimmillaan yhteen painajaismaisen hyvin. Molemmat tuntuvat luotaavan suurkaupungin alempia kerroksia: tyhjiä, kalmankalseita paikkoja joissa sataa aina. Burialin remix Yorken And It Rained All Nightista herättää edelleen kylmiä väreitä.

Mirrorilla tunnelma on rauhallisempi, harmittomampi. Tuttu Burial-biitti rakentaa turvallisen pohjan. Siihen päälle Yorken on hyvä ynistä. Vahvempaa hittipotentiaalia tarjoillaan Egolla, jossa perinteisempi Burial-soundi astuu hieman taemmalle ja jättää tanssilattialta enemmän tilaa Four Tetille. Tämä kutookin tuttuja verkkojaan akustisista soinneista melodisen tyylikkään kappaleen ympärille. Biisi päättyy kauniin pianomelodian hyväilyyn.

Pahoja unia ei tämä julkaisu tuota, mutta palaset loksahtavat komeasti yhteen. Kolme erilaista artistia muodostavat kokonaisuuden, joka melkein ylittää osiensa summan.

Uunituoreella Street Halolla Burial vuorostaan päästää irti aivan ikioman itsensä – ehkä hieman liiaksikin. Kolme kappaletta eivät juuri tarjoile yllätyksiä, mutta toki kehitystä on havaittavissa. Kokonaisuuden aloittava Street Halo sykkii eteenpäin asteen aiempaa määrätietoisemmin, tukevammin, tanssilattiallekin sopivan biitin voimalla.

Muuten osaset ovat ennallaan. Pilkotut, ruumiittomat naisäänet kiertelevät rytmin yllä Untruelta tuttuun tapaan. Ja kaikki on kiedottu vanhan vinyylin rahinaan ja siihen täysin jäljittelemättömään kaikuun, jolla Bevanin teoksensa viimeistelee.

NYC on abstraktimpi mutta samalla lämpimämpi kappale. Rytmi on rikotumpi, katkonaisempi, alati muuttuva. Biisi pysähtyy liikennevaloihin miettimään, rätisemään, kaikumaan, ennen kuin jatkaa matkaansa. Ja kun lohdullisesti soiva Stolen Dog päättyy helisevään melodian sirpaleeseen, on EP käynyt vain kolmen kappaleen aikana läpi mitä komeimman draaman kaaren.

79 Kolme erilaista artistia muodostavat kokonaisuuden, joka melkein ylittää osiensa summan. Omalla EP:llään Burial vuorostaan päästää irti aivan ikioman itsensä – ehkä hieman liiaksikin.

Video ei ole enää saatavilla

Eivätkä yllätykset loppuneet siihen. Luvassa oli levyn cd-painoksen myötä julkaistu ilmainen sanomalehti The Universal Sigh, Record Store Dayn kunniaksi julkaistava kaksitoistatuumainen vinyylisingle, jolla on kaksi uutta kappaletta, sekä Thom Yorken tuleva yhteissinkku Four Tetin ja Burialin kanssa.

Parasta tässä kaikessa ovat kuitenkin olleet lukemattomat Lotus Flower -kappaleen videosta tehdyt versiot, joilla Thom Yorke tanssii mitä erikoisimpien hittien tahtiin.

Video ei ole enää saatavilla

Thom Yorke Likes to Move It Move It

Janina oli nuorempana Suomen kovin Kelly Family -fani.

(Nuorgamin sisäisen sekaannuksen vuoksi RKP:tä edustaa tässä juttusarjassa kaksi ehdokasta.)

Janina Mackiewicz, 27, konsultti, RKP (157 – Helsinki)

www.janina2011.fi

Mikä on soittolistasi nimi?

”Uskalla olla.”

Millä perusteella valitsit juuri nämä biisit soittolistaasi?

”Tässä on muutamia suosikkiartistejani, ja nämä biisit kuvaavat eri tunnetiloja ja muistoja.”

Keille ihmisille suosittele soittolistaasi ja miksi?

”Suosittelen listaa kaikille, jotka haluavat fiilistellä tai vaipua pohdiskelutilaan.”

Mikä on soittolistasi sinulle kaikkein tärkein kappale ja miksi?

”Musen Unintended. Olen suuri Muse-fani, ja tämä kappale koskettaa aina syvästi, koska siinä on tunteet vahvasti mukana. Muistan vielä heidän keikallaan Helsingissä miten kauniilta kappale kuulosti livenä. Voin kuunnella kyseistä kappaletta uudestaan ja uudestaan ja laulaa mukana.”

Olisitko halunnut listallesi jonkun kappaleen, mitä ei kuitenkaan Spotifyssa ollut?

”Hih, kyllä. Olin joskus pienenä varmaan Suomen suurin Kelly Family -fani, ja vannoin silloin, että heidän kappaleensa I Can’t Help Myself pysyisi aina suosikkinani.”

Millainen musiikinkuuntelija olet?

”Kuuntelen paljon musiikkia, harvemmin tosin radiosta. Aina kun olen kotona, pistän musiikkia soimaan. Ystäväpiiriini kuuluu paljon musiikin harrastajia ja intoilijoita, joten musiikin kuuntelu on syvästi iskostunut myös minuun. Lenkille en voi mennä ilman musiikkia ja lenkkimusiikkina toimii mahtavasti Gaslight Anthem, jonka yksi biisi myös löytyy listaltani.”

Kuka artisti tai mikä bändi on kaikkien aikojen suosikkisi?

”Olen aivan hurahtanut Museen. He soittavat loistavasti sanoitettua ja sovitettua musiikkia sekä ovat fantastisia live-esiintyjiä. Varmana kakkosena tulee Radiohead, joka yhdistää minut niihin henkilöihin joiden kanssa olen jakanut ilot ja surut.”

Minkä uuden artistin tai yhtyeen musiikin löysit viimeksi?

”Ystävieni muodostama Carmen & The Devil -duo. He soittavat amerikkalaista folkin inspiroimaa musiikkia, ja uskon, että heistä vielä kuullaan paljon.”

Ostatko vielä fyysisiä äänitteitä?

”En ole nyt pitkään aikaan ostanut, mutta yleensä ostan cd-levyjä. Ostan siksi, että pidän musiikista, ja haluan tukea artistia. Kannatan varsinkin kotimaisten pienempien bändien levyjen ostamista.”

Spotify vai iTunes?

”Nykyään Spotify”

Milloin viimeksi kävit kuuntelemassa livemusiikkia?

”Kävin viimeksi kolmisen viikkoa sitten vuoden naistulokas-Emmalla palkitun Yonan keikalla Korjaamolla Helsingissä. Yleisö oli mukavasti mukana, ja pidin Yonan spontaanista ja herkästä esiintymistavasta.”

Bonus: Jos Jumala ja Lemmy tappelisivat, kumpi voittaisi?

”Kisa jatkuu edelleen.”

Janina Mackiewiczin soittolista

1. Muse – Unintended
2. The Killers – Mr. Brightside
3. The White Stripes – Seven Nation Army
4. Patrick Wolf – The Magic Position
5. Neil Young – Heart of Gold
6. Green Day – Good Riddance (Time of Your Life)
7. Amy Winehouse – Back to Black
8. The Gaslight Anthem – The ’59 Sound
9. Radiohead – Karma Police
10. Chisu – Miehistä viis!

Kuuntele Janina Mackiewiczin soittolista.