Tähän ihana kuvateksti!

Muutaman hiljaisemman vuoden jälkeen maailman kallein yhtye päätti tehdä hitin. Tuloksena oli upea poplaulu.

”That sugar cane that tasted good
That cinnamon, that’s Hollywood
Come on, come on
No-one can see you try”

Vuonna 2001 R.E.M. oli jo kolmannella vuosikymmenellään. Yhtyeellä oli taskussaan kaikkien aikojen kalleimmaksi väitetty 80 miljoonan dollarin levytyssopimus, mutta se oli menettänyt yhden alkuperäisjäsenistään, rumpali Bill Berryn, muutamaa vuotta aikaisemmin terveydellisten ongelmien takia.

Yhtyeellä oli myös toinen ongelma. Se ei ollut saanut Yhdysvalloissa top 40 -hittiä kuuteen vuoteen – itse asiassa ei kertaakaan ennätyskalliin sopimuksensa aikana. Vuoden 1996 New Adventures in Hi-Fi oli vielä kriitikkojen kehuma, mutta floppasi myyntiluvuiltaan. Vuoden 1998 kokeellinen Up ei innostanut sen kummemmin kriitikoita kuin ostajiakaan.

Vuonna 2001 R.E.M. päättikin pelata varman päälle. Reveal oli aurikoinen poplevy, joka palasi äänimaailmaltaan yhtyeen kymmenen vuoden takaisten menestyslevyjen, etenkin Out of Timen, äänimaailmaan.

Hienoin esimerkki tästä on levyn ensisingle Imitation of Life: viimeistään pehmeänä vellovan jousimaton ilmestyessä akustisen kitaran taustalle muutaman sekunnin intron jälkeen yhtyeen soundista mahdotonta erehtyä.

Nyt ollaan selvästi tekemässä hittiä: Stipe laulaa käyttäen koko äänialaansa ja kertosäkeeseen päästään ennen kuin kappaletta on kulunut minuuttiakaan. Koskettimilla soitettu soolo pidetään lyhyenä, ja loppupuolella kappale vielä pysäytetään hetkeksi, jotta se saadaan nostettua uuteen lentoon.

Kaikki tämä olisi turhaa, ellei Imitation of Life olisi täydellinen poplaulu, jonka kertosäettä on pakko laulaa mukana. Valehtelisin, jos väittäisin ymmärtäväni mitä Stipe yrittää laululla sanoa, mutta minulle se kuulostaa jonkinlaiselta rohkaisuviestiltä uskaltaa yrittää ja epäonnistua.

Jos maailmassa olisi oikeutta tai edes kohtuutta, Imitation of Lifen olisi pitänyt olla valtava hitti. Ja sitä se olikin muun muassa Englannissa, jossa se nousi kuudenneksi, ja Japanissa, jossa se antoi R.E.M.:lle ensimmäisen ykkössijan. Yhdysvalloissa kappale jäi kuitenkin sijalle 83.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

R.E.M.:ltä äänestettiin myös kappaletta Leaving New York.

The Beach Boys ja heitä kopioineiden yhtyeiden master-nauhat”

Vaikka The Beach Boys kuuluukin siihen rocklegendojen ylimpään kategoriaan, jonka ovat saavuttaneet vain sellaiset nimet kuin The Beatles, The Rolling Stones ja Bob Dylan, yhtyeessä on myös paljon sellaista, joka mahdollistaa intohimoisen kulttisuosion. Sen tarina pursuilee satumaisen menestyksen ohella hulluutta, huumeita, ennenaikaisia kuolemia, vallanhimoa, kateutta, oikeusjuttuja, unohdettuja levytyksiä ja häikäisevää, mutta tuomittua lahjakkuutta. Sivuosia tarinassa näyttelevät kaikki Charles Mansonista Phil Spectoriin ja John Stamosista Iggy Popiin.

The Beach Boysin ainutlaatuinen asema sekä amerikkalaisen populaarikulttuurin symbolina että kulttisuosikkina on johtanut myös siihen, että lukemattomat musiikintekijät läpi koko musiikin kentän ovat ottaneet The Beach Boysin esikuvakseen. Yhtyeet ja artistit popsuosikeista kulttitähtiin – Backstreet Boysista Animal Collectiveen – ovat maininneet Brian Wilsonin ja The Beach Boysin innoittajakseen tai tehneet heille kunniaa muodossa tai toisessa.

Viime vuonna The Beach Boys täytti 50 vuotta ja tänä vuonna se on juhlinut merkkipäiväänsä muun muassa kiertueen ja uuden levyn muodossa. Tänään (1.10.2012) on kulunut tasan 50 vuotta siitä, kun The Beach Boysin ensimmäinen albumi Surfin’ Safari näki päivänvalon. Juhlistamme merkkipäivää valitsemalla kymmenen hienointa The Beach Boysille ja Brian Wilsonille vuosien varrella tehtyä musiikillista kunnianosoitusta. Surf’s up!

#1 John Cale: Mr. Wilson (1975)

John Calen vuonna 1975 julkaistun viidennen sooloalbumin Slow Dazzlen avausraita kumartaa Brian Wilsonin suuntaan sekä sanoituksissaan että musiikissaan. Kuten monissa Calen 1970-luvun puolivälin levytyksissä, Mr. Wilsonissakin tuntuu upeasti lipuvan musiikin alla piileksivän jotain synkkää ja uhkaavaa – kappaleen noustessa kauniin harmoniseen codaansa Calen toistelema ”California wine tastes fine” tuntuu kuin juopon tokkuraiselta soperrukselta. Lopulta laulun kertoja jää yksin unelmoimaan kaukaisesta, paratiisimaisesta Kaliforniasta:

”And you know that it’s true
That Wales is not like California in any way
And when I hear your music
You’re still thousands of miles away”

Mr. Wilson onnistuu upeasti tavoittamaan Kalifornian unelman lohduttoman varjopuolen, joka liittyy myös vahvasti Brian Wilsonin ja The Beach Boysin tarinaan.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Roy Wood: Why Does Such a Pretty Girl Sing Those Sad Songs (1975)

Roy Woodilla ja Brian Wilsonilla on paljon yhteistä. Molemmat aloittivat uransa 1960-luvulla suositussa popyhtyeessä, molemmat tekivät myöhemmin yksilöllistä ja paikoin höyrähtäneeltä vaikuttanutta musiikkia ja molemmat ovat neroja. Eksentrisen Woodin vuonna 1975 julkaistulta toiselta soololevyltä Mustard löytyvä Why Does Such a Pretty Girl Sing Those Sad Songs on suvereenin upea ja sydäntäsärkevän kaunis kunnianosoitus Wilsonin musiikille.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Dinosaur Jr.: Take a Run at the Sun (1997)

1960-luvun kuvitteellisesta Brill Building -laulaja-laulunkirjoittaja Denise Waverlysta kertovassa Grace of My Heart -elokuvassa Matt Dillonin esittämän Jay Phillipsin esikuvaa ei kauan tarvitse miettiä. Hän aloittaa soittamalla simppeliä teinipoppia The Riptides -surfyhtyeessä (jota elokuvassa esittää Redd Kross), mutta siirtyy pian seuraamaan muusaansa kohti musiikkia, joka on niin hurjasti aikaansa edellä, ettei edes hänen oma yhtyeensä tahdo ymmärtää sitä. Lopulta Phillips murtuu järkälemäisten paineiden ja huumeiden käytön ristipaineessa ja tappaa itsensä hukuttautumalla meren aaltoihin. Phillipsin Brian Wilson -vaikutteisesta musiikista vastasi Dinosaur Jr.:n J Mascis ja, kuten Take a Run at the Sun theremineineen ja upeine harmonioineen osoittaa, lopputulos on kerrassaan loistelias.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Elton John: Someone Saved My Life Tonight (1975)

Elton John ei ole koskaan piilotellut ihailuaan Brian Wilsonia kohtaan, ja nämä legendat ovat myös tehneet musiikillista yhteistyötä useamman kerran. Johnin vuonna 1975 julkaistun mestariteoksen Captain Fantastic and the Brown Dirt Cowboyn ainoa singlelohkaisu Someone Saved My Life Tonight käyttää upeasti hyväkseen Beach Boyseilta opittuja harmonioita ja wilsonmaisen kauniisti vellovaa melodiaa. John onkin myöntänyt saaneensa inspiraation kappaleen sointuihin Pet Sounds -klassikko God Only Knowsista. Sisällöltään se on kuitenkin syvän henkilökohtainen. Homoseksuaalisuudestaan epävarma John oli vuonna 1969 menossa naimisiin tyttöystävänsä Linda Woodrow’n kanssa. Lopulta onneton ja hämmentynyt John yritti (tosin hieman puolivillaisesti) tappaa itsensä työntämällä päänsä uuniin. Kesken yrityksen paikalle ilmestynyt Johnin hovisanoittaja Bernie Taupin löysi laulajan pää tyynyn päällä uunista, kaasu pienimmällä asteella ja ikkunat auki. Lopulta itsekin homoseksuaali blueslaulaja Long John Baldry (laulun ”Sugar Bear”) puhui Johnille järkeä, ja tämä jätti tyttöystävänsä. Tapahtumien inspiroimana syntyi tämä Johnin ja Taupinin hienoimpiin kappaleisiin kuuluva klassikko.

Video ei ole enää saatavilla

#5 The High Llamas: Nomads (1996)

Sean O’Haganin johtaman The High Llamasin koko uran voisi sanoa olevan yhtä suurta kunnianosoitusta The Beach Boysille ja Brian Wilsonille. Tämä saattaa olla hiukan turhan yksinkertaistettu näkemys O’Haganin taiteesta (esimerkiksi Burt Bacharach ja Stereolab-tyylinen viileä elektroninen pop ovat myös suuria vaikuttajia), mutta Wilsonin Pet Soundsista alkaneen ja Smileen huipentuneen visionäärisen popvaiheen vaikutusta High Llamasin musiikkiin on mahdotonta kieltää. Yksi yhtyeen hienoimmista luomuksista on Smile-levyn Cabin Essenceä ja I’m in Great Shapea sekoitteleva veikeän banjon johdattama Nomads. Minkä myös singlenä julkaistu ja yhtyeen vuoden 1996 albumilta Hawaii löytyvä kappale innovatiivisuudessa häviää, se enemmänkin kuin tarpeeksi korvaa samalla sekä leikkisällä että haikealla soinnillaan ja hienolla melodiallaan.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Spongebob Squarepants: Best Day Ever (2004)

Brian Wilsonin ja The Beach Boysin musiikissa on aina ollut jotain hyvin lapsenomaista. Esimerkiksi Pet Soundsin upealla Caroline No -kappaleella Wilson pohti lapsuuden viattomuuden kuolemaa:

“Break my heart
I want to go and cry
It’s so sad to watch a sweet thing die
Oh, Caroline why”

Etenkin Smilen jälkeisen hermoromahduksen jälkeen hän tuntui vetäytyvän yhä syvemmälle lapsuuden viattomuuden turvaan. Ei siis mikään ihme, että The Beach Boys -vaikutteinen musiikki sopii saumattoman loistavasti piirrossarjaan. Paavo Pesusieni -sarjan päähenkilön laulama Best Day Ever on hauska ja teeskentelemättömän riemukas kappale, jonka yhteys The Beach Boysiin ei jää pelkästään kunnianosoituksen tasolle – sen tuottaja ja toinen kirjoittaja on useaan otteeseen Wilsonin kanssa yhteystyötä tehnyt tuottaja-muusikko Andy Paley.

Video ei ole enää saatavilla

#7 The Dukes of Stratosphear: Pale and Precious (1987)

XTC-yhtyeen alter ego The Dukes of Stratosphear oli poikkeuksellisen taidokas kunnianosoitus 1960-luvun loppupuolen psykedelialle ja kitarapopille Syd Barrett -aikojen Pink Floydista The Beatlesiin ja The Byrdsistä The Holliesiin. Yhtyeen ainoan, vuonna 1987 julkaistun, albumin Psonic Psunspotin (löytyy yhdessä mini-lp 25 O’Clockin kanssa levyltä Chips From the Chocolate Fireball) päättävä Pale and Precious kääntää katseensa Pet Sounds ja Smile -aikojen The Beach Boysin suuntaan oletettavan loistokkain lopputuloksin. Pale and Precious ei ole vain nokkela pastissi, vaan myös kertakaikkisen upea kappale.

Video ei ole enää saatavilla

#8 R.E.M.: At My Most Beautiful (1998)

Upilla, ensimmäisellä albumillaan ilman rumpali Bill Berryä, R.E.M. vasta opetteli, kuinka toimia trio-kokoonpanolla. Voisi ehkä sanoa, ettei se oikein koskaan löytänyt kunnolla suuntaansa, mutta se ei tarkoita, etteivätkö Michael Stipe, Peter Buck ja Mike Mills tehneet vuosina 1998–2011 paljon hienoa musiikkia. Poikkeuksellisen upea on tämä häpeämätön kunnianosoitus The Beach Boysin lempeän melankolisesti aaltoilevalle harmoniapopille.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Ernos: Miks leikit kanssain (1968)

The Beach Boysin ja The Mamas & the Papasin kalifornialaisesta sunshine popista esimerkkiä ottanut Erno Lindahlin johtama Ernos oli kunnianhimoisine sovituksineen ja lauluharmonioineen poikkeuksellinen yhtye 1960-luvun lopun Suomessa. Toki esimerkiksi “se toinen miehen etunimen mukaan nimetty yhtye” Jormas oli versioinut The Beach Boysia suomeksi, mutta Lindahl ja kumppanit eivät tyytyneet vain covereihin, vaan kirjoittivat kappaleita, jotka haastoivat itse maestro-Wilsonin. On selvää, ettei tuon ajan Suomessa kyetty tekemään tuotannollisesti samanlaista jälkeä kuin ison veden toisella puolen, eivätkä Ernosin harmoniat olleet aivan yhtä virheettömiä kuin esikuvallaan, mutta nämä pikkuseikat eivät lainkaan vähennä upean Miks leikit kanssain -kappaleen tenhoa.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Fleetwood Mac: That’s All for Everyone (1979)

Ei ole mikään salaisuus, että Brian Wilson on Fleetwood Macin oman tuottaja- ja säveltäjäneron Lindsey Buckinghamin suurimpia idoleita. Kenties Buckinghamin upein kunnianosoitus Wilsonille on vuoden 1979 Tusk-albumilta löytyvä katkeransuloisissa aalloissa kelluva That’s All for Everyone, jonka aavemainen tunnelma viittaa Til I Diehin, yhteen Wilsonin tuskaisimmista lauluista. That’ All for Everyonekin tihkuu epävarmuutta, katkeruutta ja surua (“I can’t stay/ I can’t deceive/ That’s all for everyone/ Must be just exactly what I need/ So that’s all for everyone/That’s all for me”), mutta toki sydäntäsärkevän kauniissa muodossa.

Video ei ole enää saatavilla

Iso käsi R.E.M.:lle: Peter Buck, Michael Stipe, Bill Berry ja Mike Mills.

”Now, Andy did you hear about this one
Tell me, are you locked in the punch
Andy are you goofing on Elvis? Hey, baby
Are we losing touch”

Tuolla Amerikassa kaikki tuppaa olemaan niin pirun äärimmäistä. On äärimmäisiä moralisteja, uskovaisia, nihilistejä, ateisteja – ja myös koomikoita. George Carlinin ja Bill Hicksin kaltaiset veijarit olivat toki raflaavia rääväsuita, mutta kenties kaikkein poskettomin hassuttelija, nykykielellä sanottuna ”trolli”, oli silti Andy Kaufman.

”Tuntuu kuin et ottaisi mitään vakavissasi”, karjuu Kaufmanin meditaatiovalmentaja tälle elokuvassa Man on the Moon. Jim Carreyn esittämä Kaufman väittää, että kyllä hän ottaa, mutta näkee maailman pikemminkin illuusiona, eikä ihmisten siksi pitäisi ottaa itseään turhan vakavasti.

Vuoden 1999 Man on the Moon kuuluu Carreyn loistavimpiin roolisuorituksiin. Nimensä elokuva taas nappaa R.E.M.:n seitsemän vuotta aiemmin ilmestyneestä hitistä, joka puolestaan on yhtyeen loistavimpia kappaleita.

Vaikken koskaan ole ollut kovinkaan suuri R.E.M.-tuntija, rakastan bändiä silti. Michael Stipen, Mike Millsin, Bill Berryn ja Peter Buckin kvartetin hittejä huonontaa korkeintaan niiden tyylitajuton puhkisoittaminen. Siihenkään en onneksi ole viimeaikoina törmännyt, vaan ysärinostalgiaa kohdannee useimmiten lähinnä Scooterin tai nykyään usein myös laimeaan shoegaze-revivalin muodossa.

Pidän siitä, miten Automatic for the People –albumilla Man on the Moon on jätetty levyn loppupuoliskolle, mikä ainakin omasta mielestäni kertoo bändin luottamuksesta nimenomaan taiteelliseen kokonaisuuteen. Hittiä ei ole aseteltu laskelmoidusti heti albumin kärkipäähän, vaan sitä pohjustetaan vaikkapa The Sidewinder Sleeps Tonightin ja Ignorelandin (joka muuten on minusta kuulostanut aina paljon Grand Slam -ajan Juice Leskiseltä, lienenkö vaikutelmani kanssa yksin…?) kaltaisilla, vähintäänkin yhtä osuvilla rokkailuilla.

Stipen kielikuvarikkaat ja mutkikkaat sanoitukset luovat myös Man on the Moonin tapauksessa assosiaatioita suuntaan jos toiseenkin. Melko osuvasti hän tosin nivoo kaikki fragmentit osaksi Kaufman-folklorea, jossa keskeistä oli kaiken epävarmuus. Miten voi luottaa mieheen, joka piti todellisuutta pilkkanaan?

Kaufmanin kaltaista avantgardistia kiinnosti nimenomaan todellisuuden esittäminen ja taide, jonka tarkoitus oli viihdyttää ihmisiä nimenomaan huijauksen kautta. Ei yllätä että mies oli suuri vapaapaini-intoilija; tuo isojen miesten sirkus kun on tunnettu hämmentävästä melodraamastaan sekä leikittelystään toden ja näytelmän rajapinnoilla.

Kaufman tulkitsi Elvistä jo ennen tämän kuolemaa, mutta onnistui silti uskottelemaan itsensä alkuperäisen paikalle. Osuvaa on puolestaan, miten juuri Elviksen kuolema sekä kuulento ovat olleet salaliittoteorioiden hittejä jo tapahtuneestaan lähtien. Sokerina pohjalla on vielä Kaufmanin itsensä kuolema, jonka todenperäisyys on niin ikään herättänyt epäilyksiä, tämän alter-egon Tony Cliftonin tehtyä esiintymisiä vielä kuoleman jälkeenkin.

Stipe yhdistää tämän kaiken jatkaen ”ars longa, vita brevis”-mantraa ja osoittaa, miten taiteilijat elävät töiden kauttaan vaikka minkälaisilla tavoilla.

Esimerkiksi siten, että amerikkalaisen komedian outolinnusta tehdään yksi vuosikymmenen ikonisimpia kappaleita, ja höystetään sen video vielä amerikkalaisuuden kliseisimmillä symboleilla, kuten aavikolla, stetsonilla, rekka-ajelulla ja hämyisellä huoltoasemalla. Kuvastohan on kuin kantrivideosta, vaan tarkoituksellako?

Video ei ole enää saatavilla

Out of Time toi huomiota R.E.M.:lle myös vuoden 1992 Grammy-gaalassa.

Kappale on lähes kaikille tuttu. Kaunis, melankolinen melodiakulku, mandoliinin vanhanaikainen helinä ja laulajan väräjävä ääni:

“That’s me in the corner
That’s me in the spotlight
Losing my religion”

Vuonna 1991 R.E.M. oli todellakin viimein päätynyt valokeilaan. Se ei koskaan ollut aktiivisesti hakenut suosiota, mutta 1980-luvun lopulle tultaessa sen samalla melodisen helppotajuinen ja kiehtovan mystinen musiikki oli saanut puolelleen yhä laajemman yleisön silkalla laadukkuudellaan. R.E.M.:in ei ollut täytynyt juuri muuttaa tyyliään, se oli vain odottanut tyynesti, että muu maailma saisi sen kiinni – ikään kuin koko ajan tietoisena tekemänsä musiikin hienoudesta.

Kun suuri yleisö oli lopulta löytänyt R.E.M.:in, portit olivat viimein auenneet suurmenestykselle. Yhtyeen ensimmäinen varsinainen hitti oli tummasävyisiin kuohuihinsa kuulijat vuonna 1987 upottanut The One I Love. Se ja vuonna 1988 julkaistulta Greeniltä napattu hittisingle Stand olivat kuitenkin vielä harjoittelua. Velat perittiin takaisin korkojen kera vuoden 1991 Out of Timella ja kuolemattomalla Losing My Religionilla.

Megahitiksi Losing My Religion on varsin outo kappale. Se on kuin jokin kummallinen viidakosta löytynyt eksoottinen eläinlaji, jota kukaan ei ollut aikaisemmin nähnyt, mutta joka häikäisee kauneudellaan. Kuin unohdettu unessa saatu ajatus, joka palaa yhtäkkiä mieleen täydellisenä ja itsestään selvänä.

Ensinnäkin sen pääasiallisena lead-soittimena ei ole kitara, syntetisaattori, piano tai edes viulu, vaan mandoliini. Soitin oli aikaisemmin ollut suosittu popissa lähinnä 1970-luvulla, jolloin se toi pääasiassa proge-levyille tai folk-vaikutteiseen rockiin uskottavan häivähdyksen viehättävän vanhanaikaista trubaduurihenkeä. Kun raskaan tervamainen grunge alkoi nostaa päätään Seattlen alkulimasta, mandoliini heleä sointi tuntui viimeiseltä reitiltä hittilistoille ja kriitikoiden vuoden paras levy -listoille.

Losing My Religionin eriskummallisin piirre taitaa kuitenkin olla sen sanoitukset. R.E.M. oli alusta lähtien tunnettu Michael Stipen kryptisistä, mumisevalla laulutyylillä esitetyistä lyriikoista. Losing My Religionilla Stipen ulosanti oli selkeää, mutta ei yhtään vähemmän arvoituksellista.

Muilla vuoden 1991 jättisingleillä laulettiin selväsanaisia ja banaaleja viestejä: “everything I do I do it for you”, “it doesn’t really matter if you’re black or white” tai “the future’s in the air, I can feel it everywhere, blowing with the wind of change.” Stipe puolestaan lauloi kuin jonkun ikivanhan, pölyisten papyruskääröjensä keskellä hitaasti sekoavan mystikon sanoja:

“Consider this
The hint of the century
Consider this
The slip that brought me
To my knees, failed”

Hänen sanansa ovat kuin labyrintti, johon ei voi olla eksymättä kerta toisensa jälkeen. Tuo labyrintti on täynnä puoliksi kuultuja kaikuja, eksoottisia lintuja pölyisissä häkeissä, palavia pensaita, avaimia, jotka eivät avaa yhtäkään ovea ja loputtomiin jatkuvia peilisaleja:

“I thought that I heard you laughing
I thought that I heard you sing
I think I thought I saw you try
But that was just a dream, try, cry, why, try
That was just a dream, just a dream, just a dream…”

Losing My Religionin mysteerit on kuitenkin puettu niin taitavasti kauniin melankolisen popin vaatteisiin, ettei kuulija takerru niihin. Näin ilmaistuna Stipen arvoitukset ja ristiriidat tuntuvat niin kovin luonnollisilta. Näinhän sen pitääkin mennä, on aina pitänyt.

Olennainen osa Losing My Religionia oli myös sen musiikkivideo, joka on yksi taidemuodon kaikkien aikojen mestariteoksia. Surrealistisista visioistaan tunnetun Tarsem Singhin ohjaama video oli viittausrikas ja värikylläinen yhdistelmä Andrei Tarkovskia, Da Vincia, hindulaisuutta, sosialistista realismia, homoeroottisuutta, raamattua, barokkilaista maalaustaidetta ja Gabriel Garcia Marquezin Ikivanha mies jolla oli valtavat siivet -novellia – sekä tietysti Michael Stipen ikonisiksi muodostuneita kädenliikkeitä ja lähes epileptistä tanssityyliä.

Heti R.E.M.:in ensimmäisestä levystä lähtien oli selvää, että tämä yhtye oli indierockin huippunimi. 1980-luvun kuluessa siitä kasvoi yksi aikansa hienoimpia rockyhtyeitä, mutta Losing My Religion oli kappale, joka teki siitä kuolemattoman.

Video ei ole enää saatavilla

Acid house auttoi meitä. Mikä sinua auttaa?

Hektisessä ”nyt kaikki mulle heti” -maailmassa oletuksena on, että bändi joko breikkaa pian tai sitten ei koskaan. Viimeistään silloin kun ensimmäinen levy on ulkona, mutta listasijoitus vain kaukainen kangastus, yhtyettä lasketaan jo kuoppaan ja innokkaimmat ripottelevat multaa päälle. Samalla menestyneitä bändejä pidetään lähinnä onnekkaina.

Vaikka onnella on osansa, yleensä menestyksen takaa löytyy pitkä ura, näännyttäviä rundeja ja paljon vastoinkäymisiä. Tämä juttu onkin omistettu bändeille, joiden matka maailmanmaineeseen oli pitkä ja monesti kivinen.

Genesis – Myydyin levy 19 vuotta perustamisen jälkeen

Vuonna 1967 perustetun Genesiksen alku ei ollut lupaava, sillä ensimmäinen levy (From Genesis to Revelations, 1969) myi aikanaan vaivaiset 650 kappaletta. Bändi tarvitsi lopulta 13 vuotta ja 9 levyä puskeutuakseen suuren yleisön korviin. Voidaan puhua myös aikamoisesta työvoitosta, kun 19 vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen julkaistusta, uran 13:sta levystä, tuli bändin myydyin.

Video ei ole enää saatavilla

Elbow – Kun levy-yhtiö jätti julkaisematta debyytin

Kuinka sopivaa onkaan, että nallemaisen Guy Garveyn luotsaama Elbow aloitti uransa vuonna 1990 nimellä Mr Soft. Nimi vaihtui ennen ensimmäistä levyä, joka jäi arkistojen uumeniin Universalin ahmaistaessa sisäänsä silloisen Island Recordsin. Onneksi bändi ei jäänyt naftaliiniin, vaan tästä sisuuntuneena äänitti kolmen EP:n ja albumin suoran, joka sai kiitosta kriitikoilta. Suuren yleisön suosiota nämä ansiokkaat äänitteet eivät kuitenkaan tuoneet.

18 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu The Seldom Seen Kid muutti kuitenkin kaiken. Vaikka albumi ei sinkoutunut räjähdysmäisesti listakärkeen, levy on myynyt tasaisen varmaan tahtiin tähän päivään mennessä yli miljoona kappaletta. Osaltaan menestystä ovat tukeneet albumin ”sivutuotteet”, kuten Mercury-palkinto, esiintyminen Wembleyllä ja Coldplayn kanssa kiertäminen. The Seldom Seen Kidia seuranneella Build a Rocket, Boys! -kiekolla (2011) Elbow pääsi ensimmäistä kertaa brittien albumi-listan kakkoseksi.

http://vimeo.com/15736825

Pulp – 17 vuoden matka huipulle rullatuolissa, pyllistellen ja nenä valkoisena

Vaikka Pulp tuli suurelle yleisölle tutuksi 1990-luvun brittipop-buumin yhteydessä, aloitti bändi taipaleensa jo 1978. Oman tyylin lisäksi hakusessa oli myös miehistö. Tätä nykyä bändin entisten jäsenten määrä on kasvanut jo yli parinkymmenen. Pulpin alkumetreille mahtui myös ulkomusiikillisia vastoinkäymisiä. Huvittavin lienee Jarvis Cockerin hämähäkkimies-episodi. Tehdäkseen vaikutuksen erääseen tyttöön hän esitti supersankaria ikkunanlaudalla ja huonostihan siinä kävi. Herra kopsahti kuudesta metristä alas ja vietti seuraavat pari kuukautta pyörätuolissa.

Myös musiikkibisnes heitti kapuloitaan Pulpin rattaisiin. Yhtyeen kolmas levy (Separations, 1992) nauhoitettiin viikossa levy-yhtiön painostuksesta, mutta sen julkaisun kanssa viivyteltiin vuosi. Seuraava levy-yhtiö ei tarjonnut juurikaan sen parempaa kokemusta; yhtiö jätti orkesterin purkittaman singlen kokonaan julkaisematta.

17 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu Different Class nosti Pulpin lopulta maailmanmaineeseen. Mainetta tuli ehkä enemmän kuin oli hyväksi, sillä pian menivät liitot karille, Kolumbian vientituote maistui ja omaa sarjaansa oli tietysti Jarvisin hyökkäys BRIT Awardseissa Michael Jacksonin keikalle, lapsikuoron keskelle pyllistelemään.

Tällä hetkellä Pulp on kuitenkin jälleen kasassa. Ja ehtipä Cocker joukkioineen esiintymään Ruisrockissakin päättyneenä kesänä.

Video ei ole enää saatavilla

Primal Scream – Kun masteri haihtui savuna ilmaan

Vuonna 1982 perustetun Primal Screamin alku ei ollut helppo. Bändin ensimmäinen kesken jäänyt nauhoitussessio oli sellaista galaksien räjähtelyä, että sinkun masteri ilmeisesti poltettiin ihan varmuuden vuoksi. Sitten laulaja Bobby Gillespie liittyi hetkeksi The Jesus and Mary Chainin riveihin ja jäi melkein sille tielle. Keikoilla homma ei myöskään toiminut, rumpalille näytettiin ovea ja vihdoin kun saatiin ensimmäinen levy valmiiksi, se lytättiin lehdistössä. Paremmin ei käynyt toisenkaan levyn kanssa, kun fanikunta ei pitänyt tyylin vaihdoksesta, eivätkä arvostelijatkaan olleet sen armollisempia.

Mikä pelasti sitten ryhmän? Innostuminen acid housesta. Bändi tapasi reiveissä DJ Andrew Weatherallin, joka työsti uudelleen kakkoslevyn kipaleen I’m Losing More Than I’ll Ever Have. Tuloksena oli Loaded, josta tuli yhtyeen ensimmäinen hitti. Nousukiidon aikana orkesterin jalat eivät kuitenkaan pysyneet maassa ja heroiinia alkoi kulua summattomasti. Loistavan Rocks-kipaleen sisältävän  Give Out But Don’t Give Upin ilmestymisen jälkeen bändi melkein hajosi, mutta pysyi kuitenkin pystyssä ja  24 vuotta perustamisen jälkeen julkaistu Country Girlistä tuli ryhmän myydyin sinkku.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – viidennellä levyllä tärppäsi

Vaihtoehtorockin suuri nimi R.E.M. perustettiin vuonna 1980, mutta bändi pääsi suosion syrjästä kiinni vasta viidennellä albumillaan Document vuonna 1987. Tämä varsin kantaanottava albumi sisälsi mm. hitin The One I Love ja oli ilmestymisen jälkeisenä vuonna myynyt jo yli miljoona kappaletta. Tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa, sillä 1990-luvulla bändi loisti listoilla Shiny Happy Peoplen, Man on the Moonin ja Losing My Religionin kaltaisilla biiseillä.

Video ei ole enää saatavilla

Screaming Trees – Kun edes Chris Cornell tuottajana ei auttanut

Vuonna 1985 perustetun Screamin Treesin neljä ensimmäistä levyä eivät ottaneet tulta alleen. Vaikka monet Seattle-bändit saivat sekä näkyvyyttä että myyntiä, ei yhtyeen viidennestäkään yrityksestä, Uncle Anesthesiasta, tullut kuin korkeintaan kulttiklassikko. Ei, vaikka tuottajana hääri Chris Cornell. Vasta kuudes levy, Sweet Oblivion, iski kultasuoneen. Osakiitos menestyksestä kuuluu Cameron Crowen ohjaamalle Singles-elokuvalle, jonka soundtrackille kiinnitetty Nearly Lost You pääsi X-sukupolven soittolistoille.

Video ei ole enää saatavilla

Soundgarden – Kun isolle levy-yhtiölle siirtyminen ei ollutkaan avain onneen

Kun cover-bändi The Shemps jammaili 1980-luvun alussa, ei kukaan vielä osannut arvata, että neljä vuotta myöhemmin sen jäsenistä Chris Cornell ja Kim Thayil perustaisivat yhden seuraavan vuosikymmenen tärkeimmistä bändeistä.

Soundgardenin uran alku ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen. Yhtyeen ensimmäisen levyn (Ultramega OK, 1988) tuottajalla ei ollut hajua, mitä Seattlessa oli tapahtumassa. Vaikka Soundgarden kirjoitti debyyttilevynsä jälkeen ensimmäisenä grunge-bändinä sopimuksen ison levy-yhtiön kanssa, ei se päässyt kaupalliselle aallonharjalle yhtä nopeasti kuin esimerkiksi Nirvana ja Pearl Jam. Sen sijaan suurelle levy-yhtiölle siirtyminen herätti närää faneissa.

Bändi löysi oman soundinsa vasta kolmannella levyllään, Badmotorfingerillä (1991). Myös kokoonpano asettui tällöin lopulliseen muotoonsa. Avaimia täydelliseen läpimurtoon ei tämäkään kiekko antanut, eikä MTV:n päätös lopettaa Jesus Christ Posen näyttäminen ohjelmissaan auttanut asiaa. Vasta kymmenen vuotta bändin perustamisen jälkeen ilmestynyt Superunknown toi kultaa ja kunniaa.

Video ei ole enää saatavilla

The Black Keys – Hiljaa hyvä tulee

Vaikka atleettinen Dan Auerbach ja syrjäänvetäytyvä Patrick Carney ovat tunteneet toisensa alle kymmenenvuotiaista lähtien, he eivät koskaan ole viettäneet vapaa-aikaansa yhdessä. He eivät tee sitä vieläkään, vaikka yhteinen bändi on ollut kasassa yli kymmenen vuotta. Kaksikon sovittivat aikanaan yhteen veljet ja olosuhteiden pakko, mutta myös yhdessä soittamisen ilo.

Yhtyeen matka maineeseen oli niin hidas, että Carney mietti kolmannen levyn jälkeen (Rubber Factory, 2004) vakavissaan paluuta koulun penkille. Vähitellen maine alkoi kuitenkin kasvaa ja bändin kappaleita käytettiin runsaasti TV-sarjoissa ja mainoksissa. Nyt tiukkaakin tiukempi seitsemäs albumi El Camino on myynyt kultaa Englannissa ja päässyt Yhdysvaltain albumilistan kakkoseksi. Tulevaisuus näyttää kuinka isoksi bändi vielä kasvaa.

Video ei ole enää saatavilla

Refused – Kun paras tapa saada hypeä on lopettaa bändi

Ruotsissa vuonna 1991 perustettu hardcorepunk-bändi Refused ehti tehdä viisi EP-levyä ja kolme albumia ennen kuin se pisti pillit pussiin vuonna 1998. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että tänä aikana bändillä ehti olla kolmetoista basistia. Viimeiseksi levyksi jäänyt Shape of Punk to Come oli ryhmän kohdeyleisölle liikaa, sillä se yhdisteli ennakkoluulottomasti muun muassa hardcorea, teknoa, progea ja hitusen jazzia.

Levyn yhteydessä tehty rundi oli henkisesti musertava ja pari viikkoa kiekon ilmestymisen jälkeen pojat pistivät pillit pussiin kesken kiertueen. Hyvän fiiliksen maksimoimiseksi poliisi keskeytti viimeisen keikan neljännen biisin jälkeen. Eipä siis ihme, että viimeinen katkera lehdistötiedote oli otsikoitu nasevasti ”Refused are fucking dead!”

Vuosia bändin hajoamisen jälkeen alkoi kuitenkin tapahtua. Vähitellen sana alkoi kiiriä ja  mm. Kerrang! listasi viimeiseksi jääneen levyn kaikkien aikojen 13:ksi vaikutusvaltaisemmaksi levyksi.  Innostus kasvoi kun Epitaph julkaisi deluxe-version, joka sai lehdistöltä rakkautta, ja lopulta fanien vinkuna sai bändin kasaamaan rivinsä. Tänä vuonna startannut paluukiertue kiertää sellaisia suuria festareita kuin Coachella, Primavera ja Roskilde. Vetipä bändi loistavan keikan myös Ruisrockissa.

Video ei ole enää saatavilla

Bad Religion – DIY-meiningillä maailmanmaineesen

Vuonna 1979 perustettu Bad Religion on merkittävä bändi monellakin tavalla. Yhtyeen levyjä myydäkseen kitaristi Brett Gurewitz perusti legendaarisen punk-lafka Epitaph Recordsin, ja yhtye on toiminut esikuvana lukemattomille ryhmille AFI:sta The Offspringiin. Kuten aina, yhtyeen paras julkaisu on makuasia, mutta bändi breikkasi isosti vasta vuonna 1993 ilmestyneellä Recipe for Hatella. Seuraavan vuonna ja 15 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu Stranger Than Fiction oli puolestaan yhtyeen kaupallisesti menestynein levy. Vaikka tänä päivänä Bad Religion ei olekaan ehkä se kovin juttu, on 16. albumi jo tuloillaan.

Video ei ole enää saatavilla

The Flaming Lips – Häröjengi iskee kultasuoneen 19 vuoden jälkeen

Muusikot ottavat yleensä tekemisensä vakavasti ja fanit ovat usein vielä tosikkomaisempia.  Vuonna 1983 perustettu The Flaming Lips on kuitenkin tehnyt alusta asti selväksi, että se on moisen yläpuolella. Niinpä sen häröilyt, kuten Christmas on Mars -leffa, eivät ole saaneet fanikuntaa kääntämään selkäänsä. Oikeita vastoinkäymisiä on kuitenkin tarjoillut varsinkin multi-instrumentalisti Steven Drozdilla, jonka taistelu heroiinin kanssa sai aika surullisia piirteitä.

The Flaming Lips saavutti kohtalaista suosiota Yhdysvalloissa jo vuonna 1993 julkaistulla She Don’t Use Jelly -kappaleellaan, mutta stadionluokkaan oli tuolloin vielä matkaa. Uransa taiteellisen lakipisteen yhtye saavutti vuonna 1999 julkaistulla The Soft Bulletinilla, ja 19 vuotta bändin perustamisen jälkeen ilmestynyttä Yoshimi Battles the Pink Robotsia pidetään bändin läpimurtolevyinä.

Video ei ole enää saatavilla

Soul Asylum – Bändi, joka melkein lopetti ennen läpimurtoaan

Useimmille Soul Asylum tuli tutuksi vuoden 1992 Runaway Train -hitin myötä. Bändi aloitti kuitenkin jo vuonna 1981 nimellä Loud Fast Rules; Soul Asylumina yhtye tunnettiin vuodesta 1983 lähtien. Yhtyeen 1980-luvun vähäinen levymyynti ei ole suuri ihme, sillä ryhmän alkuaikojen räkäinen punk oli kaukana hittilistojen kasari-meiningistä, jota hallitsivat tukkahevi ja Culture Club. Niinpä esimerkiksi yhtyeen sinänsä hieno debyytti Say What You Will, Clarence… Karl Sold the Truck myi alle 10 000 kappaletta. Homma toimi livenä, mutta kun pari vuotta ennen läpimurtolevyä ilmestynyt viideskään albumi ei myynyt, bändi harkitsi vakavissaan lopettamista. Se olisi ollut virhe, sillä heidän kaksi seuraavaa levyään myivät vähintään platinaa.

Video ei ole enää saatavilla

Goo Goo Dolls – Punkista mainstream-siirappiin

Soul Asylumin tavoin myös Goo Goo Dolls aloitti punkilla. Muun muassa The Replacementsilta kuulostanut bändi perustettiin ilman suurempia suunnitelmia ja yhtyeen nimikin poimittiin muuatta keikkaa varten lelumainoksesta. Kymmenen vuotta perustamisensa jälkeen bändi löi läpi viidennellä levyllään A Boy Named Goo. Tähän päivään mennessä yhtyeen albumeita on myyty jo yli 10 miljoonaa kappaletta.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Cave and the Bad Seeds – Luolamiehen heroiinihöyryistä Kylie-duetolla maailmanmaineeseen

Nick Cave and the Cavemen perustettiin vuonna 1983 The Birthday Partyn vielä savuaville raunioille. Myöhemmin Bad Seeds -nimen omaksuneen australialaisbändin matkaan mahtuu kaikenlaista; ongelmia ovat tuottaneet muun muassa Caven 1980-luvun sekoilu alkoholin ja huumeiden kanssa, joka on jatkunut vieroituksen jälkeenkin. Bändi rantautui listoille vuonna 1996 Kylie Minoguen kanssa nauhoitetun Where the Wild Roses Grow -dueton julkaisun myötä.

Video ei ole enää saatavilla

Ministry – Synapopista raskassoutuisille vesille

Trent Reznorin tapaan myös vuonna 1981 perustetun Ministryn menneisyys on kirjoitettu synapopin ihmeellisessä maailmassa. Vasta vuonna 1992 julkaistu viides levy Psalm 69: The Way to Succeed and the Way to Suck Eggs avasi yhtyeen tien listoille Jesus Built My Hotrod -hitin siivittämänä.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. rikkoo sääntöä numero 16.

“Uh oh, overflow, population, common food, but it’ll do
Save yourself, serve yourself, world serves its own needs
Listen to your heart bleed dummy with the rapture
and the revered and the right, right
You vitriolic, patriotic, slam, fight, bright light
feeling pretty psyched”

Jimmy Gutermanin ja Owen O’Donnellin mainiossa The Worst Records of All Time -teoksessa vuodelta 1991 listataan 33 1/3 rock’n’rollin kultaista sääntöä.

Sääntö numero 16 kuuluu yksinkertaisuudessaan: Lista ei ole laulu.

Tälle on hyvät perusteet. Kun sanottavaa tuntuisi olevan paljon, mutta sen kiteyttäminen ei oikein onnistu, sanoittajat Madonnasta (Vogue) Palefaceen (Helsinki–Shangri-La) tyytyvät listaamaan tärkeitä asioita ja ristimään sormensa siinä toivossa, että muut luulevat heillä olevan syvällisempi näkemys asioiden välisistä yhteyksistä.

Sääntö numero 16 ei kuitenkaan ole kattava. Se jättää huomioimatta listoja narratiiveina käyttävät tajunnanvirtalaulut, joissa muoto ja sisältö todella tukevat toisiaan. Tyylilajin pioneeriksi listataan yleensä Chuck Berryn Too Much Monkey Business (1956) ja sen arkkityypiksi Bob Dylanin Subterranean Homesick Blues (1965).

Juuri jälkimmäinen oli R.E.M.:n esikuvana, kun he muokkasivat levyttämättömästä Public Service Announcement -kappaleestaan konekiväärinopeudella tajunnanvirtaa suoltavan It’s the End of The World as We Know Itin.

En tosin ole aivan vakuuttunut, ettei Michael Stipen sanoitus kuitenkin rikkoisi Gutermanin ja O’Donnellin kultaista sääntöä. Esimerkiksi kappaleessa esiintyvät neljä henkilöä, joiden kaikkien nimikirjaimet ovat LB, perustuvat Stipen mukaan hänen unessa näkemiinsä kutsuihin, joiden kaikilla osallistujilla oli samat alkukirjamet. Niin varmaan.

“The other night I dreamt of knives,
continental drift divide, mountains sit in a line
Leonard Bernstein, Leonid Brezhnev, Lenny Bruce and Lester Bangs
Birthday party, cheesecake, jelly bean, boom!
You symbiotic, patriotic, slam book neck, right? Right”

Listasta lauluksi kappaleen pelastavat kuitenkin yhtyeen innostunut soitto, Stipen maaninen ääni sekä ennen muuta kertosäe, jonka lohdullisessa sanomassa on aivan tarpeeksi ajatusta neljän puolen minuutin poplaulun tarpeisiin.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Mainio varoittava esimerkki vuodelta 1989 siitä, ettei lista todellakaan tee laulua.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. vietti uransa loppuvuodet triona sen jälkeen, kun rumpali Bill Berry jätti yhtyeen vuonna 1997.

Syyskuussa hajonneen vaihtoehtolegendan 30-vuotinen ura tiivistettynä kahdelle CD:lle. Sopivasti joulumarkkinoille.

R.E.M.:in uran päätöksen kunniaksi julkaistavalla kokoelmalla Part Lies, Part Heart, Part Truth, Part Garbage 1982–2011 kuullaan kolme uutta kappaletta.

Niistä We All Go Back to Where We Belongilla Michael Stipe laulaa:

”I will write our story in my mind
Write about our dreams and triumphs
This might be my Innocence Lost
I can taste the ocean on your skin
That is where it all began”

Yli kolmekymmentä vuotta aktiivista uraa (yhtye soitti ensimmäisen keikkansa huhtikuussa 1980) on kunnioitettava saavutus rockbändille, mutta silti R.E.M.:n hajoaminen viime syyskuussa pääsi yllättämään. Vaikka Georgian ihme ei ollut viime vuosina parhaimmillaan ja oli käynyt lähellä hajoamista aikaisemminkin, sitä jotenkin uskoi, että tämä vaihtoehtorockin ikoni olisi olemassa ikuisesti.

Vuonna 1981 ensimmäisen singlensä Radio Free Europen julkaisi yhtye, joka oli ehkä hiukan hapuileva, mutta samalla välittömästi iskevä, omaperäinen ja mystinen. Sen ympärillä oli vaikeasti määriteltävä toismaailmallisuuden aura, joka kuului Stipen mumisemissa kryptisissä sanoituksissa ja näkyi julkaisujen salaperäisissä kansissa.

Part Liesin avaava Chronic Town -ep:llä (1982) alun perin julkaistu Gardening at Night on tyypillinen esimerkki alkupään R.E.M.:n helposti lähestyttävästä ja samalla sisäänpäinkääntyneestä musiikista. Stipen ajatukset tuntuivat kulkevan aivan omanlaisiaan hermoratoja:

”The yard is nothing but a fence
the sun just hurts my eyes somewhere
It must be time for penitence
gardening at night it’s never worked”

Edes kaupallisina huippuvuosinaan 1980- ja 1990-lukujen taitteessa R.E.M. ei koskaan tyhmentänyt musiikkiaan sen myymiseksi suurelle yleisölle (vaikka Shiny Happy People kävikin lähellä). Niinpä jättihitti Losing My Religionissa kuultiin säkeitä, kuten:

”Consider this
Consider this, the hint of the century
Consider this, the slip
That brought me to my knees, failed
What if all these fantasies come
Flailing aground
Now I’ve said too much”

Ei ihme, että Kurt Cobain kadehti tapaa, jolla R.E.M. oli hoitanut kuuluisuutensa.

Suurimman osan urastaan R.E.M. oli kuitenkin enemmän kulttiyhtye kuin mainstream-hirviö. The One I Love, Man on the Moon, Losing My Religion, Shiny Happy People ja Everybody Hurts löytyvät toki kaikki tältä kokoelmalta, mutta loppujen lopuksi R.E.M.:in hittisaalis jäi verrattain niukaksi. Yhdysvalloissa yhtyeen singlet tippuivat top 40:n ulkopuolelle jo vuoden 1996 New Adventures in Hi-Fiin mennessä. Briteissä se menestyi hiukan paremmin – siellä R.E.M. sai satunnaisia top 10 -hittejä sellaisilla singleillä kuin vuoden 1999 The Great Beyond ja vuoden 2004 Leaving New York. Albumilistoilla yhtye tosin pärjäsi mukavasti senkin jälkeen, kun sen singlet jämähtivät listojen alapäähän.

Vedenjakaja R.E.M.:n uralla oli rumpali Bill Berryn eroaminen yhtyeestä vuonna 1997. Ero järkytti, mutta harva varmaan osasi arvata, kuinka ison aukon Berryn lähtö jättäisi orkesteriin. Rumpalin eroa seuranneita levyjä kuunnellessa oli helppo arvioida hänen odotettua suurempaa osuuttaan yhtyeen laulujen kirjoittamisessa ja sovittamisessa (Berryn tiedetään olevan suurilta osin vastuussa muun muassa Everybody Hurtsista ja Man on the Moonista). Se oli ainakin varmaa, että yhtyeen pysäyttämättömänä raksuttanut koneisto jotenkin nyrjähti paikoiltaan.

Berryn jälkeisillä levyillä Upilla, Revealilla, Around the Sunilla ja Acceleratella (1998–2008) R.E.M. kokeili konesoundeja, synkkää folkia, The Beach Boys -pastisseja, protestilauluja, sliipattua aikuispoppia ja aggressiivisempaa rokkailua. Noilta levyiltä löytyi paljon hyvääkin musiikkia, mutta jotain jäi uupumaan. Jokainen kokeilu tuntui johtavan umpikujaan ja näytti siltä, että R.E.M. oli hukannut oman persoonansa.

Viimeiseksi jääneellä levyllään, viime maaliskuussa julkaistulla Collapse Into Now’lla, se viittasi omaan menneisyyteensä varmasti jo tietoisena siitä, että pelin viimeiset minuutit olivat käsillä.

Kronologisesti järjestetty Part Lies, Part Heart, Part Truth, Part Garbage onnistuu antamaan positiivisen kuvan myös Berryn jälkeisistä vuosista, mutta selvää on, että X-tekijä R.E.M.:in myöhemmistä levyistä puuttui. Silti sellaiset laulut kuin Upin loistokas At My Most Beautiful, Around the Sunin kaunis Leaving New York ja Man on the Moon -elokuvan soundtrackilta napattu, yhtyeen parhaisiin popralleihin lukeutuva The Great Beyond eivät joudu lainkaan häpeämään arvokkaassa seurassaan.

Part Lies, Part Heart, Part Truth, Part Garbage on kattavampi kuin aikaisemmat R.E.M.-kokoelmat And I Feel Fine… The Best of the I.R.S. Years 1982–1987 ja In Time: The Best of R.E.M. 1988–2003, joista ensimmäinen keskittyi yhtyeen indie-vuosiin ja jälkimmäinen sen Warnerille tekemiin levyihin. Part Liesin kahdella CD:llä kuullaan lauluja R.E.M.:n koko uralta.

Kappalevalinnoista voi aina nipottaa, mutta lähes kaikki yhtyeen olennaisimmat kappaleet löytyvät Part Liesilta, samoin ne tunnetuimmat hitit – myös In Timelta pois jätetty Shiny Happy People, josta Stipe, Peter Buck ja Mike Mills eivät taida pahemmin piitata. Toki sellaisille hienoille R.E.M.-klassikoille kuin E-Bow the Letter, Drive tai Bang and Blame olisi toivonut löytyvän tilaa tällä kokoelmalla, mutta pääasiallisesti Part Lies sisältää onnistuneen katsauksen tämän vaihtoehtojättiläisen 30-vuotiseen uraan.

Entäs ne kolme uutta kappaletta? Joko R.E.M.:in uran päättymisestä, ihmiskunnan viimeisistä hetkistä tai rakkauden lopusta kertova We All Go Back to Where We Belong lainailee kauniisti Burt Bacharachin hienostuneen melankolista orkesteripoppia ja on uusista lauluista selvästi paras. Kappaleen sanoitukset ovat Stipelle tyypillisesti samalla koskettavat, kauniit ja arvoitukselliset.

Month of Saturdays ei onnistu läheskään yhtä hyvin. Melodialtaan se ei ole hassumpi, mutta sanoituksiltaan kovin köykäinen ja kokonaisuutena lopulta yhdentekevä. Kokoelman päättävä Hallelujah tippuu johonkin edeltäjiensä väliin. Dramaattiset jouset kuljettavat Michael Stipelle leimallisen monisanaisella poljennolla askeltavaa surumielistä kappaletta oivallisesti läpi säkeistöjen, mutta valitettavasti sen kertosäe ei tempaise mukaansa R.E.M.:n parhaiden laulujen tavoin.

95Oivallinen ja kattava R.E.M.-kokoelma, joka ei tarjoile kovin paljoa yhtyeen faneille, muttajoka tarjoaa satunnaiselle kuuntelijalle tai yhtyeen kuuntelusta 2000-luvulla luopuneelle maittavia ahaa-elämyksiä. Hyvästi R.E.M. ja kiitos!

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. silloin joskus: Peter Buck (vas.), Michael Stipe, Bill Berry ja Mike Mills.

Pitkäaikainen R.E.M.-fani Tomi Nordlund kävi läpi traumaattisen kriisin vaiheet kuultuaan yhtyeen lopettamispäätöksestä. Nyt hän työstää suruaan muistelemalla vuonna 1992 käynnistynyttä R.E.M.-suhdettaan. Varautukaa valtaisan pitkään vuodatukseen.

1. Shokkivaihe

Shokkivaihe alkaa heti kriisin laukaisseen tilanteen jälkeen ja kestää lyhyestä hetkestä joihinkin vuorokausiin. Shokkivaiheen aikana ihminen ei kykene vielä käsittämään kriisin aiheuttanutta tapahtumaa ja saattaa jopa kieltää sen. Osa shokkivaihetta elävistä lamaantuu täydellisesti.

Keskiviikkona 21. syyskuuta se tapahtui. R.E.M. ilmoitti lopettavansa 31 vuotta kestäneen uransa. Järkytyin uutisesta niin, etten ollut aluksi edes uskoa lukemaani. Sitten mielen valtasi tyhjyyden tunne. R.E.M. on ollut minulle olemassa ”aina”.

Olen varttunut yhtyeen levyjen parissa varhaisteinistä päälle kolmekymppiseksi aikuiseksi. R.E.M. oli yhtye, jonka ansiosta ylipäänsä innostuin popmusiikista.

Siksi Michael Stipen, Peter Buckin ja Mike Millsin yllättävä lopettamispäätös pyöri päässäni koko harmaan keskiviikkoillan. Unta oli vaikea särkyneeltä sydämeltä saada.

Kuunnellaanpa tämän aasinsillan kautta yhtyeen viimeinen (studioalbumilta irrotettu) single.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Oh My Heart

Perjantaina baarissa kaverit kyselivät, miten olen jaksellut. Oikein osanottojakin tuli. Vitsillähän näitä toki viljeltiin, mutta jotain kuvaavaa kommenteissa oli. Onneksi alkushokista ei tarvinnut kärsiä yksin. Facebookissa oli viikon mittaan päällä melkoiset surutalkoot R.E.M.:n nimeen vannovien tuttujen ja tuntemattomien kesken. Vertaistuki on paras tuki.

Samalla tajusin, että kyseessä on minulle paljon enemmän kuin pelkkä bändi.

2. Reaktiovaihe

Reaktiovaiheessa ihminen alkaa vähitellen kohdata muuttuneen todellisuuden ja yrittää muodostaa käsitystä siitä, mitä on tapahtunut.

Seuraavina päivinä ja viikkoina aloin työstää menetystä muistelemalla suhdettani yhtyeeseen. Kaikki alkoi jouluna 1992 Porin Pietniemessä, kun laitoimme velipojan kanssa soimaan lahjaksi saadun The Best of R.E.M. -kokoelman.

Rakkaussuhteeni bändiin käynnistyi sillä sekunnilla, kun maaginen avausraita Carnival of Sorts (Box Cars) lähti soimaan. Tässä bändin poikkeuksellisen hienolta Chronic Town -ep:ltä (1982) löytyvän kappaleen liveversio, joka otsikon väittämän vastaisesti on vuodelta 1983. Kuuluisassa oikeudenmukaisessa maailmassa kappale olisi ollut hitti, mutta R.E.M. sai odotella todellista napakymppiä vielä vuosia.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Carnival of Sorts (Box Cars)

Muutama päivä taianomaisen ensikosketuksen jälkeen ostin R.E.M.:n sittemmin kanonisoidun klassikkolevyn Automatic for the Peoplen C-kasettina porilaisesta Musiikki Belisasta.

Hullaannuin yhtyeestä entistä enemmän. Muistan tosin kaivanneeni ensimmäisillä kuuntelukerroilla levylle ”enemmän rumpuja”. En ollut 13-vuotiaana sentään niin pikkuvanha, että olisin allekirjoittanut yhtyeen aikuishissuttelut täysin mukisematta.

Silti, kun muut kuuntelivat Nirvanaa, minä luukutin näitä kuolemasta kertovia, varsin hiljaisia lauluja. Kaikkien kavereideni kaaliin se ei tainnut mennä, mutta omasta mielestäni olin tavallaan yhtä punk kuin R.E.M. itse tuolloin: olihan yhtye vaihtanut sähkökitarat mandoliiniin kirskuvan grunge-buumin keskellä.

Minä taas en kuunnellut samaa musiikkia kuin muut Länsi-Porin yläasteen oppilaat. Olin ylpeä siitä, että olin löytänyt ihan ”oman” bändin.

Vieläkin huvittaa muistella, miten arvuuttelin Automaticin kansivihkon kuvien perusteella, kuka kukin on. Oletin aluksi Michael Stipen olevan bändin rumpali ja Bill Berryn laulaja, koska hän näytti kuvissa kaikkein viileimmältä. Umpinörtiltä matematiikan opiskelijalta näyttänyttä Mike Millsiäkin ehdin myös luulla laulajaksi. Pitkätukkaisen Peter Buckin suhteen olin sentään oikeassa: mies ei voinut olla muuta kuin kitaristi.

Automaticista tuli suosikkilevyni, ja se on sitä edelleen, niin paljon kuin muista R.E.M.-albumeista pidänkin. Sen kappaleisiin liittyy monenlaisia nuoruuden muistoja: Man on the Moonissa oli hienoin tunnelma, kertosäe ja kitarariffit ikinä. Mitään Driven kaltaista en ollut ennen kuullut. Hitaiden tanssiminen Everybody Hurtsin tahtiin oli unelmani.

Olin myös ylpeä tajutessani, millaisella poliittisella agendalla Stipe oli levyn ainoassa kunnon rockbiisissä Ignoreland. Lisäksi päätin teininä, että haluan lohduttoman kauniin Sweetness Followsin soivan hautajaisissani. Kornia mutta totta.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Sweetness Follows

Vuosina 1993 ja 1994 olin niin tohkeissani bändin kyvystä tehdä tunteisiin vetoavaa, laadukasta popmusiikkia, että halusin kuulla lisää. Out of Timen (1991) ja Greenin (1988) sain käsiini helposti, mutta Porista ei löytynyt bändin I.R.S.-ajan albumeita sitten millään. Kaverini roudasi niitä minulle Helsingistä 120 markan hintaan. Kun koko sarja oli saatu kerättyä, tulivat levyt tietysti Porin Anttiloihin alennettuun hintaan. Olipahan taas tuuria.

Mutta osin juuri tämän takia vaivalla hankitut R.E.M.-levyni olivat minulle entistäkin arvokkaampia aarteita. Vaikeasti tavoitetun I.R.S.-kauden suosikkini taitaa olla Stipen kryptisellä mutinalla kuorrutettu esikoisalbumi Murmur (1983). Tämä kappale kuului levyn popahtavampiin suosikkeihini.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Shaking Through

Yhdessä vaiheessa R.E.M.-huumani oli niin kuumaa, että kuuntelin bändiä lähes jatkuvalla syötöllä. Jossain vaiheessa isäni hermostui: ”Kuka helvetti siellä sun huoneessa koko ajan määkyy?”

Kun R.E.M.-levyksi vaarallisen ja seksikkään oloinen Monster sitten ilmestyi syyskuussa 1994, olin täysillä mukana vastaanottamassa sitä. Halusin ottaa levystä irti kaiken mahdollisen.

Muistan vielä albumin uusiopaperikansien tuoksun ja sen kihelmöivän tunteen, kun asetin cd:n ensimmäistä kertaa soittimeeni. Bändin rockimpi ilme hämmensi aluksi, mutta niin vain Monster osoittautui hienoksi, joskin harmillisen aliarvostetuksi albumiksi. What’s the Frequency, Kenneth? oli toki erinomainen avaussingle, mutta tämä tunnelmapala taisi kolahtaa vielä kovemmin

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Bang and Blame (live)

Tässä vaiheessa idolisoin jo voimakkaasti bändin jäseniä, jotka onneksi eivät olleet osoittautuneet näkemissäni tv-haastatteluissa kusipäiksi, vaan ihan sympaattisiksi tyypeiksi. Harmi vain, ettei porilaisista rättikaupoista löytynyt samanlaisia kledjuja kuin über-coolilla Michael Stipella. Jäin siis ilman tähtipaitaa.

Vaikka vimmatusti fanitinkin, kaljuksi en sentään uskaltanut päätäni ajella. Vihasin muuten tuolloin tovin Manic Street Preachersin Nicky Wirea, joka sanoi toivovansa Stipen kuolevan AIDS:iin.

Kitaraa opettelin soittamaan heleistä arpeggionäppäilystään tunnetun Peter Buckin mukana. Tämän 1980-lukuisen R.E.M.-hitin opin soittamaan aika varhaisessa vaiheessa. Silloin vedettiin akustisella Yamahalla – nykyään omistan jo Rickenbackerin.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – The One I Love

R.E.M.:n kautta löytyi muutakin musaa. Herrojen soundcheck-tulkinta Glen Campbellin Wichita Linemanista puhutteli 17 vuotta sitten, mutta nyt se vaikuttaa aika laiskalta häröilyltä.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Wichita Lineman

Sen sijaan E-Bow the Letter -singlen b-puolena julkaistu cover Richard ja Linda Thompsonin kantriklassikko Wall of Deathistä toimii edelleen. Kova on myös Dead Letter Office -kokoelmalta (1987) löytyvä versio The Velvet Undergroundin Pale Blue Eyesista.

Grant Lee Buffalo -yhtyeen otin haltuun ihan vain siksi, että Stipe kehui sitä 1990-luvun puolivälissä maailman parhaaksi bändiksi. Vic Chesnuttistakin piti ottaa selvää, sillä olihan Stipe löytänyt pyörätuolimiehen kotikulmiltaan ja tuottanut tämän esikoislevyn.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Wall of Death

Tuohon aikaan keräilin myös bändin cd- ja vinyylisinkkuja. Kaikki muukin R.E.M.-aiheinen tavara julisteista avaimenperiin ja kirjoihin kelpasi. Kannoin ylpeänä Monster-aiheista bändipaitaa ja olin tovin taivaassa, kun kuulin R.E.M.:n saapuvan Suomeen maaliskuussa 1995.

Kyllä vitutti, kun keikka peruttiin Bill Berryn kiertueella saaman aivoaneurysman takia. Ja kaverit tietysti vittuilivat epäonnestani porilaiseen tyyliinsä. Sain odottaa vielä kahdeksan vuotta ennen kuin näin sankarini livenä. Onneksi yhtyeen vuonna 1997 jättäneelle Berrylle ei käynyt lopulta pahemmin.

Sittemmin yhtyeen levyt New Adventures in Hi-Fistä (1996) viimeiseksi jääneeseen Collapse into Now’hun ovat olleet kovassa kuuntelussa. Kiihkein fanitus on 2000-luvun mittaan toki hiipunut ja asenne bändiä kohtaan muuttunut kriittisemmäksi. Silti koen yhtyeen kytkeytyvän suorastaan pelottavan vahvasti henkilöhistoriaani ja osin identiteettiinikin.

Ja pitihän minun tietysti sekoittaa suosikkibändini opiskeluihinkin. Vuonna 2002 tarkastelin tiedotusopin proseminaarissani sukupuolirajojen ja maskuliinisuuden esittämistä R.E.M.:n musiikkivideoissa. En todellakaan uskalla lukea tuota tutkimusta enää, mutta muistan käsitelleeni siinä Losing My Religionin ohella ainakin tätä tyylikästä videota.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Orange Crush

3. Käsittelyvaihe

Käsittelyvaiheen aikana kriisin aiheuttanut tapahtuma aletaan hyväksyä. Mieli ei enää kiellä tapahtunutta, vaan alkaa ymmärtää sen olevan muutoksineen ja menetyksineen totta.

Pakkohan se on hyväksyä: uusia R.E.M.-levyjä ei enää julkaista eivätkä Buck, Mills ja Stipe astu enää yhdessä lavalle. Vetäytymisen merkit olivat ilmassa viime keväänä julkaistun 15. studioalbumin Collapse into Now’n aikaan, mutta niitä ei ehkä vain halunnut noteerata.

Ensinnäkin, musiikillisesti levy sulkee ympyrän. Albumin kappaleissa bändi kierrättää häpeilemättä omaa historiaansa tehden sen onneksi tyylillä ja varsin raikkaasti.

Drive-kappaleen hengessä etenevä Überlin on tästä hyvä esimerkki. Se palauttelee mieliin yhtyeen 1990-luvun alun loiston päivät. Biisi on puhtaan klassista melodista R.E.M.:iä. Tosin kappaleen video on mielestäni yksi bändin ärsyttävimmistä.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Überlin

Sekin oli paha merkki, ettei R.E.M. aikonut kiertää uuden levynsä tiimoilta. Lopettamispäätös oli tehty jo ennen albumin ilmestymistä. Kaiken lisäksi Stipe vieläpä heiluttaa albumin kannessa ikään kuin hyvästiksi. Aika selvää pässinlihaa. Sentään sedät saivat vierailevien ohjaajien avulla vielä aikaiseksi musiikkivideon levyn jokaisesta laulusta.

Ehkä parempi näin. Vaikka yhtyeen luova käyrä 2000-luvulla hieman notkahtikin, olisin silti toivonut, että kolmikko olisi jaksanut tehdä vielä muutaman levyn. Mutta ainakin bändi voi nyt poistua estradilta arvokkaasti. Näin uran päättymistä kommentoi Stipe:

”Eräs viisas mies sanoi kerran: juhliin osallistumisen taito on siinä, että tietää milloin lähteä kotiin. Me rakensimme jotain todella ainutlaatuista yhdessä. Me teimme sen, ja nyt me jätämme sen.”

4. Uudelleen suuntautumisen vaihe

Kriisi alkaa hiljalleen muuttua osaksi elämää ja kokemusta omasta identiteetistä. Kriisin aiheuttanut tapahtuma ei unohdu koskaan, mutta sen kanssa pystyy elämään.

Eipä tässä muuta voi kuin hyväksyä tilanne ja kiittää yhtyettä kaikesta. Yhtyeen marginaalista valtavirtaan edennyt ura oli harvinaislaatuinen monellakin tapaa. 31 yhteistä vuotta, 15 studioalbumia ja yli 50 miljoonaa myytyä levyä on uskomaton suoritus. R.E.M. oli vaihtoehtorockin pieni suuri yhtye, jonka merkitystä ei voi väheksyä.

Entä mitä muuta minulle jäi fanittamisesta käteen kuin hyllyssä lojuvat cd:t, vinyylit, dvd:t ja vanhat VHS-nauhat? Paljonkin. Sainpahan esimerkiksi nähdä yhtyeen elävänä kolme kertaa, vuosina 2003, 2005 ja 2008.

R.E.M.-neitsyyteni menetin Oslossa. Voitin kaverini kanssa YleX:n skabasta liput vanhassa tehdashallissa järjestetylle spesiaalikeikalle. Voitte kuvitella, kuinka innoissaan olimme.

Voittoon riitti tieto siitä, että Radio Free Europe on bändin eka sinkku ja että John Paul Jones vastasi Automatic for the Peoplen jousisovituksista. Ja tulihan siellä Oslossa vähän vollotettua Nightswimmingin kajahdettua kuuluviin.

Olimme muuten samassa viiden tähden hotellissa ja vieläpä samassa kerroksessa bändin kanssa, mutta tietenkään en onnistunut törmäämään herroihin. Tosin matkakumppanini kyllä yritti kännissä rynniä Mike Millsin ja hänen hemaisevan blondinsa kanssa aamuyöstä samaan hissiin, mutta basisti ei liiemmin ideasta innostunut.

”Ei tosiaan innostunut. Kohteliaana nörttinä tunnettu tosielämän kokainisti sadatteli vihaisesti f-sanojen voimin, ja hotellin portieeri repi mut hissistä, kun toisen jalan olin saanut jo sisäpuolelle”, kaverini muistelee vieläkin hieman katkerana.

Se kieltämättä harmittaa, etten päässyt koskaan haastattelemaan bändiä. Mutta ehkä suurimpia henkilökohtaisia sankareita ei välttämättä kannatakaan kohdata.

R.E.M. on vaikuttanut vahvasti myös omaan tapaani tehdä biisejä ja laulaa. Vaikutteet kuulunevat esimerkiksi Cry Bar -yhtyeeni loppukesästä julkaistulta We Built This Ship -esikoislevyltä.

Ja pitäähän ikifanilla myös oma tribuuttibändi olla. Tamperelainen Men on the Moon plays R.E.M. on nyt ollut toiminnassa puolisentoista vuotta. Yhtye täyttyy kaltaisistani R.E.M.-hulluista poppareista, ja kattaukseemme mahtuu helmiä bändin jokaiselta levyltä.

On mahtavaa vetää livenä Radio Free Europen, Harborcoatin, Welcome to the Occupationin ja Imitation of Lifen kaltaisia kappaleita. Näin R.E.M. soi yhä livenä ainakin meidän suullamme.

Yhtyeestä diggaavien kavereiden kesken on vielä tarkoitus järjestää hautajaiset, joissa kuunnellaan pelkkää R.E.M.:n musiikkia ja korotetaan amerikkalaisen vaihtoehtorockin veteraanille malja jos toinenkin. Sitten lupaan puhua vaihteeksi muustakin ja hyväksyä lopullisesti sen, ettei elämäni tärkeintä bändiä ole enää olemassa.

Katkeransuloinen muistelo on hyvä lopettaa yhteen orkesterin kauniimmista kappaleista. Kiitos, jos jaksoit lukea läpi koko vuodatuksen. Ja etenkin, kiitos R.E.M. 1980–2011.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – Find the River

Bonus!

Jotta hommasta ei jäisi liika vetistelyn maku, niin pläjäytetään vielä loppukaneetiksi kiroilun täytteinen karaokeversio Losing My Religionista.

Video ei ole enää saatavilla

Tourette Karaoke – Losing My Religion

R.E.M.:n uran kattava kokoelma Part Lies, Part Heart, Part Truth, Part Garbage 1982–2011 julkaistaan 15.11. Kuuntele levyltä löytyvä uusi kappale We All Go Back to Where We Belong Spotifysta.

R.E.M., jo yli 30 vuotta hölynpölyä.

Korvani altistuivat ensimmäistä kertaa tietoisesti R.E.M.-yhtyeelle jouluna 1991, kun laitoimme velipojan kanssa soimaan lahjaksi saadun The Best of R.E.M. -kokoelman. Levyn avannut Carnival of Sorts (Box Cars) sai 13-vuotiaan meikäläisen suorastaan hihkumaan ja vähän tanssimaankin. Lähes yhtä paljon innostuin kokoelman kummallisesta mutta tarttuvasta kakkoskappaleesta Radio Free Europe.

Biisi on Athensin poikien nuoruuden innolla etenevä osoitus siitä, että Amerikassakin kyettiin tekemään punkia, uutta aaltoa ja nörttipoikamaista collegerockia omintakeisesti sekoitellutta musiikkia. Kaikki, joiden mielessä R.E.M. näkyy vain 2000-luvun väsähtäneenä setäbändinä, kannattaa tarkistaa yhtyeen huikea varhaistuotanto.

Vuonna 1980 perustettu vaihtoehtorockyhtye lisäsi Radio Free Europen keikkasettiinsä seuraavan vuoden toukokuussa ja äänitti sen heinäkuussa. Hellyttävän demomaiselta kuulostavan debyyttisinglen julkaisi samana vuonna atlantalainen pikkufirma Hib-Tone. Myöhemmin samainen kappale toi bändille diilin I.R.S.-yhtiöltä. Vuonna 1983 Radio Free Europe äänitettiin uudelleen ja se päätyi esikoislevy Murmurin avausraidaksi. Tässä kuitenkin alkuperäinen versio:

Video ei ole enää saatavilla

Radio Free Europe ei ehkä yllä kaikkien aikojen hienoimpien R.E.M.-biisien listassa ihan kärkisijoille, mutta se oli osaltaan luomassa pohjaa bändin kiehtovan omituiselle 1980-luvun olemukselle ja tuleville tekemisille. Napakka kappale kokoaa yhteen alkuaikojen tunnusomaiset elementit: Bill Berryn vakaa peruskomppi, Mike Millsin napakan melodiset bassokuljetukset ja Peter Buckin Rickenbackeristaan loihtimat helkkyvät arpeggiot tekivät pohjan klassiselle R.E.M.-soundille.

Olennaisin osa varhaisen R.E.M.:n ilmettä oli kuitenkin tuolloin 21-vuotiaan laulaja Michael Stipen ujoudesta kummunnut mumina ja kryptiset lyriikat. Hän on myöhemmin todennut, ettei tarkoittanut Radio Free Europen sanoitusta ymmärrettäväksi – teksti on kokonaisuudessaan täyttä hölynpölyä. Oikeastaan vain biisin nimessä on järkeä.

”Keep me out of country in the word
Deal the porch is leading us absurd
Push that, push that, push that to the hull
That this isn’t nothing at all
Straight off the boat, where to go?
Calling on in transit, calling on in transit
Radio Free Europe”

Kappaleen nostattava kertosäe antaa odottaa itseään aina kellonlyömään 1:39, mutta se on sen arvoista. Myös kiintoisan käänteen tekevä c-osa kielii periaatteessa keskivertojen muusikoiden poikkeuksellisesta lahjakkuudesta säveltäjinä.

Yhtyeen jäsenet eivät olleet täysin tyytyväisiä ensisinkkunsa hidastempoisempaan I.R.S.-versioon. Tutuin monille on silti juuri tämä vuoden 1983 näkemys:

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

R.E.M. teki kansallisen televisiodebyyttinsä David Lettermanin ohjelmassa vuonna 1983 ja esitti minkäpä muukaan kuin Radio Free Europen. Lähes 30 vuoden saatossa Michael Stipeltä on lähtenyt tukka. Vanha kunnon Letterman porskuttaa edelleen, tosin entistä harmaampana.

Video ei ole enää saatavilla

Kaksi muutakin yli kolmekymmentävuotiasta vaihtoehtorockyhtyettä on osoittanut vuoden alussa huomattavia virkeyden merkkejä.

Gang of Fourin (kuvassa) tuore levy Content todistaa, että ankara punk-funk taittuu Leedsin sediltä tällä vuosituhannella siinä missä !!!:n kaltaisilta oppipojiltakin.

R.E.M. taas palautti uskon itseensä Collapse Into Now -albumilla, jonka hirviömäiset rockpalat ja tunnelmalliset balladit vievät ajatukset välittömästi 1990-luvulle ja yhtyeen luvun loiston päiviin. Johtuisiko moinen siitä, ettei Michael Stipe ole tällä kertaa hehkuttanut levyn sisältävän bändinsä parasta materiaalia vuosikymmeniin?

Video ei ole enää saatavilla

Wire – Adapt

Video ei ole enää saatavilla

Gang of Four – You’ll Never Pay for the Farm (Live @ David Letterman 8.2.2011)

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – ÜBerlin