Bon Jovi pusertaa Kultsalla pakolliset hiet. Kuva: Albert Lindqvist.

Olisitko sinä halunnut nähdä Bon Jovin, Metallican, AC/DC:n tai Queenin intiimeissä Kulttuuritalo-olosuhteissa?

Helsingin Kulttuuritalolla on pidetty rock-konsertteja jo 60 vuoden ajan. Salin 1 500 -paikkainen katsomo oli 1970–1980-luvuilla passelin kokoinen lupaaville ulkomaalaisartisteille, joille Tavastian 700 hengen kapasiteetin toivottiin olevan liian pieni. Klubikeikan takiahan Itämerta ei kannattanut kustannussyistä ylittää, varsinkin kun tuohon aikaan kiertueella kulki mukana kuorma-autollinen ääni- ja valotekniikkaa, toisin kuin vielä 1960-luvulla.

”It’s a long way to the top If you wanna rock ’n’ roll”, lauloi AC/DC:n Bon Scott aikoinaan. Tässä esiteltävät myöhempien aikojen pyhät rock-ikonit oppivat saman viimeistään Suomen-ensivierailuillaan. Kiitämme keikkapromoottoreita – näissä tapauksissa Antti Einiötä (Artistit/Metronome) ja Lido Salosta (Pop Office) – riskinottohalusta sekä artistien levy-yhtiöitä kiertueiden sponsoroinnista, mikäli sellaista tapahtui.

HS 14.5.1985.

#1 Bon Jovi 14.5.1985

Yleisömäärä: 500–600 (~37 % kapasiteetista)

Ajankohtainen levy: 7800° Fahrenheit (julk. 04/1985)

Keikkaa edeltäneet listasijoitukset Suomessa: Bon Jovi (06/84) #18, Runaway (06/84, single) #23

Bon Jovin Suomen-debyyttikeikan vähäinen yleisömäärä on hieman yllättävä ilmiö. Toki bändi oli tuolloin tunnettu vain yhdestä biisistä, mutta Runaway-hitti oli enemmän kuin muilla tässä artikkelissa mainituilla bändeillä oli tarjota. Vuonna 1985 hevikuumekin oli jo iskenyt Helsingin yläastelaisiin. Eddie-monsterit irvistivät farkkuliivien selkälipuissa ja KISS näytti kieltä rintanapeissa. Sifonkihuivitytöt kuuntelivat toki Dingoa, mutta jotkut varhaisomaksujat myös Bon Jovia.

Tällaiseen kulttuuriympäristöön New Jerseyn lupaus saapui, vaikkei toteutuneen yleisömäärän perusteella kovin moni heitä osannut Kultsalle kaivata. Tyttöenemmistöinen yleisö otti bändin vastaan rauhallisesti – tai innostuneesti, riippuu minkä arvostelun lukee. Esimerkin valitsen hauskimmin kirjoitetusta keikkaraportista:

”Kultsalle ei tosiaan tarvittu edes järjestysmiesmuuria – sen verran kesysti vajaa salillinen otti vastaan Bon Jovin melodisesti ja teknisesti kypsän, mutta luonteeltaan perin tusinamaisen ja laskelmoidun tuntuisen heavyn.

Bändi pusersi itsestään lavan reunalla toikkuneen vodka-pullon voimalla pakolliset hiet, vaikkei vastaanotto kovinkaan kaksinen ollut. Toisenlaiseen on totuttu. […]

Kiertueet Kissin ja Scorpionsin kanssa ovat hioneet Bon Jovista kieltämättä ammattitaitoisen ryhmän, jolla oli vain lavallakin ikävänä tapana pyrkiä näyttämään, mitä kukakin osasi soittaa ja kuinka paljon. Taitavaa – vaan auttamatta tylsää. […]

Kysymys, jonka voisi esittää yleisönkin muodossa: missä on kaikki ns. positiivinen aktiivisuus? Nykynuorisolle näyttää riittävän, että se pääsee kerran kuussa maksamaan liki satasen hevi-konserttiin ja kerjäämään huutaen kieli pitkällä kuin entinen koira artistin suurinta hitintapaista – Bon Jovin kohdalla Runawayta.”
– Joose Berglund / Iltalehti (15.5.1985)

Seuraavana vuonna Bon Jovi julkaisi Slippery When Wet -albumin, eikä yhtyeen ole sittemmin tarvinnut kärsiä yleisökadosta, saati välittää kriitikkojen mielipiteistä – jos niin ovat koskaan tehneet.

Listamenestys heti keikan jälkeen: 7800° Fahrenheit (5/85) #6

Bon Jovin myöhempiä saavutuksia Suomessa

Myydyin levy: Cross Road (1994, kokoelma), 123 354 kpl. Kaikkien aikojen 3. myydyin ulkomainen levy Suomessa.

Vähintään kultaa myyneitä albumeja: 7

Suurin keikkayleisö: 44 000 (Olympiastadion, 2008 ja 2011)

HS 13.12.1984.

#2 Metallica 16.12.1984

Yleisömäärä: 300–400 (~23 % kapasiteetista)

Ajankohtainen levy: Ride the Lightning (julk. 07/1984)

Keikkaa edeltäneet listasijoitukset Suomessa: Ei sijoituksia.

Metallican ensimmäisistä levyistä julkaistiin joitakin arvosteluja suomalaisissa musiikkilehdissä, mutta lähdetään siitä, että vuonna 1984 bändi oli täällä marginaalimetallipiirien ulkopuolella täysin tuntematon.

Tai sen vauhtimetallista ei vain pidetty, vielä. Yleislehdistömainintojen mukaan Metallica nimittäin esitti Kultsalla ”Väärää metallia!” ja ”Äänisaastetta”, ja tuottajavelho T. T. Oksalankin mukaan konsertti oli ”tuubillinen mätitahnaa”. Rumban Zeus Mattila eli sentään heviajan hermolla ja julisti tapahtuneen olleen ”SILKKAA MURHAA!”. Tuolloin ehkä luetuimmat konserttiarvostelumediat, Helsingin Sanomat ja Soundi, eivät vaivautuneet paikalle.

Aikalaislähteet ovat yksimielisiä siitä, että Kultsalla oli Ilmestyskirjan neljän hevosmiehen lisäksi vähän porukkaa, mutta katastrofaalisen tyhjäksi salia ei luonnehdittu. Tarkkoja katsojalukuja ei ole löytynyt, koska Kulttuuritalon toimintakertomukset ovat tuolta ajalta kadonneet eikä Lido Salosen Pop Office -ohjelmatoimiston kirjanpitotietoja ole olemassa.

Lido muistelee tapahtunutta elämäkerrassaan:

”Metallica oli mun akilleen kantapää. Roudasin bändin tänne kolme eri kertaa, ja suomalaisjuntit eivät ymmärtäneet bändistä yhtään mitään. Metallican Kulttiksen konsertissakin oli vain muutama sata ”selvännäkijää”. […] Metallica tuotti mulle satojentuhansien tappiot. Uskoin kuitenkin, että bändistä tulee vielä suuri nimi. Halusin olla niiden ensimmäisiä kummisetiä Pohjolassa ja kustansin härkäpäisesti niiden keikkoja, vaikka eihän se mua enää mitenkään hyödyttänyt, painvastoin. Muistin kuinka olin itse pikkujätkänä tsekannut Jimi Hendrixiä ja Queenia Kultsan lavalla. Kumpikin oli vetänyt noin parisataa [Hendrixin keikalla oli 1 200 katsojaa –toim.huom.]. Mutta ei kai sille voi mitään, että suomalaiset on oikeita virtahepoja.”
– Lido Salonen: Elämä jota en olisi tahtonut elää (WSOY, 2001)

Erikoista kyllä, Lido ei laittanut Hesariin Metallicasta ilmoitusta keikkapäivänä, vaikka lippuja olisi piisannut. Eikä kahtena edeltävänäkään päivänä. Markkinoinnin puute selittänee osaltaan väen vähyyttä.

Seura-lehden mukaan Metallica keräsi Kultsaa edeltäneille Tarvasjoen ja Nivalan keikoile ”yhteensä noin tuhat fanaattisinta diggaria”, kun taas Kulttuuritalolla oli tästä ”pelkät rippeet”.

Cliff ’Em All! Kuva: Albert Lindqvist

Olitko paikalla? Jos kyllä, kerropa tämän jutun kommenttikentässä miten paljon Kultsalla oli mielestäsi katsojia. Eli mikä seuraavista yleisömäärävaihtoehdoista on lähinnä oikeaa:

A) 300–400 metallimiliisiä (~23 %)
B) 400–500 tulitaistelijaa (~30 %)
C) 500–600 salamaratsastajaa (~37 %)
D) Muu, mikä?

Listamenestys heti keikan jälkeen: Ei menestystä.

Metallican myöhempiä saavutuksia Suomessa

Myydyin levy: Metallica (1991), 112 856 kpl. Kaikkien aikojen 7. myydyin ulkomainen albumi Suomessa.

Vähintään kultaa myyneitä albumeja: 9

Suurin keikkayleisö: 60 000 (Pori, 2009). Kaikkien aikojen toiseksi suurin maksullinen yleisömäärä Suomessa. (Madonnalla oli samana vuonna Jätkäsaaressa 85 000 katsojaa.)

HS 15.9.1977.

#3 AC/DC 19.9.1977

Yleisömäärä: 550 (37 % kapasiteetista)

Ajankohtainen levy: Let There Be Rock (julk. 07/1977)

Keikkaa edeltäneet listasijoitukset Suomessa: Ei sijoituksia.

AC/DC ja sen tuotanto olivat syyskuussa 1977 suomalaisille tuiki tuntemattomia. Ilmeisesti paikalle tultiin – ne harvat jotka tulivat – tsekkaamaan ilmoituksissa luvattu ”tosikova live-bändi”, mikä se sattuikin olemaan. Jotkut odottivat kuulevansa punkia. Help!-lehti toimi konsertin sponsorina ja jakoi kuorma-autolla keikalle ilmaislippuja koulujen pihoilla. Myös Finnlevy jakoi tukuittain lippuja lähipiirilleen ja kenelle vaan, joka suostui tulemaan keikalle.

Toimittajatkin olivat aivan kuutamolla. Katsomossa oli useita kriitikoita, mutta vain Help! ja Helsingin Sanomat kirjoittivat keikasta arvion – eikä niissäkään puhuttu mitään järkevää konsertin musiikkisisällöstä. Itse asiassa kukaan vuosien varrella haastattelemistani paikallaolijoista ei ole muistanut AC/DC:n Kultsan-keikalta yhtään biisiä. Mutta tämä ei ole ihme, koska yhtyeen levyjä ei liene ollut Suomessa saatavissa laajemmalti, jos lainkaan.

Sen sijaan seuraavat yksityiskohdat keikalta yleensä muistetaan:

– AC/DC soitti kovaa. Tosi kovaa. Ehkä kovempaa kuin kukaan ikinä missään.
– Angus kipitti langattoman kitarasoolonsa aikana ympäri Kultsan tyhjiä lehtereitä.
– Ei muuta.

Kultsalla oli myös Musa-lehden toimittaja Pekka Koskivaara, joka on muistellut keikkaa Live in Finland -ryhmässä seuraavasti:

”Katsoin kaksi ensimmäistä biisiä, sitten marssin ulos täysin varautumattomana infernaaliseen mekkalaan, jota puolityhjä sali vielä korosti. Lattia tärisi kahvionkin puolella. Epätodelliseen volyymiin liittyi huvittunut epäusko: koulupoika-asuun sonnustautunut laulaja/kitaristi riehui pitkätukkaisten hippiretkujen edessä. Ovatko tosissaan?! Eipä ollut yhtyeestä sen kummempaa etukäteistietoa kuulokuvista puhumattakaan.”

Paikalla oli yksi valokuvaaja, mutta kuvabudjettimme ollessa nolla euroa esitämme ohessa Angus Youngin suomalaisille piirtämän omakuvan.

Help! (11/1977).

AC/DC:n aikaansaaman mekkalan seurauksena Kulttuuritalo antoi puolen vuoden porttikiellon kaikille rock-konserteille.

Listamenestys heti keikan jälkeen: Ei menestystä.

AC/DC:n myöhempiä saavutuksia Suomessa

Myydyin levy: The Razor’s Edge (1990), 63 926 kpl. Kaikkien aikojen 69. myydyin ulkomainen albumi Suomessa.

Vähintään kultaa myyneitä albumeja: 8

Suurin keikkayleisö: 55 000 (Hämeenlinna, 2015)

HS 25.11.1974.

#4 Queen 25.11.1974

Yleisömäärä: 670 (45 % kapasiteetista)

Ajankohtainen levy: Sheer Heart Attack (julk. 11/1974)

Keikkaa edeltäneet listasijoitukset Suomessa: Killer Queen (11/74, single) #16

Queen oli ensivisiitillään Suomessa harvoille tuttu tapaus, muttei täysin tuntematon. Täkäläinen musalehdistö ei ollut huomannut yhtyeen olemassaoloa, mutta Killer Queen -sinkku oli juuri noussut brittilistoille ja alkanut saada soittoaikaa Ylenkin ohjelmissa. Muutamia suomalaisfaneja oli jopa bändiä vastassa Helsinki-Vantaan lentoasemalla.

Tältä pohjalta Kultsan kehnoa yleisömenestystä voi pitää lievästi yllättävänä, varsinkin kun syksyn 1974 muut rock-konsertit (mm. Status Quo, Suzi Quatro, Frank Zappa ja Sweet) olivat myyneet Helsingissä hyvin. Queen-lippujen hinnat olivat aikakaudelleen normaalit 23 ja 20 markkaa.

Keikka sujui kuitenkin kivasti ja muusikot ilmoittivat olleensa tyytyväisiä tapahtuneeseen. Arvostelut olivat myönteisiä ja musiikkia kiiteltiin, mutta bändin lavaeleiden moitittiin olleen persoonattomia ja omaperäisyyttä puuttuvan.

”Persoonaton” Freddie Mercury voimaposeeraa. Kuva: Anders Gästgifvars.

Suomalaisyleisö istui tietenkin perinteisesti paikoillaan vahtimestarien tiukassa valvonnassa. Pihaustakaan ei päästetty edes encorena esitetyn Jailhouse Rockin kertosäkeen aikana, vaikka Freddie pyysi. Konsertin päätyttyä rumpali Roger Taylor oli mielissään, kun Kultsan edustalle jääneet tytöt huusivat hänen nimeään.

Huonomminkin olisi voinut mennä. Helsinkiä seuranneet konsertit Kööpenhaminassa ja Oslossa jouduttiin perumaan, kun Queenin tekniikkarekasta höyläytyi puolet pois sillanalitustilanteessa. Harmi sinänsä, koska Billboard-lehden mukaan Köpiksen Tivolin-keikalle oltiin myyty ennakkoon kokonaista 17 lippua.

Listamenestys heti keikan jälkeen: Sheer Heart Attack (12/74) #7

Queenin myöhempiä saavutuksia Suomessa

Myydyin levy: Greatest Hits 2 (1991, kokoelma), 149 622 kpl. Kaikkien aikojen myydyin ulkomainen levy Suomessa.

Vähintään kultaa myyneitä albumeja: 7

Suurin keikkayleisö: 25 000 (Kaisaniemi, 2016)

Bonus! Kuningattaren puhe

Nykyään BusinessFM-radioaseman ohjelmajohtajana toimiva Juha Kakkurikaan ei päässyt kitaratunnin takia Queenin keikalle, mutta hoiti itsensä 12-vuotiaan määrätietoisuudella Hotelli Inter-Continentalissa järjestettyyn lehdistötilaisuuteen.

”Päivää, paria ennen konserttia kuulin radiosta Jake Nymanin ohjelmassa Queenin Brighton Rockin. Biisi oli minusta niin kovaa kamaa, että minulla tuli halu saada yhtyeen nimmarit, vaikkei minulla muuten ollut bändistä mitään hajua, enkä ollut heistä ikinä kuullut. Aloitin jäljittämisen soittamalla Musiikki-Fazerille. Sieltä kerrottiin, että bändin levy-yhtiö on EMI. Niinpä soitinkin sitten sinne. Pyysin vaihdetta yhdistämään henkilölle, joka hoitaa Queen-yhtyeen asioita. Tällaiseksi henkilöksi osoittautui Uffe Ahrenberg, joka kutsui minut bändin lehdistötilaisuuteen. Ja tietenkin, kun kysymyksessä oli lehdistötilaisuus, otin kasettimankkani mukaan…”
– Juha Kakkuri (15.5.2018)

Ja tältä tuo yksi varhaisimmista säilyneistä Queenin haastattelunauhoista kuulostaa. Haastattelijan revolveritekniikka on kadehdittavan ujostelematon: ”What you like about Finland?”, ”Do you know the Jake Nyman?”, ”Do you like any candy?”

Video ei ole enää saatavilla

Haastattelu: Juha Kakkuri, kuvat: Anders Gästgifvars

”Bye!”

Listalähteet: http://suomenlistalevyt.blogspot.fi http://www.ifpi.fi/tilastot/myydyimmat/kaikki/ulkomaiset/

Queenin ja AC/DC:n keikoista voi lukea tarkemmin Live in Finland 1955-1979 -kirjasta. Tekeillä on myös Live in Finland II -työniminen teos, joka tulee käsittelemään ainakin 1980-luvun kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa. Se ilmestyy, kun se on valmis, sanoisi Max Payne.

Queen. Ylivoimainen.

Diskografioiden niputtaminen on tarpeeksi vaikeaa minkä tahansa bändin kohdalla. Tämän jutun kirjoittamista aloitellessani alan tuntea olevani pesunkestävä idiootti, kun olen tullut luvanneeksi käsitellä Queenin tuotantoa, tuota musiikkihistorian mahdollisesti liukkainta ankeriasta.

Queen oli yhtye, jossa neljä lähes tasavahvaa ja omaleimaista biisinkirjoittajaa hurjasteli mahtipontisuuden valtateillä parin vuosikymmenen trendien ohi onnistuen yhtäaikaisesti pitämään kiinni omasta identiteetistään ja tarttumaan lähes erehtymättömästi kulloisenkin ajan estetiikkaan.

Kun suurin osa 1970-luvun hard rock ja glam -dinosauruksista kulahti 1980-luvulle tultaessa jonnekin relevanssihorisontin tuolle puolen, Queen haki vauhtia ensin yhdysvaltalaisen mustan musiikin kautta ja sitten syntetisoiduin soundein, joilla tuona pastellisävyisenä vuosikymmeninä tahkottiin dollareita.

Juurevaa rokkia ihannoineen Roger Taylorin (rummut), vuosikertafolkia sekä mahtipontisia kitaravalleja arvostaneen Brian Mayn (kitara) ja tanakasti funkia valkoisen nörttimiehen habituksella tykittäneen John Deaconin (basso) lisäksi Queeniin kuului tietenkin yhtyeen kiistaton keulakuva, johtohahmo ja kiteytymä, vuonna 1948 Sansibarissa syntynyt Farrokh Bulsara, jonka maailma muistaa nimellä Freddie Mercury.

Juuri Freddien käsittämätön skaala laulajana, esiintyjänä, mediahahmona ja säveltäjänä vei Queenin musiikkihistorian lehdille yhtenä kunnianhimoisimmista yhtyeistä koskaan. Poikkeuksellisesti Queenin musiikillinen kunnianhimo ei koskaan estänyt sen tuotannon veitsenterävää hitikkyyttä. Tästä parhaana todisteena toimii yhtyeen maailmanlaajuinen läpimurtohitti Bohemian Rhapsody, jonka lähes kuusiminuuttista, kokonaan popkappaleen kaavaan roskakoriin heittävää sekopäistä neroutta tuskin tarvitsee enempää analysoida.

Koska Queen ei koskaan pelännyt uusiutua levyjen välissä, saati vaihtaa tyyliä radikaalisti jopa levyn sisällä, on albumeita vaikea asettaa järjestykseen. Tavallaan niistä jokainen ansaitsee vähintään kuusi tähteä viidestä.

Kuningattaret

Innuendo (1991)

On erittäin lohdullista, että yhtyeen traagisen lopun joutsenlauluksi sai jäädä näin uskomattoman komea teos, joka on yhtäaikaisesti yhtyeen uran summaus ja sen vieminen täysin uudelle tasolle.

Nimikappale Innuendo on yhtyeen onnistunein rock-vaatteisiin puettu miniooppera sitten Bohemian Rhapsodyn, ja Show Must Go On vastaavasti viimeisiään vedelleen suurmiehen katkeransuloisen eeppinen voimannäyttö ja rakkaudenosoitus elämäntyötään kohtaan.

On hankala kuvitella Freddien tehneen albumia käytännössä viimeisillä voimillaan. Levy tihkuu elinvoimaa, luovuutta ja intohimoa – joko Freddien terveydentilasta huolimatta, tai juuri sen ansiosta. Koko yhtye selvästi halusi jättää arvoisensa testamentin ja onnistui siinä täydellisesti.

Video ei ole enää saatavilla

A Night At The Opera (1975)

Pelkkä Bohemian Rhapsody oikeuttaa tälle levylle korkean sijan, mutta koko muukin albumi noudattaa samaa totaalisen varomattomuuden ja raja-aidoista välinpitämättömyyden kaavaa kuin sen keskeisin teos.

Aina Seasize Rendezvousin skifflemäisestä iloittelusta ’39:n kohtalokkaaseen folkiin ja Love Of My Lifen pakahduttavasta romanttisuudesta Lazing On A Sunday Afternoonin brittiläiseen kabaree-hassutteluun levy on kuin soundtrack johonkin täysin käsittämättömään elokuvaan tai omituisen yhtenäinen kokoelmalevy kymmeneltä eri bändiltä.

Video ei ole enää saatavilla

Sheer Heart Attack (1974)

Hieman aliarvostettu ja Night At The Operan varjoon jäänyt levy, jolla yhtye tietyssä mielessä puhkesi lopullisesti kukkaansa. Ensilevyjen suoraviivainen glamrock alkoi rönsyillä jokaiseen loogiseen suuntaan. Lopputuloksena oli kollaasi mahtipontista kitarajumaluutta (Brighton Rock), Metallicalle coveroitavaksi kelvannutta proto-NWOBHM:ia (Stone Cold Crazy), Flaming Lipsin 2000-luvun tuotannon esiasteelta kuulostavaa sekoilua (In The Lap Of The Gods) ja yllin kyllin teatraalisuutta (Killer Queen).

Video ei ole enää saatavilla

A Kind Of Magic (1986)

Kaikkien Queenin 1980-luvun hienojen puolien upea kiteytymä, joka toimii eräänlaisena varjo-soundtrackinä Russell Mulchanyn fantasiaklassikolle Highlander – Kuolematon, sillä suurin osa levyn kappaleista soi kyseisen elokuvan taustalla ja niiden lyriikat sivuavat elokuvan teemoja.

Albumin kappaleissa Queen saavuttaa jotain Highlander-teemaan sopivaa universaalisuutta, jossa upeat popmelodiat, mystiset tunnelmat ja estoton musiikillinen leikittely lyövät kättä harmoniassa.

Keskeisiä teoksia A Kind Of Magicillä ovat Brian Mayn upea sinfoninen balladi Who Wants To Live Forever, maailmojasyleilevä Friends Will Be Friends ja rennon aikuismaisesti rokkaava One Vision.

Video ei ole enää saatavilla

Kuninkaat

News Of The World (1977)

Tavallaan News Of The World lunastaa paikkansa musiikkihistorian albumien kuningasluokassa pelkästään avauskaksikkonsa turvin. Tappavan tehokkaista avausraitoja löytyy historiasta yllin kyllin, mutta kun albumi polkaistaan käyntiin We Will Rock You / We Are The Champions -kaksikolla, ei keskusteltavaa juuri jää.

Ikävä kyllä kun koko potti lyödään pöytään jo starttiruudussa, jää muu levy hieman jälkeen ja paikka Queen-tuotannon kirkkaimmassa kärjessä saavuttamatta. Toki John Deaconin hieno Spread Your Wings sekä punk-henkisesti kohkaava Sheer Heart Attack hieman yrittävät taistella levyn puolesta, mutta sen on lopulta tyydyttävä paikkaan kärjen tuntumassa.

Video ei ole enää saatavilla

A Day At The Races (1976)

A Night At The Operan ”pikkuveli”, joka oli Queen-skaalalla melko turvallinen jatko edeltävälle levylle, aina kansitaidetta myöten.

A Day At The Races on kuitenkin ehjä kokonaisuus, jolta nousi esiin yksi Queenin kestävimmistä ikivihreistä, etenkin Atlantin länsirannalla: Somebody To Love.

Avausraita Tie Your Mother Down on kuin uhmakas todiste, että Queen osaa rockata suoraviivaisesti erittäin kulmikkaan ja haastavan Night At The Operan jälkeenkin. Bändi onnistuu tässä täydellisesti, sillä kyseessä on yksi sen uran vahvimmista rokkirykäisyistä.

Video ei ole enää saatavilla

Queen (1973)

Vaikka yhtyeen ensilevytys ei vedäkään vertoja monelle yhtyeen myöhemmälle levytykselle, se on debyytiksi häkellyttävän kypsä. Etenkin Liar ja Keep Yourself Alive antavat osviittaa korkeuksista, joihon tämä nelikko tulisi jatkossa nousemaan.

Video ei ole enää saatavilla

The Works (1984)

Levy, jolla Queen loi lopullisesti nahkansa 1980-lukulaisena hittikoneena. Heti avausraidalla Radio Ga Ga tehdään selväksi, että bändi on valmis pysymään ajanmukaisena ja tekemään isoja hittejä muuttuvaan maailmaan. Toisaalta Roger Taylorin rumpujen tilalla sykki yhä enenevissä määrin kaimansa Roger Linnin suunnittelema LinnDrum ja taajuuskaistan alakerrassa oli John Deaconin basson vahvana haastajana analogisyntetisaattorien mekaanisesti pumppaavat arpeggiot.

Yhtye kommentoi tätä kahtiajakoa melko kärkevästi kappaleella Machines (Or ’Back to Humans’), jossa Freddien kerrostetut lauluharmoniat pitävät ihmisten puolia synteettistä taustaa ja Roger Taylorin ohjastamaa vocoder-robottia vastaan.

Albumin unohtumattomin hetki oli kuitenkin visuaalinen: edes edistyksellisyyden illuusioon kietoutunut 1980-luku ei ollut täysin varautunut I Want To Break Freen videoon, jossa kaikki yhtyeen jäsenet näyttävät olevan erittäin kotonaan ristiinpukeutuneina hahmoinaan.

Video ei ole enää saatavilla

Prinssit

The Game (1980)

1980-luvun porteilla Queen kävi ylivoimaisesti amerikkalaisimmillaan. Soul, funk olivat uineet osaksi yhtyeen DNA:ta, ja bändi selvästi ihannoi Grease-musikaalin ja Elviksen karkkivärisiä ja 1950-lukulaisia maailmoja.

The Gamen iättömimmäksi teokseksi jää John Deaconin funk-taidonnäyte Another One Bites The Dust, jonka ansiosta monet Yhdysvalloissa luulivat Queenin olevan musta yhtye. Single saikin aikoinaan merkittävää radiosoittoa juuri mustaan musiikkiin keskittyvillä asemilla. Syystäkin.

Myös Dragon Attack on komea todiste siitä, että nämä brittiläiset valkolaiset osasivat totisesti svengata rotunsa perimmäisestä kankeudesta huolimatta.

Mustien rytmien vastapainoksi Game tarjoilee myös yhtyeen valkoisinta musiikkia: Crazy Little Thing Called Love on suora pastissi 1950-luvun viattomasta amerikkalaisesta rokkenrollista, jossa torttutukat riiaavat kesämekkoisia kultakutreja drive-in-elokuvateatterien hämärissä tai dinereiden vilkkuvien neonkylttien loisteessa. Freddien Elvis / Gene Vincent -imitaatio on vähintäänkin huvittava, mutta varsin hurmaavalla tavalla.

Video ei ole enää saatavilla

The Miracle (1989)

The Miracle on kaksijakoinen levy. Tavallaan se tuntuu nopeasti ja helposti tekaistulta kokonaisuudelta, joka polkaistaan käyntiin lähes käsittämättömän (hyvässä ja pahassa) hassuttelukaksikon Party / Khashoggi’s Ship voimin. Kun kuulija on saatu varpailleen, pyyhkäistään jalat lopullisesti alta Miracle–I Want It All–Invisible Man–Breakthru-hittikimaralla.

Hiteistään huolimatta The Miracle ei loppupeleissä ihan pysy bändin parhaiden levyjen kyydissä. Loppua kohden taso laskee melko merkittävästi, eivätkä avauskaksikon jättämät haavat pääse täysin umpeutumaan.

Video ei ole enää saatavilla

Jazz (1978)

1970-luvun loppua lähestyttäessä Queenin musiikissa alkoi kuulua läpi Yhdysvalloissa vietetty aika. Peribrittiläiset sävyt alkoivat saada vivahteita soulista.

Levynä Jazz on melko epätasainen välimalli keskellä muodonmuutosta, jossa alkuaikojen teatraalisuus ei enää ole entisessä loistossaan, mutta uudet tuulet eivät ole vielä muotoilleet yhtyeestä 1980-luvulle valmista hittikonetta. Avausraita Mustapha on komea kokeilu itämaisten skaalojen maailmassa, Let Me Entertain You hieno ”mission statement” yhtyeen livesettiin ja Dreamer’s Ball herkullisen patinoitunut aikamatka kevyesti jatsahtavaan iskelmään.

Video ei ole enää saatavilla

Queen II (1974)

Yhtyeen jatko debyytilleen ei vielä seuraajansa Sheer Heart Attackin tavoin pääse nousemaan siivilleen, vaan tuntuu eräänlaiselta kakkosdebyytiltä, jolle ei kuitenkaan enää voi antaa ensilevyn ”vahva tuotos debyytiksi” -sympatioita, joten paikka albumien paremmuusjärjestyksen häntäpään tuntumassa on kohtalona. Vaikka Seven Seas Of Rhye onkin yksi glamrockin historian komeimpia tekeleitä.

Video ei ole enää saatavilla

Äh

Made In Heaven (1995)

Miksi?

Video ei ole enää saatavilla

Arvostelun ulkopuolella

Hot Space (1982)

Moni haluaisi kertoa sinulle, rakas lukijani, että tämä levy on Queenin huonoin. Nämä ihmiset ovat kuitenkin täysin väärässä. Kyllä, Hot Space on tavallaan epäonnistunut harha-askel homoklubien diskon, soulin ja funkin suuntaan ja massiivinen takinkäännös edellistä The Game -levyä edeltäneelle syntetisaattoripannalle.

Mutta tuon epäonnistumisen raunioista nousee albumillinen naurettavuuden ja nerouden rajamailla hortoilevia hedonistisia 1970- ja 1980-lukujen taitteen tanssipaloja, jotka kuorrutetaan vielä aidosti hienoilla Las Palabras De Amor -AOR-voimaballadilla ja David Bowien kanssa tehdyllä Under Pressure -duetolla. Ne olisivat melkein millä tahansa Queen-levyllä kärkimateriaalia.

Monet Hot Spacen biiseistä voisi hyvinkin kuvitella James Murphyn levylautaselle kuumissa DFA-varastobileissä vuonna 2004.

Video ei ole enää saatavilla

Flash Gordon (Soundtrack) (1980)

Queenin tuotannon outolintu, lähes täysin syntetisaattorivetoinen ääniraita elokuvahistorian reunaviitteeksi jääneelle Flash Gordon -filmatisoinnille, on samanaikaisesti melko tyhjänpäiväistä synasekoilua ja äärettömän mielenkiintoinen yhdistelmä kasarifuturismi-friikkausta ja Queeniin sisäänrakennettua mahtipontisuutta. Tätä levyä ei yksinkertaisesti voi saati kannata arvioida millään yleisesti hyväksytyllä skaalalla.

Video ei ole enää saatavilla

Slash silloin kun tukka ei ollut silmillä ja kitara kädessä.

Polkupyöräily on ollut nosteessa suomalaisissakin kaupungeissa viime vuosina. Myös pyöräkulttuurin kansainvälinen suurtapahtuma Bicycle Film Festival saatiin vihdoin Helsinkiin. Tämän fillariaiheisen kulttuurimoniottelun kunniaksi Nuorgam listasi listasi erilaisia pyöräilyaiheisia kappaleita ja artisteja inspiroimaan rullailua kaduilla. Kappaleet esitellään kronologisessa järjestyksessä.

Queen – Bicycle Race (1978)

Video ei ole enää saatavilla

Bicycle Race saattaa olla maailman tunnetuin pyöräkappale. Kokonaisuuden kruunaa erittäin hieno video. Se välittää positiivista fiilistä oikeastaan kappaleen musiikkiakin enemmän. Videolla on klassisia maantiepyöriä, kauniita ihmisiä ja alastomuutta. Vanha video tuntuu jotenkin ajankohtaiseltakin. Moni nykyartisti haluaisi nykyään varmasti samanlaisen ellei tätä olisi jo tehty.

Kraftwerk – Tour de France (1983)

Video ei ole enää saatavilla

Kraftwerk kuvaa maantiepyöräilyä saksalaisella insinööritarkkuudella. Kraftwerkin kunnianosoitus maantiepyöräilyn merkkitapahtumalle alkoi singlen muodossa jo vuonna 1983. Vuonna 2003 Tour de France-singlellä aloitettu työ vietiin loppuun, kun Kraftwerk julkaisi kokonaisen pitkäsoiton saman teeman ympäriltä.

Tour de Francea voi sekä kappaleena että albumina pitää pyöräilymusiikin ääripäänä. Vastaavaa pyöräilyn tunnelmaa konemusiikissa on tavoitellyt myös Autechre biisillään Bike, mutta Kraftwerkin suoritusta on yksinkertaisesti mahdotonta päihittää.

Sekä alkuperäisen biisin että koko levyn tempo ja kulku on rakennettu maantiepyöräilijän sykkeen ympärille. Hyvä syke oli myös levyn jälkeisellä kiertueella, joka kävi Helsingissäkin. Kiertueen myyntimateriaalina oli pyöräilypaitoja ja -lippiksiä. Fiksi- ja fillaribuumi ei ollut tuolloin vielä iskenyt Helsinkiin, ja Kraftwerkin pyöräilytuotteet kävivät huonommin kaupaksi kuin perusteepaidat. Moni on varmaan harmitellut jälkikäteen ostamatta jääneitä Kraftwerkin Tour de France -fillarituotteita.

Talking Heads / David Byrne – This Must Be the Place (Naive Melody) (1983)

Video ei ole enää saatavilla

Pyöräilyaiheisten biisien tekeminen ei ole helppoa vaikka Kraftwerk siinä onkin onnistunut. Siksi tosipyöräilijä osaa tarvittaessa välttää aiheen musiikissaan. David Byrne on nykyaikaisen rennon kaupunkipyöräilyn edelläkävijä. Hänet on jopa palkittu New Yorkissa pyöräilyn edistämisestä. Silti hän ei ole levyttänyt varsinaisia pyöräilykappaleita.

David Byrne on sen sijaan julkaissut pyöräpäiväkirjoja ja niistä koostetun kirjan. Hän on esiintynyt pyörän selässä lukuisissa haastatteluissa. Kiertueellaan Byrne kuljettaa polkupyörää tai laittaa vuokrapyörän raideriinsa tutustuakseen kiertuekaupunkeihin. Näin Tamperekin on päätynyt Byrnen blogiin hänen raportoituaan pyöräilystä ympäri Tamperetta mainion vuoden 2004 konserttinsa yhteydessä.

Talking Headsin This Must Be The Place on kuulunut Byrnen soolokiertueidenkin vakionumeroihin. Biisi ei ole pyöräilybiisi, mutta sen tunnelmassa on silti jotain pyöräilymäistä. Siitä tulee mieleen iloisesti helähtävä soittokello. Siinä on pyöräilyaiheisille biiseille tyypillinen naiivius mukana vaikkei aiheesta lauletakkaan.

Hopeton Lindo – Bicycle man (1988)

Video ei ole enää saatavilla

Pyöräilyaiheiset biisit antavat siitä yleensä todella positiivisen kuvan. Mutta onko pyöräily tosiaan oikeasti cool juttu? Valloittavatko hipsteripojat tyttöjen sydämiä kaupungilla sittenkään pyörien avulla?

Reggaeartisti Hopeton Lindo tiputtaa realismia pöytään todella vakuuttavan kuuloisesti. Hanki sittenkin se auto, jos haluat statusta. Mutta toisaalta omalle luonnolleen ei kukaan mahda mitään. Bicycle man is what I am!

Guns N’ Roses – You Could Be Mine (1991)

Video ei ole enää saatavilla

David Byrne voi olla nykyään yhtä tunnettu pyöräilyteoistaan kuin taiteestaan. Mutta Byrnen lisäksi on paljon kovia pyöräilijämuusikoita, joiden mainetta pyöräilijöinä ei samalla tavalla tunneta.

Esimerkiksi nostettakoon rock-kitarasankari Slash. Slashista on YouTubessakin video, jossa hän leikkii ja kaatuilee todennäköisesti humalassa vanhalla bmx-pyörällä Gunnareiden lavarakennelmissa soundcheckiä odotellessaan. Slashilla pyöräilystä meinasi tulla ammattiura ennen kuin kitara vei voiton. Slash oli oman aikansa nuori bmx-lupaus, jonka kuvat päätyivät alan lehtiin ja jonka ovella pyörätallit koputtelivat.

Slashin tavoin kovia pyöräilijöitä on ollut muitakin. Esimerkiksi Twisted Sistersin laulaja ja kasarihevijumala Dee Snider kuului joukkioon joka aloitti Kaliforniassa maastopyöräilyn. Dee Snider loikki hyppyreistä ennen kuin maastopyöriä oli kunnolla keksittykään. Sniderin pyöräuran kunniaksi on jopa tehty hänen myöhäisemmän ja tuntemattomamman bändinsä nimeä kantava maastopyörämalli.

Slashin ja Guns N’ Rosesin nostaa tälle lista muiden pyöräilymuusikoiden ohi kuitenkin Axl Rose. Miehen meriitti pyöräilyn kannalta on hieman toisenlainen. Axl nimittäin tappoi pyöräilyshortsit muotikuvastosta kymmeniksi vuosiksi.

Muotisuunnittelijat olivat onnistuneet tekemään 1980-luvulla pyöräilyshortseista osan katukuvaa. Sitten Axl Rose veti niin pahat pyöräilyshortsiöverit, ettei niistä toivuta välttämättä koskaan.

Axl pukeutui vuonna 1992 kokonaisen kiertueen ajan lähinnä pyöräilyshortseisin ja yhdisti ne kaikkeen vaatetukseen. Pyöräilyshortsit ja prätkänahkatakki. Pyöräilyshortsit ja flanellipaita. Pyöräilyhousut ja kiltti. Pyöräilyshortsit ja toiset pyöräilyshortsit? Todellakin!

Axl saattoi vaihtaa keikan aikana parikin kertaa pyöräilyshortseja. Ensin valkoiset, sitten punaiset, sitten siniset. Koska suosikkiväriä on mahdoton valita, niin biisiksi poimittakoon You Could Be Mine, josta löytyy nettivideo legendaarisilla jenkkilippushortseilla!

R.A.M.B.O. – U-Lock Justice (2001)

Video ei ole enää saatavilla

Tämä kappale soi pitkän linjan fillarilähettien ja fiksiharrastajien ytimessä. Punk on ollut aina luontainen valinta yhteiskunnan marginaalissa eläneille rähjäisille pyöräfriikeille. R.A.M.B.O.:n rutistuksessa kuuluu tämän jengin elämän rytmi.

Biisi kuvaisi fillariskenen ydinjengiä pelkällä musiikillaankin, mutta vasta sanoma tekee sitä selvän fillarikappaleen. U-Lock Justice, eli fillarilukko nyrkkiraudaksi, kun sännätään pyörän selästä tappelemaan autoilijoiden tai muita jurpojen kanssa.

Klamydia – Ookko tehnyt lenkkiä… (2002)

Video ei ole enää saatavilla

Fillarijengin musiikki on tyypillisimmillään R.A.M.B.O.n kaltaista on vihaista ja undergroundia punkia. Klamydian punk ei missään nimessä edusta punkin vihaista tai marginaalista laitaa, mutta sen avulla voi ottaa varovasti tuntumaa fillaripunkiin. Lisäksi biisin kieli poskessa tehdyt fillariaiheiset sanoitukset nostavat sen fillariskenenkin soittolistoille hc-revittelyn rinnalle.

Juhani – Poljen mun pyörää (2005)

Video ei ole enää saatavilla

Suomenkielisen folkhenkisen hiphopin esitaistelija on tehnyt monta pyöräilyaiheista kappaletta. Niissä pyörät ovat luontevasti esillä. Biiseistä puuttuu monia pyöräilybiisejä  vaivaava naiivius. Silti ne ovat sielultaan positiivisia.

Juhani onkin pyöräalan ammattilainen. Pyörien rakentelua harrastanut ja nykyään Töölössä pyöriä päivästä toiseen huoltava mies tietää, mistä puhuu.

Kapteeni Ä-ni – Rullaan (2002)

Video ei ole enää saatavilla

Kapteeni Ä-nen lyhyen uran loppuvaiheen kappaleessa on jotain esimakua Jukka Pojan soolotuotannon iloisista tunnelmista ja aiheista. Varhaisemmalla Kapteeni Ä-nellä rullaaminen olisi todennäköisesti viitannut pyöräilyn sijaan savukkeiden käärimiseen.

Kappaleen naiivius vaivaa liian monia pyöräilystä sanoituksissa kertovaa kappaletta. Tämän kohdalla video korostaa naiiviutta. Simppeli 3d-animaatio ei ole oikein kestänyt aikaa.

Nummiranta – Jag gillar min fillar (2008)

Video ei ole enää saatavilla

Nummiranta on melko uusi tulokas fillaribiisien listoille. Juhanin tavoin Porvoon suunnalta ponnistava Nummirantakin onnistuu saamaan fillaribiisiinsä positiivisuutta ilman naiiviutta. Muutenkin meininki on nykyfolkhenkisen popin parempaa päätä. Hyvä video kruunaa paketin. Tätä kuuntelisi ja katsoisi pidempäänkin kuin alle kaksi minuuttia.

Mc SpandX – Performance (2009)

Video ei ole enää saatavilla

Missä kulkee oikean popkappaleen ja vain euroilla tehdyn mainosmusiikin raja? Keksityn taitelijanimi SpandX:n takana on yllättäen Performance-niminen jenkkiläinen halpapyöräkauppaketju. Mutta biisiä voi pitää oikeana biisinä, koska sen voi ostaakin ainakin iTunesista.

Performancen julkistus oli yksi kaikkien aikojen onnistuneimpia netin viraalikampanjoita. Sen ajoitus oli täydellinen. Fiksipyöristä innostuneet edelläkävijät olivat juuri alkanet innostua myös vaihteellisista kilpapyöristä, kun fiksejä alkoi olla jo liikaa katukuvassa. Performance oli kuin bensaa tähän juuri syttyneeseen maantiepyöräinnostuksen liekkiin.

Performance uskalsi nauraa fiksipyörille juuri samalla hetkellä, kun moni aktiiviharrastaja itsekin oli uskaltanut kyseenalaistaa fiksin ainoana oikeana pyöränä. Ja loput fiksiharrastajista innostuivat biisistä ironiana.

Joka tapauksessa fiksi- ja fillarijengi levitti biisiä netissä kulovalkean tavoin joko ironialla tai ilman. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin levittäjät itse saivat tietää biisin mainokseksi. Silloin moni nolostui, ja ironia loisti poissaolollaan. Mutta vahinko oli jo sattunut, ja biisi soi kaikkien päässä.

Monen fillarien ja musiikin ja fillarimusiikin ystävän kesä pelastuu perjantaina 27. heinäkuuta. Silloin edellä mainittu Juhani tekee odotetun paluun mikin ja dekkien ääreen. Juhani esiintyy Jätkäsaaren idyllisessä L3-Makasiinissa Bicycle Film Festivalin jatkoklubilla. Järjestäjät lupaavat että polkupyörät, skeittilaudat ja muut kaupunkirullailuvälineet saa ottaa halutessaan sisään konserttisaliin.

Kantrijodlaajan vihoviimeinen äänitys Years Ago tallennettiin vain kaksi päivää ennen Rodgersin kuolemaa ja kuulosti tältä.

Video ei ole enää saatavilla

Asetelma on puhutteleva, mutta ei ainutlaatuinen. Vaikean sairauden uuvuttamina levyttäneitä artisteja on piisannut viime vuosiin saakka.

Vanha kansanviisaus kehottaa puhumaan kuolleista vain hyvää tai ei mitään. Nyt saatetaan ottaa pieniä vapauksia kyseisestä säännöstä, sillä seuraavassa on viiden albumin mittainen katsaus siihen, millaisia tuotoksia on syntynyt kilpajuoksussa noutajaa vastaan. Winehouse, Buckleyt, Mark Sandman ja muut äkkikuolijat on tiputettu kyydistä. Tälle listalle päästäkseen artistin on pitänyt oikeasti olla henkitoreissaan studiossa.

#1 Queen: Innuendo + Eric Carr / Kiss: Revenge (1991)

Hiljattain muisteltiin Freddie Mercuryn kuolemaa. Keski-ikää kolkuttelevat Queen-fanit saattoivat säpsähtää tajutessaan, että Farrokh Bulsaran kuolemasta tuli todella kuluneeksi jo 20 vuotta. Kenties joku havahtui ajan katoavaisuuteen ja ymmärsi keskittyä kuoleman sijasta elämään.

Hedonististen vuosikymmenten joukkotilinteko, AIDS, koitui Mercuryn kohtaloksi. Sairaus oli vielä 1990-luvun alussa suuri tabu, ja Mercurykin kertoi siitä julkisesti vain päivää ennen kuolemaansa 24. marraskuuta 1991. Ilkeämieliset innuendot hiv-positiivisuudesta kiusasivat maestroa viimeisiin päiviin asti ja tabloidlehdet ajoivat laulajan asuntoonsa eristyksiin.

En ole koskaan päässyt Queenin kuorta syvemmälle albumien kautta, joten yhdeksän kuukautta ennen Mercuryn kuolemaa julkaistun Innuendon musiikillisen annin ruotiminen jääköön vihkiintyneemmille. Mercuryn kuihtuminen on silti erityisen riipivä tarina kelle tahansa, sillä langanlaihan luuviulun kontrasti maskuliinista elinvoimaa tihkuneeseen lavailmiöön oli järkyttävä.

Innuendon selvimpiin lähtöviesteihin kuuluu sen ylittämätön hitti Show Must Go On. Mutta josko maallikkokin uskaltaisi väittää, että poiminta synkeän mahtipontisen nimibiisin teksteistä summaa Mercuryn elämänfilosofian vielä raastavammin?

”You can be anything you want to be
Just turn yourself into anything you think that you could ever be
Be free with your tempo, be free be free
Surrender your ego – be free, be free to yourself”

Video ei ole enää saatavilla

Samana päivänä Mercuryn kanssa ajasta iäisyyteen siirtyi Kissin rumpali Eric Carr, jonka leikkauksella poistettu sydänkasvain oli jättänyt fataalit jäljet 41-vuotiaan ruumiseen. Revenge-albumin tekovaiheessa kannuttajan kunto oli niin huono, että voimat riittivät vain taustalaluihin Eric Singerin korvatessa hänet patteriston takana. Carrin viimeinen palvelus firmalle nimeltä Kiss ovat taustavokaalit Argent-coverissa God Gave Rock’n’Roll to You II. Pompöösin tulkinnan videossa mäiskeestä sentään huolehtii Carr itse.

Video ei ole enää saatavilla

Yhtye kunnioitti uskollisen työntekijänsä panosta myös päätösraidalla Carr Jam 1981, jossa Carrin ytimekäs rumpusoolo sai ympärilleen hänen laatimansa riffin. Tuon riffin varaan rakentui aikoinaan Frehley’s Cometin debyyttilevyn raita Breakout.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Joey Ramone: Don’t Worry About Me (2002)

Ramonesin viesti maailmalle vuonna 1976 oli yksinkertaisuudessaan lähes arrogantti: ”Toisin kun tähän asti on väitetty ja tästedes tullaan uskottelemaan, soittotaito tai viehättävä ulkonäkö eivät ole edellytyksiä vallankumouksellisen toimivalle musiikille”. Tämän oivalluksen symboli oli yhtyeen laulaja Jeffry Hyman alias Joey Ramone, tuo parimetrinen Frankenstein-jätkä.

Tultaessa uudelle vuosituhannelle hän oli nimenomaan symboli, ei enää merkittävä muusikko. Kuten eivät muutkaan Ramonet.

Vuonna 2001 Ramonella todettiin imusolmukesyöpä. Niinpä Joey kiirehti yhdessä Daniel Reyn ja kavereidensa (Misfitsien Jerry Only ja Dr. Chud, Marky Ramone, The Damnedin Captain Sensible ja niin poispäin) kasaamaan vielä yhden levyn.

Levyn otsake sanoo sen, mitä omaiset tahtovat kuulla ja mitä menetyksen jälkeen voi itselleen toistaa: älä huoli, sitä ei vainajakaan olisi toivonut. Levy on yhtä sympaattinen kuin esittäjänsä, mutta sen musiikilliset ansiot ovat erittäin keskinkertaiset. Dee Dee ja Johnny Ramonen kuolemat pian Joeyn jälkeen synkensivät 2000-luvun Ramones-kulttuuria entisestään.

Mikä ikävintä, levyltä ja Ramonen soolouralta muistetaan lähinnä väsähtänyt What a Wonderful World -cover, josta duunattiin Dreamers-leffasta tutun Michael Pittin tähdittämät ja Debbie Harryn ”ohjaamat” videojäähyväiset.

Video ei ole enää saatavilla

Bonuksena vielä sävelet, joita kuunnellen Joey Ramone poistui tästä maailmasta, kenties seuraavien sanojen myötä:

”In a little while
This hurt will hurt no more
I’ll be home, love!”

Video ei ole enää saatavilla

3. Warren Zevon: The Wind (2003)

Warren Zevon oli sarkastinen laulunkirjoittaja, jonka 1970-luvun albumien kansista katseli tietäväistä terävyyttä huokunut kiharapää. Hän oli kuin Elton Johnin, Bruce Springsteenin ja Harry Nilssonin riivattu risteytys, fiksu ja koketti. Hieman kuin jenkkien Juice, mutta pienemmällä renttuprosentilla.

Zevon oli lääkärikammoinen tupakkamies, mikä on arvatenkin huono yhdistelmä. Elokuussa 2002 tuli diagnoosi keuhkosyövästä, joka ei – yllättävää kyllä – ollutkaan röyhyttelyn vaan asbestin aikaansaamaa. Kuivasta huumoristaan tunnettu muusikko saattoi löytää ironiaa siitä, etteivät keuhkot luhistuneet tietoisen tupakointivalinnan, vaan alkuperältään tuntemattomaksi jääneen asbestialtistuman tuloksena.

Lääkäri antoi Zevonille kolmisen kuukautta elinaikaa. Hän kieltäytyi syöpähoidoista arvellen niiden romuttavan nautinnon viimeisistä päivistä, jotka Zevon päätti käyttää levyttääkseen jäähyväisalbumin The Wind (2003). Levyn sessioista tuli hitonmoiset jenkkirockin all stars -karkelot: vierailemassa kävivät Jackson Browne, Tom Petty, Ry Cooder, Don Henley, Bruce Springsteen, Emmylou Harris ja monet muut.

The Windin kannesta katsoo eri mies kuin takavuosina. Pirullisen ovela tapitus on huuhtoutunut ilmeeseen, joka voi olla yhtä hyvin väsynyt tai seesteisen levollinen. Kansien sisältä löytyy muutoin tuttua huttua, mutta viimeisellä albumillaan Zevon teki Ramonet ja horjahti kornien lainabiisien sudenkuoppaan puhkikuluneella Knockin’ on Heavens Doorilla. Muu tuotantotiimi piti ajatusta huonona, mutta ehkä biisivalinta oli päätösluku zevonmaiselle huumorille.

Zevon esiintyi lukuisat kerrat David Lettermanin talk show’ssa, ja siellä hän teki elämänsä viimeisen keikankin lokakuussa 2002. Lähetyksen ainoana kunniavieraana esiintynyt Zevon soitti lähetyksen kruunuksi kuuluisan laulunsa norjalaisesta palkkasoturista, ja kun biisi päättyi, saattoi liikutuksen merkit lukea Lettermanin kasvoilta. Zevonin visiitit Lettermanin ohjelmassa taisivat perustua levymyynnin maksimointia enemmän ihan oikeaan kaveruuteen.

Lääkäriarvion mukaan Zevonin olisi pitänyt kuukahtaa jo kuukauden kuluttua tästä tv-esiintymisestä, vaan mitä vielä. Elämää riitti vielä lähes vuoden päivät, ja sinä aikana Zevon ehti vielä näkemään lapsenlapsensa syntymän – sekä The Windin julkaisun. Enjoy every sandwich.

Video ei ole enää saatavilla

4. Johnny Cash: American V – A Hundred Highways (2006)

Kultasormi Rick Rubinin kuuluisin kasvonkohotus on Johnny Cashin vuonna 1994 startannut American-levysarja, jolla taiteelliseen ja kaupalliseen aallonpohjaan tipahtanut Johnny Cash viimeistään tavoitti amerikkalaisten ja amerikkalaisuuden syvimmätkin sopukat. Nirso ja särökitaroilla pilattu nuoriso houkuteltiin kuulolle tulkitsemalla Soundgardenia ja Nine Inch Nailsia, ja viimeisetkin räkänokat noukittiin tummanpuhuvan kantrisankarin matkaan Beavis & Butthead -vierailulla.

Iso siivu Cashin järkyttävän pitkästä levytyshistoriasta on keskinkertaista rämpyttelyä tai virrenveisuuta, mutta ikoninnälkäiselle sukupolvelle oli vihdoin tarjota jotain muuta: dramaattisista mustavalkokuvista tuttu tiukan linjan mies, jonka nelikirjaiminen sukunimi tarjosi reilun ja suvaitsevan version amerikkalaispatriotismista.

Mutta Cashilla oli pitkä menneisyytensä, ja sen alkoi huomata kehonsakin: keskushermosto rapistui 2000-luvulla kiihtyvää tahtia ja puhekyky alkoi kärsiä. Apokalyptinen neljäs American-levy The Man Comes Around (2002) on vielä väkevä monumentti ikääntyneestä Cashista, mutta senkin teon jälkeen Rubin ja Cash jatkoivat nauhoituksia metsämökissä keskellä Tennesseetä.

Jäätyään leskeksi vuoden 2003 toukokuussa Cash alkoi väsyä. Sessiomuusikot olivat puhelinsoiton päässä valmiina palaamaan äänityksiin aina, kun Cashin vointi sen salli. Paikoin mies mustissa sai suorastaan puristaa sanat suustaan eikä hänen äänellään ollut enää tekemistä sen väkevän baritonin kanssa, joka aikanaan pani Glenn Danzigin ja Mike Nessin jäykäksi kunnioituksesta. Tunnelma äänityksissä oli kuitenkin lämmin ja harras – harvemmin tuottaja nauttii ehtoollista artistin kanssa.

Cash kuoli syyskuussa 2003 samana päivänä kuin American-sarjaa summannut Unearthed-boksi oli saatu viimeisteltyä. Viikatemiehen varjostamien studioaikojen tuloksena syntynyt American V: A Hundred Highways julkaistiin vasta ruumiinvalvojaisten mentyä. Vuonna 2010 ilmestyi vielä jenkkisarjan kuudes kiekko, joka oli niin ikään viimeisten äänitysten satoa, mutta American V jäi elämään Cashin viimeisten kuukausien dokumenttina.

Se on itse asiassa tämän viisikon ainoa lätty, jolla fyysinen rapistuminen ja kuoleman läheisyys ovat kouriintuntuvasti läsnä, kuten tässä Gordon Lightfoot -versioinnissa. Sovitus etenee kuitenkin lempeästi ja antaa Cashin ottaa oman aikansa.

Video ei ole enää saatavilla

5. Topi Sorsakoski: Tummansininen Sävel (2011)

Kesällä 2011 aloiteltiin Flow-lauantaita, kun saapui murheellinen uutinen. Pekka Tammilehdon oli nujertanut keuhkosyöpä.

Iskelmälegendan sauhuttelun huomioon ottaen sairaus oli ajan kysymys, mutta menetys kouraisi perinteisen iskelmäyleisön ulkopuolellakin, myös Suvilahdessa.

Sorsakoski vakuutti taistelevansa syöpää vastaan viimeiseen asti. Siitä huolimatta, että jokainen lukemattomista savukkeista oli syventänyt kohtalokkaan taudin sillanpääasemia hengityselimissä. Röökaamisen lopetus oli työn alla, mutta kuten 58-vuotiaana kuollut Sorsakoski viimeisellä levyllään laulaa, tuli pelattua viimeiseen korttiin.

Sorsakoski tiesi, että kamppailu on hävitty, mutta ei antanut tiedolle valtaa. Reaalisen maailman tosiasioiden ei sopinut murentaa pohjaa taiteilijan luomistyöltä.

Cashin ja Sorsakosken viimeisiä studioalbumeita yhdistää metodi ”äänitetään kun jaksetaan”. Studioon mentiin aina, kun vointi sen salli, ja kotiverannalta siintävä Ähtärinjärvi antoi sisua laulaa, vaikka syöpähoidoista aiheutuneet haavaumat suussa tekivät kipeää. Tummansininen sävel ei ole mitään tangomasokismia tai korutonta piehtarointia suomalaismasennuksessa, vaan ytimekäs kokonaisuus rikkaasti sovitettua popiskelmää. Moody Bluesin Candle of Life on törkeän hyvä covervalinta.

Levyn ainoana kysymysmerkkinä on Lou Reedin Perfect Dayn versioinnin tarpeellisuus, tai ainakin sen hämmentävän kulmikkaasti suomennetut sanoitukset, joissa tissutellaan ensin sangriaa puistossa ja sen jälkeen mennään ruokkimaan apinaa. Siinäpä kiintoisa mielikuva suomalaisen laatuajasta. Esa Pulliaisen upea Weeping Willows -fiilistely levyn lopussa kuitenkin hyvittää kielikukkaset ja tahtoo pusertaa suolavedet raavaammankin silmiin.

Johnny Cash tuijottaa American V –levyn kannessa tuolistaan vakavana, alaviistoon kohti tyhjyyttä, ehkä jonkun mielestä murtunut ilme naamallaan. Tummansinisen Sävelen kannessa on puolestaan tyylikäs harmaasävyinen sivukuva hattua päähänsä asettelevasta laulajasta. Vai ottaako hän kuuluisaa lieripäähinettään pois? Onko Sorsakoski lähdössä jonnekin vai asettamassa hattua naulaan työpäivän päätteeksi?

Video ei ole enää saatavilla

David ja Freddie. Miten egosi voi?

Queenillä ei ollut ehkä yhtä helposti tunnistettavaa tai kapeiden parametrien puitteissa toimivaa omaa soundia kuin esimerkiksi AC/DC:llä, mutta Under Pressure kuulostaa silti orkesterin tyylien kirjon puitteissa vieraalta. Se ei oikein sovi mihinkään kohtaa Another One Bites The Dustista Bohemian Rhapsodyyn kulkevalla janalla.

Biisi syntyi studiojamina. Tämä on epätyypillistä toimintaa Queenille, jonka jäsenistä kaikki olivat kovan luokan säveltäjiä. Kuten myös David Bowie, tietenkin.

Juuret kuuluvat kappaleen lauluissa. Paljon sanattomia pätkiä. Rakenne on poukkoileva, mutta ei yhtä harkitulla tavalla kuin aiemmin mainittu minirockooppera. Omalla tavallaan Under Pressure on kuin Sveitsissä äänitetty, englantilainen Brontosauruksen yö.

Video ei ole enää saatavilla

Joustofroteepaitaa käyttävän villi-ihmisen sijaan kappaleessa kuitenkin lauletaan:

”Chippin’ around – kick my brains around the floor
These are the days it never rains but it pours
Ee do ba be ee da ba ba ba
Um bo bo be lap”

Under Pressure liitettiin Queenin uran ehkä heikoimmalle levylle jotenkin jälkijättöisesti. Hot Space todisti, ettei Queenistä ollut oikeasti diskobändiksi. Under Pressure on levyn viimeinen kappale ja ainoa valopilkku.

Oudointa kappaleessa on kuitenkin, ettei se kuulosta viiden valtavan egon yhteentörmäykseltä vaan ihan oikean bändin tekeleeltä. Ja ajattomalta sellaiselta.

Video ei ole enää saatavilla

Alun pianointro vihjaa mahdolliseen slovariin sisältäen silti lupauksen riehakkaasta meiningistä. Eikä lupausta petetä, vaan kuulija viedään rakettimatkalle kohti autuutta. Mahtavat stemmalaulut eivät voi olla tempaamatta mukaansa.

”Don’t stop me now /
I’m having such a good time /
I’m having a ball”

Video ei tee oikeutta kappaleelle. Vastustamattoman nostattava tunnelma olisi vaatinut taakseen jotain Queenin monien klassikkovideoiden tapaista yltiöpäistä panostusta.

Periaatteessa kyseessä on  tylsähkö ”bändi lavalla” -tyyppinen video. Freddie Mercurylla (vielä ilman viiksiä) toki on yllään mustaa syntistä nahkaa sekä takissa että housuissa. Tätä sitten tasapainottaa mukavasti basisti John Deaconin – usein täysin syyttä suotta yhtyeen aliarvostetuimman jäsenen – jopa anopille esiteltäväksi kelpaava slipoveri. Toisaalta taas näin video ei vie huomiota itse kappaleelta, joka on siis Queenin paras.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Lisäksi vielä huumoripitoinen linkki, josta voi opetella tanssiliikkeet ja näin tehdä vaikutuksen joko samaan tai vastakkaiseen sukupuoleen:

Video ei ole enää saatavilla

Ehdokas Mäkinen arvostaa tieteellisyyttä ja Kuhaa.

Joonas Mäkinen, 22, Piraattinuorten varapuheenjohtaja, Piraattipuolue (Helsingin vaalipiiri – 180)

joonasmakinen.com

Mikä on soittolistasi nimi?

”Yhteistyön taito.”

Millä perusteella valitsit juuri nämä biisit soittolistaasi?

”Välillä toiset tuovat iloa arkipäivään (The Dog Song), välillä järjestetään yhdessä vallankumous ja pelastetaan maailma (The Revolution Will Not Be Televised).

Välillä suhteet voivat kuitenkin kylmetä ja yhteistyön into katoaa (The Thrill Is Gone). Niin yhteiskunnallinen kuin henkilökohtainenkin keskustelu on välillä kaipaamista, syyttämistä ja valittamista (Come On Home), mutta jos halutaan toimia kaikkien parhaaksi, on osattava myöntää virheensä ja laitettava käsiteltävä asia oman egon ja imagon pönkittämisen edelle (Iske kourasi kouraan).

Kaikenlaisen uhan ja myrskyn jälkeen (Incantatio Maris Aestuosi) on kuitenkin aina rauhallista, tyyntä, ja uusi hieno päivä valkenee (Nocturne Es-duuri op. 9 nro 2). Liekö mitään hienompaa kuin vain rentoutua yhteisen urakan jälkeen, joka saa meidät kaikki arvostamaan toisiamme – joskus niinkin paljon, että jäämme kaipaamaan toisilta jatkuvasti niitä ihailun sanoja (Säg det igen).

Ei anneta periksi, vaan pidetään huoli siitä, että jokaisella menee niin hyvin, että he voivat seurata unelmiaan (Don’t Stop Me Now).”

Keille ihmisille suosittele soittolistaasi ja miksi?

”Tietenkin kaikille. Pidän näitä hienoina ja tärkeinä biiseinä, joista on paljon opittavaa. Jos te kuuntelette nämä, niin kyllä minäkin mielelläni tutustun teidän suosikkeihinne.”

Mikä on soittolistasi sinulle kaikkein tärkein kappale ja miksi?

”Säg det igen kolahtaa tällä hetkellä eniten. Lisa Nilssonin lauluääni yhdistettynä sopivan riisuttuun pianosäestykseen ja itsessäni kaipausta herättävät sanat tekevät tästä biisistä minulle maailman kauneimman rakkauslaulun.”

Olisitko halunnut listallesi jonkun kappaleen, jota ei kuitenkaan Spotifyssa ollut?

”Onhan niitä paljonkin biisejä, joita sitten pengotaan Grooveharkista, vanhojen kiintolevyjen syövereistä ja kysytään kavereilta, mutta tähän soittolistaan en muuta tarvinnut.”

Millainen musiikinkuuntelija olet?

”Olen niitä ihmisiä, joiden edellinen konsertti on yleensä ollut oma konsertti. Arkinen tai harrastuksenomainen musiikinkuuntelu on jäänyt vähälle. Luulin yhdessä vaiheessa, että Groovesharkin ja Spotifyn mobiilisovellukset saisivat minut käyttämään kännykkää muusikinkuunteluun matkoilla, mutta tätä ei tapahtunut. Tällä hetkellä minulla ei ole autoa käytettävissä (ja ajattelin pärjätä ilman), mutta yleensä ajon aikana soi kaverin polttama kokoelmalevy, Yle Radio Yksi, Vega, X3M, Yle Mondo tai joskus Voice. Musiikillinen pääpainoni on tällä hetkellä niin vahvasti säveltämisessä, että kuuntelen eniten omaa musiikkiani.”

Kuka artisti tai mikä bändi on kaikkien aikojen suosikkisi?

”Musiikki sekä yhteiskunnallisena ilmiönä että henkilökohtaisena kokemuksenani rakentuu niin käsittämättömän suuresta määrästä pieniä ideoita, että en ole oikein saanut aikaan kuvaa niistä minulle merkittävimmistä vaikuttajista. Osaan mainita historiallisesti merkittäviä säveltäjiä sekä soittajia ja kertoa, mikä juuri tällä hetkellä on mielenkiintoista kuunneltavaa, mutta ikuisia suosikkeja en pidä.”

Minkä uuden artistin tai yhtyeen musiikin löysit viimeksi?

”Pikkuisia tapauksia on toki jatkuvasti, mutta viimeisin suuri löytö on parin vuoden takaa. Tutustuin Kuha.-yhtyeeseen sillä tavallisella tavalla: kaveri lähetti biisejä ja pyysi kuuntelemaan. Waretuksesta seurasi fanitus, fanituksesta muille kavereille markkinoiminen ja lopulta livekeikalla käyminen. Sieltä lähti mukaan myös tällä hetkellä viimeiseksi jäänyt ostamani musiikki-cd.

Akateemisen progebändin biiseissä opitaan tunnistamaan sienet, kerrotaan karaten rauhoittavasta vaikutuksesta, harjoitellaan intervalleja ja saksan kielen prepositiot. Keikoilla lämppärinä ei toimi toinen bändi, vaan joku vieraileva tutkija johtaa neljännen asteen polynomiyhtälön ratkaisukaavan tai selostaa kehittelemänsä taloustieteellisen mallin kartellien tunnistamiseksi.”

Ostatko vielä fyysisiä äänitteitä?

”En osta, mutta kannatan tarjontaa mahdollisimman monessa eri formaatissa. Itselläni ei ole tarvetta hipelöidä fyysistä koteloa tai täyttää levyhyllyä. Albumin käsite voi toimia digitaalisestikin.”

Spotify vai iTunes?

”Grooveshark. Se on vähemmän suuren tekijänoikeuslobbyn hallussa ja suosii enemmän indieartisteja. iTunesia en ole koskaan käyttänyt, mutta en näe sille nyt tarvettakaan – yksittäisten musiikkitiedostojen hyviä myyntipalveluita olisi tarvittu 15 vuotta sitten.”

Milloin viimeksi kävit kuuntelemassa livemusiikkia?

”My Chemical Romancen konsertissa Helsingin Areenalla maaliskuussa. Se oli epätavallinen keikka minulle, mutta tulipa koettua permannolla heiluminen suuressa rock-konsertissa.”

Bonus: Jos Jumala ja Lemmy tappelisivat, kumpi voittaisi?

”Myönnän, että piti varmistaa, kuka tuo Lemmy olikaan. Klassinen musiikkikoulutus ja tieteellinen maailmankuva ovat selvästi jättäneet vähemmän aikaa mystisille partaäijille.”

Joonas Mäkisen soittolista

1. Nellie McKay – The Dog Song
2. Gil Scott-Heron – The Revolution Will Not Be Televised
3. Kuha. – Opi tuntemaan sienet
4. B.B. King – The Thrill Is Gone
5. Lambert, Hendricks & Ross – Come on Home
6. Lasse Mårtenson & Seija Simola – Iske kourasi kouraan
7. Ylioppilaskunnan Laulajat – Tormis: Incantatio Maris Aestuosi
8. Israela Margalit – Chopin: Nocturne Es-duurissa, op. 9, no. 2
9. Lisa Nilsson – Säg det igen
10. Queen – Don’t Stop Me Now

Kuuntele Joonas Mäkisen soittolista.