Vuonna 1998 Pulp kääntyi takaisin kohti draamaa, kohti vaarallista.

Täytyy muistaa, että This Is Hardcoren ilmestyessä 1998 Pulp oli ollut kasassa jo 20 vuotta. Kiinnostavimmat singlensä se oli tehnyt 1980-luvun mittaan ja parhaan albuminsa Separationsin jo 1992. Perässä seuranneet His’n’Hers ja Different Class olivat näyttäneet yhtyeen opportunistisemman puolen kitaravoittoisen brittipopin kelkkaan hypänneenä egontaivutteluprojektina, jonka itseparodisuus kasvoi koko ajan julkeammaksi.

This Is Hardcoren nimikappale on paluu kohti draamaa, kohti vaarallista, kohti spektaakkelia. Väärennetyn keskiluokkaromantiikan jälkeen se suorastaan kylpee yltäkylläisissä tuotantoarvoissa: pintakiiltoisessa äänenkuvassaan ja jatsahtavassa big band -sovituksessa, jonka tyyppisiä oli aiemmin kuultu vaikkapa Björkin ja Propellerheadsin levyillä. Nykyään höhlän osoittelevalta näyttävän videon over the top Hollywood-estetiikka sopii sekin täydellisesti kappaleen tueksi.

Tässä on jälleen Pulp, jonka voisi kuvitella kuunnelleen enemmän Scott Walkeria kuin London Callingia. Se on dekadentimpi, maksimalistisempi ja uskomattoman kehnoilla sanaleikeillä kylläiseksi ruokittu kiiltävä hirviö. Värityskirja aikuisille lapsille, joita varten Crayolan liituihin on lisätty sävy nimeltä Flesh.

Satiirin keskiössä, sen ehdottomana orkesterinjohtajana on tietysti Jarvis Cocker – etäisenä ja itsetietoisena. Hän on hyvin perillä roolistaan popparina, jonka tekstien semantiikka on aina ollut liian villin impressionistista otettavaksi vakavasti. 1980-luvun Cocker oli suuruudenhullu, 1990-luvun Cocker päätti olla pelkästään hullu, jos nyt unohdetaan satunnainen houkan Kristukseen vertaaminen…

This Is Hardcorella esiintyy Cocker, josta on jo tullut kävelevä farssi. Seksuaalinen lügerbaron, jota oma patologinen tapa roolileikkeihin, kaiken yliestetisoimiseen ja sensualisoimiseen, syö sisältä tyhjäksi. Punainen esirippu peittää kaiken näkyvistä. Tämä kaikki on helppo kuitata itseparodiana, mutta Cocker jää hymyilemään tyhjää hymyään. Kuten jokainen vakavissaan itseparodiaa harrastanut, hän tietää sen olevan narsismin ylin ja suloisimmalta maistuva muoto.

Video ei ole enää saatavilla

Jarvis Cocker on westsidejäbä.

Kun vihdoin kuulin Pulpia joskus 1997–1998, Common People räjäytti tajunnan. Varsinkaan 1990-luvulla ei oikein osannut odottaa Jarvis Cockerin tasoisen tekstittäjän tulevan kuin tyhjästä.

Laulu pistää miettimään.

Yliopistossa Wisconsinissa olin koko lukukauden yrittänyt saada erästä tyttöä lähtemään ulos kanssani. Tulimme hyvin juttuun ja keskustelimme niistä näistä, mutta treffejä ei irronnut. Lukukausi oli aika pitkälle ohi kun hän soitti minulle ja kertoi, että autostaan oli rengas puhjennut. Se oli tutun 7-11-kaupan parkkiksella. Tulisinko vaihtamaan? Varmistin, että omassa autossa oli kaikki tarvittavat työkalut ja lähdin mahdollisimman nopeasti matkaan.

Saavuin parkkipaikalle ja vaihdoin renkaan. Neiti pyysi minua seuraamaan hänen autoaan veljensä talolle ja odottamaan kun hän parkkeeraa auton. Se oli veljen. Hän parkkeerasi auton ja kävelee pari sementtistä porrasta ylös kuistille ja sisään veljensä taloon. Istuin autossa ja mietin mitä tehdä, kun hän tuli ulos repun kanssa, avasi oikeanpuoleisen etuoven, heitti repun sisään ja ilmoitti ykskantaan tulevansa luokseni yöksi.

I want to sleep with common people,
Like you.

Well what else could I do
I said ”I’ll see what I can do.”

Hän oli Beaver Damistä, ja minä olin itäisessä Afrikassa kasvanut suomalainen. Luokkaeroista ei voi puhua, mutta ehkä olin jollain toisella tavalla tarpeeksi vieras. Hän oli myös lukukauden ensimmäisen puoliskon ajan luullut minua homoksi ja erästä milwaukeelaista punkkaria poikaystäväkseni. Myöhemmin hän kirjoitti minulle ilkikurisia kirjeitä, joissa väitti epäilleensä minua vakoojaksi.

Mietin tämän episodin kohdalla aina niitä tilanteita, joissa on valmis luopumaan kontrollista ja antautua muka hyväksikäytetyksi.

Pari vuotta myöhemmin asuin jo Seattlessa ja samoissa bändiympyröissä pyöri nuori ja sairaan kova kitaristi. Jotakuinkin kaikki olivat enemmän tai vähemmän persaukisia ja duuneissa, joita siinä vaiheessa elämää tehdään vain sen verran kuin on pakko, jotta vuokran saa maksettua. Kyseistä kitaristia ei pukeutumisen tai yleisen käytöksen puolesta erottanut jengistä mitenkään, ja kyllä hänkin puhui persaukisuudesta ja vetosi ajoittain rahapulaan määrätyissä tilanteissa, mutta kukaan ei tiennyt mitä hän teki töikseen.

Kävi ilmi, että hänen sukunsa omisti merkittäviä määriä Georgia Pacific -korporaatiosta. Talo, jossa hän asui oli omistusasunto ja säätiö maksoi ”palkkaa” joka kuukausi.

Are you sure you want to live like common people,
You want to see whatever common people see,
You want to sleep with common people,
You want to sleep with common people,
Like me.

But she didn’t understand,
She just smiled and held my hand.
Rent a flat above a shop,
Cut your hair and get a job.
Smoke some fags and play some pool,
Pretend you never went to school.
But still you’ll never get it right,
’Cause when you’re laid in bed at night,
Watching roaches climb the wall,
If you called your Dad he could stop it all.

Mietin turismin eri tasoja häntä ajatellessani ja sitä olinko itse merkittävästi vähemmän turisti. Jonkin verran toki, mutta tarpeeksi? En tiedä. Todennäköisesti naureskelin tilanteelle piirun liian innokkaasti totuuden paljastuttua.

Jarvisin kreikattaressa yhdistyvät nämä kaksi hahmoa menneisyydestäni.

Vaikka minä olin köyhempi kuin kitarasankarimme, en minäkään ollut oikeasti köyhä, koska jos asiat olisivat jossain vaiheessa menneet perseelleen, olisin aina voinut soittaa vanhemmilleni ja saada apua. Jarvis Cocker oli kreikattaren tavatessaan oppilas St. Martin’s Collegessa, joten jos hän oli työväenluokan sankari, niin jonkinasteinen luokkapako oli käynnissä. Kyseisellä taidekoululla oli maine paikkana josta sai rahalla mukavan ja helpon oppiarvon jostain taideaineesta. Ja sitten Lontooseen media-alalle töihin…

Kertojan epäluotettavuus ja se miten helppo hänen asemansa luokkasoturina on tunnetun historian valossa kyseenalaistaa lisää yhden ironian tason jo valmiiksi hienoon tekstiin ja pistää miettimään luokkaturismin tasoja.

En minä loppujen lopuksi voinut tietää yhtään sen enempää kuin seattleläinen kitarasankarimmekaan siitä, millaista on jos ainoa paikka, johon voit palata asioiden mennessä pieleen on vararikon partaalla joka satokauden päättyessä horjuva maatila pohjoisessa Idahossa. Ojasta allikkoon tai allikosta ojaan.

Tämä kappale on hieno muistutus siitä miten helppoa on teeskennellä ymmärtävänsä ihmisiä, joiden elämä on rankempaa kuin meidän, vaikka oikeasti emme pystyisi siihen. Usein teeskentelemme pystyvämme ja näyttelemme sujuvasti myötätuntoa, mutta se voi olla jopa tarkoituksenhakuista. Ja ”everybody hates a tourist” on tärkeä huomio.

Tämän kappaleen kertoja ainakin käyttää omaa historiaansa lyömäaseena. Lyömäase koostuu miljoonista stereotypiaan palmikoiduista yksilöistä: rahan elämän kirkkaana palavaa kipinää himmentävältä vaikutukselta säästynyt uuden ajan ”jalo villi”, joka ei kuitenkaan hallitse omaa elämäänsä.

You will never understand
How it feels to live your life
With no meaning or control
And with nowhere left to go.
You are amazed that they exist
And they burn so bright,
Whilst you can only wonder why.
Rent a flat above a shop
Cut your hair and get a job
Smoke some fags and play some pool
Pretend you never went to school,
But still you’ll never get it right
’Cause when you’re laid in bed at night
And watching roaches climb the wall,
If you called your dad he could stop it all
Yeah

Laulussa ei kerrota mitä lopulta tapahtui, mutta luulen ettei Jarvisilla ollut tahtoa, tai edes halua, torjua kreikattaren lähentelyjä. Korostettua luokkatietoisuutta tihkuva purkautuminen teki tehtävänsä.

Kaikki tämä puettuna sävellykseen ja sovitukseen joka voi draaman kaareltaan kuvata joko koko illan tai sitten sen toivottavasti päättävän panemisen kulkua.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Billy Joel saman problematiikan äärellä, hiukan eri kantilta, vuonna 1983.

Video ei ole enää saatavilla

Pulp. Brittibändi, uskoisitteko?

Vuonna 1992 Pulp oli teoriassa toiminut jo 14 vuotta – aluksi lähinnä teini-ikäisen Jarvis Cockerin bändifantasiana, sitten koko 1980-luvun sivuraiteelta toiselle ajelehtivana marginaaliyhtyeenä, joka ei onnistunut hyppäämään minkään trendin kyytiin, mutta koki sitäkin enemmän epäonnea levy-yhtiöiden kanssa. 1980-luvun lopussa kokoonpano oli levyttänyt ensimmäisen aidosti vaikuttavan levynsä, melodramaattisen Separationsin, mutta sekin oli ajelehtinut epämääräisessä limbossa kolme vuotta ennen kuin tuli lopulta julkaistuksi kesäkuussa 1992.

Sattumalta juuri samoihin aikoihin Pulp aloitti kokonaan uuden vaiheen urallaan Gift Recordingsin julkaisemalla hienolla O.U.-singlellä. Vielä saman vuoden aikana seurasi jotain vielä parempaa: Babies, ensimmäinen Pulp-biisi, josta tuli (tosin vasta ajan mittaan) laajemman yleisön tuntema popklassikko.

Niin indie-julkaisuja kuin nämä olivatkin, ne esittelivät yhtyeen aivan uudenlaisessa moodissa: itsevarmana, isommalta soundaavana, yhä omaperäisenä, mutta paljon helpommin lähestyttävänä. Musiikin ilmiasussa oli paljon glamrockia: härskejä syntikoita ja teatraalista tarttuvuutta. Vielä edellisenä vuonna tällainen ei olisi ollut kovinkaan muodikasta, mutta Britannian nopealiikkeinen popskene oli jo liikkumassa eteenpäin, olihan muuan Suede hypetetyin uusi bändi vuonna 1992.

Cocker onnistui sitä paitsi tekemään Babiesissa jotain, mikä on aina vedonnut britteihin: kertomaan pikkutuhman ja nolostuttavan tarinan teini-iästä ja seksistä. Ja tekemään sen paremmin kuin kukaan aikalaisensa.

Biisin kimurantti monen henkilön seksuaalidraama kiteytyy vaatekaappiin, jossa kertojalla – arvatenkin murrosikänsä varhaisia vaiheita elävällä pojalla – on tapana piileksiä. Kaappi kun sijaitsee huoneessa, jonka omistaa erään tytön isosisko. Isosisko taas tuo sinne poikia, ja sitten pannaan. Kertoja tuntuisi olevan koukussa makuuhuoneen tapahtumiin siitä syystä, että hänen omat pikkusiskoa koskevat haaveensa eivät oikein tahdo konkretisoitua sanoiksi ja teoiksi.

Ihminen ja etenkin teini voi olla seksuaalisuutensa suhteen monellakin tapaa kaapissa. Tämän päähenkilön ongelma on, että hänellä on vielä ylitettävänä kynnys seksiä koskevien fantasioiden ja itse toiminnan välillä. Useimmat meistä joutuvat elämään tuossa tuskallisessa välitilassa vuosia. Laulussa mainitaan eksplisiittisesti, että isosisko on ratkaisevat kaksi vuotta vanhempi. Kaappi on kertojan vastentahtoinen neitseellisyyden tila, isosiskon huone se tulevaisuus, jossa houkutteleva irstailu odottaa.

Babiesin unelmoiva kertosäe saa monia merkityksiä:

”I wanna take you home
I wanna give you children
You might be my girlfriend”

Nämä saattavat olla isosiskon poikaystävien tälle huohottamia lauseita, mutta ne ovat myös kertojan naiiveja ja kokemattomuuden paljastavia toiveita aikuisesta seksielämästä. Esitetyt fantasiat ovat kovin yhteismitattomia, koska kertoja ei vielä tiedä tästä elämänalueesta mitään. Hän ei taida edes tietää, kehen nämä haaveensa kohdistaisi.

Babies – vauvoja, joita sängyssä voi tosiaan tehdä, mutta englannissa myös pikkulapsia, penskoja. Sellaisia kuin kertoja.

Biisin aikamuoto ei kuitenkaan ole preesens: monen muun Cocker-helmen tapaan se on kirjoitettu muistelman muotoon. Eikä tämä tarina pääty sinne vaatekaappiin. Pikkusisko löytää toisen jätkän poikaystäväkseen ja katoaa kertojan elämästä. Tämä piiloutuu makuuhuoneeseen vielä kerran, mutta isosisko tulee paikalle ja avaa kaapin oven. Seuraa panemista. Pikkusisko tulee tietenkin paikalle ja yllättää pariskunnan. Kertoja puolustautuu:

”I know you don’t believe it’s true
I only went with her cos’ she looks like you”

Totta tai ei, kaappiin ei ole enää paluuta. Kertoja on astunut haikailemaansa aikuisuuteen, joka tosin on sotkuisempi ja sisältää enemmän noloja tilanteita kuin varhaispuberteetissa osaa kuvitella.

Kaiken tämän ahtaminen neliminuuttiseen poplauluun on saavutus sinänsä. Jarvis Cocker ei kuitenkaan tyydy lukemaan tekstiä läpi, vaan melkoinen osa Babiesin vetovoimasta perustuu hänen sittemmin tutuksi tulleeseen eläytyvään tyyliinsä: kaikkeen siihen huokailuun, dramaattisiin painotuksiin, ilmeikkäisiin tunnerekisterin vaihtoihin. Tällaisissa biiseissä hän kuulostaa brittiläisemmältä kuin kukaan toinen laulaja koskaan.

Babies ei ilmestyessään ollut hitti – siitä tuli sellainen remiksattuna versiona alkuvuodesta 1994. Tuo versio sisällytettiin myös Pulpin ensimmäiselle menestysalbumille His’n’Hers. Pian Cockerin vokaalimaneerit ja lyyriset kiinnostuksenkohteet olivat ikonisia.

Alkuperäinen promo, joka yrittää postmodernisti purkaa musiikkivideon rakenteellisiin osiinsa ja heittää sekaan seksuaalisen heräämisen symboliikkaa. Mukana myös poikkeuksellinen spektaakkeli: Jarvisin rintakarvat.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Remiksatun version video: tylsempi, joskin ehkä paremmin linjassa brittipop-estetiikan kanssa. Ei rintakarvoja, kohtalaisen raskaat meikit kylläkin.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS II!

Peel-sessiossa äänitetty versio kertoo, että livenä Babies oli astetta rokkaavampi:

Video ei ole enää saatavilla

Acid house auttoi meitä. Mikä sinua auttaa?

Hektisessä ”nyt kaikki mulle heti” -maailmassa oletuksena on, että bändi joko breikkaa pian tai sitten ei koskaan. Viimeistään silloin kun ensimmäinen levy on ulkona, mutta listasijoitus vain kaukainen kangastus, yhtyettä lasketaan jo kuoppaan ja innokkaimmat ripottelevat multaa päälle. Samalla menestyneitä bändejä pidetään lähinnä onnekkaina.

Vaikka onnella on osansa, yleensä menestyksen takaa löytyy pitkä ura, näännyttäviä rundeja ja paljon vastoinkäymisiä. Tämä juttu onkin omistettu bändeille, joiden matka maailmanmaineeseen oli pitkä ja monesti kivinen.

Genesis – Myydyin levy 19 vuotta perustamisen jälkeen

Vuonna 1967 perustetun Genesiksen alku ei ollut lupaava, sillä ensimmäinen levy (From Genesis to Revelations, 1969) myi aikanaan vaivaiset 650 kappaletta. Bändi tarvitsi lopulta 13 vuotta ja 9 levyä puskeutuakseen suuren yleisön korviin. Voidaan puhua myös aikamoisesta työvoitosta, kun 19 vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen julkaistusta, uran 13:sta levystä, tuli bändin myydyin.

Video ei ole enää saatavilla

Elbow – Kun levy-yhtiö jätti julkaisematta debyytin

Kuinka sopivaa onkaan, että nallemaisen Guy Garveyn luotsaama Elbow aloitti uransa vuonna 1990 nimellä Mr Soft. Nimi vaihtui ennen ensimmäistä levyä, joka jäi arkistojen uumeniin Universalin ahmaistaessa sisäänsä silloisen Island Recordsin. Onneksi bändi ei jäänyt naftaliiniin, vaan tästä sisuuntuneena äänitti kolmen EP:n ja albumin suoran, joka sai kiitosta kriitikoilta. Suuren yleisön suosiota nämä ansiokkaat äänitteet eivät kuitenkaan tuoneet.

18 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu The Seldom Seen Kid muutti kuitenkin kaiken. Vaikka albumi ei sinkoutunut räjähdysmäisesti listakärkeen, levy on myynyt tasaisen varmaan tahtiin tähän päivään mennessä yli miljoona kappaletta. Osaltaan menestystä ovat tukeneet albumin ”sivutuotteet”, kuten Mercury-palkinto, esiintyminen Wembleyllä ja Coldplayn kanssa kiertäminen. The Seldom Seen Kidia seuranneella Build a Rocket, Boys! -kiekolla (2011) Elbow pääsi ensimmäistä kertaa brittien albumi-listan kakkoseksi.

http://vimeo.com/15736825

Pulp – 17 vuoden matka huipulle rullatuolissa, pyllistellen ja nenä valkoisena

Vaikka Pulp tuli suurelle yleisölle tutuksi 1990-luvun brittipop-buumin yhteydessä, aloitti bändi taipaleensa jo 1978. Oman tyylin lisäksi hakusessa oli myös miehistö. Tätä nykyä bändin entisten jäsenten määrä on kasvanut jo yli parinkymmenen. Pulpin alkumetreille mahtui myös ulkomusiikillisia vastoinkäymisiä. Huvittavin lienee Jarvis Cockerin hämähäkkimies-episodi. Tehdäkseen vaikutuksen erääseen tyttöön hän esitti supersankaria ikkunanlaudalla ja huonostihan siinä kävi. Herra kopsahti kuudesta metristä alas ja vietti seuraavat pari kuukautta pyörätuolissa.

Myös musiikkibisnes heitti kapuloitaan Pulpin rattaisiin. Yhtyeen kolmas levy (Separations, 1992) nauhoitettiin viikossa levy-yhtiön painostuksesta, mutta sen julkaisun kanssa viivyteltiin vuosi. Seuraava levy-yhtiö ei tarjonnut juurikaan sen parempaa kokemusta; yhtiö jätti orkesterin purkittaman singlen kokonaan julkaisematta.

17 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu Different Class nosti Pulpin lopulta maailmanmaineeseen. Mainetta tuli ehkä enemmän kuin oli hyväksi, sillä pian menivät liitot karille, Kolumbian vientituote maistui ja omaa sarjaansa oli tietysti Jarvisin hyökkäys BRIT Awardseissa Michael Jacksonin keikalle, lapsikuoron keskelle pyllistelemään.

Tällä hetkellä Pulp on kuitenkin jälleen kasassa. Ja ehtipä Cocker joukkioineen esiintymään Ruisrockissakin päättyneenä kesänä.

Video ei ole enää saatavilla

Primal Scream – Kun masteri haihtui savuna ilmaan

Vuonna 1982 perustetun Primal Screamin alku ei ollut helppo. Bändin ensimmäinen kesken jäänyt nauhoitussessio oli sellaista galaksien räjähtelyä, että sinkun masteri ilmeisesti poltettiin ihan varmuuden vuoksi. Sitten laulaja Bobby Gillespie liittyi hetkeksi The Jesus and Mary Chainin riveihin ja jäi melkein sille tielle. Keikoilla homma ei myöskään toiminut, rumpalille näytettiin ovea ja vihdoin kun saatiin ensimmäinen levy valmiiksi, se lytättiin lehdistössä. Paremmin ei käynyt toisenkaan levyn kanssa, kun fanikunta ei pitänyt tyylin vaihdoksesta, eivätkä arvostelijatkaan olleet sen armollisempia.

Mikä pelasti sitten ryhmän? Innostuminen acid housesta. Bändi tapasi reiveissä DJ Andrew Weatherallin, joka työsti uudelleen kakkoslevyn kipaleen I’m Losing More Than I’ll Ever Have. Tuloksena oli Loaded, josta tuli yhtyeen ensimmäinen hitti. Nousukiidon aikana orkesterin jalat eivät kuitenkaan pysyneet maassa ja heroiinia alkoi kulua summattomasti. Loistavan Rocks-kipaleen sisältävän  Give Out But Don’t Give Upin ilmestymisen jälkeen bändi melkein hajosi, mutta pysyi kuitenkin pystyssä ja  24 vuotta perustamisen jälkeen julkaistu Country Girlistä tuli ryhmän myydyin sinkku.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – viidennellä levyllä tärppäsi

Vaihtoehtorockin suuri nimi R.E.M. perustettiin vuonna 1980, mutta bändi pääsi suosion syrjästä kiinni vasta viidennellä albumillaan Document vuonna 1987. Tämä varsin kantaanottava albumi sisälsi mm. hitin The One I Love ja oli ilmestymisen jälkeisenä vuonna myynyt jo yli miljoona kappaletta. Tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa, sillä 1990-luvulla bändi loisti listoilla Shiny Happy Peoplen, Man on the Moonin ja Losing My Religionin kaltaisilla biiseillä.

Video ei ole enää saatavilla

Screaming Trees – Kun edes Chris Cornell tuottajana ei auttanut

Vuonna 1985 perustetun Screamin Treesin neljä ensimmäistä levyä eivät ottaneet tulta alleen. Vaikka monet Seattle-bändit saivat sekä näkyvyyttä että myyntiä, ei yhtyeen viidennestäkään yrityksestä, Uncle Anesthesiasta, tullut kuin korkeintaan kulttiklassikko. Ei, vaikka tuottajana hääri Chris Cornell. Vasta kuudes levy, Sweet Oblivion, iski kultasuoneen. Osakiitos menestyksestä kuuluu Cameron Crowen ohjaamalle Singles-elokuvalle, jonka soundtrackille kiinnitetty Nearly Lost You pääsi X-sukupolven soittolistoille.

Video ei ole enää saatavilla

Soundgarden – Kun isolle levy-yhtiölle siirtyminen ei ollutkaan avain onneen

Kun cover-bändi The Shemps jammaili 1980-luvun alussa, ei kukaan vielä osannut arvata, että neljä vuotta myöhemmin sen jäsenistä Chris Cornell ja Kim Thayil perustaisivat yhden seuraavan vuosikymmenen tärkeimmistä bändeistä.

Soundgardenin uran alku ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen. Yhtyeen ensimmäisen levyn (Ultramega OK, 1988) tuottajalla ei ollut hajua, mitä Seattlessa oli tapahtumassa. Vaikka Soundgarden kirjoitti debyyttilevynsä jälkeen ensimmäisenä grunge-bändinä sopimuksen ison levy-yhtiön kanssa, ei se päässyt kaupalliselle aallonharjalle yhtä nopeasti kuin esimerkiksi Nirvana ja Pearl Jam. Sen sijaan suurelle levy-yhtiölle siirtyminen herätti närää faneissa.

Bändi löysi oman soundinsa vasta kolmannella levyllään, Badmotorfingerillä (1991). Myös kokoonpano asettui tällöin lopulliseen muotoonsa. Avaimia täydelliseen läpimurtoon ei tämäkään kiekko antanut, eikä MTV:n päätös lopettaa Jesus Christ Posen näyttäminen ohjelmissaan auttanut asiaa. Vasta kymmenen vuotta bändin perustamisen jälkeen ilmestynyt Superunknown toi kultaa ja kunniaa.

Video ei ole enää saatavilla

The Black Keys – Hiljaa hyvä tulee

Vaikka atleettinen Dan Auerbach ja syrjäänvetäytyvä Patrick Carney ovat tunteneet toisensa alle kymmenenvuotiaista lähtien, he eivät koskaan ole viettäneet vapaa-aikaansa yhdessä. He eivät tee sitä vieläkään, vaikka yhteinen bändi on ollut kasassa yli kymmenen vuotta. Kaksikon sovittivat aikanaan yhteen veljet ja olosuhteiden pakko, mutta myös yhdessä soittamisen ilo.

Yhtyeen matka maineeseen oli niin hidas, että Carney mietti kolmannen levyn jälkeen (Rubber Factory, 2004) vakavissaan paluuta koulun penkille. Vähitellen maine alkoi kuitenkin kasvaa ja bändin kappaleita käytettiin runsaasti TV-sarjoissa ja mainoksissa. Nyt tiukkaakin tiukempi seitsemäs albumi El Camino on myynyt kultaa Englannissa ja päässyt Yhdysvaltain albumilistan kakkoseksi. Tulevaisuus näyttää kuinka isoksi bändi vielä kasvaa.

Video ei ole enää saatavilla

Refused – Kun paras tapa saada hypeä on lopettaa bändi

Ruotsissa vuonna 1991 perustettu hardcorepunk-bändi Refused ehti tehdä viisi EP-levyä ja kolme albumia ennen kuin se pisti pillit pussiin vuonna 1998. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että tänä aikana bändillä ehti olla kolmetoista basistia. Viimeiseksi levyksi jäänyt Shape of Punk to Come oli ryhmän kohdeyleisölle liikaa, sillä se yhdisteli ennakkoluulottomasti muun muassa hardcorea, teknoa, progea ja hitusen jazzia.

Levyn yhteydessä tehty rundi oli henkisesti musertava ja pari viikkoa kiekon ilmestymisen jälkeen pojat pistivät pillit pussiin kesken kiertueen. Hyvän fiiliksen maksimoimiseksi poliisi keskeytti viimeisen keikan neljännen biisin jälkeen. Eipä siis ihme, että viimeinen katkera lehdistötiedote oli otsikoitu nasevasti ”Refused are fucking dead!”

Vuosia bändin hajoamisen jälkeen alkoi kuitenkin tapahtua. Vähitellen sana alkoi kiiriä ja  mm. Kerrang! listasi viimeiseksi jääneen levyn kaikkien aikojen 13:ksi vaikutusvaltaisemmaksi levyksi.  Innostus kasvoi kun Epitaph julkaisi deluxe-version, joka sai lehdistöltä rakkautta, ja lopulta fanien vinkuna sai bändin kasaamaan rivinsä. Tänä vuonna startannut paluukiertue kiertää sellaisia suuria festareita kuin Coachella, Primavera ja Roskilde. Vetipä bändi loistavan keikan myös Ruisrockissa.

Video ei ole enää saatavilla

Bad Religion – DIY-meiningillä maailmanmaineesen

Vuonna 1979 perustettu Bad Religion on merkittävä bändi monellakin tavalla. Yhtyeen levyjä myydäkseen kitaristi Brett Gurewitz perusti legendaarisen punk-lafka Epitaph Recordsin, ja yhtye on toiminut esikuvana lukemattomille ryhmille AFI:sta The Offspringiin. Kuten aina, yhtyeen paras julkaisu on makuasia, mutta bändi breikkasi isosti vasta vuonna 1993 ilmestyneellä Recipe for Hatella. Seuraavan vuonna ja 15 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu Stranger Than Fiction oli puolestaan yhtyeen kaupallisesti menestynein levy. Vaikka tänä päivänä Bad Religion ei olekaan ehkä se kovin juttu, on 16. albumi jo tuloillaan.

Video ei ole enää saatavilla

The Flaming Lips – Häröjengi iskee kultasuoneen 19 vuoden jälkeen

Muusikot ottavat yleensä tekemisensä vakavasti ja fanit ovat usein vielä tosikkomaisempia.  Vuonna 1983 perustettu The Flaming Lips on kuitenkin tehnyt alusta asti selväksi, että se on moisen yläpuolella. Niinpä sen häröilyt, kuten Christmas on Mars -leffa, eivät ole saaneet fanikuntaa kääntämään selkäänsä. Oikeita vastoinkäymisiä on kuitenkin tarjoillut varsinkin multi-instrumentalisti Steven Drozdilla, jonka taistelu heroiinin kanssa sai aika surullisia piirteitä.

The Flaming Lips saavutti kohtalaista suosiota Yhdysvalloissa jo vuonna 1993 julkaistulla She Don’t Use Jelly -kappaleellaan, mutta stadionluokkaan oli tuolloin vielä matkaa. Uransa taiteellisen lakipisteen yhtye saavutti vuonna 1999 julkaistulla The Soft Bulletinilla, ja 19 vuotta bändin perustamisen jälkeen ilmestynyttä Yoshimi Battles the Pink Robotsia pidetään bändin läpimurtolevyinä.

Video ei ole enää saatavilla

Soul Asylum – Bändi, joka melkein lopetti ennen läpimurtoaan

Useimmille Soul Asylum tuli tutuksi vuoden 1992 Runaway Train -hitin myötä. Bändi aloitti kuitenkin jo vuonna 1981 nimellä Loud Fast Rules; Soul Asylumina yhtye tunnettiin vuodesta 1983 lähtien. Yhtyeen 1980-luvun vähäinen levymyynti ei ole suuri ihme, sillä ryhmän alkuaikojen räkäinen punk oli kaukana hittilistojen kasari-meiningistä, jota hallitsivat tukkahevi ja Culture Club. Niinpä esimerkiksi yhtyeen sinänsä hieno debyytti Say What You Will, Clarence… Karl Sold the Truck myi alle 10 000 kappaletta. Homma toimi livenä, mutta kun pari vuotta ennen läpimurtolevyä ilmestynyt viideskään albumi ei myynyt, bändi harkitsi vakavissaan lopettamista. Se olisi ollut virhe, sillä heidän kaksi seuraavaa levyään myivät vähintään platinaa.

Video ei ole enää saatavilla

Goo Goo Dolls – Punkista mainstream-siirappiin

Soul Asylumin tavoin myös Goo Goo Dolls aloitti punkilla. Muun muassa The Replacementsilta kuulostanut bändi perustettiin ilman suurempia suunnitelmia ja yhtyeen nimikin poimittiin muuatta keikkaa varten lelumainoksesta. Kymmenen vuotta perustamisensa jälkeen bändi löi läpi viidennellä levyllään A Boy Named Goo. Tähän päivään mennessä yhtyeen albumeita on myyty jo yli 10 miljoonaa kappaletta.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Cave and the Bad Seeds – Luolamiehen heroiinihöyryistä Kylie-duetolla maailmanmaineeseen

Nick Cave and the Cavemen perustettiin vuonna 1983 The Birthday Partyn vielä savuaville raunioille. Myöhemmin Bad Seeds -nimen omaksuneen australialaisbändin matkaan mahtuu kaikenlaista; ongelmia ovat tuottaneet muun muassa Caven 1980-luvun sekoilu alkoholin ja huumeiden kanssa, joka on jatkunut vieroituksen jälkeenkin. Bändi rantautui listoille vuonna 1996 Kylie Minoguen kanssa nauhoitetun Where the Wild Roses Grow -dueton julkaisun myötä.

Video ei ole enää saatavilla

Ministry – Synapopista raskassoutuisille vesille

Trent Reznorin tapaan myös vuonna 1981 perustetun Ministryn menneisyys on kirjoitettu synapopin ihmeellisessä maailmassa. Vasta vuonna 1992 julkaistu viides levy Psalm 69: The Way to Succeed and the Way to Suck Eggs avasi yhtyeen tien listoille Jesus Built My Hotrod -hitin siivittämänä.

Video ei ole enää saatavilla

Pulp / Jarvis Cocker 06.07.12 Ruisrock, Turku.

Meg: "Ilmestyisipä uusi My Vitriol -albumi jo huomenna." Jack: "Mm..."

Nuorgamin toimitus kokoontui torikahvilan suurimman pöydän ääreen keskustelemaan levyistä, joita ei vielä ole olemassa – ei välttämättä milloinkaan. Keskustelusta tuli niin vuolassanainen, että kirjurin oli pilkottava se kolmeen osaan. Turinoinnin edetessä toivo horisontissa häämöttävistä mestariteoksista alkoi hiipua.

Alla toiset kymmenen levyä, joita Nuorgam odottaa hengitystään pidätellen. Artisteille ja yhtyeille asetettu vaatimus listalle pääsemisestä oli, että edellisestä albumijulkaisusta on kulunut vähintään kuusi vuotta.

Keskusteluun osallistuivat Markus Hilden (MH), Iida Sofia Hirvonen (ISH), Jarkko Immonen (JI), Aleksi Kinnunen (AK), Teemu Kivikangas (TK), Samuli Knuuti (SK), Kimmo K. Koskinen (KKK), Hannu Linkola (HL), Antti Lähde (AL), Aku-Tuomas Mattila (ATM), Juha Merimaa (JM), Vilho Pirttijärvi (VP), Teemu Purhonen (TP), Santtu Reinikainen (SR), Anton Vanha-Majamaa (AVM) ja Juho Äijö (JÄ).

Cody ChesnuTT – 9 vuotta

Mitä silloin?

Kun flopanneessa The Crosswalk -yhtyeessä vaikuttanut Cody ChesnuTT tarjoili maailmalle rönsyilevän esikoisalbuminsa Headphone Masterpiecen lokakuussa 2002, vaikutti päivänselvältä, että atlantalaisartisti tulisi vuosikymmen myöhemmin komeilemaan Nuorgamin Top 100 mahlanjuoksuttajat – 2000-luvun nerot -listan kärkikymmenikössä. Kävikin niin, että 36 biisin (joista The Seedistä kehkeytyi mannertenvälinen megahitti The Rootsin kanssa tehdyn uusioversion ansiosta) tuplapläjäys imi ChessnuTTin luovuuden kuiviin.

Mitä sen jälkeen?

Eipä juuri mitään. Ensimmäiset ajat Headphone Masterpiecen jälkeen ChesnuTT keikkaili ahkerasti, kunnes muutti Floridaan ja ryhtyi downshiftaamaan oikein olan takaa, perheeseensä ja hengen asioihin paneutuen. Joitakin singleja ja irtobiisejä on laulajalta julkaistu (muun muassa Barack Obamalle omistettu Afrobama), mutta korkean profiilin comebackia yhä odotellaan. Joulukuussa 2010 ChesnuTT ilmaantui yllättäen keikalle Helsingin YK-klubille ja palaa maamme kamaralle viikonlopun Ilosaarirockissa.

Mitä nyt?

Aina yhtä optimistinen Wikipedia ilmoittaa ChesnuTTin tulevan Landing on a Hundred -albumin julkaisuvuodeksi 2011, kuten laulaja The Faderin haastattelussa viime joulukuussa lupasi, mutta kiveen tietoa tuskin kannattaa ryhtyä hakkaamaan. Tuoreen Thank You So Much -kappaleen voi käydä kuuntelemassa Codyn Bandcampissa.

Ilmestymistodennäköisyys: 68 %

Jos juuri nyt pitäisi arvata, niin Landing on a Hundred ilmestyy – kenties vuonna 2012. Tosin me kaikki emme ole uskossa yhtä vahvoja kuin Cody. (AL)

Video ei ole enää saatavilla

Blur – 8 vuotta

Mitä silloin?

Brittipop-ikonin edellinen ja seitsemäs studioalbumi Think Tank oli yhdistelmä aiempaa seesteisempiä ja ”aikuisempia” lauluja sekä kummallisia rykäisyjä. Levyn julkaisun aikaan Blur oli jo supistunut trioksi. Graham Coxonin soittoa kuultiin vielä levyn päätöskappaleessa Battery in Your Leg. Osin Marokkossa äänitetyn albumin Lähi-itä-vaikutteisessa musiikissa kuultiin viittauksia Irakin sotaan, jota Damon Albarn näyttävästi vastusti.

Mitä sen jälkeen?

Blur palasi yhteen vasta vuoden 2009 ylistetyllä paluukiertueella – mukanaan Coxon. Vuonna 2010 Blur julkaisi 1 000 kappaleen pikkuvinyylin Fool’s Day. Blurin jäsenet ovat keskittyneet 2000-luvulla muihin projekteihinsa: Damon Albarn ja Coxon muistetaan parhaiten musiikista, Alex James muun muassa juustojen valmistamisesta, omakohtaisesta Blur-kirjasta ja kokaiinidokumentista, Dave Rowntree puolestaan politiikasta.

Mitä nyt?

Blurin mahdollinen paluu on ollut brittiläisen popmedian kestoaihe, mitä yhtyeen jäsenten kommentit ovat pönkittäneet. Helmikuussa Coxon sanoi NME:lle, että Blur äänittää uutta materiaalia, jota ei kannata odottaa julki aivan heti. ”I suppose it might turn into an LP in six years or something”, Coxon sanoi.

Ilmestymistodennäköisyys: 61 %

Riittääkö britpop-papoilla intoa ja kärsivällisyyttä rakentaa hienon menneisyyden arvoista uutta albumia? Ehkä jossain vaiheessa. (AK)

Video ei ole enää saatavilla

Deltron 3030 – 11 vuotta

Mitä silloin?

Deltron 3030 oli hiphopin superkokoonpano virtahevon kokoisella s-kirjaimella. Dan ”The Automator” Nakamura tunnettiin tuotannoistaan Dr. Octagonille ja Handsome Boy Modeling Schoolin puolikkaana, teinisensaatio Teren ”Del tha Funkee Homosapienin” Jones oli juuri tehnyt palannut parrasvalojen liepeille Hieroglyphics-kokoonpanon myötä ja Eric ”Kid Koala” San oli Ninja Tunen kuumin kyky. Trion nimetön esikoisalbumi (2000) hämmensi 3000-luvulle sijoittuvalla scifi-konseptillaan ja hämmästytti futuristisilla äänimaisemillaan, jotka upposivat erityisen hyvin indie- ja rockyleisöön.

Mitä sen jälkeen?

Deltron 3030:n voittokulku jatkui seuraavana vuonna ilmestyneellä Gorillazin esikoisalbumilla, jolla koko trio oli mukana. Sen jälkeen Dan the Automator jatkoi aherrustaan vaihtelevalla menestyksellä milloin omien projektiensa (Lovage), milloin tuottajatöiden (Head Automatica, Kasabian) parissa. Del teki toisen Hieroglyphics-albumin, kunnes vaipui jälleen puolen vuosikymmenen horrokseen. Kid Koala jatkoi turntablismin evankeliumin levittämistä maailmankiertueillaan ja julkaisi albumeita tasaiseen tahtiin.

Mitä nyt?

Työ Deltron Event II -albumin parissa alkoi jo vuonna 2006. Kaksi vuotta myöhemmin Del kertoi, että Dan ja Kid olivat jo omat osuutensa hoitaneet; levy olisi valmis, kun hän vain saisi lyriikat paperille ja räpit nauhalle. Uusin tilannepäivitys saatiin kesäkuussa, jolloin Del kertoi äänitysten olevan hyvässä loppusuoralla ja lupasi levyn ilmestyvän vielä vuoden 2011 aikana.

Ilmestymistodennäköisyys: 58 %

Eiköhän se sieltä tule. Ainakaan se ei ole kiinni Delin työinnosta: hän on intoutunut viime aikoina todelliseen julkaisuvyöryyn ja tehtaillut reilun kolmen vuoden aikana peräti viisi sooloalbumia. (AL)

Video ei ole enää saatavilla

Suede – 9 vuotta

Mitä silloin?

Syyskuussa 2002 julkaistu A New Morning oli nimestään huolimatta Sueden uran ehtoo. Crackheroiinikoukusta selvinnyt Brett Anderson sävelsi albumin rungon yksin eristäytyneenä maaseudulle, jossa elämä oli hänen omien sanojensa mukaan kuin J.G. Ballardin Concrete Islandista. Tämä ei kuitenkaan välittynyt levylle asti, ikävä kyllä. Huhujen mukaan yli miljoona puntaa maksanut ja moneen otteeseen äänitetty/tislattu albumi oli Obsessionsia lukuun ottamatta kuin irvikuva Sueden uran huippuhetkistä. Maanläheinen, teeskentelemätön ja turvallinen, toisin sanoen tylsä albumi, joka on kuin krapulan jälkeinen ripittäytyminen pieleen menneestä viikonlopusta.

Mitä sen jälkeen?

Albumia seuranneen kiertueen jälkeen yhtye julkaisi vielä singlekokoelman ja ilmoitti hajoamispäätöksestään. Mahdoton tapahtui: Brett Anderson ja helppona ihmisenä mainetta niittänyt ex-kitaristi Bernard Butler saivat fanien iloksi sovittua riitansa, mutta lopputuloksena oli vain laimeahko The Tears -terapiaprojekti. Yhtye hajosi muutaman vuoden sisällä, minkä jälkeen Anderson on keskittynyt soolouraansa. Simon Gilbert muutti Thaimaahan ja liittyi monikansalliseen Futon-elektropunkbändiin (jolla on valitettavan vähän tekemistä musiikkitoimittaja Tomi Nordlundin 2000-luvun alun samannimisen yhtyeen kanssa – toim. huom.).

Mitä nyt?

Suede on palannut jälleen esiintymislavoille sekä antanut muutamia toiveikkaita lausuntoja uudesta albumista. Brett Anderson julkaisee syksyn aikana neljännen sooloalbuminsa, jonka pitäisi lausuntojen mukaan olla tällä kertaa ehkä ihan hyvä, ja Richard Oakeskin on saamassa uuden Artmagic-bändinsä kanssa materiaalia ulos. Sueden koko tuotanto julkaistiin uudelleen laajennettuina painoksina alkukesästä 2011.

Ilmestymistodennäköisyys: 57 %

Suede on jo aikoja sitten todennut A New Morningin olleen yhtyeen uran pahin virheliike. Hyvää tehneen tauon aikana bändin jäsenet saivat nuoltua pahimmat haavat. Yllättävää kyllä, Suede saattaa olla paremmassa keikkakunnossa kuin koskaan – toivottavasti sama välittyy myös mahdolliselle uudelle albumille asti. (JÄ)

Video ei ole enää saatavilla

Mirwaïs Ahmadzaï – 11 vuotta

Mitä silloin?

Madonnan huomion herättänyt ranskalainen tuottajalahjakkuus julkaisi vuonna 2000 toisen ja toistaiseksi viimeisen studioalbuminsa Production, jonka singlet Naïve Song ja Disco Science herättivät huomiota myös Suomessa. Rumba antoi levylle täydet kymmenen pistettä.

Mitä sen jälkeen?

Arabijuuristaan ylpeä Ahmadzaï työskenteli Madonnan kanssa Music-albumilla sekä tuotti muutaman kappaleen American Lifelle (2003) ja Confessions on a Dance Floorille (2005). Hän muodosti yhdessä Yasmin Hamdanin kanssa Y.A.S.-nimisen yhtyeen, jonka esikoisalbumi Arabology julkaistiin Ranskassa pari vuotta sitten. Disco Sciencea on käytetty mainoksissa ja elokuvissa. Mikan We Are Golden (2009) sai remix-kohtelun.

Mitä nyt?

Kahden edellisenkin studioalbumin väli venyi vuosikymmenen mittaiseksi, joten ranskalaisnero ei pidä kummoista kiirettä. Eikä hän ole niin iso tähti, että uuden Mirwaïs-albumin ilmestyminen edes olisi itsestään selvää. Miehen nettisivuja ei ole päivitetty muutamaan vuoteen.

Ilmestymistodennäköisyys: 50 %

Ihan fifty-fifty. Jotain tullee joka tapauksessa, mutta millä nimellä ja milloin? (MH)

Video ei ole enää saatavilla

Dr. Dre – 12 vuotta

Mitä silloin?

Kuusinkertaista platinaa myynyt 2001-albumi vuodelta – kuinkas muutenkaan – 1999 syntyi keskellä lähes ylittämätöntä voittoputkea vielä nuorehkon hiphop-legendan uralla. Albumi määritti pitkälti 2000-luvun alun räppisoundia.

Mitä sen jälkeen?

Eminemin esikoislevyn lisäksi Dre pyöräytti vuosituhannen vaihteessa sellaisia historiaan jääviä jättihittejä kuin Mary J. Bligen Family Affairin, Even ja Gwen Stefanin Let Me Blow Ya Mindin ja 50 Centin In da Clubin. Tämän lisäksi hän ehti polkukäynnistää muun muassa 50 Centin ja The Gamen urat saatellen räppärien debyytit arvostelu- ja myyntimenestykseen. Dr. Dren viime vuosikymmenen tuotantolista näyttää ”Rapin kuka kukin on” -lyhennelmältä.

Mitä nyt?

Hiphopin kaikkien aikojen iisakinkirkoksi muodostunut Detox on ollut valmisteilla pian vuosikymmenen, ja sen ensimmäinen julkaisupäivä lyötiin lukkoon jo vuonna 2005. Lukemattomien varaslähtöjen, turhien lupausten, hämärien nettivuotojen ja peruutusten jälkeen myyttisen albumin pitäisi ilmestyä joskus tänä vuonna. Mutta tiedättekö mitä? Niin sen piti ilmestyä myös viime vuoden lopulla.

Ilmestymistodennäköisyys: 45 %

Oletettavasti Detox putkahtaa ulos jossakin vaiheessa ja tuottaa Chinese Democracyn tapaan kaikille pettymyksen, mutta en alkaisi pidättää henkeäni ihan vielä. (SR)

Video ei ole enää saatavilla

David Bowie – 8 vuotta

Mitä silloin?

Popmusiikin kyseenalaistamaton timantti(koira) julkaisi toistaiseksi tuoreimman studioalbuminsa, hienoa paluuta povanneen Realityn vuonna 2003. Vaikka albumi oli kaikkea muuta kuin täydellinen, se oli kuitenkin samalla jonkinasteinen lupaus tulevasta renessanssista. Tyyllisesti Reality oli vainoharhaista radiopoppia muutamalla kammottavalla covervalinnalla – albumi, joka vilisi viittauksia Bowien menneisyyteen.

Mitä sen jälkeen?

Bowien koko uran suurimmaksi ajateltu maailmankiertue vei veronsa, ja mies sai sydänkohtauksen kesken keikan Hurricane-festivaaleilla Saksassa. Siitä lähtien Bowie on viettänyt hiljaiseloa, keskittyen lähinnä perhe-elämään ja vaihtelevantasoisiin musiikki- ja elokuvacameoihin. Omaan tuotantoonsa hän on kuitenkin paneutunut harmillisen vähän. Viime vuosien kohokohtiin kuuluvat yhteistyöt TV on the Radion, Scarlett Johanssonin ja Arcade Firen kanssa.

Mitä nyt?

Jonkinasteista kuhinaa on ilmassa. Bowien sopimus EMIn kanssa päättyy keväällä 2012, ja alle vuoden sisällä julkaistavaksi huhutaan ainakin yhden uuden biisin sisältävää kokoelmaa, mitä sopii kyllä epäillä. Tavallaan Bowie on hiukan samassa tilanteessa kuin Scary Monstersin julkaisun jälkeen 31 vuotta sitten, jolloin hän tyynesti odotti vanhan sopimuksensa umpeutumista levykiintiön tultua täyteen.

Ilmestymistodennäköisyys: 43 %

Lähes vuosikymmenen kestänyt tauko on Bowien uran pisin, eikä hänellä omien sanojensa mukaan ole enää kiinnostusta perinteiseen popmusiikkiin. Kuinka yllättävää. Viime aikoina nousseista bändeistä kuitenkin huokuu Bowien koko uran laaja kirjo, mikä tekee hänestä – jälleen kerran – ajankohtaisemman kuin koskaan. (JÄ)

Video ei ole enää saatavilla

My Vitriol – 10 vuotta

Mitä silloin?

Vaihtoehtorockin ja shoegazingin (eli Nirvanan ja My Bloody Valentinen) synteesinä – ”nu gazena” – pidetyn lontoolaisbändin debyyttilevy Finelines tuotti suurta iloa äänekkäästi leijuttelevan rockin ystäville. Kotimaassaan yhtye saavutti useammallakin singellä Top 40 -listasijoituksen. Tiiviin kiertämisen ja Between the Lines -bonuslevyllä höystetyn debyyttinsä kansainvälisen version avulla yhtye sai jalansijaa myös Aasiassa, Etelä-Amerikassa sekä Yhdysvalloissa.

Mitä sen jälkeen?

My Vitriol ilmoitti jäävänsä keikkatauolle 2002 ja kirjoittavansa uutta materiaalia. Tästä saatiin esimakua vasta vuoden 2006 puolivirallisella livelevyllä Cast in Amber, jonka mukana tuli kuusiminuuttinen tulevan levyn demosampleri. Studio-olosuhteissa taltioitua uutta My Vitriolia kuultiin vuonna 2007, jolloin yhtye julkaisi A Secret Society -salanimellä This Time -singlen ja omalla nimellään A Pyrrhic Victory -ep:n.

Mitä nyt?

Netissä My Vitriolin elämä ei vaikuta kummoiselta, kun tuorein jalanjälki on MySpace-sivuille kirjautuminen toukokuussa 2010. Bändi on kuitenkin esiintynyt viime vuosina menestyksekkäästi festivaaleilla eri maissa ja kiertänyt kotimaassaan viimeksi 2009. ”Yli 30 kappaleen valikoimasta” koostettua, jo vuodelle 2008 (ja sittemmin vuodelle 2009) lupailtua tupla-albumia – tai edes tavallista – ei ole kuulunut, vaikka studiossa on työstetty vaikka mitä.

Ilmestymistodennäköisyys: 40 %

Liki valmista materiaalia on ilmeisesti kosolti, suosiotakin kymmenen vuoden julkaisutaukoon nähden melkoisesti. Uuden levyn tiimoilta yhtye on nyt jahkaillut reilut viisi vuotta, ja arpominen tuntuu loputtomalta. Toivottavasti debyytin 10-vuotisjuhla olisi houkutteleva kannustin kakkoslevyn pihalle laittamiseen. (KKK)

Video ei ole enää saatavilla

The Jesus and Mary Chain – 13 vuotta

Mitä silloin?

Vuonna 1998 The Jesus and Mary Chainin päihderikas sekoilu oli kääntynyt jonkinlaiseksi hirviöinniksi, ja Reidin riitaantuneet veljekset olivat valmiita liki tappamaan toisensa. Yhtye julkaisi merkitystyhjästi, mutta ruotsalaiseen vaatekauppaketjuun ”hauskalla tavalla” assosioivasti nimetyn Munkin. Albumi myi huonosti eikä menestynyt arvosteluissa. Los Angelesin loppuunmyydyllä keikalla William Reid hortoili ulos lavalta viidentoista minuutin soiton jälkeen. The Jesus and Mary Chain päätti jättää pettymyksen tuottaneen keikkaerheen viimeisekseen ja hajotutti itsensä not with a bang but a whimper.

Mitä sen jälkeen?

The Jesus and Mary Chainin hajaannuttua Reidit keskittyivät välittömästi omiin soolopohjaisiin projekteihinsa. Williamin Lazycame ja Jimin Freeheat eivät nostattaneet kuulijoissa kiinnostuksenhäiväystäkään – voiko noin väljyjä mielleyhtymiä herättävien nimien perusteella muuta odottaakaan – ja unohtuivat nopeasti. Vuonna 2005 Reidit osallistuivat Sister Vanillan kenkiintuijottelumusiikin työstämiseen, ja yhteiselo alkoi jälleen sujua. Psychocandyn, Darklandsin, Automaticin, Honey’s Deadin ja Stoned & Dethronedin uudelleenjulkaisut alkoivat enteillä The Jesus and Mary Chainin paluuta.

Mitä nyt?

Vuonna 2007 yhtye kokosi itsensä muutamaa comeback-keikkaa varten. Scarlett Johansson vieraili Coachellassa laulamassa Lost in Translationin soundtrackilla uudelleenhittiytynyttä Just Like Honeya. Vuotta myöhemmin The Jesus and Mary Chain keikkaili lisää, soitti livenä uuttakin materiaalia ja julkaisi uuden All Things Must Pass -kappaleen Heroes-sarjan soundtrackilla. Jim Reid paljasti uuden albumin olevan työn alla – ja työn alle uusi materiaali on toistaiseksi jäänytkin.

Ilmestymistodennäköisyys: 39 %

Reidien välejä aidoittanut syväjää on ehkä jo sulanut, mutta uuden levyn luomiseen tarvittavaa yhteismusisoinnin vimmaa saattaa olla vuosien etäännytyksen jälkeen vaikea saavuttaa. (ISH)

Video ei ole enää saatavilla

Pulp – 9 vuotta

Mitä silloin?

Uuden ja ympäristöystävällisen Pulpin pitkään odotettu We Love Life -albumi sai kriitikot huutamaan hoosiannaa, mutta kuoroon ei yhtynyt ostava yleisö, joka olisi halunnut Jarvis Cockerin yhä laulavan luokkavihaa hohkaavia kostotarinoita ja traagisia vinjettejä siitä millaista on, kun jää ilman. Mittavalla televisiokampanjalla tuetun Hits-kokoelman (2002) piti korjata tilanne, mutta albumilistan tuomio oli tyly: korkein sijoitus oli 71. Pulp otti tappion vastaan brittityyliin ylähuuli jäykkänä ja ilmoitti jäävänsä määrittelemättömän mittaiselle tauolle.

Mitä sen jälkeen?

Jarvis on pönkittänyt mainettaan linssiluteena piipahtamalla brittitelevisiossa niin usein, että hänen kuuluisi saada kuukausipalkkaa BBC:ltä. Siinä ohessa hän on vieraillut laulamassa ranskalaisten tanssiaktien levyillä ja saanut levytetyksi kaksi sooloalbumia sekä kiekollisen materiaalia hämmentävältä Relaxed Muscle -elektroduolta. Jos jotakuta oikeasti kiinnostaa, mitä Pulpin muut jäsenet ovat tehneet, olkaa hyvä, internet on käytettävissänne.

Mitä nyt?

Yhtye on palannut keikkalavoille tavalla, jota musiikkilehdistöllä on tapana kutsua ”triumfinomaiseksi”. Jatko riippuu ihan siitä, haluaako Cocker jatkaa kevytkenkäistä sekataiteellisuuttaan toisenkin vuosikymmenen vai haluaako hän vielä kerran jahdata Sitä Suurta Popunelmaa, johon hän jo kerran ehti kyllästyä.

Ilmestymistodennäköisyys: 34 %

Yhtye luultavasti testaa varpaallaan listavesiä julkaisemalla ensin uuden kokoelman, uusilla biiseillä tai ilman. Pääsy Top 70:een lienee suotavaa uuden materiaalin mahdollistamiseksi. (SK)

Video ei ole enää saatavilla

Sarjan viimeinen osa ilmestyy huomenna. Lue sarjan ensimmäinen osa tästä.

Pulpin nerous on aina ollut Jarvis Cockerin (keskellä) neroutta, Antti Nylén kirjoittaa.

I Olen yrittänyt – vannon – löytää äänitemusiikin alati karttuvasta kulttuuriperinnöstä muutakin suurenmoista kuin Morrisseyn ja Jarvis Cockerin – muitakin, joilla olisi täsmällinen äly, erehtymätön maku ja kaunis sielu ja jotka tahtoisin sulkea sydämeni vartioiduimpaan kammioon ja säilyttää siellä kuolemani hetkeen asti.

Bob Dylan on epäilemättä hyvä runoilija, mutta minulle hän ei ikävä kyllä, toistaiseksi, ole kertonut mitään minun elämästäni. Samaa sanoisin muistakin ”suurista”. Monet heistä ”heijastavat aikaansa”, vaikka taiteilijan pitäisi vain kertoa se, mikä hänen päästään tahtoo päästä ulos, sopipa se ajalle tai ei.

Kauan sitten David Bowie oli nero, mutta ei hän silloinkaan ollut Morrisseyn kaltainen taiteilija-lääkäri, jota ilman ei uskaltaisi elää. Tinkapaikassa Bowie saisi mennä. Jäisin kaipaamaan. Mutta elämä jatkuisi.

Saastasektori on tietenkin popmusiikissa valtava, eikä sitä tarvitse älyä ja makua etsittäessä yleensä vilkaistakaan: Lady Gaga on varmaan hauska ja persoonallinen tavaramerkki, mutta brändiin liitetty tuote voisi yhtä hyvin olla ekstrapehmeä, kauniisti kuvioitu vessapaperi kuin tiiviiksi jalostettu jumppajytä, jonka päälle on laulettu takakireitä sloganeita. Kummallakin tavaralla on toki käyttäjänsä. En vain kuulu heihin. Suosin karkeutta ja haurautta. Kaiken, niin jauhojen ja sokerin kuin popmusiikinkin pakkomielteinen raffinointi, valkaisu ja hiominen ovat länsimaisen kulttuuriasenteen vastenmielisimpiä piirteitä. Kaiken pitäisi olla puhdasta ja turvallista, sellaista, mikä ei jätä mieleen tai ruumiiseen mitään jälkeä.

Mutta ehkä minun on vaikea löytää popista todellista suuruutta siksikin, että en ymmärrä musiikista mitään. En tiedä, mitä millainenkin ääni merkitsee. En osaa puhua äänistä, koska en oikein ymmärrä, mitä ne sanovat minulle. Minulla ei ole popkriitikon vokabulaaria. Bassolinjat, riffit, arpeggio, mitä ne ovat? Instrumentaalikappaleita, kuten niin sanottua klassista musiikkia, kuuntelen kuin vieraskielistä puhetta: kuulostaapa hauskalta, soljuvalta.

Kun etsin lohtua äänitemusiikista, haluan todellisuudessa löytää vain jonkinlaista toisen asteen kirjallisuutta – sanoja, jotka ovat lihallisempia kuin painetut ja joiden lohdutusteho on juuri siksi suurempi. Kirjallisuutta muistelen. Äänitemusiikkia käytän, kuin huumeita.

Usein tunnen metafyysisen yksinäisyyden ja akuutin arvottomuuden puistatuksen, masennuksen pelottavan kouraisun enkä koskaan niinä hetkinä tunne tarvetta lukea jotakin Charles Baudelairen proosarunoa, koska muistan sen ulkoa; se riittää. Sen sijaan saan useinkin valtavan, pistävän halun kuunnella Dishesin tai A Little Soulin. Muistan nekin ulkoa, mutta lisäksi ja ennen kaikkea haluan aistia ne. Kun olen allapäin, haluan kuulla tutun äänen laulavan minulle:

”I’ve got some matches if you ever need a light”
(Pulp: Dishes)

Popmusiikin huumeenkaltaisuudesta puhutaan vähän. Ehkä se onkin aivan selvä asia kaikille. Suotta puhua.

Suotta mainita, ettei turvan ja lohdun hakeminen popmusiikista ole aivan terveellistä tai turvallista.

Video ei ole enää saatavilla

II Cocker, kuten Morrissey, on suuri halun laulaja. Mutta kuinka erilaisia he ovatkaan! Morrissey on universaali. Oikeastaan hän on halun filosofi ja teoreetikko, kenties suurin kautta aikojen.

Cocker taas on spesifi. Hän näyttää meille halun käytännön, ainakin yhden niistä. Jos puhuisin aikakauteni tieteellistä kieltä, sanoisin, että Jarvis Cocker ”analysoi heteroseksuaalisuutta”.

Hän on mies, joka on kiinnostunut naisista. Tai oikeastaan naisen ideasta. Kaikki hänen huokauksensa ja äkilliset sisäänhengityksensä, voihkaisunsa, jotka minulla on levyhyllyssä… ne kaipaavat Naista.

”She came from Greece / She had a thirst for knowledge”
(Pulp: Common People)

Common Peoplen farssi tietysti kasvaa siitä, että laulun molemmat osapuolet, Cocker ja taideopiskelijatyttö, haluavat idean, eivät suoranaisesti toisiaan. Tyttö haluaa ”maata tavallisten ihmisten kanssa”, Cocker taas suostuu tytön hassutuksiin oletettavasti siksi, että on niin kiinnostunut tytöistä.

Laulun asetelma ja jännite muuttuisivat radikaalisti, jos tavallisista ihmisistä kiinnostunut taideopiskelija olisikin poika. Ilman heteroeroottisen halun likaa siitä ehkä tulisi vain löysä, tiedostava moraliteetti.

Common People ei silti ole läheskään paras esimerkki Cockerin heteroseksuaalisesta systeemistä. Parempia on helppo luetella: Pencil Skirt, Sylvia, Inside Susan, Disco 2000, Little Girl (With Blue Eyes), The Night That Minnie Timperley Died, Underwear, It’s a Dirty World…

Cockerin toisen soololevyn elliptinen ja arvoituksellinen Angela on myös ilmeinen esimerkki: jo feminiiniseen nimeen tiivistyy jotakin naisen ideasta.

Laulussa ei tarvitse esiintyä naista lainkaan. Cocker loihtii sen laulun ilmatilaan poissaolostakin.

I’m a Man on varmaan selvin analyysi (heteromiehisen) halun luonteesta: se on irrationaalista ja loputonta:

”Your car can get up to a hundred and ten /
You’ve nowhere to go but you’ll go there again”
(Pulp: I’m a Man)

Naisen idea ei ole samanlainen kuin tuolin idea, jonka vaihtelevia ilmentymiä kaikki maailman tuolit ovat. Cockerin heteroerotiikka ei nimittäin ole filosofista vaan mystistä. Kaikki naaraspuoliset ihmiset eivät hänen silmissään ole varsinaisia naisia. Hänen halunsa ohittaa valtavan enemmistön ”naisista” täysin kylmästi. Kuulostaa kylmältä ja kyyniseltä, mutta siinä ei ole mitään omituista. Se on aivan tavallista.

Nainen todella on muuta kuin ihmislajin naaras. Tunnettu feministi Simone de Beauvoir ja tunnettu misogyyni Charles Baudelaire ovat siitä täsmälleen yhtä mieltä. Ja kun kirjailija Timo Hännikäinen – joka väittää uskovansa biologiseen sukupuolieroon – joutui julkisuuteen Ilman-kirjansa ilmestyttyä talvella 2009, hän suostui muun muassa City-lehden antamaan tehtävään, jossa piti merkitä lehdestä kaikki ne naiset, joita hän ”panisi”. Faktisesti hän valikoi lehden kuvista ne, joissa hänen mielestään oli nainen. Hän suoritti halupohjaisen sukupuolierottelun, ei tieteellistä.

Halun paradoksi on, että se kohdistuu aina johonkin, mikä ei ole sen varsinainen kohde. Idea on sen varsinainen kohde. Halu on paljon syvämietteisempää kuin seksuaalisuus, jonka voi määritellä nopeasti ja tyhjentävästi eläintieteen termein. Jos kirjailija olisi merkinnyt lehdestä ihmisiä heteroseksuaalisen logiikan mukaisesti, hän olisi tietenkin ympyröinyt kaikki, jotka näyttävät riittävästi naisilta.

Halu on aivan muuta. Se ei ole loogista vaan mystistä.

Cocker on väsymättä kirjoittanut lauluja miehen eroottis-romanttisesta kiinnostuksesta naista kohtaan. Se on epäilemättä maailman tavallisin ja käytetyin aihe, erityisesti lauluissa. Cockerin teksteistä tekee vahvoja se, ettei hän, toisin kuin typerämpi laulunikkari, väitä tai edes salaa usko tavallisen ja kliseisen aiheen olevan yksinkertainen, hauska tai nautinnollinen.

Hän esittää tavallisen, legitiimin, normaalin halun realistisesti – hän näyttää, miten epätoivoista, ikuiseen tyytymättömyyteen tuomittua, arveluttavaa, likaista ja häpeällistä se on. This Is Hardcore menee tässä pisimmälle. Sillä levyllä (ja erityisesti samanaikaisten singlejen b-puolilla: kuuntele Ladies’ Man tai The Professional!) itseinhon atmosfääri on yhdellä sanalla luonnehdittuna paksu.

Cocker kertoo, mitä tavallisuudesta versoo. Tavanomaisuuden, keskimääräisyyden ja normaaliuden kukat – Les Fleurs du normal – voivat olla hämmentäviä, outoja, rumia ja moraalittomia.

Video ei ole enää saatavilla

III Morrissey ja Cocker muistuttavat toisiaan siinäkin, että vaikka he ovat yhtyeissään aina sitoutuneet vahvaan jengimentaliteettin – Pulp ja The Smiths ovat molemmat eräänlaisia uusperheitä, kummajaisyhteisöjä, joille byrokraattien maailma ei mahda mitään (”We just want the right to be different, that’s all”) – heidän älynsä, makunsa ja sielunsa ovat kokonaan heidän. He ovat vahvoja yksinkin.

Morrissey on tietenkin jo ajat sitten todistanut sen lopullisesti (kun taas Johnny Marrin suurin taiteellinen saavutus vuoden 1987 jälkeen on ollut kitaran soittaminen Pet Shop Boysin Behaviour-levyllä), enkä usko kenenkään järki-ihmisen vaativan Cockeriltakaan muuta näyttöä kuin jo ilmestyneet kaksi soololevyä. Cocker-kaanonissa rankkaisin itse niistä ensimmäisen jaetulle ykkössijalle This Is Hardcoren kanssa.

Pulpin nerous on siis oikeastaan Cockerin neroutta – lähes kokonaan.

Sillä ehkä se pieni osa, jokin jännite tai frisson, joka tulee jostakin muualta, onkin hyvin tärkeä? Ehkä se on vain yhtyeen nimi, joka, kuten nimet aina, ”merkitsee kaikkea”, kuten Oscar Wilde tiesi?

Pulp ei ole koskaan hajonnut väkivaltaisesti, kuten vaikkapa The Smiths. Se on vain välillä ollut lepotilassa.

Se on sitä paitsi tehnyt jo monta comebackia. Ensimmäinen tapahtui vuonna 1994, kun His’n’Hers ilmestyi. Monta vuotta levyttäneestä hämärästä sheffieldiläisestä popyhtyeestä tuli äkkiä suosittu. Heti perään siitä tuli vielä suositumpi, niin suosittu, että se melkein hajosi. Toinen comeback oli vuoden 1998 This Is Hardcore, iloisen mainstream-suosion jälkeinen paluu synkkyyteen, Dogs Are Everywheren ja They Suffocate at Nightin kuviin.

Noin kolmas comeback tapahtuu nyt, kun Different Classin kokoonpano soittaa Euroopassa ja jossain muuallakin muutaman keikan.

En ajattele siitä paljon mitään. Pulp ei ole koskaan ollut osa mitän liikehdintää, mitään skeneä tai mitään ”aikaa”, jonka lohduton poissaolo nyt vaivaisi meitä, jotka olimme mukana jo edellisissä comebackeissa 1990-luvulla.

Pulp esiintyy tänään 27. toukokuuta Primavera Sound -festivaalilla Barcelonassa.

Onneksi laarin reunoilta on vielä saatu kauhottua hyvääkin ainesta. Tänä vuonna sitä ovat Neutral Milk Hotel ja Death From Above 1979 (kuvassa).

Jeff Mangumin johtama Neutral Milk Hotel teki 1990-luvun omaperäisintä lofi-indietä. Yhtye hajosi vuonna 1999 Mangumin hermoromahdukseen. Nyt miehen pää on taas kasassa, ja keikkoja takana jopa kaksi. Huhut kunnollisesta paluusta ovat velloneet koko kevään, ja mahla valuu pelkästä odottamisesta.

Vuonna 2006 hajonnut Death From Above 1979 oli meluisinta ja energisintä mitä Kanadan indiebuumi tuotti 2000-luvun alussa. Sen tiesi myös brassien ilopilleribändi CSS, jonka parhaassa kappaleessa nussitaan yhtyeen musiikin tahtiin.

DFA 1979:n paluukeikka SXSW-festivaaleilla päättyi lupaavasti kaaokseen ja ratsupoliisien saapumiseen paikalle.

Vuoden suurin comeback – sorry, System of a Down – on kuitenkin alkuperäiskokoonpanossaan palaava brittipopyhtye Pulp. Viimeksi Pulp esiintyi Suomessa Ruisrockissa vuonna 1996. Tauko on tehnyt yhtyeen arvostukselle hyvää.

Video ei ole enää saatavilla

Neutral Milk Hotel – Two-headed Boy

Video ei ole enää saatavilla

Death from Above 1979 – Romantic Rights (live)

Video ei ole enää saatavilla

Pulp – Acrylic Afternoons (live)