Public Enemy / Flavor Flav 11.08.2013 Flow, Helsinki.

Fight the Power soi Spike Leen elokuvassa Do the Right Thing – kuuma päivä (1989).

”The only thing black people can do for me is shine my shoes and buy my music.”
(Elvis Presley)

“I believe in white supremacy until the blacks are educated to a point of responsibility. I don’t feel guilty about the fact that five or ten generations ago these people were slaves.”
(John Wayne)

Kaksitoista vuotta kuolemansa jälkeen herra Presley ja Playboyn haastattelussa räikeyksiä vuonna 1971 laukonut John Wayne saivat kuulla kunniansa Chuck D:n maansiirtokoneen voimat omaavien äänihuulten kautta. Spike Leen elokuva Do the Right Thing – kuuma päivä (1989) sai lahjakseen Public Enemyn tiukimman grooven.

Nation of Millionsin ja Fear of a Black Planetin kaksoismaamerkkien välissä, kesällä 1989 ilmestynyt Fight the Power on monelle kappale, josta Public Enemy muistetaan. Tyypillisen kaoottinen ja suorasanainen raita lyötiin myös vuotta myöhemmän Black Planetin lopetuskappaleeksi.

Kansalaisoikeusaktivisti Thomas ”TNT” Toddin huudahdusten jälkeen yhä ylemmäksi nouseva sampleviidakko puhkeaa lopulta ylitsepursuavaan kaaokseen, josta on vaikea tunnistaa muuta kuin James Brownin Hot Pants -kappaleen riffi ja loputtomasti kaikuva yksittäinen nuotti. Kaikki on äärimmäisen tanssittavaa ja twistattavaa (Chuck: tämä oli jo ennen vuotta 1995). Kaikki nämä jo ennen Chuckia ja Flavia.

Fight the Powerin erikoisimpia piirteitä on se, että siitä puuttuu uhoava itseylistys, eikä sen sanoma kohdistu selkeästi määriteltävään pieneen kohteeseen. Siinä kerrotaan periaate, jonka avulla voi lähestyä monia ongelmakohtia.

Kertosäe ei tarvitsekaan muuta kuin biisin nimen toistamisen. Vasemman kanavan valtaa taaksepäin juokseva sämpläys. Lopulta Elvis ja John saavat kuulla kunniansa – Chuck D:n esikuvat eivät ole postimerkeistä löydettävissä.

Fight the Power oli niin toiveiden kuin pelkojen toteutunut manifesti. Äänitorven toivossa ollut kansanosa sai haluamansa; Nation of Millionsin aikaan karvansa pystyyn nostaneet taas kaiken, mitä eivät tahtoneet. Nyt, 23 vuotta myöhemmin, monet pitävät sitä yhä mustan CNN:n tähtihetkenä. Seuraavan vuoden Fear of a Black Planet heitti bensiiniä liekkeihin vielä reilusti lisää.

Public Enemyllä on aggresiivisempia kappaleita, ja voisi myös väittää, että vielä parempia kappaleita – Fear of a Black Planetin toinen single Welcome to the Terrordome, joka kuulostaa lähinnä ampiaisia kuhisevalta bunkkerilta – mutta Fight the Power tiivistää hiphopin sosiopoliittisen tähtäimen parhaiten Public Enemyn tai kenenkään muunkaan tuotannosta. Kuulijoille tarjotaan puoliksi bileet ja puoliksi murskainkuulaa muistuttava kannanotto.

Superstarit eivät tarvitse kiillottamista, ja vastuuta otetaan kokonaisen kansanosan edestä. Elvis, John, riittäisikö tämä teille?

Video ei ole enää saatavilla

Sotilaamme maastoutuvat pallomereen.

Public Enemy on kesämusaa. Se haisee ylikuumenneelle asfaltille ja lämmittää persettä kuin kioskin edessä koko päivän auringossa seissyt auto, kun nojaat siihen kylmä juoma kädessäsi. Public Enemyyn kuuluvat höyryävät katukaivot, avoimet ikkunat, jostain elämääsi hiipivä röökinhaju. Tämä musiikki tunkeutuu tajuntaan kuin naapuriesi elämä kuumana kesäpäivänä.

It Takes a Nation of Millions to Hold Us Backilla Bomb Squad aloitti muutaman levyn mittaisen kultakautensa. Tätä täyteläistä ja kerroksellista funkia on moni yrittänyt matkia, onnistumatta. Jossain vaiheessa teknologiakin kehittyi siihen pisteeseen, että vastaavia biittejä voi tehdä helposti läppärillä. Ei tarvinnut enää tihrustaa alkeellisen samplerin kahden rivin LCD-näyttöä ja miettiä missä kohtaa numerorimpsussa on se paras leikkauskohta.

Helppous ei ole auttanut. Bomb Squadin vanhojen juttujen soundia ja fiilistä ei ole onnistuttu kopioimaan, osittain tietysti siksi, että tämäkin oli radikaalia vain kerran. Adrenaliinilataus kuulijan puolella jää puuttumaan…

Lyriikassa Chuck D käsittelee aika paljon Public Enemyn debyyttilevyn vastaanottoa ja bändin julkisuuskuvan käsittelyä mediassa. Don’t Believe the Hype referoi useita bändin vanhoja kappaleita (mm. Timebomb, You’re Gonna Get Yours) sekä muita miehelle ominaisia juttuja tältä aikaudelta: Oldsmobile 98, Louis Farrakhan, se miten jopa musta valtavirtaradio pelkää häntä, know what time it is -referenssit.

Tekstinä Don’t Believe the Hype risteilee laajasti popkulttuuriviidakossa, Sugar Ray Leonardin ”Bolo”-lyönnistä 1980-luvun puolivälin Burger King -mainoskampanjaan ja rapin alkuaikojen pääkallopaikkana tunnetusta Latin Quarter -yökerhosta John Coltraneen:

”Writers treat me like Coltrane, insane
Yes to them, but to me I’m a different kind
We’re brothers of the same mind, unblind
Caught in the middle and not surrendering
I don’t rhyme for the sake of of riddling”

1960-luvun alussa Coltrane alkoi jättää taakseen soundia, joka oli tehnyt hänestä valkoisen jazz-yleisön suosikin. Hän siirtyi avantgardeen. Downbeat-lehdessä uutta tyyliä, joka oli vahvasti freehen nojallaan, sanottiin vuonna 1961 ”anti-jazziksi”.  Eikä Downbeat ollut ainoa lehti.

Chuck D näki selvästi oman tilanteensa samanlaisena, itsensä sekä musiikillisesti että yleisemmällä tasolla afrosentrisenä yhteiskunnalisena toimijana. Bändin soundi oli uutta ja niin oli myös miehen lyyrinen ote. Mielenkiintoisia fraaseja riittää:

”Some perpetrate, they drink Clorox
Attack the Black, because I know they lack exact
The cold facts, and still they try to Xerox”

Tässä käsitellään niin sanottua ”Oreo cookie” -ilmiötä: musta ulkoa, valkoinen sisältä. Oreo on sikäläinen Domino. Public Enemy yhtyeenä ei saavuttanut mustan establismentin, tuon Linton Kwesi Johnsonin eräässä runossaan pilkkaaman black petty booshwah’n hyväksyntää. Nämä amerikkalaisen keskiluokan unelman kritiikittä ostaneet ovat juoneet valkaisuainetta eli ovat sielultaan valkoisia.

Vuosien kuluessa Chuck D alkoi kuitenkin nauttia kasvavaa arvostusta kommentoijana myös valtavirrassa, ja toisin kuin monet rap-yhtyeet, Public Enemy onnistui käymään dialogia mustan keskiluokan kanssa menettämättä katu-uskottavuuttaan. Asiaa varmasti auttoivat esimerkiksi Chuckin tukevan keskiluokkainen tausta.

”Reach the bourgeois and rock the boulevard”

Katu-uskottavuuden yhtye menetti vasta, kun tuotetun musiikin laatu heikkeni ja aika ajoi yhtyeestä ohi. 2000-luvulle tultaessa hiphop oli muuttunut hedonistiseksi ja loppujen lopuksi aika oikeistolaiseksi taidemuodoksi Yhdysvalloissa. Matti Apunen ei taida olla alan asiantuntija.

Ennen muuta biisin ydin on, että ”sovella lähdekritiikkiä kuulemiisi asioihin”, kertoi niistä sitten media tai kaveri.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Weezer siteeraa Don’t Believe the Hypeä:

Video ei ole enää saatavilla

Vedä tästä sormesta ja vallankumouksen trumpettiglissando soi!

Joissakin äänissä vain on sitä jotakin. Coltrane täydessä lennossa, Roy Buchanan soittamassa Teleään korkealta, pikkurilli ja nimetön volumea veivaamassa, Mingusin basso, kun mies runnoo sitä koko rungollaan, Jajoukan torvien herhiläispesä…

Tähän listaan kuuluu Rebel Without a Pausen maaninen trumpettisämple. Kahden sekunnin ja noin tahdin kestävä vingutus poraa tämän biisin suoraan otsan läpi kerta toisensa jälkeen.

Chuck D:n läpät ovat vallankumoussoturin versio räpin perinteisestä omakehusta ja yksilön sijaan ne käsittelevät pääasiassa kollektiiveja: PE:tä, Def Jamia, S1W:tä. Muoto on tuttu, sisältö uutta. Autojakin hehkutetaan, mutta ei mitään siistiä urheiluautoa vaan sopivan anonyymiä Oldsmobile 98:a. Tuttu kaara Public Enemyn esikoislevyn kappaleesta You’re Gonna Get Yours.

Chuck D on poliittisten one-linereiden suoltajana vielä Pentti Linkolaakin lahjakkaampi yksilö. Popkulttuurireferenssit väännettynä vallankumouksen palvelukseen ovat aina toimiva juttu ja Chuckilla niitä riitti… Rebel Without a Pause, rap = mustan Amerikan CNN, jne.

Huippu saavutettiin Party for Your Right to Fight -heitolla. Sille vetää vertoja vain Pentti Linkolan YK:n köyhyyttä käsittelevän kokoontumisen alla heittämä huomio siitä, ettei köyhyys ole ainakaan planeetan kannalta ongelma, tavoiteltu vauraus sen sijaan on. Linkolan, kuten Chuck D:nkin, ajatuksista voi olla montaa mieltä ihan tapauskohtaisestikin, mutta polemisoinnin he hallitsivat.

Siinä missä Public Enemyn ensimmäinen levy oli vielä aika oman aikansa räplevyltä kuulostava tekele, It Takes a Nation of Millions to Hold Us Back oli ihan eri juttu ja Rebel Without a Pause ensimmäinen levyä varten valmiiksi saatu biisi. Äänekkäämpi, vittumaisempi ja isompi,

Public Enemy siirtyi kappaleen ja sitä seuranneiden tekeleiden myötä jonnekin popin, taiteen, huumorin ja propagandan hedelmälliseen välimaastoon, jota on sittemmin asutttanut esimerkiksi eurooppalaisen ironian läpisyömä Laibach. Rebel Without a Pausen riivaava pumppaus esiintyi tyylikeinona säännöllisesti yhtyeen kultakaudella, huipentuen jumalaiseen Hazy Shade of Criminal -biittiin.

Public Enemy oli minulle yksi tajunnanräjäyttävimpiä kokemuksia 1980-luvun puolenvälin tienoilla. Ja on yhä.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Juutalaisesta Noam Chomskysta kertova dokumentti, jonka alun taustalla soi latinalaisamerikkalainen musiikki otti nimensä Public Enemyn kappaleesta.

http://video.google.com/videoplay?docid=-4366784807223792419

Televisio ei tappanut soittolistatähtiä.

Taas se on täällä: syksyn vittumaisin influenssavirus H3N2. Vaikka tautia vastaan taistelisi kierrepotkuin ja liekinheittimin, aina löytyy ihmisiä, jotka räkivät päin naamaa joko julkisessa kulkuvälineessä, kirjaston lukusalissa, baarin nurkkapöydässä tai käräjäoikeuden istunnossa. Oli tauti miten paha tahansa, nämä oman elämänsä bobflemingit eivät ikinä jää kotiin sairastamaan.

Syysflunssaan on onneksi olemassa useampikin lääke. Yksi niistä on televisio, joka juuri nyt tulvii kesätauolta palanneita kotimaisia reality-sarjoja. Mikäpä olisikaan parempi keino tappaa aikaa, aivosoluja ja bakteereja kuin katsella ahtaaseen tilaan tungettuja moniongelmaisia vammaisia, huippumalleiksi halajavia puhe- ja kävelytaidottomia dorkia tai Hjalliksen alaisiksi pyrkiviä selkäänpuukottavia sössöttäjätunareita. (Mervi, älä ole noin kiukkuinen, vaikka oletkin kipeä. Diili ja Huippis on hyviä ohjelmia. BB on… ohjelma sekin. Nuorgam on rakkauden media. Me rakastamme tv-viihdettä! t. yx vaan)

Tai mikäli haluaa esittää kultturellia humanistia, voi aina ilmoittaa katselevansa Teeman dokumentteja, joita kaikki sanovat katsovansa, mutta eivät kuitenkaan katso. (Me Nuorgamissa katselemme Teeman dokumentteja! t. sama)

Alla olevan Spotify-linkin takaa löytyy 26 tv-aiheista biisiä, joiden tahdissa voi virittäytyä haluamaansa televisionkatselutunnelmaan. Mukana on niin televisiota ylistäviä kuin sitä kritisoivia biisejä pääasiassa punkrockin ja postpunkin parissa ansioituneilta bändeiltä. Lista on koottu häpeilemättömän subjektiivisesti eli siltä löytyy vain yllekirjoittaneen korvaa miellyttäviä biisejä.

• Black Flag – TV Party
• Misfits – TV Casualty
• The Rezillos – Top of the Pops
• Pelle Miljoona & 1980 – TV
• Kari Peitsamo ja Ankkuli – Hesan telkkariin
• The Cramps – TV Set
• Ebba Grön – Tittar på TV
• Wire – Ex Lion Tamer
• Magazine – TV Baby
• Fall – A Lot of Wind
• Talking Heads – Found a Job
• Gang of Four – 5.45
• The Normal – T.V.O.D.
• The Damned – Idiot Box
• Skids – TV Stars
• The Dickies – I’m Stuck in a Pagoda with Tricia Toyota
• Bad Religion – Television
• Wavves – TV Luv Song
• Public Enemy – She Watch Channel Zero?!
• The Disposable Heroes of Hiphoprisy – Television, the Drug of the Nation
• Bruce Springsteen & The E Street Band – 57 Channels (And Nothin’ On)
• Dire Straits – Money for Nothing
• ZZ Top – TV Dinners
• The Handsome Family – All the TVs in Town
• American Music Club – Mom’s Tv
• Lou Reed – Satellite of Love