Fabric

78 Lähes kaikki, mihin vain on painettu Ben UFO:n nimi, saa terveen määrän ylistystä osakseen. Britin kuratointikykyjä sopii kehua myös uusimman kokoelman kohdalla. Ainoa ongelma onkin siinä, että Fabric-julkaisussa on jälleen tuo live-loppuliite: dj-miksaukset ovat Ben UFO:n ykköslaji ja ainoa sellainen. Ne toimivat toki itsessään loistavasti esitellen miehen Hessle Audio -merkin tasokkaimpia kiinnityksiä Pearson Soundista Blawaniin ja Pev & Kowtoniin. Vanhemmista nimistä kuullaan muun muassa Mr. Fingersin ja K-Handin raitoja. Miellyttävin yllätys on viime vuonna hätkähdyttävän albumidebyytin julkaissut Night Slugsin Jam City -aliasta käyttävä Jack Latham, jonka Club Thanz seisauttaa kiivastahtisesti etenevän levyn täydellisesti tuoden mieleen moottorin, joka sammutetaan ja pian kytketään taas päälle koneen ehtimättä jäähtyä. Samalla Matthew Herbert kaikuu jostain kaukaa kuin päälle unohtuneesta autoradiosta. Näissä dynamiikan varaan laskevissa hetkissä Ben UFO on elementissään. Suurimman osan ajasta hyperaktiivisesti kappaleesta toiseen liikkuva miksaus kuitenkin jättää edelleen auki kysymyksen siitä, kuka dekkien/softan takaa operoi. Dj:n omaa kädenjälkeä toivovat joutuvat kuitenkin elämään sen seikan kanssa, ettei Ben UFO välttämättä koskaan tule julkaisemaan omaa materiaaliaan. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Doldrums – Lesser Evil

Souterrain Transmissions

61 Ennen muinoin George Harrison lainasi kitaraa tai puutarhaa Eric Claptonilta (en muista kumpaa, koska Jake Nyman ei ole kertonut tarinaa Onnenpäivissä vielä riittävän monta kertaa) ja sävelsi Here Comes the Sunin. Nyt Airick “Doldrums” Woodhead lainaa Claire “Grimes” Boucherilta läppärin ja äänittää sillä kokonaisen albumin. O tempera, o mores, etten paremmin sano! Here Comes the Sun on upea taideteos, Lesser Evil ei niinkään. Onkin vaikea kuvitella, että esimerkiksi Veli Kauppinen palaisi tähän myöhäisempään lainausanekdoottiin radio-ohjelmissaan enää 2040-luvulla. Albumilla on kuitenkin ansioita, jos nyt ei kokonaisen puutarhan niin ainakin parin perennapenkin verran. Doldrums pysäyttää kuulijan kannoilleen kolme kertaa: Anomaly ja Golden Calf yhdistävät jännittävällä tavalla 1970-luvun dramaattisen europopin, Propagandan militanttiuden ja muodikkaan cold wave -soundin. Sunrise puolestaan leijuu pumpulissa kuin Princen I Wish U Heaven, mutta ei kestä edes kahta minuuttia. Muilta osin levy on pääsääntöisesti päämäärätöntä avant-elektro-häly-poppia, joka flirttailee niin Death Gripsin ja varhaisen Crystal Castlesin väkivaltaisen soundin kuin Animal Collectiven psykedeelisen kerroksellisuuden kanssa – vaatimattomin tuloksin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Iceage – You’re Nothing

Matador

83 Se, että hipsterinnäköisten punkkareiden Burzum-pinssi, epämääräiset piirustukset ja Death in June -tatuointi riittivät nostamaan tanskalaisbändi Iceagea vastaan fasismisyytökset, kertovat aika paljon siitä, että Suomen ulkopuolella äärioikeisto tuntuu olevan oikeasti vakava asia. Nyt kun bändi on itse irtisanoutunut väitteistä, ei ole pienintäkään syytä kokea moraalista ahdistusta siitä, että yhtyeen kakkoslevy on näin erinomainen. Sen varjolla, että yhtyeen solisti Elias Rønnenfeldt ilmoitti taannoin tämän median haastattelussa inspiroituvansa Georges Bataillesta, ei ole kohtuutonta kutsua You’re Nothingia transgressiiviseksi punkiksi, sillä albumin teksteissä näkyy jäänteitä inhosta ja nihilismistä. Debyytin maanisen post-punkin sijaan You’re Nothing fuusioi onnistuneesti Wipersin vyörytyspunkia Wiren taiderock-rakenteisiin ja Refusedin jälkihardcore-raivoon. Lopputulos kuulostaa siltä, että se voisi hakata Fucked Upin hintelyyksiä turpiin ihan silkkaa vitutustaan. Iceagella on nuoresta iästään kyky kirjoittaa erityisen sävykkäitä sävellyksiä, eikä vain kaataa samaa uhoa ja inhoa yhteen muottiin. Kyllästymisen estämiseksi 28-minuuttisen levyn jakaa keskeltä italo-iskelmä l’Ultima Occasionesta uudelleensovitettu Morals, jota Rønnenfeldtin käheäksi karjuttu ääni huokailee repivällä paatoksella. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Inc. – No World

4AD

80 Andrew ja Daniel Aged hoitavat hommansa niin hyvin, ettei voi kuin ihastella ja huokaista päälle. Muun muassa Beckin, Pharrell Williamsin ja Raphael Saadiqin taustalla soittaneet losangesilaisveljekset vuodattavat rakkauttaan modernin soulin ja R&B:n ylle omistautuneisuudella ja osaamisella, jonka edessä on antauduttava. No World on kokoelma yksipuolisia mutta täydellisen muotovalioita kappaleista sofistikoituneen ja sensuellin mustan musiikin tyylissä. Se on “rehellisemmin R&B” kuin Autre Ne Veutin ja How to Dress Wellin kaltaisten aikalaisten laptop-kutuilut ja on “valkoisista” vaikutteistaan (Black Wingsin Cocteau Twins -kitarat, Carefulin ambient-minimalismi) huolimatta henkisesti varsin lähellä D’Angelon, Maxwellin tai 1980-luvun Princen kaltaisia heruttelijoita. Vavisuttaviin tunnemyrskyihin No World ei anna aihetta, mutta pieneen halimishetkeen kuitenkin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Neøv – Orange Morning

Fullsteam Records

68 Omat odotukseni Neøvin debyyttialbumia kohtaan olivat korkealla kahden loistavan singlekappaleen siivittämänä. Neufvoinina aikaisemmin tunnettu yhtye on muuttanut nimensä lyhyempään muotoon ja musiikillista ilmaisuaan yksinkertaisemmaksi. Ensimmäisenä maistiaisena tarjoiltu Windvane palautti uskon kotimaiseen shoegazeen, ja toisena singlenä julkaistu Mellow jatkoi samoilla linjoilla. Albumi ei kuitenkaan ihan lunasta kaikkia niitä odotuksia, jotka loistavat singlet herättivät. Pääosin kappaleet jäävät aika keskinkertaisiksi ja levy yksipuoliseksi. Jos Orange Morning sisältäisi yhtä vahvaa materiaalia kuin kappale 1999, niin kyseessä olisi vuoden kovin levy. Nyt se on vain lupaava alku jollekin suuremmalle. (Petrus Koskimies)

Video ei ole enää saatavilla

Paperfangs – Past Perfect

Soliti

73 Kun yhä useamman pop- ja rockyhtyeen ura on nykyään ensimmäisen albumin jälkeen enemmän tai vähemmän taputeltu, on virkistävää törmätä bändiin, jonka debyytti on vanhanaikaisella tavalla raakilemainen ja taival ilmiselvästi alussa. Joidenkin mielestä Past Perfect on eräänlaisessa keskentekoisuudessaan merkki vahvasti aloittaneen Soliti Recordsin laaduntarkkailun lipsumisesta. Mutta olisiko sittenkin niin, että Paperfangs on laulunkirjoitustaitojensa puolesta niin lahjakas ryhmä, että sen ääni on kannatanut taltioida kaikessa kotikutoisuudessaan jo vaiheessa, jossa kehitysprosessi on ilmiselvästi kesken? Jos minulta kysytään, niin kyllä. Myönnetään, Jyri Öhman ei välttämättä ole maailman ilmaisu- saati valovoimaisin laulaja, mutta Bathe in Gloryn, This Powerin tai Repeatin kaltaisten pienen ihmisen pophelmien soidessa se tuntuu herttaisen yhdentekevältä. Past Perfect ei ole suurta taidetta, mutta sympaattista ja varsin suuria lupauksia lofisyntikkapoppia kuitenkin. Suomi-indien viitekehyksessä bändi asettu aika tarkkaan Burning Heartsin ja Barry Andrewsin diskon puoliväliin. Maailmalta trion makuuhuoneisiin lienee kantautunut ainakin New Orderin, Field Micen ja Momuksen hentoja kuiskauksia. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Psychic Ills – One Track Mind

Sacred Bones

59 One Track Mindilla newyorkilainen Psychic Ills todistaa muuttuneensa lopullisesti yhdellä ellipsin muotoisella raiteella vieriväksi resiinaksi, jota jo kymmenen vuoden ajan on polkenut parivaljakko Tres Warren ja Elizabeth Hart. Ensiksi mainittu on viimeisimmillä albumeilla vastannut hypnoottisen monotonisina kiemurtelevasta aavikkoblueskitaroinnista, jälkimmäinen tuota opiaattinotkuista sydänverta hitaasti liikkeelle pumppaavista bassokuvioista. Tähän herkulliseen kaavaan ei valitettavasti tehdä poikkeuksen poikkeusta – vannon että kuultuasi yhden One Track Mindin kappaleen olet kuullut jokaisen niistä. Monet yhtyeet yrittävät nykyään tehdä tällaista pahaa, pahaa lurppamusaa, mutta harvat onnistuvat olemaan yhtä aitoja kuin Psychic Ills. Vain oikeat narkkarit voivat olla näin tylsiä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Unknown Mortal Orchestra – II

Fat Possum

77 En oikein tiedä millaisia makuuhuoneita sukellusveneissä on. Mutta jos kuvittelemme sukellusveneeseen mahdollisimman tavallisen tilan, jossa on sympaattinen matto, suuri sänky, nuhjuisia peittoja, kirjahyllyn pätkä ja ikkuna kalojen maailmaan, löydämme olosuhteet, joissa äänitellyltä Unknown Mortal Orchestran kakkoslevy kuulostaa. Lopputulos on soundiltaan rikki, bassoiltaan nuhjuinen ja diskanteiltaan ohut. Keulamies Ruban Nielsonin kitarahelkyttelyt ja kevytpsykedelia muistuttavat paikoin Grizzly Bearista, joka olisi asentanut soittimiinsa Thomannin halvimmat roskamikit ja käyttäisi rumpuina saman firman pahvilaatikoita. Jotain koukuttavaa siinä silti on, sillä levy roikkuu soittimessa, vaikka sen biisimateriaali on yhtä hasardia kuin laitteistokin. Swim and Sleep (like a Shark) on viiden tähden barokkipoppia ilman kaikkea genreen liitettävää grandiositeettia, kun taas Opposite of Afternoon on sama tyylikoe täysin naamalleen menneenä ja junnaava Monki jotain näiden välistä. Lisäksi löytyy One at the Timen roskafunkia, No Need for a Leaderin Ariel Pink -halparockia ja arviolta kaikkea muuta, mitä vaaditaan, jotta levyä voi sanoa sekamelskaksi. Kaiken sen keskeltä todelliseksi helmeksi ja alkuvuoden biisiparhaimmistoon nousee, pölyisen siirappinen lo-fi-soul-balladi So Good at Being in Trouble, jonka ”So good at being in trouble / So bad at being in love” -fraaseihin huipentuvassa tekstissä on jotain herttaisella tavalla traagista. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

omakustanne

77 Suomessa on vain vähän mitat täyttäviä 1990-lukulaisen brittipopin perillisiä. Siksi viime vuonna esikoispitkäsoittonsa julkaissut Delay Trees on mitä tervetullein ilmestys. Orkesteri on siirtynyt esimuotonsa Aeroflopin Oasis-poljennosta onnistuneesti kohti hitaampaa, huokoisempaa ja ajantasaisempaa sointia. Nelikon omin ääni on löytynyt unenomaisista kudelmista, joissa saarivaltakunnan vaikutelmat kaikuvat levollisina, aavistuksen folkahtavina sävyinä. Paikoitellen soinnut kuljettavat Atlantin taakse Midlaken ja Arcade Firen aamuyön raukeisiin jamisessioihin. Vaikka yhtyeen kotisivuilta ilmaiseksi ladattava Before I Go EP on hillitty kokonaisuus, se ei kuulosta pidätellyltä. Tunnelmoinnin taustalla on sopivasti suureellisuutta ja myöhempien aikojen Verven kätkettyä psykedeliaa. Kaunista, yhtenäistä ja luontevasti soljuvaa kokonaisuutta ei häiritse edes varsinaisen avainsävellyksen puuttuminen. Mitään radikaalisti uutta EP ei tuo Delay Treesin ilmaisuun, joten kyse lienee debyyttilevyn päälle nukuttuja unia seuraavasta makoisasta venyttelystä. Tästä on hyvä nousta uuteen päivään. (Hannu Linkola)

Hi-Lo & In Between – We Are Not the Wind

Lumpeela

64

Tampereen, Suomen ja koko pohjoisen pallonpuoliskon ehdottomasti hankalimmin muistettavasti nimetty folkrockyhtye parantaa juoksuaan – ei nyt aivan kuin se kuuluisa sika, mutta kuin joku vaatimattomamman kokoinen nelijalkainen kuitenkin. Bändin kolmas albumi We Are Not the Wind sisältää kolme maininnan arvoista kappaletta, jotka sujahtavat vaivatta bändin tuotannon viiden parhaan biisin joukkoon. Country-henkinen A Clear Silence, raukea The Waves ja etenkin dramaattisempi The Day When the Madness Came osoittavat, että Hi-Lo & In Between vaalii Red House Paintersin hauraan americanan perintöä yhtä ansiokkaasti kuin samoin tamperelainen Puumaja tai vaasalainen, jo kuopattu Graceskull – tosin näitä juurevammin ja kansainvälisemmin. (Antti Lähde)

Kasabian – Velociraptor

Sony

83

Vaikka Kasabian nauttii kotimaansa Iso-Britannian ulkopuolella jonkinlaista tahattoman huumoribändin mainetta, on se tasaisen varmalla toiminnallaan lunastanut paikkansa 2000-luvun kiistattomasti parhaiden brittirockyhtyeiden joukossa. Yhtyeen neljäs albumi on vahva esitys siinä missä sen vuosina 2004, 2006 ja 2009 julkaistut edeltäjänsäkin. Elementit ovat tutut: on Primal Screamin hengessä takovaa militanttia elektropunkia (Switchblade Smile, Velociraptor!), monoliittisten Led Zeppelin -riffien voimalla jyräävää stadionrockia (Days Are Forgotten, Acid Turkish Bath) sekä spagettiwesternien ja turkkilaisbasaarien eksotiikkaa yhdistelevää sixties-psykedeliaa (La Fee Verte, Let’s Roll Just Like We Used To). Yhtään aivan napakymppiä tasavahvalta levyltä ei löydy, mutta Goodbye Kissin pehmeä folkpop, I Hear Voicesin minimalistinen konepop ja komeasti hittikertosäkeeseensä huipentuva Re-Wired pääsevät lähelle. Seuraavaksi sitten se suuruudenhullu, viimeisetkin kohtuullisuuden rippeet räjäyttävä temaattinen tupla-albumi, jolle ei sata pistettä edes riitä, eikös niin? (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Neon Indian – Era Extraña

Static Tongues

65

Helsingissä äänitetty Era Extraña on nostanut meksikolais-lähtöisen Alan Palomon jopa Yhdysvaltain albumilistan top 75:een. Chillwaven mestariteokseksi albumista ei kuitenkaan ole, siihen se on aivan liian raakilemainen ja epätasainen. Noin puolet Era Extrañasta on suorastaan rasittavaa kuultavaa, kiitos Palomon värikylläisen tuotantotyylin. The Blindside Kissin C64-pulputusta, särökitaroita ja teollisuushallikaikua yhdistelvä soundi on kuurouttavaa puuroa, kun taas Hex Girlfriend ja Future Sick kuulostavat (monen muun albumin kappaleen tapaan) siltä kuin Palomo miksaisi päällekkäin M83:n, Cut Copyn ja Crystal Castlesin hittisinglejä. Parhaimmillaan albumi soi rujoudessaankin ilahduttavan raikkaasti: Arcade Bluesin lapsekas pop ja Suns Irruptin vellova shoegaze-elektro vetävät vertoja genren mestareille, kun taas harmillisesti vain 2-minuuttiseksi välipalaksi jäävä Heart: Release muistuttaa Boards of Canadan suuruudesta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Psychic Ills – Hazed Dream

Sacred Bones

63 Kun brooklyniläinen Psychic Ills soitti vuoden 2006 Early Violencella lähes puuduttavan rujoa noiserockia, sitä seuranneet sekalaiset julkaisut vaivuttivat haahuilevalla kokeellisuudellaan bändin ja kuulijansa lähes kuolonuneen. Jonkinlainen synteesi on nyt löydetty, sillä Hazed Dream on yhtyeen popahtavin levy tähän mennessä. Popahtavuudella tarkoitan tässä yhteydessä sitä mustapoolopaitapsykedeliaa, jota bändi toisensa jälkeen on takonut vuosikaudet The Velvet Undergroundin jälkimainingeissa. Eivätkö jo kappaleiden nimet puhu puolestaan: Mind Daze, Incense Head, Sungaze, Dream Repetition ja viimeisenä raitana osuvasti nimetty Same Old Song? Jokainen raita nimittäin varioi samaa narkoottista keinutusta väsyneissä tunnelmissa. Välillä mausteeksi lisätään korkeintaan munniharppua tai lattiatomien flegmaattinen jumputus korvataan hetkeksi tablarummuilla, mutta muutoin Hazed Dream polkee paikallaan. Psychic Illsin notkurokki laajentaa ehkä hetkellisesti tajuntaa, mutta spiraalia ei todellakaan keksitä uudelleen. Levy voi olla yhtyeen julkaisuista tähän asti helpoiten lähestyttävin, mutta samalla myös tavanomaisin. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Someone Still Loves You Boris Yeltsin – Tape Club

Polyvinyl Records

67 Ärsyttävästi, mutta – myönnettäköön – mieleenpainuvasti nimetty Someone Still Loves You Boris Yeltsin juhlistaa jotakuinkin kymmenvuotista uraansa kokoelmalla aiemmin julkaisemattomia kappaleita. Tape Clubille on valikoitunut runsas otos musiikkia yhtyeen omakustannedebyytin aikaisista tekeleistä aina viimevuotiselta Let It Sway -albumilta ylijääneisiin kappaleisiin. Kokoelman 26 kappaleesta olisikin voinut surutta pudottaa muutaman pois, sillä nyt levylle on päätynyt hieman liikaa keskenään samankaltaisia kappaleita sekä pari ilmiselvää demoa, minkä vuoksi kokonaisuus maistuu hetkittän lievästi pyttipannulle. Toisaalta Tape Club toimii kelvollisena johdatuksena yhtyeen musiikkiin, mikäli se on jäänyt tarkemmin noteeraamatta vaikkapa yhtyeen nimeen liittyvien ennakkoluulojen vuoksi. Parhaimmillaan kokoelma onnistuukin esittelemään SSLYBY:n eri puolia Not Worth Fighting Forin voimapopista verrattoman synakoukun ympärille rakennettuun indiediskohitti Yellow Missing Signsiin. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla