”Richard Butler (keskellä) esiintyi kuin laulutunteja ottanut Johnny Rotten ja sirotteli tekstinsä täyteen kiehtovia non-sequitureita.”

Eli kuinka Psychedelic Furs nousi 1980-luvun melkein-onnistujista 2010-luvun nostalgiateollisuuden keulakuvaksi.

Ei ole nostalgiakaan enää sitä mitä ennen. Kun setä oli nuori villillä 1980-luvulla, taivaskanavan uutuuksia esittelevän musiikkivideovirran puhkaisivat mustavalkoiset Levi’s-mainokset, joissa tyylikkäiden retropienoisnovellien taustalla soivat Sam Cooken, B.B. Kingin ja Marvin Gayen kaltaiset soul-klassikot. Mainosten työntäminä ne rutiininomaisesti työntyivät Englannin singlelistan kärkikymmenikköön, mikä oli poikkeuksellista, sillä vielä 1980-luvulla musiikkibisnes ei ollut löytänyt nostalgian mahtia: silloin musiikkia keskityttiin myymään, eikä vielä myymään uudelleen.

Nyt toki elämme paljon sekavampaa aikaa, jossa kaikki popin aikakaudet ovat olemassa päällekkäin, mutta siitä huolimatta juuri 1980-luvusta on tullut kollektiivinen pop-utopiamme. Vaikka teini-ikä keksittiin jo 1950-luvulla, juuri 1980-luvusta on muotoutunut teini-iän ihmemaa, aikakausi jossa kuvastuu nuoruuden koko katkeransuloisuus. Ja Psychedelic Furs on yhtye, joka kuin luotiin sivuutettavaksi 1980-luvulla, jotta sen voisi uudelleen löytää.

Viimeisin esimerkki nostalgian voimasta on Luca Guadagninon ohjaaman Call Me By Your Namen kaupallinen ja kriittinen menestys. Elokuva kertoo 17-vuotiaan Elion ja 24-vuotiaan Oliverin kesäromanssista 1980-luvun alussa ”jossakin pohjois-Italiassa”, kuten elokuvan alku sijainnin määrittää. Tarkan paikan ja ajankohdan tietoinen jättäminen sameaksi vahvistaa tarinan utooppista luonnetta: homoseksuaalinen romanssi tapahtuu jossakin menneisyydessä jossakin lämpimässä paikassa, jossa kukaan ei paheksu ja jossa jopa Elion vanhemmat ovat vain iloisia poikaansa kohdanneesta onnesta.

Vaikka elokuva muuten varoo viittaamasta 1980-luvun ilmiöihin ja popkulttuuriin, yhden kappaleen suhteen se tekee ison poikkeuksen. Englantilaisen Psychedelic Fursin kappale Love My Way soi elokuvassa kahteen kertaan, koska se on Oliverin suosikkikappale – hän jopa kerskuu nähneensä bändin livenä.

Love My Way on 1980-luvusta kertovan elokuvan lippusävelmäksi tavallaan epätodennäköinen, sillä kesällä 1982 julkaistu kappale oli ilmestyessään vain pikkuhitti: Englannissa se saavutti sijan 42, Yhdysvalloissa sijan 44. Mutta toisaalta kappale sopii Oliverin teemabiisiksi hyvin, sillä Psychedelic Fursin keulakuva Richard Butler kertoi jo vuonna 1982 kirjoittaneensa biisin juuri homoille: ”Se on tarkoitettu ihmisille, jotka ovat hämmentyneitä seksuaalisuudestaan; minun tapani sanoa heille, että olkaa huoletta.”

Elokuvan siivittämänä Love My Way on viimeisen puolen vuoden aikana noussut Spotifyssa jo yli 22 miljoonaan streamauskertaan, eikä se ole ainoa yhtyeen nosteessa oleva kappale, sillä Ghost in You oli tärkeässä roolissa Stranger Things -sarjan kakkoskauden kolmannessa jaksossa.

Kaikki tämä vain vahvistaa Psychedelic Fursin mainetta 1980-luvun suurena tuntemattomuutena. Butlerin veljesten vuonna 1977 perustama yhtye nousi pinnalle punkin vanavedessä ja häälyi koko 15 vuotta ja seitsemän albumia kattaneen uransa kapinallisuuden ja kaupallisuuden, jenkkimaineen ja britti-imagon välillä. Richard Butler esiintyi kuin laulutunteja ottanut Johnny Rotten ja sirotteli tekstinsä täyteen kiehtovia non-sequitureita.

Kun myöhemmillä albumeilla koskettimet saivat enemmän sijaa yhtyeen soundissa, he päättivät jalostaa kulttisuosionsa Yhdysvalloissa oikeaksi tähteydeksi, mutta tuohon tähdännyt syntikkarockalbumi Midnight To Midnight (1986) floppasikin pahasti. Englanti ei koskaan Psychedelic Fursia täysin ymmärtänyt, eikä Yhdysvallat halunnut rapakontakaisten kulttisuosikkiensa kuulostavan amerikkalaiselta.

Love My Wayn video on hellyttävää katseltavaa. Siinä Richard Butler keekoilee futuristis-mauttomassa kukkaispaidassa ja vaaleissa, liian ylhäälle vedetyissä housuissaan kuin jahtimessuja etsivä juppi, kun taustalla keinotekoinen taivas kuultaa halpana kuin Athena-julisteessa. Tuunatut värisävyt ja kulahtaneet vedenpintaefektit siloittelevat vaikutelman, joka on aikoinaan ehkä näyttänyt glamoröösiltä mutta nyt vain polaroidilta menneestä studioteknologiasta.

Kreikan kielessä ”utopia” on sana, jonka merkitys muuttuu lausumisen myötä: yhdellä tavalla lausuttuna se tarkoittaa hyvää paikkaa, toisella tavalla paikkaa jota ei ole olemassa. Sanan molemmat merkitykset pätevät siihen tapaan, jolla niin monet elokuvien ja televisiosarjojen tekijät suhtautuvat nykyisin 1980-lukuun.

Tämä on palautettavissa jo vuosituhannen vaihteen Richard Kellyn ohjaamaan Donnie Darkoon, jonka avauskohtauksessa Jake Gyllenhaalin näyttelemä nimihahmo pyöräilee tyylitellyn amerikkalaisen pikkukaupungin halki Echo & the Bunnymenin Killing Moonin tahdissa. Myöhemmin samassa elokuvassa high schoolin välitunti- ja käytävärituaalit muuttuvat baletiksi Tears for Fearsin Head Over Heelsin sävelten siivittämänä ja joukko tyttöjä harjoittelee kömpelöä tanssiesitystään Duran Duranin Notoriousin soidessa.

Samoihin aikoihin amerikkalaiset uusmetallibändit lainasivat 1980-luvun syntikkapopbändeiltä melodioita, joita he eivät itse pystyneet kirjoittamaan: muun muassa Tears for Fears, Dead Or Alive ja New Order saivat kyytiä Disturbedin, Dopen ja Orgyn tökerösti tatuoiduissa käsissä. Marilyn Manson on jo yhden miehen kasaricoveryhtye, sillä hän on laahannut oman tulkintansa Eurythmicsin, Soft Cellin ja Depeche Moden hiteistä.

Karkean treffiraiskausrockin tekijöiden rinnassa kun usein sykki tallotun romantikon sydän, jonka sykettä oli turvallista siilata kitschiksi ja campiksi oletettujen 1980-luvun hittien läpi – niitä, joiden tekijöinä olivat röyhelöpaitaiset ja herkät androgyynit pojat, joiden päät uusmetallimuusikot olisivat takuulla tunkeneet vessanpönttöön, jos olisivat koulun käytäviä yhtä aikaa kuluttaneet.

Korn coveroi Love My Wayn vuonna 2005, mutta miten olisi käynyt jos Richard Butler olisi purjehdushousuineen ja silmämeikkeineen sattunut pimeällä kujalla Jonathan Davisia ja kumppaneita vastaan?

Samalla 1980-luku on kokenut johnhughesikaation. John Hughes (1950–2009) tuli 1980-luvulla tunnetuksi teinielokuvistaan, joita kohdeyleisö rakasti mutta joille kriitikot soivat vain nyrpeän myönnytyksen siitä että ne olivat parempia kuin muut teinileffat. Silti Breakfast Clubin, Sixteen Candlesin ja Ferris Bueller’s Day Offin kaltaiset elokuvat pönkittivät kuvaa 1980-luvusta romanttisen teini-iän kulta-aikana, jolloin sanavalmiit nörtit ja kummajaisina pidetyt tytöt löysivät toisensa.

Pretty in Pinkin nimen Hughes jopa otti Psychedelic Fursin samannimisestä kappaleesta – tosin ohjaaja ymmärsi väärin Butlerin myrkyllisen sarkasmin, sillä laulun kontekstissa nimi ei tarkoita Molly Ringwaldin hahmon suosimia vaaleanpunaisia hepeniä vaan alastomuutta, ja itse kappale kertoo tytöstä, joka yrittää turhaan saada hyväksyntää seksillä.

Täytyy vain toivoa, että Psychedelic Fursin renessanssi on vasta alussa. Sillä ryöstettävää riittää. President Gas on kappale, joka suorastaan kerjää tulla soitetuksi mesoavan Donald Trumpin uutisvideon päällä. New wave -henkinen Run And Run taas sisältää parhaan iskureplan ikinä: ”I’ve been waiting all night for someone like you, but you’ll have to do.”

Into You Like a Train ja I Want to Sleep With You muodostavat pidäkkeettömän himon tuplaiskun, vasemmalla palleaan ja oikealla alaleukaan – kun eroottiset trillerit tekevät lähivuosina väistämättömän genre-comebackinsa, nämä kappaleet ovat kuin luotuja siihen.

Book Of Daysin itsemurhanhimoinen syrjäseutuangst (”She’s twenty-four and she’s fading / A wasted year for every train that passes”) sopisi Three Billboards Outside Ebbing, Missourin kaltaisen elokuvan tunnussävelmäksi. Heaven taas istuu romanttisen komedian siihen hetkeen, kun lemmenpari kiitää avoautossaan preerialle, takakontissa laukku täynnä varastettuja jalokiviä.

Veikkaan, että joskus tulevaisuudessa Richard Butlerille vielä rakennetaan patsaita. Minä ainakin lupaan saapua laskemaan seppeleen sellaisen juurelle.

Psychedelic Furs ei pannut pahakseen, vaikka elokuvaohjaaja John Hughes tulkitsikin bändin pikkuhitin sanoitusta varsin vapaasti.

The Psychedelic Fursin Pretty in Pink oli julkaisuvuonnaan 1981 melko tyydyttävästi menestynyt single. Lohkaisu Talk Talk Talk -albumilta oli Englannin singlelistalla korkeimmillaan sijalla 43. Singleen oli ihastunut tarinan mukaan muun muassa yhdysvaltalaisnäyttelijä Molly Ringwald.

Elokuvat Sixteen Candles ja Breakfast Club olivat olleet menestyksiä ja tehneet Ringwaldista nuorisoelokuvien tähden. Tähtihän voi jo osallistua elokuviensa toteutukseen, muutenkin kuin kankaalla patsastelun osalta, ja näin Ringwald tekikin. Hän kiikutti Pretty in Pink -singlen yhteistyökumppaninsa John Hughesin kuultavaksi.

Hughes innostui kappaleesta siinä määrin, että kirjotti lyriikoiden ympärille kokonaisen elokuvan, joka kantoi samaa nimeä kuin sen inspiroinut kappalekin. Hughes tulkitsi kappaleen lyriikoita oman mielensä mukaan ja tarina kevytkenkäisestä ja traagisesta tytöstä muuttui kertomukseksi rumasta ankanpoikasesta.

Vaikka The Psychedelic Fursin laulaja Richard Butler kertoo yhtyeen tajunneen Hughesin tulkinneen lyriikoita varsin vapaasti, levyttivät he kappaleen uusiksi Pretty in Pink -elokuvan soundtrackia varten vuonna 1986. Alkuperäinen levytys soi varsin rentona uusioversion ollessa kireämpi ja mauttomalla saksofonilurittelulla koristeltu.

Kappale sopii hyvin Hughesin elokuvan nukkavieruun tunnelmaan kuvittamaan Molly Ringwaldin esittämän päähenkilön aamutoimia. Siltikin vähän hämmentää katsoa teinitytön sukkahousujen pukemista, kun mielen perukoilla kuuluu Richard Butlerin ääni, joka kysyy: ”Wasn’t she easy?”

Video ei ole enää saatavilla

Samuli Knuuti ystävineen matkalla Sisters of Mercyn levynjulkaisubileisiin.

Nuorgamin toimitus kokoontui torikahvilan suurimman pöydän ääreen keskustelemaan levyistä, joita ei vielä ole olemassa – ei välttämättä milloinkaan. Keskustelusta tuli niin vuolassanainen, että kirjurin oli pilkottava se kolmeen osaan. Turinoinnin edetessä toivo horisontissa häämöttävistä mestariteoksista alkoi hiipua, lopulta yhteen ainoaan prosenttiin.

Alla viimeiset kymmenen levyä, joita Nuorgam odottaa hengitystään pidätellen. Artisteille ja yhtyeille asetettu vaatimus listalle pääsemisestä oli, että edellisestä albumijulkaisusta on kulunut vähintään kuusi vuotta.

Keskusteluun osallistuivat Markus Hilden (MH), Iida Sofia Hirvonen (ISH), Jarkko Immonen (JI), Aleksi Kinnunen (AK), Teemu Kivikangas (TK), Samuli Knuuti (SK), Kimmo K. Koskinen (KKK), Hannu Linkola (HL), Antti Lähde (AL), Aku-Tuomas Mattila (ATM), Juha Merimaa (JM), Vilho Pirttijärvi (VP), Teemu Purhonen (TP), Santtu Reinikainen (SR), Anton Vanha-Majamaa (AVM) ja Juho Äijö (JÄ).

Aphex Twin – 10 vuotta

Mitä silloin?

Vuonna 2001 Richard D. James sai viettää 30-vuotissyntymäpäiviään maailman arvostetuimpana kokeellisen elektronisen musiikin artistina. Tupla-albumi Drukqs seurasi vuonna 1999 ilmestynyttä Windowlicker-ep:tä, joka oli äärifunkyn nimiraitansa ja pornahtavan videonsa voimin noussut Iso-Britannian singlelistalla hämmästyttävästi peräti top 20:een. Drukqs jäi Aphex Twinin viimeiseksi julkaisuksi Warp Recordsille. Moni albumiin pettynyt kriitikko jopa veikkaili, että juuri sopimuksesta irti pääseminen oli Jamesin osalta tärkein syy epätasaiseksi moititun levyn julkaisemiseen.

Mitä sen jälkeen?

2000-luvulla James on viihtynyt kiltisti elektronisen musiikin marginaalissa. Muut kuin miehen innokkaimmat fanit ovat törmänneet hänen julkaisuistaan todennäköisimmin korkeintaan 26 Mixes for Cash -kokoelmaan (2003) tai AFX-nimellä julkaistusta Analord-ep-levysarjasta koottuun acid techno -albumiin Chosen Lords (2006). Myös The Tuss -nimiseltä artistilta vuonna 2007 julkaistu Rushup Edge -albumi tiedetään Jamesin tekosiksi, vaikka virallisen tarinan mukaan kyse on devonilaisista ”Brian” ja ”Karen Tregaskinista”.

Mitä nyt?

Lokakuussa 2010 James sanoi Another Man -lehden haastattelussa, että hänellä on työpöytänsä laatikossa kuusi julkaisuvalmista levyä. Myös uudesta Warp-albumista on huhuiltu aika ajoin vaan eipä ole näkynyt.

Ilmestymistodennäköisyys: 31 %

Varmaa on, että Richard D. James julkaisee uransa aikana vielä tuntikaupalla musiikkia – mutta millä nimellä? Jotenkin tuntuu, että kynnys korkean profiilin albumijulkaisuun Aphex Twinin nimissä on korkea – eikä Jamesiä välttämättä edes kiinnosta kavuta sen yli. (AL)

Video ei ole enää saatavilla

Fantômas – 6 vuotta

Mitä silloin?

Mike Patton sai tarpeekseen sovinnollisesta rockmusiikista (viimeistään) vuonna 1998, jolloin mies alkoi lähetellä Fantômas-demoja tästä yllättyneille kavereilleen. Absurdia avantgardea ilmoille tuuttaava sekopäinen ryhmä piti Pattonin lisäksi sisällään Melvins-nero Buzz Osbournen, Mr. Bunglen Trevor Dunnin ja itse Dave Lombardon. Superryhmä-Fantômasista tuli eräs aikansa omaperäisimmistä ja puhutuimmista liveakteista. Bändin viimeiseksi tuotokseksi jäi vuonna 2005 julkaistu Suspended Animation, joka onnistui viemään yhtyeen näkemyksen aiempia äänityksiä pidemmälle.

Mitä sen jälkeen?

Patton vaihtoi tapansa mukaan maisemaa. Erilaisissa projekteissa aikansa touhuava miekkonen siirtyi puuhastelemaan Peeping Tomin ja John Zornin leireihin. Osbourne jatkoi Melvinsin parissa juonimista, samoin Fantômasin muut jäsenet palasivat omien musiikillisten inspiraatioidensa lähteille.

Mitä nyt?

Fantômasin paluusta puhuttiin aluksi pitkään ja hartaasti. Jo vuonna 2006 Patton kertoi työskentelevänsä yhtyeen viidennen albumin parissa. Siitä piti tulla täysin elektroninen albumi, jolla ei käytetä lainkaan perinteisiä akustisia soittimia. Vuonna 2008 Ipecac-levy-yhtiötä Pattonin kanssa pyörittävä Greg Weckman totesi, ettei Patton ole edes aloittanut uuden levyn äänityksiä Eikä uudesta Fantômas-pitkäsoitosta ole kuulunut sen koommin juuri mitään.

Ilmestymistodennäköisyys: 23 %

Buzz Osbournen mukaan Fantômas on puhtaasti Pattonin projekti, eikä uutta materiaalia ilmaannu ilman tämän vahvaa panostusta. Faith No Moren paluun vuoksi aikaa & halua moiseen tuskin riittää aivan pian. (TP)

Video ei ole enää saatavilla

The Avalanches – 10 vuotta

Mitä silloin?

Vuonna 2001 näkemyksellinen australialaiskuusikko oli hetken aikaa maailman kohutuin rytmiryhmä, kun hitit Since I Left You ja Frontier Psychiatrist täyttivät soittimet ja tanssilattiat. Since I Left You -albumi kehuttiin jokaisessa musiikkimediassa maasta taivaisiin.

Mitä sen jälkeen?

Sampleista, hälystä, vanhoista tv-ohjelmista ja ylipäänsä kaikesta jo olemassa olevasta aineksesta musiikkinsa koostanut kollektiivi lienee yhä hengissä, sillä he ovat uusineet nettisivunsa ja perustaneet Twitter-tilin. Uutta materiaalia on uumoiltu ilmestyväksi tasaisin väliajoin. Klassikoksi kasvanut Frontier Psychiatrist julkaistiin uudelleen muutama vuosi sitten, ja ryhmä remiksasi muun muassa Belle and Sebastianin I’m a Cuckoon vuonna 2004.

Mitä nyt?

Modular-lafkan Steve Pavlovic on sanonut, että uutta The Avalanchesia eksyisi verkkoon jo loppuvuodesta ja että uusi albumi ilmestyisi varsin todennäköisesti ensi vuonna. Sama virsi on kuitenkin kuultu jo ainakin yhtä monta kertaa kuin Frontier Psychiatristin ”that boy needs therapy” -hokema.

Ilmestymistodennäköisyys: 20 %

Kuka ohjastaisi tätä verratonta ravihevosta? (MH)

Video ei ole enää saatavilla

Chuck Berry – 32 vuotta

Mitä silloin?

1970-luvulla julkaisutahtiaan hidastanut Berry jätti Chess-levymerkin toisen kerran vuosikymmenen lopussa. Hänen toistaiseksi uusimman studiolevynsä, vuonna 1979 ilmestyneen Rock Itin, julkaisi Atco. Levy on tyypillinen Berryn myöhäiskauden kokonaisuus: kymmenestä kappaleesta vain kaksi on uusia ja tuotanto on luvattoman kolkkoa. Mukana on silti edelleen pieniä välähdyksiä rock’n’rollin suurimman lauluntekijän lahjoista.

Mitä sen jälkeen?

Berry on jatkanut reipasta keikkatahtiaan käytännössä ilman taukoja, mutta uusia levyjä on julkaistu vuoden 1979 jälkeen vain yksi. Vuoden 1987 Hail! Hail! Rock’n’Roll oli livetaltionti Berryn 60-vuotispäiviltä, joilla mies esitti klassikoitaan all-stars-kokoonpanon kanssa.

Mitä nyt?

”Minun pitäisi vain nousta perseeltäni ja tehdä se levy”, Berry sanoi Mojon haastattelussa vuosia sitten. Miehestä kertovissa artikkeleissa on siteerattu uusia kappaleita. Keikkasettiin niitä ei kuitenkaan ole päätynyt. Mitä ilmeisimmin jopa levytyksiä on tehty, mutta niiden julkaisemista ei edelleenkään ole tietoa.

Ilmestymistodennäköisyys: 10 %

Berry on jo 84-vuotias ja hänen terveydentilansa on alkanut heiketä. Toisaalta Berry on yllättänyt ennenkin. (JM)

Video ei ole enää saatavilla

Fireside – 8 vuotta

Mitä silloin?

Vuonna 2003 luulajalainen Fireside hyppäsi retrorockin aallolle. Tyyliään halki 1990-luvun moninaistanut yhtye taltioi Get Shot -levylleen koko ruotsalaisen uusiobuumin hengen. Levyllä soitti musiikistaan innostunut ja sille tyylikkäästi omistautunut yhtye, joka kaveerasi sujuvasti niin The Soundtrack of Our Livesin kuin The Hivesinkin kanssa. Ajan henki kiteytyi albumilla suriseviin, vereviin riffeihin ja kursailematta lyöneeseen rytmiin. Se tuntui vakaalta pohjalta jollekin vielä paremmalle.

Mitä sen jälkeen?

Get Shotin ilmestymisen aikoihin yhtyeen ympärillä pyörineet sivuprojektit alkoivat vakiintua jäsenten päätöiksi. Kitaristi Pelle Gunnerfeldt istutti itsensä miksauspöydän taakse, vokalisti Kristofer Åström keskittyi parantelemaan folk-kärpäsen puremaa mainion Hidden Truck -orkesterinsa kanssa. Get Shotia kannatellut genreaalto taipui puolestaan tyveneksi lähes huomaamatta, kuin silauksena erään aikakauden päättymiselle.

Mitä nyt?

Firesiden paluusta liikkuvat tiedot ovat moninaisia muusikoiden puhuessa keskenään ristiin. Yhtyettä on tuskin haudattu lopullisesti, mutta sen jäsenet tuntuvat pysyvän tyytyväisinä nykyisien projektiensa kanssa – eivätkä nämä projektit sulje pois sellaista musiikkia, jonka julkaisuväyläksi tarvittaisiin juuri Fireside. Tulevaisuus on kuitenkin aina avoin, varsinkin Firesiden kaltaisella orkesterilla, jonka toimintaa on rikastanut alusta alkaen luova impulsiivisuus.

Ilmestymistodennäköisyys: 9 %

Yhtyeen konsertti ei olisi suunnaton ihme, mutta tuntuu epätodennäköiseltä, että into kantaisi studioon saakka. Firesiden kaari on ehyt jo tällaisenaan – joskin samalla edelleen kutkuttavasti auki jollekin täysin uudelle. (HL)

Video ei ole enää saatavilla

Kelpo pojat – 17 vuotta

Mitä silloin?

Kelpo poikien kolmosalbumi Krääsää (1994) oli ilmava, romanttinen ja aavistuksen edeltäjiään popimpi kiekko. Ilmaisun virtaviivaistumisesta huolimatta yhtye osoitti kouriintuntuvasti, että mystiikan ja toden sekä raadollisuuden ja rakkauden palapelit saattoi koota monin tavoin. Yhtye konkretisoi viestiään keikoilla, joiden välitön tunnelma kasvoi usein hurmoksellisiin mittoihin.

Mitä sen jälkeen?

Vuoden 1995 kuluessa Kelpo poikien ohjelmistoon ilmestyi kaksi uutta kappaletta, Hauki ja Hakaniemen torilla. Kumpikin niistä kuulosti hyvältä. Kappaleet esiteltiin ”tulevan levyn” raitoina, mutta levyä ei kuulunut tulevaksi. Lopulta koko yhtye haihtui näkymättömiin – samaan aikaan, kun sen hovisanoittaja Tomi Kontio kohosi tunnustetuksi runoilijaksi, kolumnistiksi, nuorisokirjailijaksi ja kontulalaisuuden puolestapuhujaksi.

Mitä nyt?

Kelpo pojat on kuin sieni, joka makaa pitkään maan alla ja pulpahtaa yhtäkkiä näkyville. Miehistö on pitänyt hiillosta punervana soittamalla noin keikan vuodessa, mutta studioon tie ei ole vienyt. Maaliskuinen keikka Tampereen Vastavirtaklubilla ja huhtikuussa avautunut Facebook-profiili kertovat joka tapauksessa, että orkesteri on yhä olemassa. Tämä on jo itsessään arvokas tieto.

Ilmestymistodennäköisyys: 7 %

Huhut kertovat Kelpo poikien suunnittelevan kokoelmalevyä, jonka höysteenä olisi muutama uusi kappale. Täyspitkään studioalbumiin on kuitenkin vaikea uskoa. Yhtyeelle tuntuu riittävän sen nykyinen asema nostalgisoituneena kulttisuosikkina. (HL)

Video ei ole enää saatavilla

My Bloody Valentine – 20 vuotta

Mitä silloin?

On makuasia, pitääkö marraskuussa 1991 julkaistua Lovelessia vain 1990-luvun vai alkuräjähdyksen jälkeisen maailmanhistorian parhaana levynä. Joka tapauksessa shoegazing-jumalien jälkimmäinen albumi oli niin massiivinen jysähdys, että se oli nielaista kitaansa koko Creation-levy-yhtiön. Creation kuitenkin selvisi – saimme kuullaksemme sellaiset klassikot kuin Heavy Stereon Deja Voodoon ja 3 Colours Redin Revoltin, jipii – mutta My Bloody Valentine ei.

Mitä sen jälkeen?

Kevin Shields johdatti joukkonsa Creationin savuavista raunioista Island-levy-yhtiölle, jonka valtaapitävät epäilemättä lipoivat huuliaan, hieroivat kämmeniään ja pomppivat tasajalkaa saadessaan talliinsa sukupolvensa suurimman kitarasankarin. Huulet olivat kuitenkin kuivuneet, kämmenpohjat koppuroituneet ja jalkapohjat kovettuneet hyvän aikaa sitten jo siinä vaiheessa, kun Island vihdoin vuonna 1997 pani pisteen Shields hedelmättömälle rehaamiselle ja ilmoitti, että latiakaan ei enää tipu. Perfektionismiin taipuvainen Shields löysi leikkikavereita muun muassa J. Mascisista, Yo La Tengosta ja Primal Screamista, jonka keikkakokoonpanossa takkutukka soittikin monta vuotta.

Mitä nyt?

My Bloody Valentine palasi konserttilavoilla kesällä 2008 ja on sittemmin keikkaillut ahkerasti. Vain mieleltään sairas yksilö voisi kuitenkaan aidosti uskoa, että yhtye vielä jonain päivänä saisi valmiiksi kolmannen albuminsa, jonka tekemisen se aloitti viisitoista vuotta sitten.

Ilmestymistodennäköisyys: 6 %

”Uusi My Bloody Valentine -albumi ilmestyy sataprosenttisella varmuudella, ellemme sitten kuole tai jotain”, Kevin Shields sanoi Magnet-lehdessä vuonna 2007. Ilmeisesti sitten kävi niin, että ”tai jotain”. (AL)

Video ei ole enää saatavilla

Sisters of Mercy – 21 vuotta

Mitä silloin?

”Mitäs olet ajatellut duunata maailmanlopun jälkeen?” oli Andrew Elritchille akuutti kysymys apokalyptisen Floodland-levyn (1987) jälkeen. Eldyn vastaus oli pistää bändinsä jälleen kerran uusiksi, ottaa kumppanikseen Sigue Sigue Sputnikissa ”soittanut” Tony James ja tehdä puhdasta rock’n’rollia, tyyliin Nietzsche-kohtaa-Lemmyn. Gootti ei kuitenkaan pääse irti täplistään, ja niinpä Vision Thingistä (1990) tuli goottimetallin klassikko, jolle on tehnyt kunniaa muun muassa The 69 Eyes maailman vanhimmalla ja vilpittömimmällä tavalla. Vakuuttuneena suursuosiostaan Eldritch päätti laajentaa yleisöään häkellyttävän kunnianhimoisella yhteiskiertueella Public Enemyn kanssa.

Mitä sen jälkeen?

Valitettavan vähän. Yhteiskiertue Public Enemyn kanssa jouduttiin keskeyttämään, koska promoottorit alkoivat kaikota rotumellakoiden pelossa. Eldritch – miehenä oikea megalomaanin megalomaani, tyyppi jota hullujenhuoneen napoleonit pitävät suuruudenhulluna – puolestaan väitti, ettei Eastwest-levy-yhtiö uskonut tarpeeksi Vision Thingiin ja kieltäytyi siksi antamasta firmalle uutta albumia. Kokoelmaa varten tehdyn Under the Gun -singlen (1993) jälkeen Sisters of Mercy ei ole levyttänyt uutta materiaalia – ei, vaikka Eldritch on ollut vuoden 1997 jälkeen vapaa mies etsimään siskoksilleen uuden kodin.

Mitä nyt?

Sisters of Mercy elää ja voi päivän keikkakunnosta riippuen hyvin tai surkuhupaisasti kaikkialla muualla paitsi levyllä. Viimeisen 19 vuoden aikana keikkasetissä on piipahtanut tai siihen on tullut jäädäkseen reippaasti albumillinen uusia kappaleita, joista löytää helposti netin uumenista vähintään kelvollisia bootleg-versioita. Kaljuuntunut Eldritch puolestaan ärsyttää mustiin pukeutunutta yleisöään sonnustautumalla eri urheilulajien pelipaitoihin.

Ilmestymistodennäköisyys: 3 %

Mikään levy-yhtiö ei kuuna päivänä suostu maksamaan Eldritchille hänen pyytämiään miljoonia, eikä Eldritch halua Groucho Marxin lailla liittyä mihinkään klubiin, joka ottaisi hänet jäsenekseen. (SK)

Video ei ole enää saatavilla

Psychedelic Furs – 20 vuotta

Mitä silloin?

”I’ve been waiting all night for someone like you but you’ll have to do” on vain yksi noin 76:sta nikotiinin tahraamien hampaiden läpi syljetystä one-linerista, joilla Richard Butler hurmasi 1980-luvulla. Mutta kun 1990-luku alkoi eikä World Outside (1991) enää todellakaan kiinnostanut ”maailmaa tuolla ulkona”, Butler sulloi psykedeeliset turkiksensa kaappiin ja aloitti uuden bändin nimeltä Love Spit Love. Kun sen suurimmaksi meriitiksi jäi kahdesta kelvollisesta albumista huolimatta teininoitaleffan soundtrackille heitetty How Soon Is Now -cover, oli taas aika palata alkuperäiseen ideaan.

Mitä sen jälkeen?

Vuonna 2000 Butlerin veljekset Tim ja Richard sopivat vanhat riitansa kitaristi John Ashtonin kanssa ja ilmoittivat vertyneen bändin jo huhkivan uuden albumin parissa. Väitettä tukivat vuonna 2001 ilmestynyt livelevy Beautiful Chaos, joka sisälsi studioversion upouudesta Alive-kappaleesta, sekä muu keikoilla testattu, joskaan ei livekiekolle päätynyt uusi materiaali. Ja sitten: kovin vähän. Uusia kiertueita entistä pienemmille yleisöille sekä Richard Butlerin soololevy (2006), jonka sisällöstä ainakin osa lienee hukkuneelle Furs-levylle kirjoitettua.

Mitä nyt?

Bändin nykyinen inkarnaatio kiertää paraikaa Yhdysvaltoja juhlimassa Talk Talk Talk -albumin 30-vuotisjuhlia. Liput tilaisuuteen kannattaa hankkia ajoissa runsaan kysynnän vuoksi. Tai sitten ei.

Ilmestymistodennäköisyys: 2 %

Kysynnän ja tarjonnan lait ovat hilpeässä sopusoinnussa silloinkin, kun kumpaakaan ei ole. (SK)

Video ei ole enää saatavilla

The La’s – 21 vuotta

Mitä silloin?

The La’s julkaisi vuonna 1990 ensimmäisen ja viimeisen albuminsa, joka kantoi yhtyeen omaa nimeä. Perfektionistin maineessa olevan Lee Maversin johtama ryhmä työskenteli albumin parissa vuodesta 1987 lähtien. Mavers halusi, että kuulijasta tuntuisi levyä kuunnellessaan siltä kuin hän olisi yhtyeen seurassa. Moni ansioitunut brittituottaja (muun muassa The Smithsin kanssa työskennellyt John Porter ja Stone Rosesin esikoislabumin tuottanut John Leckie) pyrki saamaan aikaiseksi Maversin toivoman soundin – siinä epäonnistuen. Lopullinen versio levystä, jonka tuotti Steve Lillywhite, ei sekään ole Maversin mielestä täydellinen. Oli yhtyeen primus motor levystä mitä mieltä tahansa, voi The La’sin ainoan albumin olevan hieno esimerkki Maversin laulunkirjoittajan taidoista. There She Goesin, kappaleen, josta suuri yleisö yhtyeen muistaa, ei voi sanoa olevan onnenpotku, sillä levyllä on monta muutakin huippubiisiä, kuten Feelin’ ja Timeless Melody.

Mitä sen jälkeen?

Basisti John Power sai The La’sin jäsenenä olemisesta tarpeekseen soitettuaan samoja kappaleita vuodesta 1986 lähtien. Hän jätti yhtyeen vuoden 1991 joulukuussa ja perusti menestyksekkään uran luoneen Castin. Pian tämän jälkeen The La’s hajosi. Lee Mavers on tehnyt lyhyitä comebackeja The La’sin nimen alla ja aivan hiljattain nimellä Lee Rude & The Velcro Underpants.

Mitä nyt?

NME uutisoi edellisen kerran Maversin keikasta kesäkuun lopussa. Mavers ei ole julkaissut mitään uutta sitten The La’sin ainokaisen levyn, vaikka kappaleita ilmeisesti on ollut työn alla. Kovimmat The La’s -fanit voivat lohduttaa itseään kuuntelemalla eri kokoelmia, joille on koottu lähes kaikki studio-oloissa äänitetyt versiot debyyttilevyn kappaleista. Huikein The La’s -julkaisu lienee viime vuonna julkaistu neljän levyn boksi Callin’ All, jolta löytyy 92 versiota 27 kappaleesta.

Ilmestymistodennäköisyys: 1 %

Uuden materiaalin ilmestyminen The La’silta tai Maversilta on tapahtuma, jota voi toteutuessaan kutsua ihmeeksi. (VP)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja päättyy. Lue sarjan ensimmäinen osa tästä ja toinen osa tästä.