Näin paljon puuttuvat 47 sekuntia harmittavat Swansin Michael Giraa.

Viime vuoden kehutuimpiin levyihin kuuluneesta Swansin The Seeristä on vaikea löytää arviota, jossa ei kiinnitettäisi huomiota levyn poikkeukselliseen kestoon – The Seerin kuuntelu ei suju tuokiossa, vaan siihen täytyy varata noin kaksi tuntia.

Keston korostamiseen on syynsä. Kaksi tuntia on huomattava pituus poplevylle. LP-aikana se olisi ollut lähes ennenkuulematona: jopa kuuluisat triplalevyt jäävät selvästi lyhyemmiksi. Esimerkiksi George Harrisonin All Things Must Pass ja Nitty Gritty Dirt Bandin Will the Circle Be Unbroken ovat molemmat 106 minuutin mittaisia.

Tästä huolimatta on olemassa joukko erinomaisia levyjä, joiden tolkuttomalta tuntuva pituus on täysin perusteltua. Nuorgam esittelee niistä seitsemän.

Joukkoon ei kelpuutettu livelevyjä, kokoelmia eikä ”harvinaisuuksilla” tai vaihtoehtoisilla otoilla lihotettuja deluxe-painoksia. Myöskään klassisen musiikin merkkiteokset tai enemmän käsitetaidetta kuin popmusiikkia muistuttavat äänikudelmat jätettiin odottamaan omaa juttuaan.

#1 Ella Fitzgerald – Sings the George and Ira Gershwin Songbook (197 min)

Ella Fitzgeraldin suurin yksittäinen levytystyö oli hänen ensimmäisensä sovittaja Nelson Riddlen kanssa. Jo projektin koko on huima: viisi lp-levyä ja alkusoiton sisältävä ep. Massiivisuus olisi haudannut heikommat alleen, mutta Ella ja Riddle selviävät urakastaan mestarillisesti: suuret sovitukset tuovat Gershwinien lauluihin eloa ja ideoita, ja Ellan laulu svengaa paremmin kuin koskaan aiemmin tai levyn tekemisen jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Clash – Sandinista! (144 min)

Mitä tehdä, jos on ensin levyttänyt kaikkien aikojen punktuplan? Kaikkien aikojen punktripla tietysti! Jälkiviisaasti voi tietysti huomauttaa, ettei Sandinista! ihan yllä London Callingin tasolle, mutta jo materiaalin monipuolisuus hätkähdyttää: mukana on niin reggaeta, calypsoa, rappia, rockabillya kuin punkiakin. Punkhengessä yhtye tinki rojalteistaan, jotta levy saatiin kauppoihin tuplalevyn hinnalla.

Video ei ole enää saatavilla

#3 The Smashing Pumpkins – Mellon Collie & the Infinite Sadness (122 min)

Billy Corgania voi syyttää monesta asiasta, mutta laiskuus ei niihin kuulu. Smashing Pumpkinsin kolmas levy oli häkellyttävä osoitus hänen luomisvoimastaan: kaksi cd:ta tai kolme lp:ta täynnä uutta materiaalia, minkä lisäksi levyn kuudelle singlelle riitti vielä hämmentävä määrä b-puolia. Parhaiten levyltä muistetaan sille melko epätyypillinen 1979, mutta tarkemmin sen enemmän-on-enemmän-estetiikan tavoittaa kolmantena singlenä julkaistu Tonight Tonight.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Prince – Emancipation (180 min)

Prince on aina ollut tuottelias muusikko, mutta vuosi 1996 oli hänellekin poikkeuksellinen. Ensin tuli viimeinen Warner-levy Chaos & Disorder ja sen jälkeen soundtrack Spike Leen elokuvaan Girl Number 6. Kaiken kruunasi ”kaikkien aikojen ensimmäinen studiomateriaalista koottu R&B-triplalevy”. Jam of the year, totta tosiaan.

Video ei ole enää saatavilla

#5 The Magnetic Fields – 69 Lovesongs (173 min)

Stephin Merrittin magnum opuksen piti alun perin olla ”100 rakkauslaulua”, mutta jopa Merritt itse tajusi, ettei levystä voi tehdä niin pitkää. Niinpä Merritt tyytyi kolmanneksen pienempään määrään. Laulujen toteutustapa on hetkittäin demomainen, muttei vie pois niiden taidokkuutta. 69 Lovesongs on uuden amerikkalaisen rakkauslaulun aarreaitta, josta osaavat opportunistit löytävät versioitavaa vielä vuosikymmenien päästä.

Video ei ole enää saatavilla

#6 OutKast – Speakerboxx / The Love Below (135 min)

On tavallaan kyseenlaista, pitäisikö OutKastin viidennen albumin olla listalla lainkaan. Itse asiassa Speakerboxx / The Love Below on kaksi erillistä soololevyä, jotka vain pakattiin yhteen ja myytiin OutKastin nimellä. Andre 3000:n jatsahtavan leikkisä The Love Below keräsi tuplan julkaisuaikana enimmän huomion, mutta Big Boin perinteisempi Speakerboxx ei ole huono sekään.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Joanna Newsom – Have One on Me (124 min)

Jos tekee popmusiikkia soittimenaan harppu, voi sitten saman tien tehdä melkein mitä tahansa. Ja niin Joanna Newsom tekikin kolmannella levyllään, joka on parikymmentä minuuttia pidempi kuin kaksi edeltäjäänsä yhteensä. Levyn kappaleet pulppuavat niin arvaamattoman luontevasti, ettei ole ihme, että albumi julistettiin klassikoksi heti ilmestyttyään.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Ja pakkohan se on myöntää: koko listan inspiraationa toiminut Swansin The Seer ei loppujen lopuksi edes kuulu mukaan. Levy jää kahden tunnin kestosta kriittiset 47 sekuntia. The Seer on kuitenkin niin järkälemäinen, että sen kuuntelemisen yhdeltä istumalta voi sanoa olevan hengästyttävä elämys. Ja jos The Seerissä ei ole tarpeeksi, niin aina voi etsiä käsiinsä Swansin Soundtracks for the Blind -levyn (1996), jolla on mittaa peräti 142 minuuttia.

Video ei ole enää saatavilla

The Swans Tavastialla Helsingissä 12.3.2013. Lämmittelijänä Mirel Wagner. Ovet aukeavat kello 20. Liput ovelta 30 €. Lisätietoja Tavastiaklubin sivuilta. http://www.tavastiaklubi.fi/tapahtuma/24458

Kuvassa Prince. Tai Camille. Tai Spooky Electric.

1980-luku oli Princelle päällisin puolin menestyksekästä aikaa: kymmeniä hittejä ja sarja klassikkoalbumeja. Mutta vuonna 1986 julkaistun Paraden jälkeen seurasi kaoottinen kahden vuoden ajanjakso, jolloin alati neuroottisemmaksi käynyt artisti koki valtavia vastoinkäymisiä, joita Princeltä tuolloin julkaistu musiikki ei pysty täysin kattamaan.

Ajanjakso on täynnä  stressiä, menetyksiä, ihmissuhdedraamaa – mutta kuten populaarimusiikin historia on jo viimeistään In the Wee Small Hoursista eteenpäin määrännyt, myös mestarin taidonnäytteitä. Niistä monet ovat yhä piilossa yleisöltä. Antti Piirainen raottaa salaisuuden verhoa.

* * *

Identiteettiin kohdistuva pakkomielle, joka oli kauan ollut Princen suurimpia vahvuuksia, alkaa kääntyä häntä itseään vastaan. Näiden kolmen vuoden materiaalin taustatarina syntyy vain osittain samanaikaisesti musiikin kanssa: osa siitä avautui vasta paljon myöhemmin, kun myrskyisät vuodet 1986–87 olivat ohi. Sitä ennen alter egot taistelevat toisiaan vastaan tavalla, joka on kryptisyydessään vailla vertaa. Hus hus, Prince – tervetuloa, Camille ja Spooky Electric.

Loppuun ajettu Prince Rogers Nelson onnistui tekemään lyhyessä ajassa tuntikausia musiikkia, joka voisi aiheuttaa tietyissä Louisianan risteyksissä raajojen vapaaehtoisia luovuttamisia. Minneapolisissa säännöt olivat onneksi erilaiset.

Dream Factory – tehtaan koneet seis

Lähtölaukauksen kohti kaaosta antaa vuoden 1986 menestyksekäs Parade-kiertue – arvosteluiltaan ja yleisömääriltään yksi Prince & The Revolutionin onnistuneimmista. Kaiken lisäksi, Princen palatessa kotiin, seuraava levy on jo viimeistelyä vaille valmis. Sen nimi on Dream Factory – tuplalevy, joka jatkaa Paraden monityylisessä popissa, mutta on helpommin lähestyttävä.

Mutta kiertueen aikana koko yhtye ilmaisee huolensa siitä, että he eivät saa ääntään kuuluviin. Wendy ja Lisa ovat kärkkäimmät. He vaativat enemmän luovaa tilaa tulevaisuudessa. Prince suostuu, mutta puree hammasta – kiertueen päättyessä hän on päätynyt aivan erilaiseen suuntaan kuin muut. Koska The Revolution on hänen taustabändinsä, ei demokraattinen yksikkö, sen kohtaloksi käy 157-senttisen miehen kengänkuva.

Vuosien mittaiset ystävyyssuhteet ovat murtumispisteessä, ja näihin aikoihin Wendyn sisar Susannah Melvoin päättääkin pitkän suhteensa Princen kanssa. Vakavan masennuksen kourissa Prince sulkeutuu Paisley Park -studiolleen jättäen vain heikon valaistuksen sen ikkunaan. Yksinäisenä kasvanut artisti oli tottunut saamaan äänensä kuuluviin, ja muut oli tarvittaessa vaiennettava.

Dream Factory heitettiin syrjään, mutta noin puolet sen kappaleista jatkoivat matkaansa aina maaliskuuhun 1987. Tässä vaiheessa nousee esille fanien kannalta kivuliain seikka: julkaisemattomat kappaleet aikakaudelta ovat vielä parempia. Train ja Witness 4 the Prosecution ovat uniikkeja Princen tuotannossa – oikeiden torvien terästämää raskasta funkia.

Tyypillisesti, vuoden 1998 harvinaisuuskokoelma Crystal Ball (jota ei sovi sekoittaa vuoden 1986 hylättyyn projektiin, josta puhutaan myöhemmin tässä artikkelissa) sisältää vain muutaman kappaleen suunnitellun tuplalevyn vähiten kiinnostavaa materiaalia. Paras materiaali on ollut sinetöidyssä holvissa nyt jo yli 25 vuotta, eikä sen julkaiseminen ole odotettavissa.

Prince oli äänittänyt myös kappaleen nimeltä Housequake. Sen tyyli oli Dream Factorya epäselvempi, elektronisempi ja utuisempi. Princen lauluääni oli käsitelty kimeämmäksi. Tämä oli hyppy tuntemattomaan, irtautumispiste The Revolutionin kanssa nauhoitetusta musiikista.

Väläri – välillä he, välillä she

Seuraavaksi törmäämme uuteen erikoiseen hahmoon, Camilleen, jonka määrittelemätön, epäselväksi jäävä seksuaalisuus toi mahdollisuuden julkaista täysin uudenlaiseen suuntaan kurottavaa musiikkia. Hahmona Camille ole julkaisemattoman kiekon mystiikkaan sidottu, vaan esiintyy kaikilla tämän aikakauden projekteilla muodossa tai toisessa.

Dream Factoryn nimikkokappale on ensimmäinen havainto hahmosta, johon Prince itse viittaa miespuolisena. Totuus lienee lähempänä pandrogyniaa: välillä he, välillä she. Logiikka tuntuu olevan vain artistin itsensä tunnistettavissa.

Princen lempiaiheet pysyvät samoina. Saman ajan b-puolet, eritoten perverssi lastenloru Scarlet Pussy, menevät useamman askelen Dirty Mindiakin pidemmälle. Mitä sanoisit, jos kuulisit, että Princen alter ego saa sinut laukaisemaan egosi pitkin lakanoita? Feel U Up, todellakin, mutta kummallisemmin sävyin kuin ennen.

Mutta tuskin mikään laulu Princen tuotannossa on niin järjetön kuin Shockadelica – kuusiminuuttinen, nopeutetun äänen kirkuma tarina Camillesta sekopäisenä noitahahmona. Se varastaa rytminsä Housequakesta ja lisää siihen kuritushuonemaisen räiskeen. Kaikki kulminoituu Camillen ja rumpalin väliseen kutsu- ja vastausosioon sekä kitarasooloon, jota väitän artistin mielipuolisimmaksi.

Shockadelica on käsittämätön, täysin törkeä ja ainutkertainen sekoilu. Se on myös helposti parhaista kappaleista, jotka Prince on koskaan tehnyt – ja jättänyt julkaisematta. If I Was Ur Girlfriendin b-puoleksi päätynyt kolmen minuutin versio ei pääse lähellekään alkuperäistä.

Camille koki Dream Factoryn kohtalon marraskuussa 1986. Housequake, Strange Relationship ja If I Was Ur Girlfriend pelastuivat. Levyn parhaat kappaleet, murskaava funk-metal eepos Rebirth of the Flesh ja Shockadelica, ovat yhä julkaisematta.

Crystal Ball & Sign ’O’ the Times – ympyrä sulkeutuu

Dream Factorya ja Camillea seurasi lopulta kunnianhimon sokaisema triplalevy Crystal Ball. Tälläkin välillä pakettiin ehti ilmestyä uusia biisejä: Play in the Sunshine, The Ball, Joy in Repetition ja Parade-kiertueen studioterästetty livenauhoitus It’s Gonna Be a Beautiful Nightista. Silmät kiiluen Prince toimitti massiivisen teoksen levy-yhtiölleen, joka oli kaikkea muuta kuin innostunut ajatuksesta. Vaatimus oli karsia materiaalista ainakin kolmannes – tuplalevyä enempää ei olisi mahdollista julkaista.

The Ball on yhä julkaisematon. Joy in Repetition päätyi aneemisena versiona vuoden 1990 laiskalle Graffiti Bridgelle. Alun perin jo vuonna 1982 demoversioidut Strange Relationship ja I Could Never Take the Place of Your Man ovat täällä viimeisteltyinä versioina. Maaliskuun viimeisenä päivänä, tasan vuosi Paraden jälkeen, Sign ’O’ the Times julkaistaan ylistyksen äänten saattelemana. Siltä lohkeaa kolme top 10 -singleä, mutta Prince päättää jättää Yhdysvallat pois Sign ’O’ the Timesin kiertueohjelmasta.

Levyn kansikuva kertoo kaiken: Prince on kääntänyt selkänsä sekaisin olevalle esiintymislavalle. Mutta kaksi sekavaa esitystä piteli jonotusnumeroa.

The Black Album – ”What’s the matter with me Cindy?”

Purple Rain, Around the World in a Day ja Parade kurkottivat kauas Princen alkuperäisestä fanikunnasta, ja vaikka vuonna 1986 Hit N’ Run -kiertueelle lähtenyt yhtye oli modifioitu klassisen funkyhtyeen tyyliin, Prince päätti ojentaa oliivipuun oksan niille, jotka kokivat hänen kadottaneen juurensa. Black Album on näistäkin syistä hankala levy, nostaen konseptin jopa itse musiikin yläpuolelle.

Lovesexy-kiertueella myynnissä olleen pienen kirjan uumenista löytyy tarina. Siinä Prince vahvistaa, että pahantahtoinen hahmo Spooky Electric huijasi Camillen tekemään The Black Albumin. Jos taustatarina sisältää jo kaksi alter egoa á la Jung, ei liene väärin odottaa harhailevaa, ontuvaa kokonaisuutta, joka tuntuu ajoittain tirkistelyltä alitajunnan sopukoihin, joita ei välttämättä edes tahtoisi nähdä.

Princen mustelmille runneltu ego päätyi yhdistämään Camillen tämän varjopuolen, Spooky Electricin kanssa. Ne hetket Black Albumilla, kun Prince on selvästi oma itsensä, ovat kaikin puolin jäykkiä ja varautuneita, jopa suurten bilekappaleiden keskipisteessä.

Jos osumatarkkuus ei olekaan ideaali, Le Grind, Cindy C., 2 Nigs United 4 West Compton ja viimein kolmannella yrittämällä julkaistu Rock Hard in a Funky Place ovat loistavia, täydellä intohimolla toteutettuja kappaleita.

Mutta mieleenpainuvinta levyssä ovat hetket, joina asiat käyvät odotetun kummalliseksi ja hermoromahdusta lähestyvä Prince lipsuu, antaen aikakauden narratiivin täyttää laulut arveluttavalla pohjavireellä.

Dead on It on surkuhupaisa räp-yritys, joka onnistuu vain todistamaan Princen statuksen siirtyneen kauas mustan musiikin aallonharjalta. Toinen hiphop-yritys on paljon hämmentävämpi: jos Camille toimi äänentaajuuden nostamisen lumoissa, Bob George on jyrisevän bassoäänensä varusamana hysteerinen ja häiritsevä. Taulapäiset haukkumiset, jotka kohdistuvat Princeen itseensä, ovat käsittämättömiä: ”You’ve seen that bitch motherfucker again! That skinny motherfucker with the voice!”

Cindy C on päällisin puolin rasvaista, lipevää funkia. Mutta oikeassa kanavassa naisääni haukkuu titulaarikohteen pattipolveksi, ja kaikki kulminoituu Princen ja Cindyn huutokisaan, jossa ensin mainittu kirkuu: ”What’s the matter with me Cindy?”

Black Album on niin skitsofreeninen ja epätasainen kuin voisi odottaakin – toisin sanoen, faneille ehdotonta kuunneltavaa, mutta myös epämukava tirkistelysessio tekijänsä elämäntilanteeseen.

Eräänä iltana yksin pellolla ollessaan Prince koki kertomuksen mukaan kummallisen romahduksen ja näki hallusinaatiossa kirjaimet G-O-D. Hän otti tämän merkkinä Black Albumin paheellisuudesta, perui levyn julkaisun viime hetkellä ja aiheutti valtaisan mediamyrskyn.

Lovesexy – The Funk Bible

Black Album hautautui seitsemäksi vuodeksi studion uumeniin, ja seuraava projekti olikin suora reaktio tuohon päivään: Lovesexy on pelonsekainen synteesi hengellistä ja lihallista.

Lovesexyn kannen takaa paljastuu yhdistelmä Frank Zappaa ja gospeljamisessiota, esittäjänään maksimalistinen, Paisley Parkin studioon lukittu funk-bändi.

Hermoromahdusta voi seurata jopa hetkellinen euforia, mutta hybridi hengen ja lihan välillä on hauras. Lovesexy natisee liitoksistaan yrittäessään pitää kaiken kasassa. Seuraukset eivät ole kohtalokkaita, mutta ajoittain mielipiteitä jakavia: Glam Slam jää niin pintapuoliseksi kuin nimensäkin antaa olettaa, eikä Positivity aukea ennen kuin sen ymmärtää kertovan AIDSista.

Jokainen Lovesexyn kappaleista on jonkinasteisen kiirastulen käsissä: aidosti liikuttava I Wish U Heaven on kivulias irtipäästäminen, Dance On taas tyly breakbeatia ennakoiva ajankuva. Anna Stesia menee äärimmäisyyksiin hengellisissä ja lihallisissa pyynnöissään, ja nimikkokappaleen skitsoileva äänentaajuusviidakko yrittää saattaa Camillen ja Spooky Electricin kädet yhteen. Yhtenäisyys löytyy juuri tästä dualismin taistelukentästä, ja ilman sitä levy hajoaisi käsiin.

Tiivistys Lovesexyn motiiveistä löytyy Black Albumilta pelastetun, suurista haasteista huolimatta onnistuneen When 2 R in Loven väliosasta Princen kuiskaillessa kolme kertaa ”can you hear me?” – ensin omalla äänellään ja lopuksi vääristyneenä. Camille ja Spooky Electric viimeinkin samoja sanoja toistamassa?

Studiossa voi olla toisinaan kovin yksinäistä, ja Prince maksoi tästä näinä vuosina kalliisti. Hän joutui kohtaamaan oman kaksijakoisuuteensa ja huomaamaan, että kaikella on rajansa. Myös hänen kyvyillään.

* *

Mutta mistä tätä kaikkea voi kuunnella? Prince ei halua tuotantoaan YouTuben kaltaisiin palveluihin, joten soittolistaa ajan parhaasta materiaalista ei voi toteuttaa.

Ensimmäisenä ehdotan Dream Factoryn, Camillen ja The Black Albumin metsästämistä. Ensimmäiset kaksi ovat varsin yleisiä bootlegejä – ne ovat ehdottomasti hankkimisen arvoisia ja syventävät aikakauden hankalia teemoja. Tämän lisäksi The Work -sarjan ensimmäinen ja toinen osa sisältävät paljon artistinsa kaoottisimpien aikojen dokumentointia. Ne ovat myös elintärkeää kuunneltavaa kaikille, joita kiinnostaa yhden popmusiikin suurimpien tähtien luovin aikakausi.

Tehkää itsellenne palvelus, mutta valmistautukaa kuulemaan se, mitä aina osasitte odottaa: Prince kanavoimassa vaikeaa elämäntilannettaan musiikkiin.

Noin vuosi sitten keksimme, että olisipa hauskaa tehdä tyylikkäästä logostamme ajankohtaisten tapahtumien mukaisesti mashuppeja, väännöksiä tai miksi niitä nyt pitäisikään sanoa, ihan niin kuin toinenkin merkittävä verkkomedia Google tekee.

Ensimmäinen merkkipaalu, joka sai oman väännöksensä, oli viime kevään Record Store Day. Sittemmin NRGM-logossa on nähty niin Primavera Sound, Prince, Pride kuin Juice Leskinenkin.

Kaikkista uusimman väännöksen löydät etusivun oikealta ylhäältä, keltaisen Kuudes Aisti -logomme.

Kaikki logoväännökset on tehnyt Sami Nieminen. Nuorgam kiittää!

Alta löydöt kaikki logoväännökset kerättynä ensimmäistä kertaa ainutlaatuisessa yhteiskatselmuksessa! Mikä niistä on sinun suosikkisi?

James Bluntin kämmenissä ei karva kasvaa, joten tälle listalle ei hänellä ole asiaa.

Yleisen käsityksen mukaan rokkareilla on aina kamalasti seksiä. Mutta jos tämä todella pitää paikkansa, niin miksi niin monet biisinikkarit ovat kovin perehtyneitä itsensä rakastamisen iloihin? Nuorgamin runkkurinki jättää asian muiden pohdittavaksi ja keskittyy nauttimaan. Keskiviikkona Tampereen Klubilla ja torstaina Helsingin Tavastialla konsertoivat Buzzcoksin kunniaksi: maailman 20 parasta biisiä masturbaatiosta, olkaa hyvä!

#20 Everly Brothers – All I Have to Do Is Dream

Aloitetaan varhaisimmasta päästä. Everly Brothers ei käytä rivoja ilmaisuja, mutta kun duo vaikeroi ”whenever I want you, all I have to dream”, edes virheetön lauluharmonia ei voi peittää mielikuvia rytistetyistä nenäliinoista. Ajankuvalle tyypillisesti mukana on hitunen moralismia: “Only trouble is – Gee Whiz – I’m dreaming my life away”.

Video ei ole enää saatavilla

#19 Roy Orbison – Only the Lonely (Know theWay I Feel)

Roy Orbison ei varmaankaan kuunnellut tai uskonut Everly Brothersin varoituksia, sillä siinä määrin hän tuntuu uponneen omaan yksinäisyyteensä. Roy voi laulaa itkemisestä ja kaipauksesta, mutta taustalla tykyttävä dum-dum-dum-dumdy-doo-wah kertoo kyllä muille yksinäisille, mitä hän huoneessaan puuhaa.

Video ei ole enää saatavilla

#18 The Who – Pictures of Lily

”Pictures of Lily made me feel so wonderful
pictures of Lily helped me sleep at night”

Pete Townshend kirjoitti 1960-luvulle kaksi klassikkoa masturbaatiosta. Loistavasti nimetty Mary Ann With a Shaky Hand jää kuitenkin Pictures of Lilyn taakse jälkimmäisen moniulotteisuuden vuoksi. Pornografian korkeassa veisussa on paitsi edistyksellinen isähahmo myös tragikoominen loppuhuipennus. Aika hyvin kolmen minuutin rokkihitiltä.

Video ei ole enää saatavilla

#17 The Vapors – Turning Japanese

Pictures of Lilystä viisitoista vuotta eteenpäin, eikä nuorten miesten fantasioissa ole tietenkään tapahtunut mitään kehitystä. The Vaporsin yksinäinen, hyperaktiivinen hitti kuulostaa loputtoman kiiman kourissa olevalta nuorukaiselta, jonka toiveet ovat ajoittain häiritsevää kuultavaa: ”I want a doctor to take your picture, so I can look at you from inside as well”. Lääketieteellisen pääsykokeisiin voi valmistautua monella eri tapaa.

Video ei ole enää saatavilla

#16 Violent Femmes – Blister in the Sun

Sukukypsyyden saavuttaminen tuottaa aluksi päänvaivaa. Lakanoihin ilmestyy tahroja harva se yö, käsiin syntyy outoja hankaumia, mutta kaikki lienee sen arvoista. Tyttöystäväkin jää itkemään, kun nuori mies fantasioi: ”I stained my sheets, I don’t even know why, my girlfriend she’s at the end, she is starting to cry”.

Video ei ole enää saatavilla

#15 Roxy Music – In Every Dream Home a Heartache

Joskus ”se kaikki” saa mitä synkimpiä piirteitä, ja muovinen rakas jättää yksinäiseksi. Rikkaudet, kartanot ja muut modernin elämän hienoudet eivät tyydytä Bryan Ferryä – lopulta ainoa pakokeino onkin löydettävissä orgasmista. Sekään ei ratkaise ongelmia, vaan synnyttää yhä enemmän tyhjyyttä. ”I blew up your body, but you blew my mind” – ainakaan tämä rakas ei pakene. Muttei se polttava yksinäisyyskään.

Video ei ole enää saatavilla

#14 Chuck Berry – My Ding-a-Ling

“And those of you who will not sing
you must be playing with your own ding-a-ling”

Chuck Berryn venytetty pippelivitsi olisi ehkä ollut parempi jättää livevedoksi. Runkkuvitsin voimaa ei kuitenkaan parane aliarvioida: kymmenminuuttisesta kokonaisuudesta editoitu neljän minuutin singleversio toi rock’n’rollin tärkeimmälle biisintekijälle hänen ainoan Yhdysvaltojen listaykkösensä. Surullista, mutta totta.

Video ei ole enää saatavilla

#13 Elvis Costello & the Attractions – Pump It Up

”Rock-kriitikot pitävät Elvis Costellosta enemmän kuin meistä, koska he näyttävät enemmän Elvis Costellolta kuin meiltä”, pilkkasi Van Halenin David Lee Roth aikoinaan. Rothin oivalluksessa saattaa piillä vastaus siihen, miksi Costello tuntuu olevan niin hyvin perillä onanoinnin iloista: ”Pump it up until you can feel it / Pump it up when you don’t really need it”.

Video ei ole enää saatavilla

#12 Billy Idol – Dancing With Myself

Kukaan ei voine syyttää Billy Idolia siitä, että hän näyttäisi rock-nörtiltä. Silti Dancing With Myself on masturbaatiogenren ehdoton klassikko. Korvat kannattaa kuitenkin pitää auki. Kaikesta uhmasta huolimatta kappaleessa on romanttisen tappion pohjavire. Ilmeisesti Billy Idol tanssisi mieluummin paritansseja:

“But your empty eyes
Seem to pass me by
Leave me dancing with myself”

Video ei ole enää saatavilla

#11 Cyndi Lauper – She Bop

She Bop on hakkaavan, pakkoliikkeitä mukailevan rytminsä vuoksi täynnä syntisiä mielikuvia. Huoleton itsejälkihehku korostuu vihellyksissä: “I can’t stop messing with the danger zone” – syntiähän se siis olisi! Mutta mikäs sen hauskempaa? Sokeutumisella ja muulla pelottelu ei pysäytä etelänmatkaa.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Prince – Darling Nikki

Prince Roger Nelsonin seksiä tihkuvassa tuotannossa Darling Nikkin viittaus masturbointiin on melko viaton osa henkilötutkielmaa: ”I met her in a hotel lobby / masturbating with a magazine”. Masturbaatiokappaleiden klassikoksi Darling Nikkin nostaa sen herättämä reaktio. Kun Al Goren vaimo Tipper kuuli 11-vuotiaan tyttärensä kuuntelevan kappaletta, hän suuttui niin, että perusti pahamaineisen Parents Music Resource Centerin, joka toi ”parental advisory” -tarrat paheellisina pidettyihin levyihin.

HUOM! Prince poistaa kappaleitaa Youtubesta ripeää tahtiin. Kirjoitushetkellä toiminut linkki ei ehkä toimi enää tätä lukiessasi.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Pixies – Holiday Song

Frank Black kehottaa istumaan hetkeksi alas. Seuraa tarina lomasta, joka ei tuo helpotusta laulajan elämään millään tavalla. Nöyryytyksien kautta hänen on hyväksyttävä, että joskus asiat eivät vain toimi: ”This ain’t no holiday, but it always turns out this way – here I am with my hand”. Toisaalta, jos vaihtoehto on insesti, ehkä näin on parempi.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Sebadoh – Homemade

Homemade ei todellakaan ole Lou Barlow’n ainoa kappale aiheesta, mutta se kaikkein selkein. Tyypin tyylin tietäen, masturbaatioon motivoi lähinnä tylsistyneisyys eikä epätoivo: “Sittin’ around with my homemade bone, I’m naked and loose when no one’s home, and I may let my fingers roam, juicing free on my holy bone”.

Youtubesta ei löydy kappaleen studioversiota, mutta tässä livenä The Flaming Lipsin Steven Drozdin kanssa esitetty versio:

Video ei ole enää saatavilla

#7 Juice Leskinen – Mies joka rakastaa itseään

Jo ensisingle Marilynilla onanoinnista laulaneen Juicen suhtautuminen runkkaamiseen oli ronskin mutkatonta. Mies joka rakastaa itseään on inhorealistinen kuvaus keikkamuusikon elämästä Suomessa vuonna 1980:

”On elämä taas yhtä rimpuilua
luen hotellissa rietasta julkaisua
olen mies joka rakastaa itseään”

Video ei ole enää saatavilla

#6 Kari Peitsamo & Hirttämättömät – Porno With Whiskey

”I’m a lonely boy
and my only joy
is to watch TV
I’m having porno with whiskey
All night having a ball“

Kun on julkaisee kappaleita Kari Peitsamon tahtiin, tulee väkisin sivunneeksi aihetta jos toistakin. Peitsamon laajasta tuotannosta löytyykin myös vastakkaisia kappaleita keikkasuosikki Porno With Whiskeylle: valistuslaulu Please Say No to Whiskey ja Peitsamon tutkielmaksi kutsuma Please Say No to Porno. Syntisillä on silti tälläkin kertaa hauskempaa.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Mari Rantasila – Auringossa

Toisin kuin Cyndi aiemmin tällä listalla, Mari ei tunne syyllisyyttä pukiessaan lihan ilot viattoman kesäiseen musiikkiin. Hiukset hulmuavat ja maasta nousee jotain, joka ottaa ”hameen pois, pikkuhousutkin pois, avaa pienet reidet, vie pientä sormea ylös ja alas”.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Pussycat Dolls – I Don’t Need a Man

”I can get off when you’re not around” – siinä tietoinen valinta, jonka kontrasti joihinkin muihin listan kappaleisiin on suuri. Jotkut ovat hypänneet sänkyyn muiden kanssa kostoksi, mutta entä itsetyydytys koston muotona? Pussycat Dolls laajentaa ärtymyksen käsittelyä suuntaan, joka on jäänyt monelta huomaamatta.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Crispin Helion Glover – Auto-Manipulator

”Women are sweet and girls are honey, but beat your meat and save your money” ovat alkusanat tälle ilottelulle. Kappale ei ole mitään muuta kuin onanoinnin ylistystä, ja King of Rockin aikaiselta Run-D.M.C.:ltä kuulostava rap-metal-tausta toimii useammankin hysteerisen toteamuksen pohjana.

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Divinyls – I Touch Myself

Tämän itsestään selvempää valintaa ei listalta voisi löytyä.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Buzzcocks – Orgasm Addict

”Well you tried it just for once
found it alright for kicks
but now you found out
it’s a habit that sticks”

Kaikkien aikojen runkkubiisin salaisuus piilee sen julkeassa asenteessa. Runkkaria ivaava kappale luettelee kaikki ne häpeän aiheet, joista vanhemmat varoittivat: tahrat farkuissa, lihan kipeytymisen ja maanisen riippuvuuden. Pilkaten huohottava taustakuoro lisää suolaa haavoihin. Mutta miten ihmeessä Pete Shelley ja kumppanit tietävät aiheesta niin paljon? Aivan.

Buzzcocks esiintyy Tampereen Klubilla ke 25.4 ja Helsingin Tavastia-klubilla to 26.4. Liput 23–27 euroa.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS

Kuten meille on huomautettu, olemme unohtaneet listasta vaikka mitä runkkukappaleita! Yksi, jonka unohtamista oikeasti karvaisine käsinemme harmittelemme, on Eddie Meduzan Runke Ball. Se siis tässä:

Video ei ole enää saatavilla

Ja jos välttämättä haluat nähdä videosta sensuroittamattoman videon, niin katso se täältä. (NSFW)

Prince sovittelee vanhemman valtiomiehen viittaa.

Armon vuonna 1987 Prince käveli vetten päällä. Liz Taylor oli julistanut leikkikaverinsa Michael Jacksonin Rockin, Popin ja Soulin Kuninkaaksi, mutta kaikki tiesivät kenen kutreille kruunu kuului. Kun lahjakkuus, työteliäisyys ja innoitus kipinöivät keskenään, syntyy sellainen luovuuden suurjännite, joka oli pitänyt Princen jatkuvassa liikkeessä Dirty Mind -albumista lähtien.

Mitä siis seuraavaksi?

Prince on aina ammentanut monenmoisista lähteistä, mutta Sign O’ the Times asettuu nimenomaan soul-tähtien perinteeseen, jonka mukaan jossain vaiheessa uraa kääriydytään vanhemman valtiomiehen viittaan ja käännetään katse sukupuolten välisistä asioista sukupolvikokemukseen.

Marvin Gaye, Curtis Mayfield ja Temptations muiden muassa olivat tehneet niin. Nyt Prince katsoi, että hänelläkin on velvollisuus jakaa näkemyksensä maailmanmenosta. Yhdysvaltain keskilännen kokoinen ego ehkä jopa vaati sitä.

”In France a skinny man
Died of a big disease with a little name
By chance his girlfriend came across a needle
And soon she did the same

At home there are seventeen-year-old boys
And their idea of fun
Is being in a gang called The Disciples
High on crack, totin’ a machine gun”

Voi voi sentään. Popkappaleelta ei kai ole reilua odottaa viiltävää yhteiskunta-analyysiä, mutta Princen huomiothan kuulostavat nolon ulkokohtaisilta, kohuotsikoista napatuilta.

B-osakin on suoraan tv-uutisista, mutta avaruussukkula Challengerin tuho sentään kirvoittaa jonkinlaisen oivalluksen ihmisluonnosta:

”It’s silly, no?
When a rocket ship explodes
And everybody still wants 2 fly”

Toisessa värssyssä retkahdetaan takaisin iltisretoriikkaan. Luonnonvoimat ovat julmia ja porttihuumeet kavalia. Minneapolis kärvisteli 1980-luvulla kemijärvimäisen rakennemuutoksen ja työttömyyden kourissa – jos on ihan pakko ottaa kantaa, eikö kotikaupungin varjoisilta kujilta olisi löytynyt mikrotason päivittelemistä?

Luultavasti Prince on vain liian itsekeskeinen ja omalaatuinen kaveri ns. todellisuuden kuvaajaksi saati kokonaisen sukupolven puhemieheksi. Mielikuvitusmaailmassaan liikkuessaan hän tekstittää usein ketterästi ja hupaisasti – jopa radikaalisti, kuten If I Was Your Girlfriendin sukupuoliroolipelissä. Sign O’ The Timesissakin hän on luontevimmillaan loppukevennyksessä:

”Let’s fall in love, get married, have a baby
We’ll call him Nate… if it’s a boy”

Entä se musiikki? Ei kai tämä mikään runoraati ole?

Sign O’ The Times kuulostaa siltä kuin mestari olisi ryhtynyt iltapuhteenaan veistelemään demoa ja hoksannut, että tästähän tulikin samalla valmista. Siitä narulle piukea konekomppi, hypnosekvenssi ja hajamielisesti murahteleva syntsa. Ja paljaan rangan päälle vielä bluesinkatkuisia kitaranulvahduksia, jotka kertovat enemmän ajastaan kuin riisillinen murheen litanioita. Varsinaisen äidinkielensä – sävelet, harmoniat, rytmit ja soundit – Prince hallitsee viimeistä idiomia myöten.

Video ei ole enää saatavilla

Minussa on enemmän miestä kuin sinussa koskaan.

Joskus ripaus tai jopa kunnon kauhallinen naisellisuutta voi olla miehisen vetovoiman sydän. Doo wop on hyvä esimerkki tästä. Sitä lauloivat kovien korttelien  jätkät, porukalla. Kuin jengissä. Perinteinen maskuliinisuus yhdistyi herkkyyteen, jota ilmensi puhtaimmin suvereeni falsettilaulu. Se oli machoilua, mutta sävykästä sellaista.

Kiss sopii tähän jatkumoon. Videokin vilisee viitteitä 50-lukuun. Princen kampaus ja musta nahkatakki ovat silkkaa James Deania, vaikka tyylissä näkyy myös 80-luku. Ja katsokaapa Wendyn kitaraa. Videon lavasteet voisivat olla jostain Elviksen tv-spesiaalista.

Kiss on häpeilemättömän seksikäs veto, jossa mies on selkeästi mies, vaikka laulaa korkealta, tanssi aistikkaasti ja käyttää napapaitaa. Princen ulosanti on huomattavasti kiinnostavampaa kuin esimerkiksi Manowarin tönkkösuolattu seksuaalisuus ruiskumaalattuine böönineen.

Mikä parasta, Prince rakastaa sinua juuri sellaisena kuin olet.

Women, not girls, rule my world
Shit, they rule my world
Act your age, mama,
not your shoe size
Maybe we could do the twirl
U don’t have 2 watch Dynasty
2 have an attitude
U just leave it all up 2 me
My love will be your food

U don’t have 2 be rich 2 be my girl
U don’t have 2 be cool 2 rule my world
Ain’t no particular sign I’m more compatible with
I just want your extra time and your kiss

http://www.dailymotion.com/video/x9wu33_prince-kiss_music

Kate Bush ryhtyi treenaamaan vuoden myöhässä Los Angelesin olympialaisten jousiammuntaan.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kymmenes osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen listalta puuttuu Beastie Boysin She’s On It. Sen voit kuunnella tästä.

Vuoden 1985 Top 30 (no okei, 29)

1. Kate Bush – Running Up That Hill
2. The Smiths –How Soon Is Now?
3. Simple Minds – Don’t You Forget About Me
4. Tears for Fears – Everybody Wants to Rule the World
5. The Waterboys – The Whole of the Moon
6. The Cure – In Between Days
7. The Cult – She Sells Sanctuary
8. Madonna – Into the Groove
9. The Pogues – Dirty Old Town
10. Killing Joke – Love Like Blood
11. Whitney Houston – How Will I Know
12. The Jesus & Mary Chain – Just Like Honey
13. Huey Lewis & the News – The Power of Love
14. Fine Young Cannibals – Johnny Come Home
15. Tom Waits – Downtown Train
16. Prince – Pop Life
17. Dire Straits – Money for Nothing
18. Sandra – (I’ll Never Be) Maria Magdalena
19. Paul Hardcastle – 19
20. The Replacements – Swingin’ Party
21. Prefab Sprout – Goodbye Lucille #1
22. New Order – The Perfect Kiss
23. Nick Cave & the Bad Seeds – Tupelo
24. Talk Talk – Life’s What You Make It
25. New Model Army – No Rest
26. Camper Van Beethoven – Take the Skinheads Bowling
27. Dinosaur Jr. – Repulsion
28. Jan Hammer – Crockett’s Theme
29. Nitzer Ebb – Warsaw Ghetto

Linkki soittolistaan tästä.

Pop Life enteile Princen uran puolivälin harharetkiä.

Naiset ja herrat: the skinny motherfucker with the high voice lukkiutuu päänsä sisälle muutamaksi vuodeksi. Pop Life, Around the World in a Dayn toinen, äärimmäisen lyserginen single (Raspberry Beretin muistanette paremmin?) on kovin kaukana edellisten vuosien listajyrien energiasta. Nyt tarjolla on kokaiinia, pettymyksiä, väärää sukupuolta olevia lapsia ja psyyken huojuntaa.

Kaikki tämä näkyy jo pintapuolisessa vilkaisussa: svengi on jäänyt kauas purppuran tahraamille estradeille, ja prinssimme kävelee varpaillaan askeleen eteen, askeleen taakse, keskittyessään passiivis-aggressiivisessa kuulustelussaan kuuntelijan pieniin salaisuuksiin. Vaiko projisoidessaan omat salaisuutensa? Mitä Purple Rainin suosio tekikään 157-senttiselle perverssille kuninkaalliselle?

Vienosti aksentoiva piano, oktaaveja tapaileva bassokuvio, lakonisuuden altaaseen upotetut Wendy & Lisa tekevät omat kolmoishyppynsä Princen kaiuttimesta kaiuttimeen kimpoilevien toteamusten ympärillä. Kappale on täysin vailla ekstaattista kirkumista – ja isompaa kontekstia pohdittaessa käy selväksi, että Around the World in a Dayta ei kuvaa Raspberry Beretin teiniseksiunelmointi.

Seuraavat kaksi vuotta kuluivat popin prinssiltä paljon huuruisemmissa maisemissa, eikä tämä voi revisionistisesti olla suurikaan yllätys ottaen huomioon levyn muiden kappaleiden häiriintyneen, hauraan tasapainon. Suuri yleisökin sai tämän top 10 -singlen kautta pienen vihjeen supertähden ongelmista: Pop Lifen loppuun heitetty kierre tiivistää Tamborinen ja Temptationin kaltaisten albumiraitojen syvemmät virrat.

Kaikki Pop Lifen jo viittaama saavuttaisi huippunsa niin julkaisemattomiksi jääneiden tupla- ja triplalevyjen (Dream Factory, Crystal Ball) kuin vuoden 1987 kaksoisharhojen Camillen ja The Black Albumin kautta.

Jäljellä ei ole edes minuuttia, kun kappaleen nuorallatanssi päättyy verkkojen läpi putoamiseen kesken lauseen ”Unless it’s got that pop…“ ja hetkessä korvat täyttyvät yleisön buuauksesta ja vihellyksistä. ”Throw the bum out!” huutaa miesääni. Legendan mukaan nauhoitus on Princen pahamaineiselta vuoden 1981 kiertueelta, kun provokatiivisesti pukeutunut artisti lämmitteli yhtyettä nimeltä The Rolling Stones.

Pop Life on keskeinen, äärimmäisen individuoitunut single Princen tuottoisimmalta kaudelta. Life it ain’t real funky, unless it’s got that pop.

Video ei ole enää saatavilla

A-Ha seuraa ABC:n ja New Orderin jalanjälkiä Nuorgamin Popklassikot-sarjan ykköseksi.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan yhdeksäs osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuu The Flying Lizardsin Sex Machine, joka oli listan 29:s. Kappaleen videon voit katsoa tästä.

Vuoden 1984 Top 30 (no okei, Top 29)

1. A-Ha – Take on Me
2. Don Henley – The Boys of Summer
3. Talk Talk – It’s My Life
4. Van Halen – Jump
5. Prince – When Doves Cry
6. The Cars – Drive
7. Cocteau Twins – Lorelei
8. The Replacements – Unsatisfied
9. Echo & the Bunnymen – The Killing Moon
10. Bronski Beat – Smalltown Boy
11. Sade – Smooth Operator
12. Bruce Springsteen & The E Street Band – Dancing in the Dark
13. The Smiths – What Difference Does It Make?
14. Alphaville – Forever Young
15. The Chills – Pink Frost
16. Bryan Adams – Run to You
17. Modern Talking – You’re My Heart, You’re My Soul
18. U2 – The Unforgettable Fire
19. Corey Hart – Sunglasses at Night
20. Madonna – Material Girl
21. The Style Council – Shout to the Top
22. Dead or Alive – You Spin Me Round (Like a Record)
23. Nik Kershaw – The Riddle
24. The Jesus & Mary Chain – Upside Down
25. Killing Joke – Eighties
26. The Minutemen – Corona
27. Propaganda – Dr. Mabuse
28. Scritti Politti – Wood Beez (Pray Like Aretha Franklin)
29. The Fall – C.R.E.E.P.

Linkki soittolistaan tästä.

Prince osaa myös minimalismin.

Tekisi mieli sanoa, että pieni on kaunista.

Koska Minneapolisin pikkujättiläinen voisi kuitenkin tulkita tämän kettuiluksi, ilmaistaan asia toisella kliseellä.

Joskus vähemmän on enemmän. Kuten esimerkiksi When Doves Crylla, jonka täytyy olla kaikkien aikojen minimalistisimpia diskohittejä.

Kappaleella ei esiinny muita muusikoita kuin Prince itse. Hän soittaa kitaralla intron ja kaksi sooloa sekä koskettimilla riffinpätkiä.

Kappaleen tärkein instrumentti on kuitenkin sitä lähes yksin kuljettava Linn Lm-1 -rumpukone, jolle Prince ohjelmoi niin tymäkän rytmin, että harva kappaletta joranneista edes huomaa, ettei tanssiraidassa ole lainkaan bassoa.

Osa kappaleen kiehtovuudesta tulee sanoituksesta. Tekstin analyysi vanhemmilta opittujen virheiden toistamisessa parisuhteessa on Princen todennäköisesti hienoin hetki tekstittäjänä.

“How can you just leave me standing
Alone in the world that’s so cold
Maybe I’m just too demanding
Maybe I’m just like father too bold
Maybe you’re just like my mother
She’s never satisfied
Why do we scream at each other
This is what it sounds like
When doves cry”

Kuten moni mestariteos When Doves Cry syntyi oikeastaan vahingossa. Princen supertähtielokuva Purple Rain oli jo muuten valmis, mutta tarvitsi ohjaaja Albert Magnolin mukaan vielä yhden kappaleen kuvaamaan sankarin parisuhteen ongelmia. Seuraavana aamuna Prince sävelsi aiheesta kaksi kappaletta, joista When Doves Cry valittiin elokuvaan.

Tuloksena oli kesän 1984 suurin pophitti (jättäen Bruce Springsteenin Dancing in the Darkin Yhdysvaltain singlelistan kakkossijalle – asia, josta Pomo jaksoi valittaa vielä vuoden 1995 Greatest Hits -kokoelmansa kansiteksteissä) ja 1980-luvun kappaleita mittavien pollien top kympin vakiovieras.

Video ei ole enää saatavilla

Purple Rain -elokuvan materiaalia melko runsaasti hyödyntävän videon ohjasi purppuramaestro itse.

Toimitus huomauttaa, että Purppuramaestron matskuja vahditaan internetissä poikkeuksellisen tarkasti, joten voimme tällä hetkellä tarjota vain äänettömän version videosta.

Bonus!

When Doves Cryta on versioitu useaan otteeseen. Kiehtovaa voimaa on erityisesti Patti Smithin vuonna 2002 levyttämässä versiossa. Smith on kertonut lukeneensa kappaleen ennen muuta sodan vastaisena ja tulkinneensa itkevät kyyhkyt rauhanlinnuiksi.

Video ei ole enää saatavilla

ABC oli parhaimmillaan heti esikoisalbumillaan Lexicon of Love, joka poiki The Look of Loven lisäksi hitit Poison Arrow ja All of My Heart.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan seitsemäs osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuu Joan Jett & the Blackheartsin kappale I Love Rock N Roll. Lisätäksemme karkeaa merisuolaa märkiviin haavoihinne, olemme sisällyttäneet soittolistalle kappaleesta The Rock Mastersin (älkää kysykö) perin hidiöösin version.

Soittolistalla on kaikkea muuta kuin definitiivinen versio kahdesta muustakin kappaleesta: Split Enzin Six Months Leaky Boatsista kuullaan Extravagenza-albumilla julkaistu live-versio vuodelta 1993, kun taas Bow Wow Wow’n I Want Candysta kuullaan myöhemmin uudelleen äänitetty versio.

Näiden kolmen kappaleen alkuperäiset versiot voit kuunnella Youtuben avulla tästä (Joan Jett), tästä (Split Enz) ja tästä (Bow Wow Wow).

Vuoden 1982 Top 30

1. ABC – The Look of Love
2. Michael Jackson – Billie Jean
3. Madness – Our House
4. Violent Femmes – Blister in the Sun
5. The Clash – Rock the Casbah
6. Yazoo – Don’t Go
7. Dexys Midnight Runners – Come On Eileen
8. Grandmaster Flash & The Furious Five – The Message
9. Prince – Little Red Corvette
10. Lords of the New Church – Russian Roulette
11. Roxy Music – More Than This
12. New Order – Temptation
13. Billy Idol – White Wedding
14. Tears for Fears – Mad World
15. Carly Simon – Why
16. Toto – Africa
17. Associates – Party Fears Two
18. Duran Duran – Hungry Like the Wolf
19. Simple Minds – New Gold Dream (81-82-83-84)
20. Prefab Sprout – Lions in My Own Garden (Exit Someone)
21. Blancmange – Living on the Ceiling
22. Orange Juice – Rip It Up
23. Patrice Rushen – Forget Me Nots
24. Split Enz – Six Months in a Leaky Boat
25. Bow Wow Wow – I Want Candy
26. The Rock Masters – I Love Rock N Roll (Joan Jett)
27. Malcolm McLaren – Buffalo Gals
28. The Pale Fountains – Thank You
29. Eurythmics – Love Is a Stranger
30. Kid Creole & The Coconuts – Stool Pigeon

Linkki soittolistaan tästä.

Prince, aina valmiina "rattiin".

Autolaulut ovat vankka osa rockin juuria, oli kyseessä sitten Nat Cole Trion Route 66 (1946), Artie Shibleyn and His Mountain Dew Boysin Hot Rod Race (1950) tai Ike Turnerin Oldsmobilen V8-moottorista kertova Rocket 88 (1951), jota usein pidetään ensimmäisenä varsinaisena rock-levytyksenä.

Alusta lähtien rock ja auto, nämä kaksi rakastavaista, ovat kaahanneet pitkin unelmien valtateitä käsi kädessä ja nasta visusti laudassa. Autoklassikkoja ovat kiidättäneet ulos tallista ja myyntilistoille kaikki Chuck Berrystä Dr. Drehen ja Rushista The Beach Boysiin.

Kuten niin usein autolauluissa, myös Princen klassisessa Little Red Corvettessa auto on vain vertauskuva. Auto saattaa symboloida romantiikkaa, vapautta tai nuoruutta, mutta useimmiten se taitaa kuitenkin merkitä seksiä. Niin myös tällä kertaa.

Little Red Corvettessa pieni punainen vauhtihirmu ei vain symboloi seksiä, vaan se on seksiä. Kyseessä ei nimittäin ole oikeasti auto, vaan nainen. Tätä ylikierroksella käyvän seksuaalisuuden perikuvaa eivät kiinnosta muut kuin yhden illan suhteet:

”See you’re the kinda person
That believes in makin’ out once
Love ’em and leave ’em fast”

Prince menee vipuun, vaikka hänen tulisi tietää paremmin:



”I guess I must be dumb
Cause you had a pocket full of horses
Trojan and some of them used”

Hän kuitenkin uhrautuu epäitsekkäästi tämän nymfomaanin hyväksikäytettäväksi – onhan sentään lauantai-ilta:



”But it was Saturday night
I guess that makes it all right
And you say what have I got to lose?”

Kaikesta seksuaalisuudestaan huolimatta Prince paljastuu Little Red Corvettessa moralistiksi:

”Little red Corvette
Baby you’re much too fast, yes you are
Little red Corvette
You need to find a love that’s gonna last”

Corvette kiihtyy laulun edetessä yhä ristiriitaisemmaksi valtoimenaan tyrskyävän seksuaalisuuden ja moralisoivan misogynian leikkikentäksi. Naisen vartalo on melkein laittoman kutsuva houkutin:



”A body like yours
Oughta be in jail
’
Cuz it’s on the verge of bein’ obscene”

Princen tehtäväksi tulee tämän villikon kesyttäminen:

”Move over baby, gimme the keys
I’m gonna try to tame your
little red love machine”

Kertosäkeissä hän soimaa tyttöä kevytkenkäisyydestä, mutta iskee väliin pornahtavan suorasukaisia säkeitä, kuten:

”Girl, you got an ass like I never seen
And the ride… I say the ride is so smooth
you must be a limousine”

Musiikillisesti Little Red Corvette edustaa purppuraisen funkatöörin pop-osaamista parhaimmillaan. Tämäkin puoli kappaletta on kiehtovan ristiriitainen. Säkeistöjen pahaenteisesti lipuva ja melkeinpä surumielinen käynti matelee suoraan suurkaupungin varjoisilta sivukujilta, joita tähtinä hohtavat pilvenpiirtäjien valot eivät koskaan täysin valaise.

Kertosäkeessään kappale laukeaa (sisältönsä mukaisesti!) duurissa ilakoivaksi melodiaksi, joka on Princen ikimuistoisempia. Soundiltaan se edustaa emoalbuminsa, tekijänsä läpimurtolevyn, 1999:n kiehtovaa soundia, jolla Prince oli elektronisimmillaan.

Little Red Corvette muuttuu kertosäkeessään sitä edeltävästä syntetisaattoripopista puhtaaksi poprockiksi. Se kuvastaa hyvin Princen taitoa tehdä kokeellisista soundeista helposti sulatettavaa poppia. Musiikillisesti seikkailullisen kappaleen kruunaa yksi rock-musiikin perinteisimmistä elementeistä – kitaristi Dez Dickersonin ulvova soolo.

Kuten niin usein parhaassa pop-musiikissa, ristiriidat tekevät Little Red Corvettesta kiehtovan, ja melodiansa ansiosta se on ikimuistoinen. Se ei siis ole vain autolaulujen muotovalio, vaan kuolematon popklassikko. Toisin kuin Prince luulee, suhde tämän Corvetten kanssa ei jää yhden illan jutuksi.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Siitä, onko Jackie Brenston and his Delta Catsin (yhtye oli todellisuudessa Ike Turner ja hänen The Kings of Rhythm -yhtyeensä) Rocket 88 kaikkien aikojen ensimmäinen rock-biisi, voidaan olla monta mieltä. Oli miten oli, se esittelee rockin ja autojen pitkän ja rakastavaisen suhteen tuoreena ja ujostelevan kukkeana.

Video ei ole enää saatavilla

Prince haluaa olla rakastajasi. Hän haluaa olla veljesi, siskosi ja äitisi, ainoasi.

1980-luku alkoi viimeistään vuonna 1979. I Wanna Be Your Lover oli ensimmäinen single Princen toiselta levyltä. Se oli miehen ensimmäinen listoilla ja radiossa menestynyt single eli pitkälle 1990-luvulle jatkuneen, täydellisyyttä hipovan voittokulun lähtölaukaus.

Biisinä I Wanna Be Your Lover on äärimmäisen toimivaa funkia ja jo sellaisenaan kova tanssilattia-burneri. Sen lisäksi ajassa 2:30 alkava ja loppuun asti jatkuva instruosio on ensimmäisen 40 sekunnin ajan aivan täydellistä luupattavaa – eli erikoispitkien edittien tekeminen biisistä diskokäyttöön on ollut helppoa, hyödyllistä ja hauskaa. Biisi löytyykin Paradise Garagen soittolista-arkistoista ja tuorein edit taitaa olla vuodelta 2010, Dimitri from Parisin:

Soundiltaan I Wanna Be Your Lover seisoo tukevasti aikansa mustan discofunkin puolella. Princen nerokas tapa yhdistellä funkia pop- ja rocksoundeihin sekä –melodioihin alkoi toden teolla nostaa päätään vasta seuraavalla levyllä, Dirty Mindilla. Michael Jacksonin Don’t Stop ’Til You Get Enough suht puhtaine discogrooveineen on hyvä verrokki. Paitsi, että Prince ei ole lähellekään niin kova levy kuin Off the Wall. Ja Princen Thriller-hetki koitti vasta kolme levyä myöhemmin Purple Rainilla.

”I wanna be your brother /
I wanna be your mother and your sister, too /
There ain’t no other /
That can do the things that I’ll do to you”

I Wanna Be Your Lover on viettely, mutta ei macho sellainen. Prince haluaa olla rakastajasi. Hän haluaa olla veljesi, siskosi ja äitisi, ainoasi. Herkkänä miehenä hän ei halua painostaa, mutta… Tässä on haussa samanlainen syvällinen yhteys kuin myöhemmin loistavalla If I Was Your Girlfriendillä.

I Wanna Be You Lover oli ensimmäinen kuolematon Prince-klassikko.

Video ei ole enää saatavilla

Siellä kurkkii se yksi.

Nyt kun voimme jo 98,9 prosentin todennäköisyydellä sanoa, että Prince astuu Hartwall Areenan lavalle klo 20 maissa, alamme valmistautumaan illan narsismihurmioon kuuntelemalla kappaleita, joissa kerrotaan syviä totuuksia idolistamme. Kuten Kauko Röyhkän virallinen FB-feed asiayhteydestä irroitettuna sanoo: ”Silti nämä narsistit ja mukakapinalliset ovat aina silloin tällöin kirjoittaneet jotain, jossa on pisara totuutta.”

Ice Cube – What Can I Do?
Eminem – Without Me
Salt-N-Pepa – Whatta Man
The Notorious B.I.G. – Nasty Girl
Kemmuru – Tikiksen Prince
Missy Elliott – Work It
Prince & The New Power Generation – My Name Is Prince
Bloodhound Gang – The Bad Touch
Queen – Princes Of The Universe

Kuuntele soittolista Prince mainittu.

Pidän naisista, mutten silti halua heitä promokuviin kanssani.

Kaiken takana on nainen. Princen takana on useampi nainen. Tässä on yksi heistä, Princen yhtyeen tanskalainen basisti Ida Nielsen.

Kauan olet soittanut Princen kanssa ja miten päädyit bändiin?

”Noin yhdeksän kuukautta. Sain viime elokuussa soiton Princen edustajalta, että Prince haluaisi jammailla kanssani. Sitten minut kutsuttiin Minneapolisiin koesoittoihin. Se oli todella hullua. Luulin ensin, että koko juttu oli vitsi. Jos maailmassa oli ollut joku muusikko, jonka kanssa olin halunnut soittaa, se oli Prince.”

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämässäsi?

”En osaa nimetä vain yhtä. Lempibiisini vaihtuvat, enkä saa mitenkään nimettyä vain yhtä, jota olen kuunnellut eniten. Prince-biiseistä olen varmasti kuunnellut eniten Alphabet Streetiä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä toivot dj:ltä, kun olet todella, todella humalassa?

”Riippumatta siitä, olenko humalassa vai en, toivon dj:ltä something funky. Näillä sanoilla.”

Mikä bändi tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia? Prince ei käy vastaukseksi.

”En osaa taaskaan sanoa vain yhtä. Koko ajan tapahtuu paljon siistiä, enimmäkseen pinnan alla. Tavaraa, joka ei koskaan pääse radioon, koska radio on nykyään niin kaupallinen. Enkä halua sanoa vain muutamaa nimeä, sillä en halua jättää ketään mainitsematta.”

Mitä musiikkia suostutte kaikki kuuntelemaan keikkabussissanne?

”Vanhaa soulia ja funkia.”

Mikä on ärsyttävin musiikkigenre, johon olet koskaan törmännyt?

”Pidän tarvittaessa mistä tahansa musiikista, jos se on tehty sydämellä ja rakkaudella. Ärsyttävintä on sydämetön musiikki.”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi? Missä olit, kun kuulit siitä?

”Michael Jacksonin. Minun piti soittaa sinä iltana vielä keikka Tanskassa. Muistan, kuinka kaikki olivat illalla niin surullisia ja soittivat Jacksonin musiikkia. Sen ja seuraavien päivien keikat eivät olleet mitenkään erityisiä, sillä kaikki olivat niin surullisia. Jackson oli niin loistava muusikko ja artisti.”

Mikä on suosikkisanoituksesi?

”En usko, että minulla on. Tekstit ovat aina viimeinen asia, jota biisissä kuuntelen. Muusikot, jotka tekevät erinomaisia biisejä ja erinomaisia tekstejä, tekevät minuun vaikutuksen.”

Mitä musiikkia todennäköisimmin suosittelet kiinnostavalle tuttavuudelle?

”Janelle Monáeta. Hän on todella cool. Monáella ja koko hänen koko bändillään on uusi, oma ja tyylitajuinen soundi.”

Kenen lauluääni saa selässäsi soimaan hyyn?

”Voisin taas sanoa Prince. Mutta Stevie Wonder. Hänen äänestään kuulee, että kappaleet tulevat sydämestä.”

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Olen laulanut vain kerran karaokea. Olin silloin Aasiassa, ja musiikkivalikoima oli vähän mitä oli. Mutta sanon, että Lady Marmaladen.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen kuolleen artistin olisit halunnut nähdä livenä?

”Ehdottomasti James Brownin. Olen niin pahoillani, etten ikinä ehtinyt.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi ollaksesi coolimpi kuin olet?

”En.”

Mikä on ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi?

”En osaa nimetä yksittäistä biisiä, mutta olen kasvanut ABBA:n kanssa. Muistan lapsuudestani erityisesti Dancing Queenin. Se on todella tarttuva ja iski minuun silloin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on edellinen erittäin hyvä biisi, jonka olet kuullut?

”Kuulen harvemmin oikeasti uusia kappaleita. Mutta viimeisin biisi, jota en ollut ennen kuullut on Amel Lerrieux’n No One Else. Prince esitteli sen minulle ja nyt olemme soittaneet sitä keikoillamme. Se on balladi, jossa on vain piano ja laulaja, mutta se riittää.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on todennäköisin syy sille, ettet pidä jostain kappaleesta?

”Biiseissä on monta aspektia. Kappaleen ei tarvitse olla monimutkainen, mutta se ei saa myöskään olla liian yksinkertainen. Jos on hyvä groove, ei tarvitse niin montaa sointua tai monimutkaista melodiaa. Mutta jos ei ole groovea, niin melodialta vaatii enemmän. Huonossa biisissä on huono melodia, eikä groovea.”

Mikä on levykokoelmasi noloin levy?

”En häpeä levyjäni, koska pidän niistä kaikista ainakin jollain tavalla.”

Vinyyli, cd vai mp3?

”Pidän vanhoista vinyyleistä, mutta nykyään mp3:sista. Sanon näin, koska en halua joutua formaattikeskusteluun. Mp3:sina. Kaipaan sitä, kun vinyyleiltä täytyi kuunnella levyt kokonaisina ja keskittyen. Cd:iltä tai mp3:sista on helppo skipata biisien biisi. Koko ajatus kokonaisista albumeista on nyt katoamassa, mikä on sääli. ”

Mitä muuttuu musiikkibisneksessä seuraavan 10 vuoden aikana ja mikä säilyy?

”Haluaisin tietää saman, koska minulla ei ole mitään ideaa. Nyt olemme jonkin tuntemattoman reunalla. Kun cd:itä ei myydä niin paljoa, jotain muuta on tapahduttava. Lisäksi on paljon muusikoita, jotka tekevät musiikkia kotona tietokoneillaan. Paljon undergroundia tapahtuu siis, koska se on mahdollista.

En tiedä, selviävätkö suuret levy-yhtiöt vai eivät. Nyt he tekevät todella turvallista ja riskitöntä materiaalia, mikä ei ole hyväksi musiikin moninaisuudelle. Onneksi vastapainoksi on näitä omaa itseään toteuttavia makuuhuonepoppareita. Ehkä ihmiset lopettavat huolehtimasta siitä myyvätkö levyt tai soivatko ne radiossa, jolloin musiikista tulee aidompaa.”

Kun soitat Princen bändissä, turhauttaako konserttien peruuttaminen sinua?

”Itse asiassa Prince ei ole peruuttanut yhtään konserttia sinä aikana, kun olen ollut bändissä.”

Millä todennäköisyydellä soitatte Helsingissä?

”Hyvin todennäköisesti.”

Sama prosentteina kiitos?

”Mitä tahansa voi aina tapahtua, enkä halua laittaa päätäni vadille, mutta sanon että 98%. Käytännössä setarkoittaa sitä, että me soitamme keikan varmasti, ellei jotain todella outoa ja ennustamatonta tapahdu.”

Prince Helsingin Hartwall-areenalla 21.7.

Prince tulee, oletko valmis?

Tänään tulivat myyntiin liput Princen heinäkuiselle Helsingin-keikalle. Se ei tarkoita vielä mitään. Se ei todellakaan tarkoita sitä, että Prince olisi tulossa Suomeen. Suomessa on aiemminkin myyty lippuja hänen korkeutensa keikoille, mutta keikkoja ei ole nähty.

Princen keikkojen peruuntumisista on tullut samanlainen kollektiivinen trauma kuin viime hetken lätkätappioista tai Speden kuolemasta. Mutta siinä missä kaksi MM-kultaa ovat kuitanneet pahimmat lätkätraumat, niin Spede pysyy maatuneena eikä Princeä ei ole vieläkään saatu Suomeen.

Kansa taistelee, Prince peruu. Missä sinä olit, kun kuulit Princen peruneen Suomen-keikkansa? Kolme kokenutta Prince-fania kertoo tarinansa.

Antti Isokangas: Eka kerta sattuu

”George Michaelin piti esiintyä Faith-kiertuellaan Helsingin jäähallissa huhtikuun 25. päivänä 1988. Minulla oli lippu keikalle. Muistan elävästi keikkapäivän aamun ja sen hetken, kun kuulin konsertin peruuntumisesta Radio Cityn aamulähetyksestä. Söin aamiaista pohjoishaagalaisessa opiskelijasolussani ja nielaisin paahtoleipää pettymyksestä väärään kurkkuun. Njassa esitti radiossa parhaan George-imitaationsa raaputtamalla parransänkeään mikrofoniin.

Elokuun alussa Princen oli määrä esiintyä samassa paikassa. En muista ollenkaan, missä tai miten kuulin keikan peruuntumisesta.

Muistan erinomaisesti, kuinka paljon vaivaa näin päästäkseni keikalle. Olin mennyt juuri Rovaniemelle armeijaan, eikä Lapista ollut noihin aikoihin helppoa hankkiutua popkonserttiin Helsinkiin, varsinkaan jos oli varusmies ilman lomavuoroa. Täytyi järjestää kaveri jonottamaan lippuja, neuvotella loputtomasti lomavuoroista, lahjoa komppanian kirjuri ja lopulta valehdella kusipäiselle luutnantille epätoivon vimmalla.

Mutta itse peruutus? Ei minkäänlaista muistikuvaa. Kyseessä on todennäköisesti post-traumaattinen stressihäiriö, jollaisia esiintyy lääketieteellisen kirjallisuuden ja Vietnam-elokuvien mukaan erityisesti sotilailla.

Se mikä ei tapa, tekee katkeraksi. Siksi oli oikeastaan hyvä, että koin ensimmäinen Prince-peruutukseni nuorella iällä. Princen seuraavan Helsingin-keikan peruuntuminen keväällä 1990 oli jo huomattavasti vähemmän traumaattinen kokemus. Viimesyksyinen tulee-eipäs-tule-farssi ei tuntunut enää juuri miltään, osittain tosin sen vuoksi, että sen tapahtuessa olin lopultakin onnistunut todistamaan Princen olemassaolon omin silmin Lontoossa vuonna 2007.

Tästä huolimatta suhtaudun heinäkuiseen keikkaan varovaisen optimisesti. Ehkä Prince todellakin tulee ensimmäistä kertaa Suomeen – ja mikäs sen hienompaa. Ehkä ei tule – mutta ei se mitään. Eiköhän yhdeksäntoista vuoden kuluttua koita taas uusi tilaisuus. Kuten George Michael sanoisi: You gotta have faith. Faith faith faith.”

Antti Isokangas on helsinkiläinen konsultti, joka on toiminut aikoinaan mm. Rumban, Radiomafian, Imagen ja Nyt-liitteen avustajana.

Aku-Tuomas Mattila:
Teidän korkeutenne, pitäkää konserttinne

”Princen tulosta Suomeen on uutisoitu neljä kertaa ja tänään tuli kolmannen kerran konserttiliput myyntiin. Konserttiin on aikaa vielä puolitoista kuukautta, joten Princellä on vielä monta päivää aikaa peruuttaa keikkansa.

Edellisellä kerralla viime syksynä homma meni järjestäjien kannalta paremmin, sillä keikka perutettiin ennen kuin lippuja ehdittiin myydä. Kahdelle ensimmäisellä kerralla liput myytiin loppuun, joten järjestäjien oli hoidettava tuhansia takaisinlunastuksia.

Minä olen onnistunut kahdesti tilaamaan liput Princen konserttiin. Vuonna 1988 sain jollain ihmeen tuurilla ja yhdellä puhelinsoitolla peruutuspaikat noin kuukautta ennen keikkaa ja vain noin viikkoa ennen peruutusta. Onnekseni olin mökillä, kun kuulin radiosta uutisen enkä edes ehtinyt postiin lunastamaan kahta tilaamaani lippua.

Toisella kertaa vuonna 1990 tuli nähtyä vaivaakin enemmän. Toukokuisen keikan liput tulivat myyntiin marraskuussa 1989, ja kahden abiturienttikaverini kanssa lähdimme heti ensimmäisen koulutunnin jälkeen kotiini näpyttämään Lippupalvelun puhelinnumeroa. En muista kuinka kauan soittelimme, mutta liput onnistuimme saamaan koko seitsemän hengen seurueellemme.

Liput toimitettiin tuonaikaiseen tapaan postiennakolla ja jokainen porukastamme maksoi minulle osuutensa käteisenä eli lunastuspäivänä marssin lähipostiimme mukanani seteleitä noin tuhannen markan arvosta.

Princen viiden levyn (1999, Purple Rain, Around the World in a Day, Parade, Sign o’ the Times) täyskäsi oli saanut jatkokseen pari vähemmän kiinnostavaa albumia (Lovesexy ja Batman), joten en odottanut Princen keikkaa vuonna 1990 yhtä suurella innostuksella kuin kahta vuotta aiemmin enkä enää edes muista mistä kuulin uutisen peruuntumisesta. Silloin ei luettu uutisia netistä eikä ollut Facebookia, joka usuttaa vielä nopeampaan uutissivulle klikkaamiseen.

Todennäköisesti kuulin uutisen Rockradiosta tai sitten luin sen aamulla Hesarista. Päivämäärä oli kuitenkin maanantai 15.1.1990, koska löysin ’Prince peruutti’ -merkinnän vanhasta kalenteristani. En tiedä oliko senhetkinen harmistuksen tilani pienempi kuin paria vuotta aiemmin vai olinko aikuistunut, sillä ensimmäisen keikkapäivän (8.8.1988) Prince-tekstin eteen olin peruuntumisesta kuultuani lisännyt sanan fucking.

Viime syksynä tein työpaikkani sähköiseen kalenteriini private-varauksen ilmoitetulle lipunmyynnin alkamishetkelle, jotta kukaan ei kutsuisi minua palaveriin eikä muutenkaan häiritsisi ko. hetkenä, mutta turhaan, sillä Prince ehti peruuttaa ennen kuin lippuja myytiin.

Nyt neljännellä kerralla ajattelin jättää keikan kokonaan väliin ja viettää mielummin leppoisaa iltaa mökillä. En oikein usko, että Prince saapuu Suomeen, mutta jos saapuu, niin tiedän kyllä, mitä mietin saunassa istuessani.”

Aku-Tuomas Mattila on turkulainen Business Controller, joka vapaa-aikanaan aktivoituu popmaailmassa mm. kirjoittajana (Sue) ja levymogulina (Plastic Passion).

Jarmo Juhala: Olin unohtanut jo kaiken

”Viime syyskuussa sain tekstiviestin, joka oli täynnä VERSAALIA. Se sanoi, että Prince  esiintyy Helsingissä 15.10.2010. Kaikki palasi mieleeni.

Olin yksi heistä, jotka olivat jo kauan sitten pidelleet käsissään Princen Helsingin-konsertin lippua. Kun 1990 keikka tuli myyntiin, pinnasin koulusta ja ryhdyin systemaattisesti suorittamaan tehtävää, jossa työkaluna oli vihreän Ericssonin luurin mekaanisesti sormella pyöritettävä valintalevy ja tarkoituksena hankkia pääsylippu Lippupalvelusta. Yli 20 vuotta sitten ääni ei kertonut soittajan olevan ’edelleen jonossa’, vaan ainoastaan tuuttasi varattua.

Sillloin Neuvostoliiton Suomelle lahjoittama Maailman rauha -patsas oli vielä tuore, mutta tuolloin sai jo kolmannen valtakunnallisen tv-kanavan kaapelitalouksien ulkopuolellakin näkyviin, kun viritti antennivahvistimen ja seisoi piuha kädessä oikeassa kohdassa huonetta. Tällä tavoin olin nähnyt 1988 Lovesexy-kiertueen keikan Kolmoskanavalta –  jonka esittämisestä edelleen lämpimät kiitokset.

’Lippupalvelu’, kuului lopulta luurista. Tein tilauksen, keksin selityksen poissaololle koulusta ja pääsylippu tuli postissa. Hiphurraa!

Kuten tiedämme, keikka peruuntui. Sain rahani takaisin, mutta kaikki menetti merkityksensä. Kuten pettyneet nuoret miehet kautta aikojen ovat tehneet, päätin karata merille. Päädyin Upinniemeen, Helsingin Laivastoasemalle.

Onneksi elämä tuli väliin. Sain muuta ajateltavaa ja saatoin unohtaa. Tosin jonakin iltana Etelärannan Victor’s-klubilla dj soitti tuoreen Sexy MF -singlen ja pakkomielteet palasivat.  Oireet helpottivat myöhemmin 1990-luvulla, kun saattoi huomata Princen uuden musiikin päätyvän yhä harvemmin soittimeen.

Illalla 30.9.2010 saapui uutinen, ettei luvatun keikan lipunmyynti alakaan seuraavana aamuna. Vähän myöhemmin selvisi, ettei se ala ollenkaan. Hohhoijaa. Nyt en paennut todellisuutta merille vaan sinne minne joka aamu – töihin.

Tätä jatkui, päivästä toiseen. Kunnes toukokuussa singahti mailboxiini viesti. Jälleen ISOJA KIRJAIMIA.  Olimme jo prince.org-sivuston keikkakalenterin pohjalta spekuloineet, mitä voisi tapahtua. Nyt päivämäärä oli selvinnyt. Helsinki 21.7.2011. Ah!

Nyt rohkenen esittää nöyrän vaatimuksen.  Arvoisa Prince Rogers Nelson, voisimmeko sopia, että tämä Helsingin-keikan reilut 22 vuotta kestänyt teasing foreplay -osuus olisi nyt nähty. Käydään asiaan. Loikkaa estradille ja näytä, mistä Minneapolisin skinny motherfucker with the high voice on tehty. Me lupaamme seurata perässä: tulla hulluiksi, mennä pähkinöiksi ja etsiä purppurabanaania, kunnes meidät pistetään lukkojen taakse.”

Jarmo Juhala on digimediatuotannon projektipäällikkö, joka on aiemmin avustanut mm. Trendi, Rumba, City ja HS/Nyt -lehtiä.