Prince Rama eli Taraka ja Nimai Larson.

Jos et sattunut huomaamaan, maailmanloppu tuli ja meni. Ostoskanavan sloganin mukaan: ”Muistatko vielä nämä hitit?”

New York lokakuussa 2012. Sandy-myrsky riepottelee kaupunkia 110 kilometrin tuntivauhdilla, aallot nousevat viisimetrisiksi ja osavaltioon julistetaan hätätila. Hoarderit tyhjentävät markettien hyllyt. On tullut aika hyväksyä tosiasiat: elämme kovia aikoja, eikä tämä ole enää se maailma, jossa Bill Clinton puhaltaa saksofoniin ja bensa maksaa dollarin gallonalta. Kukaan ei tosin taida tietää sitä generaattorien valaisemassa Goldman Sachsin tornitalossa.

Lopullisen myrskyn myötä saapuu myös kokoelmallinen lopun aikain suurimpia hittejä. Kappaleiden alkuperäiset esittäjät ovat tietysti kuolleet apokalypsissä, joten heidän kadotettujen sielujensa on kanavoitava musiikki levylle brooklyniläisen psykerockduo Prince Raman kehojen kautta. Tyylilajeina ovat: ”motorcycle rock”, “new-wave grunge”, “tribal goth”, “Arabic pop” ja “ghost-modern glam.”

Kuvitteellisten artistien musiikkia sisältäviä albumeja on kuultu ennenkin, eikä Top Ten Hits muutenkaan ole spirituaalisia aerobic-videoita ja mystissävytteistä Kickstarter-leffaa työstäneen yhtyeen konsepteista omituisin. Tarttuvin ja tyylilajeiltaan monimuotoisin se kuitenkin on. Syvällä itämaisissa vaikutteissa uiskentelu on ollut Prince Raman musiikin raskaimmin sulatettavaa antia. Nyt suuntana ovat albumin nimen mukaisesti hitit, joskin ehkä vesipiipusta imetyt sellaiset.

Yhtyeelle tyypilliseen tapaan Top Ten Hitsin musiikki tähtää aina eheyttävään kliimaksiin. Harjoittelemalla oikeita asentoja opitaan hengityksen dynamiikka, mielen ollessa rauhallinen opitaan käyttämään aisteja hyväksi. Rage Peacen So Destroyed pulputtavine syntikoineen ja farfisoineen alkaa laiskasti funkkaavana mantrana, kunnes muuttuu liekehtiväksi puhdistautumisriitiksi. Kun vanhalta Techno Twins -biisiltä kuulostava Motel Memoryn We Will Fall in Love Again päättää albumin, on valaistuminen jo lähellä.

Video ei ole enää saatavilla

Parhaimmillaan duo on kuin Bananarama sähköshokkihoidossa tai The Bangles sonnustautuneena neonpermanenttiin. I.M.M.O.R.T.A.L.I.F.E:n Those Who Live For Love Will Live Forever on supernovana räjähtävää ekstaattista Hi-NRG-diskoa, jonka messuavat lyriikat ja tribaalirummutus muuttavat eskatologiseksi karnevaaliksi. Nu Fightersin No Way Back raikaa Republica-henkisenä moottoripyöräodysseiana halki kuolleiden intiaanien reservaatin.

Suitsukkeenkatkuista häröilyä toki kuullaan edelleen (Taohausin Receive ja Black Elk Speaksin Fire Sacrifice). Musiikin vahvuus onkin siinä, että on vaikea epäillä hetkeäkään, ettei tämä ektoplasmalta hohkaava eminenssi tulisi jostain toisesta aikaulottuvuudesta. Ikuisuuden ja hyparxiksen väliltä. Prince Ramalle heidän lanseeraamansa ”Now Age” on todellisuutta – heidän ”kummitusmodernisminsa” ovat läpikuultavia vesileimoja ajan kudoksessa. Kaikki on tässä ja nyt. Lääkkeet!

Brooklyn rauhoittuu myrskyn jäljiltä. Hipsterit saavat jälleen olutta kauppojen täytetyiltä hyllyiltä. Jäämme odottamaan oikeaa maailmanloppua. Vuonna 2040 ilmasto on ehkä lämmennyt niin paljon, ettei meitä ole enää olemassa. Kuka kanavoisi Prince Raman kummitusten musiikin, kun todellinen Now Age koittaa?

85 Kosmisen diskon tahdittama manaussessio ja sen esiin tuoma esoteerinen sotku vaativat heittäytymistä. Ei suositella skeptikoille.

Video ei ole enää saatavilla

Lost Highway

73 Townes van Zandtin, Guy Clarkin ja Steve Earlen manttelinperijäksi mainittu nuori teksasilainen vetää neljännellä täyspitkällään esiin Dylan-kortin. Nimibiisi (Yhdysvaltain armeijan kuumasta tilanteesta vetäytymistä tarkoittava lyhennys lauseesta “Kiss My Ass, Guys, You’re On Your Own”) on kuin huumehoureinen päivitys Dylanin Subterranean Homesick Bluesista, ja sellaisenaan yllättävän rohkea poliittiinen kommentti yhdysvaltalaiselta kantri-artistilta, sillä siinä Irakin sota ei näyttäydy rivimiehen silmien läpi kovinkaan kauniina tai moraalisesti oikeutettuna. Muuten levy jatkaa Carllin aikaisempien linjaa: on tasamitoin baarinkatkuista kantrirokkia (Stomp & Holler, Hard Out Here) ja reflektiivisiä balladeja (Thankful for Christmas, Hide Me). Parhaimmin jää nimikappaleen ohella mieleen Cary Ann Hearstin kanssa vedetty humoristinen duetto Another Like You. (Jean Ramsay)

Video ei ole enää saatavilla

Laura Gibson – La Grande

Barsuk

47 Laura Gibson on vieraillut muun muassa The Dodosin levyllä ja kiertänyt Pohjois-Amerikkaa The Decemberistsin Colin Meloyn lämppärinä. Kolmannella soololevyllään portlandilainen folk-seireeni yrittää karistaa kulttisuosikin viitan harteiltaan ja nousta Barsuk Recordsin eturiviin Death Cab for Cutien ja Nada Surfin rinnalle. Mutta kuinka mitäänsanomattoman albumin Gibson onkaan tehnyt! Promokuvien asuntovaunut ja levynkannen räiskyvä nuotio antavat odottaa seikkailunhaluista road-folkia, mutta mitä vielä. La Granden laulut tuntuvat teennäisiltä ja ulkokohtaisilta viritelmiltä, joita oman navan ulkopuolinen maailma ei ole juuri inspiroinut. Gibsonin laulaa on ihan nätillä tavalla raaakkuvasti naukuen (vähän kuin juustoraastimella karkaistu Zooey Deschanel), mutta kappaleesta toiseen identtisesti. Kun Gibson ei pidä otteessaan, siirtyy huomio säestykseen – joka on puupirttimäisellä tavalla yhtä tyylitajuista kuin tylsää. Musiikkia maustavat elementit, kuten Lion / Lambin pseudo-bossanova, La Granden calexicomainen jolkotus tai muutaman kappaleen kevyt cocorosiemainen kokeellisuus, tuntuvat päälle liimatuilta eivätkä peitä sitä tosiasiaa, ettei Gibsonilla ole kuulijalle oikeastaan mitään sanottavaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Howler – America Give Up

Rough Trade

53 Howler oli New Musical Expressin mukaan vuoden 2011 kolmanneksi paras uusi bändi. Uskallan väittää vastaan. Ainakaan America Give Up -esikoisalbumillaan minnesotalaisyhtye ei pysty puhaltamaan riittävästi eloa reseptiin, jossa sinällään ei ole juuri mitään vikaa: otetaan yksi kappale esikoislevyn aikaista The Strokesia, perataan siitä liiallinen viileys, viskataan sekaan pari kauhallista Glitter Bandin ja muiden 1970-luvun glam-filosofien neanderthalilaista paalujunttaa ja maustetaan soppa pakollisilla Ramones-, Stooges– ja surf-irrotteluilla ja poikamaisilla woo-hoo-kertosäkeillä. Tuore digisingle Back of Your Neck on levyn selvästi paras kappale hulvattomine ulvahtelukoukkuineen ja rempseine takapotkukomppeineen. Muista biiseistä indieunohduksen The View’ltä löyhkäävän suonsilmäkkeen välttävät vain kivan tiukkasoundinen Told You Once ja ep:näkin julkaistu This One’s Different – jotka kuulostavat aika paljon The Strokesilta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Prince Rama – Trust Now

Paw Tracks

86 Jos festivaalijärjestäjillä olisi vähänkään tolkkua, tämä olisi iso otsikko kesän indierientoihin. Los Angelesin Not Not Funiin henkisesti assosioituva Prince Rama tuntuu valitettavasti lukeutuvan nykymusiikin vihatuimpiin nimiin. Yoko Onon krishnalaisuudelle itsensä antaneilta pakanatyttäriltä kuulostavat siskokset kieltämättä tekevät itsestään helpon maalin. Heidän ympärillään leijuu läpipääsemätön suitsukepilvi, jonka suojista voi heitellä käsitteitä kuten ”Now Age” ja ”Ghost Modernisms”. Trust Now hälventänee ennakkoluuloja. Se on duon tähän asti helpoin levy: itämaiset vaikutteet ja hippileijailu kuorrutetaan nyt aggressiivisella stoner rock -paahdolla. Äärimmäisen groovyt fuzz-kitarat ja sapattimaisen raskaat urkuriffit yhdistyvät popkoukkuihin. On kuin Fever Rayn avantgardekledjut olisi dumpattu muotitalon jäteastiaan ja roskisshoppailevat hipit ottaisivat ne tuunattavaksi. Ajoittain sisarukset vaikuttavat jonkinlaisilta vegaaniversioilta Lady Gagan egotrippailusta. Rituaalimusiikkia 2010-luvulle. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla