Primal Scream, kymmenen albumia takana, kuinka monta edessä?

Veteraanibändi päättää uransa pisimmän levytystauon huuruisimmalla albumillaan aikoihin.

2013-biisin alussa kuultava syntikkakuvio tuo mieleen The Whon Baba O’ Rileyn, mutta ihan niin kaukana otsikon markkeeraamasta nykyhetkestä Primal Scream ei tällä kertaa haahuile. 1970-luvun mallintamisen sijaan se pyrkii ajattomuuteen tai monien aikakausien sekasotkuun, kuten parhailla levyillään. Varsinaisesti ajankohtainen se ei tietenkään voi enää 27 vuotta ensialbuminsa jälkeen olla.

2013 tekee heti selväksi senkin, ettei More Light ole Screamia popeimmillaan. Jankkaava saksofoniriffi ottaa vetovastuun synalta, ja biisi kasvaa 9-minuuttiseksi trippailuksi, sisäsiistiksi kaaokseksi. Se säilyttää jännitteensä hyvin, ja seuraavana kuultava 7-minuuttinen psykedeelinen ja nimeään valoisampi River Of Pain -tunnelmointi on sekin täyttä, vaikka huuruista asiaa. Näiden jälkeen tuntuu silti vähän yllättävältä todeta, että ollaan kuultu vasta kaksi kappaletta. Niitä on levyllä kuitenkin 13!

Paha ylipituus onkin More Lightin suurin ongelma, tietysti myös siksi, ettei viiden vuoden levytystauon aikana ole kuitenkaan ihan hirveästi a-luokan materiaalia kertynyt. Albumi kestää lähes 70 minuuttia. Se on melkein aina liikaa tai vaatisi vähintään vanhanaikaisen tuplalevyn tyylisen draamankaaren. More Lightilla draamaa ei oikein ole, vain biisiä biisin perään. Onneksi kappaleet ovat sentään kohtalaisen vaihtelevia.

Screamin klassikoista lähimmältä vertailukohdalta tuntuu Vanishing Point. Se on synkempi, mutta seikkailu dubin, psykedelian, usvaisten balladien ja koneellisen rockin välimaastossa sujuu karkeasti samaan malliin. Vanishing Point on tietysti tiiviimpi ja aineksiltaan ihan eri tavalla timanttinen merkkiteos, joka tuntui omana aikanaan zeitgeistiä määrittävältä. Vastaavasti More Light on vain yksi aivan hyvä äänilevy muiden joukossa.

Pidän kyllä albumin tunnelmasta. Monesti aikaisemmin Screamilla on ollut musiikillisesti enemmän sanottavaa, mutta se on sanottu hampaat irvessä. Vuosituhannen vaihteen paikkeilla nokkamies Bobby Gillespien poliittinen uho meni vähän överiksi. Muistan, kun pian WTC-iskujen jälkeen brittilehdet uutisoivat yhtyeen soittavan keikoilla uutta biisiä nimeltä Bomb The Pentagon. Albumille se ei tuolla nimellä päätynyt, mutta vuoden 2002 Evil Heat on monista ansioistaan huolimatta aika pinnisteltyä nyrkinpuintia. Sitä seurannut Riot City Blues (2006) taas sortui tyhmän kapinoinnin ohella helvetin tylsään retrorokkaukseen.

Nyt yhtye kuulostaa vihaiselta vain muutaman ohikiitävän hetken ajan. Enimmäkseen se leijuu miellyttävässä narkoosissa, mistä voi tietysti halutessaan vetää halpoja yhtymäkohtia pillerien popsimiseen sun muuhun. Ei tätä musiikkia kuitenkaan ole pakko tulkita downer-päihtymyksen soundtrackiksi. Ahdistuksen ja klaustrofobian tilalla on riittävästi valoa ja sielukkuutta, usvaisia brittiläisiä kevätniittyjä.

Jos Scream aiemmin yritti liikaa, nyt se ei oikein jaksa yrittää – ja tästä syntyy muutamia levyn kohokohtia, kuten raukeasti huokailtu soulpoppis Goodbye Johnny.

Kun More Lightia alkaa kuunnella ysibiisistä alkaen, huomaa etteivät loppupään esitykset oikeastaan juuri häviä edeltäville. Tämä paljastaa selvimmin albumin ylipituuden. Alusta asti soitettuna se ei vain jaksa kiinnostaa maaliin asti. On kuitenkin vaikea sanoa, mitä pitäisi karsia pois. Varmaan ainakin tunkkaisehkosti rokkaavat Hit Void ja Turn Each Other Inside Out.

74 Miellyttävä, upottava, unettava, ylipitkä aivan hyvä konkariorkesterin paluulevy. Tyypillinen suositellaan faneille -tapaus.

Video ei ole enää saatavilla

Primal Scream / Bobby Gillespie 05.07.2008 Ruisrock, Turku.

Primal Screamin uusi albumi ”More Light” on julkaistu. Levyostoksille, mars!

Primal Scream: perusrockin kivijalalle pystytettyjä huojuvia psykedeliatorneja, rivitanssista varastotranssiin kulkevia jameja ynnä muuta sellaista. Innes (vas.), Mani, Gillespie ja Duffy.

1980-luvulla Glasgowssa vaikuttaneista popyhtyeistä Primal Screamin tekee poikkeukselliseksi kestävyys. Kun monet kollegoista lähtivät lopulta oikeisiin töihin tai jäivät ikuisesti pienten piirien ja painosten kulttisuosikeiksi, onnistui Primal Scream kohoamaan yllättäen siihen statukseen, jota rocktähteydeksikin voidaan nimittää.

Kestävyys ei assosioidu ainoastaan bändin varioimien kaavojen ajattomuuteen, vaan myös elämäntapaan. Teoriassa remuavien skottien pitäisi olla hengenheimolaisensa Jesus & Mary Chainin tapaan niin räjähdysaltis kombo, että katastrofin olisi olettanut tapahtuneen jo aikapäiviä sitten. Sekoilu, aggressio ja itsetuho kuitenkin ovat tämän bändin kohdalla kanavoituneet ääneksi, kovaksi sellaiseksi. John Lennonin huutoterapeuttina tunnetun Arthur Janovin kehittämän ”hoitomuodon” mukaan nimeäminen on ollut yhtyeelle oikea ratkaisu.

Yli kolmenkymmenen vuoden urallaan nämä letkeät moukat ovat julkaisseet kymmenen levyllistä musiikkia, joka lähes poikkeuksetta on ollut korkeatasoista popin oppikirjain järjestelyä uuteen uskoon. Perusrockin kivijalalle pystytettyjä huojuvia psykedeliatorneja, rivitanssista varastotranssiin kulkevia jameja, autotallimaista suoraviivaisuutta, listoja kainostelematonta lantionheilutusta. Tätä on Primal Scream.

Voittavat huudot

Screamadelica (1991)

Onko Screamadelica Primal Screamin paras julkaisu? Kannessa nimittäin lukee ainoastaan Primal Scream siinä, missä pitäisi olla myös Andrew Weatherallin nimi. Ellei sitten yhteistyöprojektia voisi pitää jopa jälkimmäisen soololevynä ja rockbändiä vain housetuottajan tanssittamina tonokkeina. Dj-nero Weatherall uudisti yhtyeen soundin popin historian radikaaleimpiin lukeutuvalla kasvojenkohotuksella ja mahdollisti kaupallisen potentiaalin löytymisen, mutta Screamadelican omaperäisyydessä on silti paljon myyttiä. Levyn isoin hittikappale oli lopulta se raidoista tavanomaisin: perusturvallinen kantrirock Movin’ on Up. Slip Inside This House on sekin cover 13th Floor Elevatorsin valmiiksi maagisesta Easter Everywhere -avausbiisistä, joka ei edes kaipaisi trippaavia konetaustoja päälleliimattuina. Jopa keskeinen Loaded on uudelleenlämmittely parin vuoden takaisesta kappaleesta yhtyeen nimikkolevyltä. Lisäksi Wild Angels -leffasta poimittu sample oli jo ollut lähes identtisessä käytössä Psychic TV:n Jack the Tab -levyllä 1988. Screamadelica ansaitsee ikonisen asemansa, mutta raja yhtyeen oman soundin ja Weatherallin luoman, paksuna vellovan ysäritripin välillä tuntuu häilyvältä ja epätasaiselta.

Video ei ole enää saatavilla

Vanishing Point (1997)

Richard C. Sarafianin vuoden 1971 muskeliautoleffaan kuvitteelliseksi soundtrackiksi tehty Vanishing Point asemoi yhtyeen jälleen uusien työkalujen ääreen. Nyt äänimaailma on 1990-luvulla perin muodikkaaseen tapaan haettu niin 70-luvun roskaelokuvista kuin 1960-luvun cooleista trillereistä näitä modernisoiden. Juuri elokuvamusiikki on oikea assosiaatio kuvailtaessa Vanishing Pointin vaivattomasti eteenpäin soljuvaa saumatonta kokonaisteosta. Hassua kyllä, alkuperäisen Vanishing Pointin pääosassa oli vauhtihirmu, Primal Screamin levy taas etenee kuin Laudanumilla lantrattu notkea valveuni. Jopa bändille ominaiset action rock -vedot tuntuvat soitetun jonkin tahmean substanssin läpi, välillä kuullaan dub-vaikutteita. Vanishing Point on yhtyeen sulavalinjaisin ja pehmein albumi, jonka retrosävyt eivät ole jääneet vaille pientä ajan hampaan tekemää vahinkoa. Kuuntelukokemuksena se kuitenkin on yhä verraton levy istua alusta loppuun ilman tarvetta skipata seuraavaan räjähtävään huippukohtaan. Primal Screamin valtava adrenaliinimäärä on tällä harkitulla albumilla kaikkein tasaisimmin liuokseen jakautuneena.

Video ei ole enää saatavilla

Evil Heat (2002)

XTRMNTR:n jälkeen synteettisen rockin ykkösnimien olisi voinut luulla jämähtäneen omaan sulkeutuneeseen korkeateknologiatrippiinsä, mutta tilalle tulikin vanhahtavampi äänivalikoima. Analogisena elektrolevynä Evil Heat seuraili aikansa rujoja indietrendejä, vaikka ei enää varsinaisessa etulinjassa. Enemmän kyse on katseesta taaksepäin, eräänlaisesta Vanishing Pointin syövättävillä väreillä maalatusta, hyperaktiivisemmasta jatko-osasta. Sähköisesti säksättävä Deep Hit of Morning Sun avaa levyn pahaenteisen maanisella psykedelialla jatkuakseen Miss Luciferin definitiiviseen elektrorockiin: campimpi, vähemmän tosikkonaamainen versio XTRMNTR:n soundista. Autobahn 66 on kuusi minuuttia kraut-unessa vellomista, jota seuraa neljän vanhakantaisen rymistelykappaleen suora: Detroit, Rise, Lord Is My Shotgun ja City ovat aggressiivisempia ja orgaanisempia kuin mikään bändin aiempien levyjen materiaalista. Sitten kuulijan eteen tuodaan järjetön, lähes alkuperäisen peittoava narkodiskoversio Nancyn ja Leen Some Velvet Morningista, jonka Gillespie duetoi Kate Mossin kanssa. En tiedä missä aineissa moinen idea on syntynyt, mutta jos tämä ei ole yhtyeen uran huippuhetki, niin mikä sitten? (Vastaus: ks. kohdasta XTRMNTR). Tätä popkulttuuritrippiä huomaa jäävänsä pohtimaan vielä levyn hiipuessa A Scanner Darklyn ja Space Bluesin ultraviolettivaloisassa tähtisumussa hämyilyyn.

http://vimeo.com/2493255

Minkä parhaiten taitaa – Basic Rollin’

Sonic Flower Groove (1987)

Myöhemmän tuotannon varjoon jäänyt debyyttialbumi nauttii nykyään pienoista kulttisuosiota. Mayo Thompsonin tuottama ja perustajajäsen Jim Beattien ainoaksi Primal Scream -levyllä esiintymiseksi jäänyt tyyliharjoitelma esittelee leimallisesta rocksoundista hätkähdyttävästi poikkeavan yhtyeen. Vastaavaa nynnyilyn määrää ei sittemmin ole kuultu yhdelläkään bändin levyllä. Albumi helisee kepeän, byrdsiläisen kitarapopin paisley-kuvioissa vaikutteilleen uskollisesti, jopa kokonaisia melodiakulkuja lintulaisilta suoraan lainaten. Sonic Flower Groove ei kaipaa selittelyjä. Se on taattua patenttitweetä nahkahousuissa soitettuna. Tämä autotallien lehtolapsi on hyvä omistaa, jos kaipaa vaihtelua yhtyeen muutoin niin armottomaan soitantoon.

Video ei ole enää saatavilla

Primal Scream (1989)

Kakkosalbumi nimettiin eponyymisti kuin kyseessä olisi vasta ensijulkaisu: Gillespie ja kumppanit koittivat rebootata bändikonseptinsa Sonic Flower Grooven pehmoilusta tiukempaan soittoon. Yhtyeen luultavasti vähimmälle huomiolle jäänyt ja samalla omituisin levy on oleellinen dokumentti Primal Screamin oman äänen muodostumisesta, vaikka sen rockvetoja onkin yleisesti pidetty yskähtelevinä ja luonnosmaisina. Ote uuden soundin käsittelyyn on haparoiva ja epätietoinen, mutta siinä osa sen kiinnostavuudesta. Kun suunta on ilmeisen hukassa, näkyy se merkillisinä tyylikokokeiluina: You’re Just Dead Skin to Me kuulostaa aivan aikansa Nick Cave & The Bad Seedsiltä, Kill the King on kuin etiäinen myöhemmistä psykedeliahäröilyistä. Ivy Ivy Ivy, She Power ja Gimme Teenage Head sen sijaan soivat vasemmankäden garagerokkina, joissa on oma hölmö viehätyksensä.

Video ei ole enää saatavilla

Give Out But Don’t Give Up (1994)

Toistuva trendi Primal Screamin albumeilla on luovien irtiottojen ja niitä seuraavien, perusasioihin palaavien sinikauluslevyjen jatkuva vuorottelu. Give Out But Don’t Give Upissa on vahva jätkämentaliteetin todistelemisen maku Screamadelican haahuilun jälkeen. Kuvioon on heitetty Etelävaltio-groove, muovifunk, George Clintonin vierailu ja kantriballadi kantriballadin perään. Jälki on rutinoitunutta ja ajoittain jopa raivostuttavan geneeristä lätkintää (Funky Jam kalpenee erään suomalaisyhtyeen läpimurtohitille missä tahansa tilanteessa, pakko myöntää) mutta ajoittain levy esittää myös kiitettävää perusaineksien hallintaa. Avainkappale Rocks vaikkapa: se on toki miljoonas koskaan tehty Rolling Stones -pastissi, mutta sellaisena se kaikkein täydellisin inkarnaatio, lähes esikuviensa kanssa kilpaileva kasinoboogie, jossa kaikki palat loksahtavat paikoilleen kuin nopat, jotka vieräyttävät ässäparin… vai miten nämä jutut nyt vanhan liiton rockjargonissa ilmaistaankaan.

Video ei ole enää saatavilla

XTRMNTR (2000)

Vuosituhannenvaihteessa päihdekierre katkesi, mutta samalla yhtyeen trendiseurailu muuttui kovin orjalliseksi. XTRMNTR:n tekee uuvuttavaksi yritys sisällyttää jokainen aikansa muodikas kikka mukaan bändin uran muutenkin raskaimmalle ja tuotannollisesti täyteen ahdetuimmalle melulevylle, jossa Primal Screamin oma ääni häipyy täysin särövallien taakse. Pahaenteinen urkuriffi ja funkkaava rytmi ovat vielä avausraidalla Kill All Hippies signatuurimaisen tunnistettavia ja frigidin miksauksen tyylikkäästi tukemia, mutta teräksisen pintakiillon takaa ei löydy edes kunnollista kertosäettä. Jos tämä olisikin vain johdattelua, mutta sen sijaan kyseessä on koko levyä määrittävä teemallinen lähtökohta ja liian monet raidat jäävät vain viileäksi jammailuksi. Insect Royalty, If They Move Em -kappaleen remake ja paperilla varmasti täydelliseltä vaikuttanut Swastika Eyesin Chemical Brothers -featti ovat juuri tällaisia turhakkeita. Levyn kammottavin pohjanoteeraus on kuitenkin Gillespien räppi Pills-kappaleessa. En tiedä, onko viimeisen, f-sanoin ryyditetyn säkeistön tarkoitus satirisoida sitä tosiasiaa, että hiphop-lyriikan ”runous” osoittautuu usein vain tyhjiksi homonyymeiksi ja kiroilun säestämiksi puoliriimeiksi, mutta mikä tahansa Bobbyn agenda onkin, tämä esitys herättää myötähäpeää. XTRMNTR saattaa vaikuttaa vaarallisen tyylikkäältä risteilyohjukselta, mutta teräsvaipan alla on trotyyliä vain nimeksi. Levyn pelastaa sentään bändin uran komein lataus Accelerator.

Video ei ole enää saatavilla

Beautiful Future (2008)

Vuosimallin 2008 Primal Scream velloi siinä epäkiitollisessa tilanteessa, jossa se oli antanut eväät yhden indiesukupolven varttumiselle ja joutui nyt joko kilpailemaan tätä vastaan tai vetäytymään eläkeläismusiikin turvasatamaan. Beautiful Future antaa vaikutelman siitä, että hipat ovat jo ohi, mutta fiilistä on yhä yritettävä nostattaa vaikka viinakaapin pohjista ja pihatrampoliinista energiaa hakien. Se kuulostaa amalgaamipuristeelta vähän jokaisesta 00-luvun puolivälin tanssittavasta kitarabändistä, joka saapuu pari vuotta liian myöhään ja on häkellyttävän kännissä. Lopulta Primal Screamin oma soundi ja diskoindie yhdistyvät yllättävän viihdyttäväksi paketiksi. Pulp olisi voinut kyhätä jotain tällaista viimeisillä voimillaan pari vuotta We Love Lifen jälkeen?

Video ei ole enää saatavilla

Jos on aivan paikko

Riot City Blues (2006)

Riot City Blues on Primal Screamin sympaattisin levy, ellei lasketa Sonic Flower Grooven laskelmoitua lempeyttä. Toisin sanoen kyseessä on levy, josta haluaisi pitää yli kaiken, mutta liian laiska laulunkirjoitus ei anna tarpeeksi aihetta. Kuvio on tuttu: pitkän tauon jälkeen kerran niin häijyllä asenteella varustettu ryhmä tekee paluun repeat-moodiin siirtyneenä. Suicide Sally & Johnny Guitar, Little Death ja We’re Gonna Boogie – jo kappaleiden nimet lupaavat veteraanimaneereilla soitettua keinutuoliboogieta, jossa kuuluu vahva juurimusiikin perinteiden tuntemus ja vuosien osaaminen & jaadijaa… Puuttuu vain, että levystä olisi tehty jonkinlainen ”Primal Scream Unplugged” -kiekko. Sen sijaan tuottaja Martin Glover vastaa siitä että albumi on alusta loppuun vetelähköä jyystöä. Country Girl ja pari muuta raitaa koukkuineen todistavat ryhmän kyvystä piirtää moderneja cowboykarikatyyrejä itsestään, mutta kyse on vanhan kaavan varioinnista ja kaiken yllä mataa epäinnostuneisuuden typerryttävä sumu.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Dixie-Narco ep (1992)

Aiemmin kuultua materiaalia, mutta myös Screamadelican julkaisematta jääneen nimikkokappaleen sisältävä levy ei mainittua raitaa lukuun ottamatta tuo paljoakaan uutta fanin kokoelmaan. Nyttemmin biisit löytyvät sisällytettyinä myös Screamadelican 20-vuotispainokselta. Lähinnä Dixie-Narco edustaa tasapainottelua bändin tanssimusiikkivaiheen jämäpalojen ja edessä olevan juurien etsinnän välillä. Beach Boys -cover Carry Me Home soi komeasti.

Video ei ole enää saatavilla

Kun Primal Screamin poikia väsyttää, niillä on silmät hakaristissä.

Musiikin vertaaminen huumekokemukseen on musiikkitoimittajien perisynti. Vielä oudommaksi vertailun tekee se, ettei monikaan skribentti ole edes kokeillut amfetamiinia kovempia stimulantteja. Silti toimittajat intoutuvat usein kuvailemaan, kuinka bändi x kuulostaa LSD:tä nappailleelta kirahvilta, joka rakastuu heroiiniriippuvaiseen haisunäätään ja synnyttää viinapullon muotoisia kromosomeja kantavan haisukirahvin.

Toki sekä musiikki että päihteet synnyttävät tahdosta riippumattomia aistielämyksiä ja sopivat siten toistensa aseveljiksi. Mutta onko aivojen vajaatoiminta todellakin paras keino musiikin kuvailuun?

Swastika Eyesin kohdalla tuntuu – valitettavasti – siltä, että vastaus on kyllä. Vaikka Primal Scream -miehistö veti XTRMNTR-levyn (2000) aikoihin vähemmän huumeita kuin aikoihin, sinkkubiisi Swastika Eyes on kuin singolla laukaistu päihdetrippi toiseen ulottuvuuteen. Seitsemänminuuttisen matkan aikana olo on kuin Dumbo-animaation pinkeillä tanssivilla elefanteilla tai Apogeen Stargunner-pelin suunnittelijalla. Siis lievästi, öh, happoinen.

Toisin kuin Chemical Brothersin remix, Jagz Koonerin miksaus kiteyttää Swastika Eyesin vauhtisokean ja vainoharhaisen tunnelman täydellisesti. Kiihkeästi tamppaava rytmi ja hypnoottisesti pyörteilevät loopit imaisevat välittömästi sisäänsä ja synnyttävät mielikuvan avaruuden halki kiitävästä luotijunasta. Tämä juna ei kuitenkaan kuljeta matkustajia, vaan kapinallisten kaappaamia ydinohjuksia, joita sissijohtaja Bobby Gillespie ampuu kohti fasisteja, poliiseja, monikansallisten yritysten johtajia ja Israelin hallitusta.

”Your soul don’t burn
You dark the sun
You rain down fire on everyone
Scabs, police, government thieves
Venal psychic amputees”

Näin kärkkäitä protestilauluja ei Primal Screamilta oltu totuttu kuulemaan. Kuin alleviivatakseen taistelumielialaansa yhtye lisäsi XTRMNTR-levyn brittipainokseen postikortin, jolla kampanjoitiin rasistisista syistä vangitun Satpal Ramin vapauttamiseksi (googlatkaa itse lisää jos haluatte).

Sanoja ja tekoja tehokkaampaa oli kuitenkin se rytmi, jolla Primal Scream sotatantereelle lähti. Tuo rytmi oli metallinhohtoinen, kuvia kumartamaton ja pistävän läpitunkeva. Swastika Eyesissa ei ollut mitään trendikästä, nostalgista eikä keinotekoista. Ei ollut bändin vanhoja tavaramerkkisoundeja eikä hedonistisia kaikkivoipuuskuvitelmia. Oli vain helvetin hyvä biisi.

Ja huumeita. Ehkä.

Video ei ole enää saatavilla

Popkulttuuriviitteet sinkoilivast heidän päistään kuin neonvalosta tehdyt räystäspääskyt

Kun popklassikoissa elettiin vuotta 1990, kirjoitin Primal Screamin läpimurtosinglestä Loaded. Se lainaa ison osan tenhostaan The Wild Angels -nimisestä motoristiromanttisesta leffasta napatusta samplesta. Tuo elokuva sai ensi-iltansa 1966.

Seitsemää vuotta myöhempi Kowalski taas on tribuutti vuoden 1971 kulttielokuvalle Vanishing Point – itse asiassa koko Screamin tuon niminen albumi oli tarkoitettu vaihtoehtoiseksi soundtrackiksi tälle pätkälle, jossa Barry Newmanin esittämä Vietnam-veteraani purkaa traumojaan pakenemalla järjettömästi poliiseja autolla halki aavikon.

Näiden biisien ero onkin täsmälleen sama kuin vuosien 1966 ja 1971: Loadedissa hommat ovat niin sanotusti nousussa, bileet vasta ylimmillään, auktoriteetille näytetään hilpeää keskisormea siinä varmassa uskossa, etteivät siat voi vallankumoukselliselle sukupolvelle mitään.

Kowalski taas assosioituu vainoharhaiseen, huumelaskujen ja epätoivon sävyttämään jälkihippimaailmaan, jossa kaikki toivo vallankumouksesta on jo menetetty ja eloonjääneiden tehtäväksi on jäänyt ruumiiden laskeminen.

Kenties tällä on jotain tekemistä Primal Screamin jäsenten tunnetusti hedonistisen elämäntyylin kanssa. Seitsemän vuotta on kemikaaleista kiinnostuneelle ihmiselle pitkä aika. Siinä ehtii moni illuusio romuttua ja optimismi kääntyä pessimismiksi, day-glo -sävyt tummua mustaksi ja harmaaksi.

Mutta tätäkös minä olisin miettinyt, kun diggailin Kowalskia MTV:ltä kesällä 1997 ja ostin Vanishing Pointin ylioppilaslahjarahoillani? En ollut silloin edes kuullut Loadedia. Sen sijaan olin kyllä parin edellisen vuoden sisään ahminut Philip K. Dickin ilmeisen höyryisiä ja nimenomaan jälkihippiajan vainoharhasta ja salaliittoteorioista ammentavia tieteisromaaneja. Obskuurin elokuvan sijaan assosioin Primal Screamin synkän, synteettisen ja psykedeelisen soundin nimenomaan niihin.

Kowalski hypnotisoi minut. Biisi on valtava musta tila, jossa panssarivaunun kokoinen bassoriffi jytisyttää paikat hampaista. Kirskuvat ja korisevat synasoundit lyövät valokiiloja pimeyteen. Bobby Gillespie mutisee uhkaavasti merkityksettömiä fraaseja, ja elokuvasta napattu radiojuontaja kommentoi hengästyneesti tapahtumia.

Maagista. Hölynpölyä, mutta maagista.

Vanishing Pointin seurauksena sekä jumiuduin ostamaan jokaisen uuden sen jälkeen ilmestyneen Scream-albumin että intouduin hankkimaan myös bändin aikaisemman tuotannon. Tunnustaudun lähes kaikkien yhtyeen inkarnaatioiden faniksi, mutta kyllä tämä on aina ja ikuisesti sitä itselleni tärkeintä Screamia. Vaikka Bobby Gillespie ei varmaankaan ole suuri filosofi, hänellä ja hänen jengillään on ollut kiitettävän tarkka pelisilmä levyhyllyn sisällön ja toki myös yhteistyökumppanien valinnan suhteen. Ylivoimainen valtaosa vuoden 1997 rock meets electronica -musasta on nykyään toivottoman vanhentunutta, mutta Kowalskissa ja sen emoalbumilla soi ajaton ja äärivisuaalinen fuusio kaikkia vuosikymmeniä 60-luvulta 2000-luvulle.

Primal Screamin moniulotteisuuden ymmärtääkseen tarvitsee vain muistuttaa itseään siitä, että bändin edellisen levyn pilottisingle oli itsetietoisen luddiittimainen bilerokkihumppa Rocks. Ja sairaan hieno kappalehan sekin toki on.

Video ei ole enää saatavilla

Acid house auttoi meitä. Mikä sinua auttaa?

Hektisessä ”nyt kaikki mulle heti” -maailmassa oletuksena on, että bändi joko breikkaa pian tai sitten ei koskaan. Viimeistään silloin kun ensimmäinen levy on ulkona, mutta listasijoitus vain kaukainen kangastus, yhtyettä lasketaan jo kuoppaan ja innokkaimmat ripottelevat multaa päälle. Samalla menestyneitä bändejä pidetään lähinnä onnekkaina.

Vaikka onnella on osansa, yleensä menestyksen takaa löytyy pitkä ura, näännyttäviä rundeja ja paljon vastoinkäymisiä. Tämä juttu onkin omistettu bändeille, joiden matka maailmanmaineeseen oli pitkä ja monesti kivinen.

Genesis – Myydyin levy 19 vuotta perustamisen jälkeen

Vuonna 1967 perustetun Genesiksen alku ei ollut lupaava, sillä ensimmäinen levy (From Genesis to Revelations, 1969) myi aikanaan vaivaiset 650 kappaletta. Bändi tarvitsi lopulta 13 vuotta ja 9 levyä puskeutuakseen suuren yleisön korviin. Voidaan puhua myös aikamoisesta työvoitosta, kun 19 vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen julkaistusta, uran 13:sta levystä, tuli bändin myydyin.

Video ei ole enää saatavilla

Elbow – Kun levy-yhtiö jätti julkaisematta debyytin

Kuinka sopivaa onkaan, että nallemaisen Guy Garveyn luotsaama Elbow aloitti uransa vuonna 1990 nimellä Mr Soft. Nimi vaihtui ennen ensimmäistä levyä, joka jäi arkistojen uumeniin Universalin ahmaistaessa sisäänsä silloisen Island Recordsin. Onneksi bändi ei jäänyt naftaliiniin, vaan tästä sisuuntuneena äänitti kolmen EP:n ja albumin suoran, joka sai kiitosta kriitikoilta. Suuren yleisön suosiota nämä ansiokkaat äänitteet eivät kuitenkaan tuoneet.

18 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu The Seldom Seen Kid muutti kuitenkin kaiken. Vaikka albumi ei sinkoutunut räjähdysmäisesti listakärkeen, levy on myynyt tasaisen varmaan tahtiin tähän päivään mennessä yli miljoona kappaletta. Osaltaan menestystä ovat tukeneet albumin ”sivutuotteet”, kuten Mercury-palkinto, esiintyminen Wembleyllä ja Coldplayn kanssa kiertäminen. The Seldom Seen Kidia seuranneella Build a Rocket, Boys! -kiekolla (2011) Elbow pääsi ensimmäistä kertaa brittien albumi-listan kakkoseksi.

http://vimeo.com/15736825

Pulp – 17 vuoden matka huipulle rullatuolissa, pyllistellen ja nenä valkoisena

Vaikka Pulp tuli suurelle yleisölle tutuksi 1990-luvun brittipop-buumin yhteydessä, aloitti bändi taipaleensa jo 1978. Oman tyylin lisäksi hakusessa oli myös miehistö. Tätä nykyä bändin entisten jäsenten määrä on kasvanut jo yli parinkymmenen. Pulpin alkumetreille mahtui myös ulkomusiikillisia vastoinkäymisiä. Huvittavin lienee Jarvis Cockerin hämähäkkimies-episodi. Tehdäkseen vaikutuksen erääseen tyttöön hän esitti supersankaria ikkunanlaudalla ja huonostihan siinä kävi. Herra kopsahti kuudesta metristä alas ja vietti seuraavat pari kuukautta pyörätuolissa.

Myös musiikkibisnes heitti kapuloitaan Pulpin rattaisiin. Yhtyeen kolmas levy (Separations, 1992) nauhoitettiin viikossa levy-yhtiön painostuksesta, mutta sen julkaisun kanssa viivyteltiin vuosi. Seuraava levy-yhtiö ei tarjonnut juurikaan sen parempaa kokemusta; yhtiö jätti orkesterin purkittaman singlen kokonaan julkaisematta.

17 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu Different Class nosti Pulpin lopulta maailmanmaineeseen. Mainetta tuli ehkä enemmän kuin oli hyväksi, sillä pian menivät liitot karille, Kolumbian vientituote maistui ja omaa sarjaansa oli tietysti Jarvisin hyökkäys BRIT Awardseissa Michael Jacksonin keikalle, lapsikuoron keskelle pyllistelemään.

Tällä hetkellä Pulp on kuitenkin jälleen kasassa. Ja ehtipä Cocker joukkioineen esiintymään Ruisrockissakin päättyneenä kesänä.

Video ei ole enää saatavilla

Primal Scream – Kun masteri haihtui savuna ilmaan

Vuonna 1982 perustetun Primal Screamin alku ei ollut helppo. Bändin ensimmäinen kesken jäänyt nauhoitussessio oli sellaista galaksien räjähtelyä, että sinkun masteri ilmeisesti poltettiin ihan varmuuden vuoksi. Sitten laulaja Bobby Gillespie liittyi hetkeksi The Jesus and Mary Chainin riveihin ja jäi melkein sille tielle. Keikoilla homma ei myöskään toiminut, rumpalille näytettiin ovea ja vihdoin kun saatiin ensimmäinen levy valmiiksi, se lytättiin lehdistössä. Paremmin ei käynyt toisenkaan levyn kanssa, kun fanikunta ei pitänyt tyylin vaihdoksesta, eivätkä arvostelijatkaan olleet sen armollisempia.

Mikä pelasti sitten ryhmän? Innostuminen acid housesta. Bändi tapasi reiveissä DJ Andrew Weatherallin, joka työsti uudelleen kakkoslevyn kipaleen I’m Losing More Than I’ll Ever Have. Tuloksena oli Loaded, josta tuli yhtyeen ensimmäinen hitti. Nousukiidon aikana orkesterin jalat eivät kuitenkaan pysyneet maassa ja heroiinia alkoi kulua summattomasti. Loistavan Rocks-kipaleen sisältävän  Give Out But Don’t Give Upin ilmestymisen jälkeen bändi melkein hajosi, mutta pysyi kuitenkin pystyssä ja  24 vuotta perustamisen jälkeen julkaistu Country Girlistä tuli ryhmän myydyin sinkku.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – viidennellä levyllä tärppäsi

Vaihtoehtorockin suuri nimi R.E.M. perustettiin vuonna 1980, mutta bändi pääsi suosion syrjästä kiinni vasta viidennellä albumillaan Document vuonna 1987. Tämä varsin kantaanottava albumi sisälsi mm. hitin The One I Love ja oli ilmestymisen jälkeisenä vuonna myynyt jo yli miljoona kappaletta. Tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa, sillä 1990-luvulla bändi loisti listoilla Shiny Happy Peoplen, Man on the Moonin ja Losing My Religionin kaltaisilla biiseillä.

Video ei ole enää saatavilla

Screaming Trees – Kun edes Chris Cornell tuottajana ei auttanut

Vuonna 1985 perustetun Screamin Treesin neljä ensimmäistä levyä eivät ottaneet tulta alleen. Vaikka monet Seattle-bändit saivat sekä näkyvyyttä että myyntiä, ei yhtyeen viidennestäkään yrityksestä, Uncle Anesthesiasta, tullut kuin korkeintaan kulttiklassikko. Ei, vaikka tuottajana hääri Chris Cornell. Vasta kuudes levy, Sweet Oblivion, iski kultasuoneen. Osakiitos menestyksestä kuuluu Cameron Crowen ohjaamalle Singles-elokuvalle, jonka soundtrackille kiinnitetty Nearly Lost You pääsi X-sukupolven soittolistoille.

Video ei ole enää saatavilla

Soundgarden – Kun isolle levy-yhtiölle siirtyminen ei ollutkaan avain onneen

Kun cover-bändi The Shemps jammaili 1980-luvun alussa, ei kukaan vielä osannut arvata, että neljä vuotta myöhemmin sen jäsenistä Chris Cornell ja Kim Thayil perustaisivat yhden seuraavan vuosikymmenen tärkeimmistä bändeistä.

Soundgardenin uran alku ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen. Yhtyeen ensimmäisen levyn (Ultramega OK, 1988) tuottajalla ei ollut hajua, mitä Seattlessa oli tapahtumassa. Vaikka Soundgarden kirjoitti debyyttilevynsä jälkeen ensimmäisenä grunge-bändinä sopimuksen ison levy-yhtiön kanssa, ei se päässyt kaupalliselle aallonharjalle yhtä nopeasti kuin esimerkiksi Nirvana ja Pearl Jam. Sen sijaan suurelle levy-yhtiölle siirtyminen herätti närää faneissa.

Bändi löysi oman soundinsa vasta kolmannella levyllään, Badmotorfingerillä (1991). Myös kokoonpano asettui tällöin lopulliseen muotoonsa. Avaimia täydelliseen läpimurtoon ei tämäkään kiekko antanut, eikä MTV:n päätös lopettaa Jesus Christ Posen näyttäminen ohjelmissaan auttanut asiaa. Vasta kymmenen vuotta bändin perustamisen jälkeen ilmestynyt Superunknown toi kultaa ja kunniaa.

Video ei ole enää saatavilla

The Black Keys – Hiljaa hyvä tulee

Vaikka atleettinen Dan Auerbach ja syrjäänvetäytyvä Patrick Carney ovat tunteneet toisensa alle kymmenenvuotiaista lähtien, he eivät koskaan ole viettäneet vapaa-aikaansa yhdessä. He eivät tee sitä vieläkään, vaikka yhteinen bändi on ollut kasassa yli kymmenen vuotta. Kaksikon sovittivat aikanaan yhteen veljet ja olosuhteiden pakko, mutta myös yhdessä soittamisen ilo.

Yhtyeen matka maineeseen oli niin hidas, että Carney mietti kolmannen levyn jälkeen (Rubber Factory, 2004) vakavissaan paluuta koulun penkille. Vähitellen maine alkoi kuitenkin kasvaa ja bändin kappaleita käytettiin runsaasti TV-sarjoissa ja mainoksissa. Nyt tiukkaakin tiukempi seitsemäs albumi El Camino on myynyt kultaa Englannissa ja päässyt Yhdysvaltain albumilistan kakkoseksi. Tulevaisuus näyttää kuinka isoksi bändi vielä kasvaa.

Video ei ole enää saatavilla

Refused – Kun paras tapa saada hypeä on lopettaa bändi

Ruotsissa vuonna 1991 perustettu hardcorepunk-bändi Refused ehti tehdä viisi EP-levyä ja kolme albumia ennen kuin se pisti pillit pussiin vuonna 1998. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että tänä aikana bändillä ehti olla kolmetoista basistia. Viimeiseksi levyksi jäänyt Shape of Punk to Come oli ryhmän kohdeyleisölle liikaa, sillä se yhdisteli ennakkoluulottomasti muun muassa hardcorea, teknoa, progea ja hitusen jazzia.

Levyn yhteydessä tehty rundi oli henkisesti musertava ja pari viikkoa kiekon ilmestymisen jälkeen pojat pistivät pillit pussiin kesken kiertueen. Hyvän fiiliksen maksimoimiseksi poliisi keskeytti viimeisen keikan neljännen biisin jälkeen. Eipä siis ihme, että viimeinen katkera lehdistötiedote oli otsikoitu nasevasti ”Refused are fucking dead!”

Vuosia bändin hajoamisen jälkeen alkoi kuitenkin tapahtua. Vähitellen sana alkoi kiiriä ja  mm. Kerrang! listasi viimeiseksi jääneen levyn kaikkien aikojen 13:ksi vaikutusvaltaisemmaksi levyksi.  Innostus kasvoi kun Epitaph julkaisi deluxe-version, joka sai lehdistöltä rakkautta, ja lopulta fanien vinkuna sai bändin kasaamaan rivinsä. Tänä vuonna startannut paluukiertue kiertää sellaisia suuria festareita kuin Coachella, Primavera ja Roskilde. Vetipä bändi loistavan keikan myös Ruisrockissa.

Video ei ole enää saatavilla

Bad Religion – DIY-meiningillä maailmanmaineesen

Vuonna 1979 perustettu Bad Religion on merkittävä bändi monellakin tavalla. Yhtyeen levyjä myydäkseen kitaristi Brett Gurewitz perusti legendaarisen punk-lafka Epitaph Recordsin, ja yhtye on toiminut esikuvana lukemattomille ryhmille AFI:sta The Offspringiin. Kuten aina, yhtyeen paras julkaisu on makuasia, mutta bändi breikkasi isosti vasta vuonna 1993 ilmestyneellä Recipe for Hatella. Seuraavan vuonna ja 15 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu Stranger Than Fiction oli puolestaan yhtyeen kaupallisesti menestynein levy. Vaikka tänä päivänä Bad Religion ei olekaan ehkä se kovin juttu, on 16. albumi jo tuloillaan.

Video ei ole enää saatavilla

The Flaming Lips – Häröjengi iskee kultasuoneen 19 vuoden jälkeen

Muusikot ottavat yleensä tekemisensä vakavasti ja fanit ovat usein vielä tosikkomaisempia.  Vuonna 1983 perustettu The Flaming Lips on kuitenkin tehnyt alusta asti selväksi, että se on moisen yläpuolella. Niinpä sen häröilyt, kuten Christmas on Mars -leffa, eivät ole saaneet fanikuntaa kääntämään selkäänsä. Oikeita vastoinkäymisiä on kuitenkin tarjoillut varsinkin multi-instrumentalisti Steven Drozdilla, jonka taistelu heroiinin kanssa sai aika surullisia piirteitä.

The Flaming Lips saavutti kohtalaista suosiota Yhdysvalloissa jo vuonna 1993 julkaistulla She Don’t Use Jelly -kappaleellaan, mutta stadionluokkaan oli tuolloin vielä matkaa. Uransa taiteellisen lakipisteen yhtye saavutti vuonna 1999 julkaistulla The Soft Bulletinilla, ja 19 vuotta bändin perustamisen jälkeen ilmestynyttä Yoshimi Battles the Pink Robotsia pidetään bändin läpimurtolevyinä.

Video ei ole enää saatavilla

Soul Asylum – Bändi, joka melkein lopetti ennen läpimurtoaan

Useimmille Soul Asylum tuli tutuksi vuoden 1992 Runaway Train -hitin myötä. Bändi aloitti kuitenkin jo vuonna 1981 nimellä Loud Fast Rules; Soul Asylumina yhtye tunnettiin vuodesta 1983 lähtien. Yhtyeen 1980-luvun vähäinen levymyynti ei ole suuri ihme, sillä ryhmän alkuaikojen räkäinen punk oli kaukana hittilistojen kasari-meiningistä, jota hallitsivat tukkahevi ja Culture Club. Niinpä esimerkiksi yhtyeen sinänsä hieno debyytti Say What You Will, Clarence… Karl Sold the Truck myi alle 10 000 kappaletta. Homma toimi livenä, mutta kun pari vuotta ennen läpimurtolevyä ilmestynyt viideskään albumi ei myynyt, bändi harkitsi vakavissaan lopettamista. Se olisi ollut virhe, sillä heidän kaksi seuraavaa levyään myivät vähintään platinaa.

Video ei ole enää saatavilla

Goo Goo Dolls – Punkista mainstream-siirappiin

Soul Asylumin tavoin myös Goo Goo Dolls aloitti punkilla. Muun muassa The Replacementsilta kuulostanut bändi perustettiin ilman suurempia suunnitelmia ja yhtyeen nimikin poimittiin muuatta keikkaa varten lelumainoksesta. Kymmenen vuotta perustamisensa jälkeen bändi löi läpi viidennellä levyllään A Boy Named Goo. Tähän päivään mennessä yhtyeen albumeita on myyty jo yli 10 miljoonaa kappaletta.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Cave and the Bad Seeds – Luolamiehen heroiinihöyryistä Kylie-duetolla maailmanmaineeseen

Nick Cave and the Cavemen perustettiin vuonna 1983 The Birthday Partyn vielä savuaville raunioille. Myöhemmin Bad Seeds -nimen omaksuneen australialaisbändin matkaan mahtuu kaikenlaista; ongelmia ovat tuottaneet muun muassa Caven 1980-luvun sekoilu alkoholin ja huumeiden kanssa, joka on jatkunut vieroituksen jälkeenkin. Bändi rantautui listoille vuonna 1996 Kylie Minoguen kanssa nauhoitetun Where the Wild Roses Grow -dueton julkaisun myötä.

Video ei ole enää saatavilla

Ministry – Synapopista raskassoutuisille vesille

Trent Reznorin tapaan myös vuonna 1981 perustetun Ministryn menneisyys on kirjoitettu synapopin ihmeellisessä maailmassa. Vasta vuonna 1992 julkaistu viides levy Psalm 69: The Way to Succeed and the Way to Suck Eggs avasi yhtyeen tien listoille Jesus Built My Hotrod -hitin siivittämänä.

Video ei ole enää saatavilla

Movin’ On Upilla Primal Scream jätti indierockin lopullisesti taakseen.

“I was blind, now I can see
You made a believer, out of me”

The first time I saw Primal Scream, they were twee-as-fuck, dressed in tight jeans, flowery shirts and Cuban heels (the Love Da Capo era look to be precise).

Primal Scream at this time invented The Stone Roses with Velocity Girl, not something to be sniffed at. Lanky frontman Bobby Gillespie had just finished his Moe Tucker shtick playing with those revolutionaries The Jesus & Mary Chain.

A couple of years later I catch the band in Stooges phase, black leather, Marshall stacks and fucking loud – I am deaf for a week. Primal Scream don’t convince as the MC5. The band lives in Brighton and has a rep. of being dangerous. So says my then girlfriend who knew them (I think she had a fling with the guitarist). I shared a train carriage from London to Brighton with the band at that time, they were full of stares and attitude.

“I’m movin’ on up now
Gettin’ out of the darkness
My light shines on”

But once they turned their back on indie rock, Bobby would for a time, become the cheap-stakes Jagger. And why not? Like Keith’s riffs, there’s more than enough swagger and attitude in the Stones for some of it to be spread around. And lets face it, Primal Scream would only re-invent the wheel by accident (and a fair amount of Andy Weatherall and others).

Movin’ On Up is one of two songs that soundwise don’t really fit on Screamadelica – the other being another Rolling Stones influenced track Damaged. These are the tracks untouched by key Screamadelica collaborator Weatherall. Jimmy Miller (if you want the Stones sound then go to the guy that got it) re-stages a version of Let it Bleed with a Glasgow bent. And it’s on this great gospel tinged din where Primal Scream finally leave indie rock behind and find their inner rock’n’roll for the first time.

Forget the Stooges period, that was rubbish. This was Bobby and co giving as good as they got. And lets be honest, the real Stones hadn’t sounded this good for years. And to think Primal Scream still had Rocks to come. Who’d have guessed the skinny kid who couldn’t sing would become the rock’n’roll singer of the pre-britpop era. Weird.

“I was lost, now I’m found
I believe in you, I got no bounds”

Movin’ On Up still works in a euphoric way. In some way the song charts the rise of Primal Scream as they enter the world of stadium tours, expensive drugs, supermodel duets and being taken seriously as a rock’n’roll band (if that’s what you want out of life).

Funnily enough, I never felt the band were that convinced themselves at being rock stars. Bobby G has always seemed too intelligent and had too much of an interest in other musical sub-cultures to just be happy being in a tribute Stones band. The fact that Movin’ On Up borrows lyrics from Can’s You Do Right showcases Gillespie’s own interests in the esoteric, which would come to the fore on subsequent releases.

Surprisingly, the classic sound of Movin’ On Up has endured better than most tracks on the often groundbreaking, yet now dated sounding Screamadelica. Movin’ On Up was the start of a slow process for Primal Scream of getting the Stones out of their system so they could finally get to the extraordinary sound experiments of XTRMNTR. As exorcisms go, Movin’ on Up is a blast.

Video ei ole enää saatavilla

Loaded-single oli lähtölaukaus Primal Screamin klassisimmalle albumille Screamadelicalle.

Primal Screamista on vaikea kirjoittaa mainitsematta vallankumousta. Enkä nyt viittaa ensisijaisesti musiikilliseen vallankumoukseen, vaikka Loadedin esittelemällä rockbändin ja tanssituottajan liitolla onkin epäilemättä oma osansa monen myöhemmän 1990-luvun trendin syntymässä.

Tarkoitan sellaista äärimmilleen romantisoitua ja lähinnä vain keskenkasvuisten fantasioissa elävää vallankumousta, jolla ei koskaan ole mitään tarkkaan määriteltyä päämäärää – ellei sellaista halua löytää Loadedin starttaavasta ikimuistoisesta leffasamplesta:

“Just what is it that you want to do?
– We wanna be free! We wanna be free to do what we wanna do. And we wanna get loaded and we wanna have a good time! That’s what we’re gonna do!”

Jos systeemi vain lopettaisi sortamisen, meillä voisi olla ikuiset bileet ja kaikilla kivaa. Tai jos ajatus käännetään astetta machommaksi: me olemme kovia tyyppejä, jotka pystyvät jättäytymään yhteiskunnan ulkopuolelle ja pelaamaan omilla säännöillään.

Dialogisamplehan on peräisin vuoden 1966 motoristiromanttisesta The Wild Angels -leffasta.

Brittinuoret olivat 1990-luvun alussa, acid house -buumin ja “toisen rakkauden kesän” jälkimainingeissa, kovin ihastuneita tähän ajatukseen kemikaalivetoisesta vallankumouksesta. Aika hapuilevia otteita alkutaipaleellaan esittänyt skottibändi Primal Scream osui kai pitkälti sattumalta suoraan hermoon, kun antoi I’m Losing More Than I’ll Ever Have -balladinsa Andrew Weatherallin käsittelyyn. Tuo yksi sample ja italialaiselta bootleg-levyltä napattu raukea, mutta määrätietoinen biitti muokkasivat sentimentaalisesta comedown-biisistä laiskan hedonistisen tanssiklassikon. Alkuperäisen laulun torviriffi muuttui melankolisesta euforiseksi.

Loadediin on vaikea ladata sen syvempiä merkityksiä kuin että se toimii tosi hyvin klubin lattialla joskus siinä puoli kolmen maissa. Tässä kategoriassa se on ikoninen onnistuminen, vähistä aineksista kasattu ajaton klassikko.

Laulaja Bobby Gillespien ja muiden screamilaisten kunniaksi on sanottava, että kun heille punainen lanka kerran osoitettiin, he pystyivät kyllä seuraamaan sitä. Vaikka yhtye on parin vuosikymmenen mittaan puuhastellut hyvinkin monenlaisen musiikin parissa, se on aina vannonut biletyksen ja vallankumouksen kaksoiskärkien nimiin, maustettuna ajoittaisilla ja väistämättömillä comedown-fiiliksillä, kun krapula tulee ja vallankumous syö lapsensa.

2000-luvun alussa Scream onnistui jopa esittämään uskottavasti poliittista bändiä, mutta siinäkin taisi olla kyse samasta aktivistien idioottisiivelle rakkaasta retoriikasta: vähän rähinää kaupungin kaduille, jotain actionia!

Vapaus on sitä, että anniskeluravintola on tarpeeksi myöhään auki, eikä huumeita ostaessaan tarvitse pelätä poliisia.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Alkuperäinen I’m Losing More Than I’ll Ever Have.

Video ei ole enää saatavilla

Belle & Sebastianin Stuart Murdochin Fox in the Snow -kappaleeseen tilaamalla Boys Noize -remixillä oli arvaamattomia vaikutuksia.

Doping toimii, siksi sitä käytetään. Myös musiikissa.

Nuorgam nostaa hattua Jason Nevinsille, Ferry Costenille, Armand Van Heldenille, Boris Dlugoschille, Todd Terrylle ja monelle muulle popmusiikin piikittäjälle. Ilman heidän lääkelaukkujensa aarteita lukemattomat hienot kappaleet olisivat jääneet alaviitteiksi musiikin historiaan sen sijaan, että olisivat kohonneet listojen kärkeen – ja usein singauttaneet esittäjänsä suosion uusiin sfääreihin.

Seuraavassa yhdeksäntoista kappaletta, joista ei olisi tullut hittiä ilman remixiä. Esittelemme niin alkuperäisen kappaleen kuin siitä tehdyn uusioversion, minkä lisäksi olemme laskeneet salaisella kaavan avulla, kuinka monta prosenttia kappaleen hittipotentiaali remixin myötä kasvoi.

Teksit ovat kirjoittaneet Markus Hilden (MH), Juha Merimaa (JM), Arttu Tolonen (AT), Gaius Turunen (GT) ja Anton Vanha-Majamaa (AVM). Editointi ja toimitustyö, sekä siitä johtuvat virheet, ovat Antti Lähteen.

#19 Jennifer Lopez – I’m Real

Ennen: Jenny from the Block rävähti kertaheitolla poptähdeksi If You Had My Love -hitillään vuonna 1999. I’m Realin ilmestyessä pari vuotta myöhemmin hän oli suositumpi kuin koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Murder Inc. -mafian villit vuodet 2000-luvun alussa innostivat Lopezia muokkaamaan sinkuistaan täysin uusia biisejä. I’m Realille palkattiin mukaan Ja Rule ja sen tempoa hidastettiin niin, ettei uusi versio kuulostanut juuri lainkaan nasevasti hytkyvältä emoraidaltaan. Hot 100 -listan ykkönen.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 39 %

I’m Realin remiksaus tehtiin USA:n hittiradioita varten ja siinä onnistuttiin erinomaisesti. Voidaan keskustella, onko se parempi kuin alkuperäinen. Minusta ei. (MH)

#18 Freddie Mercury – Living on My Own

Ensin: Queenin Ainoan Oikean Laulajan ensimmäinen soololevy Mr Bad Guy (1985) poiki pari isohkoa hittiä, mutta Living on My Own kangistui brittilistan sijalle 50 – mikä oli odotettavissa, kun kyseessä oli jo levyn kolmas singlelohkaisu.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Mercuryn kuoltua marraskuussa 1991 surukoneisto ylsi listamielessä lähes samanlaisiin saavutuksiin kuin John Lennonin poismenon jälkeen. Vanhojen soolokappaleiden remixeistä koottu The Freddie Mercury Album sisälsi Julian Raymondin remixin Living on My Ownista. Brittilistan kärkeen elokuussa 1993 ylsi kuitenkin alla oleva No More Brothersin remix.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 49 %

1980-luvun synapopilla ei olisi enää surukoneistokaan mahdollisimman isoa hittiä saanut, joten eurodanceksi oli biisi väännettävä. Raymondin remix on selvästi klubikäyttöön – alkuperäisen jazzpiano taipuu helposti myös housepianoksi. No More Brothersin versio on sisäsiistimpi ja tylsempi, hyvin ilmeistä listahittivarmistelua. Risuja ex-veljille myös Freddien hulvattomien vokaali-improvisaatioiden minimoimisesta. Tarkkavainuisempi eurodance-tuottaja olisi tajunnut, että tässä oli potentiaalia Scatmanin prototyypiksi! (GT)

#17 Cornershop – Brimful of Asha

Ensin: Intilaistaustaisen britin Tjinder Singhin kirjoittama Brimful of Asha oli Cornershop-yhtyeen neljännen levyn kolmas single. Bollywood-laulajatar Asha Bhoslea kunnioittanut kappale oli hieno pophelmi ja pikkuhitti ja nousi brittilistan sijalle 60.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Moni tykästyi Brimful of Ashan rentoon meininkiin. Yksi heistä oli Fatboy Sliminä paremmin tunnettu dj Norman Cook, joka teki kappaleesta remixin nopeuttaen sitä ja lisäten taustalle jytinää ja pauketta.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 52 %

Remix julkaistiin aluksi vain rajoitettuna 12 tuuman maksisinglenä, mutta se nousi niin suosituksi, että pian tarvittiin cd-painos. Kappaleesta tuli Cornershopin ensimmäinen (ja ainoa) listaykkönen. Vaikka remix on kappaleen tunnetuin versio, on Cornershop jatkanut kappaleen soittamista sen alkuperäisessä muodossa ja tempossa. Ratkaisu on perusteltu, sillä iskevyydestään huolimatta Cookin nopeutus vie laululta alkuperäisen letkeyden. (JM)

#16 David Bowie – Hallo Spaceboy

Ensin: Popin kameleontti kirjoitti Hallo Spaceboyn konseptialbumilleen 1. Outside (1995).

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Viralliseksi singleversioksi valittiin albumiraidan asemesta Pet Shop Boysin discohenkinen remiksaus, jolla Neil Tennant myös laulaa. Bowie ja Pet Shop Boys esittivät kappaleen vuoden 1996 Brit Awards -bileissä.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 56 %

Ihmiskunta ei vielä tunne kappaletta, jonka pophittipotentiaali ei olisi parantunut Neil Tennantin vokaaleiden ansiosta. (MH)

#15 Sneaker Pimps – Spin Spin Sugar

Ensin: Triphop alkoi olla jo menneen talven lumia, kun Sneaker Pimps julkaisi Becoming X -esikoisensa (1996). Niinpä sitä piti ryydittää kovin trendikkäillä dub-mausteilla.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Breikatakseen toden teolla hyvin coolin bändin piti turvautua populaarimpaan otteeseen. Amerikkalaisen dj-ikonin Armand Van Heldenin käsittelyn jälkeen Spin Spin Sugar nousi myös USA:n klubilistoille.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 58 %

Spin Spin Sugarista ei tullut remiksauksen ansiosta ainoastaan helpommin lähestyttävä vaan kenties myös parempi biisi – tai ainakin paljon tanssittavampi. (MH)

#14 Wildchild – Renegade Master

Ensin: Tanssituottaja Roger McKenzie ehti juuri maistaa listamenestystä ennen menehtymistään sydänkohtaukseen syksyllä 1995, vain 24-vuotiaana. Alkuperäinen Renegade Master ylsi brittilistan 11:nneksi.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Norman Cook eli Fatboy Slim, 1990-luvun lopun big beat -ilmiön keulakasvo, remiksasi Renegade Masterin talvella 1998 listakolmoseksi ja isoksi eurohitiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 65 %

Biisi ei välttämättä parantunut, mutta tuolloin ultraviileän Fatboy Slimin näkemys nosti Wildchildin hetkeksi parrasvaloihin, vaikka hän ei uransa aikana ehtinyt julkaista mitään erityisen merkittävää. Sitä se nuorena kuoleminen teettää. Renegade Masterista tulikin ehkä enemmän Fatboy Slimin kuin Wildchildin hitti. (MH)

#13 Everything But the Girl – Missing

Ensin: Vuonna 1994 Tracey Thorn ja Ben Watt olivat folkjazzin veteraaneja, joiden ensimmäisestä levystä oli ehtinyt vierähtää jo kymmenen vuotta. Yhtyeen kahdeksas levy Amplified Heart ei sanottavasti uudistanut yhtyettä. Singleksi valittu Missing kuulosti toki kauniilta, mutta vain harva olisi veikannut kappaleelle elinkaarta pikkuklubien ja aikuisradion ulkopuolella.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 66 %

Terryn syöttämä pallo tuli ehkä arvaamattomasta suunnasta, mutta EBTG-kaksikko otti siitä tyylipuhtaan kopin. Kaksikon seuraavat levyt Walking Wounded ja Temperamental jatkoivat Missingin näyttämään suuntaan komein tuloksin. (JM)

#12 SWV – Right Here

Ensin: Sisters With Voices oli menestyksekäs 1990-luvun R&B-trio, jonka paremmat päivät lopahtivat miltei samalla kun swingbeat lakkasi kansaa kiinnostamasta. Debyyttialbumi It’s About Timen ensimmäinen single Right Here jäi vielä pikkuhitiksi, mutta pari seuraavaa hittiä tekivät kaupallisen läpimurron.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Right Heren remix (josta vastasi ensimmäisen version tapaan swingbeatin kultasormi Teddy Riley) sämpläsi selkeän tunnistettavasti Michael Jacksonin Human Naturea. Kappale pääsi vuoden 1993 Free Willy -elokuvan soundtrackille, jossa Jacksonin omalla Will You Be Therellä oli jo keskeinen rooli. Kaiken lisäksi soundtrack julkaistiin Jacksonin oman MJJ-levymerkin kautta. Teddy Rileyn Jackson-yhteydet (mm. Dangerous-albumin osittainen tuottaminen) selittävät nekin Right Heren vahvan jacksonistamisen.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 70 %

Yhdysvalloissa pärjääminen oli SWV:lle jo taattua, mutta mash-upilla Right Here saatiin myytyä albumin ostaneille uudestaan. Biisistä tuli bändin kotimaassa sen toiseksi isoin hitti (Billboardin kakkonen) ja Euroopassa ylivoimaisesti bändin suosituin. Muut SWV:n hitit eivät vanhalla mantereella kiinnostaneet levynostajia, mutta Right Here/Human Nature jaksoi Britanniassa peräti sinkkulistan kolmanneksi ja muuallakin top 20:n tuntumaan. Jackson-laina toimi siis takaporttina eurooppalaisten vieroksuman R&B:n myymisessä. (Knoppitiedon kerääjiä kiinnostanee, että bändin namecheckauksen hoitaa nuori Pharrell Williams!) (GT)

#11 Moloko – Sing It Back

Ensin: Róisín Murphyn ja Mark Brydonin Moloko nautti kulttisuosiota Brittein saarilla jo 1990-luvun puolivälissä, mutta juuri mikään ei viitannut tulevaan supertähteyteen. Sing It Back oli I Am Not a Doctor -albumin (1998) toinen sinkku ja raahusti brittilistan 45:nneksi.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Saksalaisen Boris Dlugoschin house-remiksaus teki Sing It Backista klubbaajien ykköshitin ja Molokosta lopulta jokaisen eurooppalaisen popnörtin suosikkiyhtyeen, kunnes bändin taru päättyi vuonna 2006. Sen sijaan Sing It Back täyttää tanssilattian yhä kuusi vuotta myöhemmin.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 72 %

Ilman Dlugoschin remiksausta Moloko olisi todennäköisesti jäänyt kyntämään indieklubeja ja brittilistojen ynnä muut -sijoituksia – sillä oletuksella, ettei Murphyn valloittavan eksentrinen olemus olisi riittänyt takaamaan laajempaa suosiota. (MH)

#10 Kelly Rowland – Work

Ensin: Destiny’s Childin toiseksi tunnetuin jäsen oli vaipumassa unholaan, sillä pitkään kypsytellyn Ms. Kelly -kakkosalbumin (2008) ensimmäinen lohkaisu Like This ei juuri kiinnostanut ja alkuperäinen Work jäi niin ikään huomiota vaille ansioistaan huolimatta.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Aiemminkin hittejä klubimuotoon sorvannut Freemasons-kaksikko muunsi Workin hengästyttäväksi arabirytmejä ja house-koukkuja viljeleväksi bilekilleriksi. Tuloksena vuoden parhaita biisejä ja iso listahitti Euroopassa.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 78 %

Work merkitsi selvää käännekohtaa Rowlandin uralla: hänestä tuli r&b-laulajan ohella myös tanssidiiva ja hänelle lankesi merkittävä rooli David Guettan tarinassa kohti megatähteyttä. (MH)

#9 Snoop Dogg – Wet

Ensin: Prinssi Williamin synttäreille tilaustyönä rustattu Wet on henkistä jatkoa vuoden 2007 uussoul-herkkupalalle Sexual Eruption. Kannabikselta käryävä flegmaattisuus ei kuitenkaan poikinut suurta hittiä. Kappale jäi Yhdysvaltain hiphop- ja r&b-listalla sijalle 40.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Kenet värvätään rukkaamaan missatusta mahdollisuudesta jättihitti? David Guettasta tietenkin. Patonkihousen kultasormi ymppäsi biisiin vähän Jomandan Don’t You Want My Lovea, nosti tempoa ja synnytti hitin, jollaiseen Dogg itse ei ole vuosikymmeneen yltänyt: kärkisijoja lukuisilla soittolistoilla, Yhdysvalloissa tanssilistan neljäs.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 84 %

Liikaa ei voi korostaa sitä, kuinka iso juttu on päästä tekemään töitä David Guettan kanssa. Tai saada hänet remiksaamaan kappaleesi. Snoop Doggin tähti oli ollut pitkään laskussa, mutta Sweat nosti sitä ainakin hetkellisesti ylöspäin. Guettan näkemys on täydellinen klubibangeri ja oikeastaan enemmän hänen biisinsä kuin Snoopin. Jälkimmäisen mukavuusalueelta ollaan aika kaukana, mikä on ihan hyvä, sillä Doggumentary (2010), jonka ensisinkku Wet oli, on täysin yhdentekevä sekasotku. (AVM)

#8 Eric B. & Rakim – Paid in Full

Ensin: Eric B. & Rakim on yksi hiphopin alkutaipaleen innovatiivisimmista yhtyeistä, ja Rakimia pidetään harvinaisen yksimielisesti yhtenä alan kaikkien aikojen parhaista solisteista. Paid in Full oli kaksikon ensimmäisen levyn viides sinkku. Sitä edeltäneet viisi singleä olivat käväisseet Billboardin R&B-listan hännillä.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Brittikaksikko Coldcut sai remix-toimeksiannon Island Recordsilta. Remix osoittautui niin suosituksi klubeilla, että sitä alettiin promota sinkkuna Britanniassa. Uusi versio Paid in Fullista oli Eric B. & Rakimin ensimmäinen oikea poplistahitti ja kaksikon avain maailmanmarkkinoille.

Lyhyt single-versio:

Video ei ole enää saatavilla

Niinikään legendaarinen 12″-miksaus:

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 86 %

Alkuperäisasussaan Paid in Full on minimalistisen tehokas veto ja hieno biisi, muttei mikään crossover-hitti. Coldcutin koristeltua Eric B. & Rakimin rytmimunan kuin Fabergé konsanaan, maailma oli taas yhden askeleen lähempänä syleilemään hiphopia aidosti globaalina kulttuurina. (AT)

#7 Tori Amos – Professional Widow

Ensin: Tori Amos raivasi osaltaan tietä Sheryl Crow’lle, Alanis Morissettelle ja muille laulunkirjoittajanaisille 1990-luvun alussa platinakerroksia haalineilla Little Earthquake– ja Under the Pink -albumeillaan. Professional Widow oli Boys for Pelen (1996) neljäs single, eikä siltä odotettu paljoakaan…

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: …kunnes Armand Van Heldenin remiksaus sai ilmaa siipiensä alle. Tuloksena Amosin kolmas top ten -brittihitti ja ainoa ykkönen. Remiksaus julkaistiin jo alkuperäisellä singlellä, mutta Radio Edit paraatipuolena vuodenvaihteessa 1996–97.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 87 %

It’s got to be big: Professional Widow ei alun perin tuoksunut pophitiltä, mutta van Heldenin remiksaus osui kaikin tavoin oikeaan saumaan. (MH)

#6 Simian – Never Be Alone

Ensin: Manchesterilaisen indieryhmän kakkoslevy We Are Your Friends poiki pikkuhitin Never Be Alone. Valju rock-veto heräsi henkiin ainoastaan kertosäkeessään eikä juuri kukaan sitä enää muista.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Vuonna 2006 ranskalainen Justice osallistui remix-kilpailuun We Are Your Friendsillä, joka rukkasi uusiksi brittiryhmän neljän vuoden takaisen biisin. Lopputuloksena oli voitto MTV EMA:ssa parhaan musiikkivideon sarjassa, mikä suututti Kanye Westin, jonka Touch the Sky jäi täten pystittä. NME listasi We Are Your Friendsin viidentoista viime vuoden parhaiden kappaleiden joukkoon.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 89 %

Modernin elektronisen musiikin suuri mestariteos on hävettävän hieno kappale. Justicen sopivan limainen tuotanto haisee tekonahalta ja pallihieltä, ja yksinkertaisen tehokas kertosäe pyörii biisin primus motorina. Taustalla tapahtuu kyllä kaikkea, mutta fokus on ennen kaikkea äärisimppelissä säeparissa ”we are your friends / you’ll never be alone again”. Voi tätä katkeransuloista toiveikkuuden tunnetta. (AVM)

#5 Suzanne Vega – Tom’s Diner

Ensin: Luka-singlellään taivaskanavilla keikkunut Suzanne Vega esitti jo vuonna 1981 kirjoittamansa Tom’s Dinerin täysin ilman säestystä. Molemmat kappaleet löytyvät Solitude Standing -kakkosalbumilta (1987).

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Ei mikään ihme, että DNA-tuottajakaksikko iski silmänsä ja korvansa Tom’s Dineriin. Biisi suorastaan huusi tuekseen maukasta tanssibiittiä. Remiksaus nousi listoille lopulta vuonna 1990, juuri Vegan kolmannen albumin Days of Open Handin ilmestyttyä eikä sitä julkaistu millään studioalbumilla.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 93 %

A cappella -esitykset eivät ole koskaan pärjänneet listoilla, joten mikä tahansa käsittely olisi tehnyt Tom’s Dinerista potentiaalisemman hitin. Biisi nousi muun muassa Saksan ykköseksi ja Britannian kakkoseksi. (MH)

#4 Primal Scream – I’m Losing More Than I’ll Ever Have

Ensin: Vuodesta 1986 vuoteen 1991 Primal Scream oli vain yksi keskinkertainen indiebändi satojen muiden juuri ja juuri levytyssopimuksen saaneiden joukossa. Sen kaksi ensimmäistä levyä, Sonic Flower Groove ja Primal Scream, olivat flopanneet. I’m Losing More Than I’ll Ever Have löytyy jälkimmäiseltä.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Kun bändin jäsenet löysivät ravet ja yhdestä niistä Andrew Weatherallin, alkoi tapahtua. Bändi pyysi mieheltä remixiä. Weatherall pisti biisin palasiksi ja kokosi uudestaan niin, ettei sitä enää tunnistanut entisekseen. Se sai uuden nimen, Loaded, ja aloitti prosessin, josta kasvoi niin monta elämää muuttanut ja Primal Screamin klassikkoliigaan nostanut Screamadelica.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 95 %

Weatherall taikoi koko homman ilmasta. On olemassa häviävän pieni mahdollisuus, että maailma olisi hullaantunut alkuperäiskappaleen kehnosta Rolling Stones -pastissista. Häviävän pieni. (AT)

#3 William Orbit – Barber’s Adagio for Strings

Ensin: Madonnan Ray of Light -albumin tuottajana läpi lyönyt Orbit päätti levyttää omat näkemyksensä taidemusiikin klassikoista. Uunista tuli Pieces in a Modern Style -albumi (2000).

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Hollantilainen Ferry Corsten puki Samuel Barberin Adagio for Stringsin trance-kuosiin. Versio meni brittilistan neljänneksi ja rohkaisi tuhannet ihmiset hankkimaan ambient-henkisen Pieces in a Modern Stylen.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 98 %

Ajatus alkuperäisestä albumiversiosta listahittinä on melko absurdi. Myös seuraavan, ja toistaiseksi viimeisen, brittihittinsä soolona Orbit sai uudelleenkäsittelyn avulla: Maurice Ravelin Pavane pour une infante défunten remiksasi mies itse. (MH)

#2 Los Del Rio – Macarena

Ensin: Sevillalainen lounge-duo Los Del Rio oli esiintymismatkalla Venezuelassa, kun duon osapuolista toinen, Antonio Romero Monge, sai yksityisjuhlissa tapaamastaan tanssijasta inspiraation rumban rytmillä etenevään kappaleeseen. Kappaleen nimeksi tuli ensin Ma’dalena, mikä viittasi Maria Magdalenaan ja siten kevytkenkäiseen naiseen. Yhtye levytti kappaleen useita kertoja, vuonna 1992 rumbana ja seuraavana vuonna flamenco-rumba-pop-fuusiona. Kappale sai suosiota espanjankielisessä maailmassa, ja Puerto Ricossa siitä tehtiin vaalilaulu.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Suosio Puerto Ricossa sai Macarenan leviämään Yhdysvaltojen latinoyhteisöihin. Miamissa se päätyi dj-kaksikko Bayside Boysin remiksaamaksi. Pian iso pyörä alkoi pyöriä: kappaleeseen kirjoitettiin englanninkielisiä sanoja (jotka annettiin naisäänelle laulettaviksi). Suurin oivallus oli kuitenkin kappaleen video, jonka tanssin kehitti lähteestä riippuen joko venezuelalainen salsaopettaja tai videolla itsekin tanssiva koreografi. Mene ja tiedä. Joka tapauksessa lopputulos oli kansainvälinen megahitti, riesaksi asti levinnyt tanssi-ilmiö ja 1990-luvun paras tanssiraita.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 99 %

Macarena ketkutti Los Del Rion kaikkien aikojen yhden hitin ihmeeksi, vaikka happamien kommentaattorien – kuten remixin tehneiden Bayside Boysin – mielestä ihan koko kunnia ei ehkä kuulunut heille. Duo sai hitistään vain 25 prosentin osuuden, mutta teki kaksikosta varakkaita herrasmiehiä. (JM)

#1 Run-D.M.C. – It’s Like That

Ensin: It’s Like That oli klassikkobändin ensimmäinen sinkku. Hittinä se jäi vaatimattomaksi eikä yltänyt kuin sijalle 15 Yhdysvaltain R&B-listalle. Sinkku ja etenkin sen b-puoli Sucker MC’s olivat suosittuja hiphop-klubeilla 1980-luvun puolenvälin tienoilla, eli kulttibiisiksi It’s Like That jäi. Euroopassa se ei mennyt läpi edes sen vertaa. Vasta kolme vuotta myöhemmin Aerosmithin kanssa taltioitu Walk This Way teki kolmikosta tähtiä.

Video ei ole enää saatavilla

Sitten: Vuonna 1997 amerikkalainen house-dj Jason Nevins remiksasi kappaleesta säälimättömästi etenevän tanssipopjyrän. Kappaleesta tuli kansainvälinen hitti, yksi niitä kappaleita, joita ei pääse pakoon. Se oli brittilistan ykkösenä kuusi viikkoa vuonna 1998.

Video ei ole enää saatavilla

Kasvatti hittipotentiaalia: 100 %

Nevins kasvatti jo unholaan jääneen rapakontakaisen kulttisinkun hittipotentiaalia 100 prosenttia. It’s Like Thatin alkuperäisversiolla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta menestyä singlenä 1990-luvun lopussa. Nevinsilla maksettiin duunista muuten se normaali 5 000 dollarin kertakorvaus… (AT)

Too rock for twee! – pallopaidasta huolimatta.

”There she comes again
with vodka in her veins…”

Värikkäitä kitaroita, boksillinen nugetteja, sokeria, vinyylilevyjä, isoja voikukkien ja kissojen kuvia? Itsetuhoa, kovia huumeita ja liian vauhdikkaita nousuja?

NME julkaisi vuonna 1986 C86-kasetin, joka sisälsi lehden kirjoittajien poimimaa musiikkia indielevy-yhtiöiden katalogeista. Kokoelma päätyi indiepopin kaanoniin, mutta se oli kaukana viattomasta lukutoukkahattarasta, jollaiseksi genre nykyisin ymmärretään. Keskenkasvuinen vaikutelma syntyi pakotetun lapsekkuuden sijaan amatöörimäisestä asenteesta, joka oli sukua punkille, mutta oli jotain paljon ujompaa.

Kasetti oli täynnä hätäisiä ja viimeistelemättömiä poplauluja bändeiltä, joita vain ani harva oli kuullut ja joista monet hajosivat yhtä nopeasti kuin olivat syntyneetkin.

C86:n avausraidalla esittäytyi soittotaidoistaan epävarma yhtye, joka oli vähintään yhtä kiinnostunut psykedeliasta ja yleisestä sekoilusta kuin kehittymisestä popyhtyeenä. Laulunkirjoittaja Bobby Gillespie oli juuri lopettanut rummunhakkaamisen kaaoksen partaalla riekkuvassa The Jesus and Mary Chainissa keskittyäkseen omaan musiikkinsa.

Primal Scream julkaisi katastrofaalisesta tytöstä kertovan Velocity Girlin alun perin Crystal Crescent -singlen b-puolena, mutta C86:n ansiosta kappaleesta tuli kääntöpuoltaan tunnetumpi.

Itsetuhoanthem pysähtyy heti käynnistymisensä jälkeen, mutta kuulostaa minuutin ja kahdenkymmenenkahden sekunnin kestossaan juuri sopivan mittaiselta. Tilaa riittää kitarasoolollekin, joka muistuttaa vaivalloisuudessaan Bambin haparointia heikolla jäällä.

”Tämä biisi kertoo mun elämästä, se on niin lyhytkin”, muistan heittäneeni joskus puoliksi tosissani. Suhteeni kappaleeseen oli vähintäänkin ristiriitainen, sillä se tuntui tragikoomillisesti yhdistyvän elämäni kammottavimmin päättyneisiin iltoihin. Niihin hetkiin, jolloin onnistuin ahdistuksen ja heikkorakenteisuuteni vauhdittamana päihtymään liian nopeasti kerta toisensa jälkeen. Tajuntaan humahtanut itsevarmuus vilisti huomaamatta ohi joka kerta ja joidenkin tuntien kuluttua seurasi väistämätön otteen menettäminen todellisuudesta. Romahtelin raiteiltaan suistuvan tavarajunan tavoin milloin mihinkin saaden ystäväni itkemään ja itseni kiemurtelemaan seuraavina päivinä eristäytyneisyyden ja itseinhon syövereissä.

Asioilla on kuitenkin onneksi taipumus muuttua. Niin teki myös Primal Scream. Se oli vuonna 1986 tyystin eri yhtye kuin rockbändi, joka trippaili ultrauljaasti Screamadelican aurinkomyrskyissä viisi vuotta myöhemmin. Bobby Gillespie koki, että Primal Scream yhdistettiin alkuaikoinaan Glasgown indiepop-skeneen ainoastaan totaalisen musiikillisen kädettömyytensä vuoksi. Velocity Girl oli byrdsmäisissä harmonioissaan kuitenkin vastustamaton popkappale, joka määritti Primal Screamin identiteetin jo sen alkumetreillä: se oli yksinkertaisesti liian rock’n roll ollakseen twee.

Gillespien itseruoskinta tuntuu myös aiheettomalta kun tajuaa, miten monet yhtyeet Velocity Girliin fiksaantuivat: The Stone Roses varioi sen melodiaa Made of Stone -kappaleensa kertosäkeessä, Manic Street Preachers coveroi sen ja Black Tambourinen jäsenten uusi bändi poimi siitä nimensä.

Sitä paitsi ei levy voi epäonnistua, jos sen kannessa on Maya Derenin kuva!

Video ei ole enää saatavilla