Paddy McAloon – joulupukki ja kylähullu.

Prefab Sproutin henkilöitymä Paddy McAloon on yksi popmusiikin suurista kylähulluista – mitä positiivisimmassa mielessä. Nykyään eläköityneeltä joulupukilta näyttävä, yhä kotiseudultaan Durhamista, Pohjois-Englannista operoiva popnero on 30 vuoden aikana julkaissut kymmenen albumia täydellistä tai sitä hipovaa musiikkia.

McAloonilla on lisäksi varastossa sadoittain lauluja ja monia albumikokonaisuuksia. Tärkeintä hänelle tuntuu olevan kirjoittaminen ja usko musiikkiin. Kaikki oheinen on usein epäolennaista.

Hämmästyttävintä McAloonissa on se, että Prefab Sproutin musiikin ydin on säilynyt samanlaisena noin vuodesta 1985 lähtien. Aikana, jolloin yleisin vaihtoehto popmusiikissa oli enemmän tai vähemmän tietoinen imagopeli, tuntui McAloon olevan 1970-lukulaisten laulaja-laulunkirjoittajien sukulainen. Silloin pystyi vielä kuvittelemaan, että itse biisit puhuisivat puolestaan.

Se teennäinen ”sophisticated pop” -leima, joka Prefab Sproutille annettiin ja jolla yritettiin yhdistää kourallinen epätavallisia sointuja ja äärikiillotettua tuotantoa suosivia bändejä, ei sopinut siihen erityisemmin. Sophisti-popista ei yli 20 vuotta myöhemmin ole jäljellä juuri mitään. Paddy McAloon taas julkaisi viime kuussa levyn, jota ihmiset ovat pitäneet yhtä vahvana kuin 1980-luvun jalustalle nostettuja albumejaan.

McAloonin ”hienostuneisuus” tuleekin populaarimusiikin ulkopuolelta: klassisen musiikin kameleontin Igor Stravinskin opettamasta sointumaailmasta ja Stephen Sondheimin musikaaleista. Kaiken hajoamisen laki on pureutunut niihin vähemmän kuin popmusiikkiin. Eikä McAloon tingi lähtökohdistaan yhtään. Siksi tämä periaatteessa viheltelymelodioita kirjoittava mies on pitkälti pysytellyt hittilistojen ulkopuolella, varmasti osaansa tyytyväisenä.

Jos McAloonin rakkaudesta ja ihmiselon arvoituksista kertovista, kliseitä pakenevista sanoista voi tässä nostaa esille yhden teeman, se olisi vasta vähitellen korostunut usko musiikkiin ja sen parantavaan voimaan. Pikkukaupungissa koko elämänsä asuneelle McAloonille esimerkiksi Elvis ja ABBA saattavat vaikuttaa tavoittamattomilta ihmeolennoilta, joiden myyttisempää puolta on (tietoisesti) luontevaa käsitellä.

Joskus McAloonin näkökulma musiikkiin on kuin popfanin, joka kirjoittaa kokonaisen teema-albumin Michael Jacksonista, joskus taas ekstaattisen kirkkoisän, joka ei säästele uskonnollisissa kielikuvissa ääni-ihmeitä kuvatessaan. McAloon voi myös kääntää metaforan ympäri ja viitata musiikilla ihmiselämän onneen ja kaaokseen yleensä. Mitä muuta musiikki on kuin sanojen taakse yltävä keino selvittää, miksi me täällä olemme.

McAloon houkuttelee kuulijoikseen ihmisiä, joille musiikki tuntuu merkitsevän tavallista enemmän. Tämä fanikultti voi vaikuttaa oudolta niille, joille McAloonin musiikki tuntuu liian sokeriselta ja turhan sentimentaaliselta. McAloon osaa toki sanoissaan pistää kuulijaa silloin, kun tämä vähiten sitä odottaa. Mutta näin käy harvemmin.

Minäkin kuulun tähän kulttiin. Heikoimpana pitämäni Prefab Sprout -albumi saa arvosanakseen ”oikein hyvän”. On nostettava kädet pystyyn ja huokaistava iloisena: ”Paddy, mitä olet minulle tehnyt?” Tämän takia jokaisen levytekstin yhteydestä löytyy myös pieni Rivejä aikakirjoihin -osio, hyvin subjektiivinen valikoima sellaisia sanoituspätkiä, jotka ovat jääneet mieleeni kiertämään.

Minulle Prefab Sproutin vetovoima on lopulta kyynisyyden ja pessimismin puutteessa. Arvelen, että McAloon tuskastuu ympäröivään maailmaan yhtä paljon kuin me muutkin. Mutta musiikissaan hän ei koskaan päästä voitolle näitä ihmismielen piruja, jotka usein luiskahtavat terveen järjen puolelta ylikorostuneeksi itsesuojeluksi.

Tämä pitää McAloonin kohdalla paikkaansa vielä yli 40 vuotta jatkuneen laulunkirjoittamisen jälkeen. Ihmeitä tapahtuu, sittenkin.

THE KING OF ROCK ’N’ ROLL – PARHAAT

Steve McQueen (1985)

Paddy McAloon ei ollut yksinäinen popnero välittömästi. Alussa oli veljen ja entisen tyttöystävän muodostama, jo vuonna 1977 aloittanut bändi, jonka ensilevy Swoon yritti kerralla ahmaista sisäänpäin kääntyneine sanoineen ja kimurantteine rakenteineen liikaa.

Kakkoslevyllä McAloon ja timantinkirkkaasta tuotannosta vastannut Thomas Dolby pyrkivät siihen, että kuulijakin ymmärtäisi viestin. Steve McQueen hukkaa Swoonin kryptisyyden ja paljastaa, että McAloon laulaa sydämen asioista kuten muutkin. Mutta edelleen omalaatuisesti ja kliseitä vältellen. Viittaukset Salingerin Sieppariin ruispellossa tarjoavat vain yhden tartuntatason näihin biiseihin.

Steve McQueen on niin vilpitön yritys ymmärtää nuoren miehen rakkauden tunteita kuin mihin jo miltei kolmekymppinen McAloon kykenee. Sanat täynnä epäonnistuneita suhteita, haavesuhteita (Bonny), sanomatta jätettyjä olennaisuuksia, hormonien kiusoittelua (Appetite, Horsin’ Around) ja lopulta vain yksinäistä miestä katumassa sitä, ettei aikaa voi kääntää takaisin (Goodbye Lucille #1, Desire As). McAloon on niin empaattinen hahmojansa kohtaan, että parilta riviltä löytyvä ironian vivahde on inhimillisen lempeä.

Nämä tunnustukset ovat vielä helpompia sulatella, kun Dolbyn syntetisaattorit hyväilevät kuulijaa petollisen keveissä laulurakenteissa. Välillä ne taas kirkuvat tuskaansa Paddyn kanssa. Steve McQueen on yhtä lailla myös bändilevy. Neil Contin ja Martin McAloonin rytmipuoli saa enemmän tilaa kuin myöhemmillä levyillä. Wendy Smith hengittää taustalauluissa kuin kyseenalaistava ja syyttävä seireeni.

Tämä on selvästi kehutuin Prefab Sprout -albumi, osittain maltillisen ja aikaa kestäneen soitintasapainottelunsa vuoksi. Mutta jos itse laulut sykähdyttävät soivaa pintaa enemmän, kannattaa vaeltaa vähitellen syvemmälle.

Rivejä aikakirjoihin: ”If they can dance on the head of a pin, don’t that tell you something about their skin. Hard-faced little b–tards.” – When the Angels. Koska jonkun läheisen tai itselle tärkeän muusikon kuolemasta ei voi heti puhua suoraan. Tunnesotkua on helpompi purkaa haukkumalla jälkihoitajia, eli enkeleitä.

Video ei ole enää saatavilla

From Langley Park to Memphis (1988)

Simon Reynolds on muistaakseni vahvasti yleistäen todennut, että sulava ja tarkka tuotantojälki on afroamerikkalaisille muusikoille ylpeyden aihe, kun taas valkoiset muusikot saattavat kokea tällaisen äänikuvan liian teolliseksi ja muovimaiseksi, pyrkien korostamaan ”autenttisuuttansa” muilla, usein päinvastaisilla keinoilla.

Tämä perinteinen vastakkainasettelu tulee esille From Langley Park to Memphisiä kuunnellessa. Se on helppo nähdä Prefab Sproutin itsensämyymislevynä: kiiltokuvamaisena poptuotteena, jolla hylättiin sekä Steve McQueenin bändisoundi että indienatsat. Mutta menestys ja sen viereinen varjoisampi maailma ovat levyn keskeinen teema ja joissain biiseissä voi nähdä itsetietoisen McAloonin iskevän kuulijalle silmää.

Paikoitellen Langley Park on soulmusiikkia fanittavan McAloonin soullevy ja samalla pieni flirttailu retusoidun 1980-lukulaisuuden kanssa. Stevie Wonder vastaa Nightingalesin huuliharpusta, kun taas Hey Manhattanin tarina juuri breikanneesta keikarista oli lähellä saada Isaac Hayesin jousisovittajakseen. Enchanted ja Knock on Wood ovat vaivatta aikansa parasta sinisilmäkonesoulia.

The King of Rock ’n’ Roll oli Prefab Sproutin ainoa isompi hitti, muutamassa minuutissa kirjoitettu kevyt popparodia, joka antaa kapean kuvan McAloonin musiikista. Jos McAloonilla oli tarkoitus kaupallistaa bändiään entisestään, hän epäonnistui siinä isommassa mittakaavassa. Esimerkiksi Nightingales voi tuntua räätälöidyltä joululistaykköseltä kulkusine kaikkineen, mutta sen melodia on sellaiseen aivan liian labyrinttimainen. Ja sanat liian eksistentialistisia.

The Venus of the Soup Kitchen päättää levyn gospelkuoroineen soppajonoon, epäonnisten ja emäntänä toimivan enkelin keskelle. Tämä on juppiajan kääntöpuoli, jota kohtaan levyn laulunkirjoittaja tuntee empatiaa vahvasti. Kuka muu olisikaan saanut 1980-lukulaisen pintapopin kliseet ja imagonkohotuksen tuntumaan näin liikuttavilta ja henkilökohtaisilta kuin Paddy McAloon?

Rivejä aikakirjoihin: ”I sound so different these days, I barely can believe I’m me” – The Golden Calf. Todellisuuden ja popkuvajaisen törmäys. Kymmenen vuotta vanhassa biisissä popmenestyksestä haaveileva McAloon kohtaa vanhemman minänsä ja kavahtaa tätä.

Video ei ole enää saatavilla

Protest Songs (1989)

Protest Songs sotkee kronologiaa, koska se äänitettiin nopeasti Steve McQueenin perään ilman Thomas Dolbyn tuotantonypläystä. Levy-yhtiö Sony halusi lyödä aiemman levyn läpi vakavissaan ja uusi albumi koettiin promootiohaittana. Protest Songs ilmestyi lopulta vasta fanien vaatimuksesta. Varhaisen bändisoundin katoamista murehtivan kannattaa lievittää tuskaa tällä.

Tämä ihanuus onkin jossain määrin Steve McQueenin pikkusisko. Mutta McAloon ei nyt tyydy erisävyisiin rakkaustarinoihin. Aiheet laajenevat oivaltaviin vertauskuviin elämästä ja kuolemasta. Petollisen romanttinen Dublin ruotii Pohjois-Irlannin pitkää uskonkiistaa ja Diana yrittää katsoa Walesin prinsessan myyttijulkisuuden taakse. Päätöskaksikko ’Till the Cows Come Home ja Pearly Gates saa veren hyytymään pohjoisen työläiselämän kuvauksellaan ja sitä seuraavalla marssilla taivaan porteille.

Mikä sitten tekee McAloonin mukaan elämästä elämisen arvoista? Life of Surprises on piristebiisi optimistilta, mutta pahimpia kliseitä välttävä sellainen. Siinä McAloon myöntää, että on parempi olla teeskentelemättä ongelmattomuutta kun se kuitenkin muuttuu lopulta haitaksi. Ja että elämän sattumanvaraisuus on vain hyväksyttävä. Kaikkien maailman positiivaribiisien rinnalla Life of Surprisesin ”elämä on suklaarasia” -viesti on virkistävän pragmaattinen. Isoine syntetisaattoreineen biisi on ytimekkäintä ekstaasin täyttämää Prefab Sproutia.

Rivejä aikakirjoihin: ”There’ll be no stampede on the Pearly Gates. I’ll say ’after you’, you’ll say ’I don’t mind the wait’” – Pearly Gates. Protestilaulu kuolemalle ja vastine The World Awaken juuri syntyneen lapsen maailmankuvalle.

Video ei ole enää saatavilla

Jordan: The Comeback (1990)

Boleroja. Virsiä. 1930-luvun jazzia. Uuden vuoden bileitä ja Elvis-imitaatioita. Paddy McAloon syleilee tunnin kestoisella teemalevyllään vähän kaikkea onnistuneesti.

Prefab Sprout lakkaa nyt olemasta bändinä, koska McAloonin hullu pääidea Trevor Hornista tuottamassa Walt Disney -elokuvan soundtrackia vaatii muita konsteja. Kolmeen McAloonin suosimaan pääteemaan jakautuva levy on konseptiltaan sopivan löyhä. Sillä on tilaa niin Wild Horsesin jääkylmän eteeriselle syntikkapopille kuin Carnival 2000:n sambajytkeelle.

McAloonin idea musiikista uskoon verrattavana kokemuksena kirkastuu Jordanilla selkeästi ensimmäistä kertaa. Yksi levyn pääteemoista on omistettu pyhää maljaa, eli täydellistä comeback-biisiä metsästävälle Elvis Presleylle ja tämän maineelle. Onko hän kaikkien hylkäämä lainsuojaton kuten Jesse James Bolerossa, vai sittenkin vain pelastusta etsivä erakko? Kaikkea tätä tietenkin.

Toisena triptyykissä on rakkausteema. Kylmän melankolinen, ääriromanttiselta vaikuttava All the World Lovers Lovers suhtautuu parisuhdemyyttiin kyynisesti: suhde kestää ”vuoden tai kaksi”. The Ice Maidenissa McAloon pitää ABBAn Agnetha Fältskogia yhtä eksoottisena myyttinä kuin Elvistä, mutta se toimii myös epämääräisen päähahmon egoistisena etäisen naisen valloitusyrityksenä. Kunnes The Wedding Marchin humoristinen ja yhtä lailla surullinen tikutusjazz paljastaa, että tämä mies ei vain pysty sitoutumaan.

Kolminaisuuden täydentää usko ja tuonpuoleinen. Levyn loppuviisikko on toiveikas, kun jopa saatana katuu tekosiaan, Jumala ohjaa muusikot laulamaan epätoivoisille itsensä sijaan ja ”musiikki uskona” -viesti jää kaikumaan viimeisellä raidalla, jossa Harlemissa laulettu doo wop muodostaa taivaalle ihmiselämän jälkeisen sillan.

Etenkin Jordanin loppupuoli on vain parantunut mielessäni vuosien kuluessa. Agnomystikoksi tunnustautuva McAloon suhtautuu uskoon sopivalla kunnioituksella niin, että sekä Mercyn rukousmainen virsi että One of the Brokenin humoristinen alku (”Hi, this is God here”) ovat osa samaa täydellistä punosta. Laulumelodiat kiemurtelevat vaivatta popin ulkopuolelle eikä kitararakenteita jää kaipaamaan.

Minulle tämä on ehkä rakkain Prefab Sprout -levy, etenkin kun siihen lisätään Thomas Dolbyn kolkonkauniit kosketinrakennelmat. Kitarapoppia kaipaavien kannattaa siirtyä kronologiassa suoraan Crimson/Rediin, me muut matkaamme Paddyn kanssa vieläkin hymyillen alas Jordanvirtaa.

Rivejä aikakirjoihin: ”Jesse James is waiting for the cheap music to stop. Don’t goodbye deserve some Bach, not barbershop?” – Jesse James Bolero. Joskus elämä pilailee ja laittaa väärän biisin soimaan. Vaikkapa kuolinhetkellä.

Video ei ole enää saatavilla

Crimson/Red (2013)

Ennen Crimson/Rediä Prefab Sprout -fanien toivo herätettiin muutamaa vuotta aiemmin Let’s Change the World with Music -arkistojulkaisulla. Mutta uuden materiaalin suhteen kalvoi pieni epäilys. Pystyisikö Paddy McAloon tekemään vielä yhtä loisteliaita poplauluja kuin ennenkin?

Crimson/Red vaiensi kaikki mutinat. Kuin McAloon olisi herännyt vuonna 1990 tehdystä onnistuneesta syväjäädytyksestä kaiken nuoruuden terävyytensä säilyttäneenä. Yleishumaaneja lauluja ja sulavia melodioita, jotka voisi julkaista käytännössä milloin tahansa ja silti ne erottuisivat maailmassa, joiden hittilistoille ne ovat vieläkin liikaa.

Crimson/Red on jossain määrin Let’s Change the World with Musicin toinen puoli. 55-vuotias, myönteisen asenteensa pitänyt, mutta kaiken hajoamisen tiedostava mies vastaan 35-vuotias yltiöoptimisti. Let’s Changen... sankareilla illuusiot ovat vielä säilyneet, Crimson/Redillä yhtenä hahmona on puolestaan vanha temppuilija (The Old Magician), jonka konstit eivät vakuuta enää ketään.

Tietoinen asetelma McAloonilta. Hän katsoo rehellisesti silmiin omaa popkentällä syrjään jäämistään. Mutta tämän keskellä hänen optimisminsa säilyy joko musiikillisina sävyinä tai tarinoita muuntaen. Grief Built the Taj Mahalin mausoleum ei tässä olekaan hauta, vaan lopulta sen rakentaneen keisarin toivo siitä, että tämä näkee vielä kumppaninsa tuonpuoleisessa.

Crimson/Redin arvosteluissa on hämmästelty McAloonin muuttumattomuutta ja toisaalta biisien tuoreuden tuntua. Stravinskin hänelle muovaamasta sävelkielestä löytyy toki vielä ammennettavaa. Mutta Crimson/Redin julkaisu tässä ajassa tuntuu ennen kaikkea hiljaiselta lausumalta päättömänä uudesta jutusta toiseen säntäilevää populaarikulttuuria ja sen selainvälilehdillä hyppelevää malttamattomuutta vastaan. Antti Hurskainen tiivisti asian ansiokkaasti.

Kun etenee hitaammin, ehtii sanottavaansakin harkita paremmin. Tämän vuoksi jokaisella McAloonin levyllä on selkeän hienovaraisesti erilainen, oma äänensä. Crimson/Redin kaltaista toivon ja realismin sekoitusta ei olisi syntynyt 20 vuotta sitten. Siinä tämän musiikin tuoreuden salaisuus. Liike säilyy ja kulkee sittenkin kohti aiemmin kuulematonta.

Kaikkialle sinkoilevan popkulttuurin vieressä tämä sivupoluilla, mutta silti kuuloetäisyydellä kävelevä kylähullu alkaa vaikuttaa aidosti radikaalilta.

Rivejä aikakirjoihin: ”Crazy the mystic’s song, but what if they’re right all along?” – List of Impossible Things. Usko musiikkiin ja popmystiikkaan jatkuu.

Video ei ole enää saatavilla

WHEN YOU GET TO KNOW ME BETTER – LOPUT

Swoon (1984)

Jälkipunkin maisemissa syntyneen ensilevyn neuroottisen kevyet rämpyttelyt ovat etäisesti sukua Postcard-indielafkan Orange Juicelle ja Aztec Cameralle. Punkin kaiku alkoi nyt vaieta vielä 1970-luvulla aggressiivisemmin esiintyneen Prefab Sproutin musiikissa. McAloon oli päättänyt, että bändin pitäisi mukautua Wendy Smithin pilviuntuvista kantautuvan lauluäänen ympärille.

Swoonin yleismerkitysten taakse kadonneet oudot sanat ja epätavallisesti purkautuvat harmoniat kertovat lahjakkuudestaan vakuuttuneesta, mutta sisäänpäin kääntyneestä nuorukaisesta, joka juoksee ensimmäisessä tosisuorituksessaan lisäpeninkulman maaliviivan jälkeen. Esimerkiksi Technique ahtaa neljään minuuttiin temponvaihdoksia, sähköistä pörinää, akustisia väliosia ja ideoita ainakin viiteen eri biisiin. Progressiivisen rockin haamu häivähtää hetken Pohjois-Englannissa.

Vaikka ensisingle Lions in My Own Gardenin muotopuhtautta ei saavuteta, kertoo McAloonin kyvyistä se, että ainakin puolet albumista on verraten demomaisista soundeistaan huolimatta lähellä myöhempiä klassikoita. Taivaaseen lähetettävälle ikuiselle kiintolevylle laitettakoon Cruel. Tämä balladi tarjoilee villapaitalukutoukille tuolloin epämuodikasta Burt Bacharachia, rohkeasti kliseisyytensä tiedostavalla ”ba-bab-bab” -kertosäkeellä.

Rivejä aikakirjoihin: ”If I’m troubled by every folding of your skirt, am I guilty of every male inflicted hurt?” – Cruel. Ääriherkkä tutkiskelee itseään liikaa. Ja joutuu jätetyksi ehkä juuri siksi.

Video ei ole enää saatavilla

Andromeda Heights (1997)

Paddy McAloon kertoi etenkin 1990-luvun alun haastatteluissa suuria julkaisemattomista levykokonaisuuksistaan. Hybris ehkä kostaantui, kun Jordan: The Comebackin jälkeen vierähti seitsemän vuotta ilman uutta albumia. Sitten minäkin pääsin pikku hiljaa Sprout-maailmaan sisään Andromeda Heightsin ja sen A Prisoner of the Past -minisinfonian myötä.

Itse albumin sijoitan kuitenkin Prefab Sproutin heikoimmaksi. Se ei jää muista kovin kauas, mutta soundimaailma on harmittavasti paikoin juuri sitä sokerista aikuisrock-kliseekimppua, jollaiseksi ilkeämieliset saattavat bändin mieltää. Kun käytössä on sama syntikkasoundi kuin Teletappien tunnarissa ja kun saksofoni kuulostaa hissimusiikkimaestro Kenny G:ltä, alkaa Sprout-fanikin hieman irvistellä.

Kappaletaso on edelleen – tarpeetonta sanoakin – korkea. Tämä tähtitaivaan ympärillä pyörivä konseptilevy on parhaimmillaan yksinkertaisemmissa hetkissään, kuten Electric Guitarsin hauskoissa Beatles-myyteissä ja Swansin ohimenevää kauneutta musertavasti kuvaavassa tyyneydessä. The Fifth Horseman on hieno Talk Talkin Colour of Spring -kauden pastissi ja jopa McAloonin konekokeilut toimivat Anne Marien satunnaisissa kilinöissä. Jatkossa makeutusaineita käytettiin kuitenkin onneksi vähemmän.

Rivejä aikakirjoihin: ”Have you ever thought who made all those stars in the endless sky above? It’s a mystery, but no mystery like the mystery of love” – The Mystery of Love. Keskitytään elämässä vain olennaiseen. Oikein.

Video ei ole enää saatavilla

The Gunman and Other Stories (2001)

The Gunman and Other Stories oli ilmestyessään pettymys. Sprout-fanit olivat kuulleet puolet sen biiseistä aiemmin Jimmy Nailin ja Cherin levyillä. Muita hämmensi suunnanvaihdos kantriin. Itse muistan kuunnelleeni levyä kahdesti ja sitten ääritunnefiksoituneena parikymppisenä palasin Steve McQueenin ja tuskaansa huutavan McAloonin pariin.

Marraskuussa 2013 albumi kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Onhan Suomen ilmastokin silloin lähimpänä sitä seepianväristä ja karua lännen ympäristöä, josta nämä tarinat kumpuavat. Muttei McAloon miksikään länkkäriksi ryhtynyt. Hän kirjoittaa rakkaudesta kuten ennenkin, mutta käyttää lapsuuden cowboyleikkejä ja elokuvien yksinäisiä kovakasvoja tämän vertauskuvina. Rinnastukset ovat ajoittain yliampuvia, mutta Tony Viscontin jykevä tuotanto tasapainottaa niitä jotenkin.

Albumin jokainen laulumelodia jää myös salavihkaa päähän ja muutaman kuuntelun jälkeen huomaa jo viheltelevänsä kadulla vaikkapa Blue Rosesia. Cowboy Dreams laittaa banjot kuulostamaan hurmoksellisilta ja I’m a Troubled Man ammentaa voimansa gospelista. Kantrista irtautumista on myös kuultavissa. Cornfield Ablaze on yhtä hyvä kuin vastaavat 1980-luvun syntikkapopvedot. Pääbiisi The Gunman on ylivoimaisesti operaattisin Sprout-teos: kahdeksan minuuttia yhtä hidastettua Amorin luodin lävistämän miespolon kohtalon kuvailua. McAloon puhkaisee pöhökuplan Farmyard Catin vitsikkäällä väkkärätanssilla ja syntikkapieruilla.

Levy korjaa siis kurssia Andromeda Heightsin liiallisen imelyyden jälkeen. Sen huonosta maineesta voidaan syyttää vain tyylinvaihdosta ja sitä, että monen vuoden ajan albumi vaikutti olevan viimeinen poplevy, jonka Paddy McAloon tulisi julkaisemaan. Gunmanin piti olla väliprojekti, jolla siivottiin laulukomeroita uusien, suurempien projektien tieltä. Sitä se ei ollut, koska elämä osoitti McAloonille seuraavaksi julmuuttaan.

Rivejä aikakirjoihin: ”When you get to know me better, you will learn to love me less” – When You Get to Know Me Better. Rehellisempi kuvaus itsestä kuin mihin moni narsisti kykenee.

Video ei ole enää saatavilla

Let’s Change the World with Music (2009)

Prefab Sproutin albumijulkaisujen välit venähtivät aikoinaan sekä McAloonin perfektionismin että häntä vaivanneiden sairauksien takia. Vuonna 1993 alun perin julkaistavaksi tarkoitettu Let’s Change the World With Music oli kärsivällisesti odotelleille McAloonin kuulijoille viesti siitä, että pahin oli takana: levyn nimeä toiveikkaampaa sanomaa ei voi kuvitella.

Vasta nyt selkenee se, kuinka ääriromanttinen kylähullu McAloon on. Lähes demomuotoonsa jätetyn levyn ysärin alun midisoundit eivät ole missään vaiheessa olleet tulossa takaisin. Etenkään Earth: the Story So Farin introa ei voi ensimmäistä kertaa kuunnella nauramatta. Kelloäänet hälisevät ja feikkitrumpetit soivat.

Mutta kokonaisuuden rohkea julkaiseminen 16 vuotta myöhemmin sopii levyn teemaan täysin. Tämä on McAloonin ”musiikki uskona” -konseptia puhtaimmillaan. Näissä sanoissa asuvat viimeiset romantikot ja henkiin palaavat, vocoderin avulla säveltävät mozartit.

Musiikin ja uskonnon väliset vertauskuvat ovat käytössä selvästi aiempaa enemmän. McAloon paljastaa syvän pistohaavansa ja pyytää kuulijoita koskettamaan sitä, kysyen samalla, pystymmekö hyväksymään Prefab Sproutin musiikin tällaisenaan, tuotannollisesti karumpana, ilman vanhoja bändin jäseniä. ”Kelpaako itse musiikki?”, hän kysyy Ludvig van Beethovenin hengen välityksellä.

Se kelpasi. Etenkin pirullisen funkahtava Ride, rapin kanssa leikkivä Let There Be Music, jumalainen rukous God Watch Over You ja ekstaattinen Music Is a Princess nousivat McAloonin lauluparhaimmistoon. Kristillinen kuvasto toimii levyllä, jossa kappaleet hakevat ideologiansa soulin ja gospelin hurmoksesta. Kun kriitikotkin pitivät, oli tie Crimson/Redin varsinaiselle comebackille valmis.

Rivejä aikakirjoihin: ”I love music, she’s my heroine. Who’s my hero? The unnerving, unswerving Irving Berlin” – I Love Music. McAloonin kunnianosoitussäe vanhalle säveltäjäsankarilleen lipsahtaa kieleltä herkullisesti, suorastaan musiikillisesti.

Video ei ole enää saatavilla

THE OLD MAGICIAN – HÄMÄRÄN KESKELLÄ

Paddy McAloon – I Trawl the Megahertz (2003)

Paddy McAloonin näkö heikkeni 1990-luvun lopulla niin, että sokeutuminen ei ollut kaukana. Ohessa syntyi popmusiikin ulkopuolella kaartava I Trawl the Megahertz, eräänlainen selviytymisprojekti, joka kumartaa uusklassisella orkesterimusiikillaan modernien säveltäjien suuntaan.

Yhteydet poppiin ovat yhä olemassa. Esprit de Corps ja Orchid 7 kerjäävät kilkutuksineen vertauksia Steve Reichiin, mutta McAloon ei edes niissä yritä päästä irti vastustamattomista melodioistaan.

Näkönsä ollessa hämärimmillään McAloon alkoi kuunnella eri radiokanavia yöaikaan. Ongelmistaan ja ahdistuksestaan ohjelmiin soittaneet ihmiset ovat levyn keskiössä. Syntyy vaikutelma Yölinjasta ilman pilapuheluita. 20-minuuttinen nimibiisi on radiokeskusteluista rankasti editoitua ja koristeltua, Yvonne Connorsin lausumaa proosaa, joka pysyy koko ajan jännitteisenä orkesteritaustojen hyväilyssä ja Connorsin rytmityksessä.

Surullisimmillaan levy voisi potentiaalisesti olla I’m 49:lla, jossa radiosoittajat ovat itse äänessä, mutta McAloon sovittaa tämänkin positiivisesti ja luo jo pelkistä dialogipätkistä musiikkia. Levyn luontevin esikuva onkin Gavin Bryarsin Jesus’ Blood Never Failed Me Yet, vuonna 1971 vanhan kerjäläisen laulaman luupin ympärille rakennettu orkesteriteos. On merkillepantavaa, kuinka molemmat teokset pystyvät tirkistelevistä lähtökohdistaan huolimatta suuresti kunnioittamaan ytimessään olevia ihmiskohtaloita.

McAloon antaa näön menetyksen herättämille tunteilleen yhden, liikuttavan puheenvuoron kappaleessa Sleeping Rough: ”I am lost. I’ll grow a long and silver beard and let it reach my knees. And duty will not track me down, asleep among the trees”. Vähäisillä sanoillaan, runsaan minuutin sisällä eksyneisyyden tunne muuttuu vapaudeksi.

Pelättyä sokeutumista ei McAloonille tapahtunut. Nykyään hän voi omien sanojensa mukaan hyvin: näkö on kirkkaampi, eikä vuonna 2006 kehittyneen Ménièren taudin aiheuttama tinnituskaan ole lopullisesti estänyt musiikin tekoa. Kuulovaurionsa takia hän pystyy kuitenkin työstämään biisejään toistaiseksi vain yksin.

I Trawl the Megahertz on muodostunut keräilyharvinaisuudeksi, joka ansaitsisi laajempaa huomiota etenkin Prefab Sproutin paluusta viime kuussa iloinneiden joukossa. Koska vanhan taikurin synkin kamppailu käytiin tässä. Mutta jossain yöllisen kaupunkisiluetin keskellä paloivat yksinäisten ihmisten valot, jotka muodostivat McAloonin mieleen toivon tanssikuvioita ja auttoivat häntä löytämään omalaatuisen kielen ilmaisulleen. Usein tieto siitä, ettei ole epävarmuuksineen yksin, on valtavan helpottavaa.

Rivejä aikakirjoihin: ”By day and night, fancy electronic dishes are trained on the heavens; they are listening for smudged echoes of the moment of creation” – I Trawl the Megahertz. Huikea ajatus siitä, että radioaalloilla voidaan tavoittaa joku ymmärrys luomishetkestä.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Suomessa Prefab Sproutin tunnetuin kappale on ehkä kuitenkin täälläkin näkyneen Sydän paikallaan -brittisarjan tunnari.

Video ei ole enää saatavilla

Arch Hill Recordings

79 Ei minulla ole hajuakaan, mikä on tällä hetkellä bändin haluama oikea kirjoitusasu Bailterspacelle, enkä jaksa googlettaa. Bändi teki viime vuonna tiukan paluulevyn Strobosphere, ja Trinine jatkaa samalla linjalla. Onhan se on mukavaa, kun 1990-luvulla nipun essentiaalisia mutinarock-levyjä tehneet alternativeäijät eivät ole menettäneet ahdistustaan. Eli ei mullistavaa uusiutumista, mutta pätevää ja pahuksen viihdyttävää kalsarirokkia. Arvostat Bailterspacea, jos pidät Dinosaur Jr:sta ja Sonic Youthista, ja arvostat joka tapauksessa, koska ei pitäisi vertailla näihin kermapersebändeihin. Ainoa miinus on, että Bailterspace tulee Uudesta-Seelannista, joka todistetusti on maailman kämäisin ja sisäsiittoisin orankisaari. Sen kansallishedelmä näyttää palleilta ja sen kansallislintu on saanut nimensä pallihedelmän mukaan. Sen kansallislaulukin on varmaan Thurstonin ja Yoko Onon säveltämä oodi palleille. Uuden-Seelannin todelliset pallit sijaitsevat silti Bailterspacen kalsareissa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Chvrhces – The Bones Of What You Believe

Virgin Records

70 Neljän-viiden biisin EP:nä tämä olisi vuoden kovimpia julkaisuja, mutta nyt kiivaiden syntikkapop-helmien (singleinäkin julkaistut The Mother We Share, Gun ja Recover) ja muutaman tyylikkäästi maalailevan kappaleen sekaan on tiputeltu liikaa täytettä. Loppupuolen remix-lisät ovat jo niin turhia, että pelkkä ajatuskin nukuttaa. Chvrchesia on myös pirun vaikea kuunnella vertaamatta Grimesiin. Suoraviivaisempaa ja kiillotetumpaa soundia toki, mutta varsinkin Lauren Mayberryn ääni kulkee naivistis-hauraassa kiihkossaan samoilla jäljillä. Ajan hermolla siis ollaan, mutta biisimateriaali ei oikein anna periksi. Jo nyt tuntuu siltä, että paria hittiä lukuun ottamatta paketti jää hypeensä nähden liian tutuksi ja turvalliseksi. Alkuun innostavaa, mutta loppujen lopuksi synapopin ja elektroindien nykytilaan suuria mullistuksia aiheuttamatonta peruskauraa. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Delorean – Apar

True Panther Sounds

68 Espanjalaisyhtye Deloreanin kakkosalbumi Apar pyrkii välittämään 2000-lukulaista näkemystä Madchester-euforiasta. Käytännössä se tarkoittaa, ettei sillä ole niin merkitystä, mitä soitetaan tai mitä lauletaan, kunhan hyvä fiilis välittyy. Aparilta se välittyy vaihtelevasti. Levyn toimivimmat kappaleet on sijoitettu sen alkuun, eli loppua kohti albumin kuunteleminen alkaa tuntua samanlaiselta kestävyyssuoritukselta kuin ahmisi suurta irtokarkkipussillista. Apar on kuitenkin yhtyeen Subiza-debyyttiin (2010) verrattuna selkeästi enemmän albumi, eikä vain sekalainen kokoelma samoissa studiosessioissa nauhoitettuja kappaleita. Yhä yhtyeeltä jää silti puuttumaan se kappale, jonka kuullessaan voisi nyökytellä hyväksyvästi ja sanoa: ”Niin hei, tää on se Delorean.” Apar on kaikesta huolimatta siinä mielessä erityislaatuinen albumi, että sitä tekisi mieli kuunnella t-paidassa ja shortseissa. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Jenny Hval – Innocence Is Kinky

Rune Grammofon

72 Norjalainen Jenny Hval aloitti edellisen levynsä sähköhammasharja jalkojensa välissä. Tuo levy, Viscera, oli parhaita vuonna 2011 julkaistuja levyjä. Innocence Is Kinky typistää äänimaailmaa ja kappaleiden pituuksia huomattavasti, ja tässä on hyviä ja huonoja puolia. Tämän levyn rätisevä taidepop on huomattavasti keskittyneempää, mutta psykoanalyyttisen ja seksuaalisen risteyskohdassa painivat visiot voisivat hyvinkin hyötyä jos niillä olisi enemmän tilaa hengittää. Toimiessaan se avaa Hvalille uutta maastoa: The Seerin, I Calledin Mephisto in the Waterin ja I Got No Stringsin vyöryissä saadaan kuitenkin kokea todella kovaa intensiteettiä. Tässä vaiheessa Hval on jo onnistunut niin eeppisen pitkissä kuin lyhyemmissä ja tiivimmissäkin biisirakenteissa. Näiden kahden muodon symbioosi voisi olla todella hedelmällinen: nyt kokemus jää hieman liiankin klaustrofobiseksi, vaikka potentiaali nerouteen on selvästi läsnä. Siksi Hvalin myyttinen vetovoima tuntuu toimivan vain puolella teholla. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Kings of Leon – Mechanical Bull

RCA

52 Mechanical Bullin käynnistävä Supersoaker on parasta Kings of Leonia vuosikausiin. Se vahvistaa vuoden 2004 erinomaisen Aha Shake Heartbreak -albumin synnyttämän johtopäätöksen: Kings of Leon on parhaimmillaan silloin, kun se kuulostaa esikoislevyn aikaisen The Strokesin maalaisserkulta. Muutenkin Mechanical Bull on miellyttävän rennon kuuloinen albumi, jonka raikasta ja merituulen tuivertamaa länsirannikon rockia kuuntelee mielellään – tai kuuntelisi, jos bändi olisi nähnyt edes hieman vaivaa laulunkirjoituksen suhteen. Wait for Me ja Comeback Story ovat kyllä juuri sellaisia haikeanromanttisia puolislovareita, joista voi oikean mainoksen tai leffakohtauksen avulla leipoa isojakin hittejä, mutta mikään albumi, jolta löytyy tilaa Rock Cityn tai Family Treen bulkkiboogielle, ei ole yli 52 pisteen arvoinen. Silti: neljäs peräkkäinen brittilistan ykkönen, joten bileet jatkukoon. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kumma Heppu & Lopunajan voidellut – Missit

Rockadillo

80 Kumman Hepun kokoelman nimi vaikuttaa ensin hölmöltä nokkeloinnilta, mutta on lopulta aivan kohdallaan: tamperelaisyhtyeellä ei koskaan ollut varsinaisia hittejä, mutta ainakin ne olivat kauniita. Missit käynnistyy itseoikeutetusti bändin tunnetuimmalla kappaleella, Meritähdellä (josta lisää tässä). Sitä seuraa 19 laulun mittainen kronologinen matka, jonka on vaikea uskoa kattavan lähes kolmekymmentä vuotta – niin vähän Ari Närhen musiikki on ajan saatossa muuttunut. Esikoisalbumin Pankkiryöstössä (1981) on vielä postpunkin kiihkeyttä ja Minä ja hän -singlessä (1982) Orange Juicen kaltaisen romanttisen indiepopin pakahtavuutta, mutta jo vuoden 1984 ennen julkaisemattomilla äänityksillä (joista Feliz Navidadille nyökkäävä Seuraavana aamuna on erinomainen esimerkki Närhen elokuvakäsikirjoitusmaisen visuaalisista sanoituksista) soittaa seestynyt, milloin folkista ja milloin bossanovasta inspiroitunut lähes akustinen aikuispopyhtye. Sillä tiellä Kumma Heppu on edelleen, ja hyvä niin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Oscillation – From Tomorrow

All Time Low/Hands In The Dark

85 Jo debyytillään Out of Phase (2007) hallusinatorisella äänenkuvalla ja tarkkaotteisella miksauksella muista garagepsykedeliayhtyeistä erottautunut lontoolaisbändi julkaisee jälleen laatutietoisen trippipaletin. Set ja setting ovat koristeelliset: vähemmän autotallin rujoutta, enemmän 1960-lukulaisen Maxwell’s Plump -ravintolan lyijylasikaleidoskopiaa. Lähtökohdat ovat toki tuttuja. Corridors kolistelee hypnoottisesti kunnes siirtyy selkeään Astronomy Domine -alaviitteeseen jatkuakseen Corridors 2:n junnaavien dub-riffien riipivään happokäsittelyyn. Halutessaan Oscillation toki kuulostaa myös brutaalin alkukantaiselta. Kulahtanut farfisa luo Descentiin halvahkoa hautuumaatunnelmaa. Laser-ase tuodaan näyttämölle ensimmäisessä näytöksessä ja draamaa kehitellään huolella loppuräjähdykseen saakka. No Place to Go on se planeetta, jolle sekä Stooges että Hawkwind ovat kuoltuaan matkanneet ja perustaneet uuden sivilisaation. Heidän epäpyhät lapsensa tanssivat kirkoissa joissa diskopallot on tehty vyöniiteistä. Omassa sarjassaan From Tomorrow on vuoden levyjä, mutta selvinpäin sitä tuskin tulisi kuunneltua. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Markus Perttula – Tuhon sydän

Kaakao Records

71 Turkulaisyhtye Sans Paraden laulaja Markus Perttula kulkee soololevyllään samoissa vesissä kuin Ultramariini ja Minä ja Ville Ahonen. Kuten Sans Paraden musiikki, myös Perttulan soolomateriaali on suurieleistä ja melodramaattista. Teksteissä juostaan ansaan, annetaan maailman odottaa ja pudotaan kuin kivi, kun varjo ei aukea. Nimenomaan tekstit vievät Perttulaa edellä mainituista yhtyeistä piirun verran iskelmällisempään suuntaan. Samanaikaisesti ne ovat myös albumin heikoin lenkki. Kielikuvien kyllästämiä tekstejä kuunnellessa alkaa vaistomaisesti ajatella, kuinka lähellä ne ovat sisällöllisesti ja rakenteellisesti englanninkielistä poplyriikkaa. Tulkitsijana ja säveltäjänä Perttula on keskimääräistä kotimaista singer-songwriteria huomattavasti kiinnostavampi tapaus. Tekstit jättävät kuitenkin toivomisen varaa. Siitä huolimatta albumilla on hetkiä, kuten esimerkiksi hieno Lankakerä, jolloin kaikki loksahtaa paikoilleen. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Prefab Sprout – Crimson/Red

Icebreaker

92 Vanhalle heilalle toivoo aina parasta, vaikka usein eivät nykymeriitit riitä. Esimerkiksi uusimman Pet Shop Boysin kohdalla on aistittavissa hieman fanien ja popkirjoittajien tekohengitystä. Vaan Prefab Sprout ei tätä kaipaa. Ensimmäinen aidosti uusi biisikokonaisuus 12 vuoteen sujahtaa vaivatta aiempien popjalokivien, kuten Steve McQueenin ja Jordan: The Comebackin, viereen. Yhteen mieheen kutistuneen bändin kaikki syntikkapihinät ja feikit huuliharput tulevat Paddy McAloonin kotistudiosta ja tämä leikkii laitteillaan välillä kuin vastarakastunut pikkupoika. Jewel Thiefin sireeneitä ja Adolescencen ulinoita tukevat hienonhienot popkonstruktiot: toistoa loputtomiin kestävät koukut ja epätavalliset harmoniat. Huomaa The List of Impossible Thingsin rajaton usko popmystiikkaan! Ja Billyn tarina pojasta, joka oppii laulamaan rakkaudesta ilman musiikin lahjaa! Näkökentän punaisen sävyihin värjäävien intohimojen ja sanojen keskeltä hahmottuu jokseenkin tekijäänsä viittaava pääjuoni sairastelleesta miehestä, joka on iloinen siitä, että saa vielä tehdä musiikkia. Siinä McAloon seisoo, yhtä häpeämättömän romanttisena (ja välillä kuitenkin pistävänä) kuin ennenkin, kannatellen vakaasti koko satavuotista populaarilaulunkirjoittamisen perinnettä. Koska jonkun täytyy. Niin kauan kuin sydän jaksaa nostaa pulssiaan. Niin kauan kuin meillä on vielä tunteita, joita ei ole korvattu mikrosirulla. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Talmud Beach – s/t

Bone Voyage

87 Talmud Beach sai nimensä Baltian rannoilla, kun yhtä perustajajäsenistä luultiin juutalaiseksi. Tilanne oli vakava, mutta onneksi seurauksena ei ole vakavaa musiikkia. Tai oikeastaa Talmud Beach osoittaa esikoisalbumillaan, että se ottaa juuri oikeat asiat vakavasti. Tärkeää on groove, sielu, meininki ja kyky karsia kaikki krumeluurit pois. Seurauksena on aivan järjettömän tarttuvaa ja raikasta bluesfiilistelyä. Hobo Don’t Mind A Little Rain nousi heti ensi kuulemalta omaan hyvänmielen soundtrackiini. Jos levyyn on luottaminen, on Talmud Beach ehdottomasti nähtävä livenä! Bändissä soittavat Räjäyttäjissä vaikuttava Mikko Siltanen, Muuan Miehessäkin rumpuja soittava Petri Alanko sekä Aleksi Lukander. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

The Weeknd – Kiss Land

Universal

82 Abel Tesfaye on kiistattomasti yksi modernin R&B:n johtotähdistä, niin taiteellisesti kuin kaupallisestikin. Trilogy, miehen viime vuonna julkaistu kolmen mixtapen kokoelma, myi ylistävien arvostelujen siivittämänä pelkästään Yhdysvalloissa yli miljoona kappaletta. Kiss Land on The Weeknd -taiteilijanimeä käyttävän kanadalaisen ensimmäinen studioalbumi ja se on korkeiden odotusten veroinen, vaikka ei mitään olennaisesti uutta artistista paljastakaan. Tesfaye on edelleen Michael Jacksonin rekisterissä kujertava R&B-kultakurkku, joka kokee ilmeistä sielunyhteyttä brittiläisen postpunkin ja triphopin nokturnaalisten äänimaisemien kanssa. House of Balloons –mixtapen (2011) nimiraidan Tesfaye rakensi Siouxsie & the Bansheesin Happy Housen ympärille, nyt Weeknd-käsittelyn saavat Portishead (Machine Gunin rytmiä samplaava Belong to the World) sekä Emika – saksalaisartisti, jonka Professional-kappaleeseen lainattu Professional Loving on koukkunsa velkaa Massive Attackille. Kiss Land on hidasta hiipimistä neonvalojen ja sadepisaroiden kiillottamalla asfaltilla. Levy on läpeensä synteettinen ja perkussiivinen ja johtaa ajatukset vuoroin scifi- ja horror-soundtrackeihin, ylväimpään kasaripoppiin ja Jam & Spoon -tyyliseen sofistikoituneeseen eurotranceen. Laulut ovat pitkiä ja tempoltaan matelevia ja sekoittuvat väkisinkin toisiinsa. Vellova tunnelma rikkoutuu vasta levyn jälkipuolella raakalaismaisesti rytisevän Belong to the Worldin ja levyn ainoan tanssibiisin, Wanderlustin myötä. Niiden tuoman helpotuksen ansiosta levyn painajaismaisen romanttiseen tunnelmaan haluaa palata aina uudelleen ja uudelleen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Paddy ja Wendy, Cars and Girlsin kertosäkeen vuoropuhelijat.

En omista ajokorttia eikä Bruce Springsteen toimi minulle vieläkään kuin pieninä täsmäannoksina. Siksi minun on helppo samaistua, kun Paddy McAloon dissaa molempia instituutioita.

”Brucie dreams: life’s a highway
Too many roads bypass my way
Or they never begin”

Vai onko sittenkään? Cars and Girlsin kertojaminä vaikuttaa itsekeskeiseltä luuserilta. Ja lisäksi tämä vätys supistaa Springsteenin tematiikan, no, pelkkiin autoihin ja tyttöihin.

“But look at us now (quit driving)
Some things hurt more, much more than cars and girls
Just look at us now (start counting)
What adds up the way it did when we were young?”

Kertosäkeen viesti on selvä: elämässä on paljon muuta pysyvästi laulun arvoista. Lisäksi Paddyn ja Wendy Smithin vuorolaulu herättää minussa aina onnellista melankoliaa.

”Someone stops for directions,
Something responds deep in our engines
We have all been burned”

Voi Paddy. Teoreettisesti naurettavat autometaforasi osuvat maaliin ja joku viiltää sisälläni.

Öh, missä olimmekaan, ”itsekeskeisessä luuserissa”? Springsteenille piikittelystä on parissa säkeistössä siirrytty aivan eri tasolle. Hienostuneesta aikuispopleimasta huolimatta Paddy McAloonin kappaleista on aina välittynyt lapsenusko popmusiikkiin. Miehellä on poikkeuksellinen tyylitaju, ja siksi hänen lauluissaan toistuvat kristinuskon käsitteet ja americana-kliseet toimivat melankolian joukossa.

“Little boy got a hot rod,
Thinks it makes him some kind of new God
Well this is one race he won’t win”

Yksi Cars and Girlsin emoalbumin From Langley Park to Memphisin kantavista teemoista on maine. Springsteenin lisäksi lauluissa esiintyvät laskusuhdanteessa oleva Elvis (The King of Rock ’N’ Roll), New Yorkiin saapunut uhoava muusikko (Hey Manhattan!), McAloonin nuorempi versio (The Golden Calf) ja enkelin pelastusta odottava epäonnistunut (The Venus of the Soup Kitchen).

Tämä osittain peitelty juppikritiikki osui kohteeseensa. Langley Parkin ilmestyessä oli kulunut vain muutama kuukausi vuoden 1987 pörssiromahduksesta. Jotkut näkivät albumissa merkkejä Prefab Sproutin avoimesta kaupallistumisesta aina sen nimestä, silotellusta äänimaailmasta ja musiikkivideoista lähtien.

Mutta ei Prefab Sprout koskaan mikään indieyhtye ollut (esimerkiksi McAloonin falsetto on peräisin Smokey Robinsonilta, ei Morrisseylta). Ja järjestelmän sisältä lähtevän kritiikin on aina oltava paremmin kätkettyä.

Ehkä Cars and Girls arvostelee tiettyä osaa Springsteenin kuulijakunnasta. Born in the USA:n myötä Springsteen oli päätynyt myös juppiautojen cd-soittimiin, joissa kuulijoille jäivät parhaiten mieleen ne autot ja tytöt. McAloon haluaa kenties vihjata, että Springsteenin juuret ja todellinen merkitys ovat aivan muualla.

Vaikka kyseessä olisi kuitenkin pelkkä dissaus tai alleviivattu popfilosofinen statement, niin McAloonin nerous saa koko kappaleen aina ba-ba-ba-shadodadodooita myöten tuntumaan liikuttavalta.

Viimeisestä säkeistöstä en vieläkään osaa sanoa, jatkaako kertoja Springsteenin tietyn kuuntelijakuvan arvostelua vai paiskaako hän sittenkin Pomon kanssa kättä ja myöntää, että Springsteen on unelmoija siinä missä hänkin.

“Brucie’s thoughts: pretty streamers
Guess this world needs its dreamers
May they never wake up”

Valitsen jälkimmäisen tulkinnan. Kyseessä on siis aikamoinen kohteliaisuus, sillä harva uskaltaa popmusiikissa unelmoida siinä määrin kuin Paddy McAloon.

Video ei ole enää saatavilla

Kate Bush ryhtyi treenaamaan vuoden myöhässä Los Angelesin olympialaisten jousiammuntaan.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kymmenes osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen listalta puuttuu Beastie Boysin She’s On It. Sen voit kuunnella tästä.

Vuoden 1985 Top 30 (no okei, 29)

1. Kate Bush – Running Up That Hill
2. The Smiths –How Soon Is Now?
3. Simple Minds – Don’t You Forget About Me
4. Tears for Fears – Everybody Wants to Rule the World
5. The Waterboys – The Whole of the Moon
6. The Cure – In Between Days
7. The Cult – She Sells Sanctuary
8. Madonna – Into the Groove
9. The Pogues – Dirty Old Town
10. Killing Joke – Love Like Blood
11. Whitney Houston – How Will I Know
12. The Jesus & Mary Chain – Just Like Honey
13. Huey Lewis & the News – The Power of Love
14. Fine Young Cannibals – Johnny Come Home
15. Tom Waits – Downtown Train
16. Prince – Pop Life
17. Dire Straits – Money for Nothing
18. Sandra – (I’ll Never Be) Maria Magdalena
19. Paul Hardcastle – 19
20. The Replacements – Swingin’ Party
21. Prefab Sprout – Goodbye Lucille #1
22. New Order – The Perfect Kiss
23. Nick Cave & the Bad Seeds – Tupelo
24. Talk Talk – Life’s What You Make It
25. New Model Army – No Rest
26. Camper Van Beethoven – Take the Skinheads Bowling
27. Dinosaur Jr. – Repulsion
28. Jan Hammer – Crockett’s Theme
29. Nitzer Ebb – Warsaw Ghetto

Linkki soittolistaan tästä.

Prefab Sprout. Paddy McAloon oikealla.

”Life’s not complete till your heart’s missed a beat
And you’ll never make it up, or turn back the clock
No you won’t, no you won’t”

Näinhän se on, ei auta kellojen kääntäminen tai pysäyttäminen, vaikka Suurlähettiläät kaupallisilla radiokanavilla ajan vankeina sitä ainaisesti pyytelevätkin.

Prefab Sproutin johtohahmo Paddy McAloon tekee ajatonta popmusiikkia. Hän yhdistää elementtejä ääripäistä ja luo omaa musiikillista maailmaansa, jonka vertaista ei ole.

Tämä kirpeä laulu ilmestyi ensin Prefab Sproutin toisella albumilla Steve McQueenillä (1985) nimellä Goodbye Lucille #1. Sen Paddy otti kokoelmastaan lauluja, joilla kaikilla oli sama nimi. Tuotteliaan ja itsekriittisen artistin merkki oli aina tehdä albumeistaan aiempien projektien kokoelmia.

Singlenä kappale ilmestyi vuonna 1986, nimellä Johnny Johnny. Nimenmuutos lienee markkinakoneiston sanelemaa. Ja kyllähän kappaleen tekstissä Johnnya kaipaillaankin ihan riittämiin.

Tuottaja Thomas Dolbyn kuivakka ja pehmeä slapback-viive-maailma on tässäkin läsnä. Kuten koko levyllä, myös tällä esityksellä kaikki on hyvin harkittua sähkökitaroiden ja synteettisten äänien symbioosia.

Ruotuun mukaan tullut rumpali Neil Conti pitää huolen tasaisesta jäljestä ja tyylikkäästä rytmityksestä. Paddy McAloonin persoonallinen ääni käy läpi koko skaalan miehen pehmeästä henkäilystä kunnon rock-urahduksiin.

Teksti on kertojan lohduttelua toiselle (tai jopa itselle), jolta on päättynyt ihmissuhde kenties siksi, ettei tämä ole osannut kohdata naista kaltaisenaan ihmisenä, vaan jonain muuna, pinnallisempana kohteena.

”Ooh Johnny Johnny Johnny
what are you – twenty-one?
Ooh Johnny Johnny Johnny
why don’t you give it a rest”

Vuoden 2007 cd-uusintajulkaisulle Paddy lauloi Steve McQueenin uusiksi akustisina versioina. Jostain syystä hän esittää Goodbye Lucille #1:n kolmijakoisena. Olisiko laulu sitten alun perin ollut kolmijakoinen balladi?

Koska Paddy McAloonin musiikillinen maailma on varsin abstrakti ja katoaa helposti sormien välistä siitä kirjoittaessa, niin on parempi katsella seuraavaksi tämä vähemmän abstrakti ja varman päälle tehty video:

Video ei ole enää saatavilla

Bonus I!

Prefab Sproutista ei tullut koskaan keikkaraakkia, mutta Steve McQueenin aikaan he vielä keikkailivat.

Video ei ole enää saatavilla

ABC oli parhaimmillaan heti esikoisalbumillaan Lexicon of Love, joka poiki The Look of Loven lisäksi hitit Poison Arrow ja All of My Heart.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan seitsemäs osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuu Joan Jett & the Blackheartsin kappale I Love Rock N Roll. Lisätäksemme karkeaa merisuolaa märkiviin haavoihinne, olemme sisällyttäneet soittolistalle kappaleesta The Rock Mastersin (älkää kysykö) perin hidiöösin version.

Soittolistalla on kaikkea muuta kuin definitiivinen versio kahdesta muustakin kappaleesta: Split Enzin Six Months Leaky Boatsista kuullaan Extravagenza-albumilla julkaistu live-versio vuodelta 1993, kun taas Bow Wow Wow’n I Want Candysta kuullaan myöhemmin uudelleen äänitetty versio.

Näiden kolmen kappaleen alkuperäiset versiot voit kuunnella Youtuben avulla tästä (Joan Jett), tästä (Split Enz) ja tästä (Bow Wow Wow).

Vuoden 1982 Top 30

1. ABC – The Look of Love
2. Michael Jackson – Billie Jean
3. Madness – Our House
4. Violent Femmes – Blister in the Sun
5. The Clash – Rock the Casbah
6. Yazoo – Don’t Go
7. Dexys Midnight Runners – Come On Eileen
8. Grandmaster Flash & The Furious Five – The Message
9. Prince – Little Red Corvette
10. Lords of the New Church – Russian Roulette
11. Roxy Music – More Than This
12. New Order – Temptation
13. Billy Idol – White Wedding
14. Tears for Fears – Mad World
15. Carly Simon – Why
16. Toto – Africa
17. Associates – Party Fears Two
18. Duran Duran – Hungry Like the Wolf
19. Simple Minds – New Gold Dream (81-82-83-84)
20. Prefab Sprout – Lions in My Own Garden (Exit Someone)
21. Blancmange – Living on the Ceiling
22. Orange Juice – Rip It Up
23. Patrice Rushen – Forget Me Nots
24. Split Enz – Six Months in a Leaky Boat
25. Bow Wow Wow – I Want Candy
26. The Rock Masters – I Love Rock N Roll (Joan Jett)
27. Malcolm McLaren – Buffalo Gals
28. The Pale Fountains – Thank You
29. Eurythmics – Love Is a Stranger
30. Kid Creole & The Coconuts – Stool Pigeon

Linkki soittolistaan tästä.

Prefab Sprout, Paddy McAloon oikealla.

Limoges. Keski-Ranskassa sijaitseva ja posliinistaan tunnettu 140 000 asukkaan kaupunki on vastaus Prefab Sproutin ensimmäisen singlen otsikon yksinkertaiseen akrostiseen eli sanojen ensimmäisistä kirjaimista muodostuvaan arvoitukseen.

Tarinan mukaan Prefab Sproutin laulaja-lauluntekijä Paddy McAloon keksi sanaleikin ollessaan kirjeenvaihdossa silloisen mielitiettynsä kanssa, joka oli päätynyt opiskelemaan kyseiseen kaupunkiin. Ja melankoliasssa uivan mustasukkaisen kokijan kirjeeltä etäisyyden takana olevalle rakastetulleen kappaleen teksti vaikuttaakin.

Avausrivien vakuuttelu, anteeksipyytely ja haaveilu viittaavat suoraan fyysisen etäisyyden kasvun aiheuttamaan muutokseen suhteessa sekä siitä kumpuavaan epävarmuuteen ja pelkoon kaiken menettämisestä:

”Hey, I’m sorry if I go too fast
Tonight, let’s pretend that this will last
I’ve got a dream you would like to sleep until
Oh, I’m sorry to dwell on the past
I’d better say nothing at all”

Aluksi kielteiset tunteet padotaan ja heijastetaan toisaalle:

”But I’ve got this friend who thinks he’s in love with you
And it doesn’t sum it up to say he’s singing the blues
And whoever learnt to walk in somebody else’s shoes?
He’s screaming because he’s found something to lose”

Myöhemmin myönnetään totuus itselle:

”And it doesn’t sum it up to say I’m singing the blues
And whoever learnt to walk in somebody else’s shoes?
I’m screaming because I’ve found something to lose”

Kirjoittajan pettymys ja menettämisen pelko on kuvattu runollisen kryptisesti ja hengellisen kuvaston kautta:

”So you’re living in Eden where, apples are good
But every narrow miracle, takes place on Earth
Yeah, some militia have arrived and, the percussion has come
and they’re pounding out messages loud on the drum
The rumours have started that we are both young
Lions in my own garden, exit someone”

Sinällään vahva teksti täydentyy lopullisesti McAloonin hienosta tulkinnasta. Melodinen herkkyys sekä vaivattomuus, jolla yhtye pyörittelee kappaleen runsaita sointuja, on ainutlaatuista. Jo ensimmäisestä singlestään lähtien Prefab Sproutin musiikissa on ollut jotain selittämätöntä, toismaallista.

Viimeisen sanan musiikistaan saakoon itse Paddy McAloon, joka toteaa yli viisitoista vuotta julkaisua odottaneen ja vihdoin vuonna 2009 julkaistun eräänlaisen musiikillisen teologiansa Let’s Change the World With Musicin kansilehtisessä levystään näin: ”I was looking for transcendence. Transcendence through music.”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kuten Lions in My Own Gardenin livevideon Youtube-kommenteissa osuvasti huomioidaan, on Prefab Sprout yksi kolmesta merkittävästä brittibändistä, joiden ensisinglellä soi huuliharppu. Alla kaksi muuta.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Ensimmäisessä osto-oppaassamme listaamme 50 aidosti tarpeellista kokoelmalevyä. Nämä kokoelmat ovat ehdottomasti paras tapa tutustua artisteihin, joiden tuotanto on niin laaja, epätasainen tai hankalasti saatavissa, että kuluttajan sormi menee helposti suuhun.

Kaikki listalla olevat levyt ovat yhden tai kahden levyn laajuisia kokoelmia. Bokseja ei siis joukosta löydy.

Mitä levyjä listalle mielestäsi kuuluisi? Anna kommenttisi jutun lopussa tai lähetä ehdotuksesi perusteluineen osoitteeseen antti@nrgm.fi, niin otamme sen huomioon, kun laadimme kokoelmalevyjen osto-oppaan toisen osan!

01Aphrodite’s Child:
Singles+ (2003)
Kreikan kauneimmat karvapeikot Vangelis ja Demis Roussos loivat huimaa psykedeliaa ennen soolouriaan, Vangelis elokuvasäveltäjänä ja Roussos euroiskelmän vaikuttavimpana vibratona. 37 kappaletta.
Kuuntele: It’s Five O’Clock.

02 The Associates:
Singles (2004)
Morrisseytä (William, It Was Really Nothing) ja Robert Smithiä (Cut Here) inspiroineen Billy Mackenzien teatraalinen skottipopyhtye on 1980-luvun alun taidepopin unohdettuja helmiä. 28 kappaletta.
Kuuntele: Party Fears Two.

03 Beastie Boys:
Anthology – The Sounds of Science (1999)
Uraauurtavan hiphoptrion tuplakokoelma huomioi hittien lisäksi yhtyeen rohkeat seikkailut jazzin ja hardcoren maailmassa. 42 kappaletta.
Kuuntele: Shake Your Rump.

04 Billy Bragg: Must I Paint You a Picture? (2003)
Sympaattisen folkpunk-laulajan kokoelma on tuplalevyllinen työväen asiaa. Braggin kappaleista ovat onnistuneita versioita tehneet muun muassa Kirsty Maccoll (A New England) ja Dubstar (St. Swithin’s Day). 40 kappaletta.
Kuuntele: Greetings to the New Brunette.

05The Brian Jonestown Massacre: Tepid Peppermint Wonderland (2004)
Ondi Timonerin DiG!-dokumentin huuruisten antisankarien parhaat. Kokoelman julkaisun aikaan bändillä oli vyöllään jo yhdeksän albumia ja vuori pienjulkaisuja. 38 kappaletta.
Kuuntele: Nevertheless.

06The Chameleons:Return of the Roughnecks (1997)
Manchesterin postpunksuuruuden majesteettiseen sointiin on kylvetty Interpolin ja Editorsin siemen. Kokoelman rajoitetulla erikoisversiolla on mukana harvinainen Tony Fletcher EP. 14 kappaletta.
Kuuntele: Second Skin.

07The Chills:
Heavenly Pop Hits – The Best of Chills (1995)
1980-luvun jälkipuoliskon helmeilevintä kitarapoppia tehneen uusiseelantilaisyhtyeen parhaat. Kokoelma kattaa yhtyeen uran neljän ensimmäisen albumin ajalta. 16 kappaletta.
Kuuntele: Pink Frost.

08 Cocteau Twins:
Stars and Topsoil (2000)
Kottikärryllisen levyjä julkaisseen dreampop-pioneerin kimaltavimmat kristallisoinnut näppärässä paketissa. Vuodet 1982–1990 kattavalla levyllä on biisejä kuudelta albumilta ja kuudelta EP:ltä. 18 kappaletta.
Kuuntele: Carolyn’s Fingers.

09 The Damned:
Smash It Up – The Anthology 1976–1987 (2002)
Lontoolaisbändin parhaat niin punk-, new wave- kuin goottikausiltakin. The Damnedin voi tänä kesänä nähdä Tammerfestissä ja Helsingin Tavastia-klubilla. 35 kappaletta.
Kuuntele: Smash It Up (Part 2).

10 Dead Can Dance:
Wake (2003)
Brendan Perryn ja Lisa Gerrardin maailmanmusiikkia, ambientia ja goottisävyjä yhdistäneen taiderockyhtyeen seitsemän albumia käsittävän tuotannon helmet yksissä kansissa. 26 kappaletta.
Kuuntele: Rakim.

11 Dead Moon:
Echoes of the Past (2006)
Fred Colen työtäpelkäämättömän garagepunktrion kokoelma on Nuggetsin veroinen aarreaitta, jonka julkaiseminen on yksi Sub Popin suurimmista kulttuuriteoista levy-yhtiön historiassa. 49 kappaletta.
Kuuntele: Ricochet.

12 The Divine Comedy:
A Secret History (1999)
Brittiläisen barokkipopparin Neil Hannonin yhtyeen ensimmäiset viisi albumia napakasti tiivistettynä. Rajoitetulla versiolla on mukana ansiokas, harvinaisuuksista koottu kakkoslevy. 17 kappaletta.
Kuuntele: National Express.

13 Donovan: Troubadour –
The Definitive Collection 1964–76 (1992)
Linjakas tuplakokoelma kattaa skottilaulajan uran helmet alkuvaiheen folk-laulelmista pehmopsykedelian klassikoiden kautta 1970-luvun lempeään aikuispoppiin. 44 kappaletta.
Kuuntele: Wear Your Love Like Heaven.

14The Durutti Column:
The Best of the Durutti Column (2004)
Manchesterin kitaravelhon Vini Reillyn levyt ovat niin hankalasti saatavilla, että hänen tuotantoonsa tutustuminen kannattaa aloittaa tästä erinomaisesta tuplasta. 30 kappaletta.
Kuuntele: Otis.

15Eels: Meet the Eels – Essential, Vol. 1 1996–2006 (2008)
Mark ”E” Everettin melankolisimmat poplaulut mainion bonus-dvd:n höystäminä. Tsekkaa myös harvinaisuuksista koottu rinnakkaisjulkaisu Useless Trinklets! 24 kappaletta.
Kuuntele: Susan’s House.

16 Erasure: Pop! 20 Hits (1992)
Aliarvostetun syntikkapopduon kaikki olennainen löytyy tältä kokoelmalta. Vuonna 2009 julkaistulla Pop! 40 Hits -kokoelmalla biisien keskimääräinen taso on huomattavasti heikompi. 20 kappaletta.
Kuuntele: A Little Respect.

17 Felt: Absolute Classic Masterpieces (1992)
Belle & Sebastianin Stuart Murdochin suosikkiyhtye julkaisi 1980-luvulla kymmenen albumia ja kahdeksantoista singleä, joiden kaikkien a-puolet löytyvät tältä vaatimattoman näköiseltä kokoelmalta. 18 kappaletta.
Kuuntele: The Day the Rain Came Down.

18 The Field Mice:
Where’d You Learn to Kiss That Way (1998)
Sarah Recordsille levyttänyt tweepopin kulttinimi saa arvoisensa kohtelun tällä tupla-albumilla. Sisältää muun muassa Saint Etiennen versioiman Kiss and Make Upin. 36 kappaletta.
Kuuntele: Canada.

19 Grandmaster Flash, Melle Mel & The Furious Five:
The Definitive Groove Collection (2006)
Hiphopin pioneeriryhmän albumit ovat epätasaisia ja vaikeasta saatavissa, joten levyhyllyyn kannattaa hankkia alkajaisiksi tämä Rhino Recordsin tupla. 23 kappaletta.
Kuuntele: White Lines (Don’t Do It).

20 Guided by Voices: The Best of Guided by Voices – Human Amusements at Hourly Rates (2003)
Noin 74 500 albumia julkaisseen surinarockjumalan kokoelma tarjoaa vain kurkistuksen Robert Pollardin maailmaan – mutta edes sen. 32 kappaletta.
Kuuntele: I Am a Tree.

21 Richard Hell: Spurts – The Richard Hell Story (2005)
New York -punkin pioneerin ura The Neon Boysista Televisionin ja Voidoidsin kautta Sonic Youthin Thurston Mooren ja Steve Shelleyn sekä Gumballin Don Flemingin kanssa perustettuun Dim Starsiin. 21 kappaletta.
Kuuntele: Baby Huey [Dim Stars].

22 Daniel Johnston: The Late Great Daniel Johnston – Discovered Recoverd (2004)
Outsider-laulajan ”hitit” sekä alkuperäisinä että tunnettujen fanien, kuten Tom Waitsin, The Flaming Lipsin, Beckin ja TV on the Radion, versioina. 36 kappaletta.
Kuuntele: True Love Will Find You in the End.

23 Grace Jones: 20th Century Masters – The Millennium Collection (2003)
Kaikki olennainen rautamatamin erittäin epätasaiselta uralta. 20th Century Masters on Essentialin tapaan muutenkin kokoelmasarja, johon voi yleisesti ottaen luottaa. 11 kappaletta.
Kuuntele: My Jamaican Guy.

24Kollaa Kestää: Kokonaan – Jäähyväiset aseille (1995)
Tampereen ja kenties koko Euroopan sympaattisimman punkbändin koko tuotanto, joukossa Magazine-laina Syksy (Shot by Both Sides) ja Liisa Tavin tunnetuksi tekemä Jäähyväiset aseille. 26 kappaletta.
Kuuntele: Kirjoituksia kellarista.

25 The Left Banke: There’s Gonna Be a Storm – The Complete Recordings 1966–1969 (1992)
Walk Away Reneen säveltänyt barokkipopyhtye on pakollinen tutustumiskohde kaikille Lovensa ja The Zombiesinsa ahmineille. 26 kappaletta.
Kuuntele: Pretty Ballerina.

26 Mana Mana:
Complete… kaikki (1996)
Kaikki, mitä Joensuun ja Suomen synkin yhtye ehti äänittää ennen keulahahmonsa Jouni Mömmön itsemurhaa. Sisältää muun muassa omaleimaisen version Neljän ruusun kappaleesta Suikki! 18 kappaletta.
Mana Mana: Totuus palaa.

27 New Order: Singles (2005)
Lukuisista vuosien varrella julkaistuista New Order -kokoelmista ylivoimaisesti asiallisin. Varo etenkin sortumasta vuonna 2002 julkaistuun tynkäkokoelmaan International! 31 kappaletta.
Kuuntele: Bizarre Love Triangle.

28 Noitalinna Huraa!: Riittäähän noita linnassa (1997)
Otsikkonsa ankeasta sanaleikistä huolimatta mainio pikakurssi neljä albumia julkaisseen peräseinäjokelaisyhtyeen herkkään ja fantastiseen maailmaan. 21 kappaletta.
Kuuntele: Sirkus.

29 Orchestral Manoeuvres in the Dark: Messages – Greatest Hits (2008)
Paljon muutakin kuin Enola Gayn tehnyt OMD oli ennen kaikkea singlebändi, joten tämän parempaa tutustumistapaa yhtyeeseen ei ole eikä tule. 20 kappaletta.
Kuuntele: Messages.

30 Kari Peitsamo: Lähde autoiluretkelle suureen etelän kanjoniin (2003)
Hullukaan ei lähde perkaamaan nokialaisartistin tuotantoa albumi albumilta, kun vaihtoehtona on hankkia tämä erinomaisen kattava tuplakokoelma. Sisältää peräti 68 (!) kappaletta.
Kuuntele: Pallo.

31 Penguin Café Orchestra: Preludes, Airs & Yodels (1996)
Kamarimusiikki, folk ja musique concrète kohtaavat viehättävällä ja maanläheisellä tavalla tällä englantilaisyhtyeen retrospektiivilla. 19 kappaletta.
Kuuntele: Perpetuum Mobile.

32 Pet Shop Boys:
Discography (1991)
Aina ja ikuisesti paras Pet Shop Boys -kokoelma, vaikkakin vain yhden levyn laajuinen. Discography on lähtölaukaus rakkaudelle, josta ei ole paluuta. 18 kappaletta.
Kuuntele: Left to My Own Devices.

33 Prefab Sprout: 38 Carat Collection (1999)
1980-luvun fiksuimman brittipopbändin kokoelma on rakenteeltaan esimerkillinen: ykköslevyllä kaikki singlet, kakkoslevyllä albumiraitojen parhaat. Täyttä timanttia. 38 kappaletta.
Kuuntele: Goodbye Lucille #1.

34 Radiopuhelimet:
Varmaa hapuilua 1987–2002 (2006)
Sahatkaa! Oulun, Suomen ja koko maailman suoraselkäisimmän kitararockpartion ensimmäiset viisitoista vuotta timanttiseksi tuplakokoelmaksi puristettuna. 42 kappaletta.
Kuuntele: Jäämeri.

35 Saint Etienne: London Conversations (2008)
Tanssipopyhtyeen parhaat kahdella levyllä, jotka molemmat muodostavat oman, bändin siihenastisen uran kattavan kronologisen kokonaisuutensa. 36 kappaletta.
Kuuntele: Nothing Can Stop Us.

36 Screaming Trees:
Ocean of Confusion – Songs of Screaming Trees 1989–1996 (2005)
Kattava kokoelma grungesuosikin huippuvuosista. Bändin varhaisvaiheisiin voi tutustua Anthology: SST Years 1985–1989 -kokoelman avulla. 19 kappaletta.
Kuuntele: Alice Said.

37 Sisters of Mercy: A Slight Case Of Overbombing, Greatest Hits Vol. 1 (1993)
Goottirockyhtyeen singlet muodostavat kivikovan kokonaisuuden. Yhtyeen varhaistuotantoon voi tutustua Some Girls Wander by Mistake -kokoelman avulla. 12 kappaletta.
Kuuntele: Lucretia My Reflection.

38 Slowdive:
Catch the Breeze (2004)
Tuplalevyllinen shoegazingin sulosointuja kolme studioalbumia ja paksun tukun EP-levyjä tehtailleelta brittiyhtyeeltä, jonka levyjä ei kaupoista helposti löydä. 25 kappaletta.
Kuuntele: Alison.

39 Patti Smith:
Land 1975–2002 (2002)
Erinomainen oikoreitti punkin hovirunoilijattaren monipolviseen uraan. Ykköslevyltä löytyvät hitit, kakkoslevyltä harvinaisuudet. 30 kappaletta.
Kuuntele: Frederick.

40 Sparks:
Profile – The Ultimate Sparks Collection (1991)
Rhinon taatulla asiantuntemuksella koottu tupla on erinomainen pikakurssi kummajaismaisen popduon ensimmäiseen kahteen vuosikymmeneen. 40 kappaletta.
Kuuntele: Amateur Hour.

41 Stereolab:
Serene Velocity (2006)
Näppärin aloittelijan opas taidepopyhtyeen mahdottoman laajaan tuotantoon. Nälkäiset voivat sijoittaa rahansa suoraan Oscillons from the Anti-Sun -boksiin. 16 kappaletta.
Kuuntele: Cybele’s Reverie.

42 Swervedriver: Juggernaut Rides ‘89-’98 2CD (2005)
Aliarvostetun vaihtoehtorockyhtyeen ura kiteytyy kristallinkirkkaasti tällä tuplakokoelmalla. 33 kappaletta, joista kuuttatoista ei löydy bändin levyiltä.
Kuuntele: Duel.

43 Teenage Fanclub: Four Thousands Seven Hundred and Sixty-Six Seconds –
A Short Cut to Teenage Fanclub (2003)
Lähes aukoton best of melodisen skottibändin tuotannosta. Pakkohankinta jo Did I Say -biisin takia! 21 kappaletta.
Kuuntele: Mellow Doubt.

44 The The: 45 RPM – The Singles of The The (2002)
Älykkään brittipopin maestron Matt Johnsonin olennaisimmat kappaleet bändin kuudelta albumilta alkuperäisinä ja 12-tuumaisilla julkaistuina remix-versioina. 23 kappaletta.
Kuuntele: Uncertain Smile.

45 The Triffids: Wide Open Road – The Best of The Triffids (2010)
Dominon parrasvaloihin palauttama australialaisyhtye kuuluu
1980-luvun hienostuneen kitararockin vaiettuihin suuruuksiin. 18 kappaletta.
Kuuntele: Beautiful Waste.

46 Visage: Fade to Grey –
The Best of Visage (1994)
Epätasaisia albumeja tehneen syntikkapopyhtyeen olennaisimmat hetket mahtuvat tälle napakalle, vuoden 1983 kokoelmasta laajennetulle best-ofille. 12 kappaletta.
Kuuntele: Fade to Grey.

47 Scott Walker: Boy Child – The Best of Scott Walker 1967–1970 (1990)
Mestaribaritonin omat sävellykset viideltä ensimmäiseltä sooloalbumilta muodostavat huimaavan kokonaisuuden. 20 kappaletta.
Kuuntele: The Seventh Seal.

48 X: The Best – Make the Music Go Bang! (2004)
Rhinon asiantuntemuksella koottu tuhti tupla niputtaa yksiin kansiin viisitoista vuotta parasta Kalifornia-punkia. Muuta ei John Doen koplalta tarvitse. 46 kappaletta.
Kuuntele: Johny Hit and Run Paulene.

49 Yello: Essential (1992)
Euroopan eksentrisimmän ja viiksekkäimmän elektropopduon hittikokoelma on hämmästyttävästi myös yhtyeen yhtenäisin albumikokonaisuus. Omituiselle ystävällesi. 16 kappaletta.
Kuuntele: Bostich.

50 Yo La Tengo: Prisoners of Love – A Smattering of Scintillating Senescent Songs 1984–2003 (2005)
Kaikki oleellinen New Jerseyn nukkavieruilta indiepopveteraaneilta. Saatavilla myös harvinaisuuskokoelmalla laajennettuna triplalevynä. 26 kappaletta.
Kuuntele: From a Motel 6.