Jagjaguwar

76 Elektronisen popmusiikin, utuisen shoegaze-estetiikan ja soft rockin pyhä liitto, osa 427. Kompassin neula osoittaa tällä kertaa Torontoon. DIANAn ytimen muodostavat jazzopiskelijat Kieran Adams ja Joseph Shabason, joista jälkimmäinen on ansioitunut tuuttamalla saksofoniaan muun muassa Destroyerin Kaputt-klassikolla. Keulakuvakseen kaksikko on kiinnittänyt epätodennäköisen glamoröösisti nimetyn Carmen Ellen, varsin paljon Alison Goldfrappilta kuulostavan entisen Spiral Beach -laulajan. Mitä on sitten studiossa keksitty? Pyörää uudelleen, mutta varsin viehättävin tuloksin. DIANAlla on esittää kaksi erinomaista singleä (intiimi ja melankolinen, nauhattomalla bassolla ja saksofonisoololla viimeistelty Chromatics-muistuma Perpetual Surrender sekä mykistävän komean bassokuvion kuljettama fiilistely Born Again) sekä kolmas, jota sellaiseksi sopii tyrkyttää (That Feeling, synafunkahtava aikuispophelmi suoraan 1980-luvun ytimestä). Taso kuitenkin heittelee, ja esimerkiksi hidastempoisissa Foreign Installationissa ja New Housessa sekä kolhoudessaan Propagandaa muistuttavassa Annassa pakka on seota lähes täysin. Silti, erinomainen debyytti, jonka parhaita hetkiä kelpaa muistella vielä pitkään sen jälkeen, kun tästä estetiikasta on puristettu viimeisetkin mehut irti. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Dodos – Carrier

Polyvinyl

56 Linnuksi, joka kuoli sukupuuttoon 200 vuotta ennen rockin keksimistä, The Dodosilla on yllättävän pitkä historia Burt Bacharach -tyyppisen flamboijantin flamingopopin levyttämisessä… Tai siis ketä tässä yritetään huijata – lupaavasti aloittanut The Dodos on nykyään ankeinta ja harmainta eksoottishakuista indiepoppia Beach Fossilsin ja Vampire Weekendin jälkeen. Margaritaville-junan mentyä The Dodos hengaa asemalla Kirkan kanssa, rämpyttää lanttia anoen. Soittoon on hyvä valita uudelta levyltä vahvempia yksittäisiä raitoja, kuten Death, Family tai Holidays (kyllä, nämä ovat oikeasti biisien nimiä, ja kyllä, The Dodos käyttää ruoka-apua.) Näin kolikoita saattaa kertyä Clarksvilleen asti oikeuttavaan lastenlippuun. Mitäkö siellä voi tehdä lomalla? Ei harmainta aavistusta. Mennä töihin? Miksi Burt Bacharachin henki hylkäsi The Dodosin? Samasta syystä kuin Andrew Lloyd Webber kieltäytyi yhteistyöstä Sex Pistolsin kanssa: koska hän ei halunnut jälleen yhtä Supertramp-kloonia takapihalleen. Carrier on levy, josta voi nauttia hieman samalla tavalla kuin itsensä puukottamisesta silmään ”vahingossa”. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Medicine – To the Happy Few

Captured Tracks

81 Kuulun itse niihin, joille yksittäisiä kappaleita lukuun ottamatta herätys 1990-luvun shoegaze-kulttibändin Medicinen tuotannon hienouteen oli Shot Forth Self Livingin (1992) ja Buried for Lifen (1993) uudelleenjulkaisu viime vuonna. Vain kourallisen levyjä tehnyt ”Amerikan My Bloody Valentine” on aktivoitunut taas uudelleen. To the Happy Few on komea psykedeliapopteos, joka esittelee aiemmin perussävyjä hillitysti käyttäneen bändin entistä teknikoloorisemmalla äänenkuvalla varustettuna, kahden 1990-luvun klassikkolevyn kanssa oikeutetusti samalle viivalle asettuen. Päivitetty, vähemmän kenkiin tuijotteleva Medicine-soundi tehonnee ainakin Flaming Lipsin, Tripping Daisyn, Silver Applesin ja Stereolabin kuuntelijoihin. En tiedä, montako vuotta hienot kappaleet ovat ehtineet pöytälaatikossa odotella, mutta ne olisi pitänyt julkaista aiemmin. Vaikkapa kolme kuukautta sitten, jotta tämä kunnollista kesäalbumia vaille jäänyt kesä olisi saanut sille kuuluvan soundtrackin. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Porcelain Raft – Permanent Signal

Secretly Canadian

80 Elektronisen popmusiikin, utuisen shoegaze-estetiikan ja soft rockin pyhä liitto, osa 428. Kompassin neula pyörii nyt villinä New Yorkin ja Rooman välillä. Mauro Remiddi on nelikymppinen italialainen, jolla on kuohkea kampaus, veitsenterävästi rajattu parransänki ja säkkikaupalla fariinisokeria. Permanent Signal on ratkaisevasti tuhdimpi annos kuin hattarainen edeltäjänsä Strange Weekend (2011). Musiikissa on edelleen paljon M83:n, Mercury Revin ja Beach Housen kaltaisten dreampop-jättiläisten pumpuliunelmaa, mutta The Way Outin kaltaisten kappaleiden myötä myös lihaksikkaampaa, jopa rockmaista otetta. Ennen kaikkea Remiddi osoittaa taitonsa monipuolisena, perinteisenä laulunkirjoittajana. Minor Pleasure ja Echo kurkottelevat Jason Piercen eeppisimpien gospelballadien suuntaan, It Ain’t Overin melodiassa on puolestaan lähes sinatramaista fiilistä. Parista täyteinstrumentaalista vain vähän kärsivän albumin huipentaa kuuteen minuuttiin vanuva Nilsson-pianoballadi I Lost Connection, jossa on trumpettisoolo ja kaikki. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Pure Bathing Culture – Moon Tides

Memphis Industries

89 Elektronisen popmusiikin, utuisen shoegaze-estetiikan ja soft rockin pyhä liitto, osa 429. Kompassin neula osoittaa tällä kertaa Oregoniin, universumin hipsterikeskukseen Portlandiin. Sarah Versprille ja Daniel Hindman ovat umpilahjakkaita kolmekymppisiä, joiden laulu- ja soittotaitoja ovat hyödyntäneet niin Foxygen, Damien Jurado kuin erinomainen folkyhtye Vetiver, jonka vakituiseen kokoonpanoon kaksikko kuuluu – tai on ainakin tähän asti kuulunut. Pure Bathing Culture on ilmiselvästi projekti, josta on haaveiltu pitkään hartaasti – niin täydelliseltä ja valmiilta se ensimmäisestä sekunnistaan lähtien kuulostaa. Joku muukin kuin Charles Ramsey saattaisi huudahtaa ”dead giveaway” kuullessaan, että duon ensimmäinen virallisesti julkaistu kappale oli Dreams-laina Mojo-lehden Rumours Revisited -tribuuttikokoelmalla. Pure Bathing Culture on kuitenkin paljon muutakin kuin hiilipaperikopio Fleetwood Macistä – tai Beach Housesta, johon bändiä ei-aivan-harhaanjohtavasti muistetaan aina verrata. Kaikesta kimalluksesta huolimatta bändin musiikissa on maanläheisyyttä ja sydämellisyyttä, joka tuo mieleen 1980-luvun nuhjuisen kirjastontäti-indien nuhjuisine villaneuleineen ja kellastuneine Morrissey-julisteineen. Cocteau Twins laulajanaan Kirsty Maccoll, kenties? Oli miten oli, PBC:n biisimateriaali on järkyttävän kovatasoista. Singlehitti Pendulum, Dream the Dare, Twins, Only Lonely Lovers ja Golden Girl muodostavat biisikvintetin, jonka tasoista ei monelta vuonna 2013 julkaistulta levyltä löydy. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Wadada Leo Smith & TUMO – Occupy the World

TUM Records

63 Pitkän linjan free jazz -seikkailija, säveltäjä ja trumpetisti Wadada Leo Smith näyttää saaneen ansaitsemaansa arvostusta vasta viime vuosina. Samalla ovat hänen teoksensa kasvaneet monoliitinomaisiin mittoihin: viime vuonna ilmestynyt Ten Freedom Summers ulottui neljälle cd:lle, ja poiki heti Pulitzer-ehdokkuuden. Nyt hän on kerännyt ympärilleen pääosin suomalaisen jazzin ylähuoneesta, kuten saksofonisti-huilisti Juhani Aaltosesta, pianisti-harpisti Iro Haarlasta tai trumpetisti Verneri Pohjolasta koostuvan Todella Uuden Musiikin Orkesterin. Occupy the World on sekin varsin kunnianhimoinen: liki kahden tunnin ja viiden kappaleen mittainen avantgardetemppeli, joka velloo levottomasti kuin mielenosoitus Wall Streetillä – näinhän levyn otsikkokin jo sanoo. Tämän ”todella uuden musiikin” orkestraalinen sointi on likempänä Edgard Varèsen ja Harry Partchin kaltaisia modernin klassisen eksentrikkoja kuin free jazzia: on isoa dronea, John Lindbergin kontrabassoväkivaltaa, äkillisiä dynaamisia puukotuksia sekä totaalisia melodisia romahduksia. Etenkin puolituntinen nimibiisi huojuu vakavasta jousisatsista kaaokseen, joka kuulostaa siltä kuin soittajat tappelisivat keskenään soittimiensa kanssa. Tosin sellaisiahan Occupy-protestit halki maailman pitkälti olivat: rauhanomaisesti alkaneita, mutta useasti jommankumman osapuolen toimesta väkivaltaisiksi ryöstäytyneitä. Epämiellyttävää kuultavaa Occupy the World ei kuitenkaan ole, hieman raskasta vain. Ehkä sen selätettyään osaa kuvitella edes hivenen siitä sitkeydestä, jota vaaditaan viikkokausien napottamiseen mielenosoitusleireillä. Kaiken atonaalisen sahauksen keskellä on onneksi riittävästi kiintopisteitä, joten epätoivoon levy ei vaivuta. Silti monet aihiot eksyvät itseensä auttamatta liian pitkäksi aikaa. Vaan ehkä se oli Smithin tarkoituskin. (Mikael Mattila)

Mauro Remiddi tulee Italiasta ja juo mustaa kahvia.

Jätettyään Sunny Day Sets Fire -bändin italialaislähtöinen Mauro Remiddi vetäytyi makuuhuoneeseensa kyhäilemään omaa musiikkia. Joku taisi kuitenkin vihjata kaverille, ettei niin komean miehen sovi piileskellä. Siksi Remiddin sooloprojekti Porcelain Raft näyttää kasvonsa ja kyntensä suomalaisyleisölle maanantaina 27. helmikuuta, kun Remiddi lämmittelee loppuunmyydyllä Tavastialla ranskalaista M83:sta.

Mikä oli ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi?

”Muistaakseni ensimmäinen popkappale, josta pidin pienenä, oli joku italialainen. Luultavasti Rino Gaetanon Berta Filava.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”I’d love to tuuuuurn youuuuu ooooooon”
(The Beatles – A Day in the Life)

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Wu Lyfin Heavy Pop -kappaletta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Mitä tarkoitat ’tärkeällä’? Musiikki voi vaikuttaa monin tavoin, se voi auttaa selviämään päivästä. Jokaisella meistä on erilainen musiikkimaku, siksi on niin paljon erilaista musiikkia, siksi kaikenlainen musiikki voi olla tärkeää. En myöskään tiedä paljoa maailmasta, hädin tuskin tiedän Yhdysvalloista ja Euroopasta. On niin monta maanosaa… olen varma, että maailmassa on paljon hyvää musiikkia, jota ei ole vielä löydetty.”

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

“Musiikki.”

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Parturi, leikkaan itse oman tukkani.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Musta kahvi, kuljetuslaatikot (flight cases) ja kirkkourut.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”Joka päivä, haluan kuollakseni olla cool.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Rakastan Helsinkiä, olen ollut siellä kerran ja minusta se oli hyvin erityinen paikka. En tosin tunne sikäläistä musiikkia… vielä.”

Kuka tai mikä on ehdottomasti yliarvostettua?

“Nuoruus on yliarvostettua.”

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

”Oupan foreveryoung, ilmestyy pian.”

Video ei ole enää saatavilla

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Kuollut mies.”

Video ei ole enää saatavilla

Porcelain Raft M83:n lämmittelijänä Helsingin Tavastialla 27.2.

Warp

68 Kalifornialaisen joogamestarin Sumach Ecksin musiikillinen visio piilee niin sakean ja makean yrttisumun keskellä, ettei normaali tahdo sitä aina tavoittaa. Toinen Gonjasufi-nimellä julkaistu albumi jääkin hieman etäiseksi; se ajaa asiansa oivallisena ja inspiroivanakin taustamusiikkia, mutta piinaa ja turhauttaa keskittyneessä kuuntelussa. Levyllä on kymmenen kappaletta, joiden joukkoon mahtuu muutama hahmoton, parin minuuttin mittainen äänimöhkäle, mutta myös muutama ihan oikea biisi, kuten Nikels and Dimes, joka yhdistää sotilaallisesti paukkuvan rytmin melankolisesti vaappuviin synakuoroihin, ja bassosoundin varassa lipuva hiphop-balladi The Blame, joka edustaa Gonjasufin tuotannon ymmärrettävintä laitaa. Mu.zz.le on kiinnostava, mutta rakenteeltaan harmillisen hajanainen albumi; se on kuin muodottomaksi raiskattu 1990-luvun Bristol-klassikko tai pahalle tripille ajautuneen Lee “Scratch” Perryn kynsiin joutunut DJ Shadow -demonauha. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Leila – U&I

Warp

54 Muinaisella 1990-luvulla iranilainen Leila oli hetken aikaa elektronisen musiikin kuumin nimi. Mutta niin olivat kaikki muutkin, joita Björk viitsi edes puolella sanalla kehaista. Toisin kuin moni muu triphopiin assosioituva aikalaisensa Leila ei koskaan edes pyrkinyt pois marginaalista, jota kohti vaikkapa Björk ja Tricky määrätietoisesti kulkivat. Pitkän hiljaiselon jälkeen ilmestynyttä Blood, Looms and Bloomsia (2008) seuraa berliiniläisen Matthew Simsin alias Mount Simsin kanssa tehty U&I, joka filrttailee popmusiikin muodolla, mutta jättää kappaleensa tarkoituksellisen muotopuoliksi tai kitukasvuisiksi. U&I puhisee, suhisee ja kupruilee rohkeasti, muttei kauhean kiinnostavasti. Rytmit ovat rujoja, Throbbing Gristlestä ja 1990-luvun alun unohdetuista EBM-suuruuksista muistuttavaa rohinaa, Simsin laulamat melodiat mitäänsanomattomia. Ryhdikäs ja tunnelmallinen Boudica ja tässä seurassa nätti Eight ovat valonpilkahduksia kappalemateriaalissa, joka hiipuu vuoroin hajuttomaksi näpertelyksi (In Consideration), vuoroin päämäärättömäksi meteliksi (Interlace).(Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Porcelain Raft – Strange Weekend

Secretly Canadian

71 M83:n lämmittelijäksi Tavastialle saapuva Porcelain Raft on yhtä kuin lofi-dreampop-artisti Mauro Remiddi. Blogikuhinaa aiheuttanut italialainen on esikoisalbumillaan hyvässä vireessä, vaikka tuntuukin usein tekevän asiat helpoimman kautta. Strange Weekendin kappaleet on rakennettu lapsellisen yksinkertaisesti, kaikenlaista kunnianhimoisuutta karttaen. Ehkä juuri siksi ne toimivat niin hyvin. Kun rumpukone puksuttaa, akustinen kitara helisee ja syntetisaattorit maalailevat pastellinsävyistä taivaanrantaa, jää Remiddin kiitolliseksi tehtäväksi pistää pallo maaliin eli kuiskia ilmoille 1970-lukulaisen pehmeitä melodioitaan (Harry Nilsson, John Lennon) herkänhauraalla äänellään. Pikkukivan levyn kaksi täysosumaa ovat spiritualizedmaisen raukeasti svengaava Shapeless & Gone ja pumppaavalla rytmillään yhteislauluun kutsuva Picture. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Ei, Cate ei ole sukua Duran Duran -laulaja Simon Le Bonille. Sen sijaan hän on yksi Walesin lupaavimmista tulokkaista, kaksi vuotta sitten esikoisalbuminsa Me Oh Myn julkaissut folkpopartisti, jonka ääntä on kuultu muun muassa Neon Neonin ja hiphop-tuottaja Boom Bipin levyllä. Kakkosalbumi CYRK julkaistaan 17. tammikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Howler – Back of Your Neck

NME valitsi minnesotalaisen Howlerin vuoden 2011 kolmanneksi parhaaksi tulokkaaksi. Rough Traden kiinnittämä kitararockyhtye seuraa elokuussa julkaistua This One’s Different -EP:tä esikoisalbumilla America Give Up, joka julkaistaan 17. tammikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Porcelain Raft – Put Me to Sleep

Mauro Remiddi on alkaneen vuoden kiinnostavia albumidebytantteja. Muun muassa Ariel Pinkiin ja Perfume Geniusiin verrattu italialainen laptop-poppari julkaisee Strange Weekend -esikoisensa 23. tammikuuta ja piipahtaa pian sen jälkeen Suomessakin M83:n lämppärinä.

Video ei ole enää saatavilla

Speech Debelle – Studio Backback Rap

Muistatko vielä Speech Debellen? Parhaalle brittialbumille myönnettävän Mercury Music Prizen kuin tyhjästä vuonna 2009 napanneen hiphop-laulajattaren, joka katosi voittonsa jälkeen kuvioista yhtä nopeasti kuin ilmestyikin? Mercury-voitostaan huolimatta kaupallisesti flopannut Speech Therapy -albumi saa 13. helmikuuta seuraajan nimeltä Freedom of Speech.

Video ei ole enää saatavilla

The 2 Bears – Work

The 2 Bears on yhtä kuin Hot Chipin Joe Goddard ja Raf Rundell (Greco Roman Sound System). Kaksikko seuraa viime kesän Bearhug-eepeetään esikoisalbumilla, jolta on lupa odottaa house- ja hiphop-sävytteistä elektroa. Work on 31. tammikuuta julkaistavan Be Strong -albumin ensimmäinen single.

Video ei ole enää saatavilla