Teidän li-li-listaltanne puuttuu palanen ja uu uu se on mun näköinen.

Missä naiset? Missä räppi? Missä metalli? Missä artistit x, y ja z? Miehet äänestämässä miehiä, kun listalla oli vain viisi naisen säveltämää kappaletta.

Ennen kuin ehditte aloittaa kollektiivisen nihkeilynne, ruoskimme itse omaa listaamme sen puutteista. Ohjeistus oli pyrkiä objektiiviseen tarkasteluun ja nostaa esille kappaleita, jotka listalle olisivat kuuluneet, mutteivät syystä tai toisesta keränneet riittävästi ääniä.

Kommenttiosioon saa huomauttaa perustelujen kera muistakin kappaleista, jotka olemme sivuuttaneet.

Amorphis: Silver Bride (2009)

1990-luvun kuolometallisuuruus nousi suosiolla mitaten varsinaiseen kukoistukseensa vasta 2000-luvulla, uuden laulajan Tomi Joutsenen siivittämänä. Kalevalapohjainen ja folk- ja proge-sävyinen melodeath miellytti niin vanhoja faneja, kriitikoita ja keskitempoiseen melodiseen raskasrockiin suuntautunutta peruskansaa. Erinomainen esimerkki tunnistettavasta tyylistä on bändin yhdeksännen levyn simppelin tarttuva johtokappale. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Children of Bodom – In Your Face (2005)

Are You Dead Yet? oli loistava, reilun puolen tunnin puristus Bodomeilta. Yhä yhtyeen paras levy. Hevimetelisoppaan lisättiin roimasti punkkia ja industriali samalla kun riffejä ja rakenteita yksinkertaistettiin, parhaita tilutusimpulsseja tappamatta. Alexin laulu saavutti uuden karisman ja aggression tason. ”I don’t give a flying fuck, motherfucker”. Vaatii näyttelijäntaitoja, että voi laulaa tuollaista uskottavasti. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Clouds feat. Tiiu – Under the Dancing Feet (2008)

Kotimaassa häpeällisen vähälle huomiolle jäänyt jokseenkin salaperäinen Clouds (helsinkiläistuottajat Dead-O ja Ponytail) nauttii varsin suurta arvostusta alan kansainvälisissä piireissä. Vuonna 2008 julkaistu fantastisen valveunisesti keinuva Under the Dancing Feet olisi oikeudenmukaisessa maailmassa heidän läpimurtohittinsä. Kappale on äärimmäisen mieleenpainuva ja ylpeän omaperäinen – jopa genreä uusiin suuntiin puskeva – suomalainen luenta dubstepista. Se on maaginen yhdistelmä dubstepin varjomaailmaa ja puhdasta popsävellystaitoa. Kappaleen puuttuminen listalta on sen räikein yksittäinen puute. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

CMX – Tähdet sylissään (2000)

”Elämä on joenuoma / leveämpi kaikkea / mitä voimme vajavaisin sanoinemme mainita” kuuluvat Tähdet sylissään -kappaleen avaussäkeet. Sama pätee CMX:n kunnianhimoon, jonka komeimpia ilmentymiä tämä kappale on. Lähes kenelle muulle hyvänsä yhtyeelle riittäisi itse emokappale, joka istuu radioon mutta ei ole syntynyt sen vuoksi, mutta kolmen minuutin codalle Yrjänä on kutsunut Kampin laulukuoron, jonka harmoniat nousevat äänikuvan pintaan kuin usva hallan puremalta niityltä. (Samuli Knuuti)

Folkswagen – Suomenhevonen (2005)

Talvisodan tankit, autioituvat kylät ja kaurapeltoa hevosineen kyntävä isäntä ovat kuvia, joista todellisuus on irronnut jo monta merkityskerrosta sitten. Niihin törmää arvokonservatiivien puheissa, maalaisromantiikaa kierrättävissä kulttuuritapahtumissa ja keskustalaisessa juhlaretoriikassa. Siksi niitä tekee mieli kavahtaa. Folkswagenin ylistyslaulu suomenhevoselle riisuu kuitenkin pisteliäimmänkin kuulijan aseista ja pureutuu sanoja syvemmälle suomalaiseen sosiaalihistoriaan. Suonna Konosen herkkä ja nöyrä kunnianosoitus valaa kuluneen kuvaston täyteen tunnetta, johon laulun uumenista tapittava märkäturpa vastaa lämpimänruskealla ja kaiken ymmärtävällä katseellaan. Laulu pysäyttää odottamatta, eikä päästä otteestaan. Sen hartaassa kerronnassa on jotakin pohjattoman kaunista ja vilpitöntä. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Hanoi Rocks –  Day Late Dollar Short (2002)

Kun ensi kertaa näin möllösilmäisen setämiehen laulavan ”we are young and strong”, hyy nousi selkäpiihini. Tämä comeback-hitti nosti Hanoi Rocksin 2000-luvun nuorten tietoisuuteen. Se oli viihdefonisoolonsa ja modulaationsa kanssa varmasti parasta, mitä Mike Monroe tai Andy McCoy ovat aikoihin tehneet. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Ilmiliekki Quartet – Askisto (2006)

Ilmiliekin kokoonpanossa ei ole juuri mitään erikoista: trumpetti, piano, basso ja rummut. Mikään yhtye ei silti soita samoin: yhtä intuitiivisesti kuin tavallinen ihminen hengittää. Askistoa vilpittömämpää melodiantajua ja vapaampaa toteutusta, liukenemisten ja tiivistymien alkulimaa, ei ole tällä vuosituhannella Suomessa saavutettu. Kun Verneri Pohjola muun yhtyeen hiljaisesta kuohunnasta lopuksi palaa trumpetillaan ruotuun, hengen haukkomiseen on tikahtua. Voita karmasi iäksi ja osta aneeksi Take It With Me -levy. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Jaakko Laitinen & Väärä Raha – Saippuakupla (2010)

2010-luvun paras iskelmäorkesteri tanssittaa kansaa enimmäkseen lemmenlauluilla, mutta yhtyeen esikoisalbumin ehkä kovin biisi kertookin rahasta. Tosin negaation kautta, huomauttamalla, ettei maallisella mammonalla ole pysyvää merkitystä. Kolikot ovat kauniita, mutta kosketuksesta katovia saippuakuplia. Todella tärkeitä asioita ei voikaan säilöä taskuihinsa, kertoo hitaasta hehkutuksesta hurmioituneeseen kertosäkeeseen yltyvä mustalaisromanssi. Jaakko Laitisen palava laulutulkinta vahvistaa, että kyse on sydämen pohjia myöten koetusta elämänkatsomuksesta. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Jonna Järnefelt – Vaikeimman kautta (2003)

Näyttelijänä tunnetun Järnefeltin debyyttialbumi Aamukahviasetelma elvytti komeasti näyttelijöiden laulelmalevytysperinnettä 2000-luvulla. Vaikka Jukka Leppilammen säveltämistä ja Heimo Hatakan sanoittamista kappaleista Vaikeimman kautta lähentelee jo gospelia, se vetoaa erityisesti hengellisyyden taustalla hehkuvalla inhimillisyydellään. Järnefeltin kirkasta tulkintaa varjostava ja sympaattisesti keuliva Leppilammen taustalaulu on pieni, mutta kokonaisuuden kannalta tärkeä yksityiskohta. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Kakka-hätä 77 – Elämä on huora (2007)

Vuonna 2007 Teemu Bergmanin bändistä tuli ilmiö. Sen ansiosta tiedettiin pitkästä aikaa, kuinka punkkarin sielunmaailma piirtyi. Ilmeni, ettei sitä kiinnostanut parantaa maailmaa – enimmäkseen vain vitutti. Mutta tämä puolittain järsittyjen roiskeläppien, pilleriliuskojen ja Kela-lomakkeiden keskeltä mölisty inhorealismi oli suodattamaton ja rämisevä dokumentti hyvinvointivaltion harmaista syövereistä. Etenkin biisin kruunaava, nuorille konservatiiveille suunnattu piikki (”olis edes hauskaa elämästä puolet / mut eihän täällä viihdy kuin kokoomusnuoret”) on masentavan hauska, mutta myös oivaltava: Arkitodellisuus on sellaista paskaa, että jos siitä nauttisi, olisi jo kadottanut itsensä. Ehkä siis parempi, jos ahdistaa. (Jukka-Pekka Ronkainen)

Video ei ole enää saatavilla

Kotiteollisuus – Jos sanon (2000)

Parilla ensimmäisellä levyillään enemmänkin mökä- ja metallipiirejä kosiskellut Kotiteollisuus löysi kolmannen pitkäsoittonsa kärkikappaleella suuria massoja miellyttävän kultasuonensa. Siinä jyräriffi ja suoraviivaisen tamppauksen miehinen hikisyys yhdistyy tarttuvaan pop-melodiaan ja nyrkinheristystä lietsovaan uhokertsiin kieltämättä varsin rehvakkain tuloksin. Samaa kaavaa yhtye on sittemmin ryöstöviljellyt melkoisella menestyksellä. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Kukka – Hot Light (2000)

Kukka nousi legendaksi hajoamalla ennen aikojaan ja tarjoamalla luontaisen kasvualustan Risto Ylihärsilälle. Kuitenkin yhtye pitäisi muistaa ensisijaisesti musiikistaan. Harva suomalainen orkesteri on onnistunut yhdistämään haikean pop-sensibiliteetin, itseensä viittaavan indie-autismin, lämpimän lofi-äänimaiseman ja melankolisen naivismin tämän tamperelaiskolmikon tavoin. Hot Lights kiteyttää kaikki Kukan vahvuudet muutamaan usvaiseen minuuttiin, joiden uumenista löytyy hämmästyttävä määrä kauneuden sävyjä vielä vuosienkin jälkeen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Mamba – Vielä on kesää jäljellä (2002)

Onko ihmistä, joka ei tätä tunne? Onko ihmistä, jolla ei olisi mielipidettä Mamban jättihitistä, josta on tullut hyttysten ja halvan grillimakkaran kaltainen osa Suomen kesää? Vielä on kesää jäljellä on hirvittävä kappale ja antiklassikko, mutta kulttuurisesti merkittävämpiä kappaleita maassamme ei tällä vuosituhannella ole tehty. Mamba pitää huolen siitä, että kesä alkaa helmikuussa ja jatkuu marraskuulle. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Negative – The Moment of Our Love (2003)

Kehnosti soittaville ja suttuisesti meikkaaville Manse-glamrockareille oli helppo hymähdellä huvittuneesti, mutta genrestä löytyi myös muutamia oikeasti onnistuneita biisejä. Moment of Our Loven videossa Negative soittaa rockia kelmeässä sairaalaympäristössä, itsevarmuutta uhkuen. Nuorella ja räytyneenkauniilla Jonne Aaronilla oli kaikki edellytykset tulla teini-glamin Kurt Cobainiksi. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Kari Peitsamo: I Just Wanna Play Rock’n Roll (2004)

Peitsamon 2000-luvun tuotannon kantavia teemoja on ollut täydellisen rokkibiisin metsästys. Vuoden 2004 Taistelujen tiellä -levyltä löytyvä I Just Wanna Play voi olla hänen paras yrityksensä. Antti Lehtisen tiukan kompin ankkuroima kappale on täynnä rockin kliseitä (”I wanna know whats going on”, ”open tour radio”, I’m a rolling stone”), mutta jo haastava avauslause ”I don’t wanna go to USA” todistaa kuinka Kari ei epäröi tehdessään niistä omiaan. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Pertti Kurikan Nimipäivät – Mä vihaan maailmaa (2010)

Valittaminen vuoden 1977 tyyliin tuntuu nyky-Suomessa usein väsähtäneeltä ja ainakin osittaiselta huijaukselta, kuten tämä valittamisesta valittamisenikin. Nimipäivien vitutuksen taustalla olevia motiiveja ei voi kukaan epäillä. Pelkästään soiton ah-niin-sopiva huojunta ja Kari Aallon klassinen punkääni muodostavat poliittisen statementin, jolla on jo muutettu suomalaisia käsityksiä kehitysvammaisten elämästä. Jos tällä ei eduskuntaa kaadeta tai massamedian ulostekanavia tukita, niin ei sitten millään. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Pintandwefall – Somewhere I’d Be Worshipped (2007)

Tyttönelikko Pintandwefallin paras kappale on rämisevää garagerockia, mutta myös jotain enemmän. Sen kertosäe on ainoa yhteys, jossa Poets of the Fall on koskaan kuulostanut edes välillisesti hyvältä. Kappaleen hoilottavassa, jokseenkin holtittomassa energiassa ja sinne päin äännetyssä englannissa on jotain vastustamatonta ja omaperäistä, johon yhtye ei ole itsekään myöhemmin aivan yltänyt. Se ansaitsee paikan listalla, koska listalla on ehdottomasti liian vähän holtittomasti hoilottavia tyttöjä – ja ylipäätään liian vähän tyttöjä. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Plain Ride – Mannerheimintie (2009)

Plain Riden käsittelyssä 5.5 kilometriä muuttuu kymmeneksi minuutiksi ja kolmeksi sekunniksi. Kun huomioi yhtyeen käytännössä virheettömän diskografian, uniikin soundin ja Janne Westerlundin aliarvostuksen, Plain Riden paikka olisi ollut ehdottomasti listalla. Yksittäisistä kappaleista kura roiskuen junnaava Mannerheimintie on yhtyeen suurin, pisin ja kaunein. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Samuli Putro – Mitäpä jos (2009)

Zen Café huomioitiin varsinaisessa pophelmilistauksessa, mutta kunniaa ansaitsee myös Putron soolotuotanto. Mitäpä jos avaa Putron Elämä on juhla -soolodebyytin muistuttaen, kuinka tavattoman kauniiseen ja lohdulliseen ilmaisuun lauluntekijä kykenee. Mitäpä jos kuulostaa vaatimattomalta verrattuna siihen, että sen sanoituksissa poraudutaan ihmiselämän oleellisimpiin oivalluksiin. Suurista teemoista huolimatta äklö-reaktiota ei synny, kiitos nimenomaisen vähäeleisyyden. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

Swallow the Sun – Morning Never Came (2003)

Swallow the Sun -orkesteri on onnistunut tuomaan doom-metallin, jos ei nyt valtavirtaan, niin ainakin pois marginaalista. Siitä todisteena olkoon neljän edellisen levyn sijoitukset myydyimpien levyjen top10:ssä. Vahvoja melodioita ja doom-perinteitä sekoittava yhtye tuntuu uppoavan niin paatuneimpaan örrimurrihevariin kuin popimpaa heviä kuunteleviin teinityttöihin. Bändin debyyttilevy ei ole ehkä kaupallisesti menestynein, mutta sisältää kenties eniten helmiä. Niistä yksi on tämä maailmanlopun tunnelmissa seilaava levyn päätösbiisi Morning Never Came.

Video ei ole enää saatavilla

Pyhimys – Nöfnöf (2008)

Ahkerana vuodesta 2004 asti pysytelleen Pyhimyksen Tulva on täydellinen levy. Se on antiteesi edeltäjälleen (Salainen maailma): abstrakti, elektroninen, eikä lainkaan niin pröystäilevä. 19 kappaleen seasta erottuva Nöfnöf kertoo herra Bushin sikailevasta perheestä, videolla possunenäiset räppärit mässäilevät kanankoivilla ja hengaavat ostarilla. 2000-luvun parhaita räppilevyjä ja yksi lahjakkaimmista Suomi-räppäreistä ikinä. Vihaako Nuorgam räppiä? (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Redrama – If You With That (2003)

Lasse Mellbergin ensimmäinen Redrama-nimellä julkaistu sinkku pöllähti keskelle Eminemin valtakautta. Miehellä on hiukan samanlainen soundi äänessä, mutta If You With Thatin biitti on paljon funkimpi kuin Marshall Mathersillä yleensä. Biisissä ei ole mitään mullistavaa, mutta se on suomalaiseksi harvinaisen vakuuttava englanninkielinen valtavirtahoppistyge. Hymyilyttää joka kerta. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Robin – Frontside Ollie (2011)

Välillä eteen tulee täydellisiä poptuotoksia, joissa ei ole kerrassaan mitään korjattavaa – tutki asiaa miltä kantilta tahansa. Vuoden raikkain popilmiö Frontside Ollie on juuri sellainen. Nuorgamin historian hämmästyttävin vääryys puolestaan on, ettei Frontside Ollie yltänyt mukaan Top 100 -mahlalistalle. Onko 2000-luvulla muka sata kotimaista esittäjää levyttänyt tätä paremman kappaleen? (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

The Rollstons – Weekdays are Schooldays, Weekends are Mine (2002)

Mikä meitä nuorgamilaisia vaivaa, kun yksi 2000-luvun täydellisimmin surisevista kitarapoplauluista unohtui listalta? Vaikka myyttinen hevinuoruus jäi väliin, Diolta näyttävä Ronnie James jaksaa riemastuttaa edelleen. (Ville Aalto)

Teflon Brothers – Rakastunut etkoilla (2010)

Tämä leppoisan bassolinjan ja viipyilevän ruotsinlaivapianon vetämä minuuttinovelli tavoittaa etkojen tunnelman täydellisesti. Laulun kertoja on niin riemastuttavalla tavalla hukassa ihastuksensa kanssa, että on mahdotonta olla sympatisoimatta nuoren miehen ahdistusta. Kappale myös yhdistelee bossa novan hillittympää puolta niin tyylikkäästi arkisanastolla riimittelyyn, että sitä voisi käyttää oppikirjaesimerkkinä kotimaisen hiphopin parhaimmillaan oivaltavasta ilmaisuvoimasta. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Surupuku (2002)

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus oli vuosituhannen alussa Suomen suosituimpia yhtyeitä, eikä pääkaupunkiseudun ulkopuolella voinut välttyä näkemästä bändin “Kaikki liha tottelee kuria”-t-paitoja. Rautiaisen musiikki upposi niin metallia kuunteleviin pitkätukkiin kuin suomirockin kuuntelijoihinkin. Ei siis mikään ihme, että Surupuku-radiohitin sisältänyt Rajaportti-albumi myi platinaa. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Underwater Sleeping Society – Silence Teaches You How To Sing (2006)

Riihimäen ja Hyvinkään seudulta on tullut 2000-luvulla hurjasti hyvää vaihtoehtoista musiikkia. Vaikka tämä näkyikin Mahlalistalla, unohtui yksi pioneereista. Bändi, jonka lahjakkuus on sittemmin kuppautunut muun muassa Rubikiin, esiintyy omaleimaisimmillaan juuri tällä kappaleella. Intron klarinettimelodian mukanaan tuoma soinnillinen runsaus, rytminen leikittelevyys ja näiden vastapainoksi asettuvat suoraviivaiset kitarakompit vetivät suuntaviivoja vuosikymmenen kotimaiselle indierockille ilman, että tekijänsä saivat maistaa suurta kansallista menestystä. (Joonas Kuisma)

Video ei ole enää saatavilla

Velcra – We Must Start Again (2007)

En tiedä, mitä Velcralle tapahtui Hadalin jälkeen, mutta kyseessä on yksi kotimaisen industrialin harvoista hyvistä hetkistä. Levyn sydän on Jessi Freyn kaunis tumma ääni, jonka taustalle loihditaan rikkaita äänikudoksia ja keskenään risteileviä melodioita, jotka kaartelevat aiheitaan pitkään, löytäen lopulta aina maalinsa. We Must Start Again soi mahtipontisena ja leikkisänä, suureellisena ja herkkänä. Takana ovat vuosituhannen alun nu-metal ja uho. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Viikate – Kuolleen miehen kupletti (2003)

Suomalaisen raskaan musiikin kentällä Viikate on aina ollut outolintu: liian iskelmää hevareille, liian raskasta poppareille. ”Ei ketään kelle soittaa” kappaleella yhtye nousi kuitenkin koko kansan tietoisuuteen. Alkoholismista pienen pojan näkökulmasta kertova Kuolleen miehen kupletti on kuitenkin itselle yksi yhtyeen huippuhetkiä. Bändin uniikki soundi sekä Kaarle Viikatteen melankoliset sanoitukset ja mieletön melodiantaju jatkavat kunnialla suomalaisen mollivoittoisen musiikin perinnettä. Siksi Viikate kuuluu noteerata suomalaisista popklassikoista puhuttaessa. (Tero Uuttana)

Video ei ole enää saatavilla

Viola – Lovelights (2004)

Rohkeasti keskeneräisenä uransa aloittanut helsinkiläisyhtye puhkesi kukkaansa viiden vuoden olemassaolon jälkeen – ja millainen kukka se olikaan! Lovelights ja sen isäntäalbumi Tearcandy (2004) ovat yhä viiltävintä ja romanttisinta melodraamapoppia, mitä Suomessa on The Divine Comedyn jalanjäljissä tehty. Duoksi kutistunut ja viimeisinä vuosinaan vain verkossa musiikkia julkaissut yhtye lopetti toimintansa joulukuussa 2011. (Antti Lähde)

Welcome back, Wojciech!

Suomalaisen levyn – ja etenkin indielevyn – elinkaari on lyhyt. Viisi vuotta vanhan, aikoinaan melko suositunkin albumin löytäminen paikallisen levykauppiaan valikoimasta saattaa olla työn takana. Maahamme on vasta kehittymässä kulttuuri, jossa menneiden vuosien ja vuosikymmenten aarteita nostetaan systemaattisesti uudelleen kuunneltaviksi, arvioitaviksi ja ihasteltaviksi ennen kuin ne häipyvät – kenties lopullisesti – historian hämäriin.

Yksi noista unohduksen partaalla olevista pikkuklassikoista on turkulaisen unipopyhtyeen Wojciechin Ystävät, toverit (2004). Plastic Passion -levymerkillä ilmestynyt albumi oli julkaisuvuotensa kiitetyimpiä suomalaisia indielevyjä, Grandaddyn, Sparklehorsen ja The Flaming Lipsin hengessä pulputtava popfantasia, joka kirvoitti neljän ja viiden tähden levyarvioita ja kuiskutuksia vuoden debyytistä.

Mutta missä Wojciech on nyt, kolme albumia ja kahdeksan vuotta myöhemmin?

Vastaus on helppo antaa: tänään lauantaina 3.3. Wojciech palaa esiintymislavoille lähes kolmen vuoden jälkeen ja soittaa kello 21 alkaen Turun Bar Kukassa Nuorgamin suomalaiseksi indiepopklassikoksi tässä ja nyt julistaman Ystävät, toverit -albumin. Kiitos, Jari, Sami, Heidi, Marko ja Aleksi!

Wojciechin paluun kunniaksi Nuorgam nostaa framille Ystävät, toverit -albumin ja kahdeksantoista muuta suomalaisen indien lähes unohtunutta klassikkoa!

Wojciech – Ystävät, toverit (2004)

Hannu Linkola

Mikä: Sparklehorsen levyt lienevät pyörineet vuosituhannen vaihteessa ahkerasti kotimaisen vaihtoehtoväen soittimissa. Silti niiden kaiut ovat jääneet yllättävän vaimeiksi. Ehkä moni koki Mark Linkousin luoman utuisen kitkerän tunnelman liian arvokkaaksi, jotta siitä olisi voinut lohkoa palasia oman musiikin tueksi. Jo tästä syystä turkulaisen Wojciechin debyytti Ystävät, toverit tuntui ilmestyessään pieneltä tapaukselta. Vuonna 2004 julkaistu albumi noudattaa monessa mielessä Sparklehorsen uniikkia äänikieltä, mutta päätyy kuitenkin luomaan oman maailmansa ja omat kuvaelmansa. Levyn jokainen sointu tihkuu varautuneen innon ja kainostelevan nerokkuuden valloittavaa taikaa, josta Wojchiech on sittemmin jalostanut neljän ja puolen levyn laajuisen katalogin. Yhtyeen myöhemmästä tuotannosta etenkin temaattinen Sointula (2007) on debyyttilevyn kaltainen klassikko – ja harmillisen unohdettu sekin.

Miksi: Ystävät, toverit tuntuu vuosienkin jälkeen hämmästyttävän koherentilta ja tasapainoiselta kokonaisuudelta. Musiikilliset vaikutteet värittävät Jari Oisalon lumoavaa mielikuvamaailmaa tyylitajuisesti, vailla tarpeetonta jäljittelyä tai keinotekoista pyrkimystä isänmurhaan. Levyn pinta on sähköinen, laulu lähes kuulumattomaksi vieraantunutta ujellusta, mutta samalla kappaleissa puhuu ihminen, suhisee kaislikko ja sykkii avaruus. Monikerroksisia sävellyksiä höystetään väljää konseptuaalisuutta korostavilla välisoitoilla ja rikkailla sanoituksilla, jotka hakevat edelleen vertaisiaan. Klassisten satukirjojen, vanhahtavan teknologiautopian, valloittavien uusiosanojen ja absurdien unikuvien sekoitus rakentaa oman nostalgian lämmöllä pyörivän todellisuutensa, jonne tekee edelleen mieli pujahtaa kuutamokuulaina öinä.

Kuuntele: Kun kevättalven ilta kasvattaa ympäröivien lumikinosten varjot pohjattomiksi syleiksi ja metsän takaa hiipivässä tuulessa häivähtää muisto jostakin menneestä, tuntuu albumin avainraidan valitseminen yllättävän helpolta. Hitaasti, hankeen uppoavin askelin etenevä Jäätehinen kiteyttää loistavasti sekä levyn musiikillisen syvyyden että Oisalon sanoitusten tenhovoiman. Lapsuuden lumilinnaleikit muuttuvat todeksi, pakkasyön selkäpii värisee pahaenteisesti ja lumipallo lentää liekehtivänä komeettana taivaan halki. Täydellistä!

Video ei ole enää saatavilla

This Empty Flow – Magenta Skycode (1996)

Teemu Kivikangas

Mikä: Jori Sjöroosin ja Niko Sirkiän 1990-luvun puolivälin mököttelybändi This Empty Flow levytti Magenta Skycode -albumin ja parin pikkujulkaisun verran goottipoppia, jonka vaikutteita voi hakea vaikkapa The Curen eteerisemmistä hetkistä. Sjöroosin tuoreempi, samanhenkinen bändi kantaa italialaisen Avantgarde Recordsin vuonna 1996 julkaiseman levyn nimeä.

Miksi: This Empty Flown ainoa varsinainen albumi on komeasti soivaa synkistelyä, joka kuulostaa tänään lähes yhtä hyvältä kuin viisitoista vuotta sitten. Kenties Magenta Skycoden – siis bändin – menestyksen innostamana saatiin viime vuonna Magenta Skycodesta – siis levystä – kaivattu uusintapainos, nyt tukevassa vinyyliformaatissa, sopivasti levyn 15-vuotispäivän kunniaksi.

Kuuntele: Nowafter suhisee ja kilisee aluksi hurmaavan utuisesti, kunnes, toki turhaan kiirehtimättä, saapuu käännekohtaan ja pärähtää isommalle vaihteelle. Lähes seitsemänminuuttinen biisi ajetaan perille salaperäisen, eleettömän intensiteetin piiskaamana.

Video ei ole enää saatavilla

Coo – Heavenly Blue EP (1996)

Antti Lähde

Mikä: Tamperelainen kitarapartio, joka loisti vapaassa roolissa 1990-luvun jälkipuoliskon indiepopkentällä Superin, The Pansiesin ja Tunaflakesin kaltaisten yhtyeiden pitäytyessä tiukemmin pelipaikallaan. Katosi kartalta vuosituhannen vaihteessa. Sittemmin yhtyeen jäsenet ovat toteuttaneet itsenään muun muassa retrorockin, Bruce Springsteen -tributoinnin ja salaviisaan esseekirjallisuuden parissa.

Miksi: Coo yhdisteli avaruusrockia, psykedeliaa, brittipoppia ja shoegazingia humalluttavammin kuin yksikään suomalaisyhtye ennen sitä tai sen jälkeen – Joensuu 1685 mukaan lukien. Briljanteimmillaan bändi oli vuonna 1998; Tammerfestin keskiöisellä ulkoilmakeikallaan Tampereen Koskipuistossa Coo nousi hetkellisesti sille vaivattoman briljanssin tasolle, jolla aikalaisista keikkui vain yhtyeen henkinen isoveli Circle.

Kuuntele: Coolta ilmestyi vain yksi virallinen julkaisu, Heavenly Blue EP. Sen nimiraita on täydellinen esimerkki yhtyeen pop-psykedeliasta, jolla ei ollut mitään syytä häpeillä Swervedriverin, Spiritualizedin ja The Verven kaltaisten brittiesikuvien rinnalla. EP ja sitä seuraava demo ovat ladattavissa täältä.

Video ei ole enää saatavilla

Pool – Widescreen EP (1998)

Tuomo Yrttiaho

Mikä: Brittivaikutteista kitarapoppia ep-mitoissa julkaissut joensuulaisyhtye oli nimeään myöten melko tyypillinen 1990-luvun lopun indiebändi, jonka virkistävä melodisuus erotti sen kilpailijoistaan kirkkaasti. Sen jälkeen, kun Poko kiinnitti Poolin, yhtye hiipui hiljalleen pois. Yhtyeen tuhkasta nousi 2000-luvulla 51koodia.

Miksi: Yhtyeen toinen ep lupasi pieneksi levyksi valtavan paljon. Kuuden kappaleen lyhytsoitolle on tarttunut enemmän melodiakoukkuja kuin monilla yhtyeillä koko uransa aikana.

Kuuntele: Do I Wanna Be Your Friend? on klassinen kitarapopralli, jonka mahtava kertosäkeistö panee viimeistään myöntämään, että tällaista herkkua olisi mielellään kuunnellut kokonaisen albumin verran.

Video ei ole enää saatavilla

The Rollstons – Doing Time (2001)

Antti Lähde

Mikä: Suomen Pavement. Suomen Guided by Voices. Suomen bob hund. Tai ehkä sittenkin koko maailman The Rollstons? Jyväskylästä ponnistunut indierockihme teki selvää jälkeä jo ensimmäisellä omakustanteellaan, vuoden 2001 Doing Timella, jonka yhtye esitti kokonaisuudessaan viime syksyn Monsters of Pop -festivaalilla. Virallisia albumeita bändiltä on julkaistu toistaiseksi neljä.

Miksi: The Rollstons kanavoi amerikkalaista slacker- ja collegerock-estetiikkaa määrättömästi luontevammin kuin yksikään toinen 2000-luvun kotimaisista indieyrittäjistä. Yhtyeen kappaleet ovat toisinaan typerryttävän lapsellisia, toisinaan ne taas yllättävät salakavalalla viisaudellaan. Rapakontakaisista hengenheimolaisistaan The Rollstonsin erottaa sydämellisyys, inhimillisyys ja empaattisuus, joka huokuu Mikko Valon lempeän kulmikkaasta laulusta. ”Best band ever”, jos Nick Trianilta kysytään.

Kuuntele: Viime syksynä The Rollstons julkaisi Doing Time -pienkustanteen kaikkien huippumusiikin ystävien iloksi Soundcloudissa. Levyn seitsemästätoista kappaleesta on vaikea valita sitä kaikkein rakkainta, mutta osukoon arpa So Realiin – jo siksi, että kappaleessa on indierockin historian nautinnollisin ylimitoitettu coda sitten Teenage Fanclubin Conceptin.

Manifesto Jukebox – Desire (2001)

Tommi Forsström

Mikä: Vuonna 1998 Sharpeville-yhtyeen rinnalle syntynyt yhtye, joka oli yksi Combat Rock Industry -levymerkin ensimmäisiä artisteja, CRI:n toisen nokkamiehen, Jani Koskisen, ollessa yhtyeen perustajajäsen. Yhtye pisti hommat pakettiin vuonna 2008 kierrettyään maailman pariin kertaan ristiin rastiin ja julkaistuaan kolme vahvaa, mutta ikävän pienelle huomiolle jäänyttä albumia.

Miksi: ”Manibox” oli vuosia edellä aikaansa. Mikäli Desire-albumi olisi julkaistu 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä indie- ja emo-buumien vallattua Suomen, olisi yhtyettä juhlittu maamme suurimpana vientitoivona ja bändi olisi tanssittanut murrosiän kanssa tuskailevaa juhlakansaa kesäfestareiden päälavoilla. Yhtyeen ensilevyn vimmaisen vyörytyksen melankolinen hyökyaalto salpaa hengityksen vielä yli kymmenen vuotta sen julkaisun jälkeenkin.

Kuuntele: Desire-levyn nimibiisin huikea vyörytys ja taivaita kohti kurotteleva kertosäe jättävät kylmäksi vain, jos olet sattunut sammumaan hankeen ja kussut housuusi.

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion kuulet Spotifyn kautta tästä.

Echo Is Your Love – 8 Hours (2002)

Iida Sofia Hirvonen

Mikä: Aikuinen ja kompromissiton noiserock-yhtye on julkaissut neljätoistavuotisen olemassaolonsa aikana viisi albumia ja kiertänyt ulkomailla useaan otteeseen. Echo Is Your Love on pysynyt tiukasti marginaalissa koko uransa ajan eikä se ole Suomessakaan päätynyt soittamaan Semifinalia suuremmille lavoille. Viimeisin albumi Heart Fake ilmestyi vuonna 2010.

Miksi: Echo Is Your Loven punkia ja kokeellisuutta sekoittavaa tuotantoa on syystäkin verrattu Sonic Youthiin, mutta avoimesta fanisuhteesta huolimatta on turha puhua mistään pastissimusiikista. 8 Hours ei ole riipivine kitaroineen ja turhautuneine tunnelmineen yhtyeen levyistä helpoimmin lähestyttävä, mutta se on kestänyt hyvin aikaa.

Kuuntele: A Song for Sea Scouts on esimerkki yhtyeestä, jonka lyriikoissa rutiinit, yhteiskunta ja ihmisten odotukset asettuvat ahdistaviksi pihdeiksi vapautta haikailevan sielun ympärille, mutta lempibändien olemassaolo ja musiikin tekeminen tarjoavat riittävän syyn elää.

Video ei ole enää saatavilla

Sergio – See Far & Fall (2003)

Antti Lähde

Mikä: Kotkalainen Sergio taitaa olla ainoa kotimainen yhtye, jonka esikoisalbumille olen arvioinut missään täysien pisteiden arvoiseksi. Kun Verdura Records julkaisi Swordsin keväällä 2005, kirjoitin Rumbassa sen ”raskauden ja kauneuden yhdistelmässä olevan jotain, mihin yksikään suomalainen rankaisurock-yhtye ei ole milloinkaan yltänyt, kenties Mana Manaa lukuun ottamatta”. Hourailin arvioissa myös jotain Blonde Redheadin ja Sonic Youthin ”vieraantuneesta kauneudesta”. Alle puoli vuotta myöhemmin Sergio pisti pillit pussiin. Sehän meni hyvin.

Miksi: Näin Sergion kautta aikain neljännen keikan, kun yhtye esiintyi Provinssirockin Paviljonki-teltassa noin puolelle kouralliselle yleisöä. Muistikuvat keikasta ovat tislaantuneet kymmenen vuoden aikana välähdyksenomaiseksi kuvaksi, jossa viisi potentiaalisen koulusurmaajan oloista outsideria loihtii instrumenteistaan valkoista meteliä, joka huokuu vaikeasti määriteltältävää, kitkerälle löyhkäävää Pahuutta. Olin luonnollisesti myyty.

Kuuntele: Ennen Sergion ainoaksi jäänyttä albumia bändiltä ilmestyi Trash Can Recordsin kautta kaksi ep-levyä. Niistä jälkimmäisen, See Far and Fallin (2003) kruununjalokivenä loisti Conversation Groups, jonka bändi äänitti myös Swordsille. Kappaleen kitarasoolo saattaa olla maailman – tai ainakin Kotkan – historian paras.

Video ei ole enää saatavilla

Office Building – Violent Heart (2004)

Markus Hilden

Mikä: Janne Laurilan johtama ryhmä oli vuosituhannen vaihteen kirkkaimpia lupauksia, jonka jatkuvasti monipuolisemmaksi kehittynyt soundi valloitti lopullisesti nelosalbumilla. Bändi kuulosti ihanan kotikutoiselta, mutta tarpeeksi rutinoituneelta tarjotakseen tarttumapintaa kenelle tahansa indie-diggarille. Harmillisesti bändin taru päättyi viime vuosikymmenen puolivälissä, mutta se oli hyvä päättää Violent Heartin kaltaiseen timanttiin. Laurila jatkoi sooloprojektiensa parissa ja muut jäsenet erinäisissä indie-kokoonpanoissa.

Miksi: Sävellyksellisesti vahva albumi piirtää verkkokalvolle kuvia suomalaiselta saunamökiltä, Yhdysvaltojen keskilännen preerialta ja Tukholman Södermalmilta. Ja jokainen kuva lumoaa yhtä vangitsevasti.

Kuuntele: Avausraita Eyes on the Road, upean kantriviulun sävyttämä itkettävän kaunis kappale: ”I keep my eyes on the road while I’m driving but I’m tied by the pictures in my head.”

Kappaleen kuulet Spotifyn kautta tästä.

Ruotomieli – Delta City (2004)

Niko Peltonen

Mikä: Oululainen happorockyhtye, jonka musiikkia kuvaa osuvasti sen 2004 ilmestyneen debyytin nimi Koiruohobluesband. Julkaisi mestariteoksensa Delta Cityn vuonna 2007, palasi kutistuneen kokoonpanon ja edeltäjiään arkipäiväisemmän Neonvarjot-albumin kanssa alkuvuodesta 2011. Toimii tätä nykyä ilmeisesti epäsäännöllisen säännöllisesti.

Miksi: Delta City on olevinaan teema-albumi jonkinlaisesta tulevaisuuden kaupungista. Tosiasiassa se on rock’n’rollin alkuvoimaa ja vapaamuotoista hippitrippailua yhdistelevä fantasialevy, jolla lyövät kättä Stooges, Hawkwind, rockin kultakauden kliseistä hurmioituva naivismi ja tyly katuviisaus. Bändi seilaa hikisen klubin lavalta ulkoavaruuteen aina, kun silmä välttää.

Kuuntele: Lähes 10-minuuttinen Avaruusamme on levyn keskipiste, annos huikeaa soittoa ja kosmista hölynpölyä, jonka ei toivoisi loppuvan koskaan. Tälle tähtienväliselle matkalle tuli nimittäin oikeat sienet mukaan.

Kappaleen voit kuunnella Ruotomielen kotisivuilta.

Silvio – Amass All You Can (2005)

Oskari Onninen

Mikä: Vuonna 2005 julkaistu Amass All You Can on vaiettu osa sitä suomalaisen post-okcomputeriaanisen indierockin pasaatituulta, joka puhalsi menneen vuosikymmenen puolivälissä Underwater Sleeping Societyn ja Rubikin johdolla. Kiinnostavaksi albumin tekee se, että sen tekijät ovat indiemiesten sijaan maamme jazz-eliittiä. Kokoonpanon yhteenlaskettu cv sisältää bändejä Quintessencestä ja Five Corner’s Quintetista Ilmiliekki Quartetiin ja Gourmet’hen. Silviossa pasunisti Ilmari Pohjola laulaa ja tekee biisit, rumpuja soittaa tämän trumpetistina kunnostautunut veli Verneri ja bassossa kuullaan Antti Lötjöstä.

Miksi: Vaikka albumin ydin on jälkimodernistisia teemojaan myöten radioheadmäinen, se koukuttaa teknologisen viileyden sijaan transistoriradiomaisella kotikutoisuudella ja kenties perintösyillä selitettävillä viitteillä suomiprogeen. Lisäksi Supermarket-biisin patterin loppumista vastaan taisteleva leikkisyntikka on kuin mistä vain tämänhetkisestä indiemakuuhuoneesta. Ajatus jazz-ammattilaisten tekemästä indierockista ei ole lainkaan niin kauhea kuin sen voisi kuvitella olevan. Sitä paitsi, Silvio on varmasti Suomen ainut indiebändi, joka on soittanut Linnan juhlissa.

Kuuntele: Annoying Thoughts. Tremolokakofonisessa kappaleessa kuuluu eniten Silvio ja vähiten Radiohead.

Video ei ole enää saatavilla

Aavikko – Back from the Futer (2005)

Niko Vartiainen

Mikä: Siilinjärveläinen muysic-pumppu, joka päätyi Vesijärven treenikämpästään Eurooppaan asti. Alkuperäiskokoonpanosta 1999 eronnut Antti Koivumäki menehtyi traagisesti vuonna 2002, mutta Tomit Kosonen ja Leppänen sekä Koivumäen tilalle tullut Paul Staufenbiel ovat jatkaneet menoa tähän päivään asti. Leppänen niittää kulttimainetta Suomen varmimpana rumpalina ja kosketinvelho Kosonen on sivussa toiminut hiphopyhtye Kuopionniemen riveissä.

Miksi: Viimeistään Back to the Futerilla Aavikko osoitti, että pienistä aineksista voi saada monenlaisia herkkuja. Yhtye irtautui lo-fi-estetiikasta, mikä leimasi sen aiempia julkaisuja. Kontrasti on suurin, kun levyä verrataan rupisen kiehtovaan, yhtyeen nimeä kantavaan debyytti-EP:hen. Tempoja ja tyylejä vaihdellaan sujuvasti peräkkäisissäkin kappaleissa. Wot Wot NeoZulu voisi olla Afrika Bambaataan ja Fela Kutin yhteistuotos, ja Una Lira Soluzionella Moroder-vaikutteet kuuluvat selvästi. Ilme monimuotoistui, ja päätösraita Diamond Pyramid oli lyhyistä synarykäyksistään tunnetun yhtyeen pisin kappale tuohon mennessä. Tuokin ennätys rikkoutui seuraavalla Novo Atlantis -levyllä reippaasti.

Kuuntele: Levyn sekopäinen huippukohta Salamapallo kuuluu Torpedo Boysin ja Syntaksiksen kanssa Aavikon parhaimpiin pophetkiin. Se kuulostaa siltä kuin Giorgio Moroder olisi tuottanut Eläkeläisten tekemän soundtrackin johonkin 1980-luvun avaruusaiheiseen videopeliin, mutta ehkä vähemmän koomiselta. Tanssittaa joka tapauksessa.

Video ei ole enää saatavilla

Ultrasport – Nothing Can Go Wrong (2005)

Oskari Onninen

Mikä: 2000-lukulaisella suomalaisella indiepopilla on näihin päiviin asti ollut taipumus joko pysytellä pimennossa tai haalistua ajan myötä liian tehokkaasti. Näin kävi myös loppuvuodesta 2007 kuopatulle helsinkiläisnelikko Ultrasportille, jonka Nothing Can Go Wrong -debyytti tuntuu nykyään harmillisen unohdetulta sivulta suomalaisen nynnypopin ohuessa historiassa.

Miksi: Nothing Can Go Wrong paketoi haikeaksi ja söpöllä tavalla kömpelöksi albumiksi Karkkiautomaatin viimeiset vuodet, ruotsalaista pallopaitapoppia ja brittinynnyilyä Cherry Red -lafkan julkaisujen hengessä. Bändin soundia leimanneet urut puolestaan viittaavat Suomen parhaan twee-bändin Noitalinna Huraa!:n reviireille. Nyt kun suomalainen indiepop voi Cats on Firen johdolla paremmin kuin aikoihin, myös sen juuria tulee kunnioittaa kaivamalla Ultrasport soittimeen. Aivan sama, ovatko motiivit nostalgisoinnissa vai Spotify-löytöretkeilyssä.

Kuuntele: Nothing Can Go Wrongin tyttö–poika-stemmat ja paa-paa- sekä uu-uu-onomatopoeettisuudet kuulostavat siltä, että kirjaston hyllystä on lainattu indiepopklassikoiden lisäksi se kuuluisa oppikirja. Saa vähän tanssiakin, jos vain ujoudeltaan uskaltaa.

Ultrasport, maailman ainoa albuminsa nimellä ylisuorittamiseen viitannut twee pop -yhtye.

Kappaleen kuulet Spotifyn kautta tästä.

Red Carpet – The Noise of Red Carpet (2005)

Iida Sofia Hirvonen

Mikä: Helsinkiläinen indiepop-bändi ehti tehdä kaksi albumia ennen nuupahtamistaan, Halfwayn (2002) ja The Noise of Red Carpetin (2005). Yhtyeen jäsenet ovat vaikuttaneet myös esimerkiksi Sister Flon ja Ultrasportin riveissä, ja tällä hetkellä basisti Samuli Toivonen soittaa folkpopyhtye Noppissa. Myös Veli Kauppista nähdään yhtyeen keikoilla. Red Carpetin perinne elää myös yhä The Wonderminers-yhtyeessä, jonka muodostavat Petri, Samuli ja Olli.

Miksi: The Noise of Red Carpet sisälsi valoisaa ja harmonista nynnypoppia, jonka kiltteysbarometri oli huipussaan. Kitarat helisivät rautalankaisasti. Levy oli genressään monia ulkomaisia vertailukohtiaan vahvempi kokonaisuus eikä siinä ollut siirappisuuden häivääkään. Kappaleet olisivat varmasti vedonneet esimerkiksi Belle & Sebastianin, Teenage Fanclubin ja The Lucksmithsin ystäviin, mutta ne päätyivät ylistävistä arvioista huolimatta nopeasti Anttilan vihreiden tarrojen alle. Tästä voi ainakin osittain syyttää sitä klassista tragediaa, että Red Carpet teki levyn väärään aikaan väärässä paikassa.

Kuuntele: Blood, Sweat and Tears saa miettimään, mitä olisikaan tapahtunut, jos The Noise of Red Carpet olisi ilmestynyt nyt, kun indie on Suomessa suositumpaa kuin koskaan ja musiikki löytää potentiaaliset faninsa internetissä luontevasti kuin mummo tarjouskahvin Alepasta. Sitä voi vain jossitella, repiä hiuksia päästään, yksi kerrallaan.

Video ei ole enää saatavilla

T. Toiviainen & Treble – T. Toiviainen & Treble (2006)

Hannu Linkola

Mikä: Kun legendaarinen Kukka-yhtye hajosi vuonna 2001, alkoivat yhtyeen visionäärit tampata kotimaisen musiikkikentän pintaan kahta erilaista polkua. Samalla kun Risto Ylihärsilä loi etunimestään yhden vaihtoehtopiirien kuumimmista tuotemerkeistä, Tuomas ”Moppi” Toiviainen käpertyi omalaatuisen huumorinsa sisään yleisen tietoisuuden reunamaille. Tunnetuin Mopin soolohankkeista lienee Aivokurkiaisten kanssa purkitettu homoerotiikalla mässäilevä albumikaksikko, mutta uran kestävin äänite on introvertin taiteilijan hartaampaa puolta esittelevä T. Toiviainen & Treble.

Miksi: T. Toiviainen & Treblen vuonna 2006 ilmestynyt ainokainen on helpoimmin lähestyttävää, mutta ei suinkaan pinnallisinta Moppia. Yksinäisyyden ja kaipuun maisemissa hajamielisesti harhaileva levy summaa täydellisesti Mopin eksentrisen romantiikantajun, joka hakee monessa mielessä vertaistaan. Vaikka kappaleita on höystetty kepeällä bändisoitolla ja kuulaansuloisilla taustalauluilla, on albumi ennen kaikkea tekijänsä mietteliäs muotokuva. Valloittavassa vaatimattomuudessaan levy tuntuu suloisimmalta pistokkaalta, joka Kukan varresta on toistaiseksi irrotettu.

Kuuntele: Ytimekkäimmin ja koskettavimmin Mopin lohdullisen apea estetiikka kiteytyy Noitalinna huraa!:n hengessä haikailevassa Sillassa ja sen paljaassa filmatisoinnissa.

Video ei ole enää saatavilla

Plain Ride – Strange Trial (2007)

Jean Ramsay

Mikä: Sweetheartin tuhkasta ja Chainsmokerin suruajasta syntynyt roots-kraut-boogiebändi perustettiin alun perin Blue Star -nimisenä esittämään nippua kappaleita, joita vokalisti-kitaristi Janne Westerlund oli kirjoittanut reaktiona niin musiikilliseen (Chainsmoker) kuin kirjaimelliseen (elämänkumppani Killi Härkönen) kuolemaan.

Miksi: Jos debyytti Oh the Flow (2005) oli hautajaismaisen hauras, niin kakkoslevy on kaikkea muuta. Akustisten instrumenttien taustalla alkoi väreillä sähköä. Surua tuntui seuraavan viha, ja sen kautta uusi elämä: levy on täynnä kevään hauraankylmää valoa ja märän multaisen maan anteeksiantavaa elinvoimaa. Strange Trialin jälkeen Plain Ride on julkaissut kaksi levyä ja keikkaillut ahkerasti, ja onkin täysi mysteeri miksei yhtye ole löytänyt suurempaa yleisöä. Ehkä he vain ovat liian hyviä.

Kuuntele: Kautta linjan tasokkalta Strange Trialilta on vaikea valita yhtä ylitse muiden, mutta Guiding Light on joka tapauksessa erinomainen esimerkki yhtyeen vahvuuksista. Westerlund rakentaa akustisella kitaralla krautmaista junnavaa boogieta, joka sähisee ja räjähtelee joka suuntaan. Perinteisin kortein pelaava yhtye saa ammennettua itsestään tasoja, joita näillä instrumenteilla ei uskoisi olevan mahdollista. Autobahnien armottomuutta, soiden ja rämeiden mätää pimeyttä, keväthangilla kimmeltävää toivoa. Huuliharpussa yhtyeen vakituinen ulkojäsen, Itäväylän Sami Vironen.

Video ei ole enää saatavilla

Puny – It Kills You (2007)

Hannu Linkola

Mikä: Pienen piirin aarteeksi jäänyt tamperelaisviisikko rakasti Neil Youngia ja monia Neil Youngia rakastaneita yhtyeitä. Rakkaus ilmeni rosoisena kauneudentajuna, jota yhtye silotteli sopivissa määrin 1990-lukulaisen kitara- ja voimapopin kaiuilla. Teoksiaan hiljaa kypsytellyt Puny julkaisi vuosina 2000‒2007 yhden EP:n ja kaksi pitkäsoittoa, kunnes se rikollisen vähäisestä huomiosta lannistuneena laittoi pillit pussiin.

Miksi: Punyn debyytti Small Scale (2004) muotoili viehättäviä lupauksia siitä, mihin yhtye voisi pystyä päästäessään irti kaikista pidäkkeistään. Kakkosalbumillaan orkesteri lunasti nämä lupaukset ja laittoi mukaan hieman ylimääräistäkin. Levy on Neil Youngin varhaisten soololevyjen tunnelmaa tavoittelevan bändisoiton riemujuhlaa, jota sävyttävät monet kaihoisat sävelet sekä vereslihaisen sydämensä pohjasta laulavan Teemu Innon tulkinta. Levyn iätön ja rehellinen sointi sekä aavistuksen alakuloinen tunnustuksellisuus muistuttavat vastaansanomattomasti siitä, miksi rockin aikasyklit palaavat näihin lähtökohtiin kerta toisensa jälkeen.

Kuuntele: It Kills Youn hienous hahmottuu ennen kaikkea albumimitassa nousuineen, laskuineen, happitaukoineen, paahtoineen, suvantoineen ja ilmalentoineen. Yksittäisistä lauluista levyn sielun kiteyttää osuvimmin As Long As My Feet Can Carry, joka levittää etelävaltojen äärevien maisemien ylle pohjoisen kesäillan harkitsevaa melankoliaa.

Video ei ole enää saatavilla

Sur-rur – Uurnapölyjen paluu (2007)

Tommi Forsström

Mikä: Sur-rur on 1996 Lapualla perustettu ja eri puolilla Suomea vuosien varrella majapaikkaa pitänyt yhtye, joka julkaisee yhä tasaisin väliajoin äänitteitä erinäisillä pienmerkeillä. Edellinen levy Liikkuu kivipinnoilla asumuksenaan laatikko ilmestyi viime vuoden toukokuussa.

Miksi: Melodinen punkrock on vaikea laji. En osaa suoraan sanoa, mikä erottaa Sur-rurin syrjäkylän nuorisotalon surkeasta Apulanta-kloonista, mutta jotain maagista yhtyeen sekoilussa on. Taattuun Replacements-tyyliin Sur-rurin nerous on täysin tähtien asennosta kiinni. Yhtenä päivänä bändi voi olla surkeinta rämpyttelyä historiassa, mutta heti seuraavana jättää varjoonsa minkä tahansa voimapop- tai punklegendan. Levytysten ja keikkojen itsepintainen huolittelemattomuus on toki yhtyeen suuremman suosion merkittävin este, mutta samalla yhtyeen viehätyksen salainen ainesosa.

Kuuntele: Maisema-kappale tiivistää kaiken mikä yhtyeessä on hienoa: eleettömän upea sävellys, ihanan huoleton esitys ja totaalisen päättömät psykedeeliset lyriikat.

Video ei ole enää saatavilla

Goodnight Monsters – Summer Challenge (2008)

Oskari Onninen

Mikä: Turkulainen indiepop-bändin jälkimmäinen täyspitkä vuodelta 2008. Julkaisijana toimi 22-Pistepirkkojen Bone Voyage -lafka, joka on jo itsessään yhdenlainen laadun tae. Yhtyeen nykytilasta ei ole tietoa, sillä bändin laulaja Valtteri Virtanen seisoo nykyään The New Tigersin mikrofonin takana. Yhtäläisyydet näiden kahden bändin välillä ovat helposti havaittavissa, vaikka ne toimivatkin eri soundi- ja muotolähtökohdista.

Miksi: Vaikka kliseetutka ulvoo, sanon Summer Challengen olevan ajatonta popmusiikkia. Levyn 1960-lukulaisen pop-klassismin ja sen lukuisten päivitysmuotojen, kuten C86:n ja voimapopin, suuntaan sohivat biisit ovat sävellyksinä erinomaisia, mutta silti kirkasotsaisia ja helppotajuisia. Nimensä mukaisesti albumi on juuri sellaista loputtoman hyväntahtoista ja aurinkoista kesämusaa, joka huutaa kruisailemaan pyörällä ympäriinsä ja sotkemaan samalla vaatteensa kädessä sulavalla jäätelötötteröllä.

Kuuntele: First One on the Beach. En muista, milloin suomalaisbändi olisi päässyt näin lähelle Jonathan Richmanin lapsekasta popneroutta.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 269 Gracias – It Only Takes B

Menneenä kesänä tuntui, että kaikki ottivat yhtäkkiä Graciaksen omakseen eikä kenestäkään muusta hetkeen puhuttukaan. Tuolloin ilmestynyt Gracias EP oli hyvin tuotettua, täysin siekailemattomasti 90-luvun itärannikkoräpistä ammentavaa neosoul-soundia ja pätevää flow’ta. Ei mitään uutta sinänsä, mutta kyllä tämä oli sellainen viime kesän kollektiivinen soundtrack. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 268 David Guetta – Where Them Girls At (feat. Nicki Minaj & Flo Rida)

David Guetta takoo hittejä ja työskentelee maailmantähtien kanssa, vaikka on pohjimmiltaan ruma dj. Muut deejiit ovat kateellisia Davidille, sillä David tietää, missä tytöt ovat. Tytöt ovat Davidin bileissä bailaamassa tämän hitin tahtiin. Tai sitten bodypumpissa kiinteyttämässä itseään tämän hitin tahtiin. Hieno biisi, jonka pelkästä ajattelemisesta tulee hiki. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 267 Clap Your Hands Say Yeah – Same Mistake

Ehkei tämä seitsemän vuotta sitten omakustanne-esikoisellaan ihastuttanut amerikkalaisyhtye enää sytytä blogosfääriä ilmiliekkeihin, mutta sen musiikki on yhä vastustamatonta: tanssimaan piiskaava rytmi, helmeilevä kitara, taivaankaarella ujeltavat syntikat, Alec Ounsworthin kaihoisasti vaikertava ääni ja melodia isolla M-kirjaimella. Same Mistake on kaikkea tätä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 266 Ford & Lopatin – The Voices

80-luvun popin ominaisen soinnin kierrättäminen on jatkunut jo pitempään kuin itse 80-luku. Väliäkö tuolla, niin kauan kuin tulokset ovat yhtä upeita kuin amerikkalaisen elektroduon Voices. Hirviömäisen jyräävä konebasso ja öljyä tihkuva syntikkamatto tukevat laulumelodiaa, joka on samaan aikaan herkkä ja robottimainen. Käsillä on pala modernia elektropopunelmaa. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 265 Oranssi Pazuzu – Komeetta

Helkkävästi kaiutetulla kitaramelodialla höystetty, discokomppia avaruusdronen syövyttämään black metal -riivintään yhdistelevä biisi on yhtyeen tarttuvimpia. Kappale on silti outo, mutta tietty selväpiirteisyys yhdistettynä suttuiseen soundiin ja raakkuvaan lauluun luovat mielenkiintoisen kontrastin. Biisin kruunaa lopun avaruusmölyllä silattu tasatahtitamppaus. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 264 Allo Darlin’ – Darren

Jos Spiritualized on musiikkia, jonka tahtiin voi käyttää huumeita tehdäkseen musiikkia joiden tahtiin voi käyttää huumeita, lontoolaisen Allo Darlinin musiikki on kliseistä tweekierrettä, jota voi kuunnella jos on ihastunut ja haluaa kuunnella levyjä, joissa ollaan ihastuneita ja halutaan kuunnella levyjä, joissa ollaan ihastuneita ja halutaan kuunnella levyjä. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 263 Laurel Halo – Head

Laurel Halo on löytänyt jostakin Detroit-teknon ja trancen keskeltä rauhasen, joka erittää vain laukeamatonta jännitettä. Head soi illan viimeisenä klubilla, joka soittaa juuri sitä musiikkia, jota olet aina tiennyt haluavasi ja tarvitsevasi mutta jota ihmisruumis ei kykene tanssimaan. Aivot tilaavat silti vielä yhden – ja toisen – ja huutavat lisää ja kovempaa. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 262 Joakim – In the Cave

In the Cave on aamuyön väsähtänyt disko suunnattomassa tippukiviluolassa. Kappaletta ajaa eteenpäin laiskasti kalkattava lehmänkello, alavireinen piano käyttää kaikki voimansa kolmeen äärettömyyksiin kaikuvaan nuottiin, laulu on lakonista toteamista. Toisin sanoen biisissä ei ole minkäänlaista energiaa – kunnes kuorma-autollinen laserpyssyjä laukeaa sinfoniaansa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 261 Soft Moon – Total Decay

Luis Vasquezin johtaman yhtyeen viimeisin EP vie ryhmän soundia entistä brutaalimpaan suuntaan. Kalmanharmaa äänimatto kihisee staattista sähköä klaustrofiilisellä intensiteetillä. The Soft Moon kumartaa syvään 1980-luvun länsieurooppalaiselle coldwavelle, mutta Total Decayn kaltaisten mökötysbiisien luulisi toimivan myös perisuomalaisen kaamossesongin keskellä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 260 Snow Patrol – This Isn’t Everything You Are

Snow Patrolko tylsä, tökerö ja mauton? Itse olet. Tai sitten sinulla menee niin hyvin, ettet tarvitse elämääsi This Isn’t Everything You Aren kaltaista itsetunnonkohotusbiisiä. Kyseinen kappale on nimittäin loistava valinta silloin, kun tuntee itsenä syystä tai toisesta halvaksi, tyhmäksi ja epäonnistuneeksi. Toki biisiä voi kuunnella muulloinkin kuin krapulassa. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 259 Jeremy Jay – Caught in a Whirl

Silloin tällöin tulee vastaan artisteja tai yhtyeitä, joilla on välittömästi tunnistettava oma ääni. Caught in a Whirl ei ole Jeremy Jayn absoluuttisesti paras kappale, mutta toimii hyvänä sisäänheittäjänä hänen omintakeiseen maailmaansa. Aiemmin siellä vierailleet tietävät, että kaikki eivät ehkä ole aivan sitä miltä alkuun näyttävät. Varjoissa väijyy ystävyys. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 258 Plain Ride – Tired and Free

Janne Westerlund on vahva lauluntekijä, jolla on ollut onnea saada taakseen vahva bändi. Näin syntyy tämän kappaleen kaltaisia pieniä mestariteoksia. Westerlund kähisee hänelle tuttuun tapaansa tämän mitättömän elämän epävarmuudesta, mutta kertosäe saapuu vapauttavuudessan koskettavana. Tukea antaa vielä huikean hienosti kasvava sovitus trumpetteineen kaikkineen. (Mikael Mattila)

Toukokuussa ilmestynyt Stonebrige on Plain Riden neljäs albumi.

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

Sarja jatkuu huomenna.

Rättö (kuvassa) ja Lehtisalo esiintyivät viidessä ensimmäisessä Monsters of Popissa, mutta eivät ole tällä kertaa mukana. Kuva: Jukka Tarvonen.

Kaikkien aikojen kuudes Monsters of Pop käynnistyy tänään Tampereen Klubilla ja Telakalla. Nuorgam sukelsi kolmipäiväisen klubifestivaalin historiaan ja muisteli menneitä festivaalin tuottajan Antti Hietalan kanssa. Kokosimme myös mykistävän soittolistan, jolla kuullaan seitsemääkymmentäkuutta MoPissa vuosien varrella esiintynyttä artistia!

Linkki soittolistaan tästä.

2006: Liekin kuumuudessa

Risto Ylihärsilä ja Joose Keskitalo, poikarakkautta. Kuva: Tomi Palsa.

Ensimmäinen Monsters of Pop järjestettiin elokuun alussa Kauppakadun Yo-talolla ja Pub Artturissa. Torstaina 10. elokuuta Jukka Salmisen Tapes-soolokeikka käynnisti festivaalin, jonka päätti lauantai-iltana Boys of Scandinavia. Ensimmäisen ”mopin” erikoisuus oli Risto Ylihärsilän ja Joose Keskitalon yhteiskeikka lauantaina Artturissa.

Antti Hietala: ”Eka kerta on aina eka kerta. Kaikilla oli ihanaa, kaikki oli helppoa. Yo-talon hevosenkengässä mitattiin Liekin keikan aikana lämpötilaksi 45 astetta.”

2007: Revi siitä!

Martin Rev, hämmentäjä aviaattoreissaan. Kuva: Tomi Palsa.

Toisena vuotenaan Monsters of Pop laajeni myös Ravintola Laternaan. Sinne esiintymään kiinnitetty Paavoharju peruutti viime hetkellä keikkansa, jolloin yhtyettä tuuraamaan hälytettiin ensimmäisessäkin Monsters of Popissa hurmannut Rättö ja Lehtisalo. Samalla käynnistyi perinne, joka katkeaa vasta tänä vuonna, kun Porin mahladuo ei ensimmäistä kertaa kuulu festivaalin ohjelmaan. Toinen seikka, josta vuoden 2007 MoP muistetaan, on newyorkilaisen Suicide-yhtyeen legendaarinen Martin Rev, jonka lauantainen keikka Yo-talolla niin sanotusti jakoi mielipiteet.

AH: ”Toisessa MOPissa nähtiin kaksi keikkaa, joita en tule unohtamaan ikinä: Studio oli täydellinen, Martin Rev taas, sanotaanko, ’haastava’. Revin performanssin ehdottomuus oli suurelle osalle yleisöä ehkä liian anarkistista, itse nautin kuitenkin suuresti. Studion MOP-keikka jää muuten historiankirjoihin yhtyeen toiseksi viimeisenä live-esiintymisenä.”

2008: Ruotsalainen sukellus

Venäläinen Everything Is Made in China ei ryssinyt vuoden 2008 MoP-esiintymistään. (Anteeksi.) Kuva: Antti Hietala.

Kolmantena vuotenaan Monsters of Pop muutti Tampereen länsipuolelta itään, kun Klubi ja Telakka ottivat Yo-talon, Artturin ja Laternan paikat festivaalin esiintymisareenoina. Ruotsalaisen Familjenin huipentamana viikonloppuna kuultiin Monsters of Popin ensimmäistä venäläistä esiintyjää, kun postrockyhtye Everything Is Made in China myrskysi torstaina Klubilla.

AH: ”Kolmantena vuotena kaikki meni mahtavasti, kiitos osittain vaihdon Tullikamarin ympäristöön. Mieleen jäi Familjenin nokkamiehen stagedaivaus. Valitettavaa oli, ettei kukaan uskaltanut ottaa kaksmetristä svedua kiinni. Jos tarkkaan katsoo, niin Klubin tanssilattialta löytyy edelleen se monttu, jonka Johanin kallo sai aikaan.”

2009: Viime hetken peruutus

Op:l Bastards ja eeppinen voitto. Kuva: Sakari Karipuro.

Neljännen Monsters of Popin pääesiintyjinä kuultiin keikkalavoille palannutta Op:l Bastardsia. The New Wine puolestaan laajensi festivaalin kansainvälistä tarjontaa Norjan suuntaan. Vuoden erikoisuus oli Ville Leinosen ja Pekko Käpin keikka, jonka ohjelmisto muodostui kuopatun Office Building -yhtyeen kappaleista.

AH: ”Tästä vuodesta on jäänyt päällimäisenä mieleen Those Dancing Daysin viime hetken peruutus ja sen aiheuttama harmitus. Samoin Name The Petin stokispintaliitäjien viinanhimo.”

2010: Svedu ei sylje lasiin

Ranskalainen Danger näyttää kreisibailauksen mallia. Kuva: Sakari Karipuro.

MoPin kansainvälistyminen jatkui, kun esiintyjien kotimaihin lisättiin Suomen, Ruotsin, Yhdysvaltojen, Venäjän ja Norjan seuraan Uusi-Seelanti (The Ruby Suns) ja Ranska (Danger). Festivaalin poikkitaiteellista tarjontaa edustivat Elokuvateatteri Niagarassa esitetty Sub Pop -levy-yhtiön musiikkivideoretrospektiivi ja Telakan kakkoskerroksessa järjestetty Poppimonsterit-lastentapahtuma.

AH: ”Itselle tärkeä vuosi siinä, että saatiin kaksi omaa suosikkia, Danger ja
Ikons, keikalle. Ikonsien viinanhimo oli myös omalla tasollaan. The Ruby Sunsin pojat tulivat keikkansa jälkeen kainosti kysymään että ’saisimmeko joitain alkoholijuomia takahuoneeseen’. Kävi ilmi, että svedupetterit olivat juoneet heidänkin raideriviinat.”

2011: The Rollstons lusii

Kolmannen kerran Monsters of Popissa esiintyvän The Rollstonsin tyylinäyte vuodelta 2007. Kuva: Ilkka Valpasvuo.

Ei Rättöä ja Lehtisaloa, mutta sentään Regina ja The Rollstons, joille Monsters of Pop on historian kolmas. Yhtyeistä jälkimmäinen vastaa toisesta festivaalin erikoisherkusta ja esittää kokonaisuudessaan myyttisen Doing Time -cd-r-albuminsa kymmenen vuoden takaa. Toinen spesiaalikeikka on kerran aikaisemminkin MoPissa nähdyn Jessen ja Jimi Tenorin yhteisesiintyminen. Kuudennessa Monsters of Popissa musisoivat myös muun muassa norjalainen kosmisen discon mestari Lindstrom, ruotsalaiset popsuosikit JJ ja Lo-Fi-Fnk sekä kotimaiset Siinai, Huoratron ja Big Wave Riders.

Monsters of Pop 2006–2011

1. Tapes – Eightythree
2. Ville Leinonen & Valumo – Valumo [live]
3. Magenta Skycode – Go Outside
4. Samae Koskinen – Hän asuu näillä kulmilla
5. Liekki – Päijänne
6. Risto – Pupu Tupuna
7. Joose Keskitalo – Pimeydestä pimeyttä vastaan
8. Custom Drummer – Luxus
9. Tv-Resistori – Serkut rakastaa paremmin
10. Le Sport – Tell No One About Tonight
11. I Was a Teenage Satan Worshipper – Botox Zombies
12. Regina – Minua ollaan vastassa
13. Most Valuable Players – Stockholm Doesn’t Belong to Me
14. Boys of Scandinavia – Why Do You Love Me
15. Pintandwefall – John the Seahorse
16. Don’t Be a Stranger – Perfect Problem
17. Sister Flo – White Noise
18. The Rollstons – Notorious
19. Anssi 8000 – Squirrel Song
20. K-X-P – Mehu Moments
21. Plain Ride – One More Round
22. Studio – Self Service
23. The Micragirls – Queen of the Cavemen
24. Martin Rev – In Your Arms
25. Aksu – Ei sen niin oo väliä
26. Cats On Fire – Higher Grounds
27. Viola – Lovelights
28. Pluxus – Transient
29. Eleanoora Rosenholm – Kodinrakennusohjeet
30. Aavikko – Futer City
31. Islaja – Sydänten ahmija
32. Kastor – Melody I Hear in Your Heartbeat
33. Kiki Pau – Poses
34. Goodnight Monsters – First One on the Beach
35. Everything Is Made in China – Sleepwalking
36. Familjen – Det snurrar i min skalle
37. Puumaja – Kesä voi mennä pieleen
38. Office Building – Eyes on the Road
39. Kiila – Kevätlaulu
40. Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi – Käpytemppeli
41. Manna – Holy Dirty Game
42. Vuk – Rukous
43. Zebra & Snake – Big Bad Drummer
44. Nottee – Don’t Waste Your Light On Me
45. Name The Pet – Falling
46. The New Wine – Bridge
47. Op:l Bastards – Spraybeat [Eagle Mix]
48. Murmansk – Sweet Trio
49. Ikons – Imperiet
50. The Ruby Suns – Cranberry
51. Cosmobile – Curtain
52. Francis – Eternal Souls
53. Them Bird Things – Like a Fire
54. The Baddies – Battleships
55. Bye Bye Bicycle – Navigation
56. Burning Hearts – Into the Wilderness
57. Shine 2009 – New Rules
58. Jaakko Eino Kalevi – Flexible Heart
59. Ka So Re – Petite
60. Villa Nah – Running On
61. Danger – 11h30
62. On Volcano – The Explorer
63. NT´s White Trash – You & Me
64. JJ – Let Go
65. Delay Trees – Cold
66. Britta Persson – Toast to M
67. The Valkyrians – Disorder
68. Lo-Fi-Fnk – Boom
69. Siinai – Munich 1972
70. Nightsatan – Four Eyed Cyclops
71. Bright Shades – Sightseeing
72. Jesse – Odotin ihmettä
73. Jimi Tenor – Barcelona Sunrise
74. Lindstrøm – Where You Go I Go Too
75. Huoratron – $$ Troopers
76. Rico Tubbs – Hip Rave Anthem

Linkki soittolistaan tästä.

Monsters of Pop Tampereen Klubilla, Telakalla ja Ravintola 931:ssä 22.–24. elokuuta. Muista myös lauantaina 24.8. Klubilla klo 11–14 järjestettävä darrashoegaze-tapahtuma Aamiaisklubi <3 Monsters Of Pop <3 NRGM!, jossa ravitsevaa buffet-aamiaista säestävät mainiot Nuorgam-dj:t OO))) & Astro-Sofia! www.monstersofpop.net

Janne Westerlund (keskellä) tunnetaan myös Circlen jäsenenä sekä entisistä yhtyeistään Sweetheartista ja Chainsmokerista.

Neljännellä albumillaan Plain Ride osoittaa kypsyyttä ja tasapainoisuutta, muttei päästä kuulijaansa edelleenkään helpolla.

Janne Westerlund ja Plain Ride ovat kulkeneet jo kunnoitettavan tien. Neljän albumin mittainen matka on jalostunut Oh the Flow -debyytin pysäyttävän hauraista lauluista kivisillalle, jonka yli pulujen vetämä juna rymistelee, kyydissään ihmispukuisia eläimiä. Tämän levyn laulujen pohjana on vuosisatoja seisseen kivisillan jykevyyttä, mutta myös sitä tuttua haikeutta.

Plain Riden folkrock-pohjainen ilmaisu kuuluu Ektro Recordsin bändirosterin helpommin omaksuttavaan puoleen, puhumattakaan nokkamies Westerlundin omasta urasta. Sweetheartin noiseräimeestä on jäljellä peräänantamaton asenne ja Chainsmokerin futuristisesta elektroblues-maisemoinnista blues.

Silti Plain Ridekaan ei ole koskaan tehnyt helppoja levyjä. Varsinkin Stonebridgeä edeltänyt, yli 70-minuuttinen House on the Hill oli rutkasti keskittymistä ja pitkämielisyyttä kysynyt järkäle, joka osoitti taipumisen merkkejä vasta lukuisten kuuntelukertojen jälkeen. Itse asiassa yhtyeen jokaiselta levyltä on sumeahkon kokonaisuuden alta löytynyt kiehtovia oivalluksia niin lyyrisessä kuin musiikillisessakin mielessä.

Näin myös Stonebridgellä. Heti avausraita Cranes kertoo, ettei bändin ilmaisu ole ainakaan keveämmäksi muuttunut. Välillä bändi tuntuu uivan jopa aiempaa tummemmilla ja sameammilla vesillä, tuoden välillä tunnelmallaan mieleen Neil Youngin On the Beach -klassikon.

Styrofoam omaa jämäkämmän kompin, mutta jatkaa tummasävyisyyttä jolkottaen salakavalasti. Näitä psykedeelisiä rippeitä bändi on jakanut jokaiselle julkaisulleen hienovaraisesti. Vielä syvempää psykedeliaa tarjoaa Piss-Eyed Dog, jonka arpeggiopulputus on ehdottomasti peräisin Circlestä, jossa Westerlund sekä Jääskeläisen basisti-kitaristiveljekset Pekka ja Julius myös vaikuttavat.

Pienoista vapautuneisuutta tuo Tired and Free, joka rullaa eteenpäin Plain Riden biiseistä hyvinkin tutulla tavalla. Sanoitukset huokuvat kuitenkin tutun westerlundiaaniseen tapaan epävarmuutta itseä kohtaan, muuten niin mallillaan olevassa maailmassa:

”Yet I wish that I could be /
as strong as they all seem to be
When they carry the ones they care about /
out of the burning high-rise”

Plain Riden kehitys on ollut mielenkiintoinen. Tyyli on muuttunut hienovaraisesti kypsempään ja harkitumpaan suuntaan, mutta monet biisiaihiot tälläkin levyllä kuulostavat ensin siltä, että ne istuisivat lähes sellaisinaan myös jollekin bändin muista levyistä.

Näin on osittain siksi, että tuotannolliset erot levyjen välillä ovat lähes olemattomia. Vaikka mikäs siinä – kaikkien levyjen orgaaninen ja rouhea soundimaailma istuu täydellisesti bändin ilmaisuun.

Vaikka edellä mainittu Tired and Free sekä vaikkapa Sauerland Drive ja The World Is Free saattavatkin muistuttaa toisiaan, on biisien etuna se, että ne ovat yksinkertaisesti hyviä. Etenkin kaksi viimeistä kasvavat hulppeasti, Sauerland Drive pianon ja The World Is Free trumpetin ja pasuunan voimin.

Jälkimmäinen on suoraa jatkoa sitä edeltävän Weight of the Daysin klaustrofobiselle painostavuudelle. Sikäli, että The World Is Free ilmenee jonkinlaisena pakokeinona edeltäjänsä arkisesta ahdistavuudesta:

”I found a place in the summer /
three acres wide and infinitely high”

Toisaalta levyllä on ainakin myös yksi merkillepantava puute. Vanhemmilla albumeilla viehättivät erikoisissa tahtilajeissa kulkevat biisit, jotka bändi oli osannut sovittaa helposti nieltäviksi. Niiden tilalle on tullut Steel Mammothin stoner-jytän hengessä rockaava My Aching Friend sekä muutama abstraktimpi biisi, kuten Mummified Apples sekä levyn päättävät Long Day’s Shadow ja The Pilgrimage Is Over.

Biisikolmikon keskimmäinen kuitenkin hieman liikaa kokeellisuuteensa, eikä seitsenminuuttisen väliosio oikein jaksa kantaa.

Stonebridgellä ei myöskään ole yhtään selkeää huippuhetkeä tai ”hittiä” – ikään kuin tällainen vaatimus olisi jokin itseisarvo. Toisaalta levyn tasaisen ja nimenomaan kasvavaa sorttia olevan biisimateriaalin lomaan ei juuri väliinputoajiakaan mahdu. Stonebridge näyttäytynee kuukauden ja parin päästä hyvin erilaisessa valossa.

Joka tapauksessa Janne Westerlund itse on biisien kantavin voima. Hänen kähisevä tulkintansa on yhä vahvan emotionaalista, ja miehen sanoituksia voisi siteerata loputtomiin.

Melankoliseen maalailuun on mahtunut mukaan myös hienovaraista huumoria (What It Takesin hellyttävä viimeinen säkeistö) ja kekseliäitä kielikuvia (”You sail across the room like a furniture gone wild”).

Viimeistään tässä vaiheessa voi huoletta sanoa, että lyyrikkona Westerlund on maamme etevimpiä. Hänen kyvystään käyttää englannin kieltä voisi moni ”kansainvälisyyttä” tavoitteleva biisintekijä olla erittäin perustellusti kateellinen.

Itsetutkiskelun lopusta löytyy kuitenkin ehkä se olennaisin oivallus – vai mitä sanotte levyn viimeisen biisin viimeisistä säkeistä?

”It seems we didn’t find God / But we found a killer riff.”

78 Stonebridge on jälleen yksi onnistunut Plain Ride -albumi. Se sisältää lukuisia hienovaraisia yksityiskohtia, joiden oivaltaminen ottaa oman aikansa, mutta palkitsee.

Video ei ole enää saatavilla

Janne Westerlund 13.4.2011 Klubi, Tampere. Janne Westerlundin suvereeni yhtye Plainride tänään Helsingin Henry’s Pubissa ”Stonebridge”-albumin julkaisukeikalla. Albumin virallinen julkaisupäivä on kuitenkin vasta 25.5.2011.