Placebo. Suosittu ei-angloamerikkalaisessa maailmassa.

Placebo on hirvittävän aliarvostettu yhtye.

Päihdekuntoutuksen vakiohokemiin kuuluu: ”Mielisairauden määritelmä on se, että tekee saman asian kerran toisensa jälkeen ja toivoo eri lopputulosta”. Sama pätee myös Placebon tuotantoon: toki yhtyeen seitsemässä albumissa on kosmeettisia eroja, toisissa on enemmän syntikoita kuin toisissa, mutta kaiken kaikkiaan ne ovat samasta palkista veistettyjä lohkareita.

Silti Placebo on hirvittävän aliarvostettu yhtye. Bändin ensimmäiset viisi albumia ovat parhaimmillaan suorastaan loisteliasta androgyynistä rockia, ja Brian Molkon vaatelias ääni on kuin vähemmän kuulijaa koetteleva versio Billy Corganin ruikutuksesta. Sinänsä Placebon epäsuosio on muistuma ajoilta, jolloin brittimedialla oli merkitystä – muun maailman mielestä onkin absurdia, että britit suosivat The Libertinesin amatöörirockia Placebon lihaksikkaan (vähän kuin bodattu Suede) rockin ohitse.

Kuudennella albumillaan Placebo kuitenkin meni metsään. Battle For The Sun oli rutiininomainen albumi, eikä Loud Like Love valitettavasti ole tarpeeksi iso askel eteenpäin. Molko on aina ollut viihdyttävän kömpelö sanoittaja, mutta uudella levyllä hän kaivelee uusia syvyyksiä. ”My computer thinks I’m gay / So I threw that piece of junk away” on toki kökkö säepari jo itsessään, mutta sen kruunaa sitä seuraava ”on Champs Elysee” – siis kappaleessa, jolla ei ole mitään tekemistä Ranskan eikä Pariisin kanssa. Kunhan sanat rimmaavat, muulla ei ole Molkolle väliä.

Loud Like Love on toki parempi levy kuin Battle For The Sun, mutta neljän vuoden tauon jälkeen – välissä oli toki kelvollinen B3 EP – se on aika laihaa lientä. Nopeista kappaleista vain nimikappale ja Too Many Friends ylittävät kynnyksen, Exit Wounds vielä kirkkaasti. Useilla kuunteluilla päätöskaksikko Begin The End ja alkoholismikuvaus Bosco nostavat päänsä keskinkertaisuuden hetteiköstä, mutta siinäpä ovat Placebon neljän vuoden puurtamisen hedelmät.

64 Placeboa on vaikea olla sympatisoimatta. Aliarvostettu, väärin ymmärretty, suosittu Etelä-Euroopassa ja Etelä-Amerikassa, ja viisi aika hienoa levyä vyön alla – huonomminkin asiat voisivat olla. Ja Brian Molko näyttää siltä kuin poptähden pitääkin, saavuttamattomalta ja hieman vittumaiselta. Tarvitsemme häntä.

Video ei ole enää saatavilla

Brian Molko oli nuorena brittirockin kaunein mies.

Placebo on yhtye, jota vilpittömästi rakastaakseen on oltava 17-vuotias tai mielenterveysongelmainen. Useimmissa tapauksissa molempia. Samasta syystä tuntuu siltä, että bändi liittyy monella ihmisellä vain tiettyyn vaiheeseen, eikä niinkään elämänkaareen.

Bändin nimettömältä debyyttilevyltä irroitettu single Nancy Boy on yksi yhtyeen parhaista, ellei jopa paras kappale. Sillä Placebo soi samaan aikaan suurena ja kiihkeänä, mutta rosoisena. Sen kitaroissa raivoaa grungen viimeiset rippeet ja möyrii juuri se ”huumeiden kiihdyttämä seksuaalinen himo”, jollaiseksi Brian Molko oli kappaleen halunnutkin.

Ja ennen kaikkea se kertoo siitä maailmasta, jonka vuoksi ihmiset Placeboa saattoivat rakastaa. Placebo romantisoi maailmaa, jossa ei voinut polttaa liian montaa tupakkaa putkeen, käyttää liikaa huulipunaa tai suudella liian montaa tai väärää ihmistä.

Placebo oli rockbändi niille, joita ei kiinnostanut perinteisten rocktähtien itseriittoisuus. Tai niille, joille perinteiset rock-ihanteet ennen kaikkea uusintivat ahdistavan normiston.

Placebo oli parhaimmillaan ollessaan seksuaalisesti ja farmakologisesti epätasapainoista musiikkia – ja siksi bändin nimi oli niin osuva. Juuri tästä on Nancy Boyssakin kyse. Molkon toive kitaroiden luomasta tunnelmasta on täysin synkassa tekstin kanssa.

”Alcoholic kind of mood
Lose my clothes,
Lose my lube
Cruising for a piece of fun
Looking out for number one
Different partner every night
So narcotic outta sight
What a gas, what a beautiful ass”

Kappaleen varsinainen twisti tulee vasta viimeisessä säkeistössä, jossa seksisuhde menee kieroksi. Tässä säädössä, johon biisin nimi myös viittaa, she onkin he, pää paperipussissa ja ulkonäkö täysin irroitettuna itse aktista.

”Douse himself with cheap perfume
Eyeholes in a paper bag
Greatest lay I ever had”

Sama kohta tuo Nancy Boyhyn mukaan myös sen seksuaalisen avoimuuden koukun, jota niin moni Placebossa rakasti. Molkon androgyyni hahmo sotki kertojan sukupuolisuuden, jolloin bändin tekstit saattoi tulkita kirjaimellisesti kokeilunhaluisiksi tai uteliaiksi omaa sukupuolta kohtaan.

Molko kertoi Melody Makerille myöhemmin, että hän halusi kirjoittaa kappaleen kyseenalaistaakseen syyt harrastaa seksiä saman sukupuolen kanssa, sillä hänestä oli lähinnä muodikasta olla julkisesti bi-curious – eli toisaalta hänen voi ajatella vetäneen maton monen faninsa jalkojen alta.

2000-luvun alussa bändi pudotti biisin settilistoistaan ja sanoi kadottaneensa yhteyden siihen. Myöhemmin Brian Molko sanoi toivoneensa, ettei hän olisi koskaan kirjoittanut Nancy Boyta, mutta Placebo otti vuosikymmenen puolivälissä biisin takaisin settilistaansa.

Samalla Molko ikään kuin rivien väleissä antoi luvan tulkita kappaletta väärin: paeta todellisuutta riskirajoille asti, yrittää vetää yliannostukset hedonismista ja kokeilla mitä tahansa, jos vain siltä sattui tuntumaan.

Video ei ole enää saatavilla