Melodic

81En lämmennyt K-X-P:n esikoislevylle (2010) juuri ollenkaan. En löytänyt sen synkästä ja motorisesta discorockista tarttumapintaa; tuntui kuin yhtye olisi vasta lämmitellyt lihaksiaan ja hakenut muotoaan. Toisella albumillaan Op:l Bastards -miehet Timo Kaukolampi ja Tuomo Puranen sekä rumpaliystävänsä Tomi Leppänen ja Anssi Nykänen näyttävät, mistä K-X-P:ssä on kyse: Vangeliksen hurmoksellisesta olympiahengestä, Georges Méliès’n kuufantasioista, futuristisista vappumarsseista, eteläeurooppalaisista kauhuelokuvista ja satunnaisista progefolk-vivahteista. II on kolho ja romuluinen albumi, jolla on koko ajan kauhean kova meno päällä. And the Lefthandedin Cheap Cigaria ja Airia yhdistelevä singlehitti Melody on instant-klassikko, eivätkä Staring at the Moon piiskamaisine sähköiskuineen ja Magnetic North Scorpius-muistumineen jää paljonkaan jälkeen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Pissed Jeans – Honeys

Sub Pop

58 Viime syksynä Suomessa vierailleen Pissed Jeansin temput on nyt nähty. Neljän vuoden levytystaukokaan ei ole riittänyt palauttamaan pennsylvanialaisyhtyeen musiikkiin kipinää, joka teki vuoden 2007 Hope for Men -albumista yhden julkaisuvuotensa virkistävimmistä noiserock-kylvyistä. Honeysin huippuhetket on nopeasti lueteltu: Romanticize Me svengaa mukavasti Kyussin hengessä, Health Plan räksyttää Bad Brainsin malliin ja Health Planin sanoituksessa (”I stay away from doctors!”) on viistoa viehätystä. Suurimman osan ajasta Pissed Jeans tyytyy kierrättämään maneerejaan Birthday Party -rykäyksistä laskuhumalaiseen stoner-vanutteluun elämäänsä kyllästyneen suojalkapalloilijan vetreydellä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Ulrich Schnauss – A Long Way to Fall

PIAS

69 A Long Way to Fall on kuin loputtoman aavana aukeava, purppuraa hohtava valtameri, jonka pinnalla sinkoilee pieniä sähköimpulsseja. Sen kuohuihin on nautinnollista sukeltaa, kunnes tulee kylmä ja raajat turtuvat. Ulrich Schnauss, joka on hionut näkemystään elekronisesta shoegazingista jo 1990-luvun puolivälistä lähtien ja, on ajautunut tietyllä tapaa umpikujaan; saksalainen ei malta karsia äänipalettiaan ja päätyy kerta toisensa jälkeen ahtamaan kappaleisiinsa liikaa elementtejä. Ja niin hienovaraisia kuin nuo elementit ovatkin, muodostavat ne toisiinsa kietoituessaan lopulta aina digitaalista äänipuuroa, jonka lusikoiminen alkaa tympiä viimeistään a-puolen lähestyessä loppuaan. Like a Ghost in Your Own Lifen elegantti ambient-hiphop kelpaili varmasti Boards of Canadallekin ja I Take Comfort in Your Ignorance huokuu albumilta laajemmin uupuvaa ryhdikkyyttä. Ne nostavat päätään tasapaksusta biisimateriaalista vähän samalla tavalla kuin jos Paul Simon nousisi varpailleen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Serafina Steer – The Moths Are Real

Stolen Recordings

41 The Moths Are Real alkaa lupaavasti tahtia ja asentoa hakevalla harpulla. Kun pubinnurkassa soivat rummut ja neljättä tuoppia juova basso ilmestyvät, peli on menetetty. Serafina Steer huokaisee oman nimensä, ja hänen harppunsa ei tee enää muuta kuin säestää. Muutoin Night Before Mutiny onneksi polveilee taitavasti ja jännittyneesti. Loppulevy onkin sitten nokkelaa sydänsuruista muisteloa, koristeltuna kuoroilla, jousilla, hukkaan menevällä harpulla ja hassuilla nypittävillä ja raaputettavilla soittimilla. Steer unohtuu täysin venkoilemaan ja kieriskelemään väkinäisessä draamantajussaan, tuntuu kirjoittavan ja esittävän laulua, kunnes seinä tulee vastaan. Aiemmin Steerissä viehättäneet samanaikainen kierous ja hurskas siisteys sekä vaivihkaa pöllähtävät kirosanat ovat jääneet kai ammattimaisen muusikoinnin jalkoihin. Tenhoavan kuivakasta Steeristä on tullut vain tylsä. Tuottajana Jarvis Cocker onnistuu näköjään jotain pilaamaankin. Lopussa Disco Compilation pelastaa hetkeksi: hurmaava ja sisäsiisti, tiukkaa itsereflektiota ja fiksuutta harrastava kolmekymppisenäkin pikkuvanha nainen tanssii hetken lauantai-iltana peilin edessä ennen kuin päättää jäädä kotiin. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Toro Y Moi – Anything In Return

Carpark

88 Tällaista pehmeää, mutta napakkaa elektronista poppia, joka vyöryy kliinisestä klubisoundista suorastaan aikuisrockmaiseen paatokseen, kuunnellessa voisi tulla ahdistus, mutta ei, nyt ei käy niin. Chaz Bundick vetelee niin monesta narusta ja maalaa niin isolla pensselillä uusimmallaan, että eihän tässä voi kuin laittaa kättä lippaan ja yrittää tavoittaa edes rippeet niistä oivalluksista, joita Anything In Return pursuaa. Tämä nörtähtävän ja ultraviileän chillwaveilun yhdistäminen patoutuneella intohimolla laulettujen elektropop-helmien vaivattomuuteen on ainutlaatuisuudessaan hurmaavaa. Jotenkin tämä on kuin se älyttömän fiksu Ivy League -tason opiskelija, joka pukeutuu moitteettomiin villaneuleisiin ja tietää kaikesta kaiken. Se tyyppi, jota vihaisi, jos se ei olisi niin saatanan älykäs ja koko kulmakunnan mukavin, ja jollain oudolla tavalla mystinen, selittämätön, aina uusia tulkintoja saava lahjakkuus. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Veronica Falls – Waiting For Something To Happen

Bella Union

70 Vitsi että ärsyttää, kun joku kaikkitietävä indienörtti tulee lässyttämään, että Veronica Falls on ihan kaiken musiikillisen antinsa velkaa Pale Saintsille, Modern Englishille, Morrisseylle tai vaikka The Jesus and Mary Chainille, muttei kuitenkaan yhtä hyvää, koska ne muut oli ensin. Siis tottahan se on, mutta popmusiikin arvioinnissa ”tää kaikki on jo tehty” on suunnilleen yhtä validi argumentti kuin se, jos väittää uskovaiselle, ettei Jumalaa ole, koska sitä ei ole tieteellisesti todistettu. Veronica Falls kyllä tippuu ihan komeasti noiden mainittujen yhtyeiden jatkumoon. Ongelma on, ettei ihan hyvin kirjoitetuissa kappaleissa ole oikein mitään tarpeeksi koukuttavaa tai erottuvaa, että ne jäisivät paremmin mieleen. On oikeastaan aika hämmentävää, että joku voi kirjoittaa näin hyvää poppia, muttei silti oikein onnistu hurmaamaan. Ihan kiva ei riitä ja ainoastaan parilla raidalla (albumin nimikappale ja If You Still Want Me) ollaan enemmän kuin ihan ok. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Pissed Jeans kuivana. Bradley Fry oikealla.

Yhdysvaltalainen Pissed Jeans tekee 2000-luvun parasta noisepunkia, jossa on kaikuja niin 1980-luvun kusenhajuisesta spurgupunkista, 1990-luvun nukkaisesta Sub Pop -katalogista kuin Beavisin & Buttheadin slacker-estetiikasta. Ensimmäistä kertaa Suomeen saapuva kvartetti esiintyy tänään torstaina Helsingin Kuudennella Linjalla ja huomenna perjantaina Tampereen Klubilla.

Ennakkotietojen mukaan pissahousujen keikat ovat olleet niin raavaita koettelemuksia, että heikkohermoisemmilla saattaa livahtaa keltaista punttiin – vaikka yhtyeen kitaristi Bradley Fry ei ole tätä kohtaloa kokenutkaan. Vaihtohousut mukaan siis ja keikalla nähdään!

Oletko koskaan kussut farkuillesi?

”Tietääkseni en. Kriittisessä iässä käytin enimmäkseen verkkareita, joten en usko, että denimini ovat päässeet kokemaan tätä epäonnekasta kohtelua. Bändimme todellinen muoti- ja farkkumies on laulajamme Matt (Korvette). Itse käytän yleensä mitä tahansa housuja, kunnes ne ratkeavat perseestä.”

Mikä on suosikkilevysi Sub Popin katalogista?

”Chixdiggitin nimilevy. Olen varma, ettei kukaan muu kuin minä tai Matt ajattele näin, mutta mielestämme se on virheetön levy. Muistan vieläkin, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa hyvin kuumana kesäpäivänä painaessani t-paitoja autotallissa. Rakastuin levyyn välittömästi, mutta olin todella yllättynyt, kun tajusin sen olevan Sub Popin julkaisu.”

Video ei ole enää saatavilla

Kumpaa noisepunk-neroa arvostat enemmän: Stick Men With Ray Gunsia vai Drunks With Gunsia?

”Stick Men With Ray Gunsia, ehdottomasti! Vaikka heillä olikin vain muutama järkevästi äänitetty biisi, ne pesivät lattiaa kaikella sillä, mitä Drunks With Guns on julkaissut. Osaan kyllä arvostaa Drunks With Gunsin absurdiutta ja heidän ensimmäistä seiskaansa, mutta Stick Men With Ray Gunsin kappaleet Christian Rat Attack ja Grave City ovat yksinkertaisesti liian kovia!”

Video ei ole enää saatavilla

Jos Bobby Soxx tai GG Allin olisivat yhä elossa, uskaltautuisitko samalle lavalle heidän kanssaan?

”Ehdottomasti. Kun olemme keikalla, vedämme aina omaa juttuamme välittämättä siitä, kenelle tai kenen kanssa soitamme. Olemme lämmitteleet The Queersia ja Body Countia, joten osaamme psyykata itsemme soittamaan kenen kanssa tahansa. Harmi vain, etteivät Queers ja Body Count soittaneet yhdessä samalla keikalla. Se olisi ollut mahtavaa!”

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Go Sailorin biisin Ray of Sunshine.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Varmaankin Santo & Johnnyn Sleepwalkia vuodelta 1959. Jostain syystä olen aina rakastanut sitä. Löysin sydämestäni herkän kohdan steel-kitaralle sen jälkeen, kun tajusin, etten koskaan oppisi soittamaan sitä tarpeeksi hyvin.”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”Tottakai, kaikki ovat! Jos puhun kavereideni kanssa vaikkapa splatter grindistä tai mincecoresta, esitän aina, että tiedän enemmän kuin oikeasti tiedänkään.”

Mikä on noloin omistamasi levy?

”Äkkiseltään ei tule mitään mieleen. Uskoisin, ettei kyse ole niinkään yksittäisistä levyistä kuin kokonaisesta musiikkityylistä. Hyllystäni löytyy hieman liian paljon b-tason laulettua surf-teurastusta 1960-luvulta. Bändejä, kuten Rip Chords, Tides ja niin edelleen.”

Jos talossasi olisi tulipalo ja saisit pelastaa vain yhden levyn, mikä se olisi?

”Todennäköisesti pelastaisin mieluummin kitarani ja vahvistimeni. Mutta jos pitäisi valita jokin levy, se olisi varmaankin australialaisen Young Identitiesin seiskatuumainen Positive Thinking.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Ainakin joskus olen toivonut Goatsnaken kappaletta I.”

Mikä levy parantaa parhaiten krapulasi?

”Levystä en osaa sanoa, mutta tiedän täydellisen krapulanparannusbiisin. Se on The Slugfuckersin Wail.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

”Eniten minua ärsyttää, jos ihmiset kutsuvat musiikkiamme metalliksi. Vaikka rakastankin metallia nykyisin, se on mielikuva, joka on jäänyt häiritsemään minua. Pissed Jeans ei ole metallia.”

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Vaikea sanoa. Ensinnäkin pitäisi tietää jotain tästä tuttavasta, koska musiikkimakuni rönsyilee moneen eri suuntaan ja pystyn suosittelemaan monia eri tyylejä. Luultavasti kehuisin jotain oman kotiseutuni bändiä, kuten Daughn Gibsonia, Tilea tai Purling Hissiä.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen lauluääni saa sinut värisemään a) hyvällä tavalla, b) huonolla tavalla?

”A-kohtaan vastaan Doc Dart ja b-kohtaan Wisconsinin Doc Dart.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Tärkeä on niin vahva sana, että en uskalla käyttää sitä. Mutta sanotaan, että mielenkiintoisinta musiikkia tekee tällä hetkellä Daughn Gibson.”

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

”Tämä on hankala! Mututuntumalta sanoisin Guns N’ Rosesin Patience. Muistan, kuinka se debytoi MTV:llä ja katsojille annettiin mahdollisuus äänestää, oliko video hyvä vai huono.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki kiertuebussissasi suostuvat kuuntelemaan?

”Jos olen oikein ymmärtänut, me kaikki rakastamme Fu Manchua.”

Video ei ole enää saatavilla

Pissed Jeans Helsingin Kuudennella linjalla 2.8.2012 ja Tampereen Klubilla 3.8.2012.