Mitä vittua nyt taas? Peter Gabriel Slipperman-iltapuvussaan.

Ah, progressiivinen rock! Istukaapa lapset tähän isoisän polvelle, niin kerron teille ajasta, jolloin musiikkimaailmaa hallitsivat ylväät soturikuninkaat aseinaan monimutkaiset kappalerakenteet, äkilliset tahtilajivaihdokset, futuristiset syntetisaattorit ja jylhät fantasiavisiot.

Lukemattomia olivat armottomat taistelut, joita nämä kuninkaat kävivät kullatut viitat hulmuten yksikertaista ja muovista poppia vastaan, ja voitokkaina he lopulta ajoivat vihollisensa kauas maailman ääriin. Näin vallitsi pax progena monen monituista vuotta.

Mikään hyvä ei kuitenkaan kestä ikuisesti, ja niin lopulta tuhoutuivat myös progekuninkaat. Ahneuden, ylimielisyyden ja mässäilyn käärmeet luikertelivat paratiisiin, ja valtakunnan rajojen ulkopuolelta hyökänneet verenhimoiset barbaarit tuhosivat pöhöttyneet hallitsijat.

Progen soturikuninkaiden muisto ei kuitenkaan kuollut, vaan se elää yhä tänäkin päivänä. Ei pelkästään perinteenvaalijoiden hämähäkinseittien peittämissä opuksissa, vaan kirkasotsaisten nuorten kuulaissa lauluissa.

Palatkaamme siis muistelemaan aikoja, jolloin nuo korskeat kuninkaat hallitsivat, saappaidensa alla vihollistensa luut ja korvissaan alamaistensa hurraus. Perehtykäämme noiden mahtimiesten suurimpiin saavutuksiin. Vincit qui patitur!

#1 ”Ja saanko esitellä viimeisimmän luomukseni… räkäklimpin”, eli Peter Gabrielin esiintymisasut

Proge-yhtyeiden laulusolistien osa ei aina ole ollut se kaikkein helpoin. Normaalisti popyhtyeiden kiistattoman nokkahahmon roolista nauttiva laulaja on näet usein progessa vaarassa jäädä yhtyetoveriensa virtuoosimaisen soiton ja pitkien instrumentaaliosuuksien varjoon.

Genesis-yhtyeen Peter Gabriel ratkaisi pulman tavalla, joka varsin onnistuneesti anasti huomion hänen rasvatukkaisilta ja nuhjuisesti pukeutuvilta bändikavereiltaan. Tarinan mukaan Gabriel marssi eräällä keikalla lavalle sekä yhtyetovereidensa että yleisön hämmästykseksi yllään Foxtrot-levyn kannen piirroshahmon punainen mekko ja kettunaamari.

Tästä sai alkunsa toinen toistaan eriskummallisempien esiintymisasujen kavalkadi, joka hakee vertaistaan populaarimusiikin historiassa. Genesiksen kappaleiden sanoituksia symboloidessaan Gabriel pukeutui muun muassa kukaksi, vanhaksi mieheksi ja roomalaiseksi sotilaaksi.

Joistain hänen asuistaan oli hiukan vaikea päätellä mitä ne esittivät Gabrielin ilmestyessä lavalle päässään geometrinen hökötys tai sukkahousut. Sekopäisyyspalkinnon voitti kuitenkin ylivoimaisesti Slipperman-asu, joka muistutti huolestuttavan paljon turpoavilla ilmapallokiveksillä varustettua ihmismuotoista räkäklimppiä.

Video ei ole enää saatavilla

#2 ”Oottakaa jätkät, mä vedän tän kuminauhalla”, eli Pink Floydin Household Objects -levy

Mikä eteen progeyhtyeellä, joka haluaa katkoa viimeisetkin siteet perinteiseen popilmaisuun? Pink Floydin ratkaisu tähän kysymykseen oli The Dark Side of the Moonin jättimenestyksen jälkeen tehdä levy käyttäen perinteisten instrumenttien sijaan soittimina arkipäiväisiä joka kodin esineitä. Näin yhtye ryhtyi luomaan seuraavaa mestariteostaan aseinaan kuminauhat, käsikäyttöiset vatkaimet, spray-maalitölkit, teippirullat, pullot ja juomalasit. Brian Wilsonin nerouden ja hulluuden tasapainoilua muistuttavalla tyylillä yhtye jopa lähetti apulaisensa rautakauppaan testaamaan eripituisista harjoista lähteviä soundeja.

Pink Floyd työsti tätä Household Objects -nimiseksi ristittyä levyä pari kuukautta talvella 1973, mutta sai loppujen lopuksi aikaiseksi vain pari kolme luonnosmaista kappaletta. Lopulta yhtye tuli siihen tulokseen, että ehkä olisi sittenkin helpompaa tehdä levy käyttäen perinteisiä instrumentteja.

Pitkään oli epäselvää, säilyikö Household Objectsista mitään jälkipolville, mutta viimein The Dark Side of the Moon ja Wish You Were Here -albumien 2011 julkaistuilla “Immersion”-boksiversioilla kuultiin sessioissa syntyneet fragmentit The Hard Way ja Wine Glasses (jälkimmäinen löytyy myös Wish You Were Heren ”Experience”-versiolta).

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

#3 Fokus kohti sekoilun hillitöntä ydintä, eli Focuksen Hocus Pocus

Harva yksittäinen kappale symboloi niin täydellisesti progressiivisen rockin naurettavimpia (mutta ah, niin ihania) puolia kuin hollantilaisen Focuksen Hocus Pocus. En tiedä, enkä oikein edes halua tietää, kuinka tosissaan yhtye oli tehdessään tätä hillitöntä jodlauksen, poikkihuilun, vihellyksen, urkujen, rumpusooloilun ja murskaavan protometalliriffin kuolematonta sekoitusta. Hocus Pocus on sen laatuinen kappale, ettei se tarvitse selityksiä. Riittää vain käsky ”kuuntele tätä”. Tarpeetonta kai lisätä, että tämä kappale pitäisi kuulua jokaisten kotibileiden vakio-ohjelmistoon ja jokaisen kapakan jukeboksiin.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Kaikki yhdessä: ”Lah wortz reïšfünk dëh wehreštëhgeuhntzur”, eli Magman koko tuotanto

Monet progressiivista rockia soittaneet yhtyeet ja artistit pyrkivät viemään kuulijansa fantasian ja sci-fin inspiroimiin vieraisiin maailmoihin. Harva kuitenkaan ryhtyi hommaan sellaisella pieteetillä kuin ranskalainen Christian Vander ja hänen johtamansa yhtye Magma.

Magman syntyyn vaikuttivat sekä Vanderin järkytys jazzlegenda John Coltranen kuolemasta vuonna 1967 että hänen näkemänsä pelottava näky ihmiskunnan henkisestä ja ekologisesta tulevaisuudesta. Tuo visio muodosti pohjan kokonaiselle mytologialle, josta Magman levytykset kertoivat. Tarina alkoi yhtyeen 1970 julkaistulla nimettömällä ensilevyllä (myöhemmin albumi julkaistiin uudelleen nimellä Kobaïa), joka kertoi tarinan joukosta ihmisiä, jotka pakenivat maapallon tuhoa kaukaiselle Kobaïa-planeetalle.

Jos tämä ei ollut jo tarpeeksi erikoislaatuista, Vander päätti kertoa tarinan itse kehittämällään kobaïan kielellä. Toisin sanoen slaavilaisia ja germaanisia kieliä jazzin scat-laulutyyliin sekoittelevan kielen saloihin vihkiytymättömän on hieman hankala ymmärtää Vanderin mystistä tarinaa. Vaikka yhtyeen fanit ovat yrittäneet kääntää Magman sanoituksia ja jopa laatineet kobaïan sanakirjoja, kieli on musiikkikriitikko Ian MacDonaldin sanoin enemmän foneettinen kuin semanttinen.

Selvää on, ettei näin suurellisia visioita voi esittää millään tavanomaisella musiikkityylillä, ja Magma loikin myös oman genrensä zeuhlin, jonka kobaïankielinen nimi merkitsee ”taivaallista musiikkia”. Magman musiikki kehittyi vuosien varrella, mutta esimerkiksi yhtyeen kenties parhaalla levyllä Mëkanïk Dëstruktïẁ Kömmandöhilla se kuulostaa kiehtovan sekopäiseltä yhdistelmältä villiä jazztuuttausta, oopperaa, sotilasmusiikkia, gospelia ja avaruusrockia. ”Rï sï sündï siwëhn dö loï siwëhn dö”, etten sanoisi!

Video ei ole enää saatavilla

#5 Soikean kaukalon ritarit, eli Rick Wakemanin King Arthur on Ice -jääshow

Yes-yhtyeestäkin tuttua kosketinsoittajaa Rick Wakemania voi näkökulmasta riippuen joko kiittää monista progen ylväimmistä hetkistä tai syyttää rockin historian pahimmista rikoksista musiikkia vastaan. Harva Yesin ihailijakaan voi kieltää, että yhtyeen mammuttimainen vuonna 1973 julkaistu Tales from Topographic Oceans jää historiankirjoihin hetkenä, jolloin progressiivinen rock vietiin pisteeseen, josta ei ollut enää tietä eteenpäin. Vaikka levyllä on hienotkin hetkensä, proge oli turvonnut sillä groteskiksi hirviöksi, joka alkoi murskautua oman painonsa alla.

Tales from Topographic Oceans oli liikaa myös Wakemanille, jonka sanoin levy oli ”kuin topatut rintsikat: päältä katsoen näytti hyvältä, mutta sisällä ei ollut mitään”. Kosketinsoittaja ei kuitenkaan vaihtanut tyyliään rakkaudesta kertoviin kolmen minuutin popkappaleisiin vaan julkaisi seuraavina vuosina useita kunnianhimoisia konseptilevyjä aiheinaan muun muassa Henrik VIII:n kuusi vaimoa, Jules Vernen Matka maan keskipisteeseen ja luomistaru.

Wakemanin vuonna 1975 julkaistu kolmas soololevy The Myths and Legends of King Arthur and the Knights of the Round Table kertoi nimensä mukaisesti Kuningas Arthurista ja hänen pyöreän pöydän ritareistaan. Jos levy itse ei ollut jo tarpeeksi suureellinen, Wakeman järjesti sen tiimoilta yhden progressiivisen rockin hämmentävimmistä spektaakkeleista: King Arthur on Ice -jääshow’n.

Wakeman esitti albuminsa livenä Wembley-stadionilla, jossa perinteisen rockyhtyeen lisäksi häntä säestivät sinfoniaorkesteri ja kuoro. Musiikin pauhatessa orkesteria ympäröivällä jäällä näyttelijät esittivät luistellen Kuningas Arthurin ja pyöreän pöydän ritareiden tarinan. Ja miksipä ei: kukapa ei haluaisi nähdä luistelevan Sir Lancelotin ja mustan ritarin miekkailevan samalla, kun Wakeman tiluttelee syntetisaattorilla hillitöntä sooloa?

Kovimmankin proge-vihaajan täytyy myöntää Wakemanille ainakin yksi ansio: tällaisten ylilyöntien takia punkin oli yksinkertaisesti pakko syntyä.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Rahmaninovia massoille, eli Keith Emersonin lentävä flyygeli

Nykypäivänä on vaikea uskoa, kuinka suosittua progressiivinen rock parhaimmillaan oli. Se ei ollut vain muutaman pitkätukkahämyn suosimaa kulttimusiikkia, vaan – niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin – ihan oikeaa valtavirtarockia.

Yksi esimerkki progen suosiosta oli englantilainen superbändi Emerson, Lake & Palmer, joka myi miljoonia levyjä ja konsertoi loppuunmyydyillä stadioneilla. Sen kimurantit albumit, kuten Trilogy tai Modest Musorgskin pianosarjaa versioinut Pictures at an Exhibition, nousivat albumilistan top 10:een sekä Englannissa että Amerikassa. Pitkälti syynä tosin olivat basisti Greg Laken säveltämät herkät balladit, joita yhtye muisti aina ripotella progepaahdon lomaan.

Yhtyeen mammuttimaiset kiertueet jyräsivät halki Amerikan kuin Tarkus-albumin kannen puoliksi vyötiäisen, puoliksi tankin muotoinen hirviö. Laitteistoa yhtyeellä oli mukanaan 40 tonnia, muun muassa progressiivisen rockin ylettömyyden yhdeksi symboliksi noussut Greg Laken 5 000 dollarin persialainen matto.

Iso yleisö vaati ison show’n, ja Emerson, Lake & Palmerhan osasi sellaisen järjestää. Korviahuumaavan äänenvoimakkuuden ja näyttävän valoshow’n lisäksi se turvautui temppuihin, kuten Carl Palmerin pyörivään rumpusettiin. Kaiken huippu oli kuitenkin Keith Emersonin lentävä ja vertikaalisesti ilmassa pyörivä flyygeli, jonka äärellä istuen kosketinvelho soitteli tyynesti Rahmaninovin pianopreludia.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Musiikkia, luonnonvoimia, pyramideja, salatieteitä ja numero 17 eli Godley & Cremen Consequences

Kuten kaikkein hirviömäisimmätkin pedot, Godley & Cremen Consequences syntyi maailmaan pienenä ja söpönä. Lopulta tripla-albumiboksina julkaistu levy sai alkunsa 45-tuumaisena esittelylevynä Kevin Godleyn ja Lol Cremen kehittämälle The Gizmo (tai Gizmotron) -efektilaitteelle, jolla soittaja saattoi emuloida kitarallaan orkesterisoundeja. Idea oli syntynyt Godleyn ja Cremen ollessa vielä 10cc-yhtyeen jäseniä – bändillä ei ollut varaa palkata levyilleen oikeaa orkesteria, joten heidän oli turvauduttava kekseliäisyyteensä.

The Gizmoa kuultiin 10cc:n klassisilla levytyksillä, kuten Sheet Music, The Original Soundtrack ja How Dare You?, mutta vuonna 1976 Godley ja Creme jättivät 10cc:n paitsi niiden kuuluisten taiteellisten erimielisyyksien takia, myös, jotta he voisivat keskittyä äänittämään The Gizmon ympärille syntynyttä massiivista levyprojektia.

Duo äänitti Consequences-nimellä ristittyä levyä 18 kuukautta, josta suurin osa kului Godleyn, Cremen ja äänittäjä Martin Lawrencen nysvätessä tuskallisen hitaasti erilaisia instrumenttisoundeja The Gizmon avulla. Esimerkiksi saksofonisoundi syntyi äänittämällä kitarasoolon jokainen nuotti erikseen ja feidaamalla ne raitaan, jolloin päästiin eroon instrumentin perkussiivisesta soundista. Sen jälkeen raita soitettiin kaiuttimesta, josta lähti kumiletku, jonka päässä oli rei’itetty tupakkapaperi. Aikaa koko hommaan kului kolme päivää.

Ensimmäinen Consequencesin kolmesta levystä on omistettu suurimmaksi osaksi instrumentaalimusiikille. Tämän jälkeen homma menee kunnolla oudoksi. Loppulevyllä kuullaan popkappaleiden ja instrumentaaliraitojen seassa eriskummallinen kuunnelma, jossa yhtä lukuun ottamatta kaikkia hahmoja esittää koomikko Peter Cook – vahvassa humalatilassa tietty. Mukana sopassa on myös legendaarinen jazz-laulaja Sarah Vaughan.

Sekava tarina kertoo Walter Stapletonista ja tämän ranskalaisesta vaimosta Lulusta, jotka setvivät avioeroaan asianajajiensa kanssa. Heidät keskeyttää toistuvasti asianajotoimiston alakerrassa asuva säveltäjä Mr. Blint, jonka kanssa muut hahmot keskustelevat lattiassa olevan reiän kautta. Pian hahmot saavat huomata, että riehuvat luonnonvoimat uhkaavat tuhota maapallon. Vain Blint voi pelastaa maailman musiikkinsa ohella tiedoillaan pyramideista, salatieteestä ja numerosta 17.

Kriitikot murskasivat Consequencesin, ja ostava yleisö jätti boksit lojumaan levykauppojen hyllyille. Jätetään viimeinen sana kuitenkin Lol Godleylle, joka on kommentoinut Consequencesia näin: “Lopputulos on kummallinen sekoitus silkkaa neroutta ja täyttä paskaa. Saatan tosin olla väärässä. Se voi olla kokonaan neroutta tai kokonaan paskaa tai jopa nerokasta paskaa. Joka tapauksessa se käristi aivomme vähäksi aikaa, ja on mahdotonta olla objektiivinen sen suhteen.”

Video ei ole enää saatavilla

”We don’t need no education / ! /
We don’t need no thought control / ! /”

Yksityiskohta on kaikin puolin pieni. Sen ilmaisuvoima osoittaa kuitenkin mainiosti, miten huolellisesti Roger Waters kasasi elämänsä tärkeintä teosta, The Wallia. Albumin avainraitoihin lukeutuva Another Brick in the Wall, Part II on itsenäisenä taideteoksena vaikuttava, uhmakaskin hyökkäys luutuneita järjestelmiä vastaan. Levyn kontekstissa se on kuitenkin myös viimeinen huuto, halki albumin kulkeva psykoanalyyttinen teema, joka tuo näkyville ahdistusten ja traumojen paksuimmat juuret.

Kappale ottaa hampaisiinsa sodanjälkeisen Britannian koululaitoksen. Opetusjärjestelmän luutunutta ilmapiiriä sättiessään se osoittaa säälimättä, kuinka kuri ruokkii pelkoa, pelko ihmisten välistä epäluottamusta ja epäluottamus muurin lailla vangitsevaa hiljaisuutta.

Tyrannimaisten opettajien harvainvallan ja sorrosta provosoituneiden oppilaiden tuomiopiirin keskeltä Waters sylkee turhaantuneet lauseensa veitsiksi ilmaan. Purkaus kestää vain muutaman rivin ajan, mutta toisto tekee siitä tehokkaan. Mantra kasvaa kuoroksi, satojen lasten syvimmäksi ääneksi:

”Hey! Teacher! Leave us kids alone! /
All in all you’re just another brick in the wall”

Roger Waters yritti hajottaa Pink Floydin mutta onnistui hajottamaan vain itsensä.

On tavallaan ironista, että The Wallin maineikkaimmat elementit eivät olleet levyprojektia ankaran opettajan lailla kontrolloineen Watersin käsialaa. Albumikolossin puhuttelevimman melodian (Comfortably Numb) kirjoitti riitakumppaniksi muuttunut aisapari Dave Gilmour ja Another Brick in the Wall, Part II:n rakenne oli lapsikuoroa myöten tuottaja Bob Ezrinin luomus.

Ironian ohella muurin pintaan iskostui traagisiakin uurteita. Kun levyn repimä Waters koetti projektin päätteeksi hajottaa Pink Floydin, hän onnistui hajottamaan lähinnä itsensä. Siinä missä Gilmour luotsasi Pink Floydin menestyksekkäästi 1980- ja 1990-lukujen halki, joutui Waters tyytymään soolourallaan vaatimattomampaan lentoon. Mitä tahansa hän teki, minne tahansa hän katsoi, kaikkialla oli vastassa muuri, The Wall. Aivan kuin hän olisi sulautunut lopullisesti eepoksensa kohtaloon.

Kohtaloa vahvempi oli vain aika. Kun Waters lähti vuonna 2010 The Wallin kolmea vuosikymmentä juhlistaneelle kiertueelleen, hän oli lavan ainoa ja ehdoton tähti. Sen sijasta että hänen taustalleen rakentunut muuri olisi kohonnut varjoksi tekijänsä eteen, se tuntui viimeinkin kumartavan hänelle. Huikean spektaakkelin keskellä Waters soitti ja elehti vapautuneesti, lähes hellyttävää riemua hehkuen. Hän oli viimeinkin astunut muurinsa yli, murentanut sen ihmisten eteen ja osoittanut visionsa vahvuuden.

Muurin juurella, tiilimurskan seassa ajatukset olivat viimeinkin kontrollista vapaat.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

The Wallin nimi ja sanoma saivat uuden maailmanhistoriallisen tulkintakontekstin Berliinin muurin murtuessa vuonna 1989. Seuraavana kesänä Roger Waters toi spektaakkelinsa tapahtumien ytimeen, Berliinin Potsdamer Platzille. Another Brick in the Wallin solistiksi valikoitui koulutytön rooliin hurmaavasti sujahtanut Cindy Lauper.

Video ei ole enää saatavilla

Roger Waters haaveili pikkupoikana muurarin urasta.

Roger Waters tuo tällä viikolla suuruudenhullun The Wall Live -lavaspektaakkelinsa Suomeen.

Siitä huolimatta, että Pink Floydin levyttämä alkuteos on kohta 32-vuotias möhkäle progressiivista rockia, kiinnostusta riittää. The Wall Live esitetään Helsingin Areenalla peräti kahtena iltana, huomenna 27. ja ylihuomenna 28. huhtikuuta.

The Wall on The Whon Tommyn ohella kaikkien rockoopperoiden ja teemalevyjen arkkityyppi. Albumilta lohkaistu single Another Brick in the Wall (Part II) on Pink Floydin ainoa listaykkössingle Briteissä ja ensimmäinen laatuaan Yhdysvalloissa, ja se on edelleen kiistatta yhtyeen tunnetuin kappale.

Alan Parkerin filmatisointi levystä vuodelta 1982 on puolestaan malliesimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun omaan visioonsa rakastunut rocktähti ja arvostettu elokuvaohjaaja pääsevät yhdessä tuhlaamaan miljoonia puntia.

Viime syyskuussa Kanadasta käynnistynyt The Wall Live -kiertue on ollut arvostelumenestys, ja sen Pohjois-Amerikan osuus oli viime vuoden kymmenenneksi tuottoisin kiertue. Waters on päivittänyt lapsuuden sotapeloista sekä naisiin, auktoriteetteihin ja omaan yleisöönsä kohdistuvasta vihasta ammentavan tarinan 2000-luvulle ilmeisen onnistuneesti.

The Wallin moniin eri inkarnaatioihin liittyy tunnettuja nimiä, joita kaikki muurin murtumista Areenalle katsomaan rynnivät tuskin osaavat yhdistää klassikkoteokseen. Alla esittelemme viisi niistä.

1. Bob Ezrin

Vaikka tuottaja Bob Ezrinin ansioluettelosta löytyvätkin muun muassa Peter Gabrielin ensimmäinen sooloalbumi (1977) ja Lou Reedin ahdistusklassikko Berlin (1973), hänet tunnetaan parhaiten yhteistyöstään 70-luvun hard rock -jättiläisten Kissin ja Alice Cooperin kanssa.

Kanadalainen Ezrin ei siis ollut todennäköisin tuottaja Pink Floydin umpibrittiläiselle ja oudolle teema-albumille, varsinkin kun tuottajan käyttäminen ylipäätään oli yhtyeelle radikaali siirto.

EMI:n Norman Smith oli avustanut bändiä sen alku-uralla, mutta 1970-luvun huippusuositut albumikokonaisuudet olivat Pink Floydin itsensä tuottamia.

Ezrin oli kuitenkin mies paikallaan. Hän toimi sovittelijana Watersin ja yhtyeen toisen voimahahmon, kitaristi David Gilmourin välillä ja vei megalomaanisen levyprojektin loppuun asti kohtalaisen pienin oheisvahingoin.

Video ei ole enää saatavilla

Pink Floyd – Another Brick in the Wall (Part II)

2. Jeff Porcaro

Pink Floyd ei ollut 1970-luvun lopulla mukava työyhteisö.

Waters kiusasi Ezriniä muun muassa nälvimällä tälle siitä, että tuottajan osuus levyn rojaltimaksuista oli pienempi kuin muiden – hän jopa teetti tuottajalle vittuilevia rintanappeja. Waters myös savusti kosketinsoittaja Rick Wrightin ulos yhtyeestä uhkailemalla, ettei The Wallia julkaista lainkaan, ellei Wright eroa.

Onnekseen Pink Floydin jäsenet saivat studioon ulkopuolista apua. Yksi heistä oli sittemmin edesmennyt Toto-rumpali Jeff Porcaro, joka soitti Mother-kappaleella yhtyeen oman rumpalin Nick Masonin sijaan.

Tämä on syytä muistaa, jos tietokilpailussa joskus kysytään, mitä yhteistä The Wallilla on Michael Jacksonin Thrillerin, Bruce Springsteenin Human Touchin ja Madonnan Like a Prayerin kanssa. Porcaro oli aikoinaan melkoisen kysytty soittaja.

Video ei ole enää saatavilla

Pink Floyd – Mother

3. Michael Kamen

Vuonna 2003 kuollut säveltäjä ja orkesterinjohtaja Michael Kamen ehti elämänsä aikana syyllistyä useisiin musiikillisiin rikoksiin.

Niihin kuuluvat Metallican ja San Franciscon sinfoniaorkesterin yletön konserttilevy S&M (1999) sekä siirappisuudessaan ylittämätön elokuvaballadikolmikko (Everything I Do) I Do it for You (Bryan Adams, 1991), All for Love (Bryan Adams, Rod Stewart & Sting, 1993) ja Have You Ever Really Loved a Woman? (Bryan Adams, 1995).

Kamen oli myös vastuussa The Wallin orkesterisovituksista, jotka tekivät vaikutuksen Pink Floydin jäseniin.

Sekä Waters että Gilmour työskentelivät säveltäjän kanssa myöhemminkin, vaikka samat yhteistyökumppanit eivät progressiivisen rockin pahimmille riitapukareille noin muuten juuri kelvanneet.

Video ei ole enää saatavilla

Pink Floyd – Comfortably Numb

4. Christopher Reeve

Miten Teräsmiehenä ja kantasolututkimuksen puolestapuhujana tunnettu edesmennyt näyttelijä liittyy The Walliin?

Kun Alan Parker kuvausryhmineen valmistautui toteuttamaan kohtauksen, jossa elokuvan päähenkilö Pink kelluu uima-altaassa, kävi ilmi, ettei pääosaa esittänyt Bob Geldof osannut uida. Tulevalle Live Aid -hyväntekijälle kaivettiin Pinewoodin maineikkaan elokuvastudion varastosta Teräsmies-elokuvan lentokohtauksia varten Reevelle teetetty läpinäkyvä kehomuotti, jonka avulla Geldof pysyi pinnalla.

Monet lähteet mainitsevat, että muotti olisi itse asiassa Helen Slaterin Supergirl-elokuvassa käyttämä, Geldofin ruumiinrakenne kun oli melko hentoinen. Teräsmiehen serkkutytöstä kertova leffa valmistui kuitenkin vasta kaksi vuotta The Wallin jälkeen.

Todennäköisesti väärän tiedon on laittanut liikkeelle Roger Waters, joka olisi itse halunnut The Wallin pääroolin, mutta joutui hautaamaan haaveen surkeasti sujuneen koekuvauksen myötä.

Video ei ole enää saatavilla

The Wall (ohj. Alan Parker, katkelma)

5. Scorpions

Ansiokkaasta progressiivisesta hard rock -yhtyeestä saksalaisen nahkalätsä- ja viiksihevin kuningasporukaksi kehittynyt Scorpions ei välttämättä ole ensimmäisiä artisteja, jonka nimen yhdistäisi Pink Floydiin.

Kun Roger Waters esitti lukuisien vierailijoiden kanssa The Wallin Berliinissä vuonna 1990 juhlistaakseen Berliinin muurin murtumista, paikallisella rocksuuruudella oli kuitenkin kunnia avata show.

Klaus Meine ja kumppanit soittivat kylmän sodan vasta lämpenemään päässeillä raunioilla levyn ensimmäisen kappaleen In the Flesh, ja Scorpions nousi lavalle vielä uudestaan yhdessä Watersin kanssa.

Konsertin muihin vieraisiin kuuluivat muun muassa Bryan Adams, Cindy Lauper ja Van Morrison, ja Waters yritti houkutella esiintyjäkaartiin myös Peter Gabrielia ja Bruce Springsteeniä.

Paikalliselle yleisölle Scorpions oli varmasti paljon kovempi juttu.

Video ei ole enää saatavilla

Scorpions – In the Flesh (Berliinissä 1990)

Pukiko Ezrinin tuotanto The Wallia? Osaako Bob Geldof sittenkin uida? Onko Scorpions vastuussa kaikkien aikojen parhaasta Pink Floyd -coverista? Purkaudu alla kommenteissa.