omakustanne

79 Softest Wave etc. on miellyttävimpiä tänä vuonna kuulemiani uutuusjulkaisuja. Siksi tuntuu vähän nololta todeta se noin puoli vuotta levyn julkaisun jälkeen. 23:23 -nimen makuuhuoneprojektilleen antanut Rami Vierula (Delay Trees) on levyttänyt lyhyen ja ehyen kokonaisuuden. Ensin koin Vierulan laulut liiankin luonnosmaisiksi. Levyltä vahvana välittyvä nukkavieru tunnelma sai levyn tuntumaan hiukan etäiseltä ja keskeneräisiltä. Vaikka levy kuulostaakin useampien kuunteluiden myötä spontaanilta ja vapautuneelta, välittyy myös tunne siitä, että raidoille ei ole vain roiskittu ääniä. Vierulan sävellykset ovat harkittuja ja soundien suttuisahko estetiikka hälvennä sitä piirun vertaa. Albumi kärsii selkeiden huippukohtien puutteesta. Vaikka levyn kappaleet ovatkin kautta linjan valloittavia pop-teoksia, ovat ne keskenään tasavahvoja. Kappaleista New Town on kuitenkin virkistävä poikkeama rokatessaan ujosti haara-asennossa, kun levyn muu materiaali on melankolisempaa pop-maalailua. Sattuvimmillaan ja parhaimmillaan levy on kuitenkin New Yearin soidessa. Loppua kohden kasvava äänivalli soi merkkinä toivolle, joka tuntuu kappaleen kertojanäänellä loppuneen jo aikaa sitten. Softest Wave etc. on oiva laastari niille päiville, joina kotoa poistuminen ei ole vaihtoehto. Vierulan läheisyydenkaipuuta henkivät lyriikat luovat oivia merkityksiä tälle raukealle musiikille. Jos levylle päätyneelle musiikille olisi olemassa joku fyysinen vastine, se olisi lämmin kainalo. (Vilho Pirttijärvi)

The 69 Eyes – X

RCA

60 Vuosia sitten tapasin Punavuoressa aamuyöstä nuoren naisen, joka oli varsinainen kauneuskuningatar. Tämä tietysti selittyi sillä, että hän oli itänaapurista kotoisin. Siellä nämä jutut osataan; tyylikäs nainen, ei mikään goottisotku. Ongelmana oli, että hän oli suuri 69 Eyes -fani. Oli jopa tullut Helsinkiin asti 69 Eyesia katsomaan. Mitä siihen oikein voi sanoa, jos joku on 69 Eyes -fani? Jaoimme taksin ja toivoin pääseväni saatille, mutta en ilmeisesti ollut tarpeeksi entusiastinen 69 Eyes -fani. Taksin maksoin kyllä. Jo valmiiksi mitätön miehinen egoni oli saanut jälleen 69 Eyes -kolhun ja menin kotiin suremaan ja bloggaamaan ainoasta asiasta, josta mitään tiedän, eli rockista, haaveillen samalla soittamisesta 69 Eyesissa. Soittaisin vaikka tamburiinia, se ei voi olla kovin vaikeaa? Muistelen tuota tapausta vielä tänäkin päivänä: vaikka X on ihan ok rocklevy, niin kyllä suoraan sanottuna ärsyttää koko 69 Eyes ja koko niiden fanikunta aivan suunnattomasti. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Brother Ali – Mourning in America and Dreaming in Color

Rhymesayers Entertainment

59 Poliittisesti tiedostavan musiikin ongelma on usein paatoksellisuus ja asioiden yksinkertaistaminen. Aivan kuten poliitikkojen puheissa tai mediassa, monimutkaiset yhteiskunnalliset ilmiöt ja poliittiset visiot typistyvät useimmiten myös muusikkojen käsittelyssä latteuksiksi. Brother Alin uutukainen ei valitettavasti ole poikkeus, joka vahvistaisi säännön, vaan laimea yritys tehdä tiedostavaa hiphopia. Obaman ja Romneyn vaaliväittelyitä seuranneet tunnistavat helposti levyltä tutun ongelman: sanottavaa kyllä riittää, mutta se kaikki esitetään korneina kielikuvina ja pintapuolisesti. Onkin ironista, että Brother Alin retoriikka on yhtä tyhjää kuin hänen arvostelemansa yhteiskunnan johtajien. Kun pakettiin vielä lisätään tuotanto, joka saa kappaleet kuulostamaan laimennetuilta versioilta 2000-luvun alun Just Blazen parhaimmistosta, menettää koko homma makunsa aika äkkiä, vaikkei levy teknisesti mikään sysipaska olekaan. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Mac Demarco – 2

Captured Tracks

84 Mac DeMarco on langanlaiha montrealilainen, jolla on lempeän runkkarin katse ja optimaalinen rako etuhampaidensa välissä. Katsokaa vaikka. DeMarcon maaliskuussa ilmestynyt debyytti Rock and Roll Night Club oli niin pistämätön paketti rockabillyä, loungea, suhinaa ja seksiä, ettei lakonisesti nimetty 2 voi kaikesta erinomaisuudestaan huolimatta olla kuin pikkuriikkinen pettymys. Miksi? Siksi, että DeMarco on putsannut yhtälöstä huulipunan ja spermatahrat ja korvannut ne raukeilla kotoilufiiliksillä. Musiikki itsessään ei ole muuttunut mihinkään; DeMarcon kappaleet noudattavat yhä yhtä ja samaa kaavaa. Basso ja rummut synnyttävät vaivatonta, tuhnuisesti sykkivää svengiä, jonka päälle omalaatuiseksi kitaristiksi osoittautuva kanadalainen valuttaa epävireisiä triolilirkutuksiaan ja puolihorteisia muminoitaan. Toimii joka kerta. Rakastan – ja vaadin Kuudenteen Aistiin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

King Dude – Burning Daylight

Dais

70 Mervi Vuorela kirjoitti aiemmin Nuorgamiin kattavan jutun neofolkin
vanhoista parroista. Nuorempaan polveen kuuluvan T.J. Cowgillin eli King Duden materiaalissa on kuulunut aiemmin muun muassa hyvin uskollista Death in June -lainailua, joka on tapahtunut niin kookkaiden lainausmerkkien sisällä, että välillä on ollut hankalaa erottaa, missä pastissi loppuu ja parodia alkaa. Burning Daylight on yksiselitteisempi ja omaäänisempi levy. Kuningasjätkä on vaihtanut tyylilajikseen americanaisen hillbilly-farkkuhaalari-latotanssivitutus-murharockin (jota ei keksitä uudelleen) ja eurooppalaisen neofolkin sijaan levyllä kuuluvat enemmän John Deere -vaikutteet. Cowgillin laulu on brutaalia, musiikki rujoa ja tunnelma synkeä kuin itseripustusta harrastavan alabamalais-aikamiespojan mielenmaisema. Väkevä albumi, vaikkei originellius satukaan olemaan King Duden valtteja. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Benjamin Gibbard – Former Lives

Barsuk Records

76 Former Livesin laadukkuus ei yllätä. Onhan Death Cab for Cutie -pomo Benjamin Gibbard osoittanut sävellystensä tason pysyvän korkeana silloinkin kun kappaleissa kaikuu pikemmin työhuoneen kuin tuskaisen sydämen kumina. Luonnonmukaisesti soiva soolodebyytti sinetöikin Gibbardin aseman aikamme Paul McCartneyna – pop-nerona, joka kirjoittaa melodisesti näppäriä ja harmittomia laulelmia kuin liukuhihnalta. Vaikka Gibbard tukeutuu lävitse tuttuihin tehokeinoihin luodessaan sydänalaa ravistavia sävelkulkuja, tekee hän myös pesäeroa emoyhtyeeseensä. Letkeästi soiva Former Lives tulvii vapautunutta tunnelmaa ja tyylillistä leikittelyä. Levyllä käydään läpi päättyneitä suhteita, yksinäisyyttä ja muistoiksi puristuneita paikkoja, mutta kipeimmät ja ahdistavimmat tuntemukset Gibbard kiertää tällä kertaa matkojen päästä. Albumin huokoisa yleistunnelma perustelee lähestymistavan. Death Cab for Cutie -julkaisuksi Former Lives olisi epäilemättä turhan harmiton ja pinnallinen, mutta soololevyksi erotettuna se löytää nopeasti paikkansa. Maailmassa on kyllä tilaa levylle, joka saa kitkerimmätkin erot tuntumaan leppoisalta päiväkävelyltä. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Mokoma – 180 astetta

Sakara Records

72 Mokoman edellinen levy oli selkeä sivupolku, mutta tällä uudella levyllä muutosta haetaan vaihtelevalla menestyksellä bändin varsinaisella ydinosaamisalueelle. Eli ei akustisia sovituksia tai Pekka Kuusiston viulua. Parhaiten soundin laventamisessa onnistuu kappaleessa Kuinka kävi näin, joka sopisi lauluna aika monen pop- tai iskelmäpuolen tähden suuhun. Tunteikas sanoitus ja kaunis melodia yhdistettynä yllättävän raskaaseen taustaan toimii sovituksena, mutta biisi toimisi myös Jenni Vartiaisen tai Marko Haaviston versiona. Levyn päättävä Vapaa on toinen esimerkki bändin kehittyvistä kyvyistä toimivien melodioiden kirjoittajina. Hienosti toimii myös Illan henki, jossa rämmitään black metal -pajukossa brutalisoimassa. Toimii kuin Ruthless Review’n klassikkoartikkeli black metal -promokuvista, vaikka ei nauratakaan. Heikoin yritys raivata lisää lääniä bändin tontille taitaa olla Punamultaa, joka sopisi Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen levylle. Kitaristi seisoo haara-asennossa routaisella pellolla. Levyltä löytyy irtiottojen lisäksi runsaasti hienoa perus-Mokomaa eli kyseessä on kaikin puolin tutustumisen arvoinen levy, vaikka ei tälle klassikkostatusta voi antaa. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Pinback – Information Retrieved

Temporary Residence

62 Vielä vuoden 2004 Summer in Abaddonilla Pinback kuulosti raikkaalta ja omaperäiseltä. Kalifornialaisduon lakonisen mekaaninen indierock oli kuin kaikesta emotionaalisuudesta riisuttua emoa. Se soi kuin rauhoittavia täyteen pumpattu Fugazi tai fysiikan luokkaan eksynyt The Police, maailmaa mikroskoopin läpi tutkaillen ja jokaista liikettään pitkään harkiten – ja oli yksi julkaisuvuotensa pienistä mestariteoksista. Kahdeksan vuotta ja kaksi albumia myöhemmin taika on lähes haihtunut Pinbackin musiikista. Ei niin, että mikään olisi erityisemmin muuttunut, ehkä korkeintaan maailma yhtyeen ympärillä. Rob Crow’n kitarat kutovat entiseen tapaan hienovaraisia verkkojaan Zach Smithin täsmällisen toteavien bassomelodioiden ja kellontarkasti nakuttavien rytmien ympärille, mutta vain hetkittäin, kuten sahaavien jousien höystämällä True Northilla, kuulijan sielussa liikahtaa. Mutta mihinkään muuhun yhtyeeseen Pinbackia ei voi vieläkään sekoittaa – jos et ole bändiä aikaisemmin kuunnellut, ihastut Information Retrievediinkin todennäköisesti enemmän kuin 65 pisteen edestä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Soft Moon – Zeros

Captured Tracks

71 Kun VHS-pesään tuikkaa takkatulivideon, tietää täsmälleen mitä saa: elävää kuvaa takkatulesta ilman minkäänlaisia taka-ajatuksia tai piilomerkityksiä. Kun cd-pesään tuikaa Soft Moonin levyn, tietää silloinkin täsmälleen mitä saa. Sanfranciscolaisyhtyeen toinen albumi on kuin coldwaven auraalinen vastine takkatulivideolle. Zeros sisältää hieman yli kolmekymmentäminuuttia silkkaa asiaa: kaikkien taiteen sääntöjen mukaan tehtyä coldwave-musiikkia (postpunkia jääkylmillimmään, siis), joka ei viittaa millään tavalla itsensä ulkopuolelle. Zeros ei merkitse yhtään mitään – mutta kuulostaa mahtavalta. Se on instrumentaalimusiikkia silloinkin, kun laulaja Luis Vasquez päättää avata suunsa ja mylviä maailmalle ahdistustaan. Levyllä on kymmenen kappaletta, mutta ei biisin puolikastakaan. Ikimuistoisilla melodioilla tai koskettavilla säkeillä ei bändin viimeistä piirtoa myöten kylmäpuristetussa ilmaisussa ole tilaa. Tavallaan ihan mahtavaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

79 Peter Silbermanin sooloprojektista trioksi kasvaneen The Antlersin edellinen albumi Hospice nosti newyorkilaisyhtyeen ansaitusti laajemman yleisön tietoisuuteen. Burst Apart jatkaa edeltäjänsä jäljissä tunnelmallisen, synavetoisen indierockin parissa, vieläpä melko samoilla askelmerkeillä. Pahimmillaan dreampopin unettavimmat ja eteerisimmät elementit yhdistyvät The Antlersin musiikissa hattaramaiseksi hötöksi, johon oivallisetkin sävellykset ovat vaarassa hukkua. Parhaimmillaan yhtye on sen sijaan No Widowsin ja Every Night My Teeth Are Falling Outin kaltaisissa, tummasävyisissä ja kiihkeissä kappaleissa. Esimerkiksi Parentheses on lopun kitaroineen osoitus yhtyeen kyvystä kehittää ilmaisuaan. Merkittävä osa The Antlersin soundia on luonnollisesti Silbermanin korkeassa rekisterissä kulkeva lauluääni, josta löytyy nyt aiempaa enemmän sävyjä. Albumin kansikuvan ja musiikin suhde on poikkeuksellisen onnistunut. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Friendly Fires – Pala
XL Recordings

64 Elektronisen indierockin häpeilemättömän kaupallista laitaa edustava Friendly Fires kuulostaa kakkosalbumillaan melko tarkkaan Cut Copyn ja Pendulumin risteytymältä. Brittibändi veistää biisinsä yhdestä ja samasta, oksattomasta ja varsin suorarunkoisesta puusta, josta se pyrkii heruttamaan mahlatippoja rytmisten koukkujen, luksusluokan soundien ja reippaan meiningin avulla. Resepti toimii moitteettomasti ja tanssittavasti noin levyn puoliväliin asti, mutta sen jälkeen Friendly Fires alkaa toistaa itseään niin pahasti, että – suokaa anteeksi – Pala nousee väkisinkin kuulijan kurkkuun. Notkeasti kuplivat Hawaiian Air ja Pull Me Back to Earth ovat tämän pinnallisen kulutusviihdykkeen parhaat hetket, mutta eivät nekään aivan esikoisalbumin Paris-klassikon veroisia. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Hauschka – Salon des Amateurs
FatCat

89 Volker Bertelmann tulee Düsseldorfista, tuosta Saksan Porista, joka on antanut eurooppalaiselle taiderockille muun muassa Kraftwerkin, Neu!n, Mouse on Marsin ja Propagandan. Viimeistään nyt, seitsemännen albuminsa jälkeen, Bertelmann ansaitsee tulla nostetuksi edellä mainittujen klassikkoartistien rinnalle. Bertelmann tekee musiikkinsa pääosin pianolla – ja instrumentin kanssa varsin epäortodoksisesti vehdaten, sen kieliä sorkkien, muokaten ja jos jonkinlaisia objekteja niiden väliin sulloen. Tieto saksalaisen käyttämistä metodeista musiikkinsa tekemisessä käy kuitenkin Salon des Amateursin myötä herttaisen yhdentekeväksi; levy sisältää yksiselitteisen erinomaista musiikkia, oli se tehty millä metodilla hyvänsä. Salon des Amateurs on rytmikäs, elegantti ja Bertelmannin artistinimen mukaisesti varsin ”hauschka” albumi, josta aistii sukulaisuutta niin Steve Reichin jankuttavaan ambientiin, Penguin Café Orchestran leikkisiin kamariharjoituksiin, Gotan Projectin tangohaaveiluihin kuin Arthur Russellin abstakteihin selloseikkailuihin. Levy kuulostaa siltä kuin soittimet soisivat itsekseen, omaksi ilokseen. Hauschka on varmasti mielenkiintoisin artisti, jonka missaat elokuun Flow-festivaaleilla. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Miss Li – Beats & Bruises
National

47 Ruotsalaisen Linda Carlssonin ura alkoi ryminällä. Neitokaisen debyytti ilmestyi marraskuussa 2006, ja runsas vuosi myöhemmin diskografia oli jo kolmen studioalbumin ja tuplakokoelman mittainen. Tekotapa tuki esitysmuotoa. Levyt olivat spontaaneja ja valloittavia sikermiä, joilla artisti porhalteli kömpelön ragtimen, hattaraisen soulin ja pikkutyperän popin välillä. Idealaari ei ollut kuitenkaan pohjaton. Miss Lin edellinen levy, Dancing the Whole Way Home (2009), oli hiotumpi ja tyylitellympi tuotos, jolla oli vain murto-osa edeltäjiensä karismasta. Beats & Bruises jatkaa samalla linjalla, mutta syventää syöksykulmaa. Kappaleiden lähennellessä muodollista pätevyyttä käy ilmeiseksi, että varsinaista sanottavaa Miss Lillä on vain vähän. Beats & Bruises on ontoilla sanoituksilla kuorrutettu pinnallinen pastissiryöppy kevytsoulia ja muovimotownia. Väkinäisesti keikistelevine vokalisointeineen Miss Li uhkaa suorastaan ärsyttää. Ja minä kun olin vähällä rakastua tähän naiseen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

The Most Serene Republic ‒ Pre Serene: Thee Oneironauts
Home of the Rebels

63 Viime vuosikymmenen puolivälissä Kanadasta ponnisti monta kiinnostavaa yhtyettä. Yksi näistä oli The Most Serene Republic, joka on kolmen pitkäsoiton jälkeen päättänyt julkaista arkistojen aarteita. Pre Serene esittelee orkesterin esiasteen, Thee Oneironautsin, äänityksiä vuodelta 2003. Vaikka töin tuskin täysi-ikäisten soittajien esityksessä on paljon luonnosmaisuutta, Zoltar Speaksin kaltaiset himmeät helmet osoittavat, että albumilla on anekdoottiarvon lisäksi muutakin tarjottavaa. Ilahduttavan persoonallisesti soiva äänite on kodikas ja nukkavieru, parhaimmillaan jopa haikean kaunis. Seesteisen pinnan alla kytevä kaaoksen uhka osoittaa, että Thee Oneironautsin musiikki on ruumiillinen osa The Most Serene Republicin kasvutarinaa. Vaikka yhtyenuorukainen ei uskalla nostaa kappaleitaan kovin korkeaan liitoon, se ei suostu myöskään ujostelemaan. Siellä täällä kasvavat nerokkuuden versot auttavat kuulijaa kestämään satunnaiset kasvukivut. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Pinback – Information Retrieved, Pt A
Temporary Residence Limited

70 Törmäsin Pinbackiin joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla ja ihastuin kovasti sen This Is a Pinback -debyyttiin. Armistead Burwell Smith IV:n sekä Rob Crow’n kokeelliseksikin mainitussa indierockissa oli yhtä aikaa jotain oudosti ajatonta ja silti niin tunnistettavasti aikaansa kiinnittyvää. Debyytin jälkeen yhtye katosi tutkastani, enkä ole sen koommin kaksikon tekemisiä seurannut. Siksi Pinbackin uusi kahden kappaleen Information Retrieved Pt A -EP on mieluisa yllätys. Yhtye luottaa osittain samaan reseptiin kuin uransa alussa: nakuttavat rummut ja kitarat muodostavat yhdessä basson ja risteilevien lauluraitojen kanssa sulavan kokonaisuuden, josta puuttuvat kaikki turhat paisuttelut ja kliimaksit. Kiehtovinta Pinbackissa onkin sen kyky tehdä musiikkia, jossa sen vähäeleisyydestä huolimatta sorrutaan vain harvoin tasapaksuuteen. Vaikka lähimmät verrokit löytyvät vuosikymmenen takaa Built to Spillin, Elliott Smithin ja varhaisen Death Cab for Cutien kaltaisista nimistä, on Pinback säilyttänyt soundissaan sen tietyn ajattomuuden. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla