Deck D’Arcy, Laurent Brancowitz, Thomas Mars ja Christian Mazzalai.

Kahdeksan kättä tavoittelee Franz Lisztin herättämää hysteriaa omassa yleisössään – onnistuneesti.

”Let’s go slowly discouraged
distant from other interests
on your favorite weekend ending
this love’s for gentlemen only
that’s with the fortunate only
no, I gotta be someone else
these days it comes, it comes, it comes, it comes, it comes, it goes

Lisztomania
think less but see it grow
like a riot, like a riot, oh
not easily offended
not hard to let it go 
from a mess to the masses”

Franz Liszt on mahdollisesti maailman ensimmäinen esiintyjä, joka aiheutti yleisössään samanlaista heittäytymistä kuin rocktähdet uransa huipulla. 1800-luvulla hän oli ainoa laatuaan. Tätä selventänee lainaus müncheniläisestä sanomalehdestä vuodelta 1845:

 ”Lisztomania: tartunta jokaisessa kaupungissa, jossa artistimme vierailee ja jolta ikä saatikka viisauskaan eivät voi suojella. Aiheuttanut tukehtumiskuolemia maan pohjoisosassa.”

Lisztin kohdalla tämä tarkoitti sitä, että fanit kantoivat hänen kuviaan käsilaukuissaan, varastivat hänen jättämiään tupakantumppeja ja tekivät jopa kaulakoruja katkenneista pianonkielistä. Ohjaaja Ken Russell teki tarinasta moninkertaisesti sekopäisemmän vuoden 1975 elokuvassaan, jossa jättiläismäiset penikset ja seksiaddiktiot heittelevät pääosan esittäjä Roger Daltreytä mitä kahjoimmista tilanteista toisiin.

Mutta jos jatkamme alkuperäisestä ilmiöstä, en voi syyttää Thomas Marsia: luulisin, että suuri osa artisteista haluaa osua siihen maagiseen kohtaan sanojen tai sävelten avulla. Ranskalaisyhtyeelle se ei tosin olekaan aivan niin helppoa.

Tai Thomas Marsille ei ole, jos hänen kuvailemaansa sekavuutta on syytä uskoa. Lisztomanialla hän pääsee varsin lähelle hysteriaa Deck D’Arcyn, Laurent Brancowitzin ja Christian Mazzalain avustamina, sillä se liittyy Lust for Lifen ja 50 Ways to Leave Your Loverin seuraan niiden kappaleiden joukkoon, joiden pääasiallinen koukku on rumpukuvio. Biisin suurin tähti on, häkellyttävää kyllä, vieraileva rumpali.

Tietyin väliajoin iskeytyvä, häikäilemättömän yksinkertainen neljän rummun nyrkkeily voi olla kaikki, mitä Lisztomaniasta muistaa hyvän aikaa, mutta sen ylivertaisuus aiheuttaa lähes spastisia kohtauksia – eräänlaista maniaa siis. Phoenix jää rumpali Thomas Hedlundille järkyttävän kokoiseen kiitollisuudenvelkaan.

Korostaakseen rytmielementin vahvuutta, kappaleen loppupuolelle ahdetaan kummallinen syntetisaattorisoolo. Sen olemassaolon huomaamiseen meni arviolta parikymmentä kuuntelukertaa. Vasta tietyn ajan jälkeen mieleen syntyy tarpeeksi tilaa käsitellä kiiltäviksi tuotetut kitarat, metronomit ja kiireiset pianot.

Mars itse ehtii läpikäydä niin ajatustensa painon, alemmuudentunteen, perfektionismin, manifestaatio-opin, itsensä kieltämisen ja irtipääsyn. Hän kiteyttää kaiken ”From a mess to the masses!” -huutoon, joka vetää valtavan kertosäkeen kuulijoiden niskaan.

Liszt vetäytyi uransa jälkeen fransiskaaniluostariin. Jos nuhteeton tie kiinnostaisi, Thomas Mars kavereineen voisi kuulla luostarin avoimesta ikkunasta perjantai-iltaisin lähellä olevan kylän riehaantuvan oman Lisztomaniansa voimin. Vähemmän ajattelua, enemmän tekoja -periaate toimii, sillä Lisztomanian yksinkertaisen primitiivistä rytmiä ja studiokiiltoa ei voisi naittaa toisilleen, jos jäisi pohtimaan asiaa liian pitkäksi aikaa.

En suoraan muista montakaan tämän vuosituhannen kappaletta, joka käyttäisi juuri tämän biisin elementtejä, enkä ainakaan usko, että yksikään niistä pärjäisi tälle.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Phoenixilta äänestettiin myös kappaletta 1901.

Nuorgamin kirjoittajan täydellinen tietämättömyys kutittelee Phoenix-miesten huumorintajua. Paitsi Thomas Marsin, joka haluaa vain surmata.

Tunnustetaanpa aluksi pari juttua.

En ole koskaan kuunnellut suurta osaa Phoenixin tuotannosta. Tiedän, että yhtye on ranskalainen ja kotoisin Versailles’ta, mutta en muista sen jäsenten nimiä, enkä tiedä, miltä he näyttävät. Tällä hetkellä levyhyllyssäni ei ole edes United-levyä, jolta tämän klassikkokirjoituksen kohde löytyy.

Tarkoituksenani ei ole kehuskella tietämättömyydelläni (nämä faktat olisi hyvä tietää jo siksi, että voisin päihittää esimerkiksi Nuorgamin vastaavan toimittajan rockvisassa), mutta Too Youngin kohdalla faktoilla tai yhtyeen muun tuotannon tuntemisella ei ole koskaan ollut väliä. Minulle tämä kappale on aina erottunut omana ensiluokkaisena valioyksilönään – lähes täydellisenä etkoilukappaleena.

Haikeankaunis syntetisaattorimelodia. Svengaava kitaranakutus. Sitten biitti, joka repäisee mukaansa tanssilattialle, ja laulaja Thomas Mars (tarkistin tyypin nimen Wikipediasta) aloittaa:

”Baby when I saw you turning at the end of the street
I knew a time was gone and it took me like ages
Just to understand that I was afraid to be a simple guy”

Yhtäkkiä olen siinä juhlien hetkessä, kun kaikki on vielä mahdollista. Edessäni oleva ilta maalautuu eteeni taianomaisen säihkyvänä kangastuksena. Kaupunki kimaltelee ympärilläni kiihkeänä, mutta lämpimänä. Valot heijastuvat pimeistä näyteikkunoista, ja kaikkialla helisee ihmisten nauru. Kotoisan baarin pöydässä jokaista äärettömän nokkelaa kommenttiani seuraa naurunremakka. Ympärilläni tunnen silkkaa rakkautta ja ystävyyttä. Kaiken alla hohkaa hyvän viinin jälkimaulta maistuva melankolia, joka tekee hetkestä vain paremman, koska se korostaa elämän ainutkertaisuutta.

Totuus ei tietenkään koskaan ole tällainen. Mieleeni tulee vuosituhannen vaihde – hetki, jolloin olisi pitänyt olla kaikkien aikojen bileissä. Missä minä olin? Istuimme muutaman kaverin kanssa pienessä alivuokralaishuoneessa Tiimarista ostetut hassut ”year 2000” -vitsihatut päässä ja ryystimme olutta. Emme edes kuunnelleet musiikkia, koska meillä ei ollut siihen tarvittavaa soitinta.

Tuolloin emme siis kuunnelleet Too Youngia (eikä se toki ollut vielä ilmestynytkään). Lukemattomissa vastaavissa tilanteissa sen sijaan olen sen ystävieni kanssa kuunnellut – itse asiassa monen vuoden ajan se kuultiin lähes jokaisissa bileissä, joissa pystyin tavalla tai toisella (luvatta tai luvan kanssa) vaikuttamaan musiikkitarjontaan.

Kirjoitan tätä tylsänä arki-iltapäivänä, mutta kun laitan kappaleen soimaan, palaan jälleen siihen täydellisen toiveikkaaseen hetkeen, kun toiset tai kolmannet juomat on avattu. Juhlien alun nihkeä vaivaantuneisuus vaihtuu kuplivaan nousuhumalaan, ja mahdollisuudet tuntuvat rajattomilta. Mars saattaa yrittää höpöttää sanoituksissa jotain sydänsuruista, mutta minä en kuule muuta kuin:

”Can’t you hear it calling?”

ja:

”Oh yeah!”

ja:

”Everybody’s dancin’!”

ja taas:

”Oh yeah!”

ja tietenkin:

”I feel too young!”
(Tosin voiko tuntea itsensä liian nuoreksi?)

Kun Too Young soi, olen varma, että se on yksi kaikkien aikojen hienoimpia kappaleita – laulu, joka kykenee hetkeksi muuttamaan maailman unelmien kaltaiseksi. Kuuntele, sulje silmäsi ja anna sen viedä mukanaan.

Video ei ole enää saatavilla

Phoenix, quatre messieurs de Versailles.

Taattua laatua ja lannistavaa laimeutta.

Phoenix on bändeistä petollisimpia: niitä, jotka osaavat jotenkin haudata kevyeen soundiin kymmeniä kuunteluja kuulorajan tuolla puolella piileskeleviä yksityiskohtia. Lisztomania nappasi kuulijat ensisekunneilla noidutulla rytmillään, ja 1901 on yhä ylimmän luokan popkappale. Mikään Wolfgang Amadeus Phoenixilla ei voinut pärjätä noille kahdelle, mutta toisaalta kestää hyvän aikaa löytää levy, jolta löytyisi. Kognitiiviset prosessit musertuisivat, jos joku ilkeäisi osoittaa moista neroutta pidempään kuin kahden kappaleen ajan.

Jos Wolfgang avasi pelin kahdella yhä kuolemattomalla vedolla, sitä samaa yritetään Bankruptilla kolmestikin. Huippuhetket jäävät kuitenkin totuttua alemmalle tasolle. En toki syytä ensimmäistä kolmea kappaletta: Entertainment nostaa jännitteen miltei kestämättömälle tasolle pidennetyssä väliosassaan, ja The Real Thing onnistuu luomaan lievästi päällekäyvän tunnelman, vaikka rumpalin rooli on minimaalinen. Kertosäe kestää neljänneksen vähemmän aikaa kuin odottaisi – tyypillinen Phoenix-temppu, jota kukaan muu ei tee näin hyvin.

SOS in Bel Air jäädyttää sykliseen mantraansa (”You can’t cross the line but you can’t stop trying and you can’t cross the line but you can’t stop trying”) epämukavan kuvauksen suihkukaivoseurapiirin pinnallisuudesta, jossa yksi ihminen nousee muiden yli. Se lienee parasta mitä Bankrupt tarjoaa, mutta tässä vaiheessa rima on aseteltu korkeudelle, josta bändi ei pääse yli loppulevyn aikana. Toisin sanoen, kriittisemmin suhtautuvien turhautuminen siitä, että Phoenix tarjoilee joka levyllä muutaman ylimaallisen loistavan vedon ja perääntyy sitten kuivalle maalle, toistuu tälläkin kertaa.

Iso osa loppulevyn fragmentoitumisesta voidaan asettaa nimibiisin ja Drakkar Noirin syyksi. Ensimmäinen on seitsemänminuuttinen, rakennetta vailla oleva syntetisaattoritunnelmointi, joka välillä tuntuu poimivan tekstuureja ja rakenteita. Jälkimmäistä en muista vielä yli kymmenen kuuntelunkaan jälkeen.

Bourgeois ja Oblique City nousevat laahaavaa vaihetta paljon pirteämmäksi lopetukseksi, mutta pientä ideavararikkoa on valitettavasti nähtävissä. Tämä kuulostaa enemmän It’s Never Been Like Thatin ja Wolfgang Amadeus Phoenixin b-puolista kasatulta julkaisulta.

64 Bankrupt ei tuo Phoenixin tyyliin mitään uutta, ja heikoimmillaan se tuntuu laimealta. Puolet levystä on kuitenkin taattua laatua, mutta uusia käännynnäisiä lienee turha odottaa.

Video ei ole enää saatavilla

Antti H, Sami ja Tiskijukka hekumoivat bailukulttuurin ytimessä.

Nuorgam onnittelee tässä kuussa viisi vuotta täyttävää tamperelaista Hang the DJ -klubia mitä sydämellisimminsydämellisesti! Juhlan kunniaksi pyysimme HTDJ-kolmikkoa Antti H, Sami & Tiskijukka valitsemaan viisikymmentä klubin kaikkien aikojen suurinta hittiä.

Hang the DJ juhlii syntymäpäiviään ytimekkäällä maailmankiertueella, joka piipahtaa Pietarista (13.10. Club Griboedov) ennen palaamistaan kotipesään Tampereen Klubille, jossa 14.10. on mukana menossa Nuorgaminkin jututtama Marissa Nadler ja 15.10. puolestaan Magenta Skycode. Hang the DJ tanssittaa myös Helsingin Kuudennella Linjalla lauantaina 22.10.

1. Familjen – Det snurrar i min skalle
2. Two Door Cinema Club – Something Good Can Work [The Twelves Remix]
3. Kings of Convenience – I’d Rather Dance With You
4. Mark Ronson feat. Amy Winehouse – Valerie
5. ESG – Dance
6. Robyn – Dancing On My Own [Fred Falke Remix]
7. Arctic Monkeys – When the Sun Goes Down
8. ZZ Top – Sharp Dressed Man
9. Justice – Phantom Pt. II [Soulwax Remix]
10. Cut Copy – Out There on the Ice
11. The Cure – Close to Me
12. Suede – Beautiful Ones
13. Breakbot – Baby I’m Yours
14. M.I.A. – Paper Planes
15. Risto – Rakkauden rock
16. Cats on Fire – Your Woman
17. Nik Kershaw – The Riddle
18. Jackson 5 – I Want You Back [Dimitri from Paris Supa Funk Brakes Mix]
19. TV on the Radio – Wolf Like Me
20. The Strokes – Someday
21. Beck – Loser
22. Radio Dept. – Heaven’s On Fire
23. Lykke Li – I Follow Rivers [The Magician Remix]
24. Prince & the Revolution – Raspberry Beret
25. Blondie – Hanging on the Telephone
26. Pet Shop Boys – Being Boring
27. Boston – More Than a Feeling
28. Jenny Wilson – Let My Shoes Lead Me Forward
29. The Rapture – House of Jealous Lovers
30. Caesars – Jerk It Out
31. Vampire Weekend – A-Punk
32. Caribou – Odessa
33. Phoenix – If I Ever Feel Better
34. PMMP – Pariterapiaa [Uusi Fantasia Remix]
35. Depeche Mode – Enjoy the Silence
36. Bloc Party – Banquet
37. The Cardigans – Lovefool
38. The Knife – Heartbeats
39. Maskinen – Alla som inte dansar
40. Regina – En tiennyt että osaan tanssia
41. Dizzee Rascal – Dance Wiv Me
42. Daft Punk – One More Time
43. Jay-Z – 99 Problems
44. Snoop Dogg – Drop It Like It’s Hot
45. New Order – Bizarre Love Triangle
46. The Police – Roxanne
47. Mylo – Drop the Pressure
48. The Streets – Fit But You Know It
49. Gossip – Heavy Cross [Fred Falke Remix]
50. MGMT – Kids [Soulwax Mix]

Kuuntele soittolista tästä.

www.mariaguzenina.net

Mikä on soittolistasi nimi?

”Valaistuminen on vain soittolistan päässä.”

Millä perusteella valitsit juuri nämä biisit soittolistaasi?

”Paitsi että ihminen tarvitsee toista ihmistä, ihminen tarvitsee myös mieltä ravitsevia biisejä.”

Keille ihmisille suosittelet soittolistaasi ja miksi?

”Kaikille, koska musiikki on upea seikkailu.”

Mikä on soittolistasi sinulle kaikkein tärkein kappale ja miksi?

”Johanna Kurkelan Kaunis mieli. Sen on kirjoittanut toinen upea nainen, Laura Sippola. Biisi on yksinkertaisuudessaan nerokas sanomaltaan.”

Millainen musiikinkuuntelija olet?

”Kuuntelen musiikkia enimmäkseen autossa, mutta myös juostessa sekä kiireettöminä sunnuntaiaamuina kotona.”

Kuka artisti tai mikä bändi on kaikkien aikojen suosikkisi?

”Kate Bush – kuulin hänen musiikkiaan ensimmäisen kerran noin 14-vuotiaana. En ollut kuullut koskaan aiemmin mitään vastaavaa, enkä ole kuullut vieläkään. Minuun tekee vaikutuksen hänen musiikkinsa sielukkuus. Tosin tälle soittolistalle valitsin häneltä Marvin Gaye -coverin.”

Minkä uuden artistin tai yhtyeen musiikin löysit viimeksi?

”Johanna Kurkelan. Kuulin hänen biisinsä radiosta, ja menin siltä istumalta ostamaan cd:n.”

Ostatko vielä fyysisiä äänitteitä?

”Kyllä, myönnän ostavani silloin tällöin cd-levyjä. Käytän myös niiden kansia jään skrabaamiseen auton ikkunoista. Cd-levyt ovat siis monikäyttöisiä.”

Spotify vai iTunes?

”Spotify.”

Milloin viimeksi kävit kuuntelemassa livemusiikkia?

”Viimeksi kävin katsomassa Mikan keikan Circuksessa Helsingissä. Ystäväni oli kiertueella mukana taustalaulajana. Yleisö koostui ihanan innokkaista varhaisteineistä, ja oma innostukseni oli vähintään samalla tasolla, minkä ilmaisin pomppimalla pogo-tyyliin.”

Bonus: Jos Jumala ja Lemmy tappelisivat, kumpi voittaisi?

”Jumala, koska Lemmylläkin on pomonsa.”

Maria Guzeninan soittolista

1. Coldplay – Viva La Vida
2. Kate Bush – Sexual Healing
3. Moloko – The Time Is Now
4. Phoenix – If I Ever Feel Better
5. Stereophonics – Handbags and Gladrags
6. Feeder – Just the Way I’m Feeling
7. Coldplay – Fix You
8. U2 – Moment of Surrender
9. Johanna Kurkela – Kaunis mieli
10. Tom Waits – Tom Traubert’s Blues

Kuuntele Maria Guzeninan soittolista.