Lefse

59 The Wilderness soi dreampopiksikin perin narkoottisesti. Ehkä buffalolainen Kyle J. Reigle haluaa vaivuttaa kuulijansa ikuiseen uneen – siksi ”hautausmaat”? Toinen Cemeteries-nimellä julkaistu albumi soi kuin Winter’s Bone -elokuvan Ozark-rämeikköihin eksynyt M83. Kimaltelevien neon-syntetisaattorien tilalla on ruostetta ja rustiikkia, mikä tuo periaatteessa kiinnostavaa kontrastia perinteisiin dreampop-maisemiin. Raukeus vain kääntyy Reiglen käsissä helposti unettavuudeksi – ja lopulta tylsyydeksi. Ehkä syy on lopulta musiikkiin kätkeytyneissä kompromisseissa; parhaiten kun levyn kappaleista toimii lähes 7-minuuttinen Summer Smoke, jossa Spacemen 3:n ja Low’n meditatiivisuus on viety kaikkein pisimmälle. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Philip Glass – REWORK_Philip Glass Remixed

Orange Mountain Music

67 Mestarisäveltäjän syntymäpäivien kunniaksi julkaistu tribuutti-remixalbumi on ajatuksena jotenkin kiusallisen pompöösi. REWORK tekee kuitenkin ennakkoluuloistani silppua, sillä levyn ongelma ei ole liika muodollisuus. Pantha Du Princen tanssituttava versiointi Mad Rushista ja Memory Tapesin diskolla höystetty Floe ’87 jäävät ensikuulemalla ilahduttavina mieleen, mutta ongelmaksi muodostuu levyä rasittava laadun vaihtelu. REWORK vaatii sen hyväksymistä, että kappaleista osa on lähinnä kevyitä uudelleentulkintoja Glassin sävellyksistä, kun taas osa muovautuu kunkin artistin tuotannon mukaelmiksi. Esimerkiksi Corneliuksen Glassworks ei juuri tuo lisää alkuperäiseen sävellykseen, kun taas Amon Tobin jyrää bassoillaan Warda’s Whorehouse Inside Outin jokseenkin oman sointinsa peilikuvaksi. Jos kokoelma ei olisi Glassin itsensä tilaama ja Beckin kuratoima, voisi luulla, että sekavuus johtuu tuottajan näkemyksen puutteesta. Ehkä nämä gurut näkevät myös levyn vähemmän mielenkiintoisissa tulkinnoissa jotain, mikä minulta jää huomaamatta, sillä vaikka paketti on rento alkuasetelmaansa nähden, ei se oikein kanna koko mittaansa. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Lord Huron – Lonesome Dreams

IAMSOUND

56 Jokainen merkittävä artisti ja yhtye kylvää jäljessään paljon vahinkoa, niin myös Fleet Foxes. Seattlelaisyhtyeen erinomaisen esikoisalbumin (2008) vaikutukset ovat tuntuneet kivuliaasti viime ja tämän vuoden aikana, kun markkinat ovat täyttyneet toinen toistaan kuulaammin, ilmavammin ja valitettavasti myös kädenlämpöisemmin humisevista folkrock-äänitteistä. Amerikkalainen Ben Schneider seuraa kahta vuoden 2010 ep-levyään esikoisalbumilla, joka toimii yhden tai kahden biisin annoksina parhaimmillaan varsin hyvin, mutta aiheuttaa albumimitassa kuulijassa lähinnä tuohtumusta. Lonesome Dreamsilla ei toisinneta vain Fleet Foxesin muotokieltä; Schneider tekee myös pieniä poikkeamia The Shinsin rytmikkään rallattelun (I Will Be Back One Day), Efterklangin kokeellisuuden (The Man Who Lives Forever) ja luonnollisesti Mumford & Sonsin paisuttelun (She Lit a Fire) suuntaan. Osa tyyliharjoitelmista toimii toisia paremmin – mutta mitä sitten? (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Pitbull – Global Warming

RCA

38 Pitbull on kalju amerikkalainen räppäri ja egoistinen miespissis. Rakastan Pitbullia ilmiönä, mutta nyt hän on tehnyt konseptialbumin, jonka teemana on ilmaston lämpeneminen. Pitbullin ongelma on kyvyttömyys keskittyä yhteen johtavaan teemaan – tai oikeastaan se on ainoa asia, jonka hän osaa, mutta teeman on oltava juhliminen. Mannerjäät sulavat, mutta Don’t Stop the Party, Pitbull kehottaa. Hurrikaanien riepotellessa Party Ain’t Over, kuuluu Pitbullin neuvo. Saksan uudet hiilivoimalat tuottavat kaksi kertaa enemmän päästöjä kuin koko Suomi yhteensä: Have Some Fun ja Tchu Tchu Tcha, toteaa Pitbull ja kittaa Voli-votkaa Jennifer Lopezin seurassa – Drinks for You (Ladies’ Anthem). Kaiken kaikkiaan Pitbullin ilmaisu on liian harhailevaa. Hiphopin suuret klassikot ovat aina perustuneet kykyyn määritellä tilanne dynaamisesti. Kun Nelly meni klubille, hän kuvaili, täysin vailla hyperbolea, siellä olevan niin kuuma, että kaikki vaatteet oli riisuttava. Kun nainen Usherin mielestä on Hot Thing, asia toistetaan kertosäkeessä yhdeksän kertaa. Pitbull ei pysty tarkentamaan, kuinka paljon lämpötila tulee nousemaan. Edes tiedemiehet eivät pysty! Lopulta hänestä saa vain kuvan tyyppinä, joka ryyppää ja bailaa todella hikisenä. Tekisi mieli lohkaista jotain sen tapaista, että ”Global Warming on kuuma bailulevy, mutta jättää kuulijansa kylmäksi.” (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Chelsea Wolfe – Unknown Rooms: A Collection of Acoustic Songs

Sargent House

78 Kalifronialainen Chelsea Wolfe on julkaissut kuluvan vuosikymmenen aikana kaksi albumillista kauneuden, rujouden ja kuuntelukelvottomuuden käsitteitä haastavaa musiikkia, jota Nylon Magazine luokitteli artikkelissaan ”drone-metal-taidefolkiksi”. ”Swansia tytöille” on toinen luonnehdinta, johon olen törmännyt – ja tavallaan jopa kuvaavampi. Unknown Roomsille on koottu Wolfen varhaisia, internetissä pyörineitä folk-sävellyksiä, joille ei löytynyt tilaa sen paremmin The Grime and the Glow’lta (2010) kuin läpimurtoalbumi Apokalypsisiltä (2011). Wolfe on äänittänyt kappaleet uudelleen, asianmukaisen karsituissa ja lähes aavemaisissa sovituksissa pitäytyen. Ja miten vaikuttavin tuloksin! Unknown Rooms toimii juuri niin kuin tällaisen välipalan pitääkin: se on hieno palkinto artistia alusta asti seuranneille tosifaneille ja toisaalta vetää ”helppoudessaan” puoleensa niitä, joille kahden ensimmäisen albumin armottomuus on ollut liikaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Partaa, ei partaa, partaa, ei partaa…

Klassisella tai taidemusiikilla on ollut pitkään aika vaikea suhde kevyen musiikin kanssa. Enää ei sinfonioissa tai pienemmissä teoksissa juuri kuulla katkelmia kansan huulilla ja päissä viihtyvistä päivän hiteistä tai suosituista kansanlauluista. Viimeistään toisen maailmansodan jälkeen, sarjallisen musiikin jonkinasteisen hegemonian laskeuduttua hiukan epäilyttävän hajun lailla klassisen musiikin maailman ylle, tiet erosivat.

Amerikkalaisten rahoittamista, Darmstadtin kaupungissa järjestetyistä kesäkursseista muodostui 1950-luvulla, hiukan karrikoiden, sarjallisuuden ja muiden avantgardististen sävellystyylien Bilderberg. Natsien kieltämän modernismin suosiminen oli kätevä tapa pestä natsivaikutteet Saksan musiikkikulttuurista, mutta Darmstadtin kaiku kuului läpi läntisen maailman. Kuuluu vieläkin, hyvässä ja pahassa, vaikka niin sanottu Darmstadtin koulu hajosi musiikillisiin erimielisyyksiin vuonna 1961.

Minimalismi syntyi samoihin aikoihin kapinana sarjallisuutta vastaan. Säveltäjät sävelsivät ja esittivät teoksiaan syrjässä akateemisen säveltämisen valtavirrasta ja ihailivat John Cagen ajatuksia ja musiikkia.

Klassisen musiikin tyyleistä juuri myöhäissyntyisellä minimalismilla on luontevin ja läheisin suhde pop-musiikkiin. Säveltäjien puolella musiikillinen ristiinpölytys on alusta lähtien ollut aktiivisinta ja sen vaikutus pop-musiikin kokeellisempaan laitaan on ollut valtava. Musiikillisia ja yksilöiden välisiä yhteyksiä löytyy pilvin pimein.

Musiikin ongelmakäyttäjien keskuudessa minimalismista on muodostunut kätevä porttihuume klassisen musiikin maailmaan.

Minimalismin voi karkeasti jakaa kahteen karsinaan. Ensimmäisessä säveltäjä turvaa pitkiin ääniin, droneen. La Monte Young sävelsi näin. Toinen on niin sanottua pulssiminimalismia, josta tuli ennen pitkää genren vallitseva ”totuus”, kiitos Steve Reichin ja Philip Glassin saavuttaman crossover-suosion.

LA MONTE YOUNG

La Monte Youngia pidetään yleisesti ensimmäisenä minimalistina. Hän julkaisi ensimmäiset sävellyksensä, a-molli scherzon pianolle 1950-luvun alussa. Hänen tavaramerkikseen säveltäjänä muodostuivat myöhemmin äärimmäinen äänenpaine ja huikean pitkät äänet.

Youngin sävellyksillä oli taidemusiikin parissa aika suuri vaikutus (Tony Conrad, Rhys Chatham, jne.), mutta hänen jälkensä kuuluu myös kevyen musiikin puolella. Esimerkiksi Earth-yhtyeen Dylan Carlson on puhunut Youngin vaikutuksesta hänen töihinsä.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Young on vaikuttanut Carlsonin kautta, ja miksi ei suoraankin, myös Stephen O’Malley/Greg Anderson -kaksikon tekemisistä versovaan, villisti oksivaan puuhun.

Myös henkilökohtaisia yhteyksiä kevyen musiikin suuntaan löytyy. John Cale oppi omien sanojensa mukaan itseään ilmaisevaksi muusikoksi Youngin kokoonpanoissa soittaessaan. Cale soitti Youngin The Theatre of Eternal Musicissa 1960-luvun alussa, ennen kuin perusti Velvet Undergroundin. Vaikutus kuuluu selvästi.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

CHARLEMAGNE PALESTINE

Spacemen3:n Dreamweapon: An Evening of Contemporary Sitar Music referoi La Monte Youngin ”dream music”-konseptia jo nimessään…

Video ei ole enää saatavilla

…mutta yhtyeen hakkaava, muutamaa nuottia ritualistisesti toistava psykedelia tuntuu ainakin minusta viittaavan aika ajoin myös Charlemagne Palestinen suuntaan. Kuunnelkaa itse. Pierce ja kumppanit kyllä lisäävät aimo annoksen Stoogesia.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

MORTON SUBOTNICK

1960-luvun loppupuolella Morton Subotnick julkaisi teoksensa Silver Apples on the Moon. Subotnickin suurin vaikutus elektronisen musiikin kehitykseen on ollut nimenomaan teknologian parissa, mutta kyllä hänen musiikkinsakin jätti jälkensä esimerkiksi Ilpo Väisäsen ja Mika Vainion Pan Soniciin.

Video ei ole enää saatavilla

Kaikuja kuuluu myös Herbie Hancockin superfunk-periodia edeltäneeltä ajalta.

Video ei ole enää saatavilla

TERRY RILEY

Minimalismin parista on noussut muutama teos, joilla on ollut todella vahva vaikutus kevyen musiikin puolella. Yksi niistä on Terry Rileyn A Rainbow In Curved Air. Riley löi itsensä läpi jo teoksellaan In C, jonka vuoden 1968 kantaesityksessä musisoivat myös Morton Subotnick ja Steve Reich. Vuonna 1967 äänitetty, mutta vasta 1969 julkaistu A Rainbow In Curved Air oli kuitenkin se teos, joka saavutti vastakaikua rockareiden parissa. Sävellys antoi musiikillisen vaikutuksen lisäksi nimensä muun muassa eräälle progebändille, jonka musiikissa miehen vaikutus ei juuri koskaan kuulunut.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Pete Townshendin The Wholle kirjoittaman, sekä gurultaan Meher Babalta että Rileylta nimensä johtaneen Baba O’Rileyn selkäranka puolestaan koostuu Rileyn teoksesta kloonatusta syntetisaattorikuviosta. Vaikutus kuuluu myös Won’t Get Fooled Againillä.

Mike Oldfield teki Diapameja syöneen version samoista rakennuspalikoista vuonna 1973.

Video ei ole enää saatavilla

STEVE REICH

Steve Reichin vaihesiirtoon perustuvat sävellykset löivät myös läpi sekä rock-muusikoiden että yleisön parissa. Vuonna 1976 kantaesitetty Music for 18 Musicians kuuluu monessa kevyen musiikin nurkassa 1980-luvun progesta 2010-luvun tanssimusiikkiin.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Talking Headsin I Zimbran rakenne on modulaarinen, ilman perinteistä, pop-musiikille ominaista draaman kaarta. Myös laulun käsittely yhtenä äänenä muiden muassa muistuttaa Reichin ja miksi ei myös Glassin teoksista. Kappaleen melodioissa kuuluu ehkä myös Piano Phasen vaikutus.

Video ei ole enää saatavilla

Kun Robert Fripp kasasi 1980-luvun puolenvälin tienoilla King Crimsonin uudestaan, hän tapasi bändiin kitaristiksi ja laulajaksi päätyneen Adrian Belew’n Steve Reich -konsertissa New Yorkissa.

Video ei ole enää saatavilla

Brittikaksikko The Orb lainasi palasen Reichin Electric Counterpointia hittiinsä Little Fluffy Cloudsiin. Kitarassa Pat Metheny.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Reichin vaikutus kuuluu vahvasti myös Mungolian Jet Setin ja Jaga Jazzistin tänä vuonna julkaisemassa kappaleessa Toccata.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

PHILIP GLASS

Philip Glass on todennäköisesti maailman tunnetuin nykysäveltäjä ja 100 prosentin varmuudella maailman tunnetuin elossa oleva sellainen. Hänellä on myös syvimmät suhteet pop-musiikkiin ja sen tekijöihin. Glass on työskennellyt David Bowien, Aphex Twinin, Brian Enon ja monien muiden kanssa. Vaikutteet ovat kulkeneet kumpaankin suuntaan.

Glass teki omalta osaltaan äänenpaineesta tärkeän osan klassisen musiikin työkalupakkia ja integroi syntetisaattorit ja muut vahvistusta tarvitsevat soittimet äärimmäisen sujuvasti sinfoniaorkesterin traditionaaliseen soundiarsenaaliin.

Glassin muotokielestä on tullut niin olennainen osa maailmamme ääniraitaa, että yksittäisiä kappaleita on huomattavasti vaikeampi löytää kuin muiden säveltäjien kohdalla. Miehen vaikutus kuuluu milloin hiphopissa, milloin tavassa, jolla Sufjan Stevens orkestroi omia levyjään ja milloin räävittömien noisepunkkareiden sekoiluissa. Ja tuhannessa muussa nurkassa.

Einstein on the Beach-oopperasta löytyy useita kappaleita, joiden vaikutuksen voi kuulla Talking Headsin Once in a Lifetimessa. Tässä yksi.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Sufjan Stevensin Chicagossa orkesteri soittaa aika paljon tyylipuhdasta minimalistipulssia.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Philip Glass on niin sisällä popkulttuurimme DNA-rihmastossa ettei hänelle riittänyt musiikin säveltäminen elokuvaan Candyman. Hän teki myös Candyman II:sen.

Video ei ole enää saatavilla