Tämä mies tekee musiikkia itselleen, ja pitää sitä maailman tärkeimpänä.

Phil Elverum on pitkän linjan taiteilija. Takana on kuusi albumia The Microphones -nimellä ja kaksi projektilla Mount Eerie. Norjalaisen Elverum-kaupungin mukaan taiteilijanimeensä yhden e:n lisännyt laulutekijä on julkaissut lisäksi omakustannekirjoja ja kuvataidetta.

Elverumin musiikkia on leimannut lo-fi-estetiikka ja tunnelmallinen pienieleisyys sekä Mount Eerien myötä myös lisääntyneet black metal -vaikutteet.

Pitkänäperjantaina Nosturiin Earthin ja ranskalaisen dronefolk-nimi Ô Paonin kera Mount Eerien tuova Elverum konsertoi Suomessa ensi kertaa. Mutta maamme musiikkielämä ei suinkaan ole herralle tuntematonta – päinvastoin, hän päivittelee suomalaisen taiteen laajuutta ja eläväisyyttä. Tämän lisäksi hän muistuttaa Mount Eerien olevan myös ihan oikea paikka ja nimeää suosikkihahmonsa Twin Peaksista.

Mikä oli ensimmäinen popkappale josta muistat pitäneesi?

”Muistan kuulleeni The Shangri-La’sin Leader of the Packin sen ikäisenä, etten vielä osannut erottaa artisteja toisistaan. Jotenkin vain ajattelin, että kaikki musiikki tuli samasta paikasta – kaiuttimista. Muistan tunteneeni nelivuotiaasta kahdeksanvuotiaaksi tiettyä kaipuuta siihen, että saisin jälleen kuulla tuon surullisen kappaleen siitä moottoripyörämiehestä, mutten muistanut kappaleesta muuta kuin sen melodramaattisen surun. Tämä sama tunne veti minua muihinkin Shangri-Lasin kappaleisiin, kuin myös Shirellesiin ja Beach Boysiin. En oikeastaan saanut selville biisien esittäjiä ennen kuin täytin kahdeksantoista.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä levyä olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”En tiedä. Ehkä Eric’s Tripin Love Taraa – se on mestariteos. Sen erityisyys piilee siinä, että levyssä kiteytyi minulle ensimmäistä kertaa jotakin todella voimakasta, raakaa ja käsin tehtyä, ilman punkin yliampuvaa huutamista. Se oli surullista ja mehukasta ja kaunista, mutta myös raskasta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Kuuntelin hiljattain Little Wingsin When You Know Lovea (voit kuunnella kappaleen Spotifyn kautta tästä) ja huomasin pätkän ’I was making coffee so I never heard the ghoul when she waltzed in’ ja oivalsin miten uskomattoman nerokas ja kaunis tuo ’I was making coffee’ -aloitus on. Se vie pois niistä hämäristä metaforien runoudesta ja sen sijaan istuttaa sinut suoraan keittiöösi, oikeaan elämään eikä mihinkään fantasiamaailmaan. Ja sitten kuvittelet sen ’haamun’ tulevan keittiösi ovesta. Kahvin keittäminen on senkin takia nerokas oivallus, koska se loihtii välittömästi tunteen jonkinlaisesta universaalista selkeydestä. En voi kuvitella Kanye Westin sanovan ’keitin kahvia’, koska hän maalaa erilaista kuvaa. Hän sanoisi: ’Laitoin jonkun hakemaan minulle kahvia kultaisessa kupissa suosikkikahvilastani Pariisista’.”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Ei kenenkään. En välitä.”

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

”Olen vähän huono yhteistyössä. Jos saisin jonkun legendan studiooni, todennäköisesti riitelisin hänen kanssaan. Työskentelen parhaiten yksin.”

Kenen lauluääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?

”Hyvällä tavalla Julie Doironin. Siinä on sitä surumielisen kauneuden tunnetta, jota kuulin Shangri-La’sissa nelivuotiaana. Huonoja en osaa nimetä.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen edesmenneen artistin tai hajonneen yhtyeen olisit halunnut nähdä livenä?

”Haluaisin ehdottomasti nähdä Beat Happeningin. Bändi ei oikeastaan kai hajonnut, vaan ovat pitkällä tauolla, joten ehkä toiveeni toteutuu jonain päivänä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Kuinkahan väärin olisi sanoa, että minä itse? En ajattele, että musiikkini olisi välttämättä suuremmalla kulttuurillisella skaalalla kovin tärkeää, mutta se on maailman tärkeintä musiikkia minulle itselleni. Teen musiikkia itselleni, koska haluan kuunnella juuri tällaista musiikkia! Voin siis puhua vain omasta puolestani ja tiedän, että tämä kuulostaa tyhmältä, mutta sanon silti Mount Eerie.”

Kumpi on tärkeämpää: sävellys vai se, miten se on toteutettu?

”En ihan ymmärrä niiden eroa. Tarkoittanet siis sointujen ja sanoitusten arkkitehtuurin sekä esityksen ja tuotannon vastakkainasettelua? Itse keskityn jonkinlaiseen kokonaissoundiin, en niinkään rakenteeseen tai tarkkaan lyriikkaan. Mutta miksi yrittää erotella näitä?”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Inspiraatio on abstrakti juttu. Minulle se ei oikein tule mistään. Jos kävelen alas katua ja huomaan jotain roskia puskissa, saatan inspiroitua kovastikin. Voin katsoa jotain tyhmää tv-sarjaa ja inspiroitua. Eli vaikutteet eivät niinkään tule ulkoisesta maailmasta, pikemminkin siitä mystisestä sähköisestä sopasta, joka pyörii aivoissani.”

Mitkä ovat kolme black metal -suosikkilevyäsi?

”Ensimmäinen bläkkislevy, joka teki minuun vaikutuksen, oli Xasthurin Subliminal Genocide. Sen uskomattoman tiheä tuotanto on aivan huikeaa. En ollut koskaan kuullut mitään niin suurta ja sataprosenttisen yhtenäistä.

Video ei ole enää saatavilla

Tykkään myös kovasti Burzumin comeback-levystä Belusista. Se on hädin tuskin edes black metalia, pikemminkin se on kokeellinen kitaratrancelevy. Se tekee erikoisia juttuja aivoissani, vähän saman tapaan kuin Steve Reich.

Video ei ole enää saatavilla

Wolves in the Throne Roomin Two Hunters on mahtava. Tykkään heidän kaikista levyistään mutta tämän levyn avausraita Dia Artio on yksi kaikkien aikojen suosikkijuttujani. Se on kuin elämänkokoinen, vuorimainen veistos.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Riippuu henkilöstä. Viimeaikoina olen kovasti pitänyt Chrysta Bellin ja David Lynchin levystä nimeltä This Train.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä musiikkityylin päälle et ole koskaan ymmärtänyt?

”Ymmärrän niitä kaikkia, mutten välttämättä tykkää niistä kaikista.”

Kuka tai mikä on ehdottomasti aliarvostettua, mikä taas yliarvostettua?

”Valitan, en voi vastata tähän. En oikein osaa pitää omaa mielipidettäni jotenkin tärkeänä.”

Vinyyli, kasetti, cd vai mp3?

”Suosin vinyyliä. Kansitaide on suurempaa, ja sitä on mukavampi pidellä. Se näyttää ja kuulostaa hienolta. Se on säilyttämisen arvoinen.”

Kuka on suosikkihahmosi Twin Peaksista?

”Tykkään siitä kohtauksesta missä se vanhahko huonepalvelija muuttuu jätiksi. Jos tämä lasketaan, niin juuri se hahmo on suosikkini.”

Jos Mount Eerie olisi fyysinen paikka, millainen se olisi?

”Mount Eerie on fyysinen paikka! Se sijaitsee juuri Anacortesin ulkopuolella Washingtonin osavaltiossa. Asun siellä. Nimesin siis bändini asuinpaikkani mukaan, että voisin laulujeni kautta olla vuoren puhemies. Se on mahtava paikka. Varmasti hieman samanlainen kuin Suomi? Paljon järviä, saaria, märkiä puita ja dramaattisia pilviä.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”En kovin hyvin, mutta olen todella kiinnostunut. Minulla on muutamia Esin levyjä, ja kuuluvat ihan suosikkeihini, etenkin Kaikkeuden kauneus ja käsittämättömyys. Joskus yritän netin kautta selvitellä, että mitä teillä tapahtuu, mutta sitä kaikkea on niin paljon! Suomella taitaa mennä hyvin musiikin ja taiteen saralla. Itse asiassa Amanda Vähämäki on yksi suosikkitaiteilijoitani, olen suuri fani.”

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Mount Eerie, Ô Paon & Earth Nosturissa 6.4.

Video ei ole enää saatavilla

Heipähei, me olemme Liturgy ja mekin soitamme black metalia.

Wolves in the Throne Room, yksi 2000-luvun black metalin vasenta laitaa edustavista amerikkalaisyhtyeistä, on parhaillaan Suomen-kiertueella. Lienee siis relevanttia perehtyä siihen, mikä on rapakon takaisen bläkkiksen menneisyys, nykytila ja tulevaisuus. Skene on heittänyt monet genreen yhdistetyt stereotypiat romukoppaan ja tuonut esiin kysymyksen – voiko bläkkistä diggailla ja tehdä olematta tippaakaan ideologinen?

Black metal on taas ajankohtaista. Jos ei muuten, niin ainakin suomalaisittain. Ei, kirkkoja ei ole lähiaikoina palanut, mutta Loputon Gehennan liekki sitäkin vahvempana, ohjaaja Sami Kettusen toimesta. Norjalaista skeneä on jo lukuisissa dokumenteissa ruodittu, ja nyt myös suomalaiset piirit saivat oman elokuvansa.

Mutta, siinä missä suomalainen skene – kaikesta kansainvälisestä suosiostaan huolimatta – näyttää ainakin dokumentin trailerin perusteella lähinnä Ketosen ja Myllyrinteen sketsiltä, tuntuvat amerikkalaiset ympyrät jääneen yllättävän pienelle arvostukselle laajuudestaan ja pitkäikäisyydestään huolimatta. Ensimmäiset bändit syntyivät pitkälti samoihin aikoihin kuin Norjassa ja Suomessakin, mutta musiikki näyttää päässeen pahimmasta teini-iästään ylitse.

Ja kun United States Black Metal viimein löysi tiensä Brooklyniin, heilahti se lopullinen hipster-leimakirves. Lieneekö liika ekstentrisyys sitten amerikkalaisen black metalin kompastuskivi – ovathan bläkkispiirit tunnettuja käsittämättömän nuivasta puritaanisuudestan.

Oli miten oli, jenkkibläkkiksen syntyjuuret ulottuvat 1980-luvun loppuun ja orkesteriin nimeltä Von. Nopea, raaka ja ainakin äärimmäisen ”kvlt” kaahaus oli kaikessa yksinkertaisuudessaan jopa hivenen aikaansa edellä, kun demo Satanic Blood ilmestyi vuonna 1992. Tyylillisesti bändi oli jopa enemmän velkaa hc-punkille tai grindcorelle, siinä missä norjalaiset virkaveljet luottivat laajempien musiikillisten kaarien luomiseen.

Vaikka Vonin tuotanto itseääntoistavuudessaan onkin melko rasittavaa kuultavaa, nauttii nykyäänkin kasassa oleva trio laajaa kulttistatusta. Sen se oli ansainnut jo 1990-luvun alussa, sillä muun muassa Varg Vikernes esiintyi aikoinaan oikeudenkäynnissä bändin paita yllään.

Video ei ole enää saatavilla

Norjan bläkkisskene alkoi pian syntymänsä jälkeen ottaa vaikutteita paikallisesta luontomytologiasta ja -mystiikasta. Tämä aspekti näytti loistavan poissaolollaan Yhdysvalloissa, sillä vaikka bändit corpsepaintit naamalla toikkaroivatkin, keskittyivät ne lähinnä itsetarkoituksellisen mauttomaan kristinuskon vihaamiseen, kuten newyorkilaisen Profanatica-trion levyn- ja biisinnimet Broken Throne of Christ ja Raping of Angels kertovatkin.

Mikäli amerikkalaisen bläkkiksen haluaa jakaa aaltoihin, voisi sanoa toisen aallon alkaneen Judas Iscariotin kaltaisten nimien myötä. Kyseinen Andrew Harrisin sooloprojekti alkoi vahvan Darkthrone-vaikutteisena ja edusti jo tyypillisempää black metal -soundia blastbeateineen ja loputtomiin jatkuvine, hypnoottisine riffeineen. Debyyttilevy The Cold Earth Slept Below soundaa vielä hieman kömpelöltä, mutta viimeistään vuoden 1999 Heaven in Flames on kylmän, ambienttisen ja karun jenkkibläkkiksen merkkiteos.

Video ei ole enää saatavilla

Vaikka Judas Iscariot alleviivasikin agendassaan antikristillistä sanomaa, ei moinen asenne ilmennyt enää räikeän yliampuvana. 90-luvun puolivälissä sen toitottaminen alkoikin pikkuhiljaa hälventyä. Toinen tuon ajan merkittävistä nimistä, Scott ”Malefic” Connerin Xasthur, keskittyi pikemminkin astraalikokemusten, masennuksen ja kuoleman käsittelyyn. Tempokin lähenteli enemmän doomia, soundimaailman ollessa vieläkin etäisempi ja jäätävämpi.

Amerikkalaiset bläkkisbändit ovat melko usein olleet sooloprojekteja – siinäpä yksi piste USBM:n hyväksi, jos haluaa löytää skenestä joitakin ”todellisen” bläkkiksen piirteitä. Ilmeisesti vallalla on ajatus siitä, että kaikkein aidointa mustaa metallia on mahdollista luoda vain täydellisen yksilöllisyyden kautta, kuten muuan Burzum aikoinaan viitoitti.

Toisaalta tyylillisesti monet yhden miehen bändit eivät olleet järin yksilöllisiä, joskin Judas Iscariotia ja Xasthuria kokeellisemmaksi innostui välillä Jeff ”Wrest” Whiteheadin Leviathan. Yksi syy tälle saattoi olla se, että Whitehead oli harrastanut aikoinaan muutakin musiikkia kuin black metalia.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Kuten niin moni muukin genre, alkoi myös USBM pirstaloitua ja tehdä pesäeroa juuriinsa 2000-luvulle tultaessa. Ja silloin asiat oikeastaan vasta muuttuivatkin mielenkiintoisiksi. Malefic ja Wrest kävivät vierailemassa Sunn O))):n Black Onella, ja esimerkiksi Nachtmystium luopui corpsepainteista ja suoraviivaisesta sahauksesta. Vuoden 2006 Instinct: Decayn myötä bändi toi soundiinsa psykedeelisiä vaikutteita ja on kehittänyt tätä ilmaisua siitä lähtien.

Bändien väliset yhteistyöt poikivat myös kiehtovia hankkeita, kuten Nachtmystiumin Blake Juddista, Wrestista, Maleficista, Kriegin Neill Jamesonista ja Draugarin Tim Lehista koostunut Twilight. Superbändin vuoden 2005 debyytti oli vielä melko sekava, mutta Maleficin vaihduttua Isiksen Aaron Turneriin, sai musiikki vahvoja sludge-vaikutteita. Se varmasti karkotti aidomman soundin nimeen vannovia, mutta siitäkin huolimatta vuoden 2010 Monument to Time End on erinomainen levy.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Mutta mistäs se hipster-leima sitten tuli? Ensinnäkin, hämärien underground-zinejen lisäksi muun muassa Pitchfork kiinnostui Xasthurin tekemisistä. Washingtonin osavaltion Olympia-kaupungista kotoisin oleva Wolves in the Throne Room oli myös omanlaisensa kummajainen; se kuulosti black metalilta, mutta sivuutti lähes kaikki genrelle ominaiset lieveilmiöt. Corpsepainteja tai pseudonyymejä Weaverin veljekset Aaron ja Nathan eivät ole koskaan käyttäneet. Myös Nachtmystium pyrki sittemmin pois black metal -leimasta, mikä onkin kuultavissa bändin uudemmilla levyillä.

Vaikka Wolves in the Throne Roomin maaseudulla asuva duo istuu eristäytyneisyydessään ja luontomystiikkan vaalinnassaan jonkinlaiseen arkkityyppiin blackmetallisteista, toimii tuskin kovinkaan moni skenessä toimiva lähes kokopäiväisenä ekofarmarina, kuten rumpali Aaron vaimoineen. Weaverit ovat sanoneet musiikkinsa olevan pikemminkin tyynnyttävää ja meditatiivista kuin aggressiivista ja saaneensa vaikutteita sellaisilta artisteilta kuin Popol Vuh.

Wolves in the Throne Room on kiertänyt muuhun kuin black metaliin profiloituneiden artistien kanssa, kuten niin ikään olympialaisen Earthin tai Phil Elverumin ajankohtaisimman hankkeen, Mount Eerien kanssa. Oikeastaan Mount Eeriekin on laskettavissa USBM:n kaanoniin, vaikka mies ja kitara -folkia enimmäkseen onkin, ei vain Elverumin erakkomaisen luonteen, vaan myös soundin ja tunnelman puolesta. Wind’s Poem -levyllä kuullaan välillä valtavia särökitaravalleja, ja sanoitusten tematiikka on varsin luonnonläheistä.

Kaikkein eniten bläkkiskansan hermoja on koetellut kuitenkin juuri Brooklynista kotoisin oleva Liturgy. Orkesteri, jonka jäsenet näyttävät flanellipaidoissaan pikemminkin minkä tahansa indieretkueen runopojilta, soittaa hätkähdyttävän meluisaa ja massiivista, ”transendentaalista” black metalia. Kyllä, keulakuva Hunter Hunt-Hendrix on jopa kirjoittanut aiheesta manifestin, jossa haluaa tehdä selkeän eron norjalaisen tradition ja heidän musiikkinsa välille.

Ei siis ihme, että jokaisen USBM:iin viittaavan Youtube-videon kommenttiboksissa on loputtomasti myös sillä h-sanalla varustettuja, sanoisiko, varautuneita kommentteja kyseistä genreä kohtaan. Eli vaikka itse skene onkin parissakymmenessä vuodessa oivaltanut, ettei hyvän black metalin tarvitse olla ideologista, laahaa ahdasmielinen fanius perässä.

Sinällään onkin paradoksaalista, että alun perin pyhänhäväistystä ylistänyt genre on itse muuttunut niin ”pyhäksi”, ettei sen uudenlainen soveltaminen kerta kaikkiaan käy päinsä.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla