En esiinny listassa, koska minulla on sekä pitkät että lyhyet hiukset.

Kaikki muusikot ovat pitkätukkia – väärä luulo! Kaljut miehet ovat aina olleet salaisia taustavaikuttajia rockin maailmassa päästen joskus itsekin kimaltamaan parrasvaloihin. Tarkkoja metodologisen instrumentalismin sovelluksia käyttäen Nuorgam listasi kaikkein kaljuimmat muusikot.

Kuulapäisiä muusikoita vertailtaessa on otettava huomioon hiuksettomuuden monet tyylivariaatiot ja syyt. Toiset ovat menettäneet tukkansa luonnollista tietä – heille suuri arvostus – toiset taas ovat ajelleet hiuksia oman käden oikeudella. Joillekin on jäänyt kiehkuraa ja koukeroa sivuille roikkumaan. Vaikka ihanteena oli Täydellinen Kaljuus, täytyi listaa koostaessa ottaa vapauksia.

Kaljuus on nimittäin enemmän kuin tukan määrä. Se on henkinen tila. Se saa artistin erottumaan joukosta, tekee hänestä persoonan. Rehellinen mies ei apulantaa päähänsä sirottele – hän on aidosti paljas. Kalju viestii, että päälaen alle mahtuu helvetisti järkeä. Kyllä, naiset pitävät mystisistä taiteilijaälyköistä, eivätkä voi vastustaa, kun rokkarin yössä hohkaava albedo heiluu Loosen tanssilattialla kohti kuin pelastava majakka.

Toisaalta kalju voi kertoa korkeista testosteronitasoista ja henkiä miehekkyyttä. Tämä on hyödyllistä, jos musiikkityylinä on alkuvoimainen rytmimusiikki, jota esitetään huhkien ja uhkuen. Esimerkiksi suomalaisen soulin parissa kalju on lähes vakio. Cortina Jetsissä kaljuja vilkkui lukuisia. Veeti and the Velvetsin jäsenistä ¾ on ollut jossain vaiheessa kokonaan tai lähes klaneja. Suurlähettiläistä kaljuja oli kuitenkin vain kaksi kahdeksasta. Valitettavasti tässä listassa keskitymme vain ulkomaiseen kaljuuteen.

Teksti Joni Klingin, kuvamanipulaatiot Aki Ala-Kokon.

#10 Phil Collins

Joidenkin mielestä Genesiksen levyjen taso parani sitä mukaa, kun Philin hiusraja pakeni. Tämä ei kuitenkaan ole loogista, koska nykyään jo lähes kokokaljun Philin tuotanto ei pärjää hänen 1980-luvun huippulevytyksilleen. Phil on varmasti musiikillinen nero, mutta ehkä muutamat haituvat hänen päässään blokkaavat yhä lähetyksen täydellisen välittymisen. Laskettakoon Phil toistaiseksi vain pseudokaljujen sarjaan.

Kaljuusprosentti: 39

Video ei ole enää saatavilla

#9 Michael Stipe

Michael Stipe edustaa listalla marginaalista indieosastoa. Hänet voidaankin laskea älykkökaljujen joukkoon, mutta sellaisenakin Stipen nahkeasta kuontalosta puuttuu riittävä veistoksellisuus ja dynaamisuus. Ihanteellisessa kaljussa on aggressiivista fallosmaisuutta, jota Michaelin munapäähän on hankala liittää.

Kaljuusprosentti: 45

Video ei ole enää saatavilla

#8 Rob Halford

Judas Priestin Rob Halford ei aivan ole kotonaan tällä listalla, sillä etabloitumisensa aikaan hän ei vielä ollut kalju, vaan blondi kutripää. Lisäksi hevarina Halford käyttää genrekaljuun usein yhdistyvää muhkeaa partaa, joka pilaa hänen päänsä symmetrisyyden. Halfordin kuvan huolellisen tutkimisen jälkeen on kuitenkin tultava siihen lopputulokseen, että tänä päivänä mies on varsin kalju.

Kaljuusprosentti: 59

Video ei ole enää saatavilla

#7 Moby

Ei pidä unohtaa, että kaljujen miesten viehätys selittyy myös sillä, että he näyttävät isoilta vauvoilta. Eniten isolta vauvalta näyttää Moby. Monet nuoret tytöt ovat varmasti ihastuneet Mobyn viattomaan, hajuttomaan ja mauttomaan olemukseen, koska se on heidän käsityksensä vauvoista. Olette väärässä! Nörttipoikia taas saattaa viehättää Mobyn hiusmallin assosioituminen teknokulttuurin viileään käytännöllisyyteen, johon on helppo yhdistää vaikka varvastossut ja hybridiriippuliidin.

Kaljuusprosentti: 66

Video ei ole enää saatavilla

#6 Ed Kowalczyk

Kun kalju, Nicholas Cagen kasvoinen mies poimii akustisen kitaran käteen, istuutuu baarijakkaralle ja laulaa tunteistaan, saamme todisteen siitä, että hiukseton mies voi olla myös herkkä. Itse asiassa kalju on herkkyyden huipentuma, paljaaksi ajeltuna päälaesta tulee essentiaalinen tuntoelin, värisevä, kiiltokylkinen, kosketusta kaipaava. Ed Kowalczyk on valmis hautaamaan murheisen kaljunsa syliisi. Oli kyse myöhemmin soolona lauletuista balladeista, tai Live-yhtyeen pehmoalternativesta, hän tulkitsee niin kovalla tunteella, että kalju hikeentyy.

Kaljuusprosentti: 78

Video ei ole enää saatavilla

#5 Joe Satriani

Kitaristi Joe Satrianilla on maksimalistin sormet ja minimalistin hiustyyli. Näin kitaranörttien superjumala erottuu mainiosti alalla, jolla letin kuuluisi yleensä ulottua perseeseen. Vertailua Rodoksen kolossiin ei voi välttää, kun Satriani vinguttaa kitaraansa haara-asennossa. Hänen kaljunsa ympärille ilmestyy loistava sädekehä. (Huom. Vain ne joilla on Lahja näkevät sen.)

Kaljuusprosentti: 89

Video ei ole enää saatavilla

#4 Sinead O’Connor

Mitä nainen tekee tällä miehisellä listalla? No, on kalju! Myönnettäköön, että Sineadin kalju on aivan feikki, mutta hänet nyt vain oli pakko saada listalle. Onhan hän henkisesti todella kalju. Paavirepäisyineen kaikkineen Sinead on joukosta erottuja, rockmaailman eksentrikko, röyhkeilijä! Kaikki propsit Sineadin päheälle naiskaljulle!

Kaljuusprosentti: 97

Video ei ole enää saatavilla

#3 Right Said Fred

Armeijassa nuoret miehet ajetaan kaljuiksi, jotta heidät olisi vaikeampaa tunnistaa keskenään heidän ampuessaan toisiaan metsässä. Myöskään Right Said Fredin machokaljuista on hankala sanoa, kumpi kuuluu kummalle veljeksistä. Onko sillä edes väliä? Eikö tämä ole jo muutenkin tarpeeksi homoa? Ei ole. Kaikkialle ulottuvaa kaljuutta Right Said Fredin herroissa alleviivaa myös heidän vaatevalikoimansa. Katsokaa näitä hiuksettomia paahtopaisteja ja koittakaa sitten väittää, ettei heissä olisi muuta vahattua kuin pelkkä yläpää.

Kaljuusprosentti: 2 x 100 = 200

Video ei ole enää saatavilla

#2 Pitbull

Räpissä ruumiinkarvat ovat vain tiellä. Ja Pitbull on räppiyden ruumiillistuma. Pieni mies Miamista on kuin etanolilla (Voli-vodka) sivelty ja liekehtimään sytytetty keilapallo, joka pyyhkii parkettia äänennopeudella ja cinemaattisen räjähdyksen saattelemana rysäyttää kymmenen mallitytön täyskaadon. Seuraavaksi Pitbull jo hyppääkin pommina uima-altaaseen. Ihan hiton kaljua menoa!

Kaljuusprosentti: 1 000

Video ei ole enää saatavilla

#1 Billy

Billy on kaljuuden ytimessä. Kun tukkaa on tarpeeksi vähän, muuttuu musiikki toissijaiseksi. Yhtä hyvin rokkari voi kaljuina päivinään keskittyä rauhassa vapaapainiin, teehuoneen pitoon ja salaliittoteorioihin. Kaljuilemiseen. Billyn kupolin sisällä on toinen maailma, josta me kuolevaiset emme koskaan pääse osaksi. Julistettakoon Billy siis kaljuuden universuminmestariksi. Shine on, Billy, me rakastamme sinua!

Kaljuusprosentti: lähes ääretön

Video ei ole enää saatavilla

Jäikö suosikkikaljusi pois listalta? Kerro meille kommenteissa!

Oliko täällä joku matsikin?

Amerikkalaisen jalkapallon NFL-liiga huipentuu taas maanantain vastaisena yönä, kun New Orleansin Superdome-stadionilla kohtaavat Baltimore Ravens ja San Francisco 49ers. Näyttävien koppien ja taklauksien, tuulta nopeampien juoksujen ja äimistyttävien taktisten oivallusten lisäksi kentällä nähdään periamerikkalaiseen tapaan puoliaikaspektaakkeli, jonka merkitys on vuosien saatossa vain kasvanut.

Vielä 1970- ja 1980-luvuilla esitysten keskiössä olivat eri oppilaitosten marssibändit näyttävine asuineen ja koreografioineen. Jos teema salli, saattoi mukana olla myös jokunen ulkopuolinen muusikko tai kuuluisuus. Teemoissa oli myös nykyistä suurempia vaihteluja, mutta usein niissä juhlistettiin jotain amerikkalaisen historian ja kulttuurin keskeistä toimijaa, esimerkiksi Hollywoodin 100-vuotissyntymäpäivää (1987), Motown-musiikkia (1982) ja Yhdysvaltain monipuolista musiikkiperinnettä (1974). Ehkä marssibändien soittokunnilla oli jotain tekemistä myös sen kanssa, että varsinkin 1970-luvulla kuultiin puoliaikaohjelmassa kunnianosoituksia jazzin legendoille, muun muassa Louis Armstrongille (1972) ja Duke Ellingtonille (1975).

1990-luvulla esitykset kasvoivat entistäkin järkälemäisemmiksi ja niiden huipennuksiksi nousivat popin supertähdet. Puoliaikaesiintyjän julkistuksesta on tullut yksi pop-maailman kuumimmista vuosittaisista uutisista ja esityksiä seurataan ympäri maailman, vaikka itse laji on edelleen pääasiassa amerikkalaisten huvia. Tänä vuonna lavan valtaa r&b-megatähti Beyoncé, jonka suoritusta seurataan silmä kovana presidentti Barack Obaman virkaanastujaisissa syntyneen taustanauhakohun jälkeen.

Ennen tämän vuoden väliaikapläjäystä on kuitenkin hyvä kääntää katse menneeseen. Tässä viisi kaikkien aikojen puhuttelevinta Super Bowl-esiintymistä.

#5 New Kids On The Block (1991)

Tämä on se esitys, joka aloitti uuden ajan Super Bowlin väliaikaesitysten historiassa. Lavalla ei enää nähty vain marssibändejä, leffajulkkiksia ja puolikuuluisia muusikoita, vaan aikansa supertähtiä. New Kids On The Block oli täydellinen esiintyjä Coca Colan sponsoroimaan ohjelmanumeroon, sillä sen esiintyminen ei ollut liian raju kotisohviltaan finaalia seuraaville perheen pienimmille tai näiden vanhemmille, mutta tarpeeksi jännittävä hurmatakseen teinitytöt ja lapset, joille ainakin Disneyn markkinointitilpehöörin määrästä päätellen tämä ohjelmanumero oli pohjimmiltaan suunnattu.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Phil Collins, Christina Aguilera, Enrique Iglesias & Toni Braxton (2000)

Uuden Super Bowl -vuosituhannen potkaisi käyntiin spektaakkeli, joka sisälsi kaikkea, mitä suuren urheilujuhlan väliaikashown kuuluu sisältää: mahtipontista heimomusiikista ammentavaa tunnelmannostatusta, mielipuolisen suuria teemoja, sekä liudan toisiaan täydentäviä megaluokan esiintyjiä. Uransa huipulla olevien Aguileran ja Igleasiasin rinnalla nähdään varsinkin varttuneemman yleisön makuun sopivat suurien tunteiden tulkit Collins ja Braxton. Esityksen teemana on maailmoja syleilevä rauhan ja rakkauden aikakausi, johon siirrytään valtavan Äiti maa -patsaan suojeluksessa. Kyynisyys tuhoutuu, maapallo pelastuu ja kaikki me olemme yhtä suurta perhettä. Näin se vuosituhat kuuluu startata.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Bruce Springsteen and the E-Street Band (2009)

Valtaosan 2000-luvusta Super Bowlin esiintymislavalle raahattiin puolikuolleita keskitien rock-mammutteja, jotta yleisöä ei vaan ärsytettäisi liikaa. The Rolling Stonesin, Paul McCartneyn, The Whon ja Tom Petty & The Heartbreakersin jälkeen esiintyneen, vuosikymmeniä stadioneita kiertäneen E-Street Bandin buukkaamista olisi helppo pitää mielikuvituksettomana varman päälle pelaamisena. Tämä ei kuitenkaan pidä täysin paikkaansa, sillä Springsteen oli vain puoli vuotta aikaisemmin kampanjoinut näkyvästi Barack Obaman presidentiksi valinnan puolesta, mikä oli suututtanut monet hänen republikaanifaneistaan. Pomo ei enää ollut yhtä voimakkaasti kaikkien keski- ja työväenluokkaisten amerikkalaisten sankari, mutta tämä esitys osoittaa, että hänen ja yhtyeensä tinkimätön työskentely saavat aikaan rutkasti enemmän kuin aikaisempien vuosien ikämiessarjan esiintyjät yhteensä.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Janet Jackson & Justin Timberlake (2004)

Tässä syylliset siihen, ettei 2000-luvulla uskallettu juuri buukata väliaikashow’ksi muita kuin kaikkia miellyttävää eläkeläisrockia esittäviä yhtyeitä. Esitys ei ole oikeastaan edes kovin kummoinen, vaikka yhdistääkin ihan mukavasti 1980-luvun r&b-perinteen Timberlaken juuri näistä lähteistä ammentavaan musiikkiin ja esiintymiseen. Kukaan ei muista tätä esiintymistä musiikin, vaan Janet Jacksonin vahingossa paljastuneen rinnan takia. Kun Timberlake kiskaisi esityksen loppumetreillä yhden kangassuikaleen Jacksonin asusta pois, ei hän ainoastaan tullut paljastaneeksi tissiä, vaan amerikkalaisten kukkahattutätien kaksinaismoralismin ja huvittavan tuohtuneisuuden, sekä myös sen, kuinka tällaisesta tyhjänpäiväisestä kohusta syntyy nykyään niin kovin helposti kansainvälinen uutinen. Vielä nykyäänkin kaksikko väittää, että tapahtunut johtui ”vaatetuksen toimintahäiriöstä”, mutta kyynikko voisi epäillä, että kyseessä oli mestarillinen ja harkittu mediatempaus.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Michael Jackson (1993)

Ainoastaan Kuningas pystyy tähän. Ei ollut kulunut kuin kaksi vuotta New Kids On The Blockin esiintymisestä, joka asetti väliaikaohjelmalle uudet raamit, kun Michael Jackson tuli ja veti koko homman täysin omiin korkeuksiinsa. Miten tätä nyt edes selittää? Kitarasooloja tuulikoneiden edessä! Michael ilmestymässä räjähdyksestä valtavan videotaulun ylle! Maapallo ja kaikki maailman lapset ja rodut harmoniassa! Mitään näin hienoa ei näe edes aikamme viimeisimmillä efekteillä varustetuissa elokuvateattereiden 3d-rymistelyissä. Vain popin herra ja hidalgo, tanssilattioiden ylivoimainen kuukävelijä, Michael Jackson voi aloittaa 13 minuutin esiintymisen seisomalla pienen ikuisuuden paikallaan, ja silti saada tällaisen vastaanoton. Touchdown!

Video ei ole enää saatavilla

Kaljuuntuva supertähti.

Ollakseen omalla, aika sattumanvaraisella tavallaan musiikiksi muuttunut psykofyysinen impulssi, In the Air Tonight muutti monta asiaa maailmassa.

Se muutti lyhyen ja kaljuuntuvan, kohti keski-ikää hapuilevan muusikon supertähdeksi.

Se muutti yhden 1970-luvun keskeisistä progebändeistä yhdeksi 1980-luvun keskeisistä stadionpopbändeistä.

Se muutti tavan, jolla rumpuja omana aikanaan äänitettiin – ja vain siksi, että miksauspöydän talkback-mikrofoni oli jäänyt auki sessioissa, joissa Phil Collins soitti rumpuja Peter Gabrielin kappaleeseen Intruder. Samaa karusti kompressoitua rumpusoundia hyödyntävä In the Air Tonight oli paljon suurempi hitti.

Osana Miami Vicen ensimmäistä jaksoa se oli mukana muuttamassa tapaa, jolla tv-sarjat tehdään. Sarjaa tehtiin 111 jaksoa viiden vuoden aikana ja silti yksi sen mieleenpainuvimmista kohtauksista löytyy ensimmäisestä jaksosta:

Video ei ole enää saatavilla

Collinsin hiteistä In the Air Tonight on soinut eetterissä enemmän kuin muut. Toivon, että se vielä muuttaa mahdollisimman monen ihmisen suhtautumisen Phil Collinsiin. Joissain osissa teollistunutta maailmaa hänestä on tullut jonkinlainen musiikin ongelmakäyttäjien inhon ukkosenjohdatin.

Collinsin tuotanto sekä soolona että Genesiksen nokkamiehenä on täynnä helmiä. Kirkkaimmin mies loistaa tukahdutetun raivon ja sitä seuraavan katarsiksen tulkkina. Kahdesti hän on onnistunut tallentamaan tämän raivon purkautumisen täydellisyyttä hipovalla tavalla.

In the Air Tonightilla se tehdään vielä lähinnä soittamalla, ei huutamalla. Yksi maailman kuuluisimmista rumpufilleistä vapauttaa kuuntelijan siitä ahdistavasta taakasta, jota hän on edelliset 3 minuuttia ja 40 sekuntia kantanut.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Toinen esimerkki Collinsin raivon täydellisestä purkautumisesta on In the Air Tonightin sisarteos, Genesiksen Mama.

Video ei ole enää saatavilla