”Get Lucky voisi aivan hyvin olla peräisin 1970-luvun lopulta The Bee Geesin laulukirjasta.”

Kun Radio Aallon sloganina käyttämä sanapari ”pehmeä suosikki” on mitä suurin kehu.

”She’s up all night to the sun
I’m up all night to get some
She’s up all night for good fun
I’m up all night to get lucky”

Kun googlasin ”get lucky”, ensimmäisten osumien joukossa tuli ”get lucky ukulele”. Jos ukulele-versiolle on kysyntää, kappaleen täytyy olla hitti.

Ranskalaiskaksikko Daft Punkin pitkä hiljaiselo päättyi menestyksellä jo Yhdysvalloissa kultaa myyneellä Tron: Legacy -soundtrackilla, ja vahvasti uudelle mantereelle suunnatun uuden tulemisen aloitti Saturday Night Livessä mainostettu Get Lucky. 1970-luvun diskoa mukailleesta kevyestä house-kappaleesta tuli välittömästi valtava menestys, joka nosti Daft Punkin suosion etenkin Yhdysvalloissa ennennäkemättömälle tasolle: Get Luckystä tuli bändin ensimmäinen top 10 -menestys Hot 100 -listalla ja heti kakkonen, edellään toinen Pharrellin tähdittämä hitti Blurred Lines.

Siinä, missä Blurred Lines on täysin vastenmielinen kappale kuunnella ilmiselvistä syistä, samantyyppistä ”hän on tullut tänne pitämään hauskaa, tänään mulla käy flaksi” -sanomaa pehmeämmin julistava Get Lucky on ehta popklassikko. Se voisi aivan hyvin olla peräisin 1970-luvun lopulta The Bee Geesin laulukirjasta. Oman makunsa biisiin tuo Nile Rodgersin hienostunut funk-kitara, kun taas Daft Punk jo lähtökohtaisesti vie kappaleet New Yorkin sijasta Välimerelle.

Yhdistelmä on hienovaraisesti taivaallinen ja Daft Punkin tyylille ominaisesti anonyymi. Jos kappaleesta muuttaisi jotain elementtiä päällekäyvemmäksi, siihen kuvaisi ”bilevideon” tai ylipäätään yrittäisi tehdä siitä jotenkin voimakkaamman, se menisi pilalle.

Nyt Get Lucky luottaa kuuntelijan omaan mielikuvitukseen ja käsitykseen siitä, millaiseen tilanteeseen biisi on omiaan. Kappale kulminoituu lämpimään ja rullaavaan diskosovitukseen ja hämmästyttävän tiukasti ja varmasti tarkkaan mietittyyn ”Up all night to get lucky” -hokemaan, joka sopii sekä Pharrellin falsetin että Daft Punkin robottiäänen laulettavaksi.

Get Luckyn ilmestyessä Daft Punk oli pitkän uransa vuoksi muuttunut underground-bileiden toivemusiikista vinyylinkerääjien audiovisuaaliseksi toivesisustuselementiksi, joten Get Lucky ei ollut samalla tavalla pioneerimainen Daft Punk -hitti kuin esimerkiksi Around the World tai One More Time.

Juuri sen vuoksi se onkin erinomainen osoitus siitä, että kun kappale osuu täysillä napakymppiin, siitä tulee mittava hitti – olkoonkin vaikka teoriassa monessa mielessä epätrendikästä Saturday Night Feveriä – joka lävistää kaikki mahdolliset kuluttajaryhmät edelläkävijöistä ukulelensoittajien kautta rockpuristeihin ja vie esittäjänsä Grammy-gaalan palkintosateeseen ja lavalle Stevie Wonderin kanssa.

Juuri epätodennäköisyytensä ansiosta Get Lucky on 2010-luvun ehkä kovin popklassikko.

Video ei ole enää saatavilla

Chad Hugo ja Pharrell Williams osaamisensa ytimessä.

Mihin tahansa eteenpäin katsovan amerikkalaisen räpin, r&b:n ja popin kartalla katseensa suuntaakin, löytää suurella varmuudella The Neptunes -tuottajakaksikon. Pharrell Williamsin ja Chad Hugon pienten kätösten jäljet näkyvät 2000-luvun populaarimusiikissa kuin hillopurkilla käyneiden pilttien töhryt jääkapin valkoisessa ovessa.

Tuottajaduon perkussiivinen soundi on taipunut niin popmusiikin äänimaailmaa futuristiseen suuntaan tökkineisiin jättipophitteihin, tyrät rytkäyttävään räppiin, lämmintunnelmaiseen r&b:hen kuin myös raikkaaseen funkiin. Puhumattakaan kaikesta niiden väliin ja ulkopuolelle jäävästä. Heidän vaikutuksensa popmusiikkiin on lähes mittaamaton – jo yksin parivaljakon hämmentävän tuotteliaisuuden vuoksi. Kenestäkään muusta kuin Timbalandista ei voi puhua heidän kanssaan edes samassa lauseessa.

Tällaisella biisikatalogilla ei nimittäin moni tuottaja tai biisintekijä pysty kerskailemaan. Sen vuoksi emme edes yritä väittää soittolistaamme tyhjentäväksi – sellaisen koostaminen saattaisi olla likipitäen mahdotonta. Niinpä toivommekin ”Tämä unohtui, tampiot!” -tyyppisiä lisäyksiä soittolistaan kommenteissa.

Viisikymmentä kertaa The Neptunes

1. MC Lyte – I Can’t Make A Mistake
2. Clipse – Cot Damn
3. Kelis – Caught Out There
4. N Sync – Girlfriend
5. Justin Timberlake – Like I Love You
6. Ludacris – Southern Hospitality
7. Mystikal – Shake Ya Ass
8. Kelis – Milkshake
9. ODB – Got Your Money
10. Justin Timberlake – Rock Your Body
11. Britney Spears – I’m A Slave 4 U
12. Nelly – Hot In Herre
13. LL Cool J – Luv You Better/Paradise
14. Kelis – Young, Fresh ’N’ New
15. P. Diddy – Diddy
16. Philly’s Most Wanted – Cross The Border
17. Britney Spears – Boys
18. Beyoncé – Work It Out
19. Daft Punk – Harder Better Faster Stronger (The Neptunes Remix)
20. N.E.R.D. – Lapdance
21. Snoop Dogg – Beautiful – Feat. Pharrell, Uncle Charlie Wilson
22. Pharrell – Can I Have It Like That
23. Pharrell – Frontin’
24. Cee-Lo Featuring Pharrell – The Art Of Noise
25. Snoop Dogg – Drop It Like It’s Hot
26. Slim Thug – I Ain’t Heard Of That (Remix)
27. Snoop Dogg – Signs
28. Pusha T – Goin’ Out
29. Gwen Stefani – Hollaback Girl
30. Slim Thug – This Is My Life
31. Beyoncé – Green Light
32. Clipse – Momma I’m So Sorry
33. Lupe Fiasco – I Gotcha
34. Omarion – Obsession
35. Sleepy Brown – Margarita
36. Total – When Boy Meets Girl
37. Jay-Z – I Just Wanna Love U (Give It 2 Me)
38. Common – Gladiator
39. Madonna – Give It 2 Me
40. N.E.R.D. – Everyone Nose (All The Girls Standing In The Line For The Bathroom)
41. Common – Inhale
42. Solange – I Decided, pt. 1
43. Mos Def – Twilight Speedball
44. Swedish House Mafia – One (Your Name)
45. Pusha T – Raid
46. Scissor Sisters – Inevitable
47. Frank Ocean – Sweet Life
48. Mayer Hawthorne – Reach Out Richard
49. Rick Ross – Presidential
50. Kelly Rowland – Street Life

Kuuntele soittolista tästä.

Snoop Dogg – ilmeisen höyryissä.

Gangsteriräpin veteraania ei kymmenvuotinen ura hidastanut: The Neptunesin tuella Snoop Dogg loi hämmentävän minimalistisen, mutta mielipuolisen tarttuvan kappaleen.

”I’m a gangsta but y’all knew that
Da Big Bo$$ Dogg, yeah, I had to do that
I keep a blue flag hanging out my backside
But only on the left side, yeah, that’s the Crip side
Ain’t no other way to play the game the way I play
I cut so much you thought I was a DJ
Two, one, yep, three
S N, double O, P D O, double G”

Amerikan länsirannikon veteraanigangsta Snoop Dogg ei sinänsä esittelyjä kaipaa. Mies oli mukana luomassa gansteriräppiä á la Los Angeles jo Dr. Dren klassikkolevyllä The Chronic ja myi miljoonia vuoden 1993 debyyttialbumillaan Doggystyle.

Snoopin vauhdikkaalle uralle mahtuu musiikin oheen muun muassa televisiosarjoja ja oma pornoelokuva. Eikä vauhti ollut juuri hidastunut vuonna 2004. R&G (Rhythm & Gangsta): Masterpiece levyn hittisingle Drop It Like It’s Hot on yksi tuoreen vuosituhannen parhaista räp-biiseistä.

2000-luku nosti Timbalandin kaltaiset supertuottajat pop-tähteyteen. Tähän tuottajajumaluuksien joukkoon kuuluu ehdottomasti myös The Neptunes -duo. Drop It Like It’s Hot on paitsi Snoopin, myös kappaleen tuottaneen The Neptunesin huippuhetkiä. Kaksikon toinen osapuoli Pharrell Williams myös riimittelee kappaleen ensimmäisen säkeistön.

Biisi rakentuu hämmästyttävän minimalistisista aineksista. On oikeastaan vain biitti, vähän synia ja kielen napsuttelua siihen päälle. Eikä muuta tarvita. Rohkea tuotanto ja Snoopin letkeä flow riittävät täyttämään lattian ihan joka diskossa.

Snoopin ainutlaatuinen karisma nostaa vähäeleisen kappaleen lentoon. Taitonsa todistanut viihdyttäjä tipauttelee riiminsä rennosti, hyvin ansaitulla itseluottamuksella. Biisin nimi viittaa tanssiliikkeeseen, mutta siinä sivussa Snoop lesoilee naisilla, autoilla, huumeilla ja pyssyillä. Eli puhe on gangsterielämän perusasioista.

Sittemmin gangstaelämä sai yllättävän käänteen, kun Snoop sattui Jamaikan reissullaan löytämään rastafari-uskonnon. Koira kasvoi leijonaksi: nykyään Snoop tottelee aliasta Snoop Lion.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Snoop Doggilta ei äänestetty muita kappaleita, mutta koiramaisuuksista noteeratiin Eelsin Dog Faced Boy ja Florence + the Machinen The Dog Days Are Over.

Pharrell Williams, todennäköisesti viileämpi kuin sinä. Kuva: Tomi Palsa

Kun puhutaan Pharrell Williamsista, pitää tietenkin puhua myös Chad Hugosta, jonka kanssa hän muodostaa supertuottajapari The Neptunesin.

Ei ole ehkä täysin kohtuullista Hugoa kohtaan, että Williams saa tässä susiparissa kaiken huomion, sillä todisteet viittaavat siihen, että Williams on monesti parhaimmillaan juuri Hugon kanssa. Toisaalta taas Pharrellia pidetään yleisesti osapuolena, joka vastaa musiikin tärkeimmistä elementeistä, kun Hugo keskittyy enemmän tilkitsemään soundimaailman rakoja tuotantopöydän namikoiden keskellä.

Lisäksi Williams on toisinaan ollut yksin vastuussa The Neptunesin nimellä tehdystä musiikista – kuten Clipsen briljantista Hell Hath No Fury -albumista. Ja onhan hänellä pelkästään omissa nimissään niin iso liuta huippumateriaalia, että syytökset kunnian omimisesta voi unohtaa.

Sitä paitsi Williams hoitaa myös räppi- ja falsettilauluhommat niin miesten omissa tuotoksissa kuin musiikin megajulkkisten vieraanakin. Asia on siis pihvi; voimme kutsua Williamsia neroksi tekemättä kavalaa epäoikeutta Hugolle.

The Neptunes oli yhdessä Timbalandin kanssa päävastuussa suunnasta, jonka listamusiikki 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä otti. Duon uraauurtavan tuotantojäljen ansiosta lehdistössä alettiin yleisesti puhua siitä, kuinka valtavirran popmusiikki on muuttunut 1990-luvun poikabändivuosien jälkeen taas kiinnostavaksi, hyväksi.

Mutta Timbaland muuttui vähitellen itseparodiseksi palkkasoturiksi, jonka trendikästä soundia etsivät popparit saattoivat palkata tuunaamaan musiikkinsa ynähdyksillä, suhinoilla, pauhaavilla synaiskuilla ja muilla miehen tavaramerkiksi muodostuneilla siveltimenvedoilla.

Pharrelille näin ei ole käynyt. Miehen viimeaikaiset tuotokset eivät huou laiskan itserakasta toisteisuutta; esimerkiksi Shakiran edellislevylle tuotetuissa kappaleissa kuultiin arabialaismusiikin sävyjä ja muistumia 1980-luvun stadionpopista.

Williamsin vaikutusta on vaikea liitoitella; hänelle ovat velkaa liki kaikki jenkkilistoilla nykyään hilluvat sähköhevosella ratsastavat artistit, jos kömpelö kielikuva sallitaan.

Mutta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen alkupuolen Pharrell suorastaan omisti, ja omisti tyylillä. Silloin kaikki, johon Pharrell koski, tuntui muuttuvan hemmetin paksuiksi kultaketjuiksi. Uutta luova, alati kekseliäs tuotantojälki kohtasi aikakautta määrittäneet kappaleet ja kaupallisen menestyksen harvinaisella tavalla.

Video ei ole enää saatavilla

Kelis: Caught Out There. Jay-Z: I Just Wanna Love U (Give It 2 Me). Ol’ Dirty Bastard: Got Your Money. No Doubt: Rock Steady. Pharrell: Frontin’.

Lisääkö? Ludacris: Southern Hospitality. Clipse: Grindin’. Justin Timberlake: Like I Love You. Birdman: What Happened to That Boy.

Ja vielä? Snoop Dogg: Beautiful. Busta Rhymes: Pass the Courvoisier Part II. LL Cool J: Luv U Better. Nelly: Hot in Herre. Beyoncé: Work It Out.

Entäs nämä sitten? Britney Spears: I’m a Slave 4 U. Kelis: Milkshake. Gwen Stefani: Hollaback Girl. Snoop Dogg: Drop It’s Like It’s Hot.

Video ei ole enää saatavilla

Ja tässä oli vain joitakin poimintoja demonisen tuotteliaan Pharrelin tuotantosalkusta. Vilkaiskaa huviksenne The Neptunesin diskografiaa. Se on kiehtovaa luettavaa kenelle tahansa uudella vuosituhannella populaarimusiikkia seuranneelle.

Kokonaan erikseen on mainittava albumit, joilla The Neptunes tai Williams on kantanut päävastuun tai huolehtinut koko projektista. Näihin kuuluvat muun muassa Kelisin kaksi ensimmäistä albumia, jotka olivat r&b:tä suoraan ulkoavaruudesta – musiikkia, jollaista ei oltu kuultu koskaan aiemmin ja joka on edelleen hämmentävän omaperäistä.

Sitten on Justin Timberlaken debyytti, jolla nähtiin aiemmin täysin epäcoolin mikkihiirikerholaisen kuoriutuminen yleistähdeksi, josta indiepartojenkin on sopivaa tykätä. Saman palveluksen Pharrell teki myös herra JT:n ex-heilalle Britneylle: I’m a Slave 4 U ja Boys olivat ensimmäinen kerta, kun kukaan otti hänen musiikkinsa vakavasti. Suojattiensa Clipsen kanssa The Neptunes tekaisi kaksi vuosikymmenen hiphop-albumien top 25:een putoavaa levyä, Lord Willinin ja Hell Hath No Furyn.

Ei sovi myöskään unohtaa Williamsin ja Hugon omaa altrock-rap-funk-bändiä N.E.R.D., jolla on vyönsä alla jo neljä pitkäsoittoa ja joka muistetaan muun muassa räkäisen tiukasta hitistä Lapdance. Myös The Neptunes on ehtinyt pyöräyttää yhden artistilevyn. Ai niin, ja unohdinko mainita Pharrellin etunimellään julkaiseman sooloalbumin In My Mind?

Video ei ole enää saatavilla

Olemme vasta raapineet pinnan puhki, ja minua alkaa jo läkähdyttää siinä määrin, että olen kofeiinitiputuksen tarpeessa.

Syyrialaiselektropsykedeelikko Omar Souleymanin palttiarallaa 500 julkaistuun äänitteeseen Williamsilla saattaa olla vielä hiukan matkaa, mutta hänen tuottamansa musiikin määrä–laatu-suhde on silti jotain aivan ällistyttävää. Mukaan mahtuu toki myös keskinkertaista tusina-Neptunesia, mutta osumatarkkuus on silti musiikin musertavaan määrään nähden todella korkea.

Pharrelin ja The Neptunesin musiikissa perkussiot ovat yleensä pinnassa: biitit joko putoilevat häijyn elektronisesti kuin täsmäisku yössä tai napsuvat ja paukkuvat orgaanisen elastisesti; välillä ne tasapainoilevat tällä välillä. Pelkistetyssä äänimaailmassa suurta osaa näyttelevät myös psykedeelisistä avaruuspimputuksista lempeän futuristisiin mattoihin ja peffaa pyörittäviin Moog-soundeihin ulottuvat syntikkaäänet ja tarkoin valitut, riisutut funk-kitara-loopit. Toki soppaan mahtuu lähes kaikkea muutakin maan ja taivaan väliltä kappaleen tarpeiden mukaan.

Monet aineksista syntyneistä kappaleista ovat neljään minuuttiin painepuristettua neroutta.

Jos Kanye on tämän vuosituhannen Michael Jackson, kuten hän itse vimmatusti haluaisi ajatella, Pharrell taitaa olla sen Prince. Hänkin tosin taitaisi olla mieluummin Michael Jackson.

Video ei ole enää saatavilla