Pelle Miljoona kohtaa universumin. Kuva: Pekka Helin, Lutakko 1981.

Kauko Röyhkä muisteli taannoin Facebookissa ensimmäistä tapaamistaan Pelle Miljoonan kanssa. Kun Pelle oli esiintynyt Oulussa 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa, oli Kauko mennyt sanomaan, ettei pidä tätä minään. Ikoniksi tahtovan on usein vaikea kohdata sellaiseksi päässyt.

Sittemmin miesten keskinäinen arvostus on noussut, ja Röyhkäkin taitaa lähinnä nauraa nuoruuden ehdottomuudelleen. Oulun tapaamisen näkökulmasta on kuitenkin hupaisaa, miten paljon samaa Kaukon ja Pellen profiileista nykyisin löytyy. Sukupolvensa äänistä juuri nämä kaksi pitävät yllä tiivistä julkaisutahtia, joka tuottaa markkinoille vuoroin levyjä, vuoroin kirjoja, kumpiakin suunnilleen kerran kahdessa vuodessa. Molemmat ovat läpeensä tunnettuja hahmoja, jotka kommentoivat mielellään aikaansa, vaikka heidän maineensa kulmakivet lepäävät vuosikymmenien takana. Kumpikaan ei myöskään ylenkatso nostalgiaa.

Samankaltaisuuksistaan huolimatta Kaukon ja Pellen julkipersoonien välillä kulkee ohut mutta olennainen jakolinja. Kumpikin moralisoi mielellään, mutta sävyissä on eroa. Siinä missä Röyhkän toiminta tuntuu viimeiseen asti tiedostetulta ja huokuu omituista erehtymättömyyden illuusiota, rakentuu Pelle Miljoonan hahmo spontaanimmin, harkitsemattomana reaktiona kuhunkin aikakauteen.

Olen samastunut kumpaankin. Teini-iässä Pelle oli sankareistani suurin. Hän antoi suuntaviivat yhteiskunnalliselle orientaatiolleni, ruokki mustan ja valkoisen varassa muotoutunutta idealismiani ja puhui luottavaiseen sävyyn rakkauden ja solidaarisuuden kaltaisista inhimillisistä hyveistä. Parikymppisenä lähdin kuitenkin Kauko Röyhkän matkaan, jonnekin itsetietoisuuden omahyväistämän ylemmyyden maailmaan, jonka en pitkään aikaan tajunnut olevan pelkkä itseni luoma tavoitehakuinen konstruktio Kaukon musiikin tarkastelukulmista.

Minulla oli tuolloin vaikea suhde Pelle-vuosiini, enkä halunnut ymmärtää että Röyhkäkin taitaa olla pohjimmiltaan romantikko.

Nyttemmin tunnen palanneeni takaisin sinne mistä lähdin. Jossakin vaiheessa oivalsin, että kyynisyys on elämänasenteena dekonstruktiivinen. Tahdon sittenkin uskoa johonkin muuhun. Mikä kaikki oivallukseen johti, sitä en tiedä vieläkään. Mutta en vähättele sen tunteen vaikutusta, jonka koin huutaessani sydämeni pohjasta Rakastavan voiman päättävää ”vapaa”-huutoa Pelle Miljoona & 1980­:n tahdissa Pellen 50-vuotiskonsertissa. Nuori sisälläni katsoi aikuista minääni meistä kahdesta viisaampana. Hän oli uskaltanut elää.

Pelle Miljoona, rumpali ja runoilija. Kuva: Hannu Linkola, Ilosaari 2008.

Samalla kun identiteettini ja maailmanasenteeni ovat huojuneet, on Pelle pysynyt ennallaan. Se on lohduttavaa jos mikä. Hän suhtautuu maailmaan ja ihmisiin edelleen vakavasti mutta rakkaudella. Hän katsoo avaralla katseella, sekoittaa filosofioita ja metafysiikkaa omaleimaiseksi elämänasenteekseen, julistaa ja kaataa julistajien jalustat, on kotonaan niin maailmalla kuin Kalliossakin, kiertää väsymättä ”neverending pizzeria touriaan” ja veisaa viis siitä, mitä hänestä kirjoitetaan. Siksi pidän tärkeänä, että olen voinut säilyttää kykyni avata sydämeni Pellen musiikille. Se osoittaa, että tahdon yhä uskoa hyvään; että maailma on minunkin kotini, vaikka ympäröivä aika tuntuu vieraalta.

Olisi kuitenkin valheellista väittää, että Pelle olisi pysynyt kaikki nämä vuodet paikoillaan. Päinvastoin. Hän on etsinyt, niin paikkoja, ajatuksia kuin musiikkiakin. Ja etsinnän edetessä ovat vaihtuneet sekä tarinat että soittajat. Vain kaksi Pellen monista kokoonpanoista on levyttänyt enemmän kuin yhden levyn ilman miehistönvaihdoksia. Tämä on sekä taannut muutokset että ollut niiden seurausta.

Samanlaiseksi sekamelskaksi ovat pyörähtäneet Pellen musiikilliset vaikutteet. Punk on aina jossakin laulujen ytimessä, mutta yhtä hanakasti Pelle on ollut kallellaan folkin, reggaen, iskelmän ja vanhan rockin suuntaan. Ja tokipa tyylipalettiin mahtuu niin jazzin, etnon kuin bluesinkin sävyjä. Jokaiselle näistä löytyy luonteva aikansa ja paikkansa.

Mikä kiinnostavinta, Pellen musiikkiin on suodattunut vuosi vuodelta enemmän huumoria, jopa itseironiaa. Juonne ei ole vahva, mutta silti täysin nähtävissä. Nuoren, vihaansa ja totisuuteensa pakahtuneen Pellen sijasta lauteilla on nykyisin yhä useammin ”Pöllö”, itselleen täysin avoin ja itsestään sopivasti huvittunut artisti, jolle huumori ei ole pakokeino, vaan osa pohjimmaista rehellisyyttä. Ilman sitä Pelle ei voisi olla uskollinen ihanteelleen, jonka hän artikuloi joskus vuosikymmeniä sitten todetessaan Soundissa, että sielussa pitää aina olla jäynää.

Kuten oheinen katsaus Pellen tuotantoon osoittaa, Pellessä riittää pureskeltavaa. Hän tarjoaa artistiminälleen monta tulkintamallia, jotka sulautuvat kuitenkin hämmästyttävän luontevasti yhteen. Siksi Pelle on aivan oma lukunsa, ainutlaatuinen ja arvokas. Ja siksi hän on pystynyt siihen, mihin monet eivät pysty – vanhenemaan ja pysymään silti nuorena.

Se on kova temppu. Sillä kuka tahansa osaa vastustaa yhteiskuntaa, mutta vastustapa aikaa.

Ei ihan helppoa, eihän?

”Kaikenlaista on…”

MILJOONALIIGA

Pelle Miljoona & N.U.S. (1978)

Pete Malmin kipparoima Briard saattoi ehkä nauhoittaa Suomen ensimmäisen punk-singlen, mutta varsinainen alkusysäys suomalaiselle punkille oli Petri Tiilin paluu interrail-matkaltaan vuonna 1977. Nuori opettajakoululainen oli innostunut Lontoon kaduilta löytämästään nuorisoliikkeestä ja paloi halusta päästä huutamaan sukupolvensa elinvoimaa ja ajatuksia ilmoille kotimaassaan. Kun juna palautti miehen Savonlinnaan, oli uusi musiikillinen aikakausi valmis alkamaan.

Punk-ideologiaa mukaillen Tiili poimi esikuviltaan vain hengen, näkökulman ja äänenvoimakkuuden. Loput hän keksi itse tai sovelsi suomalaisen yhteiskunnan oloihin kitaristi Pasi Huopalaisen ja basisti Hannu Ruuskan kanssa. Syntyi Pelle Miljoona & N.U.S., lyhytikäinen mutta vaikutusvoimainen kopla, jonka ainokaiseksi jäänyt levy oli ilmestyessään puhdasverisintä punkia, mitä Suomessa oli kuultu.

Vaikka levy otti kantaa poliittisesti, se irtosi vasemmistolaisen kulttuuriliikkeen runollisesta ja elitistisestäkin ilmaisusta täydellisesti. N.U.S. ei kirjautunut osaksi mitään aiempaa jatkumoa, vaan kommentoi ympäröivää todellisuutta täysin omin keinoin. Debyyttilevy kumpusi välittömänä reaktiona kaikkeen siihen, mitä Pelle ympärillään näki. Muutaman soinnun äkkipikaiset sahaukset eivät tarjonneet juurikaan musiikillisia oivalluksia tai melodisia koukkuja, ja levyn 18 kappaleen sanat Pelle Miljoona on muistellut kirjoittaneensa muutamassa päivässä. Mutta tunnelma oli vahva.

Jonkun oli aika tehdä nämä laulut.

N.U.S.:n jälki oli tuoretta ja vilpitöntä, asenteellisuudessan kömpelöä ja kömpelyydessään asenteellista. Levyn kappaleet olivat täynnä iskulauseita – Nuoriso sairastaa syöpää, Yhteiskunta haisee, Ei oo järkee mennä armeijaan, Tahdon olla vapaa – joiden äänekäs toistaminen oli tärkeämpää kuin perusteltu argumentointi. Oikeutus lauluille löytyi maailmasta niiden ulkopuolella. Pelle Miljoonan ilmaisussa ei ollut elettäkään epävarmuudesta tai peittelyn tarpeesta. Hän oli tosissaan. 1970-luvun lopun Suomessa sen täytyi kuulostaa hätkähdyttävältä.

Debyyttialbumi antoi vasta hataran kuvan Pelle Miljoonan tulevasta urasta, eikä se vuosikymmenten päästäkään nivoudu täysin luontevasti osaksi miehen diskografiaa. Silti – kiihkeästä yksisilmäisyydestään huolimatta tai sen ansiosta – se on yksi Pellen tärkeimmistä levyistä. Vaikka osa kappaleista on kirjoitettu automaattiasetuksilla, osui nuori kapinallinen asioiden ytimiin monta kertaa. Mä vaan pogoon ja Olen työtön ovat edelleen Pellen vakio-ohjelmistoa, mutta ilkeästi narisevaa ajankuvaa löytyy monelta muultakin raidalta. Tiiviimpänä purkauksena levyllä kiehuu Mä hajotan tän maailman, jossa Pelle Miljoona kuvaa puolessatoista minuutissa sekä silloisen maailmanjärjestyksen tuhon että länsimaisen perikadon raunioille nousevan uuden maailman.

Tuohon lauluun Pelle Miljoona olisi voinut lopettaa uransa. Mutta taisi olla sittenkin selvää, että nuo sanat olivat vasta alkua.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & 1980 – Pelko ja viha (1979)

Kitarariffi ponnahtaa ilmaan kuin keskisormi. Se on vihainen, terävä ja piikikäs. Se ei aio kuunnella, sillä se uskoo asiaansa. Seurakseen se saa kiukkuisesti puskevan kasikompin ja lonksuen murisevan basson. Jostakin kuuluu primitiivinen kiljaisu, jonka pirullisuuden syvin taso koostuu kyvystä nauraa sillekin mikä suututtaa. Soundit ovat sopivasti sinne päin, tanakat ja lihalliset, mutta kaikkea muuta kuin tarkat.

Läsnäolo, ahtaus, meteli.

Jos haluat tehdä hyvän punk-levyn, se kannattaa aloittaa näin. Ja jos haluat tehdä aikakautesi parhaan punk-levyn, sinulla ei ole vaihtoehtoja.

Juuri tältä sen pitää kuulostaa.

Kun Pelko ja viha ilmestyi keväällä 1979, Pelle Miljoonan N.U.S.-debyytistä oli kulunut noin vuosi. Siihen vuoteen oli mahtunut paljon. Pellen tähdittämä Pohjalla-kiertue oli nostanut punkin kellareista kaduille ja lavoille. Yhtyeitä ja lehtiä perustettiin kaikkialla. Normeihinsa luutunut yhteiskunta katsoi kehitystä ihmeissään, sanoissaan takellellen. Uuden kulttuurin liikkeet olivat nopeita, hahmottomia. Niitä Pellekin oli seurannut. Hän oli hajottanut N.U.S.:n, kulkeutunut Helsinkiin ja lyöttäytynyt lopulta yksiin Problems?:issa soittaneiden Ari Taskisen ja Tumppi Varosen kanssa. Lopulta kolmikon rinnalle oli asettunut kitaristi Rubberduck Jones, ja uusi ilmaisu oli löytänyt muotonsa. 1980:ksi itsensä nimennyt yhtye tuskin sitä ajatteli, mutta ilmassa leijuivat klassikon enteet.

Vaikka Pelle oli ryhmän vanhin ja koulutukseltaan opettaja, hän myös selvästi osasi oppia nuoremmiltaan. Jos Pelon ja vihan avausraita TV vielä perustuikin N.U.S.:n levyltä tuttuun sylkenä pulppuavaan närkästykseen, osoitti sitä seurannut Pelkistettyä todellisuutta, kuinka pitkä musiikillinen matka oli yhteen vuoteen mahtunut. Laulu alkoi pehmeällä introlla, jonka ylle Pelle pudotteli kunnianhimoista lyyristä kudelmaa (”Tarjosit minulle armonlahjoja, mut mä en ollut nöyrä / Väitit olevasi valkoinen lintu, ja vaakuit kuin varis yöllä”), kunnes tunnelma alkoi tihentyä ja räjähti kaiken summaavaksi kertosäkeeksi.

”Tämän kaiken näet ikkunastasi
ja pelkäät paljastaa kasvojasi
koska luulet, se on jotain uutta
mutta eihän se ole mitään muuta kuin
pelkistettyä todellisuutta”

Tämän jälkeen yhtye oli lopullisesti vauhdissa, soittaja soittajaa täydentäen. Pellen raivokas nasaali soi rienaavampana ja pisteliäämpänä kuin aiemmin, Taustalla kiemurtelivat Tumpin suurpiirteiset ujellukset. Taskisen melodiantaju toi räväkän pinnan alle uudenlaista kauneutta ja Rubberduckin kitara teki pieniä vallankumouksia jokaisessa kappaleessa.

Vaikka yhtye paiskoi laulunsa läpi koreilematta, voimalla ja taakseen katsomatta, löytyi musiikista myös uudenlaista sovituksellista syvyyttä ja yksityiskohtaisuutta. Kaikki tapahtui kuitenkin sanoman ehdoilla. Sanojen tehtävä oli viillellä, yllyttää, luoda kiihkoa, osoitella, hämmentää, tarttua. Niissä puhui uusi aika, se joka vaati muutosta.

Heikoimmillaan 1980 saattoi heittää ilmoille jonkin hieman vähäpätöisemmän rivikappaleen – hämmentävimpänä ja ehkä rohkeimpanakin vetonaan nilkuttavan käännöksen Bob Dylanin Like a Rolling Stonesta. Nämä jäivät kuitenkin lähes huomaamattomiksi kauneusvirheiksi parempiensa jalkoihin. Pääasiassa levy oli silkkaa energistä huumaa. 1980 jauhoi ympäröivän yhteiskunnan pieniksi sirpaleiksi, joilla se naarmutti aikakautensa ihon verille. Mua valvotaan huusi vapauden sanomaa, Yhdistytään kokosi leiriytynyttä nuorisoa kapinaan, Epärehellisyys perii maan sylki sappensa luutuneissa rakenteissa asuneen tekopyhyyden ylle, Natsit natsit näytti suvaitsemattomalle keskiluokalle inhorealistista peilikuvaa, nimikkokappale kasvoi vuoren kokoiseksi profetiaksi.

Ja kaiken päätteeksi, viimeisen pisteen paikalle, yhtye sijoitti viattoman ja hyväntahtoisen kappaleen, jossa ahdistuksen ajamat ihmiset kulkeutuvat baareihin ja diskoihin, hetken vapauteen, hetken rakkauteen.

”On hyvä fiilis”, toisti 1980, kuin oman musiikillisen purkauksensa puhdistamana.

Tästä oli kyse, tästä löytyi suunta. Pelon ja vihan jälkeen oli selvää, että punk oli tullut jäädäkseen. Niin moni tunne oli saanut itselleen sanat ja äänen.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & 1980 – Viimeinen syksy (1980)

Tuskin Pelon ja vihan laineet olivat ehtineet tasoittua, kun markkinoille saapui jo seuraava levy, tiiviin keikkakesän keskellä nauhoitettu Viimeinen syksy. Kuten käytännössä jokainen Pellen ensimmäisistä levyistä, albumi merkitsi valtaisaa musiikillista ja sanoituksellista harppausta. Niinpä Viimeinen syksy esitteli huomattavasti aiempaa kypsemmän orkesterin ja perspektiiviään yleismaailmallistaneen keulahahmon. Jos Pelle oli runsasta vuotta aikaisemmin artikuloinut sanomansa ytimen muodossa ”yhteiskunta haisee”, pohti hän nyt ihmisyyttä muun muassa Pablo Picasson ja Jack Kerouackin taiteen kautta.

Sofistikoituneempi ote ei tarkoittanut kuitenkaan kapinan laantumista. Pikemminkin Viimeinen syksy osoitti, että Pellen agenda ei ollut alkujaankaan keskittynyt yhteen hetkeen ja tiettyihin yhteiskunnallisiin oloihin. Pohjalla poltteli koko ajan laajempi humanistinen manifesti, joka alkoi saada yhä moninaisempia muotoja. Esimerkiksi Uusi kuva ihmisestä ja Viimeinen syksy olivat huomattavan runollisia, vertauskuvallisiakin, pohdintoja siitä, millaiseksi maailma tulisi muuttaa ja millaiset ideologiat sopisivat parhaiten tuon muutoksen tueksi. Avainsanaksi valikoitui toistuvasti vapaus, kaikkein avarimmassa ja yleispiirteisimmässä muodossaan; vapautena olla, vapautena tuntea, vapautena löytää itse, vapautena eksyä.

Tätä vapautta rajoitti vain hienoinen velvollisuus jalostua, löytää ihanteita ja toimia niiden puolesta. Se oli Pellen pohjimmainen ihanne.

Viimeinen syksy oli kuitenkin rock-levy. Vaikka kitaristi Stefan Piesnackilla vahvistuneen 1980:n sovitukselliset kudelmat olivat entistä monisyisempiä ja vaikka nimikkoraidalla yhtye koukkasi jo jazzinkin puolelle, perustui albumin tehovoima tuttuihin elementteihin. Kitarariffit soivat napakasti mutta summittaisesti, ja rytminen poljento oli railakkaan suoraviivaista. Lisäksi levy nosti Tumppi Varosen entistä suurempaan rooliin. Samalla kun Pelle karkasi yhä kauemmas ideologisten kattokäsitteiden tasolle, sai Tumppi laulettavakseen inhorealismia tihkuneita kaupunkikuvaelmia ja parisuhdedraamoja. Näiden laulujen ansiosta levy pysyi kiinni kuulijoidensa arjessa ja osoitti, että 1980:nkin musiikki kumpusi samoista oloista kuin N.U.S.:in ja Problems?:in tekoset vain vuotta aikaisemmin. Tietenkin.

Vihaiseksi levyksi Viimeisestä syksystä ei kuitenkaan enää ollut. Se oli huomattavasti edeltäjäänsä säyseämpi ja hiotumpi. Ehkä tämä raapaisi ripauksen pois levyn karismastakin – levy ei aiheuttanut samanlaista räjähdystä ja happirikasta oivallusta kuin Pelko ja viha. Musiikillisen sisällön ensiluokkaisuudesta ei kuitenkaan ollut kahta sanaa. Viimeisen syksyn kappalelista on itse asiassa pysäyttävää luettavaa. Albumille mahtui monta Pellen ikivihreimpiin noussutta raitaa, kuten punk-nuorison – ja ylipäänsä erilaisuuden ja rohkeuden – ylistyslaulu Nuoret sankarit, kohtalokas ja dokumentaarinen Gabriel sekä kiihkeä agitaatio Elä (kun olet nuori vielä). Näiden taustalla kärkkyivät vähintään yhtä väkevät kätketyt aarteet Tämä sukupolvi ja Juosten kohti elämää.

Tumppi vastasi Pellen kiillottamiin helmiin omalta tontiltaan väkevästi. Näkymä avenuelle puristi erokuvaelmansa tyhjentävän hienoiksi kiteytyksiksi (”me ollaan ihan hiljaa / mun kädet röökii etsii / mä tiedän et sulla on, mut nehän on sun”) ja Stadi by night kiteytti lähtemättömästi Helsingin öisen vieraantuneisuuden ja ahtauden. Aivan oma lukunsa oli tietenkin Tahdon rakastella sinua, Taskisen romanttinen taidonnäyte, jonka Tumppi signeerasi tyylikkäästi värisseellä laulullaan.

Vaikka Viimeisen syksyn nimi kuvasti vuosikymmenen vaihtumista ja maailman mahdollisuutta ottaa suunta kohti jotakin parempaa, oli se samalla hienovarainen jäähyväinen yhtyeelle itselleen. Kun albumin ilmestymistä vasta juhlittiin, oli 1980 jo tiensä päässä. Orkesteri piiskasi ilmoille vielä napakan livelevyn Näyttämökuvia (1980), mutta tuona iltana Tavastian lauteilla kaikki oli käytännössä ohi. Piesnack ja Rubberduck lähtivät omille teilleen, Taskinen osti syntetisaattorin, moottoritie poltti Pellen jalkojen alla ja loppu on historiaa. Mutta sitä ennen 1980 sai vielä viimeisen sanan.

Sitä se ei olisi voinut hienommin lausua:

”Nyt on viimeinen syksy
sitten vanhenemme kymmenen vuotta
pahat muistot vieköön syysmyrskyt
antaa hyvien enemmän tuottaa
pesköön haavamme suolaiset tyrskyt
meidän täytyy huomiseen luottaa.
Viimeinen syksy.”

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona Oy – Moottoritie on kuuma (1980)

Kun 1980-luku alkoi, kaikuivat Pellen ja kanssamusikanttien kodiksi valikoituneessa hylätyssä koulurakennuksessa aivan uudenlaiset äänet. Niiden lähteenä oli Ari Taskisen hankkima Prophet 5, joka salli miehen upota entistä elokuvallisempiin ja pehmeämpiin sävelmaailmoihin. Nuo maailmat osuivat erinomaisesti yksiin niiden yhä haaveellisempien ja laajasylisempien kuvaelmien kanssa, joita alati avartuva elämä kuljetti Pelle Miljoonan päähän. Uusi aalto löi lopullisesti Helsingin yli.

Syntyi Moottoritie on kuuma, loppuun kaluttu mutta silti salaperäisen raikkautensa ja suorasukaisen herkkyytensä säilyttänyt levy, yksi parhaista kotimaisista koskaan. Levyn kiintopiste on tietenkin sen nimikkoraita, kaukokaipuun ja nuoren levottomuuden lähtemättömästi kiteyttänyt kuningatar, Pelle Miljoonan tuntolevy ja risti. Salaperäisesti vellovana, maanisesti haastavana, tuskaisesti lepattavana ja vapauttaan huutavana teoksena se naulautui monumentiksi, johon Pellen kaikki muu tuotanto edelleen rinnastuu. Eikä ehkä syyttä.

Mutta nimikkolevyllään se ei ollut yksin. Taskisen ideasampo syötti Pelle Miljoonan eteen toinen toistaan osuvampia säveliä, joiden siivillä Pelle sai ajatuksensa lentämään aivan uudella tavalla. Hänen ideologiansa ei kohdistunut enää yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Hän otti kohteekseen koko elämän sellaisena kuin se kaikkine viettelyksineen hahmottui 25-vuotiaalle satamakaupungin pojalle, jonka kulkema kärrytie silisi yhtäkkiä valo- ja värikylläiseksi valtaväyläksi. Koska sydän sanoi niin, Vapaus on suuri vankila, Juokse villi lapsi – vaikutelmien ja ihanteiden kavalkadi oli kiihkeä ja jälki vaikuttavaa.

Moottoritiellä Pelle Miljoona lauloi koko sukupolvelleen, kaltaisilleen. Ja hän tiesi mitä tahtoi vertaisilleen sanoa. ”Olen kaunis, olen rohkea, olen vapaa / syntynyt voittamaan”, lauloi mies yhdessä levyn kliimakseista. ”Tänä yönä vien sut pois / kun palaa kuu ja tähdet hiljaa soi”, hän täydensi sanomaansa levyn kääntöpuolella. Elämä oli tässä ja siihen oli tartuttava.

Moottoritie on kuuma syntyi kuitenkin myös oikeanlaisista vastavoimista. Taskisen ideoiman äänimaailman pehmeyteen vastasivat OY:n uudet jäsenet, kitaristi Andy McCoy ja basisti Sami Takamäki. Heidän glam rock -vaikutteinen soittonsa sai kappaleet nojaamaan itsevarmasti eteenpäin ja loi Pellen ja Tumpin vauhkojen rumpukomppien kanssa tiiviin mutta sopivan suurpiirteisen tekstuurin ilmavien sävellysten alle. Olipa albumin ilme kuinka pehmeä ja kehittynyt hyvänsä, oli Pelle Miljoona OY:kin ensisijaisesti rock-bändi. Siitä ei ollut kahta sanaa.

Ja Tumppi Varonen, tuo uskollinen aseenkantaja, vakiinnutti itselleen viimeistään nyt sen roolin, jota Pelle Miljoona tarvitsi rinnalleen. Vaikka Tumpin oma ääni oli ollut peittelemätön jo 1980:n levyillä – ja vaikka tuo ääni oli silannut yhtyeen suurimman hitin – profiloi Moottoritie on kuuma Pellen ja Tumpin välisen työnjaon lopullisesti. Tumppi oli se stadilainen rockari, jonka kadunläheisyyttä ja romanttista arkisuutta vaadittiin tasapainottamaan Pellen hurmahenkistä kaukokaipuuta. Tumpin tulkitsemat maanläheistämät tarinat – Meille kävi näin, Nuoret rakastavaiset ja Elämän pyörä – toivat uljaan levyn keskelle vilpitöntä nöyryyttä. Meistä ihmisistähän tässä pohjimmiltaan laulettiin, ei ainoastaan ihmisyydestä.

Viimeisen silauksen mestariteokselle antoi sen loppu. Koko elämänhuumaisen kavalkadin jälkeen levyn äänet haipuivat Taskisen koostamaksi eteeriseksi Moottoritie-kollaasiksi, jossa maailma hengitti rauhalliseen tahtiin, kuin hymyillen äidillisesti sille kiihkolle, jota se eläjissään herätti. Ja tämän jälkeen ääneen pääsi vielä Pelle itse, hetkeksi. Hyvää yötä maailma piirsi täydellisen kuvan maailman kauneuden edessä ymmälleen joutuneesta nuorukaisesta, joka koetti hieman nukkavierun ja kömpelön äänensä avulla vangita vielä yhden kuvan kaikesta näkemästään ja rakastamastaan.

Mahtoikohan hän laulua tulkitessaan lainkaan arvata, kuinka hyvin hän onnistui siinä mitä tavoitteli.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Rockers – Brooklyn–Dakar (1999)

Vuonna 1999 Pelle Miljoona järjesti kypsän ikänsä täydellisimmän yllätyksen. Vakiinnutettuaan 1990-luvulla Rockers-yhtyeensä maineen tasalaatuisia, aavistuksen punkiin vivahtavia rock-levyjä suoltavana triona mies laajensi odottamatta niin kokoonpanoa kuin lähestymistapaansakin. Vihaisesti leikanneiden kitaroiden leikkaama yhteiskunta sai jäädä hetkeksi suuremman maailman jalkoihin – sen maailman, johon Pelle pakeni Suomesta säännöllisesti.

Seitsemäs Rockers-nimen alle pakattu albumi, Brooklyn–Dakar, määrittyi selväpiirteiseksi konseptilevyksi, jonka maantieteellisenä ja mentaalisena lähtökohtana olivat Pellen matkahavainnot eri puolilta maailmaa. Mies oli sivunnut näitä teemoja siellä täällä pitkin musiikillista ja kirjallista uraansa, mutta vasta Brooklyn–Dakarilla ne jäsentyivät elämykselliseksi ja kokonaisuudelliseksi kavalkadiksi, josta välittyivät niin segregoituneiden suurkaupunkien syke kuin globaalin selän taakse kätkeytyneiden periferioiden pölyinen köyhyyskin.

Havaintonsa Pelle rytmitti matkaksi, joka kulki San Franscisosta Afrikan ytimeen – ja oikeastaan aina nomadismin universaaliin olemukseen saakka. Tältä matkalta hän nosti esiin tarinanomaisia katkelmia, raadollisia asetelmia, huolimattomia vuoropuheluita ja traagisia ihmishahmoja, joiden ääriviivoista loisti humaani aura. Brooklyn–Dakar oli syvintä ja kokonaisvaltaisinta Pelleä vuosiin.

Kuvaelmat olivat pakahduttavan todentuntuisia, vaikka jokaisesta versoi myös tarun juonne; Brooklynin enkelin vaimea yksinäisyys, Aeroflotin siivin etenevän travellerin lapsekas ja itsekeskeinen elämystenjano, baarimurjun pitäjän ja trubaduurin harhainen yhteishumala, afrikkalaisen majatalon köyhän siivoojatytön pienet enkelinsiivet – sopivasti romantisoidut yksityiskohdat piirsivät teräviä kontrasteja maailmasta, joka oli toisille avoin vain siksi että se pysyi toisilta suljettuna. Henkilökuvaelmien huipentumana kaahasi kirjoitti huikean värikäs Pakahtuvat unelmiinsa -ralli, tutkielma unelman varjopuolista ja ihmisistä näiden harhojen vietävänä:

”Jose Mendoza Park Avenuella
kenkiä lankkaa pyhän hengen avulla.
Perhe Durangossa vetää maissia savimajassa.
Venaa sitä päivää niin kuin kuuta nousevaa
kun papa tulee noutamaan kultamaahan Amerikkaan.”

Mikä hienointa, Rockers onnistui soimaan täydessä yhteisymmärryksessä sanojen kanssa. Rumpali Vänni Väänäsen myötä nelihenkiseksi (Pelle, Tumppi, Väänänen ja kitaristi Tatu Mannberg) kasvanut yhtye otti suvereenisti haltuun tyylilajin toisensa jälkeen ja vastasi Pellen havaintoihin samalla väriloistolla, joka teksteistä välittyi. Levyn tyylipaletti ulottui hippifolkista uniseen jazziin, countrypunkista rautalankaan ja The Byrds -kokeiluista hempeään skan ja reggaen sekoitukseen. Viime metreillä mukaan kutsuttiin myös senegalilainen rumpuryhmä, joka tiivisti levyn kiihkeään sooloonsa annettuaan ensin tyylitajuisen pulssin Sielu nomadin -päätösraidalle.

Rockersin notkeus korosti Pellen sävellysten osuvuutta. Levylle mahtui vain pari hienoista notkahdusta, muilta osin albumi oli melodisestikin kiinnostavinta Pelleä moneen vuoteen. Tyylien sekamelskana ja värikkäänä tarinatuokiona se piirtyi paitsi teräväksi valikoimaksi globalisoituneen maailman kontrasteja myös Pellen omakuvaksi. Vaikka levyn tähtiä olivat kaikki ne eteenpäin rynnivän maailman jalkoihin jääneet ihmiset, joiden tarinan Pelle tahtoi kertoa, kiteytyi albumi siihen vaellusviettinsä korventamaan nomadiin, jonka solidaarinen ja romantisoitunut pohjavire loi jokaiselle tarinalle tulkintakehyksen.

Brooklyn–Dakar oli pohjimmiltaan levy yhdestä kodittomasta miehestä, jonka koti oli koko maailma.

”Ja lähetät rakkautta
yöllä se on ilmaista
vastaanottaa sanoman suoraan ilmasta
sielu nomadin.”

Video ei ole enää saatavilla

VALIOJOUKKO

Pelle Miljoona OY – Matkalla tuntemattomaan (1981)

1980-luvun alussa kylmän sodan pulssi tuntui kaikkialla maailmassa. Kenties voimakkaimmin sen saattoi aistia Berliinissä, muurin jakamassa kaupungissa, jonka lähihistoria oli pyyhkinyt kaikki kaupungin varhaisemmat identiteettitekijät merkityskerrostumien melankolisiksi sivujuonteiksi. Tuollainen paikka kiinnosti taiteilijoita, jotka halusivat antaa kaupungin ristiriitaisen mutta samalla muusta todellisuudesta vapaan hengen tihkua ilmaisuunsa. Berliini hengitti omassa rytmissään ja tuossa rytmissä oli jotakin koukuttavaa.

Jos jonkun suomalaisen piti päästä levyttämän tällaiseen kaupunkiin, niin tietenkin Pelle Miljoonan. Moottoritien menestyksen siivellä mies lennätti OY:nsä legendaariselle Hansa-studiolle tekemään jatkoa sille, mikä oli sekoittanut jotakuinkin koko nuoren Suomen vain vuotta aiemmin. Matkalla tuntemattomaan ei koettanut kuitenkaan toistaa Moottoritien menestystä vanhoilla konsteilla, vaan vei OY:n musiikillista kehitystä itsetietoisesti eteenpäin. Se oli sekä sanoiltaan että säveliltään edeltäjäänsä lyyrisempi ja rohkeampi levy, jonka pehmeässä äänimaailmassa kaikui aivan uusi aika.

Muutos kiteytyi Pellen orientaatiossa. Jos Moottoritie oli vielä haikaillut maailmalle, pois arjen ahtaista puitteista, huokui Matkalla tuntemattomaan jo maailmalle päässeen ihmisen kosmopoliittista otetta . Levy sekoitti moneen tasoonsa niin elämänkatsomuksellista pohdintaa, geopoliittisia valtasuhteita, populaarikulttuuriin keräytyneitä vapauden sanomia kuin entistä runollisempaan muotoon pumpuloitunutta romantiikkaakin. Tämä kaikki oli tietenkin ajankuvaa, joka kiteytyi Vapauden huudon brutaalisti kaikuneeseen avaussäkeeseen:

”Kuka meistä tahtoo elää Jenkkien takapihalla?
Kuka meistä tahtoo asua Neukkujen etupihalla?”

Tämä oli se kysymys, josta Berliini muistutti maailmaa jatkuvasti – ja jonka ytimessä kaikui koko kylmään sotaan syntyneen sukupolven vaade muutoksesta.

Pellen laajakatseista sanomaa tuki Taskisen säveltyö ja koko yhtyeen soitannollinen ote. Koskettimet valtasivat entistäkin suuremman osan OY:n äänialasta ja mahdollistivat aikaisempaa syvemmän ja kumpuilevamman yleiskuvan. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut kulmien hioutumista. Esimerkiksi Vapauden huuto mylvittiin viidakkorumpujen päälle kuin Sielun Veljien esiasteeksi, ja nimikkokappaleen kitarat rouhivat kiitorataan syviä lähtökuoppia.

Kuitenkin levyllä oli roppakaupalla myös pehmeää kauneutta. Minä ja kosminen tyttöni, Ääni pimeydestä, Tiedän etten ole hullu ja Aika olivat jollakin tavalla ennustettavaa mutta silti uudenlaista Pelle Miljoonaa – puhumattakaan maalailevasta, futuristisestakin, päätöskaksikosta Berliini – Se elää. Levyllä oli täysin oma henkensä ja identiteettinsä, jota Pelle ei ole yrittänytkään myöhemmin toistaa.

Irti todellisuudesta ei Matkalla tuntemattomaan yleismaailmallisuudessaan, filosofisuudessaan ja kosmisuudessaan kuitenkaan ollut. Vaikka sen sanoma oli entistä idealistisempi, löytyi jokaiselle ajatukselle tunneperäinen juonne, joka yhdisti tekstit konkreettiseen elämään. Niinpä albumin tarjoama kokonaisvaikutelma oli voimakas. Jos Moottoritie oli kuunnellut maailman huutoa, huusi Matkalla tuntemattomaan jo mukana. Se vaati tiedostamaan ja herkistymään. Ja se teki sen kiihkeämmin, avarakatseisemmin ja laajasylisemmin kuin mikään Pellen aiempi levy.

Sanomansa albumi kiteytti huikeaan, vapautuneesti purkautuneeseen Aion unelmoida läpi elämän -julistukseen, joka sietäisi edelleen tulla tunnustetuksi kiistattomana Pelle-klassikkona siinä missä miehen ikonisemmat hititkin. Sillä tuossa laulussa oli kaikki, mitä maailmaan katsova nuori tarvitsi ympärilleen – suunta, vauhti ja suuri tunne:

”Aion tuntea rakkautta niin vahvana kuin mahdollista
aion seota maailman valoihin
antautua romantiikan pauloihin.
Vielä joskus aion soida kuin tuhat jousta duurisävelmää
sillä aion unelmoida läpi elämän,
läpi elämän.”

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona: Nämä päivät, nämä yöt (1982)

Pelle Miljoona OY:n paistatellessa suosionsa huipulla 1980-luvun alussa levy-yhtiö Johanna päätti koota yhtyeen singlesadon yksiin kansiin. Suurimmat hitit jätettiin kuitenkin koosteen ulkopuolelle. Niinpä vuonna 1982 koostettu Nämä päivät, nämä yöt on käytännössä b-puolikokoelma, jonka sisältöä ei löydy muilta pitkäsoitoilta paria hieman irralliselta tuntuvaa poikkeusta lukuun ottamatta: Olen kaunis -klassikko oli julkaistu jo Moottoritie on kuumalla, tosin eri versiona, ja Jalokiviä yössä -kappaleen inttävä kertosäeteema junnasi Rakkaudesta elämään -levyn (1981) loppukaneettina.

Vaikka kokoelmalle poimittiin myös 1980-bändin kanssa nauhoitettu Intiaanikesä (jolla Rubberduck Jones ei suostunut soittamaan, koska piti laulua niin kehnona), painottui otos ennen kaikkea OY:n aikaiseen materiaaliin. Kappaleiden väliset ikäerot jäivät olemattomiksi, joten levy muodostui varsin yhtenäiseksi dokumentiksi Pelle Miljoonasta uuden aallon laineilla. Laulut soivat pehmeinä mutta kiihkeinä, sanoitukset syleilivät maailmaa pikemminkin kuin iskivät piikkeinä ihoon, ja kitarat tekivät tilaa Taskisen koskettimille.

Levyltä välittyvä tunnelma oli tullut tutuksi jo OY:n pitkäsoitoilta. Niinpä kukaan tuskin yllättyi, kun Pelle julisti Sodoman pojassa maailmaan heitetyn avara-aistisen nuoren itsevarmuudella:

”Mun elämä on mun oma juhla
ja tunnen kuinka se muhun intohimoaan tuhlaa”.

Tämä oli myös Nämä päivät, nämä yöt -albumin ensisijainen tulkintakonteksti; elämänjanon ja viettien hurja globaali karuselli.

Vaikka levylle mahtui muutama väkinäisempi kokeilu – etunenässä erikoinen Kerjäläisooppera-käännös Puukko-Mack – muodostui Nämä päivät, nämä yöt erinomaiseksi kokonaisuudeksi, joka osoitti Pelle Miljoona OY:n kätkeneen singlejensä pimentoihin melkoisia helmiä. Esimerkiksi hurmiollinen nimikkokappale sekä dylanilainen Rakastavaisten laulu ovat vakuuttavia näyttöjä yhtyeen tuolloisesta perustasosta, ja levyn päättävät Ne päivät ovat taas täällä ja Kuolemaantuomitun laulu lukeutuvat dramatisoidussa elämänjanossaan edelleen Pelle Miljoonan tuotannon ehdottomaan kärkeen.

Onkin ihmeellistä, että Nämä päivät, nämä yöt -kokoelmasta ei ole tähän päivään mennessä otettu uusintapainosta, vaikka Pellen back-katalogi on muuten siirretty varsin kattavasti laseraikaan singlebonuksineen. Kätketyn aarteen glooria tuo levylle kuitenkin aivan omanlaisensa auran. Sellaisen, joka vaatii hiljentymään kokonaisuuden edessä ja herkistymään niille nyansseille, joita se Pellen artistikuvaan tarjoaa.

Sillä tällä kokoelmalla on oikeastaan läsnä kaikki se, mitä yleisotsikko Pelle Miljoona saattoi 1980-luvun alussa tarkoittaa.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Linnunlaulu – Tule kotiin Johnny (1987)

Jokaiselle artistille tulee suuren suosion jälkeen alamäkensä; aika jolloin vanha ilmaisu ei enää kanna mutta uusi suuntakaan ei tahdo löytyä. Pellellä nämä vuodet osuivat 1980-luvun puoliväliin, jolloin mies poti uransa komeettamaisen alun jälkitauteja. Satunnaisista kohokohdista huolimatta tuota aikaa tuntui leimaavan äänensä ja näkemyksensä kadottaneen taiteilijan epätoivoinen juoksu uuden johtotähden perässä. Kun Pelle ei täysin osannut luottaa itseensä ja sanomaansa, ei muidenkaan ollut helppo uskoa niihin.

Etsimisen aika kesti noin kolmen levyn verran. Sitten palaset asettuivat yhtäkkiä siististi paikalleen, kuin osoittaakseen, ettei vika ollut koskaan ollutkaan paloissa itsessään, vaan summittaisissa koontiyrityksissä. Tuskin levyn nimi tähän viittaa, mutta vuonna 1987 julkaistu Tule kotiin Johnny tuntui huokuvan ilmaisuvoiman uutta löytymistä, paluuta johonkin tuttuun. Harhailtuaan maailmalla vailla johtotähteä Pelle löysi jostakin voimaa, jonka turvin hän löi pöytään pitkästä aikaa tasalaatuisen ja tasapainoisen levyn. Sen täytyi tuntua hyvältä.

Ehkä kiitos kuului Pellen tuolloiselle yhtyeelle, lyhytaikaisen Miljoonaliigan pohjalta kootulle Linnunlaululle, jossa jo 1980:n ajoilta tuttu kitaristi Stefan Piesnack sai rinnalleen Repa Rantsilan rumpuihin ja Tero Siitosen bassoon. Linnunlaulun sointi oli tiivis, moderni ja uudenlainen, mutta samalla sopivan lämmin ja monialainen. Kaikesta päätellen myös kemiat osuivat yksiin. Linnunlaulu oli Pellen ensimmäinen kokoonpano, joka onnistui levyttämään kaksi peräkkäistä levyä samalla miehistöllä.

Musiikillisesti Tule kotiin Johnny hahmottui Pellen tuotannon 1980-lukulaisimmaksi, ehkäpä myös lähimmäs Suomi-rockin väljää yleiskäsitettä kulkeutuneeksi albumiksi – esimerkiksi Jimi Suménin ja Jay Havannan kanssa levyn etiäiseksi koottu kaunomielinen Kyynelhelmet olisi voinut istua pienin muutoksin jopa Dingon katalogiin. Kuitenkin Pelle säilytti kaikuvien rumpujen ja suurten kitaroiden äärellä myös oman identiteettinsä. Hänen katseensa vaelsi suurten kaupungin reunoilla ja kauempana, maailmalla; kaikkialla missä ihmiset olivat pieniä, eksyneitä, yksinkertaiset viisautensa hukanneita.

Varsinaista heikkoa lenkkiä levyltä ei löytynyt, vaikka ATK-ajan uutta ihmistä kuvaileva Genius Data tai jokseenkin mielikuvituksettomaan yhteislauluun houkutellut Yhdessä määrittyivätkin oman aikansa likilaskuisiksi oikuiksi. Kaikkialla muualla Pellen ihanteet kasvoivat musiikillisen kajaalin läpi kuin ruusut, voittaen puolelleen kappale kappaleelta. Jälki oli niin vahvasti artistin itsensä näköistä, ettei edes Poika ja UKK:n yllättävään naivismiin ollut mahdollista mieli suhtautua nuopeasti.

Puhumattakaan niistä lauluista, joissa elementit loksahtivat täydellisesti paikalleen. Maailman aineettoman kauneuden perässä tunnelmoinut Leijuva asia ja lähiörealismin hienovaraiseksi romantiikaksi kääntänyt Valuva taivas olivat todellisia taidonnäytteitä, joita Pellen levyiltä ei ollut hetkeen löytynyt. Kaiken kruununa soi kuitenkin Piesnackin säveltämä hauras Auringonlaskun lapset, jonka ydinlauseet pysäyttivät yksinkertaisuudessaan kerta toisensa jälkeen:

”Kaukaa horisontin takaa
syntymättömät sukupolvet huutavat:
Säilyttäkää vähän elämää
niille jotka jälkeenne tulevat”

Pitkästä aikaa Pelle oli tehnyt levyn, jolla oli annettavaa noillekin sukupolville.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona – Rauhan aika (1990)

Kun 1970-luku vaihtui 1980-luvuksi, Pelle Miljoona ennusti ja vaati muutosta, avoimempaa maailmaa ja uutta kuvaa ihmisestä. Vuosikymmentä myöhemmin mies herkistyi jälleen ajalliselle saumakohdalle ja tarttui ilmassa väreilevään muutoksen laaja-alaisemmin kuin muutamalla aiemmalla levyllään. Linnunlaulun henkilökuvallinen kerronta vaihtui yleismaailmalliseen pohdintaan ulkopuolisuuden tunteista, elämän kulumisesta ja ihanteiden määrittelyn tarpeesta.

Ja pilkottihan sieltä täältä rakkauskin, itse koettuna, itse elettynä, kaipauksella höystettynä.

Syntyi Rauhan aika, Pellen kypsin laulaja-lauluntekijälevy. Albumin yleisilme oli varsin akustinen ja välitön, vaikka mukaan mahtui myös jämäkkää vyörytystä ja tyylilajileikittelyä. Tuekseen Pelle oli koonnut uuden bändin, joka mahdollisti laulujen vaatiman monipuolisuuden. Kielisoittimissa Puka Oinonen loi monenlaisia kudelmia tarinoiden ympärille ja rummuissa nuori Sami Kuoppamäki toi aivan uudenlaista elastisuutta Pellen rytmiikkaan. Bassossa jatkoi Linnunlaulussakin soittanut Tero Siitonen, jonka tyylitajun päivittynyt ilmaisu toi aivan uudella tavalla esille. Studiokokoonpano tartutti nauhalle tiivistä ja musiikin lähtökohdat hyvin sisäistänyttä soittoa, joka taipui niin reggaen, suobluesin, boogie-bassottelun kuin etnisten sävyjenkin vietäväksi.

Huolellinen ja monikerroksinen yleisilme – löydettiinpä levylle vielä urkuja ja puhaltimiakin – ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että musiikista olisi kuollut kapina. Päinvastoin. Rauhan aika oli sanomaltaan väkevä levy, joka tunnusti väriä ja kantoi huolta niin ihmisestä kuin maapallostakin. Avoimimmin Pelle artikuloi ihanteensa Che Guevaran perintöä kiitelleellä Chellä, joka julisti kapinallisen unelman elävän, vaikka maailma sen välillä unohtaakin. Tuota unelmaa Pelle tahtoi vaalia; sytyttää kipinöitä, valaa uskoa, saada ihmiset luottamaan muutokseen. Uuden vuosikymmenen oli mahdollista tarkoittaa taas uusia ihanteita.

Pohjan unelmille loi aikalaiskritiikki, joka kohdistui jähmettyneeseen yhteiskuntaan ja aikakauden pinnallisuuteen. Uhkaavimman muotonsa Pellen herättelyliikkeet saivat nimikkokappaleessa, jonka monumentaalinen sanoma ammensi oppinsa historian tapahtumaketjuista. Maailman väristessä Persianlahden sodan äärellä Pelle loi niin aikojen kuin paikkojenkin läpi iskeviä leikkauksia, jotka muistuttivat kaiken väliaikaisuudesta sekä maailman hauraudesta ja mielivaltaisuudesta. Vaaniva soitto tuki sanoman voimallisuutta. Pienimuotoisena balladina ja kauniina tuokiokuvauksena liikkeelle lähtenyt laulu kasvoi lopulta peräänantamattomaksi hälytyshuudoksi, joka tahtoi ravistella hyvinvointinsa keskelle turtuneita ihmisiä:

”Ystäväni, ootko tajunnut lainkaan
olet saanut elää rauhan aikaa”

Levyn ei ollut kuitenkaan tarkoitus pelotella. Vaikka esimerkiksi Hullujen unelmien ja Kosmisen bluesin kaltaiset pohdiskelevat kappaleet kertoivat henkisestä kodittomuudesta ja ihanteensa kadottaneen ihmisen haikeasta tyhjyydestä, huokui Rauhan aika myös ihanteisiin luottanutta toivoa. Kun kevät taas saa ja Pieni Luojan lintunen olivat tavattoman kauniita ja rakastuneita tunnustuksia, Gringo ratsastaa jälleen jonkinlainen seesteinen sovinnonteko oman levottomuuden kanssa ja Lapsuuden kesä avarasydäminen onnentoivotus niille, joille maailma on vasta avautumassa.

Vakavamielisenä mutta seesteisenä levynä Rauhan aika kuvasi myös Pellen oman perspektiivin muuttumista. Alkava vuosikymmen merkitsi hänellä – ainakin numeraalista – keski-ikäistymistä. Levy tuntuikin syntyneen pysähdyksen tuloksena, oman itsen uutena kalibroimisena suhteessa ympäröivään maailmaan. Siihen lähes kaikki albumin laulut palautuivat, kauniina ja avoimina, henkilökohtaisina mutta yleistettävinä.

Ei ihme, että levy ei tunnu tyhjenevän koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Rockers – Setä Samulin sirkus (2004)

Pelle Miljoona on ollut kautta uransa häkellyttävän tuottelias muusikko. Siksi miehen diskografiaan 2000-luvun alussa piirtynyt kolmen vuoden lovi tuntui ihmeelliseltä – olkoonkin että näennäisen taukonsa aikana mies levytti kolme pääsääntöisesti vanhasta materiaalistaan koostunutta levyä ja kirjoitti höysteeksi yhden romaanin. Uuden Rockers-materiaalin suhteen takki vaikutti kuitenkin tyhjältä. Epätasaisen Tee itselles elämä -albumin (1999) jälkeen hiljaisuus tuntui jopa oireelliselta. Olivatko vuodet ottamassa hiljalleen yliotteen viittäkymmentä käyvästä miehestä?

Eivät tietenkään olleet. Hengähdettyään hetken Pelle löi pöytään yhden monipuolisimmista ja – jos ilmaus Pellen kohdalla sallitaan – kypsimmistä levyistään. Jo kabaree-jazzilla käynnistynyt avausraita kertoi, että käsillä oli jotain syventymisen arvoista. Lähes ivailevan sulavasti soljuneen pohjan päälle alkoi putoilla nenäkkäitä ja raadollisia havaintoja Yhdysvaltain ulkopolitiikan muodoista ja vaikuttimista. Teltan reunapressu raottui lause lauseelta ja kohta näytös olikin täydessä vauhdissa. Setä Samulin sirkus oli saapunut kaupunkiin.

Levy esitteli mainiossa vireessä olevan Pelle Miljoonan. Mies otti jälleen kantaa ajankohtaisiin teemoihin joko maailmanpolitiikan ja -talouden tirehtöörejä ulkopuolelta nälvien tai näiden maakarien valtapelien tallomia ihmisiä esitellen. Teemat olivat kunnianhimoisia; sirkuksen estradilla pyörähtivät niin tyhjentyneiden teollisuuspaikkakuntien suomalaiset, vainojensa pitkää historiaa purkavat juutalaiset kuin napalmisodan jakojäännöksiä laskevat vietnamilaisetkin. Ja tietenkin näiden muotokuvien summana Pelle itse.

Kuten tavallista, kertomuksista löytyi liioittelevia ja naiiveja elementtejä, kuten avosydämisestä ja idealistisesta kerronnasta aina. Silti laulut pakottivat pysähtymään 2000-luvun ajankuvan eteen. Samalla kun Setä Samulin sirkus ruoti maailmaa, se teki myös mietteliästä tiliä sen kanssa. Jos esimerkiksi Brooklyn–Dakar esitteli ihmisiä ulkoapäin, on Pellellä Setä Samulin sirkuksessa tiivis ote myös sisimpäänsä. Levyn kulminaatiopiste olikin sisäistä rauhaa ja olemassaolon nöyrää tyytyväisyyttä tyylikkäästi huokunut Ison pomon suojeluksessa, jolla Pelle äityi yhteen hienoimmista laulusuorituksistaan. Vaikka miehen kurkku oli käheä ja ääni lopussa, sai hän sen täyteen sävyjä ja tunnetta. Vaikuttavan tulkinnan taustalla Rockers tavoitti lähtemättömästi sanojen tavoitteleman ykseyden tunnun.

Niin, Rockers. Vaikka levyllä oli rockia vain nimeksi, ylsi Vänni Väänäsen, Puka Oinosen ja Tero Siitosen muodostama yhtye ehkä parhaaseen suoritukseensa. Se soitti sävykkäästi ja hitsautuneesti, halliten kierrätystyylilajit kapakkajazzista klezmeriin ja huokuen aitoa innostusta osaamisensa äärellä. Ironista kyllä, tyhjäkäynnille Rockers tuntui ajautuvan vain sähköisimpien rock-palojen aikana. Tukea kolmikko sai satunnaisissa kappaleissa vierailleelta Manta Hänniseltä, joka lumosi vuoroin viulullaan, vuoroin taustalaulullaan. Hännisen kohtalokas ääni nosti esimerkiksi Renaldon ja Claran epäsuhtaisen rakkaustarinan aivan uudelle tasolle.

Kaikkiaan Setä Samulin sirkus kipusi Pellen 2000-luvun tuotannon kärkisijoille rikkaalla musiikillaan ja kunnianhimoisilla aiheillaan – täysin riippumatta siitä, milloin sanat, sävelet tai tulkinnat osuivat napakymppiin ja milloin jonnekin taulun reunamille. Sirkusesitys oli pakahduttava, vaikuttava ja koskettava, ja täynnä hahmoja jotka tuntuivat vierainakin jollakin tavalla tutuilta.

Tämän esityksen aikana ei tehnyt kertaakaan mieli nauraa koko sielunsa avanneelle Pellelle.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona Unabomber – Unambomber! (2007)

Yhteiskunta muuttuu pintatasolla nopeasti. Samoin populaarikulttuuri. Pinnan alla vaikuttavat kuitenkin pitkäikäiset rakenteet ja jatkumot, jotka unohtuvat usein aikojen henkiä ja ainutlaatuisuuksia hektisesti etsivältä kulttuurikeskustelulta. Siksikin tarvitaan Pelle Miljoonan kaltaisia pitkän tien kulkijoita, jotka puhuvat uusista ilmiöistä vanhoilla termeillä paljastaen siten muutosten näennäisyyden. Sillä monet asiat voi tulkita täysin relevantisti vanhoistakin sapluunoista käsin. Niin vähän ihminen pohjimmiltaan kehittyy, vaikka maailma hänen ympärillään muuttuisikin.

Ehkä siksi Pellen pitää tehdä kerran vuosikymmenessä dogmaattinen paluu juurilleen, suoriin sointuihin ja vielä suorempiin sanoihin. 2000-luvulla tämä paluu kantoi nimeä Unabomber. Todettuaan Rockersin trippimittarin täyttyneeksi – ja rockin kadonneen yhtyeen soitosta – Pelle pestasi rinnalleen kitaristi Jukka Melametsän ja basisti Shadoun, ja kirjoitti levyllisen kiertelemättömintä ja vihaisinta musiikkiaan sitten vuoden 1996 Juuret-albumin. Unabomber! oli purkauksen kaltainen katsaus maailmaan, jossa tuloerot, suvaitsemattomuus, itsekeskeisyys ja välinpitämättömyys kukoistivat ja normit kaventuivat.

Kuten levyn päätösraita WTC-paranoia osoitti, Pelle ei tuntenut tätä maailmaa enää omakseen. Ja juuri vieraan maailman keskellä hän saattoi hakeutua yhteen hedelmällisimmistä asemistaan; ulkopuoliseksi, tarkkailijaksi, osoittelijaksi.

Pellen huutama sanoma ei ollut kaunis. Mies rakensi levyllä historiallisia kaaria Auschwitzista Guantanamoon ja otti jyrkästi kantaa globaaliksi levinneeseen epäluulon verkostoon, jonka kiinnekohdat olivat kaikkialla länsimaisen territoriaalisuuden hermokeskuksissa. Ja hän ruoti Suomea, jossa yhä useampi jonotti hiljaa leipäjonossa samalla kun hyvinvoiva enemmistö erkaantui todellisuudesta. Oravanpyörä pysähtyi vain satunnaisesti, milloin hermoromahdusten (Juppi flippas), milloin elintasojohdannaisen todellisuuspaon (Rinkkakansa tulee) ja milloin, onneksi, rakkaudenkin kangistamana (Tytär Siionin). Unabomberin kuvaama maailma näytti umpikujaan johtavien käytävien labyrintiltä, eikä Pellekään tuntunut löytävän sille tällä kertaa vaihtoehtoja, vaikka seisoi viimeiseen asti vastarinnassa.

”Kaikki on myynnissä paitsi mä ja mun knallipäinen aasi”, mies huusi viimeisiä kapinallisia säkeitään kaoottiseksi puuroutuneen aikakauden keskellä, mutta joutui lopulta jäämään alistuneena kotiinsa. Vain siellä hän oli suojassa.

Unabomberin musiikki seurasi sanomaa terävästi. Yhtye soitti äkäisesti ja kolistellen, mutta myös nyanssirikkaasti. Levyn äänimaailma oli yllättävänkin lavea triomuotoisen punk-yhtyeen tuottamaksi, ja etenkin Melan kitarointi toi touhuun valtavat määrät väriä. Lauluosuuksissa Shadoun härski ja ilkeä kähinä täydensi mainiosti Pellen vetreää luentaa. Näin syntyi tasalaatuinen kokonaisuus, jossa pakettia vietiin välillä huolettakin iskelmärockin tai skan suuntaan ilman että yläotsikko kyseenalaistui missään vaiheessa. Kaikesta kuuli, että Unabomber oli liike, joka Pellen täytyi ottaa voidakseen asemoida itsensä uudestaan.

Unabomberin sylkemä kuva 2000-luvusta oli tympeä ja kärjistynyt. Pelle luonnosteli sitä spontaanein, tyylitajusta piittaamattomin ja kömpelöinkin lausahduksin. Mutta juuri tämä karkeus, jopa ajoittainen fundamentalismi, oli levyn vahvuus. Pellen teksteissä oli pelkistettyä rehellisyyttä, joka pakotti katsomaan ilmiöitä suoraan kasvoihin. Yhteiskuntaa ei voinut paeta kauniiden sanamuotojen tai etääntyneen tärkeilyn taakse. Mitä pidempään kuvaa katsoi, sitä auliimmin oli myönnettävä, että Pelle taisi olla oikeassa. Tältä maailma oikeasti näytti niiden silmiin, joiden oli pakko kohdata se.

Se oli myyty hämmästyttävän halvalla.

Video ei ole enää saatavilla

KESKILUOKKA

Pelle Miljoona & Avoimet ovet – Rakkaudesta elämään (1981)

Moottoritien suosion ollessa kuumimmillaan Pelle sai Atte Blomilta studioaikaa voidakseen ottaa projektiluontoisesti etäisyyttä yhtyetovereihinsa. Hän kokosi taustalleen Avoimet Ovet -kokoonpanon, kirjoitti nipun hurmosmaisia protestilauluja ja lähti näine eväineen kiertämään Suomen kouluja. Kiertueen synkeästi irvistävä nimi oli ”Sienipilven varjossa”, eikä sen sanoma päästänyt nousevaa nuorisoa helpolla.

Avoimien Ovien ohjelmiston pohjana oli aiemmin kuulematon materiaali, joka päätyi myös Rakkaudesta elämään -levyn rungoksi. Nämä kappaleet rakensivat Pellen ehkäpä kunnianhimoisimman sanoituskokonaisuuden, jossa humanismin ja pasifismin kaltaiset ideologian yhdistyivät monitahoiseen elämänkatsomukselliseen ja yhteiskunnalliseen pohdintaan. Pelle innosti, julisti, vetosi, kärjisti ja loi omaleimaisia semanttisia asetelmia. Käsittelyn mittakaava oli yleismaailmallinen; laulujen teemat ulottuivat aina Euroopan olemuksesta historian luonteeseen ja ihmisyyden metatasoista vallan rakenteisiin.

Jälkikäteen kuunneltuna kavalkadi on ennen kaikkea huikea ja terävä ajankuva, vaikka perspektiivi on koko ajan universaali ja yliajallinen. Levyllä soi koko se kylmän sodan luoma ilmapiiri, joka purkautui 1980-luvun alussa rauhanliikkeenä, vihreän aatteen politisoitumisena ja uudenlaisena sosiaalipoliittisena diskurssina. Näissä keskusteluissa ei säästelty suuria sanoja tai dramaattista retoriikkaa. Rakkaudesta elämään oli jo nimensä mukaisesti manifesti, jota paaluttivat iskulauseet kuten Joskus tulee aika maksaa takaisin, On aika laulaa, tanssia ja kasvaa, tai Vielä jossain on rakkautta.

Vaikka levyn sanoma oli raskas ja kaunopuheisessa asussaan paikoin kömpelökin, loi Pelle levyllä aatteellisen kokonaisuuden, josta löytyy ammennettavaa edelleen. Katsoin tänään ajan peiliin oli lähes elokuvallinen tutkielma ihmiskohtaloista, joilla aikakauden henki leikki. Avoimet ovet puolestaan pursusi tahtoa kääntää aikalaiskritiikki mahdollisuudeksi luoda jotakin uutta. Ja albumin helmenä Euroopan valot hahmotteli profeetallisen kuvan maanosasta historiansa raadollistumana. Laulussa Pelle vangitsi oireellisen tarkasti kehityksen, joka yllätti koko eurooppalaisen poliittisen eliitin housut kintuissa vain kymmenisen vuotta myöhemmin:

”Itä tahtoo länteen paeta
länsi yli aistien kadota”.

Vaikka Rakkaudesta elämään on monessa suhteessa Pellen kiinnostavin ja yleispiirteisyydessäänkin omakuvallisin levy, on se myös jollakin tavalla tahmea ja raskaasti sulava. Kappaleisiin on vaikea muodostaa suoraa kiintymyssuhdetta. Vaikka kovan luokan muusikoista koottu Avoimet Ovet soitti tarkasti, tehokkaasti ja Vando Suvannon rytmi-iloittelun myötä jopa leikkisästi, jäi levy musiikillisesti puolitiehen. Pellen sävelkynä oli täysin alisteinen sanoituksille ja kappaleiden pituus tuntui korostavan niiden yksitotisuutta. Sovituksellinen kunnianhimo paikkasi puutteita vain osin.

1970-lukulaisen folkin ja progen lähestymistapoja uuteen aaltoon yhdistänyt kokonaisuus oli toki lähtökohtaisesti kutkuttava, ja paikoin Pelle onnistui viemään kokonaisuuden komeasti maaliin saakka. Etenkin Heart of Gold -huuliharpun raahaama Euroopan valot sekä Avoimien Ovien nimikkolaulu ovat edelleen täysin vastaansanomattomia esityksiä.

Vaikka Rakkaudesta elämään oli hieman osiaan pienempi levy – suurten tavoitteidensa varjoon jäänyttä musiikkia – lukeutuu se niihin Pellen albumeihin, jotka jokaisen pitäisi kuunnella ainakin kerran, syvällä ajatuksella. Ajankuvana levy piirsi nimittäin samankaltaista paneutunutta ja kiinnostavaa jälkeä kuin suomalaisen undergroundin klassikot vuosikymmentä aiemmin, vaikkakin täysin toisin keinoin.

Ja levyn sanomahan ei ole vanhentunut hetkeäkään, vaikka ilmaisutavat ovat jääneet kiinni syntyvuosiinsa.

Kuka siis tohtisi kiertää nykykoulut, kohdata oppilaat silmästä silmään ja kysyä vastausta vaatien, uskaltavatko he ottaa ”ajan haasteen vastaan”? Ehkä vain Pelle itse.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona OY – Radio Kebab (1982)

Maineikkaan OY:n viimeiseksi jäänyt levy oli jo kaukana kaikesta siitä, mistä Pelle oli tullut muutamaa vuotta aikaisemmin tunnetuksi. Uuden aallon ja postpunkin mainingit hyökyivät Radio Kebabin taajuudella niin mittavina, että on vaikea uskoa albumin ilmestyneen vain kaksi vuotta Moottoritien ja kolme vuotta Pelon ja vihan jälkeen. Vaikka musiikillinen kasvu oli ollut luontevaa, oli kaikki tapahtunut myös äärimmäisen nopeasti. Siihen nähden Radio Kebabiakin voi pitää huomattavan onnistuneena levynä.

Ennen kaikkea albumi ilmensi Ari Taskisen huikeaa varttumista yhtyeen kapellimestarina – jos kohta soi samalla myös loppusoittona Pellen ja Taskisen musiikilliselle yhteistyölle. Levyllä lähes kolhon futuristinen äänimaailma ja rytminkäsittely yhdistyivät paikoin pakahduttavan kauniisiin melodisiin harsoihin ja elokuvallisiin draamankaariin. Kaiken pohjalla sykki konemaisen jähmeä rytmi, jonka parissa OY:n rumpujakkaralle istahtanut, Avoimista Ovista tuttu Vando Suvanto teki persoonallista ja ihailtavaa jälkeä.

Sekoitus oli mielenkiintoinen, varsinkin kun rujon ja kauniin väliselle rajapinnalle istutettiin Pellen lähes soinnittomaksi käheytynyt ääni. Kokonaisuutta ei ollut helppo niellä, mutta valtaansa Radio Kebab osasi ottaa, joskin vaivihkaa. Ensimmäisellä kierroksella korviin tarttuivat äänimaailman vieraantuneisuus ja Pellen paikoin inhorealistisetkin sanoitukset, toisella yrittämällä aukesi levyn pohjimmainen kauneus, ja kolmannella nämä elementit hitsaantuivat sopivan suurpiirteisesti yhteen. Sen jälkeen albumin pariin teki oudolla tavalla mieli palata tämän tästä, vaikka sitä ei voinut suurin surminkaan laskea Pellen kärkituotantoon.

Ilman kauneuttaan Radio Kebab olisi kuitenkin ollut liikaa. Nimenomaan harkiten pintaan päästetty romanttisuus voitti puolelleen ja oikeutti kaiken rumuuden ympärillään. Et koskaan uskonut, Katso meidän maailmaa ja ennen kaikkea puhdasta välittämistä huokunut Sinä puhkaisivat levyn kukkaan juuri niillä hetkillä kun yleissoinnin kolhous alkoi kaataa seiniä niskaan. Niiden säteilyssä myös junnaavat voimapalat kuten Tanssi tämä tanssi ja klassisella ”Jeesus oli anarkisti / Jeesus oli mun sankari” -rivillä terästetty Jos Jeesus olisi täällä tänään saivat ylleen kiehtovan auran. Jos OY tiesi hajoavansa tämän levyn päätteeksi, se oli päättänyt lähteä tyylillä ja kuvia kumartamatta.

Radio Kebabin tavoitteena oli puhua suorin sanoin, mutta jättää ilma sakeaksi kysymyksistä. Siinä levy onnistui erinomaisesti. Lähtökohdistaan se kertoi vain vähän ja Pellen tulevaisuudesta tuskin sitäkään. Tällaista tinkimättömyyttä oli pakko arvostaa.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona – Jos… (1984)

Ei liene turhan dramaattista väittää, että Pelle kynti 1980-luvun puolivälin tietämillä uransa aallonpohjaa. Maineikkaan OY:n hiivuttua aikakautensa hämärään mies purkitti uransa kenties kehnoimman levyn, väkinäisesti folkahtaneen Laulavan idiootin (1983). Leirinuotion vielä savutessa mies kasaili ympärilleen uutta yhtyettä, Miljoonaliigaa, jonka ainoaksi pitkäsoitoksi jäänyt Enkeltenkaupungissa (1985) tuntui kuitenkin kielivän pikemminkin kadonneesta identiteetistä kuin uudesta röyhkeästä noususta.

Lyhyen suvantovaiheen ainoa valonpilkku oli vuonna 1984 ilmestynyt Jos… Levyllä Pelle ei yrittänyt leikkiä Suomen Dylania tai mäiskiä kliseisiä rock-sikermiä suurkaupungin varjoista. Sen sijaan hän antoi idealisminsa kukkia vapaasti ja heilua monenlaisten musiikillisten tuulten vietävänä. 1980-luvun jälkipunk kuvastui albumin pintaan lonksuvana tuotantojälkenä ja jyskyttävänä suurpiirteisyytenä, mutta ei kuluttanut kaikkea happea ympäriltään. Jos… jätti tilaa myös hiljaisille hetkille ja kauneudelle. Sellaisena levy kertoi, ettei Pellenkään olisi kannattanut etsiä itselleen uusia identiteettejä dogmeja luomalla. Kun musiikki valui vapaasti moniin uomiin, oli lopputulos paljon luontevampi.

Jos… oli läpeensä idealistinen levy, jonka tarinat Pelle maalasi häpeämättömän paksulla draamapensselillä. Levyllä beibi pukeutui mustaan ja tukahtui tuskaan, kapitalistisen Sodoma-Cityn asukkaat eivät uskoneet mihinkään, ja musiikin kuoltua soi vain Hiljaisuuden villi soundi. Näiden kielikuvien keskellä levyn tenhovoima perustui ennen kaikkea kuulijan kykyyn tai haluun samastua kappaleiden jyrkkärajaiseen estetiikkaan.

Tarttumispintaa kasvatti kuitenkin jyrkkäliikkeisten ääniliidokkien siiviksi kasvatettu musiikki. Albumin sovitukset olivat monipuolisia ja Stefan Piesnackin kitarat töhrivät pandakatseista kajaalia kappaleiden ympärille. Melodisestikin Pelle oli paremmassa iskussa kuin vuotta aiemmin. Säveltyö oli osin epätasaista, mutta koukkuja ja liisteriä riitti yhden albumin tarpeiksi.

Vaikka Jos… hahmottui ennen kaikkea rock-levynä, tarvitsi se kuitenkin ripauksen balladismia saavuttaakseen lopullisen tasonsa. Voimakkaimmin tunnetta julisti kulmikas Siunattu päivä, joka paljasti Pellen äänen kuluneen lähes olemattomiin, mutta joka soi juuri sen takia poikkeuksellisen vahvana ja sanomallisena. Sydänverensä todellisen värin levy paljasti kuitenkin Missä olet nyt -kuvaelmalla, jota Pelle lausui kadonneelle ystävälleen täysin irrallaan taustalla soivasta musiikista, hämmentävän avoimena ja kaikesta kyynisyydestä riisuttuna.

Kumpikaan näistä lauluista ei kuulunut miehen uran tähtihetkiin, mutta levyn kontekstissa ne olivat korvaamattomia. Sillä juuri ristiriidat ja kontrastit tekivät albumista Pellen pimeiden vuosien kiinnostavimman.

Siihen levyn nimikin ehkä viittasi.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Linnunlaulu – Sadepäivän ihmisiä (1989)

Vuonna 1989 Pelle Miljoona kirjoitti henkilökohtaista historiaa – hän levytti ensimmäistä kertaa pitkäsoiton täysin samalla kokoonpanolla kuin edellisen. Tule kotiin Johnnya varten kasattu Linnunlaulu (Pelle, Tero Siitonen, Stefan Piesnack, Repa Rantsila) oli osoittautunut tulikasteessaan erinomaiseksi ja ilmeisen vuorovaikutteiseksi tulkiksi Pellen musiikille, joten oli luontevaa jatkaa samalla miehistöllä eteenpäin.  Sadepäivän ihmisiä soikin tunnusomaisesti edeltäjänsä tavoin, mutta samalla sen ote oli sofistikoituneempi ja integroivampi. Levy oli kuin Johnnyn aikuinen isoveli; hioutunut ja harkittu, mutta yhtenäisyydessäänkin monipuolinen kokonaisuus.

Sellaisena se osoitti, että Pelle oli löytänyt lopullisesti kerran kadottamansa äänen, niin metaforisesti kuin konkreettisestikin. Sadepäivän ihmisiä perustui luontevasti soineeseen folk-vetoiseen rockiin, jota sävytettiin siellä täällä tunnelmallisemmin paloin tai kulman takaa iskenein reggae-välikkein. Sanoituksissaan Pelle keskittyi puhtaasti henkilökuviin. Sadepäivän ihmiset esittäytyivät varjoissa viihtyvänä kohorttina, jonka yllä leijui jatkuvasti melankolian pilvi. Tarinat ottivat kantaa niin yksinäisyyteen, syrjäytymiseen kuin Afganistanin sotaankin, mutta tottelivat yhtä yleisotsikkoa. Jokainen niistä oli pienten ja huomaamattomien puolella. Niiden, joiden kustannuksella maailma kirjoitti voittajien historiaa.

Koruttomista tarinoistaan huolimatta Sadepäivän ihmisiä tukeutui myös romantiikkaan, hetkien kauneuteen ja lopulta vapauden optimismiinkin. Etenkin nimikkokappaleen sanoma oli yksiselitteisen humaani ja huokui samaa unohdettujen välistä solidaarisuutta, jonka varaan Aki Kaurismäki on rakentanut ikimuistoisimmat elokuvansa:

”Laita itsesi kauniiksi vaan
illalla vien sut tanssimaan
ja tapaamaan ystäviä
muita sadepäivän ihmisiä”

Tukea laulu sai urbaanista rakkaudesta juopuneelta Kallion kuulta sekä päätösraidalta Spreijaan, joka lopetti levyn herkulliseen pikkutottelemattomuuteen häpäisemällä 1980-luvun hyvinvoinnin kulmakivet:

”Joo mä spreijaan sun nimesi pankin seinään
Ou jee, ja mä tiedän tääll on vielä elämää”

Ihminen tuli hätkähdyttävän lähelle myös muissa lauluissa. Etenkin Afganistanista palaavan sotilaan tuntoja kuvannut Dazvidanja Afganistan sekä hellämielinen Eleanor Rigby -mukaelma Laura Virtanen koskettivat syvästi asetelmiensa ilmeisyydestä huolimatta. Pellen sanoma oli vahva myös muualla, silloinkin kun se vetosi pikemmin järkiperäiseen omaantuntoon kuin varsinaisiin tunteisiin. Kasinoyhteiskunnan nurjan puolen avosydämisenä kuvauksena Sadepäivän ihmisiä kiilautuikin lähes edeltäjänsä rinnalle, vaikka levyn kappaleissa ei ollut aivan samaa iskevyyttä.

Sillä, niin kuin niin monella muullakin levyllä, Pelle lauloi jälleen ne laulut, joita kukaan muu ei huomannut esittää. Ja oikein korvin kuunneltuna hänen rujoimmissakin tarinoissaan soi linnunlaulu.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona – Kaikki muuttuu (1991)

Erinomaisen Rauhan aika -albumin jälkeen Pelle Miljoona jatkoi soolotuotantoaan kevyellä, lähes akustisella linjalla. Samaan aikaan kun Suomi sukelsi lamaan, Pelle upposi syvälle itseensä jättäen yhteiskuntakritiikin yllättävän kauas taka-alalle. Kaikki muuttuu oli ajattomasti pohdiskeleva, spiritualistinen ja osin lähes animistinenkin albumi, jota ympäröivät samaan aikaan niin fyysiseen ympäristöön tukeutuva realismi kuin täydellinen mystiikkakin.

Viitekehyksen albumille antoi jo avausraita Zen, Buddha, Yin & Yang, jossa Pelle lauloi vankkumattomasti sisäisen rauhan ja minuuden sisäistämisen puolesta. Näissä tunnelmissa kuljettiinkin sitten kautta levyn. Kuulijaa hellittiin seesteisillä kulkuritarinoilla, nostalgisoituneilla paikkasuhteilla sekä henkistyneillä tuokiokuvauksilla eri puolilta maailmaa. Kantavimmaksi teemaksi nousi ihmisen ja ympäristön ykseys, jota Pelle lähestyi monesta näkökulmasta – kansallisromanttisella Karjalaan-haikailulla jopa epäilyttävän sinisilmäisesti.

Vahvimmillaan Pelle oli levyn alkupuolella. Kun on yö ja Maa alla jalkain olivat tunnelmallisia katkelmia hiljaisista hetkistä, joille vain maapallo on kyllin ylevä kehys, Yli tuhat vuotta sitten karautti matkaan Pellen autenttisimpana Crazy Horse -mukaelmana, ja Dinosaurukset tulevat oli niin musiikillisesti kuin sanoituksiltaankin monikerroksinen ja kiehtova apokalyptinen kuvaelma maailmasta, josta teknologiausko on tehnyt hauraamman kuin koskaan. Yksittäisenä albumipuoliskona Kaikki muuttuu -levyn avaus oli yksi Pellen vahvimpia.

Kääntöpuolella yleistunnelma säilyi samana, mutta jäi paljon sirpaleisemmaksi. Vika ei ollut kuitenkaan notkeassa taustayhtyeessä, vaan hahmotelmamaisissa kappaleissa, jotka eivät onnistuneet rakentamaan tiivistä yhtenäistä identiteettiä. CD-painoksessa kokonaisuutta hämmensivät entisestään bonuspaloiksi asetellut singlejen kääntöpuolet Nojaa minuun ja Big Lama, joiden arkirealistinen tematiikka tuntui olevan eri maailmasta muun levyn kanssa. Tero Siitosen maukkaan bassokuvion kuljettama Nojaa minuun oli tosin sinällään aseistariisuva ja romanttinenkin uuden ajan köyhäläiskuvaus.

Vaikka Kaikki muuttuu hahmottui selvästi erottuvaksi yksikökseen Pellen diskografiassa, oli siinä samalla jonkinlainen välityön maku. Ikään kuin Pelle olisi tyhjentänyt levyllä mielensä ennen kuin – niin – kaikki muuttui. Levyn julkaisun aikoihin mies oli nimittäin löytänyt taas tiensä samalle treenikämpälle Tumppi Varosen kanssa, ja hänen 1990-lukunsa suuntaviivat alkoivat hahmottua jonnekin aivan muualle kuin akustisesti käsitellyn metafysiikan maailmaan.

Pikemminkin kuin uuden ajan alkua Kaikki muuttuu enteili sittenkin vanhan päättymistä.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Rockers – ABC (1993)

Vietettyään 1980- ja 1990-lukujen taitteen seesteisissä tunnelmissa Pelle päätti ottaa uuden suunnan. Hän sai Tumppi Varosen jälleen rinnalleen, nimesi uuden yhtyeensä ohjelmallisesti Rockersiksi ja valitsi musiikillisen tiensä seuraavaksi vuosikymmeneksi. Esimakua itsestään Rockers tarjosi jo ronskisti soineella Si Si Live -keikkatallenteella (1992), mutta vasta yhtyeen ensimmäinen studiolevy ABC paalutti suunnan lopullisesti.

Johtopäätös oli kyseenalaistamaton. Nyt Pellen oli taas aika rouhia ja metelöidä.

Paluu perusasioihin sinetöityi jo ABC:n ensimmäisillä sekunneilla. Si Si Liven jälkeen riveihin tulleen Havana Black -kitaristin Crazy Heiskasen kuusikielinen päästi ilmoille riemulla ja rämäpäisyydellään viiltäneen riffin, joka osoitti että takaisin ei ollut palaamista. ”Tänä iltana hurjat pojat Ladallaan / ajavat kaupungilla ja juovat kaljaa”, ilakoi Pelle. Edellisten levyjen hartaasta ja mietteliäästä otteesta oli vain vähän jäljellä. Rockers tuntui suorastaan nauravan sille.

ABC olikin raikuvan kitaran ja tanakan mutta suurpiirteisen komppauksen riemujuhlaa, jossa kierrokset olivat korkeat ja ihanteet selvät. Lisää viihdettä ja Vieraantumisen ABC pätkivät hyvinvoinnin illuusiossaan paistattelevan yhteiskunna, poikki ja pinoon, Rock ’n’ roll Baby lisäsi asetelmaan ripauksen tragiikkaa ja Tumppi täydensi paketin arkisen haaveikkailla rakkaustarinoillaan (Sä oot tähti, Kasvot ikkunassa). Valppaan otteen ja pätevien kappaleiden seassa I Fought the Law -käännös Rikoin lakia tuntui päälle liimatulta, tarpeettomaltakin, vaikka olikin mentaalisesti tärkeä muistutus yhtyeelle itselleen. Sen selvempää ohjenuoraa orkesteri ei olisi voinut itselleen ottaa.

Levyn lopulla kierrosmäärä sentään laski hieman. Äkäisen ja tiiviin kohkauksen jälkeen Pelle pysähtyi keskelle krapula-aamun irtonaista kiireettömyyttä (Hengissä), ja herkistyi sen jälkeen kaivamaan romantikon viittansa esiin. Sama maailma, jota mies oli suominut vain muutamaa laulua aiemmin julmaksi ja vieraantuneeksi, sai päätösraidalla sittenkin tunnustuksen:

”Kaunis on maailmain
untako on se vain
olen taas matkallain
tuntemattomaan”

Näihin sanoihin Pelle tiivisti ajatuksensa ehdottoman varmana siitä, että tuntemattomasta määränpäästä löytyisi roppakaupalla lisää sähköä ja riffejä.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Rockers – OK! (1994)

Nopeasti ABC:n jälkeen ilmestynyt OK! mieltyi monessa suhteessa edeltäjänsä sisaruslevyksi. Vaikka Crazy Heiskanen jätti kitaristin paikan Devil Virtaselle ja Ölli Hildénille, muuttui Rockersin kokonaissointi vain vähän. Yhtye oli toisella studioalbumillaankin korostuneen mutkaton rock-yhtye, joka suoristi kaarteet mieluummin kuin hidasti niihin tullessaan. Levyjä onkin vaikea olla tarkastelematta eräänlaisena vuoden sisällä ilmestyneenä tupla-albumina.

Mutta löytyi levyjen väliltä toki nyanssitasolla hahmottuva luonne-erokin. Siinä missä ABC oli korski ja häpeilemätön julkilausuma, määrittyi OK! identiteetiltään häilyvämmäksi, mietteliäämmäksi ja – kuten kansitaidekin kuvasti – jollakin tavalla edeltäjäänsä sinisemmäksi levyksi. OK!:nkin sydän löi rockin tahdissa, mutta kappaleiden pinnalta löytyi niin iskelmään kuin folkiinkin viittaavia sävyjä. Pellen paketti oli taas hajoamassa palmikoiviksi rönsyiksi, eikä siinä ollut mitään väärää.

Tyylillinen laveus oli nimittäin OK!:n valtti yhdessä muutaman huippuluokan kappaleen kanssa. Varsinkin levyn alku iski tehokkaasti. Globaalia kaukokaipuuta kuulaasti välittänyt Pandora vaihtui hetkessä Syksy ’78:n iskevään punk-muisteluun, ja Tumppi Varosen taivaansyvä Avaruuden alla vaihettui luontevasti rautalankaisen kaihoisaan Pikkupoika ja pikitie -ralliin. Valitettavasti kääntöpuolena oli joukko laiskempia sävellyksiä, jotka tekivät levystä edeltäjään epätasaisemman. Varsinkin Tumpin geneerinen rockaus kääntyi monta kertaa itseään vastaan, olkoonkin että vihaisten kitaroiden räyhäyttämä Kuuhullu oli erinomaisen verevä esitys.

OK!:n edetessä Pellekin lipsui avauskappaleiden tasosta. Hänen otteensa oli vuoroin pohdiskeleva, vuoroin vihainen ja lopulta suorastaan sovitteleva, mutta liian monesta kappaleesta kuulsi sävellystyön rutiininomaisuus. Keskitason alapuolelle laatu ei kuitenkaan laskenut, ja kiinnostavia hetkiä löytyi sopivasti läpi levyn. Etenkin dylaniaaninen Näet kaiken mun silmillä peilautui kutkuttavasti Pellen aiempaan tuotantoon. Kappaleen saattoi nähdä päivitettynä versiona Enää itkeä voit -tragediasta, mutta se rinnastui myös Nämä päivät, nämä yöt -kokoelmalla hurmanneeseen Rakastavaisten lauluun. Aivan kuin Näet kaiken mun silmillä olisi ollut tuon nuoruuden idealistisen rakkauden suloisenkatkera jakojäännös, jätetyn lannistunut jälkisana suhteelle, jonka taika oli sittenkin pikemminkin kuvitelmaa kuin todellista yhteyttä.

Pariskunta oli kasvanut, aivan kuin heitä kuvannut muusikkokin. Jokainen heistä oli löytänyt vaihtoehtoja. Siksi kaikki joutuivat luottamaan entistä enemmän vaistoihinsa ja valitsemaan aina uusia polkuja kuljettavakseen.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Rockers – Landella (1995)

Rockersin saatua moottorinsa kuumaksi oli aika järjestää kesäinen musiikkipiknik maaseudulla. Niinpä sähköisiä ABC:ta ja OK!:ta seurasi täysin akustinen ja luonnonmukanen Landella-albumi, jota varten Rockers-kokoonpano laajeni väliaikaisesti viisihenkiseksi. Pellen luottomuusikoksi 1980-luvun lopussa kasvanut Tero Siitonen löysi itsensä kitaran ja mandoliinin varresta, rumpuihin istutettiin puolestaan muun muassa Ballsissa ja Problems?:issa soittanut Sami Vettenranta. Tämä viisikko linnoittautui orimattilalaisen maatilan kammariin, potki buutsit jalastaan ja antoi musiikin virrata lävitseen.

Landella olikin spontaanin ja rentoutuneen kuuloinen levy, jolla kevyt lähestymistapa ei onneksi tarkoittanut puolivillaista toteutusta. Päinvastoin, musiikki soi kuin täyteläiseen ja sataprosenttiseen luomuvillaan kääriytyneenä. Yhtye soitti irtonaisesti mutta tarkasti, ja akustinen toteutus nosti lauluharmoniat pintaan aivan uudella tavalla. Levystä huokui kaikinpuolinen lämminhenkisyys, jonka takia siitä on vaikea olla pitämättä.

Landella on erinomaista mökkiseuraa, vuodesta toiseen.

Luonnonläheistä otetta kuvasti myös levyn materiaalirakenne. Peräti 20 laulun mittaan venynyt albumi sisälsi kahdeksan kokonaan uutta kappaletta, joiden rinnalle poimittiin sekä Pellen että Problems?:in materiaalia vuosien varrelta. Muutamien ilmeisimpien klassikoiden (Nuoret sankarit, Lanka palaa, Raitsikka oot, Tahdon rakastella sinua) lisäksi Landella dokumentoi varsinkin Pellen lähihistoriaa. Aikakausien ja yhtyerajojen iloinen hälveneminen toi leirinuotiotunnelman osuvasti lähelle. Tätähän se on, kun illan päätteeksi joku tarttuu kitaraan ja antaa laulujen tulla. Uutta ja vanhaa, rempseää ja seesteistä.

Hahmoltaan levy on suorastaan mainio – toisin kuin monien muiden rock-yhtyeiden akustiset katsaukset menneisyyteensä. Siitä huolimatta levyn käyttöarvo olisi ollut olennaisesti vähäisempi ilman Pellen ja Tumpin onnistuneita uusia kappaleita. Etenkin avausraitana soinut Alla vanhan Euroopan taivaan ja loppupuolelle kätketty Vieriessä vuosien huokuivat sellaista tyytyväisyyttä elämään, että Pellen kiukkuisimmat punk-vuodet tuntuivat enemmän kuin kaukaiselta muistolta. Tumppi vastasi näiden kappaleiden tiukkaan laatuhaasteeseen muun muassa erinomaisella Avain-teoksellaan.

Pelkäksi tunnelmoinniksi ei Landellakaan suostunut kuitenkaan tasaantumaan. Pellellä oli yhä asiaa, omalle sukupolvelleen ja tulevalle. Ole nuori, ole hullu, ole vapaa sisälsi riemukkaan, mutta jollakin tavalla haikean kehotuksen heittäytyä elämän vietäväksi. Laulun syvyys löytyi sen säkeistöistä, joissa Pelle kuvaili sukupolvien kaaria sekä unelmien ja illuusioiden karisemista terävänäköisesti ja kouraisevan empaattisesti. Samalla kappaleen kertojakulma oli oireellisen keski-ikäinen, isällinen, kaihoisakin. Levyn akustiseen ilmaisuun yhdistettynä se tuntui paljastavan Pellen todelliset kasvot.

Tähän oli tultu, ikinuori oli seestynyt, kulkuri löytänyt paikkansa. Hetken aikaa Landella tuntui Pellen omimmalta ja luontevimmalta itseilmaisulta.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Rockers – Juuret (1996)

Pelle Miljoonan liikkeitä on toisinaan vaikea ennustaa siitäkin huolimatta, että mies on pysynyt aina tunnusomaisen uskollisena ihanteilleen. Yhden jyrkimmistä harhautusliikkeistään taiteilija teki 1990-luvun puolivälissä. Kun akustinen Landella antoi ymmärtää miehen muodostaneen jo nostalgisen suhteen vanhoihin lauluihinsa ja solmineen seesteisen sopimuksen elämän kanssa, vei Pellen seuraava siirto aivan toiseen suuntaan. Rockers löikin jälleen trio-muotoisena sähköt seinään, nosti keskisormen pystyyn ja heristi sitä pinnallisuudelle, suvaitsemattomuudelle sekä ahneudelle. Heristyksen nimi oli osoittelevasti Juuret, ja sen väreinä kiilsivät musta, harmaa ja vaaleanpunainen.

Pelle olikin siis jälleen punk. Mutta nöyränä kuluneiden vuosien edessä. Sen sijaan, että Rockers olisi vyöryttänyt musiikkiaan nuoruuden innolla, yhtye turvautui rutiiniinsa. Trion soitossa kaikuivat The Clashin ja The Whon kaiut, mutta yhtä lailla se teki kunniaa Pellen lähihistorialle. Oman aikansa musiikilliseen ilmapiiriin Pelle Miljoona ei sitä vastoin ottanut kantaa. Juuret oli suoraviivainen ja harkittukin yskös, jossa Pelle valikoi kiukkunsa taustalle sen musiikin, jonka parhaiten osasi: vihaisen, ehdottoman, mutta samalla jokseenkin perinteisen rockin.

Levyn asenne huokui spontaanien, ohuiden ja hyökkäävien soundien ohella sen sanoista. Räksyttäessään moneen suuntaan Pelle osui paikoitellen lähelle napakymppiä, mutta toisinaan myös sektorin laitamille. Esimerkiksi paikallisradioiden onttoa viihteellisyyttä ravisteleva Plaa plaa plaa… tuntui valitsevan itselleen liian helpon maalin, ja EU-sotilaan sinkkiarkkuinen dramatiikka kuulosti jo synnyinaikanaan väkinäiseltä.

Mutta yhtä lailla Juuret pakotti yhtymään Pellen yhteiskunnalliseen näkemykseen. Suuret ikäluokat oli verevää sukupolvikapinaan kiihottamista, vaikka laulussa jäikin epäselväksi, mille sukupolvelle Pelle kapinakutsunsa osoitti. Rasisminvastainen Mari on onnellinen oli puolestaan täysin aseistariisuva hyväntuulen reggae, Pellen oma Ob-la-di, ob-la-da. Räyhäkkäimmillään maestro oli ilkeästi rynnineessä Perseelleen-kappaleessa, jonka riveihin Pelle kiteytti koko poliittisen sukupolvensa hämmennyksen kylmän sodan jälkeisessä maailmassa:

”Sosialismi meni perseelleen
EU menee perseelleen
Mä en tiedä mitä mä teen
Ehkä luen Pääoman uudelleen”

Juurissa oli kuitenkin myös kaunomielinen ulottuvuutensa. Syksy oli erillainen (sic) kaikui helposti hahmottuvaa hyvästijättöä, ja Tumpin kappaleissa soi jatkuvasti arkisen kaunis ja haikea vireensä. Loppujen lopuksi, vaikka Pellen yhteiskuntakritiikki oli suoraa reaktiota oleviin oloihin, ja Tumppikin pääsi lähiönuorten elämää koruttomasti kuvaavassa Kivipäissä alueellisen epätasa-arvon juurille, määrittyi levyn suhde viitekehykseensä osin humoristiseksikin. Kaks vanhaa punkkaria oli suoranaista hyväntahtoista pilkkaa sille nuoruudelle, jonka ehdottomuudesta oli jäljellä vain pieni katkeruus.

”Muistatsä kun piti lähteä liftillä Koijärvelle?
Sä aloit ryypätä, eikä ikinä päästy kehätietä pidemmälle.
Meni sekin kapina puihin, saatana,
mut viel me räjäytellään pankkeja”

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Rockers ­– Kolmen tuulen pesä (1998)

Jos Pelle Miljoonan 1990-luku pitäisi kiteyttää yhteen levyyn, saattaisin nostaa jalustalle Kolmen tuulen pesän. Levyllä ei ollut oikeastaan mitään, mitä Pelle ei olisi ehtinyt jo parin aikaisemman vuoden aikana tehdä, mutta silti albumille hahmottui selkeä paikkansa Rockersin katalogissa. ABC ja OK! olivat tuoneet kirpeät kitarat ja trio-soinnin Pellen ilmaisun ytimeen, Landella oli laventanut palettia luonnonmukaisiin sävyihin, ja Juuret oli ärjynyt edeltäjiään vihaisemmin. Kolmen tuulen pesä oli puolestaan synteesi näistä kaikista; ohjelmallinen, mutta rönsyilevä levy, joka tarttui niin aikaan kuin ikuisuuteenkin, rähisten ja tunnelmoiden.

Levyn yleissointi oli edeltäjiään monipuolisempi. Suuri kiitos tästä kuului kitaristiksi pestatulle Tatu Mannbergille, jonka blues-tausta löi läpi traditionaalisimmistakin rock-riffeistä. Mies onnistui kätkemään suoraviivaisimpaankin soittoonsa sävyjä, jotka tekivät standardimaisista kappaleista jollakin tavalla omaleimaisia ja itsensä kuuloisia. Kitara viilsi ja ulvoi, mutta osasi myös surra ja kujeilla. Sen varaan oli hyvä rakentaa johdonmukainen mutta monipuolinen kappalevalikoima.

Vähintään yhtä pidäkkeettömästi tanssi Pelle Miljoonan sanoituskynä. Aavistuksen yksiulotteisen ja osoittelevan yhteiskuntakritiikin sijasta mies antoi assosiaatioidensa lentää vapaina. Tuloksena oli toki muutamia Myrskytuuli Janen ja Jamaikan helmen kaltaisia sovinnaisuuksia, mutta myös värikkäimpiä ja odottamattomimpia mielleyhtymiä aikoihin. Kolmen tuulen pesästä välittyikin vahvana virtuaaliseksi ja hallitsemattoman globaaliksi karanneen maailman absurdius. Pelle tarttui arkailematta postmodernin kuvaston sattumanvaraisuuteen ja asioiden jatkuvasti päivittyviin merkitysyhteyksiin, ja loi niistä hulvattoman sekamelskan, jossa satellitti valvoi Laitilan viljavainioita, ruumissavut leijuivat Gangesin yllä, hotellipunkat valittivat vanhan huoran soundilla, friikki kytkeytyi internetiin huuhkaja päässään ja Jumala puhui taivaskanavalla.

Jostakin tuon kaaoksen keskeltä astui esiin Andy sanoen ”viddu mä vedin vaan”.

Syvimmän tasonsa Kolmen tuulen pesä saavutti kuitenkin tarttuessaan kauneuteen pelkäämättä kauneutta kuvaavien sanojen fraseologiaa. Esimerkiksi Mä vedin vaan… soi sävyrikkaana tilintekona menneisyyden kanssa ja päätösraita Halki yön valkoisen haikaili unenomaiseen ja kadonneeseen rakkauteen, joka oli ehkä ollut totta, ehkä ei. Upeimmilleen levy äityi Elokuun öissä. Haaveileva luontokuvasto yhdistyi sielun levottomuuteen helpohkojen kielikuvien avulla, mutta samalla täysin vastustamattomasti. Tällä helmellä Kolmen tuulen pesä sai hetkessä anteeksi muutamat köykäisemmät hetkensä ja väkinäisemmät kiskaisut.

Sillä Elokuun yöt saattoi olla täydellisintä ja rikkumattominta, mitä Pelle 1990-luvulla kirjoitti.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona Unabomber – Dharmapummi (2009)

Pelle Miljoonan sielussa väreilee aina pieni punk-henki, joka ulottuu vähintään metatasolla myös musiikkiin. Miehen vierailut punkin muotokielessä ja lietsovassa sanontamaailmassa ovat jääneet kuitenkin jokseenkin välähdysmäisiksi uran ensimmäisten vuosien jälkeen. Rockersin kanssa purkitettu Juuret tasaantui nopeasti Kolmen tuulen pesän sävykkääksi nelitahtirockaukseksi, ja samalla lailla Unabomberin yhteiskunnalliseen nuotioon heittämä bensiinikin roihusi vain yhden sinisen hetken. Kaksi vuotta Unabomber-debyytin jälkeen olivat muuttuneet niin yhtyeen kokoonpano kuin musiikillinen sisältökin.

Dharmapummi, Unabomberin toinen ja viimeinen levy, kurkottaa huomattavasti edeltäjäänsä useampiin suuntiin. Pelleä pitkin 2000-lukua avustaneen Manta Hännisen napattua yhtyeen basistin paikan Shadoulta Unabomber saattoi hahmottaa itselleen aivan uusia musiikillisia polkuja, ja levyä leimasikin paikoin suoranainen tyylileikittely. Dharmapummi ei peittellyt asenteellisuuttaan, mutta sulostutti sitä niin iskelmällisillä kuin mustalaisvaikutteisillakin sävyillä.

Olisiko levyllä ollut aiempaa suurempi ripaus huumoriakin?

Unabomber suoriutui tehtävästään tyylillä. Rock-trioksi orkesteri oli suorastaan häkellyttävän eklektinen, eikä mikään kappale sojottanut väkinäisesti kokonaisuudesta irrallisena. Balkanilaisittain voihkinut Katulaulaja eli suloisessa sovussa iskelmällisen Alakulontie 55:n kanssa, ja samaan kortteliin mahtuivat myös voimallinen Kivierämaa sekä hulvattomasti kohkannut 68. Yhtye säväytti myös kaihoisan yksinäisellä Kauan siitä aikaa on -kappaleella, johon Pellen ja Mantan aavemainen duetto loi aivan omaa lumoaan.

Tematiikaltaan levy oli paljon edeltäjäänsä mietteliäämpi. Jos Unabomber! oli shokkivärein kehystetty raivonpurkaus keskellä päin helvettiä menevää maailmaa, tarkasteli Dharmapummi pikemminkin jakojäännöksiä – niitä tunteita ja ihmisiä, jotka tuo maailma on jättänyt alleen. Varsinaista jatkumoa levyt eivät muodostaneet, mutta niiden välinen dynamiikka oli kuitenkin käsin kosketeltavaa. Kaksinkamppailussa sähikäisen lailla pärissyt Unabomber! otti aggressiivisuudessaan voiton, mutta rauhallisissa oloissa juuri Dharmapummi saattoi sittenkin pesiytyä syvemmälle sydämeen. Levyssä oli paljon luontevuutta ja kauneutta. Teennäisen ja ruman maailman kyljessä sellaiselle on aina käyttöä.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona United – Diaspora (2013)

Vaikka Pelle Miljoona on vakiintunut jo vuosikymmeniä sitten äärimmäisen luotettavaksi kolmisointuisten rock-levyjen säveltäjäksi, osaa hän kuitenkin yllättää. Hieman laiskalla otteella purkitetun Pelle Miljoona United -debyytin, folk-henkisen Avaran maan (2011) jälkeen Diaspora nimittäin nakutti yhtäkkiä taulun täyteen Pellen pohjimmaisia valtteja. Mitään uutta levy ei Pellen valtaisaan katalogiin tuonut, mutta kelvollisen rungon, muutaman iskusävelen, otteeseensa houkuttelevien tarinoiden ja äärimmäisen tiiviin yhteissoiton summa osoittautui paljon osatekijöitään suuremmaksi. Pienen harha-askeleen jälkeen Pelle onnistui lyömään ilmoille julistuksen, joka kertoi miehen olevan relevantti vielä 2010-luvullakin, uransa viidennellä vuosikymmenellä.

Suuri kiitos Diasporan valppaasta otteesta kuuluu aseenkantajille. Problemsinsa kanssa kelpo vireeseen 2000-luvun edetessä lämmennyt Tummpi Varonen on palannut Pellen viereen rinta kaarella ja paiskaa pakettiin levyn kenties parhaat laulut. Miehen romanttinen ja katujen marinoima ote täydentää Pellen karheaa aikalaisanalyysiä yhtä saumattomasti kuin aina, eikä hän tällä kertaa sorru yhteenkään hukkaminuuttiin. Vihalla ja ADHD-miehellä Tumppi piiskaa Unitedin suorastaan uhkaavaan iskuun, ja pakahduttava Mä seuraan rakkautta lienee levyn tunteikkaan – ja jos sana sallitaan – hiteikkäin kiskaisu.

Varsinaisen hatunnoston ansaitsee myös Jukka Melametsä, joka kasvaa Diasporalla täyteen mittaansa ja sen ylikin teräväkulmaisena mutta läpeensä harmoniantajuisena kitaristina. Mela saa kitaransa soimaan rockahtavasti silloinkin kun tarjolla on iskelmää ja iskelmällisen kaunosieluisesti silloin kun on aika räimiä. Kitaroinnin virkeydestä kuulunee osakiitos myös Janne Haaviston tuotantojäljelle, sillä Melan virkeän otteen ohella levyllä hurmaa sen luonnollisen rosoinen kokonaissoundi. Syvyyttä Unitedin rymistely saa monessa kappaleessa Pekka Gröhnin pianoinnilta, joka on, tässäkin kontekstissa, täysin erehtymätöntä.

Unitedin hienosta kokonaispanoksesta huolimatta Diaspora on kuitenkin leimallisesti Pellen levy, mitäpä muuta. Vaikka maestro on yhtälön ennustettavin osa – ja vaikka levyn ajoittainen epätasaisuus personoituu häneen – olisi kohtuutonta nimetä hänet levyn heikoimmaksi lenkiksi. Ilman Pelleä Diasporan lauluja ei nimittäin olisi olemassa. En viittaa tällä banaalisti siihen, että hän on kirjoittanut niistä valtaosan, vaan siihen että koko United elää hänen tavastaan reagoida maailmaan sävelin ja huomioin, jotka tuntuvat epäajankohtaisilta, mutta joiden epämuodikkuus on pikemminkin aikamme kuin Unitedin ongelma.

Niinpä Diasporaa voi pitää tervetulleena, jopa riemastuttavana jatkona Pellen uralle. Se tarjoaa sopivassa suhteessa tinkimätöntä asennetta, avauksia paremman maailman puolesta sekä ripauksen omakohtaiselta tuntuvaa nostalgiaakin. Ja sitten sitä ihan rehellistä rockia, vailla sivumerkityksiä.

Kaiken tämän Pelle höystää sanavarastolla ja riimittelyllä, jossa on jotakin äärimmäisen turvallista, mutta joka muodostaa samalla täysin oman logiikkansa ja universuminsa, muualta löytymättömän tirkistelyaukon nykymaailmaan – kuunnelkaa vaikkapa punk-nuoruuden perään lämmöllä tähyävä Tuliaisia Lontoosta tai lähiö-Siwan halpahyllyiltä yhteiskunnalliseksi sivulauseeksi ponnistava Rainbowmies. Tämä on kokolailla väärentämätöntä suomalaisen arjen bluesia, karuna, rokahtuneena ja koreilemattomana.

Ei tällaisellta musiikilta voi vaatia enempää rehellisyyttä, tai mitään muutakaan. En minä ainakaan.

Video ei ole enää saatavilla

PIIRISARJA

Miljoonaliiga – Enkeltenkaupungissa (1985)

Otettuaan etäisyyttä menestyksensä huippuvuosiin ja levytettyään pari nopeasti unohdettua albumia omalla nimellään Pelle rynnisti jälleen kohti suoraviivaisen rockin laitumia. Matkalle hän sai mukaansa kaksi tuttua sancho panzoaan, Tumppi Varosen rumpuihin ja Stefan Piesnackin kitaraan. Kun basson varteen löydettiin Jimi Sero, oli uusi bandiittilauma valmis. Sen nimi oli Miljoonaliiga ja sen tehtävänä oli – ainakin osin – palauttaa Pelle juurilleen, altavastaajaksi ja kapinalliseksi.

Resepti oli yksinkertainen. Kymmenen biisiä, suoraviivaista kerrontaa, kaunistelemattomia kitaroita, rynnivää rytmitystä. Edeltäjiinsä verrattuna Enkeltenkaupungissa oli vahvasti kadun ja yön kaoottiseen kohtalonyhteyteen tukeutunut levy, jonka kappaleissa sekä Tumppi että Pelle kuvasivat konstailemattomasti yksittäisiä ihmiskohtaloita, valoivat uskoa unohdettuun nuorisoon ja ivasivat virkamiesten ja kellokorttien standardoimaa maailmaa.

Levyn kannessa Miljoonaliiga poseerasi neon-väritetyssä metrotunnelissa. Musiikki ja estetiikka istuivat kiistatta yhteen.

Asenteestaan yhtye ansaitseekin kiitoksen. Sen sijaan musiikillinen anti jäi Pellen tuotannon häntäpäähän. Sekä sävellykset että tarinat roiskuivat melko yksiulotteisina purkauksina, eikä 1980-lukulaisen kolhosti tuotettu yhtyesoitto tuonut niihin juurikaan lisää.

Levy jäikin omituisen kulmikkaaksi ja väkinäiseksi. Sen rivikappaleet tuntuivat nopeasti kirjoitetuilta ja nimikkokappaleen kaltaiset hittityrkyt piinaavan laskelmoiduilta yrityksiltä ottaa uusi aika haltuun. Vaikka mukaan mahtui joitakin mainioita kiteytyksiä ja sieltä täältä pilkottavia musiikillisia oivalluksia, jäi käynti Enkeltenkaupungissa varsin tasapaksuksi kokemukseksi. Ehkä aikakin oli Pellen ilmaisua vastaan.

Miljoonaliigan terävintä kärkeä edustikin levyn ulkopuolelle pudotettu Down ja Out, joka julkaistiin singlenä samana vuonna pitkäsoiton kanssa. Jos Enkeltenkaupunilta olisi poimittu singlevedon kylkiäisiksi nimikkoraita, kaunomielinen Theresa ja Tumpin rosoinen Ja mä menen, olisi Miljoonaliigalla ollut mahdollisuus kirjautua Pellen historiaan yhdellä tiukalla EP:llä. Nyt yhtyeen tehtäväksi jäi lähinnä toimia siltana kohti Pellen seuraavaa kehitysaskelta, kaikin puolin hedelmällisempää Linnunlaulu-aikaa.

Jollakin tavalla levyltä aistii, että yhtye tajusi tämän itsekin.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Rockers – Tee itselles elämä (2001)

Maailmaa mitanneen Brooklyn–Dakarin (1999) jälkeen Pelle jatkoi maanpiirin kartoittamista. Vaikka terävien globaalien kuvaelmien rinnalle nousi nyt ripaus mystiikkaa, elämänkatsomuksellisuutta ja suomalaistakin arkea, oli levyn orientaatio edelleen selvä. Kannessa Pelle poseerasi Havannan taivasta vasten ja lauluissa maansyrjää kierrettiin antennit paikkojen värähtelyille valppaina. Rastamies oli yhä matkalla, eikä ajatellut palata illaksi kotiin.

Musiikillisesti Tee itselles elämä kuitenkin kauas edeltäjänsä tasosta. Siinä missä Brooklyn–Dakar sulatti elementtinsä timanttiseksi kokonaisuudeksi, tyytyi Tee itselles elämä fragmentaarisiin huomautuksiin, jotka saattoi tulkita sekä edellisten sessioiden ylijäämiksi että iduiksi, jotka seuraava albumi tulisi näyttämään kukassaan. Vielä niistä ei ollut kuitenkaan seisomaan omillaan.

Rikkauksien puutteesta albumia ei käy kuitenkaan syyttäminen. 1980- ja 1990-luvun vaihteesta tuttu tutkapari Tero Siitonen – Puka Oinonen kutoi albumille monta letkeää kielisoitinpohjaa, jotka nostivat Pellen spontaanin tyylisekamelskan tämän tästä lentoon. Puhaltimin sulostettu Hän uskoi tuuleen, herttainen Pelle-reggae Kukoista tyttö ja optimistisuudessaan mahtipontinen Bensaa ja tulta -blues osoittivat Pellen kynän selvinneen vuosituhannen vaihtumisesta kohtalaisessa terässä. Vastapainona muutamat laulut kangistuivat kuitenkin lähtökuoppiinsa – laahasivat, pinnistelivät, jäivät yrityksen tasolle. Lopulta albumin päättänyt vokoderihimmailu Running out of Töpönen jätti jälkeensä vaimean hämmennyksen. Niin käy joskus kun etsii uutta.

Albumin tunnuskappaleeksi määrittyikin vaivauttava mutta samanaikaisesti kiehtova Omar. Laulun aihepiiri oli rohkea ja pysäyttävä. Pelle lauloi viharikoksen uhrina kuolleen ravintoloitsijan vaimolle ja syntymättömälle lapselle lohduttavaa mantraa, jonka toisteisuudessa oli juonne myös anteeksiantamattomuuteen ja vihanpitoon. Banaalit huomiot ja kitsimäisesti soinut itämainen rytmi tekivät laulusta sekä rienaavan että vilpittömän, mutta yhtä kaikki pysäyttävän. ”Omar oli hyvä mies, niin hyvä mies”, lauloi Pelle ja tuli vanginneeksi kokonaisen sukupolvelta toiselle hiljaisena myyttinä periytyvän katkeruuden juonteet kaikkein karuimmassa ja vastaansanomattomimmassa muodossaan.

Omarin kaltaista laulua ei olisi voinut Suomessa kirjoittaa kukaan muu kuin Pelle Miljoona.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Ylivoima – Todistaja (2002)

Joskus vuosituhannen vaihteessa suomalainen reggae nousi valtavirtaan. Soul Captain Bandin johdolla se valloitti etenkin vihertävän ja punertavan kaupunkilaisnuorison sydämet ja saavutti tyylillisen kypsyyden, josta esimerkiksi Reggae OK:n klassinen haitarisoolo oli kaukana. Letkeiden rytmien päälle oli helppo pudotella luomuhenkisiä, hidasta elämänrytmiä, suvaitsevaisuutta ja kepeää henkistymistä tavoitelleita sanoituksia.

Tämä kaikki sopi hyvin yksiin Pelle Miljoonan profiilin kanssa. Reggae oli kulkenut miehen rinnalla kautta uran ja Pellen yhteiskunnallinen orientaatio oli läheistä sukua Soul Captain Bandin tunnustamille hyveille. Niinpä tuntuikin luontevalta, että uuden sukupolven reggae-sanansaattajat pestautuivat Pellen taustalle yhden levyn ajaksi. Asetelmatasolla kumpikin osapuoli tuntui voittavan. Nuoriso sai osoittaa kunnioitustaan yhdelle esikuvalleen samalla kun Pelle pääsi toteuttamaan unelmansa pesunkestävästä reggae-levystä.

Yhteistyössä oli paljon potentiaalia, jota Pelle Ylivoimineen lähti realisoimaan innolla. Käsittelyyn otettiin tyylitajuinen valikoima Pellen vanhaa tuotantoa, jota höystettiin muutamalla uudella raidalla. Tahmealla ansalla vetovastuu luovutettiin Paarmalle ja Nopsajalalle, Next Manilla Izai-Zaille. Sukupolvien kuilusta ei ollut tietoakaan, kun muusikot saivat kokoontua yhteisen rakkautensa äärelle.

Lähtökohtiinsa nähden levyn todistusvoima jäi kuitenkin harmillisen vähäiseksi. Etenkin Ylivoiman komppailu tuntui muodostavan oman teknisen, mutta välinpitämättömän kokonaisuutensa, joka rullasi hyvin, mutta jätti Pellen omituisella tavalla ulkopuoliseksi. Pelle teki soiton päällä parhaansa ja heittäytyi moniin tulkintoihin sopivalla riskillä, mutta syvän kommunikoinnin tasoa kollaborantit eivät tuntuneet saavuttavan. Niinpä kokonaiskuva jäi harmillisen sisäsiistiksi ja oppikirjamaiseksi. Loppujen lopuksi Pellen omien reggaeversioiden roso ja kompastelu olisivat tehneet Ylivoimankin soitolle hyvää – rehdistä punk-asenteesta puhumattakaan.

Muutamin paikoin kaikki osui kuitenkin kohdalleen. Uusista kappaleista Ahneus on kuningas ja Respektiä keinauttelivat yhteiskuntakritiikkinsä maaliin varsin osuvasti ja Avoimien Ovien muinainen balladi Joskus tulee aika maksaa takaisin taipui uuteen muotoonsa vaivatta. Shantin fiiliksen mutkaton sympaattisuus olisi puolestaan saanut kivimiehetkin hymyilemään. Varsinainen helmi oli kuitenkin uhkaavasti ja rouheasti soinut Rauhan aika, johon Pelle oli kirjoittanut uuden säkeistön WTC:n iskujen innoittamana.

Rauhan aika osoitti, että levyn lauluille, niin uusille kuin vanhoille, oli selvästi tilaus pelokkaammaksi ja vihaisemmaksi muuttuneessa maailmassa. Siksi niiden olisi toivonut soivan vielä terävämpinä ja purevampina. Se olisi ollut todellista ylivoimaa.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona & Rockers – Arambol (2006)

Paikoilla ja globaalilla maantieteellä on ollut aina olennainen osa Pelle Miljoonan musiikissa. Jo N.U.S.:n levyllä mies piirsi kuvaa Lontoosta länsimaisen moraalin loppuna ja paria vuotta myöhemmin mies riensi purkittamaan levyään Berliiniin. Tämän jälkeen levyillä on kierretty maailman ympäri moneen kertaan. Erityisen vahvoiksi noodeiksi Pellelle ovat muodostuneet Etelä- ja Väli-Amerikka sekä Intia. Niinpä taisi olla vain ajan kysymys, milloin Pelle pakkaa yhtyeensä, soittimensa ja äänitystarvikkeensa koneeseen ja suuntaa taltioimaan äänijälkeään jonnekin Päiväntasaajan tietämille.

Tuon reissun aika koitti vuonna 2006, kun Pelle Rockerseineen lensi Intiaan äänittämään seuraajaa globaalisti soineelle levykolmikolle Brooklyn–Dakar, Tee itselles elämä, Setä Samulin sirkus. Matkaseurakseen Pelle valikoi Rockersin pitkäikäisimmän kokoonpanon (Oinonen–Väänänen–Siitonen) sekä kevyen äänityskaluston äänimiehineen. Sen sijaan soittimista valtaosa jätettiin Suomeen. Arambol olikin pelkistetty ja akustisvoittoinen levy, jonka toteutustapa ja äänityspaikka ohjasivat myös materiaalin luonnetta. Pelle kirjoitti Arambolille viipyileviä ja tummasävyisiä kappaleita, joissa liikuttiin usein kolmannessa maailmassa, ja joiden ajatusten mittana oli elämä itse.

Arambolilta on helppo kuulla, että se on ollut Pellelle tärkeä levy. Mutta yhtä lailla on helppo ymmärtää, miksi yhtye ei kokenut sitä – tai koko hanketta – omakseen. Muistelen erityisesti Oinosen kritisoineen ”Andien jollotuksia”, jotka kyllä kiteyttivät paljon Pellen maailmankuvasta ja -kokemuksista, mutta joiden kertomukset tuntuivat paikoitellen joko kliseisiltä tai etäisiltä. Rockers hoiti kuitenkin leiviskänsä tunnollisesti, jopa erinomaisesti. Etenkin Oinosen tyylitajuiset kitarakuviot ja Siitosen sävykäs bassottelu pääsivät niukan äänimaailman keskellä loistavasti oikeuksiinsa, ja Väänäsen perkussiivinen rummutus tuki ilmaisua mainiosti.

Ja olihan lauluissa sävyjä, paikkoja, kohtaamisia ja elämänkatsomuksellisia metaforia vähintään yhden albumin tarpeiksi, vaikka kokonaisuus ei syliinsä kahmaissutkaan.

Levyn ehdoton kiintopiste, suoranainen tiivistymä, oli sen kakkosraidaksi asetettu Vaeltavien saddhujen matkaan, jonka mantramainen poljento alleviivasi sanoitusten piirtämää tunnelmakuvaa lähtemättömästi. Laulussa kertoja istui Gangesin varrella katsomassa ohi lipuvaa virtaa ja miettimässä elämänsä tarkoitusta. Asetelma ei ollut millään tavalla omaperäinen, mutta sen omakohtaisuuteen oli helppo uskoa. Ei ollut epäilystäkään siitä, kuka oli tuo kilvoitteluun väsynyt hahmo, jonka ajatuksiin tulvi päättymättömänä kehänä sama ajatus:

”Pyhän Gangesin rannassa mietiskelen
elämääni ja sitä kuka lienen
jospa jättäisin kaiken ja lähtisin vaan
vaeltavien saddhujen matkaan”.

Saddhut saivat kuitenkin vaeltaa yksin. Arambolin jälkeen Pelle palasi Suomeen, hyvästeli luotettavana työjuhtanaan toimineen Rockersin, ja purkitti vihaisimman ja yhteiskunnallisimman levynsä aikoihin. Ehkä joen ranta kertoi, että miestä tarvitaan ennen kaikkea Suomessa. Sillä Intia on viisautta pullollaan, mutta täällä kukaan muu ei osaa laulaa niistä asioista, joista Pelle laulaa.

Video ei ole enää saatavilla

Pelle Miljoona United – Avara maa (2011)

Harva levy alkaa näin sympaattisesti. Pelle Miljoonaan personoituva kertojahahmo tapaa kalliolaisen kuppilan ovella lemmittynsä. Mielitietty ojentaa kertojalle villasukat tietäen, että tulee menettämään miehensä taas hetkeksi. Kulkijan vaisto on herännyt, eikä kertoja voi vastustaa sitä. Hän ottaa lahjan kiitollisena vastaan ja antautuu sitten virran vietäväksi. Kodikkaat villasukat jalassaan hän voi vaeltaa minne tahansa tietäen, että avara maa huolehtii aina lapsistaan.

Sympaattinen on muutenkin pätevä sana kuvaamaan Pellen, Melan ja Tero Siitosen liikkeelle laskeman Unitedin ensi potkua. Albumi upposi varsin tunnusomaisesti folksävyihin, mutta vältti Laulavan idiootin virheet. Tällä kertaa Pelle ei koettanut jäljitellä ketään, vaan pudotteli ilmoille puhtaasti itsensä näköistä kuvaelmaa, jossa Suomen ylle laskostui jälleen kerran melankolian yksinäinen harso, ja jossa sisäinen levottomuus ja ulkopuolisuus ajoivat vaeltajat liikkeelle.

Pellen keitoksessa oli paljon kiinnostavia elementtejä. Uskollisen dylanismin sijasta Avara maa kanavoitui oikeastaan folk-ideologian metsäläiseksi mukaelmaksi, jossa oli ripaus kuplettimaista huumoria, rillumareitäkin. Venäjän kaasuputkihanketta moittineessa Siperian teräslohikäärmeessä Pellen rienaavan laulannan rinnalle hiipi Irwin Goodmanin haamu, ja pikkupaikkakunnan realismin kaikessa karuudessaan paljastanut Järjetön Kauhavan ralli kasvoi nykyaikaistetuksi arkkiveisuksi toteavine otteineen ja hirtehisine yksityiskohtineen.

Irtonaisesti soineelta Avaralta maalta välittyi kuitenkin myös luonnosmaisuus. Levy kuulosti siltä, että Pelle olisi tyhjentänyt sillä kappalesäkkiinsä muutaman vuoden aikana kerääntyneet ylijäämälaulelmat parin luottosoittajansa kanssa, mökin nurkassa ja mutkattomasti. United tunnelmoi pätevästi ja sai paikoitellen kappaleet komeaan vauhtiin, mutta levyn tarinat jäivät lähinnä ääriviivoiksi, joilta ei löytynyt voimaa pitää koko albumia pystyssä. Avara maa soi sydämellisesti ja kosketteli tärkeitä teemoja, mutta ylsi vain satunnaisesti täyteen mittaan.

Levy ei ollut missään nimessä kunnianhimoton – esimerkiksi Yksinäisestä pojasta yksinäinen mies sekä Klik klok piirsivät sanoituksellisesti rohkeitakin kaaria – mutta yhtä vaikea sitä on pitää ikimuistoisena. Ehkä Pellekin tiesi lauluja kirjoittaessaan, että kyse oli vain lämmittelystä ja välityöstä ennen Unitedin todellista iskua. Avara maa täytti edeltäjänsä ja seuraajansa välisen tilan, mutta ei kasvanut yhtään sitä suuremmaksi.

Mutta näin se joskus menee. Voi olla, että nämä laulut yksinkertaisesti halusivat tulla ulos. Mikäpä Pelle olisi niitä estämään? Maailmassa on muutenkin liikaa rajoituksia.

MILJOONAPILKKI

Pelle Miljoona: Laulava idiootti (1983)

Pellen levytysuran alkuvuodet olivat käsittämättömän intensiivisiä. Vaikka jälki pysyi varsin laadukkaana levystä toiseen, on helppo kuvitella tarpeen irtiotolle kasvaneen vuosi vuodelta. Kun maineikas OY hajosi kolmen studioalbumin ja monen miehistövariaation jälkeen, jätti Pelle punkit, rockit ja uudet aallot sikseen, poimi taskuunsa huuliharpun ja lähti kulkemaan samaa polkua, jota pitkin hänen varhaiset innoituksensa olivat taivaltaneet.

Syntyi Laulava idiootti, pelkistetysti soinut folk-levy, jonka suurin esikuva oli avoimesti esillä ensimmäisestä hetkestä viimeiseen. Jos Pelle oli vihjannut Bob Dylan -vaikutteistaan jo siellä täällä pitkin kultakauden levyjään, ryhtyi hän nyt toden teolla sovittelemaan jalkaansa Dylanin saappaisiin. Veto oli rohkea, kiinnostavakin. Mutta saappaat sittenkin monta numeroa liian suuret.

On vaikea sanoa, mihin kaikkeen Laulava idiootti lopulta kompastui, mutta harmillisesti oikein mikään elementti levyllä ei toiminut. Vaikka Pelle oli haalinut bändiinsä Dave Lindholmin, Måns Groundstroemin ja Mats Huldenin kaltaisia konkareita, töpötti musiikki eteenpäin persoonattomasti ja intohimottomasti. Yhtye ei tosin saanut juuri apua tai innoitusta Pellen sävellyksiltä. Laulavan idiootin musiikki tuntui ennen kaikkea raameilta kohtuuttomalle litanialle sanoituksia, jotka eivät sittenkään tahtoneet mahtua säkeiden päälle.

Sanat olivat sinällään kunnianhimoisia julistuksia maailmasta ja ihmisyydestä. Niistä puuttuivat kuitenkin kaikki kiinnekohdat ja kohtuullisuus. Pellen maailmankatsomus oli edelleen helppo hahmottaa ja allekirjoittaa, mutta oikein mikään levyssä ei houkutellut perehtymään tarinoihin toivotulla syvyydellä. Joskus joku kertosäe saattoi houkutella hetkeksi mukaansa, mutta kohta oltiin taas soinnittomaksi kuluneen laulannan, vuolauteensa hukkuvien ajatusten ja oudon svengittömästi soineen musiikin maailmassa. Dylanin henki oli helppo tavoittaa, mutta vain liian uskollisen jäljittelyn halvauttamana patsaana.

Niin paljon kun levyn lähtökohdista ja paljaudesta olisikin tehnyt mieli pitää, määrittyy Laulava idiootti kokolailla selvästi Pellen uran heikoimmaksi työksi – ainoaksi, jonka kuuntelemista ei voi perustella oikeastaan millään järkisyyllä.

Video ei ole enää saatavilla

PÖLLÖLAAKSO

Pelle Miljoona & N.U.S. & Jasmine – Tää on kapinaa (2005)

Pellen ensimmäisiä julkisia musiikillisia edesottamuksia dokumentoiva Tää on kapinaa ei ole niinkään varsinainen levy kuin satunnainen ja tuhnuinen kokoelma kellariäänitteitä 1970-luvun lopun Savonlinnasta. Levy koostuu N.U.S.-kitaristi Huopalaisen tekemistä treeni- ja keikkanauhoitteista, joita on höystetty parilla aikalaishaastattelulla. Jokseenkin omituiseksi koosteeksi määrittyvä levy välittää tällaisenaan Pellen musiikillista muotoutumista siivittäneen innon ja naiivin hapuilun, mutta tirkistysreikää suuremmaksi ikkunaksi miehen maailmaan siitä ei ole.

Levyä onkin vaikea suositella muille kuin niillä, joilla on jo kaikkea.

Koko julkaisun motiivit ovat aavistuksen kyseenalaiset. Tää on kapinaa on Pellen elämäkerturi Lamppu Laamasen päähänpistos, jota Pelle ei ole auktorisoinut – pikemminkin kehottanut ihmisiä olemaan koskematta koko purkitteeseen.

Tavallaan Pelleä on helppo ymmärtää. Akustiset Dylan-improvisoinnit ja varhaiset Elvis-coveroinnit ovat jääneet aikoinaan varmasti syystä kasettien uumeniin, eivätkä bändikämppätaltioinnitkaan ole juuri sen ikimuistoisempia. N.U.S.:n kappaleet kuulostavat hahmotelmamaisilta, vaikka osoittavat yhtyeen olleen soitannollisesti varsin terävä trio. Nimikkokappale Tää on kapinaa ja Maantiet vie yli vuorien olisivat kyllä puoltaneet paikkansa Pellen debyyttilevyllä, mutta kellarikuminalla höystettyinä niistä saa irti lähinnä lähtökohdat.

Oma henkensä levyllä toki on. Alkeelliset äänitysolot korostavat musiikin raakuutta ja tinkimättömyyttä, ja paljastaapa levy ainakin sen, että Tahdon rakastella sinua -fraasi oli Pellen takataskussa jo kauan ennen kuin Ari Taskinen kirjoitti sen ympärille jättihitin. Tää on kapinaa alleviivaa myös Pellen musiikillista kasvualustaa. Vaikka The Clash ja Sex Pistols antoivatkin miehelle viitekehyksen ja lopullisen sysäyksen, löytyi pohjalta yhtä paljon Hurriganesin, Dave Lindholmin ja Dylanin reunustamaa rock- ja folk-maastoa – kuten Pellen ura tuli vuosien saatossa monesti osoittamaan.

Mutta ei tää sentään kapinaa ollut. Kunhan nuoret miehet vain pitivät hauskaa ja nauttivat äänestään.

Elä (kun olet nuori tai vanha)

Moninaisista musiikillisista ilmiasuistaan huolimatta Pelle Miljoona on kantanut urallaan pysyvimmin julistajan viittaa. Sanoma on ollut joskus suoraa, toisinaan suorastaan kätkettyä, mutta aina se on kannustanut toimimaan, paremman maailman puolesta. Tällaiselle sanomalle omin paikka on esiintymislava, sillä julistus syntyy vasta sillä hetkellä kun se tavoittaa kuulijan. Jos hyvin käy, kuulija reagoi. Ja parhaassa tapauksessa tämä reaktio saa julistajankin reagoimaan. Tähän vuorovaikutukseen Pelle tahtoo nöyrästi uskoa. Mikään muu tuskin selittää miehen käsittämätöntä tarmoa nuohota Suomen kuppiloita vuodesta toiseen, kuin ruumiillistumana siitä jalosta ajatuksesta, että musiikki kuuluu kaikille.

Kyse on tietenkin elämäntavasta.

Vaikka Pelle on esiintynyt monen monituisten kokoonpanojen kanssa, karsituimmillaan vain akustiseen kitaraansa tukeutuen, on hänen sanomansa omimmillaan sähköisen möyryn päällä, silloin kun tulkinnan puhtaus on kaukana ensiarvoisuudesta. Pelle ei ole muusikko, joka hiljentää yleisön. Hän on muusikko, joka sytyttää sen. Niinpä esimerkiksi Pelle Miljoona & Folkersin akustiset esitykset ovat sittenkin vain kuriositeetteja todellisen pauhun rinnalla. Pelle Miljoona on rock-muusikko, ja siksi hänen yhtyeensäkin soittavat yleensä rockia. Mieluiten niin ronskilla ja lavealla otteella, ettei rockin etuliitteellä ole vähäisintäkään väliä.

Tämä painotus kuuluu myös Pellen livetallenteissa, joilla satunnaiset hiljaiset hetket ovat vain hengähdyksiä ennen seuraavaa paahtoa. Musiikin suunta on jatkuvasti eteenpäin, sivuille ei vilkuilla. Ja jos joku isku ei osu tahdilleen, homma paikataan lyömällä tilalle mahdollisimman nopeasti uusi. Viis hienouksista. Musiikki perustuu hetkeen ja siinä olemiseen. Siksi Pellen livepurkitteet ovat antoisia ja rehellisiä, mutta samalla haastavia. Kotisohva muuttuu harvoin kiehuvaksi klubiksi edes musiikin tarjoamien mielikuvien avulla. Niinpä esimerkiksi Pellen hurmoksellisen 50-vuotiskonsertin yhteydessä purkitettu Elä-DVD jää kauas siitä yhteisöllisyyden ja voiman tunteesta, joka Nosturissa tuolla keikalla vallitsi – siitäkin huolimatta että musiikin tukena on DVD:llä koristelematon kuva.

Toisinaan kaikki osuu kuitenkin kohdilleen. Niinpä esimerkiksi 1980:n viimeisellä keikalla joulukuussa 1979 taltioitu ikoninen Näyttämökuvia (1980) on suorastaan huumaava purkaus, jolla elämänsä vedossa oleva yhtye jättää äänekkäät jäähyväisensä koko sille ihmismassalle, joka kasvoi sukupolveksi Pellen musiikkia kuunnellen. Samaiselta keikalta riitti musiikkia myös Johannan massiiviselle Metropolis-triplalle (1980), jolla messusivat Pellen ohella muun muassa Ratsia, Widows ja Vaavi.

Video ei ole enää saatavilla

Seuraavan kerran Pelle julkaisi livemusiikkia vasta runsaat kymmenen vuotta myöhemmin esitellessään Rockersinsa Si Si Liven (1992) raidoilla. Levyn selkärangan muodosti vanhojen Pelle-palojen ryhmyinen uudelleentulkinta, joka hitsasi samalla Pellen ja Tumpin yhteispelin koko orkesterin pitkäaikaiseksi ytimeksi. Olennaisimpien hittien lisäksi Rockers otti käsittelyynsä esimerkiksi Pellen 1980-luvun singlevetoja. Raivokkaan rockin sekaan Pelle piilotti muutaman yllätysvedon, esimerkiksi dylaniaanisesti akustiseen muotoon verhotun – ja levytyshetkellään taas ajankohtaisen – Olen työtön -protestilaulunsa sekä Tapio Rautavaaran aikoinaan levyttämän Huutolaispojan laulun.

Sähköinen ulkoasu leimaa myös Pellen tuoreinta livetallennetta, Unitedin asenteellista Elävänä Vastavirrassa -levyä (2013). Albumilla kokoonpanostaan (Pelle, Tumppi, Mela) ilmeisen ylpeä Pelle palasi jälleen kerran asenteensa ytimeen. Tampereen klassinen punk-luola muodosti täysin oikean henkisen kodin Unitedin kaunistelemattomalle soitolle, josta turhat hienoudet oli karsittu pois, ja jolla pystypäinen rock ajoi ulkoisen kullan edelle. Vaikka levyn pääpaino oli tälläkin kertaa kymmenien vuosien takana, poimi United jyränsä kyytiin myös tuoreempaa Pelle-tuotantoa. Esimerkiksi Juuret-albumin Kaks vanhaa punkkaria alleviivasi hienosti Pellen ja Tumpin ties kuinka monennen kerran alkanutta yhteistyötä, ja Setä Samulin sirkukselta poimittu Isäntä vei tehtaan pois ilmoittautui ylväin mielin osaksi Pellen kestävintä kappaleainesta.

Tärkeintä tälläkin taltioinnilla kuitenkin hetki itse, ei se millä sitä täytettiin. Niinpä Elävänä Vastavirrassa palasi samoihin lähtökohtiin kuin Pellen muutkin livelevyt; voimaan, ääneen, kapinaan.

Näistä Pelle elää, niin nuorena kuin vanhanakin.

Video ei ole enää saatavilla

Pohjalla ja marginaalissa

Pelle Miljoonan studiolevydiskografian ulkopuolella on yksi albumi, jonka tunteminen on paitsi osa suomalaisen rockin yleissivistystä myös olennaista Pellen artistikuvan hahmottamisen kannalta. Tämä levy on tietenkin Pohjalla-kokoelma (1978), nousevan Suomi-punkin vihainen kapinahuuto, joka määrittyi lopulta myös Pellen kulkuväyläksi Savonlinnasta Helsinkiin ja N.U.S.:sta 1980:een. Loppu on historiaa, mutta juuri siksi historian esipuhe kiinnostaa. Varsinkin kun se on raavittu näin sitkeämusteisella kynällä.

Pohjalla oli vaikutusvaltainen levy, jolla Pelle, Problems?, Sehr Schnell ja Se. muotoilivat suomalaisen musiikin normit uusiksi. Kokoelma kaikui välittömänä yhteiskunnallisena haukahduksena, joka ravisteli nuorisoa heräämään ja tekemään. Sellaisena se oli myös omaehtoisuuden ylistys, jonka tyylillinen moninaisuus ja normeista piittaamaton asenne näkyivät nopeasti koko maan bändikentässä.

Levyllä tuntui vallitsevan selvä roolijako. Se. toi mukaan ripauksen eksentristä taiteellisuutta, Problems? lisäsi keitokseen ruohonjuuritason arkiset havainnot ja Sehr Schnell oli se herttaisen kömpelö tee se itse -yhtye, johon jokainen saattoi samastua. Entä Pelle sitten? Hän oli eräänlainen isoveli ja moraalinen majakka, se kaikkein vihaisin ja karismaattisin. N.U.S. taustallaan mies oli liekehtivää asennetta, levyn yläotsikko, joka tahtoi laulaa koko länsimaisen ylimielisyyden ja tekopyhyyden lähimpään suohon.

Hänen sanomansa kanssa oli vaikea olla eri mieltä.

Pohjalla-levyn kiistattomin Pelle-klassikko oli tietenkin rujo ja inhorealistinen Väkivalta ja päihdeongelmat; pahoinvoivan nuorison puolesta kaikunut huuto, joka tarttui rinnuksiin ja pakotti kohtaamaan rumuuden. Mutta se ei ollut ainoa asia, joka Pellen mieltä poltti. Piikit sojottivat myös kohti länsimaista siirtomaaherruutta (Häpeän olla valkoinen), yhdysvaltalaisen segregoituneen liberalismin ihannointia (Mä en jumaloi Amerikkaa) sekä suomalaisen rock-maailman kuluneimpia kuvia (Albert Järvisen innoittama Rocktähti). Levyn avausraidalla 1980:n esimuoto 1978 versioi Virtasen Elektronisen xtaasin, aiheesta. Jos Pohjalla oli kiteytettävissä yhteen sanaan, oli tuo sana sähköshokki.

Video ei ole enää saatavilla

Samojen aikojen juontuma on Meillä menee lujaa -splitkokoelma (1980), jonka A-puolelle on rouhittu kasaan Pelle Miljoonan ensimmäisten singlejen saldo ja B-puolella melskaavat Problems? sekä Hymy Taskinen & Co. Vaikka lähes kaikki kokoelman kappaleet on ripoteltu bonuksiksi Pellen ja kumppanien myöhemmille CD-uusintapainoksille, on Meillä menee lujaa säilyttänyt arvonsa myös itsenäisenä dokumenttina. Se kuvaa hyvin Pellen ilmaisun vaihettumista N.U.S.:n romuluisesta runnonnasta kohti romanttisiakin sävyjä, ja täydentää artistikuvansa Problems?:n makeanterävin esityksin. Oma lukunsa on Hymy Taskinen & Co, joka tulvii solistinsa Wouden johdolla jossakin piruilun reunamilla, mutta silti sen tuolla puolen olevaa hyväntuulisuutta.

Pelle Miljoona on ollut myöhemminkin säännöllinen vieras kokoelmalevyillä, mutta niille ripotellut laulut eivät ole olleet yhtä fundamentaalisia hänen uransa kannalta. Maineikkaalle Hilse-LP:lle Pelle purkitti tympeän ja nimeään mukailevan Ketään ei kiinnosta mitään -vittuilun, ja myöhemminkin kontribuutiot ovat olleet lähinnä laarinpohjaraapaisuja tai anekdootteja. Silti niille kannattaa höristää korvaa. Onnellisten kotimaa -levyn (1992) laahaava Lehmukset kukkivat Berliinissä on esimerkiksi epävireisyydessäänkin yllättävän vangitseva esitys, ja Villi Pohjola 2 -kokoelmalle (1994) tallennettu Rockers-keikkasuosikki Intiaanin sotahuuto kaikuu mukavana matkamuistona ainakin niille, jotka yhtyettä tuohon aikaan seurasivat. Muita kuuntelemisen arvoisia poimintoja ovat Miehen työ -soundtrackin (2008) Punainen planeetta -versiointi sekä tietenkin Pellen cameo-vierailu J. Karjalaisen Avaruuden ikkuna -kappaleessa (1992).

Video ei ole enää saatavilla

Vannoutuneelle laulujen metsästäjälle Pelle on kiitollinen kohde, sillä hän on kätkenyt levyjen ulkopuolisia lauluja vain satunnaisille singleille, jotka nekin on pääsääntöisesti kaivettu päivänvaloon CD-aikakauden myötä. Aktiivisin singletehtailu osui 1980-luvulle Pellen epätasaisimpiin vuosiin, joten musiikillisesti näiden kappaleiden laatu vaihtelee kelvollisesta kelvottomaan. Vahvimpia näyttöjä ovat Miljoonaliigan aikainen Down ja Out (1985) sekä 1980-luvun lopun Shangri-La /Liikaa rakkautta (1988) ja Oma koti (1989) – joista osan Pelle on versioinut myös Rockersin kanssa.

Pellen uran varsinainen kätketty salaisuus lienee Mona ja palavan rakkauden aika -elokuvan (1983) kylkiäisenä purkitettu Olen rakastunut, joka kolaa hyvin 1980-lukulaisissa tunnelmissa keskellä Pellen tunnusomaista fantasmagoriaa. Laulu ei ole lainkaan hullumpi, mutta töin tuskin metsästämisen arvoinen, semminkin kun tuikiharvinaisen singlen b-puolelta löytyy elokuvan uskonnollista teemaa noudattaen Musica Fidei -ryhmän harras Jeesus me rukoilemme -veisu.

Video ei ole enää saatavilla

Kierrätys rules OK

Vaikka Pellen laulut ja levyt ovat usein syntyneet spontaaneinakin reaktioina omaan aikaansa, eräänlaisina tekijänsä päiväkirjamaisina dokumentteina, on miehellä ollut tapana etsiä myös uusia näkökulmia vanhoihin tekeleisiinsä. Joskus syyksi on voinut riittää se, että lauluille on muovautunut vuosien myötä tuhansien kapakoiden nurkkalavoilla uusi identiteetti, jonka Pelle on halunnut tallentaa myös levylle. Joskus mies on puolestaan etsinyt musiikkiinsa uusia näkökulmia jonkin dogmaattisen tyylikokeilun kautta. Ja toisinaan uusia versioita on ohjannut silkka sattuma.

Hyviä esimerkkejä tyylitutkielmista ovat akustinen Landella-levy (1995) sekä Ylivoima-kokoonpanon kanssa toteutettu reggae-albumi Todistaja (2002), jotka sisällytin varsinaiseen diskografiaan levyillä olleen täysin uuden kappalemateriaalin kohtalaisen määrän ansiosta. Vaihtoehtoisia tulkintoja tarjoavat myös JJU-jousiensemblen kanssa purkitettu Halki ajan ja rakkauden (2011), joka nostatti liudan Pelle-klassikoita ilmaan kamariorkesterin säestyksellä, sekä goalaisessa friikkikommuunissa kahden itävaltalaisen sovittajan kanssa taltioitu Goa Baba (2009).  Kuten kuvitella sopii, albumien ansiot ovat ennen kaikkea kuriositeettiarvossa, mutta samalla ne kertovat Pellen kyvystä heittäytyä ideoidensa vietäväksi silloinkin kun hanketta eivät järkisyyt puolla. Niinpä nämä välipalat ovat pohjimmiltaan hieno tapa syventää Pellen artistikuvaa, jos miehen varsinaiset levyt alkavat tuntua loppuun kalutuilta.

Video ei ole enää saatavilla

Suoranaiseksi oikotieksi Pellen tuotantoon näistä levyistä ei kuitenkaan ole, eikä moiseen ole tarvettakaan. Pelleltä on ilmestynyt etenkin 2000-luvulla tiuhaan tahtiin päteviä kokoelmia, joiden avulla miehen musiikista saa varsin hyvän yleiskuvan. Kokoelmien pääpaino on luonnollisesti Pellen nuoruusvuosissa, jolloin mies loi koko musiikillisen perustansa, mutta myös Rockersin tuotantoa on niputettu uusiin kansiin kiitettävästi. Muun muassa Kaikki hitin ainekset 1992–96 tiivistää Rockersista lähes kaiken olennaisen yhdelle levylle, jonka varsinaisina täkyinä ovat Juuret-session aikoihin kadonneet, McCoyn kanssa purkitetut Kaipaan sua ja Kuin Romeo ja Julia.

Video ei ole enää saatavilla

Tiukimman otteen Pellen maineikkaimmista vuosista saa hankkimalla N.U.S.-ajasta Moottoritiehen ulottuvan Olen kaunis – kaikki laulut 1978–1980 -boksin (2008). Paketti sisältää nimensä mukaisesti miehen koko varhaistuotannon 1980:n kanssa tallennettuja livekatkelmia myöten. Eräänlaisena jatko-osana boksille ilmestyi vuonna 2009 fanien kuratoima Oo niinku oot – Pellen parhaat 1981–2009, jonka sisältö seuraa Pellen monipolvista muusikontietä punk-vuosien jälkeen. Suoranaisia harvinaisuuksia saati kätkettyjä aarteita kokoelmalla ei ole, joten se toimii ensisijaisesti rehellisenä sisäänheittäjänä Pellen vähemmän tunnettuihin vuosiin. Harmillista, jopa jokseenkin anteeksiantamatonta, on kuitenkin loisteliaan Rauhan aika -levyn puuttuminen levyn kappalevalikoimasta.

Oma lukunsa ovat sitten Rockersin pitkäikäisimmän inkarnaation kanssa taltioidut Poptori-kokoelmat, joilla Pelle versioi eri aikakausien kappaleitaan silloisen luottoyhtyeensä kanssa. Pelle äänitti koosteet halpahintaisiksi kokoelmalevyiksi sekä kunnianosoitukseksi Rockersille itselleen – palkinnoksi tiiviistä uurastamisesta ja soihdun kuljettamisesta. Mistään ikimuistoisista äänitteistä ei kuitenkaan ollut kyse. Varsinkin sähköinen Villi lapsi (2002) läpiluki Pellen alkuaikojen laulukimaran harmillisen särmättömästi ja rutiininomaisesti. Levyn täky, Ratsian Lontoon skidit, jähmettyi sekin raidaksi muiden joukkoon. Myöhempää tuotantoa akustisesti luodannut Tähtivaeltaja (2003) täytti tavoitteensa paremmin, vaikka täysin uutena kappaleena esitelty Äiti maa tuntuikin luonnosmaiselta.

Uusintaversioiden varsinainen ongelma oli kuitenkin tulkinnan sijasta monen alkuperäisen kappaleen ikonisuus. Varsinkin Villi lapsi koostui lauluista, joita Pelle epäilemättä tahtoi päivittää, mutta samalla ne olivat lauluja, joista tallentui aikoinaan nauhalle jotakin niin definitiivistä, ettei oivaltavinkaan uusi luenta voinut saavuttaa samaa taikaa. Tähtivaeltajan tuntemattomammat ja seesteisemmät raidat kestivät uutta käsittelyä paremmin, mutta niiden kohdalla moni alkuperäisversiolle uskollinen tulkinta tuntui muuten vain melko tarpeettomalta.

Niin tai näin, jos nämä Poptori-levyt ovat pitäneet Pellen itsensä vireessä ja auttaneet häntä sietämään kuuluisimpien kappaleittensa taakkaa, on kumpikin albumi ollut levyttämisen arvoinen. Sillä silloin kun Pelle kokee, ettei kitaraan ole enää aihetta tarttua, on maailma luultavasti menettänyt pelinsä.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Kylmän sodan tunnelmista kummunnut punk-anthem toi vapauden viestin rautaesiripun kummallekin puolelle.

”[Skviit]aurinko on verenpunaineeen”

Siskoni kasettinauhuri söi laulusta ensimmäisen rivin, mutta olin silti myyty. Olin kahden tai kolmen ikäinen, enkä ymmärtänyt kappaleen sanoista sitäkään vähää mitä elämästä. Mutta kappaleen kielikuvat kiehtoivat. Annoin sanojen leijua ajatuksiini ja näin kaiken totena; kaatopaikalla mätänevän ajan ruumiin, kuuman teräksen taivaalla, ruostuneet rintamerkit, koko piikinterävän ajankuvan.

Vaikka mitäpä olisin tiennyt ympäröivästä ajastakaan? Vain musiikin, jonka kuulin, vailla konteksteja. Siihen rakastuin. Juokse villi lapsi oli minulle virittäytymistä johonkin, jota en tuntenut, mutta jonka vaistosin. Niinpä kappale räjäytti, joka kerta, tulivuorenpurkauksen tavoin. Suljin silmäni, tartuin rytmiin ja sähköön. Ja tajusin, miten konkreettinen asia toivonkipinä voi olla.

”Juokse villi lapsi, juokse kauemmaksi
siellä kasvat vahvemmaksi ja vapaammaksi
juokse henkesi edestä, ota toivonkipinä mukaan
taivas on täynnä kuumaa terästä ehkä pian,
sitä ei tiedä kukaan”

Näin se kävi. Juokse villi lapsi kasvoi ensimmäiseksi kappaleeksi, jonka osasin täysin ulkoa. Ja jos saan aikanaan mahdollisuuden valita, se on myös viimeinen laulu, jonka joskus esitän – rohkaisuna niille, jotka jälkeeni tulevat.

Sillä kappaleen sanomaan olen halunnut uskoa aina. Silloinkin kun en ole täysin osannut elää sen mukaan.

Prophetallinen johdatus

”Ratkaiseva tekijä oli se, kun Ari (Taskinen, Pelle Miljoona OY:n kosketinsoittaja) toi New Yorkista Prophet 5 -syntetisaattorin. Se mullisti koko soundimaailman”, hymähtää Pelle Miljoona muistellessaan, mistä kaikki lähti liikkeelle.

Juokse villi lapsi syntyi osana sitä luovaa prosessia, jossa punkin energia, avautuvan maailman huuto ja Prophet 5:n inspiroima äänimaailma yhdistyivät yhdeksi kaikkien aikojen parhaista suomalaisista rock-levyistä. Levyn yläotsikoksi määrittyi sen nimikkoraita, Moottoritie on kuuma, mutta lopullinen lumovoima rakentui niistä spontaanin kokeilun ja elämänjanoisen nuoruuden synnyttämistä kipinöistä, jotka lensivät levypajalta moneen suuntaan.

Moottoritie on kuumalla puhui elämä itse, sellaisena kuin se sukupolvelleen avautui. Levy osui ajan hermoon, mutta säilytti sen ympärillä ripauksen salaperäisyyttä. Albumi viljeli suuria sanoja, mutta vapautti ne fraseologisesta taakastaan. Se loi sanomalleen musiikillisen muodon, joka teki jokaisesta ajatuksesta läsnä olevan ja kyseenalaistamattoman.

Tästä kontekstista ei Villiä lastakaan voi erottaa.

Osakeyhtiöstä päivää! Ari Taskinen, Pelle Miljoona, Sami Takamäki (Sam Yaffa), Tumppi Varonen ja Andy McCoy .

Moottoritien sävellyksistä suurimman osan kynäillyt Taskinen tunnustaa levyn kappaleiden saaneen muotonsa osin vahingossa, mutta samalla luonnollisena reaktiona aikaansa. Pelle Miljoona & 1980 oli kivunnut kahdella albumillaan (Pelko ja viha, 1979, ja Viimeinen syksy, 1979) yhdeksi Suomen suurimmista yhtyeistä ja määrittynyt koko suomalaisen punkin keulakuvaksi. Orkesterin ilmaisu oli kuitenkin tullut nopeasti tiensä päähän ja Viimeisen syksyn ilmestyessä muusikoita ohjasivat jo uudet suunnitelmat.

Syntyi Pelle Miljoona OY, yhtye joka muodostui lopulta tekijöidensä väyläksi pois ahtaaksi käyneestä punk-sapluunasta. Kirittäjäkseen orkesteri tarvitsi kuitenkin oikean soittimen.

”Mun alkuperäinen soitin oli kitara, jota soitin Problems?:issa”, Taskinen muistelee. ”Pellen kanssa hakkasin bassoa ensimmäiset pari vuotta. Kun Stefu ja Rubberduck (Stefan Piesnack ja Rubberduck Jones, 1980:n kitaristit) lähtivät ja Andy ja Sami (Andy McCoy ja Sam Yaffa, OY:n kitaristi ja basisti) tulivat tilalle, aloin soittaa keyboardejakin. Mulla oli ensin vaatimaton Farfisa ja joku Yamaha, mutta sitten tuli sen verran Teosto-korvauksia, että pääsin New Yorkiin ostosreissulle. Prophet maksoi siellä puolet siitä mitä Suomessa, ja kun kaupasta sai sellaisen kuitin, ettei tulleja tarvinnut maksaa liiaksi, sain koko reissun tavallaan kaupan päälle.”

”Prophetissa oli ihan oma soundinsa, sehän on maailman kuuluisimpia polyfonisia syntetisaattoreita. Soundi oli yhtä strongi kuin sähkökitaran, mutta se ei kuitenkaan mennyt päällekkäin kitaran kanssa. Se soitti korkeampaa tai matalampaa, ja täytti tilan tanakasti. Totta kai uusi soitin inspiroi uusiin biiseihin ja teemoihin. Mulla ei ollut mitään pianokoulutatsia, joten se oli jatkuvaa löytöretkeilyä – ai näinkin voi tehdä! Siitä koko Moottoritie lähti muovautumaan.”

”Olihan siinä sitäkin, että alkupunkia oli veivattu mielestäni ihan riittävästi. Pellelle riittivät monesti hyvät sanat ja kolme sointua, mutta mua kiehtoi uusi aalto. Koko homma kehittyi luontevasti eteenpäin.”

Kehityksen vauhti oli huima. Vaikka jo 1980:n levyt hahmottuivat melkoiseksi musiikilliseksi kasvutarinaksi, oli Moottoritie on kuuma jotakin aivan muuta. Levyn sydän löi vielä punkin tahtiin, mutta sävelet ja äänimaailma olivat paljon aiempaa laveampia, maalailevampia, haaveileviakin. Tekijöiden huomaamatta uusi ja vanha kohtasivat levyllä tavalla, josta tuli jotakin täysin ajatonta.

”Minä en ainakaan hahmottanut, miten iso levy oli tulossa”, Pelle Miljoona tunnustaa. ”Ja tuskin Tumppikaan (Varonen, OY:n toinen laulaja–rumpali). Se oli vaan yksi levy siinä jatkumossa. Kyllä me tajuttiin että niissä biiseissä oli tiettyä magiikkaa, koska jengi alkoi diggailla ja tunnistaa niitä keikoilla, mutta en mä vieläkään ymmärrä, miten kaikkea siinä tapahtui.”

”Itse asiassa en muista paljoakaan koko levyn tekemisestä. Äänitimme sitä kesällä samalla kun teimme paljon keikkoja. Se teki varmasti levylle hyvää. Laulut istahtivat kohdilleen keikoilla ja äänitys oli ennemminkin taltiointia kuin puurtamista. Käytännössä soitimme kaiken livenä sisään ja se kuuluu sieltä hyvällä tavalla.”

”Koko levyllä on sellainen ”on the road” -fiilis, joka tuli siitä, kun kierrettiin Suomea paljon. Olihan se myös jonkinlainen aikuistumisriitti; pohdintaa siitä, mitä mä haluan tehdä elämälläni. Moottoritie heijasteli sitä, että punk-aika oli vähän feidaantumassa ja teemat alkoivat laajentua. Tuli mahdollisuus henkilökohtaisempaan kerrontaan. Tuo sanoma osui yksiin uuden soundin kanssa.”

Kylmän tuulen puhallus

Moottoritien kappalemateriaalista ei heikkoa lenkkiä löydy. Kuitenkin juuri Juokse villi lapsi tuntuu albumin varsinaiselta aarteelta. Siinä on nimikkokappaleen eksistentiaalista levottomuutta, mutta samalla myös suoraviivaisuutta ja energiaa, jopa periksiantamattomuutta. Ilmaisuvoimansa ja identiteettinsä kappale on säilyttänyt häkellyttävän hyvin. Siinä missä Pelle on joskus esittänyt Moottoritie on kuumaa kyllästyksissään tangoversiona, on Juokse villi lapsi kulkenut miehen mukana lähes muuttumattomana. Myös Taskisen on ollut helppo rakastaa lastaan.

”Juokse villi lapsi kuuluu mun kolmen suosikkibiisin joukkoon”, linjaa Taskinen. ”Sitä ei oikein koskaan kyllästynyt soittamaan keikoilla. Mä ymmärrän jos Pelleä kypsyttää, kun joku huutaa että ’soita Moottoritie’, mutta luulen että Pelle veivaa Villiä lasta vielä tänäkin päivänä mielellään.”

”Mehän tosiaan teimme laulun yhdessä Pellen kanssa. Pellellä oli sanat ja jopa se A-osa suunnilleen valmiina, mutta kertosäe oli jotenkin kökkö. Kehittelin siihen uuden kertosäkeen ja jatko-osan. Noin se meni aika usein. Yleensä Pellellä oli teksti ensin ja kappaleet rakennettiin niiden ympärille. Kirjoitin itsekin joitakin sanoja, mutta ainoastaan Tumpille.”

Myös Villin lapsen rakenne hahmottui tekstin ehdoilla. Pelle muistelee esimerkiksi laulun vaanivan johdannon perustuneen siihen, että hän oli kirjoittanut liian paljon sanoja kappaleen alkuun.

”Villin lapsen introhan on sellaista mullistavaa elektronista kohinaa”, Pelle nauraa. ”Kun teksti oli aika kertova ja hyvä, ei siitä viitsinyt nipsasta mitään veks. Päätettiin ottaa ne pari ekaa rundia hiplaillen ja tuoda rummut messiin vasta sitten. Risto Hemmi (äänittäjä) oli siinä tärkeässä roolissa. Mä luulen että ne Taskisen kanssa duunaili keskenään niitä soundeja ja me muut keskityttiin muihin asioihin. En kyllä muista mihin.”

”Atte Blomhan (tuottaja) siinä alussa päästeli niitä häiriöääniä pienestä taskuradiostaan. Se oli Aten oma idea”, täydentää Taskinen.

Suuri osa kappaleen vetovoimasta perustuu sen sanoihin, joihin Pelle onnistui vangitsemaan monta terävää, mutta samalla metaforista kuvaa ajastaan. Teksti loi kuvaa pinnallisesta maailmasta, joka sulkee erilaisuuden ulkopuolelleen. Tähän dystopiaan hän upotti viittauksia jopa punk-kulttuurin unelmien murenemisesta. Laulun pohjimmainen sävy oli kuitenkin rohkaiseva. Vaikka maailma tuntui vieraalta, ahtaalta ja uhkaavalta, oli jossakin myös tie pois, vapauteen, hyväksyntään. Ketäpä tällainen sanoma ei olisi joskus puhutellut?

”Kyllä siinä oli ajankuvaa aika paljon”, Pelle nyökkää. ”Eihän tekstit yleensäkään tyhjästä synny. Paitsi Bo Diddleyllä. Eikä ehkä silläkään.”

”Villiin lapseen vaikutti sen aikainen jyrkkä vastakkainasettelu Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välillä. Ilmassa oli sodan uhkaa, ja täällä pienessä Suomessa maailmanpolitiikan sapelinkalistelu koettiin aika voimakkaasti.”

”Mutta oli siinä laajempaakin tatsia siihen lyhyeen aikakauteen. Selvästi siinä 1970- ja 1980-luvun taitteessa tapahtui jotain, mikä erotti vuosikymmenet toisistaan. Ehkä jälkikäteen ajatellen Juokse villi lapsi kertoo siitä ajasta jotain sellaista, mitä mikään muu bändi ei ollut silloin vielä tavoittanut.”

”Luulen, että silloin suomalaisessa kollektiivisessa alitajunnassa otettiin ensimmäisiä askeleita Eurooppaan. Venäjä ja Ruotsi olivat aina olleet lähellä, mutta tuolloin alettiin hahmottaa koko Eurooppa yhtenä kontinenttina. Ainakin itselleni se aukesi silloin. Me oltiin sitä sukupolvea, joka kävi interreilillä monta kertaa. Se Eurooppa tuli sieltä. Oli ihan valtava fiilis mennä ensimmäistä kertaa jonnekin Kreikkaan. Tai Saksan läpi junalla. Eurooppa oli suunta, johon saattoi kasvaa.”

”Tai sitten tämä on vain selittelyä. Ehkä se ’tuuli muuttuu kylmemmäksi’ (laulun avausrivi) onkin vain merkki siitä, että silloisessa kodissani, puutalokommuunissa Linnunlaulussa, veti joka helvetin kolosta ja ikkunasta.”

”Muistan joka tapauksessa jonkun oikeistolaisen mussuttaneen jossakin lehdessä, että Pelle tuomitsee porvarit heppoisin perustein. Siitä tiesin, että biisi oli onnistunut.”

Pelle Miljoona OY, villit ja vapaat.

Samastumispintaa yli rajojen

Vaikka Juokse villi lapsi kiinnittyi avoimesti aikaansa, on sen sanoma myös kestänyt aikaa. Loppujen lopuksi laulun aihe on ikuinen ja nousee aina pintaan yhteiskunnallisen ilmapiirin kiristyessä. Mitä enemmän ajassa on levottomuutta, sitä enemmän on myös kovaa pintaa ja epäluuloja. Tuo ilmapiiri pakottaa villit lapset juoksemaan, tänäkin päivänä.

”Olihan se aika rankkaa aikaa, kun otettiin ensimmäisiä askeleita individualistiseen yhteiskuntaan, vaikka yhteiskunta ei ollut siihen vielä oikein valmis”, Pelle huokaisee. ”Joukkoliikkeet alkoivat feidaantua, mutta samaan aikaan syntyi uudenlaisia leirejä. Mä muistan kun me oltiin Tumpin kanssa kerran vappumarssilla. Siellä oli tuhansia ihmisiä katujen varsilla ja sieltä ne huutelivat, että ’kommarit hirteen’. Hyvä ettei tullut kananmunia saatana. Ja meistä oli vain hienoa marssia paremman maailman puolesta.”

”Nykyään ilmassa on samanlaista hälyä. Kun me katsotaan historiassa taaksepäin, me voidaan hahmottaa jotain aikakausia ja aikoja, mutta tätä hetkeä emme näe. Emme me tiedä, että mitä vittua tulee tapahtumaan. Tuolla kallispalkkaiset Topelius-yliopiston tilastonikkarit puhuvat televisiossa lukuja ja lukuja ja lukuja, mutta samalla kaikki on ihan sattumanvaraista. Sikäli Villi lapsi on tietynlaisena punk-anthemina vieläkin ajankohtainen.”

”Onneksi siinä on kuitenkin sellaista uplifting messagea, että vittu hei, ei peli ole vielä menetetty, jossakin on vielä jotain meitä varten.”

Laulun laajaan samastumispintaan tarttuu myös Taskinen. Kun hän 1990-luvun alussa vieraili Virossa ja tutustui sikäläisiin taiteilijoihin, nousi Pelle Miljoona monta kertaa esille keskusteluissa. Jos Villin lapsen sanoma vapaudesta oli ollut länsiorientoituneessa Suomessa jonkinlainen aikuistumisen ja heräävän kokemuksellisuuden metafora, olivat laulun sanat olleet aivan toisella tavalla totta rautaesiripun toisella puolella

”Kävi tosiaan ilmi, että ne virolaiset taiteilijat pitivät kovasti arvossaan sekä Pelleä että muutenkin suomalaista punkia. Erityisesti Juokse villi lapsi oli ollut heille tärkeä. Meillehän se on tällainen romanttis-filosofinen rokkiteksti, mutta siellä se oli konkretiaa. Neuvosto-Viron aikanahan punkkarit joutuivat helposti putkaan tai jopa mielisairaalaan. On hienoa ajatella, että meidän musiikkimme antoi heille voimaa keskellä tuota todellisuutta.”

”Ne seurasivat tietenkin tarkkaan Suomen televisiota ja radiota, ja imivät sieltä unelmia. Ehkä Pelle ja Juokse villi lapsi olivat punkkareille sitä mitä K-kaupan Väiski oli muille eestiläisille; lupaus jostain paremmasta.”

”Laulun sanoma olisi voinut toimia muuallakin. Tästä ei ole koskaan puhuttu, mutta me yritettiin jossain vaiheessa tehdä englanninkielisiä versioita Moottoritien biiseistä. Ei ne taipuneet siihen millään. Jäi maailmankuuluisuus sitten saavuttamatta.”

Lapsi kasvaa, juoksu jatkuu

Painoarvostaan huolimatta Moottoritie on kuuma edustaa vain lyhyttä aikakautta Pelle Miljoonan ja Ari Taskisen elämässä. Albumilla soittanut kokoonpano hajosi jo ennen levynjulkaisukiertuetta McCoyn ja Yaffan lähdettyä Tukholmaan etsimään nostetta Hanoi Rocksilleen. OY sukelsi puolestaan vaihtelevilla kokoonpanoillaan yhä syvemmälle uuden aallon ja futurismin muotomaailmaan, kunnes vuonna 1983 Taskinenkin katsoi mittansa tulleen täyteen. Hän suuntautui monenlaisiin sävellyshankkeisiin samalla kun Pelle tarrasi kiinni kolmeen sointuunsa ja heittäytyi olosuhteita kavahtamattomaksi rock-kulkuriksi.

OY nähtiin uudestaan lavalla vasta vuonna 2011, kun yhtye teki Moottoritien aikaisessa kokoonpanossaan kehutun albumiklassikkokiertueen.

”Se oli todella hyvä rundi”, riemastuu Pelle. ”Kaikilla oli positiivinen asenne ja kaikki halusi tehdä sen. Ihan ekoista treeneistä lähtien tuntui siltä, että jumalauta, tää kuulostaa samalta kuin ennenkin. Andy oli hyvässä iskussa, Samia oli helvetin kiva nähdä pitkästä aikaa ja vanhat laulut oli helppo ottaa haltuun. Aika harvalle tuli varmaan sellainen fiilis että tää on rip-off ja fyrkat veks. Kyllä me vedettin kybällä koko ajan.”

Sikariporras tilinpäätöksen hetkellä: Pelle Miljoona OY vuonna 2011.

Ennen paluukiertuetta – ja sen jälkeenkin – Villi lapsi on seurannut Pelleä uskollisesti. Se on taipunut niin jämäkäksi trio-rockiksi kuin jousin kuorrutetuksi kamarisovitukseksikin. Jos livelevyt lasketaan mukaan, törmää kappaleeseen Pellen diskografiassa jopa useammin kuin lauluista ilmeisimpään, Moottoritie on kuumaan. Viimeisin, varsin suoraviivainen luenta kappaleesta on kuultavissa Elävänä Vastavirrassa -purkitteella (2013), jolla Pelle viipaloi kappaleen poikki ja pinoon uuden United-kokoonpanonsa kanssa.

”Se on hyvä rokkibiisi ja säilyy varmasti keikkabiisinä niin kauan kun mä näitä hommia teen. Sitä on siinäkin mielessä hyvä soittaa, että muistan kaikki sanat, kun olen veivannut sitä niin pitkään. Tosin yksi säkeistö on pudotettu pois. Se on nimittäin aika helvetin pitkä biisi. Keikoilla olen huomannut lyhyemmän kaavan paremmaksi.”

”Mä kelailen Unitedia sen kautta, että me ollaan rock-bändi, joka soittaa hyviä rock-biisejä. Tuollainen Hurriganes-asenne sopii Villiin lapseen hyvin. Se kiihtyy aina, niin kun Remunkin soitto, vaikka miten koettaisin pitää tahtia.”

”Mähän oon saanut soittaa Villiä lasta helvetin hyvien kitaristien kanssa. On ollut Crazy Heiskasta, Tatu Mannbergia ja nyt Mela (Jukka Melametsä). Vaihtuvuus on ollut kovaa, mutta se ei johdu pomosta, vaan ihan siitä että tää on pahimmillaan vitun turhauttavaa duunia. Monella tulee kilometrit täyteen. Kyllä sen ymmärtää, että kun yhden talven viettää jossain vetoisessa autossa, niin siitä loppuu se romantiikka. Mutta lapsi juoksee, vaikka väki vaihtuu. Se on mulle elämäntapa.”

Tuoreeltaan kiitellyn Diaspora-albumin julkaissut United – Pelle, Melametsä ja Tumppi – on Pellen ties kuinka mones kokoonpano, mutta ainakin toistaiseksi näyttää siltä, että se on montaa edeltäjäänsä pysyvämpi. Yhtye keikkailee tällä hetkellä aktiivisesti ja jossakin vaiheessa tarkoituksena olisi purkittaa uusi levy. Sitä ennen Pellen aikaa vie kuitenkin uuden romaanin, kolmannentoista, kirjoittaminen.

Taskinen on puolestaan jättänyt kapakannurkkakiertueet sikseen, mutta pysynyt tiiviisti tekemisissä musiikin kanssa. 2000-luvun kuluessa hän on säveltänyt muun muassa teatterimusiikkia ja julkaissut kollaasimaisen soololevyn (Aavamaa – Electro-Acoustic Music From Finland, 2006). Miestä ovat työllistäneet myös poikkitaiteelliset projektit, etenkin yhteistyö runoilija Teemu Hirvilammen kanssa.

”Mähän oon ihan freelancer, nytkin on työn alla kaksi sävellystyötä pariin dokumenttielokuvaan”, toteaa Taskinen innostuneesti. ”Ja Hirvilammen kanssa olemme työskennelleet kimpassa jo 30 vuotta. Vuosi sitten meiltä tuli toinen levy ja keikkaakin tehdään silloin tällöin. Se on nastaa ja ihan toisenlaista. Meillä on ollut kaikenlaisia vaiheita, taustanauhoja ja syntsaa, mutta nyt mä olen palannut soittamaan skittaa. Ja soitankin taas ihan kybällä.”

Ja villi lapsi, hän jatkaa elämäänsä, niin levyillä, lavoilla kuin meissäkin, jotka olemme lauluun joskus samastuneet. Hänen pakonsa on ikuista, mutta aina toivorikasta. Eihän elämän ole tarkoituskaan tulla valmiiksi. Jokainen aika synnyttää omat villit lapsensa, omat pakolaisensa, omat vapauden haaveensa. Tästä haaveesta tuo koko laulu elää, keskellä vaihtuvia aikoja ja muuttuvia valta-asetelmia.

Tai ehkä kyse on sittenkin jostain paljon konkreettisemmasta.

”Villi lapsi varmasti se herkkä punkkarityttö, jonka mä näin kerran tuolla steissin neonvaloissa kun satoi ja tuuli”, toteaa Pelle velmusti virnistäen.

Näkyyn on helppo tarttua, olipa se totta tai ei. Siinä on yksi mielikuva lisää kappaleen rikkaaseen kuvakieleen. Herkkä tyttö, joka luo katsojaansa lyhyen silmäyksen, epävarman kuin ympäröivä aika. Silmissä vilahtaa jotain, pelko tai toivo, ehkä pelkkä illuusio.

Sitten hän juoksee pois.

Pelle Miljoona, Petri Tiili, s. Haminassa 1955

Koulutukseltaan peruskoulunopettaja. Julkaissut livelevyt mukaan lukien yli 30 albumia lähes yhtä monen kokoonpanon kanssa. Soittanut lisäksi rumpuja Suspendersin vuonna 2007 julkaistulla levyllä Time Is Limited. Vieraillut myös muun muassa J. Karjalaisen ja Colmen Cowboyn levyillä sekä Apua! Orkesterin Maksamme velkaa -hyväntekeväisyyssinglellä. Pelle Miljoonan mukaan nimetty tie sijaitsee Porissa.

Kirjoittanut 12 romaania. Uusi romaani, Tähden varjossa, on työn alla. Julkaissut lisäksi kaksi sanoituksistaan koostuvaa runokirjaa sekä omaelämäkerran.

Millainen ihminen olit vuonna 1980? ”Romantikko.”

Mitä musiikkia kuuntelit tuolloin? ”The Clash ja London Calling.”

Juokse villi lapsi viidellä sanalla: ”Andy, Sami, Taskinen, Tumppi, Pöllö.”

Bonuskysymys (Inka, 3 v.): miksi Pelle Miljoona on kasvattanut takkutukan: ”Olen ollut liikaa tekemisissä Rölli-peikon kanssa.”

Toivebiisi: “Elvis Presleyn In the Ghetto. Se on maailman parhaan laulajan loistavin tulkinta. Elvis ylittää itsensä siinä.”

Video ei ole enää saatavilla

Ari Taskinen, s. Espoossa 1959

Freelance-säveltäjä. Säveltänyt muun muassa teatterimusiikkia. Soittanut Pelle Miljoona & 1980:n sekä Pelle Miljoona OY:n lisäksi esimerkiksi Problems?:issa, Tresholdissa ja Huntersissa. Julkaissut soololevyn Aavamaa – Electro-Acoustic Music From Finland (2006) sekä kaksi levyä runoilija Teemu Hirvilammin kanssa.

Kirjoittanut runokokoelman Susien taivas (2006).

Millainen ihminen olit vuonna 1980? ”Varmaan vähän itseäni täynnä oleva pikkurokkistara. Se oli aika ristiriitaista aikaa. Ihmisenähän olin hirveän nuori ja viaton, mutta samaan aikaan pyöritin aikamoista bisnestä, joka rokkitouhuun aina liittyy.”

Mitä musiikkia kuuntelit tuolloin? ”Ennen kaikkea näitä New York -punkkareita ja uusiaaltoilijoita, Richard Hell and the Voidoidsia, Televisionia ja Patti Smithia. Ja tietenkin The Clashin London Calling kolahti. Kuuntelin silloin kaikenlaista musaa, en ollut missään nimessä fundamentalisti.”

Juokse villi lapsi (noin) viidellä sanalla: ”Juokse villi lapsi vielä aikuisena ja vanhanakin.”

Toivebiisi: ”Olen julkaissut YouTubessa erilaisia pikkusyntsahärveleillä tehtyjä pläjäytyksiä nimellä Taskent99. Niistä voisi valita jonkun. Siitä tulisi hyvä ristiriita.”

Video ei ole enää saatavilla

Me räjäytetään ja saadaan juttu täyteen Youtube-linkkejä!

Viime aikoina Nuorgamin torille asti on kuulunut outoja räjähdyksiä. Asiasta päätettiin ottaa selvää. Siispä arvon naiset ja herrat, tuoreiden bändien sarjassa tällä kertaa Räjäyttäjät, kolme jytämyyrää Jyväskylästä.

Video ei ole enää saatavilla

Koska yhtye toimii kaksikielisenä, myös haastattelun yhteydessä Muuni lausuu jokusen sanan englannin kielellä. Siltä varalta, että sutkautukset ovat liian hankalia, tarjoamme teille suoran linkin Google Translateen. Olkaa hyvä!

Yhtyeeseen kuuluvat:
Muuni (rummut ja laulu), Sisse (basso ja laulu) ja Rapa (laulu ja kitara).

Mistä Räjäyttäjät tulee, ja koska se on perustettu?
Jyväskylästä, 2011.

Julkaisut:
Räjä & Roll All Night Long! (kasetti, 2011), Jytämenot Päällä! (kasetti, 2011)

Todennäköisimmin Räjäyttäjät…
…RÄJÄYTTÄÄ!

Epätodennäköisimmin Räjäyttäjät…
…sipsuttaa.

Levyhyllyssä Räjäyttäjät voi sijoittaa:
vanhojen, auton hanskalokerosta kaivettujen Hurriganes-kokoelmakasettien ja Radiopuhelimien väliin.

Miksi Räjäyttäjät on hyvä?
Räjäyttäjät on täysin omaperäinen, omaehtoinen ja omaleimainen Rock And Roll –tyrärytkäys. Bändi on kuin piristävä kärkkäri munille – ei tiedäkään kuinka paljon sitä on kaivannut ennen kuin se iskee.

Kuvailkaa itse musiikkianne kolmella sanalla:
”RÄJÄ AND ROLL!”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä, kun olet hyvin, hyvin humalassa?
Rapa: ”Sama lähtee kyllä selvinpäinkin: JOS EI TUU GANESIA NI PAIKAT PASKAKS! Piisi vaihtelee.”

Sisse: ”Ganes on kyllä ykkösenä ja seuraavana Se-yhtyeen Ei asfaltti liiku.”

Video ei ole enää saatavilla

Muuni: ”Felicity by Orange Juice, or Hand In Glove by The Smiths.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?
Rapa: ”Varmaan joku itse kopioitu rokkikasetti tai Kulkurin Kaiho, saunassa mikäli ”nuottia” on tarpeeks.”

Video ei ole enää saatavilla

Sisse: ”Semmosta yhtä itse tehtyä Hurriganes-kokoelmaa.”

Muuni: ”Probably Can’s Delay 68”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia? Miksi?
Rapa: ”Arto Parviainen. Ajankohtaisia lauluja työttömän arjesta.”

Video ei ole enää saatavilla

Sisse: ”Radiopuhelimet. Niillä on homma hanskassa.”

Muuni: “I’m not really in any position to know that, but probably a guy in a street somewhere who’s just made enough money to get the next meal. But it’d be nice to think our music was important… it certainly is to me.”

Mikä on suosikkisäkeesi pop-musiikissa?

Rapa:

“PARARAIJJAAA! Läpsyn läpsyn hopoti hoo, antaa mennä!”
(Maho neitsyt: Jesse)

Sisse:

“Kauas pilvet karkaavat, turhaan niitä tavoitat, kauas pilvet karkaavat, niin minäkin”
(Rauli ”Badding” Somerjoki: Kauas pilvet karkaavat)

Muuni:

”Now here’s a joke, to cheer you up: old times no surgeons, just magicians and dungeons…. there they take… your heart out… with a sharp knife, it wasn’t fake… they had no anaesthetic… that joke’s pathetic” I like it because ”they had no anaesthetic” sounds like they actually had aesthetic (double negative). That’s all… as he says ’that joke’s pathetic’ but it always makes me smile in a Squidward sort of way…”
(The Fall: Your Heart Out)

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia suosittelet todennäköisimmin uudelle tuttavuudelle?
Rapa: ”Hannu Kuusela!”

Video ei ole enää saatavilla

Sisse: ”No Beefheartia.”

Muuni: ”Faust (my personalized best of collection).”

Minkä jo-tehdyn albumin haluaisit olla tehnyt ja julkaista omissa nimissäsi juuri tällä hetkellä?
Rapa: ”Tuskinpa mitään mutta semmosta meininkiä kuin [Hurriganesin] Roadrunnerilla, mutta suomeks ja turhat lurinat välistä pois.”

Sisse: “Sama.”

Muuni: “For my sins, I’ve never liked all the songs on any album… and if I released an album in my own name I’d have to like all the songs. So the answer to that is there’s no such album for me.”

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki bändinne jäsenet suostuvat kuuntelemaan keikkabussissa, tai missä lie -autossa?
Kaikki: ”Viimeks on vissiin kuunneltu Passions of Läjä Äijälä –kokoelmaa ja Popedan Raakaa Voimaa -liveä (Patalahden huoltsikalta, lettu ja CD!). Ja Beefheartia ja Pelle Miljoonan ekaa tietty!”

Video ei ole enää saatavilla

Mihin yhtyeeseen tai artistiin musiikkisi vertaaminen imartelisi sinua kaikkein eniten?
Rapa ja Sisse: ”Radiopuhelimet.”

Muuni: ”The Sonics or The Ethiopians.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkiäänesi maailmassa?
Rapa: ”Jos se on tarpeeks hienoa, niin ei oikeestaan kuule ees mitään, kun kaikki on vaan kirkasta valoa.. ..eli R-Ä-J-Ä-Y-T-Y-S-T-Ä!”

Sisse: “Rokin rytke.”

Muuni: “It’s PSYCHOACOUSTIC, and so different every time, but it’s where something suddenly moves you, emotionally and physically, and all your senses explode.”

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka toimisi tuottajana?
Rapa: ”Mihin sitä neljättä tarvii! Ja kunnolla viettäminen on tuottamista tärkeempää.”

Sisse: “Samat sanat.”

Muuni: “3’s the magic number every time… and who I play with is just fine. Producer? Would be funny to do one big session with Joe Meek. I think he would make me cry.”

Televisio ei tappanut soittolistatähtiä.

Taas se on täällä: syksyn vittumaisin influenssavirus H3N2. Vaikka tautia vastaan taistelisi kierrepotkuin ja liekinheittimin, aina löytyy ihmisiä, jotka räkivät päin naamaa joko julkisessa kulkuvälineessä, kirjaston lukusalissa, baarin nurkkapöydässä tai käräjäoikeuden istunnossa. Oli tauti miten paha tahansa, nämä oman elämänsä bobflemingit eivät ikinä jää kotiin sairastamaan.

Syysflunssaan on onneksi olemassa useampikin lääke. Yksi niistä on televisio, joka juuri nyt tulvii kesätauolta palanneita kotimaisia reality-sarjoja. Mikäpä olisikaan parempi keino tappaa aikaa, aivosoluja ja bakteereja kuin katsella ahtaaseen tilaan tungettuja moniongelmaisia vammaisia, huippumalleiksi halajavia puhe- ja kävelytaidottomia dorkia tai Hjalliksen alaisiksi pyrkiviä selkäänpuukottavia sössöttäjätunareita. (Mervi, älä ole noin kiukkuinen, vaikka oletkin kipeä. Diili ja Huippis on hyviä ohjelmia. BB on… ohjelma sekin. Nuorgam on rakkauden media. Me rakastamme tv-viihdettä! t. yx vaan)

Tai mikäli haluaa esittää kultturellia humanistia, voi aina ilmoittaa katselevansa Teeman dokumentteja, joita kaikki sanovat katsovansa, mutta eivät kuitenkaan katso. (Me Nuorgamissa katselemme Teeman dokumentteja! t. sama)

Alla olevan Spotify-linkin takaa löytyy 26 tv-aiheista biisiä, joiden tahdissa voi virittäytyä haluamaansa televisionkatselutunnelmaan. Mukana on niin televisiota ylistäviä kuin sitä kritisoivia biisejä pääasiassa punkrockin ja postpunkin parissa ansioituneilta bändeiltä. Lista on koottu häpeilemättömän subjektiivisesti eli siltä löytyy vain yllekirjoittaneen korvaa miellyttäviä biisejä.

• Black Flag – TV Party
• Misfits – TV Casualty
• The Rezillos – Top of the Pops
• Pelle Miljoona & 1980 – TV
• Kari Peitsamo ja Ankkuli – Hesan telkkariin
• The Cramps – TV Set
• Ebba Grön – Tittar på TV
• Wire – Ex Lion Tamer
• Magazine – TV Baby
• Fall – A Lot of Wind
• Talking Heads – Found a Job
• Gang of Four – 5.45
• The Normal – T.V.O.D.
• The Damned – Idiot Box
• Skids – TV Stars
• The Dickies – I’m Stuck in a Pagoda with Tricia Toyota
• Bad Religion – Television
• Wavves – TV Luv Song
• Public Enemy – She Watch Channel Zero?!
• The Disposable Heroes of Hiphoprisy – Television, the Drug of the Nation
• Bruce Springsteen & The E Street Band – 57 Channels (And Nothin’ On)
• Dire Straits – Money for Nothing
• ZZ Top – TV Dinners
• The Handsome Family – All the TVs in Town
• American Music Club – Mom’s Tv
• Lou Reed – Satellite of Love

Ajoradan lämpötilan arvioiminen loppuu Pelle Miljoona Oy:ltä tältä erää perjantaiseen Porispere-keikkaan.

Tarina on tuttu, mutta kertaamisen arvoinen.

Vuonna 1979 Pelle Miljoona kasasi ympärilleen uuden yhtyeen. Oy:ksi nimetty kokoonpano liennytti Pellen aiempien kokoonpanojen kitaravetoisen punkin uudeksi aalloksi. Ilmaisun ytimeen asettuivat Ari Taskisen koskettimet ja Pellen romantisoituneet tekstit. Kitaraan ja bassoon tarttuivat kaksi teinipoikaa, Andy McCoy ja Sami Takamäki. Orkesteri purkitti yhden levyn, sen kaikkein unohtumattomimman, ja kiipesi tunnuslaulunsa siivittämänä niin listoille kuin Suomi-rockin ikonostaasiinkin.

Oy:n alkuperäiskokoonpanon tarina jäi kuitenkin lyhyeksi. Levynjulkaisukiertueen aattona Andy ja Sami lähtivät Hanoi Rocksin mukana Tukholmaan toteuttamaan unelmaansa. Kyytiin tarttui myös Pellen 1980-yhtyeessä soittaneen Stefan Piesnackin kitaravahvistin.

Oy hoiti kiertueen tuuraajavoimin ja jatkoi elämäänsä alati vaihtuvien kokoonpanojen kannattelemana. Sekavan miehistöpolitiikan lomassa orkesteri purkitti kaksi levyä (Matkalla tuntemattomaan, 1981, ja Radio Kebab, 1982), jotka olivat hyvistä hetkistään huolimatta johdonmukaista laskeutumista kohti Pellen hajanaista ja epätasaista 1980-lukua.

Keväällä 2011 McCoy ja Sam Yaffana Suomeen palannut Takamäki päättivät maksaa vanhat velkansa. Miehet hyppäsivät Pellen remmiin ja Albumiklassikot-konserttiteeman ympärille rakentunut yhteistyö poiki kehutun kiertueen.

Kyse ei ollut pelkästä nostalgiasta, kyse oli pikemminkin vuoden 1980 kiertueesta, joka vain sattui alkamaan 30 vuotta myöhässä. Uusvanha kokoonpano väänsi kappaleet lavalla uuteen, sähköiseen muotoon. Lauluihin tarttui eletyn elämän ja katujen makuja, joita pehmensi artistien huulilla karehtinut hymy. Vanhoja miehiä kuljetti nuoruuden into. Kevään ja kesän aikana moottoritiestä tuli suorastaan polttava.

Tarina päättyy Porisphereen, jossa yhtiökertomukselle kirjoitetaan uusi, onnellinen loppu. Kokoonpanolle heitetään hyvästit toistamiseen, mutta tällä kertaa kaikkien läsnä ollessa, ennakoidusti ja luvan kanssa. Musiikin tarina ei kuitenkaan katkea yhtyeen jäädessä tien varteen. Kun viimeinen sointu katoaa elokuun yöhön, kun kiertuebussi jättää vaimeat hyvästinsä Porille, tuntuu ilmassa vielä pitkään palaneen käryä. Moottoritie on kuuma, nyt ja aina.

Pelle Miljoona Oy:n muistoa ennenaikaisesti kunnioittaakseen Nuorgam kokosi yksiin kaikki Pellen levyttämät versiot Moottoritie on kuuma -klassikostaan. Tallenteiden kylkiäisiksi voi nauttia vaikkapa liveversioita kuvan kanssa – niitä on YouTube pullollaan ja pari kiskaisua löytyy Pellen DVD-katalogistakin.

Poiminnat osoittavat, että vaikka tien lämpö on joskus laantunut haaleaksi, ei se ole jäähtynyt koskaan kokonaan. Laulun kutsu soi ajankohtaisena niin kauan kuin maailma on kylliksi avoin ja tilava sydäntä viiltävälle nuoruudelle.

1. Pelle Miljoona Oy – Moottoritie on kuuma (Moottoritie on kuuma, 1980)

Alkuperäinen on aina alkuperäinen, lähes loppuun kulutettunakin. Kun äänitettä pysähtyy kuuntelemaan puhtain korvin, se tarjoaa valtavat määrät sävyjä ja mielikuvituksen ruokaa. Utuisesti leijailevat koskettimet, nuoruuden levottomuutta huokuvat sanat, kouraisevan tunteen avoinna olevasta maailmasta, jonne kertosäe vie energiaryöpyn lailla.

Mutta kappale ei ole pelkkää uskoa tulevaan, se käskee reagoimaan heti. Se osoittaa, että maailman pinnalla on koko ajan jotakin haurasta ja hajoavaa, joka pakottaa tarttumaan hetkeen. Lopullisen kutsuhuudon päästää houreinen soolo salaperäisine kohahduksineen, lepatuksineen ja tuskaisine kitaroineen. Kokonaisuus on niin paljon osatekijöidensä summaa suurempi, että on helppo ymmärtää, miksi Pelle tuntuu edelleen personoituvan tähän yhteen kappaleeseensa.

Video ei ole enää saatavilla

2. Pelle Miljoona & Rockers – Moottoritie on kuuma (Si Si Live, 1992)

Vaihtelevien kokoonpanojen pitkäikäisenä yleisotsikkona toiminut Rockers lanseerattiin vuonna 1992 romuluisella livelevyllä. Rockersin synty merkitsi Pellelle sähköisen aikakauden alkua muutaman akustisemmin soineen kiekon jälkeen. Varhaisten hittien varaan rakentunut rupinen soitanta antoi uudet puitteet myös Moottoritie on kuumalle. Rockers tarttui klassikkoon surutta ja kaunistelematta. Nöyristelemätöntä asennetta tuntui tukevan sekin, että kappale sijoitettiin levyn keskivaiheille, lauluksi muiden joukkoon. Ilmavat kosketinpatjat karhennettiin rosoisiksi kitarapinnoiksi, rummut horjahtelivat suurpiirteisesti tahtiraidan molemmin puolin ja Pellen laulutulkinta junttasi miehen menneisyyttä ilkeään niskalenkkiin. Kauneutta kappaleeseen ei juuri tarttunut, mutta tunnetta ja hikeä senkin edestä.

Video ei ole enää saatavilla

3. Pelle Miljoona & Rockers – Moottoritie on kuuma (Villi lapsi, 2002)

Uuden vuosituhannen kunniaksi Pelle Miljoona solmi Poptorin kanssa erikoislaatuisen sopimuksen. Mies purkitti Rockerseineen kaksi levyllistä vanhojen kynäelmiensä uutuusversioita kauppojen halpahyllyille. ”Kierrätys rules OK!”

Hieman vettyneen soiton lisäksi levyjä kiusasivat halpa tuotanto ja turha uskollisuus alkuperäisille versioille. Villi lapsi -koosteelle purkitettu Moottoritie on kuumakin jäi varsin ponnettomaksi yritykseksi, jolta puuttui kokonaan originaalin tarunhohtoisuus. Orkesterin ote oli leimallisen varovainen, aivan kuin miehistö ei olisi vahingossakaan halunnut naarmuttaa vanhuuden haurastamaa kappaletta. Ehkä ilmassa oli jonkinlaista arkaa kunnioitustakin, jota sovitukseen väkinäisesti ympätyt thunder-huudot eivät onnistuneet manaamaan pois. Villin lapsen kasvoilla oli oireellisen kesy ilme.

Video ei ole enää saatavilla

4. Pelle Miljoona & JJU-jousiensemble – Moottoritie on kuuma (Halki ajan ja rakkauden, 2011)

Samoihin aikoihin kun Oy harjoitteli kiertuettaan varten, Pelle piipahti studiossa pudottelemassa laulurivejään kamarisovitusten päälle. Viulisti Esko Eirolan masinoima hanke realisoitui levynä, jossa jouset olivat kireitä ja laulaja vapautunut. Parhaimmillaan uudet sovitukset toivat kappaleisiin herkkyyttä ja ilmavaa teatraalisuutta, vaikka lopullinen liitto esitystapojen välillä jäi muutaman sydämen läpi tähdätyn ompeleen päähän.

Jonnekin hyvän idean ja ikimuistoisen toteutuksen välimaastoon asettuu myös Moottoritie on kuuma. Kappale kuulostaa levyllä kohtalokkaammalta kuin koskaan, ikään kuin nuoruuden haave olisikin yhtäkkiä muuttunut virttyneeksi ja ilmassa leijailevaksi uneksi. Uusi näkökulma lauluun on silti yllättävän perusteltu. Ensimmäistä kertaa urallaan Pelle tuntuu löytävän Moottoritiestä jotakin sellaista, mikä ei ole suoraan alisteista alkuperäiselle versiolle. Tästä on hyvä jatkaa senkin jälkeen, kun yhden tarinan kaari on piirretty umpeen.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Jos Pellen omat versiot Moottoritiestä eivät tarjoa kappaleeseen vielä kylliksi näkökulmia, voi tajuntaa avartaa muiden artistien tulkinnoilla laulusta. Ajoradan lämpötilan ovat todenneet muun muassa Kohu-63, The Ratzz sekä Valamonks. Oman tulkintansa kappaleesta esittävät myös…

…VolVecto & Petteri S…

Video ei ole enää saatavilla

…Rat Cats…

Video ei ole enää saatavilla

…Ada Kukkonen ja Sara Melleri…

Video ei ole enää saatavilla

…ja sokerina pohjalla tietenkin Matti Ensio Nykänen.

Video ei ole enää saatavilla

Porispere-festivaali Porin Kirjurinluodossa 5.–7.8. Pelle Miljoona Oy esiintyy pe 5.8.

82 Mahtavasta Neutral Milk Hotelista muistettava Jeremy Barnes on tehnyt viulisti Heather Trostin kanssa jälleen albumillisen erittäin alkuperäisen kuuloista balkanilaismusiikkia, jonka voi paikantaa ainakin Turkkiin, Kreikkaan ja Romaniaan. Tällä kertaa mukana on myös ripaus meksikolaisvaikutteita, joita Balkanilla imettiin viime vuosisadan alkupuolella. Ympyrä siis sulkeutuu osuvasti: onhan Cervantine nauhoitettu bändin syntysijoilla New Mexicossa. Albumi on loppua kohden edeltäjiään seesteisempi, mutta se ei tarkoita, etteikö yhtyeen musiikki soisi silti väkevänä ja ilmaisuvoimaisena. Ehkäpä seuraavalle julkaisulle voisi tulla silti joku villimpi uusi näkökulma? (Juho Kaitajärvi)

Video ei ole enää saatavilla

Discodeine: s/t
Dirty

68 Kahden ranskalaistuottajan, Benjamin Morandon ja Pilooskin, bändiprojektin esikoisalbumi on miellyttävän napakkaa ja hauskan muovista house- ja elektropoppia, joka kuitenkin jää ruuhkaisilla markkinoilla jalkoihin silkkaa kasvottomuuttaan. Albumin selkeästi paras kappale on sen avaava Singular, Hot Chipin Ready for the Flooria ja LCD Soundsystemin Time to Get Awaytä yhdistelevä tanssipala, johon Flow’hun saapuvan Matias Aguayon paheelliset huokailut tuovat ylimääräistä särmää. Taustamusiikkina toimivan levyn toinen hittitäky on Synchronize, pykälää mitäänsanomattomampi popralli, jonka laulaa autopilotin päälle kytkenyt Jarvis Cocker. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Discodeine – Singular feat. Matias Aguayo

Dum Dum Girls: He Gets Me High EP
Sub Pop

78 Kalifornian garagerock-ympyröistä tunnetun Dee Deen (Kristin Gundred) johtama Dum Dum Girls on parantanut ilmaisuaan julkaisu julkaisulta, eikä uusi He Gets Me High EP tee poikkeusta. The Rolling Stonesin 19th Nervous Breakdownia mukailevalla kertosäemelodialla viettelevä avausraita Wrong Feels Right on säröiseen ja spectoriaaniseen ilmaisuun erikoistuneen yhtyeen tähänastisen uran kohokohtia, eikä täysin puskista tullut tulkinta The Smithsin There Is a Light That Never Goes Out -klassikosta ole sekään hullumpi. Raikas versio tuhansien indiediscojen puhkisoittamasta illan viimeisestä paljastaa Dee Deen taidot suurten tunteiden tulkkina: hän tuo esiin kappaleen sanoituksen seksuaalisesti latautuneen, mutta epävarman toivonpilkahduksen, kun Morrisseyn alkuperäistulkintaa riivasi ujous ja ahdistus. Toisin kuin monille muille Shangri-Lasilta ja The Jesus & Mary Chainilta vahvasti lainaaville yhtyeille, Dum Dum Girlsille voi povata loistavaa tulevaisuutta jo tähänastisen näytön perusteella. Yhtye retroilee hillitysti ja pitää pääpainon vahvoissa sävellyksissä pastissien sijaan. (Juho Äijö)

Video ei ole enää saatavilla

Dum Dum Girls – There Is a Light That Never Goes Out

Lykke Li: Wounded Rhymes
EMI

82 Ruotsalainen Lykke Li harppaa kakkosalbumillaan komeasti eteenpäin esikoisen pikkusievästä orgaanisesta indiestä kohti vahvoja ja ajattomia lauluja. Juuri ajattomuus on hienojen sävellysten ohella Wounded Rhymesin kantavia voimia: tämä ei ole mitään trendimusiikkia, vaikka niin voisikin luulla. Hienoimmillaan, kuten musertavan kauniissa Love Out of Lustissa, haikea sävelmä leijailee kumisevien rumpujen tahdissa jylhästi kuin tuntureilla tai preerialla etsiskellen. Hieno onnistuminen ja odotusten ylittäminen. (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

Noah & the Whale: Last Night on Earth
Mercury

61 Orkestraalisesta indiefolkistaan tunnettu lontoolaisyhtye sukeltaa kolmannella albumillaan pää edellä valtavirtaan. Muodikkaiden AOR eli adult oriented rock -vaikutteiden sijaan bändi on maustanut musiikkiaan MOR- eli middle of the road -sävyillä. Levyn ensimmäinen single, The Kinksiä (Lola) ja Tom Pettyä (Don’t Come Around Here No More) nokkelasti lainaava L.I.F.E.G.O.E.S.O.N., esimerkiksi puhkuu sellaista yleispositiivista yhteislauluhenkeä, joka on ennenkin nostanut kulttibändejä klubikiertueilta stadioneille. Eaglesin ja Warren Zevonin pehmoamericanan hengessä rullaava Waiting for My Chance to Come ja Coldplayn lailla rytmittelevä Life Is Life ovat vähän liiankin mukavan albumin muut tähtihetket. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Noah & the Whale – L.I.F.E.G.O.E.S.O.N.

Pelle Miljoona & JJU Jousiensemble: Halki ajan ja rakkauden
Fanfaari

58 Halki ajan ja rakkauden peittää Pelle Miljoonan tuotannon jousikuorrutukseen, kun miehen tueksi astelee kahdeksanhenkinen kamariorkesteri. Toteutus ei ole pompöösi, pikemminkin tuttavallinen. Sikermän pääpaino on tuntemattomammissa tunnelmapaloissa, jotka paljastavat Pellen sydämen suureksi ja tulkintarekisterin rajalliseksi. Jouset myötäilevät Pellen humaania sanomaa pehmeästi ja ymmärtäen, mutta laulun ja soittimien täydellinen liitto toteutuu vain paikoin. Vika ei ole sovituksissa tai täydellä tunteella laulavassa maestrossa, vaan alkujaankin hankalassa yhtälössä. Kiihkeämmät klassikot eivät lähde hyvästä yrityksestä huolimatta tarpeeksi energiseen liitoon, ja hitaampiin paloihin jouset tuovat melko vähän uutta. Levyn päätteeksi Hyvää yötä maailma soi tosin avarampana kuin koskaan ja muistuttaa, että myös Pellen herkempi tuotanto kestää parhaimmillaan erinomaisesti aikaa. Kyyniset kuitenkin karttakoot. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Tsembla: Fauna
Ikuisuus

85 Turkulaisen Tsemblan instrumentaalimusiikki ei ehkä ole oikeassa seurassa poplevyjen vieressä arvioituna. Se lähenee oikeastaan äänitaidetta ja sijaitsee samalla jatkumolla kuin Brian Enon 1970-luvun puolivälin tuotanto ja Animal Collective, tosin tässä tapauksessa biiteistä ja laulusta riisuttuna. (Kappaleessa Nisäkkäiden kaupungit en tosin voi välttää kuulemasta kaikuja Massive Attackin Teardropista). Albumin nimen mukaisesti luvassa on runsaasti lintujen laulua ja muitakin trooppisilta eläimiltä kuulostavia äännähtelyjä. Eksoottiset soundit, joista voi tunnistaa ainakin sormipianon, maalavat yhdessä syntikan, efektien ja sampleluuppien kanssa hitusen nyrjähtänyttä, mielikuvituksellista maisemaansa, joka ei taida sijaita meidän pallollamme. Faunan kohdalla taiteellisuus ei rajoitu vain musiikkiin: siitä on toistaiseksi julkaistu vain vinyylipainos, jossa on erittäin hienot, käsin painetut kannet. (Juho Kaitajärvi)

Video ei ole enää saatavilla