Blue Horizon Ventures

66 Jos tähän pitäisi toistaa jokin latteus Austinin kaupungin juomavedestä, niin todetaan nyt vaikka, että Teksasin osavaltion huumelainsäädäntö on suhteellisen salliva, eikä esimerkiksi psykerockhippien suosikki LSD poikkeuksellisesti ole listattuna Schedule IV -luokkaan. Sen sijaan Austin on listattuna amerikkalaisen indierockin pääkallonpaikkoihin siinä missä San Francisco ja Brooklynkin. Ja pääkallot muuten sopivat The Black Angelsin kuvastoon hyvin. Tämä ei ole mitään sunshine-psykedeliaa, tämä on kuolintripin synkkää bluesrockia 1960-luvun synkimmistä syövereistä. Ja näitä vaikutteita sitten lähes ryöstöviljellään. Barrettilainen Holland vielä toimii, mutta tylsemmin Floydia apinoidaan War On Holidayn Jesus and Mary Chain -soundin lomassa. Maybe Forever on 13th Floor Elevatorsia, The Doors kuuluu liiankin monessa kappaleessa taustalla – ilmeisimpänä esimerkkinä Broken Soldier. Pappa-prosenttia on koetettu laskea Don’t Play With Gunsin Marilyn (vai Charles?) Manson -riffittelyllä. Christian Blandin huomattavasti Grace Slickiltä kalskahtava ääni toimii parhaiten assosiaatioon sopivan Love Me Foreverin kitaroiden päälle, mutta musiikin aisteja kutittelevista tekstuureista huolimatta miehen lyriikat ovat läpi levyn melko joutavaa löpinää. Pastissiyhtyeen levyksi viihdyttävä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Black Rebel Motorcycle Club – Specter at the Feast

Abstract Dragon

68 Black Rebel Motorcycle Club tekee musiikkia, joka kuulostaa aina hyvältä. Siksi uudistumisen penääminen tältä nahkatakkipartiolta on paitsi turhaa, myös vaarallista: siitä varoittavina esimerkkeinä käyvät sanfranciscolaisyhtyeen kuudennen studioalbumin kaksi harha-askelta, huonolta heavyrockilta kuulostava Teenage Disease sekä Coldplay-anthemismia vaivaannuttavin lopputuloksin tavoitteleva päätösraita Lose Yourself. Muilta osin Specter at the Feast on lisää sitä samaa: ihailtavan röyhkeää shoegaze-rockia erinomaisilla kitarasoundeilla ja muutamalla auringonpaahtamalla psykedeliaballadilla höystettynä. Funny Games on musiikillisesti rohkeinta ja heittäytyvintä – ja samalla kiinnostavinta – Black Rebeliä aikoihin, kun taas Lullabyn akustiset folk-kitarat saavat kaivamaan levyhyllystä bändin olankohautuksella kuitatun kakkosalbumin Take Them On, On Your Ownin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Cave Singers – Naomi

Jagjaguwar

69 Kelvottoman Pretty Girls Make Graves -yhtyeen raunioille perustettu The Cave Singers on ehtinyt jo neljänteen albumiinsa ja hioutunut varsin päteväksi kokoonpanoksi. Seattlelaistrio hoitaa hommansa yksinkertaisella ja viehättävällä, mutta pidemmän päälle puuduttavalla tavalla. Pienet muutokset kitarasoundissa eivät paljon lohduta, kun Pete Quirk tulkitsee biisin toisensa perään sinänsä tyylikkäällä ja sielukkaalla raspillaan ja rummut kopisevat kuin tyhjässä heinäladossa ikään. Tuotannollinen yksitotisuus on kätkeä taakseen The Cave Singersin taidon tehdä varsin monipuolisia kappaleita; takametsien folkrock-asetuksilla vedetään yhtä autenttisesti niin funk-fiilistelyä (Have to Pretend), Kings of Leonin jokamiehenrockia (Easy Way) kuin Vampire Weekendin notkeita paulsimonismeja (Canopy). Musiikin tekemisen ilossa on jotain samaa kuin Ryan Adamsilla kymmenen vuotta sitten, tosin huomattavasti vaatimattomamman budjetin turvin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Everything Everything – Arc

Sony

77Everything Everything ei toisella albumillaan ole missään vaiheessa vähemmän kuin kiinnostava popyhtye: sen musiikissa tapahtuu niin paljon, että parhaat vuotensa progevitsien vääntämiseen käyttäneitä rockbasisteja hirvittää. Turhaan. Ajatus, että taiteen monimutkaisempi tai -puolisempi muoto verottaa jollain mystisellä tavalla sen emotionaalista iskukykyä on idioottimainen. Aivan kuin vaikkapa Vertigo-elokuvan monikerroksellisuus tekisi siitä jollain tapaa vähemmän tunteisiin vetoavan – kun asia on juuri päinvastoin. Mutta älkää minua kuunnelko, kuunnelkaa Everything Everythingiä, joka lihallistaa tämän toisella albumillaan. Monipolvisuutta isommaksi esteeksi levyn diggailuun saattaa nousta laulaja Jonathan Higgsin kastraattiulina, joka sopivina annoksina raikastaa kuin kasteinen tuoresalaatti, mutta saattaa pidemmän päälle saada kaipaamaan kumppanikseen jotain tukevampaa. Pirullisen hienoja popkappaleita Higgs yhtyeineen kyllä osaa säveltää. Kuten tavattoman elegantti Armourland todistaa, elektroniset äänet sopivan bändin soundiin parahultaisesti. Niitä olisi voinut olla albumilla enemmänkin. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Pekko Käppi – Rammat jumalat

Helmi Levyt

81 Jotain suuria ja alkukantaisia voimia tässä on onnistuttu kahlitsemaan. Pekko Käpin kolmas albumi Rammat jumalat on Vuonna ’86 -levyn luomunoisen jälkeen paluu biisivetoisempaan suuntaan. Silti se on täynnä samaa pahaa henkeä, homeisia autiotaloja ja shamanistista manausta. Käppiä ei tarvitse enää lukea millään tapaa erikoismusiikin lokeroihin, vaan Rammat jumalat nostaa hänet taustoja ja konteksteja korkeammalle, yhdeksi aikansa suurista suomalaislauluntekijöistä. Kansanmusiikkitausta kuuluu melodioissa ja säkeiden toistossa, mutta Rampoja jumalia ei voi sijoittaa täsmälliseen pisteeseen viimeisen kolmensadan vuoden aikajanalle. Kepeimmillään Käärmetyttö-biisi keinahtelee ja kolahtelee kovin tomwaitsmaisesti, kun taas tähtihetki Papin poika kiihtyy hypnoottiseksi rituaalifolkiksi, jonka ulinoissa ja vyörytyksessä on jopa pari ripausta Godspeed You! Black Emperoria. Rammat jumalat on täynnä lauluja, joita oudot ihmisjoukot kokoontuvat laulamaan metsiin suurten nuotioiden ympärille. Kultistien keskellä Käppi runnoo jouhikkoaan shamaanin tavoin ja kuulostaa siltä, kuin hän voisi kontrolloida tuulia, revontulia ja luontoa aivan miten tahtoo. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Phosphorescent – Muchacho

Dead Oceans

82 Matthew Houck on tutkaillut kosmisen americanan mahdollisuuksia Phosphorescent-nimen suojissa jo reilun kymmenen vuoden ajan, mutta yhdysvaltalaisen läpimurtoa – joka vuoden 2007 Dead Oceans -debyytin Priden perusteella oli jo aivan nurkan takana – on saatu odottaa. Kiitos Muchachon, odotus on ohi. Albumissa on paljon samaa kuin My Morning Jacketin Jim Jamesin alkuvuodesta ilmestyneessä Regions of Light and Sound of God -esikoisessa, mutta se on kääritty hintavampaan ja houkuttelevampaan käärepaperiin. Muchacho on suorastaan suussasulava yhdistelmä 1970-luvun americanaa, pehmopsykedeliaa ja keskitien countrypoppia. Houckin narisevassa äänessä on Wayne Coynen ja Will Oldhamin narisevaa herkkyyttä ja hänen musiikissaan niin Lambchopin nojatuolimaista lämpöä, Deserter’s Songs -ajan Mercury Revin satumaisuutta kuin Spiritualizedin gospel-balladien ateistiinkin vetoavaa ylväyttä. Eikä kuulijaa yhtään haittaa, että koko ajan homma tuntuu jollain omituisella tavalla falskilta; kuin otteelta täydellisen musiikin oppikirjasta, jonka Houck on saanut haltuunsa myymällä sielunsa John Phillipsin ja Dennis Wilsonin muhkeapartaisille miljonäärihaamuille yön laskeutuessa Laurel Canyonin eukalyptuksentuoksuiseen laaksoon. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Topi Saha – Kolme veljee

Warner

66 Kun kuulin Topi Sahan kakkoslevyn ensimmäiset singlet Se joka karkuun pääs ja Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari, jouduin tekemään toivottomalla ennusteella varustetun diagnoosin: Sahan pään sisään oli tunkeutunut Tuure Kilpeläisen muotoinen kasvain. Sahan debyytti Verta ja lihaa (2010) esitteli todella lupaavan nuoren laulaja-lauluntekijän, jonka jokainen kappale vavahdutteli intiimiydellään. Kakkoslevyllä kuullaan laulunkirjoittajana kypsempää artistia, mutta muutoin albumi lähtee vääriin suuntiin. Luojalle kiitos, ettei kilpeläiskasvain ole levittänyt etäpesäkkeitään koko albumin laajuudelta. Tyhjäpäistä juhatapioilua ja radioiskelmää on pelättyä vähemmän. Varsinkin jälkipuoliskollaan Kolme veljee soi samanlaisena melankolisena mollifolkina kuin Sahan debyytti. Albumin kriisi on, että se on enemmänkin kokoelma yleisölle kerrottavia tarinoita kuin lauluntekijän omien tuntojen purkamista. Sahasta on tullut hahmo, joka istuu kitaran kanssa tuvan nurkassa ja pukee lauluiksi pappamaista perinnekieltä ja menneiltä vuosisadoilta tuoksahtavia kertomuksia. Vuonna 1929 Näsijärvellä haaksirikkoutuneesta Kuru-aluksesta kertova kappale on levyn täysosuma. Nimikappaleessa, Ukkosen tytössä ja Velisurmaajassa on taianomaista hartautta, mutta mitään henkilökohtaista tai koskettavaa latausta niissäkään ei ole. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Viisikko – IIII

Svart Records

89 Oululaisbändin IIII julkaistiin alun perin kasettina vuonna 2011 ja Svart tekee jälleen kerran kulttuurityötä tuodessaan tämän kulttiaarteen laajempaan tietoisuuteen. Viisikko on hauskaa musiikkia, mutta ei mitään huumoripunkia. Räkäisemmän riffittelyn maastossa mennään ja ulosanti on lyyrisestikin aika aggressiivista, mutta ne tarinat… Mieleen tulee menneiden vuosien amerikkalainen, drive-in-teattereihin suunnattu elokuvatuotanto. Narkkareita, zombeja, satanisteja ja mies, joka haluaa vain Kyllikin luo elämään läheisriippuvaisessa paratiisissa kera espresson ja konvehdin. Kannesta löytyy selkeä viittaus George Romeroon ja jokin kerronnassa tuo mieleen Radiopuhelimet. Levylle on mahdutettu kahdeksan biisiä 26 minuuttiin. Tämä tiiviys luo omalta osaltaan hienon käkättimeen leipomisen tunteen. Tässä ollaan perusasioiden äärellä eli riffi on kuningas. Viisarin vilistäessä villisti hc:n, sludgen ja Black Sabbathin väliä, hengähdystaukoja ei ole tarjolla. Palavaa ainetta on ehkä kaikessa outoudessaan levyn huippukohta. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

RCA Records

39 Silläkin uhalla, että kuulostan vanhojen aikojen perään haikailevalta rap-vaarilta, totean, että kaipaan aikaa, jolloin valtavirtaräppäreillä oli vielä mielikuvitusta. ASAP Rockyn ensimmäinen varsinainen studioalbumi kuulostaa siltä, että levy-yhtiötä ja artistia on kiinnostanut vain satunnaisesti saada aikaan levy, jolla olisi jotain merkitystä. Biitit ovat tylsiä, ASAPin flow ihan ok, mutta sanoituksissa sisältöä ja oivaltavuutta vähemmän kuin latteuksia jakelevissa elämäntaito-oppaissa. Kun tuotanto on näin halpaa ja yksitoikkoista ja ASAP tyytyy lähinnä leveilemään rahoillaan ja toistelemaan erinomaisuuttaan, niin aika äkkiä alkaa kyllästyttää. Ymmärrän kyllä, ettei paljon kiinnosta miettiä sisältöjä, jos on parikymppisenä saanut miljoonia käsiinsä ja vähemmälläkin vaivalla saa pidettyä maksajat tyytyväisenä, mutta kysymys kuuluukin, miksi meitä kuulijoita pitäisi sitten myöskään kiinnostaa? Avausraidan kertosäettä, ihan toimivaa Goldie-singleä ja 1Train-kappaleen hienoa taustaa lukuun ottamatta tämä on tylsin kuulemani levy aikoihin. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

California X – s/t

Don Giovanni

73 Kanadalaisen Japandroidsin Celebration Rock oli yksi vuoden 2012 riemukkaimpia indierockalbumeita; kahdeksan kappaleen annos hurmoksellista, kliimaksista toiseen kaahaavaa purkkapunk-kaahausta. California X:llä on tarjota sitä samaa, mutta pykälän verran raskaammalla kädellä ja unohdettavimmilla melodioilla. Paljon on revitty juttua siitä, että bändi on kotoisin samasta Amherstin, Massachusettsin kaupungista kuin Dinosaur Jr. – ja kyllähän laulaja-kitaristi Lemmy Gurtowskyn vapautuneesti revittelevässä soitossa voi halutessaan J Mascisin vaikutuksen kuulla. Mutta yhtä lailla siinä voi kuulla Pinkerton-tyylistä voimapopmelankoliaa (Pond Rot), varhaisen Manicsin häpeilemätöntä hardrockia (Curse of the Nightmare) tai Sub Popin katalogista ammennettua muskeligrungea (Spider X). Oikein mukava levy oikein lupaavalta bändiltä, vaikkei taso vielä kestä ihan timanttisena kahdeksankaan biisin mittaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Dutch Uncles – Out of Touch in the Wild

Memphis Industries

77 Huokaus. Dutch Unclesin Out of Touch in the Wild on levy, jota kuullessaan popnörtti alkaa kuolata päästäkseen tipauttelemaan puujalkavertauksia omiin nörtteihin suosikkiyhtyeisiinsä. Out of Touch in the Wild on enemmän työhuoneen ikkunasta jäätynyttä järveä katselemaan unohtunut kuin tanssilattialle suuntava Hot Chip. Se on vähemmän 1980-lukua kuin Bowien Let’s Dance tai Japanin Tin Drum, mutta silti verevämpi kuin mikään tuon ajan kliseitä kertaava retropoplevy. Se ei sisällä kappaleita Discipline-vaiheen King Crimsonilta eikä Trevor Hornin jousisovituksia, koska nämä eivät sellaisia levylle ole tehneet. Se ei ole Laurie Andersonin härskin kaupallinen poplevy. Se ei ole M83:n Pink Floyd -tribuutti. Manchesterilaisyhtyeen kolmannen albumin vahvuus on siinä, että se onnistuu kuulostamaan parhaiten asioilta joita se ei ole. Inkluusio ekskluusion kautta ja muita latteuksia. Sanotaan tässä nyt vaikka vielä, että levyn saavutus on olla samanaikaisesti haastava ja tavattoman rentouttava. Tässä on popahtava atmosfäärilevy meille Isoille Nörteille. Nörttisäpinät diskossa. Tanssimaan oppinut nörtti luokkakokouksessa. Lisää tähän oma nörttivertauksesi. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

José James – No Beginning No End

Blue Note

71 Jazzlaulaja José Jamesin kolmas sooloalbumi tarjoilee herkkuannoksen hienostuneesti nytkähtelevää orgaanista groovea. Muun muassa D’Angelon Voodoo-levyltä tutun sessiobasistin Pino Palladinon ja rumpali Chris ”Daddy” Daven pyörittelemä syke iskee suoraan hermokeskuksiin aiheuttaen kuulijassa lievää spastisuutta muistuttavia oireita; paikallaan on vaikea pysyä. Näiden perustusten päälle kun vielä lisätään hieman lämpimäisiä Fender Rhodesista sekä James tyylittelemään silkkisellä baritonillaan, alkaa vaikuttaa siltä, että meillä on käsissämme voittaja. Mutta ei, ei sittenkään. Levyn tumman sielukas tunnelma on nimittäin päätetty rikkoa muutamalla kokonaisuuteen huonosti istuvalla poikkeuksella. Räikeimpänä esimerkkinä tästä on euroviisumodulaatiotaan myöten perustylsä pop-lässytys Come To My Door, jota ei timanttinen rytmiryhmäkään pysty pelastamaan. Kaikki tyylinrikkojat eivät toki ole kehnoja itsessään. Esimerkiksi klassinen rhythm & blues -keinuttelu Do You Feel on pianosooloa myöten oikein maukas pala. Se ei vain oikein sovi joukkoon. No Beginning No End on hyvä levy, josta olisi pienellä editoimisella saanut erinomaisen. Leikkauspöydälle jääneet kappaleet olisi voinut vaikka julkaista singleinä. (Ami Vuorinen)

Video ei ole enää saatavilla

Käppi/Nyrhinen – Mun paras ystävä

Helmi levyt

92 Jouhikkomaagi Pekko Käppi ja soitinrakentajavisiönääri Juhana Nyrhinen tekevät suomipunk-covereita sisältävällä EP:llään niin monta asiaa oikein, etten oikein tiedä mistä aloittaa. Jotakin hykerryttävän nerokasta on ainakin siinä, kun Käppi laulaa levyn avaavalla Lama-lainalla Mun pelko, miten ”ei kitaralla pysty asioita muuttamaan”, ja säestää itseään jouhikolla. Mikä olisikaan punkimpaa kuin vastata itsestäälselvyydeksi etabloituneen sähkökitaran ylivaltaan marginaaliin työnnetyillä jouhikolla ja kanteleella, maustaen kokonaisuutta sähköistetyillä rapapalli-rytmimunilla ja lehmänkellolla? Kaksikko restauroikin historiaa kaksinkertaisesti, saattaen 2010-lukulaisen korviin perinnesoittimien lisäksi seitsemän punk-klassikkoa 1980-luvun alkuhämäristä. Naimakauppa kuulostaa suorastaan perverssin luonnolliselta: erakkomökiltä kuulostavan, puhisevan lo-fi-soundin läpi erottuu tulkintoja isolla T:llä, sillä alkuperäisteoksista on jäljellä korkeintaan niiden suoraviivaisuus. Tempo pysyy enimmäkseen maanisen tiheänä, mutta levyn sykähdyttävin hetki on neliminuuttiseksi kanteleleijailuksi venytetty Kaaoksen Oot sä valmis kuolemaan, joka toteuttaa otsikkonsa uhkaavutta originaali-kohkausta huomattavasti vaikuttavammin. (Mikael Mattila)

Nightlands – Oak Island

Secretly Canadian

62 The War on Drugsin basistin soololevy oli jo lähtökohtaisesti asia, jota ilman olin kuvitellut pystyväni elämään. Eikä Dave Hartley onnistunut ennakkoasetelmaa muuttamaan. Oak Island on peruslaadukas, mutta varsin hengetön, kaiutettuihin stemmalaulurakennelmiin ja napakkaan rytmiikkan tukeutuva indiepoplevy. Se on hyvin samanlainen kuin Diagramsin (eli Tunng-yhtyeessä soittaneen Sam Gendersin) vuoden takainen levy Black Light – mutta ei edes niin kiinnostava. Muutaman kerran Hartley säväyttää: So Far So Long leijuu letkeänä ja raajoihin tarttuvana Karibia-poppina eikä Looking for Rainin köyhänmiehen-grizzlybearia käy moittiminen. Oli miten oli, Oak Island hukkuu auttamattomasti ihan ok -tasoisten levyjen enkä varmasti muista siitä vuoden päästä yhtään mitään. Kysykää vaikka. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Nosaj Thing – Home

Innovative Leisure

62 Nosaj Thing tekee musiikkia, jossa on melankolinen pohjavire, mutta uudella albumillaan hän on jättänyt jotain laskuista pois. Se jokin saa Homen tuntumaan keskeneräiseltä. Tarvitseeko konemusiikin olla tanssittavaa? Mielestäni ei. Tarvitseeko biisin kertoa tarina? Mielestäni kyllä. Ainakin albumilta saa odottaa jotain mikä vie mukanaan ja antaa syyn jatkaa kuuntelemista. Losilaisen esikoisalbumi Drift ei ollut suorainen bilesoundtrack, mutta Home tuntuu siihen verrattuna koti-illalta. Siinä missä Driftissä tuntui olevan kokonaisvaltainen soundi, on Homessa vain raameja ja tukirankoja. Albumi saa parhaimmillaan aikaan elokuvallisen tunnelman, kuten kappaleella Phase III, mutta sitä kuunnellessa kaipaisikin jotain muita ärsykkeitä kuten liikkuvaa kuvaa, jotta se tuntuisi tukevalta. On ikävä sanoa, että levyn kappaleet ovat hyvää taustamusiikkia, mutta sellaisena se tuntuu toimivan. Home tarjoaa paljon kuutamon tuijottelua, suurkaupungin hillittyä charmia ja bileiden jälkeistä värjöttelyä. Se vie iltauinille, klubillekin asti, mutta paikoitellen vain sen jonoon röökille. Alataajuudet tunkeutuvat seinien läpi kaihoisina seismisinä viesteinä sen sijaan, että veisivät jalat alta. Nosaj Thing on taitava tuottaja ja hieno artisti, mutta tällä kertaa hänen utuiset tarinansa jäävät ranskalaisiksi viivoiksi. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Pantha Du Prince & The Bell Laboratory – Elements of Light

Rough Trade

78 ”On paikkoja, joissa kukkivat hedelmäpuut ja lumihuippuiset vuoret kohtaavat. Voit nähdä luonnon maalaamaa taidetta Morsiushunnun (Brudesløret) nimellä tunnetulla vesiputouksella ja kokea insinööritaidon hienouden hiusneulamutkissa sellaisilla teillä kuin Ørneveien tai Trollstigen.” Tähän Norjan valtion matkailusivun kertomaan tiivistyvät kuin vahingossa sikäläisen The Bell Laboratoryn perkussiosoitannan ja saksalaisen Pantha Du Princen komeasti kaikuvan elektronisen musiikin yhdistelmän herättämät tunnot. Elements of Light on orgaanisesti helisevien ja kumisevien lyömäsoitinten ja insinöörimäisellä tarkkuudella tehtyjen rytmisten äänimattojen punos. Se on sinfonia, jolta olisi typerää nostaa esiin yksittäisiä kappaleita, sillä sen vahvuus on hitaasti kasvavassa ja suurista elementeistä pikkutarkkoihin yksityiskohtiin syöksähtelevässä kokonaisuudessa. Levyn ainoa miinus on se, ettei konseptia ole viety vielä pidemmälle. Sovituksissa saisi olla ajoittain jyrkempiäkin mutkia ja muutama järkälemäinen äänien vuoristo siellä täällä.(Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Widowspeak – Almanac

Captured Tracks

62 Toisen albuminsa julkaiseva newyorkilaistrio aiheuttaa lämpimiä aaltoja kaikille, jotka ovat joskus rakastaneet Mazzy Starin tai Grant Lee Buffalon 1990-lukuista, tähtikirkkaan yötaivaan alla kengänkärkiinsä tuijottelevaa leirinuotio-americanaa. Alkuihastus Widowspeakia kohtaan haihtuu kuitenkin yhtä nopeasti kuin punaisella hehkullaan lumoava hiillos. Molly Hamilton on aivan liian yksipuolinen laulaja ja lauluntekijä, jotta Almanac nousisi hätyyttelemään esikuviensa tasoa. Harhaanjohtavan jämäkkä avausraita Perennials ja raukeasti nautiskeleva Spirit Is Willing ovat levyn valsseista kauneimmat; jos ne eivät sytytä, on turha jatkaa pidemmälle, koska yhtään mitään erilaista ei ole tarjolla. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kimmo Pohjosen muhkea hanuri on ollut jo pitkään muun muassa David Bowien kiinnostuksen kohteena.

Kuten Nuorgamissa jo huhtikuussa todettiin, suomalainen nykykansanmusiikki elää ja voi hyvin. Viimeksi keskiviikkona 12. lokakuuta Tsuumi Sound System esiintyi rockbändin elkein Musiikkitalon loppuunmyydylle Black Box -salille, jonka eturivin tytöt kirkuivat kilpaa viulusupertähti Esko Järvelälle.

Tsuumi Sound Systemin kaltaiset bändit ovat jo pitkään hakeneet vastakaikua sieltä, missä skenet ovat laajemmat ja bändien ilmaisu otetaan auliimmin vastaan – eli kaikkialta muualta kuin Suomesta. Etenkin Keski-Euroopassa keikkapaikat ja klubit ovat bändin keikoilla jatkuvasti täynnä. Japanissa suosio on ollut jo pitkään taattua, varsinkin kun musiikkia myydään siellä Melancholic Nordic Beauty -henkisillä mielikuvilla, ja maailmanmusiikkilistoilla suomalaiset ovat menestyneet perinteisesti aina Yhdysvaltoja myöten.

Rockadillo-levy-yhtiö juhlistaa 20-vuotista taivaltaan Lost in Music -tapahtumassa Tampereen Yo-talolla perjantaina 21. lokakuuta. Illan artisteihin kuuluvat muun muassa Värttinä, Wimme ja Sakari Kukko, jotka ovat kotimaisen etnomusiikkiskenen pitkän linjan raskassarjalaisia. Sen kunniaksi Nuorgam muistuttaa lukijoita muutamasta suomalaisen kansanmusiikin kansainvälisesti merkittävimmästä saavutuksesta.

Värttinä Rock in Riossa 2001

Värttinä julkaisi vuoden 2000 alussa kahdeksannen studioalbuminsa Ilmattaren ja lähti sen tiimoilta perinteiselle maailmankiertueelleen. Levy julkaistiin tammikuussa 2001 Brasiliassa, mikä poiki bändille keikan myös Rock in Rio -festareilla, ensimmäisenä suomalaisena esiintyjänä. Yleisöä oli noin 200 000, ja vaikka suuri osa tuskin tuli paikalle juuri Värttinän takia, on keikka jäänyt bändin historiaan yhtenä ikimuistoisimmista.

Video ei ole enää saatavilla

Rock in Rion -keikkaa ei Youtubesta löydy, mutta tämä samana vuonna Unkarin Sziget-festivaalilta taltioitu keikka korvannee puutteen oivasti.

Kansanmusiikkia Jools Hollandin seurassa

Suomalaiset rockyhtyeet eivät ole Jools Hollandia ja hänen mainiota tv-ohjelmaansa juurikaan kiinnostaneet. Radioheadin, R.E.M.:n ja PJ Harveyn lomassa show’ssa on sen sijaan piipahtanut kolme suomalaista kansanmusiikkiesiintyjää: Mieskuoro Huutajat, Kimmo Pohjonen ja Sväng.

Video ei ole enää saatavilla

Huuliharppukvartetti Sväng pääsi oikein juhlalähetykseen eli vuoden 2008 uudenvuoden Hootenanny-jaksoon!

Keikkailu maissa, joista muut vain uneksivat

Maailman- ja kansanmusiikin kentällä festivaaleja järjestetään usein angloamerikkalaiselle rock-kulttuurille vähemmän tutuissa maissa. Joku Iron Maiden on saattanut kiertää Malesiassa asti, mutta harva muu – jollei sitten satu soittamaan vaikkapa Jouhiorkesterissa. Kvartetti käväisi vuonna 2009 Sarawakin Rainforest Festivalilla. Muun muassa tästäkin kokoonpanosta tuttu Pekko Käppi oli myös hiljattain visiitillä Dushanben konservatoriolla Tadjikistanissa.

Sakari Kukko on taasen kiertänyt Piirpauken kanssa jo vuosikausia niin Intiassa, Kuubassa, Turkissa kuin Afrikassakin. Eikä ihme, kun ottaa huomioon minkälaista maailmanmusiikillista sillisalaattia bändin tuotanto on alusta asti ollut.

Video ei ole enää saatavilla

David ja Patti diggailevat Kimmoa

Lontoon Southbank Centressä vuodesta 1993 järjestetty Meltdown-festivaali on yksi Iso-Britannian kiinnostavimmista taidetapahtumista. Festivaali toimii All Tomorrows Partiesin periaatteella: yksi taiteilija tai kulttuuripersoona kuratoi kunkin vuoden ohjelman.

Vuonna 2002 oli David Bowien vuoro, ja hän valitsikin paikalle Kimmo Pohjosen esittämään kaksi konserttia, joista toinen koostui Bowie-covereista, toinen Pohjosen omasta tuotannosta. Toisen kerran Pohjonen ja rumpali Sami Kuoppamäki kutsuttiin paikalle 2005, Patti Smithin toimesta. Tällä kertaa duo versioi Jimi Hendrixiä.

Vuonna 1996 festivaalin kuratoi suomalainen nykysäveltäjä Magnus Lindberg, jonka bändivalintojen joukossa oli – mikäpä muukaan kuin Värttinä.

Video ei ole enää saatavilla

Ievan polkka

Tradimelodiat ovat kulkeneet pitkin maailmaa jo ennen teknologian aikakautta, ja kenties tämäkin kappale on tunnettu esimerkiksi Irlannissa Finnish Polka -nimellä jo pitkän aikaa. Bleach-animesarjasta ja Loituma-yhtyeen tulkinnasta tehty Leekspin-mashup huhtikuussa 2006 kuitenkin teki Ievan polkasta internet-sukupolven kenties tunnetuimman kansanlaulun.

Orihime-hahmon purjonpyörittelyä on Youtubessa katsottu yli 2 miljoonaa kertaa, ja kappaleesta on väännetty toinen toistaan hämmentävämpiä remixejä. Pari albumia 1990-luvun puolivälissä julkaissut Loituma nousikin yhtäkkiä suureen kansainväliseen tietoisuuteen, ja bändi esiintyi muun muassa Ruotsissa Pablo Franciscon stand-up-show’ssa.

Video ei ole enää saatavilla

Lost in Music: Rockadillo 40-vuotta juhlakonsertti Tampereen Yo-talolla perjantaina 21.10. Iiro Rantala, Wimme, Värttinä, Anssi Tikanmäki Orchestra, Jarmo Saari, Sakari Kukko ja yllätysesiintyjiä. Liput 20 euroa.

Jouhikon suurlähettiläs kansallisromanttisen kesäisissä tunnelmissa.

Jouhikon, tuon vuosisatoja vanhan kolmikielisen jousisoittimen noususta rockuskottavaksi instrumentiksi on vastuussa yksi henkilö, Pekko Käppi. Tässä Käppi on onnistunut ainutlaatuisen ilmaisuvoimansa ansiosta: hänen huikean intensiiviset soolokeikkansa ovat tuskin jättäneet ketään kylmäksi. Kun näin Käpin ensimmäistä kertaa livenä Facesissa 2008, sain todistaa, kuinka hänet taputettiin lavalle kolmesti.

Transsinomaisista esiintymisistään tunnetun Käpin soolotuotanto kattaa tähän mennessä muutaman CD-R:n ja EP:n sekä kaksi erinomaista pitkäsoittoa. Soittipa hän viulua pieneksi legendaksi muodostuneessa Office Buildingissakin ja kuuluu Kiilan nykykokoonpanoon.

Käppi on siis onnistuneesti rakentanut siltaa kansanmusiikki- ja avantgarde-piirien välille, ja monialaisuutta hän on haastatteluissa korostanutkin. Kuitenkin hänen sooloesitystensä ydin rakentuu edelleen runolaulujen, balladien ja muun perinnemusiikin ympärille.

Ja mikäs sen mukavampaa, sillä on yksinomaan virkistävää, että kansanmusiikkia tuodaan omista maailmoistaan myös punk-klubien estradeille. Käppi on oivaltanut kääntää asettelun myös toisinpäin, ja hänen keikoillaan on kansanlaulujen lomassa kuultu jouhikolla tulkittuna myös muun muassa Ratsiaa.

Ilahduttavaa on ollut myös huomata, että Käpin työ alakulttuurien välillä on saanut yksinomaan positiivista palautetta myös kansanmusiikki-ihmisten keskuudessa. Hänen ”historian noiseen” tukeutuva kakkoslevynsä Vuonna ’86 palkittiinkin vuoden 2010 parhaana kansanmusiikkilevynä.

Video ei ole enää saatavilla

Mm. Tsuumi Sound Systemissä ja Friggissä vaikuttavat Tommi Asplund ja Esko Järvelä kuuluvat suomalaisen nykyfolkskenen arvostetuimpiin nimiin.

Jos artikkeli Viisi kansanmusiikkilevyä, jotka popnörtin on syytä kuunnella ei ollut tarpeeksi, tässä vielä 13 kappaleen Spotify-lista. Vaikka melko harva bändi on toistaiseksi kyseiseen palveluun löytänyt, kattaa lista ainakin laajan skaalan suomifolkkia traditionaalisemmasta materiaalista uusiin sävellyksiin, joikuihin ja Ville Kankaan avantgardistiseen viuluprogeen. Sokerina pohjalla huuliharppukvartetti Svängin versio Joe Hisaishin sävellyksestä Hayao Miyazakin Liikkuva linna -elokuvaan.

1. Tallari – Polka efter blinda Pelle (15 Years of Finnish Folk, 2006)
2. Markku Lepistö – Aosta (Polku 2006)
3. Tsuumi Sound System – Casino (Hotas 2007)
4. Hedningarna – Täss’on nainen (Trä 1994)
5. Pekka Lehti & Wimme Saari – Pohjantappi (Outo voima, 2001)
6. Milla Viljamaa – Raquel (Paras aika päivästä, 2009)
7. Frigg – Jalla Jalla (Economy Class, 2008)
8. Värttinä – Liigua (Ilmatar, 2000)
9. Maria Kalaniemi – Niityt ja vainiot (Bellow Poetry, 2006)
10. Pekko Käppi – Yhtenä päivänä kompastuit (Thoughts from Screeching Lake, 2009)
11. Ulla Pirttijärvi – Niillá-ánde (Áibbaseabmi, 2008)
12. Qwenland – Kotona maailmankaikkeudessa (Music By Ville Kangas, 2007)
13. Sväng – Liikkuva linna (Jarruta, 2008)

Kuuntele soittolista Runolaulusta viuluprogeen – suomifolkin 13 puolta.

Trepaanit: Eero Turkka, Riku Kettunen, Olli Varis ja Antti Paalanen. (Eivät kuvassa tässä järjestyksessä.)

Viime vuosina kansanmusiikki lienee yhdistetty lähinnä omituisissa talousongelmissa rypeneeseen festivaali-instituutioon. Kyseenalaisen maineen taakse kätkeytyy kuitenkin eläväinen, jo muutaman vuosikymmenen ajan omaa elämäänsä elänyt ammattimuusikoiden nykykansanmusiikkiskene. Se on synnyttänyt lukuisia legendaarisia albumeita, jotka sisällöltään ovat vähintäänkin yhtä uraauurtavia mitä edistyksellisimmät indie-nimikkeet omilla areenoillaan.

Mitäpä kansanmusiikki merkitsee keskiverrolle popin kuuntelijalle? Rocklehdet kun harvemmin ovat kiinnostustaan siitä ilmaisseet. Toki monet metalliyhtyeet ovat perinnemusiikin pastisseja blast beatiin yhdistelleet – puhumattakaan keskelle duudsoniaanista pohjalaisbrändäystä sattuneesta Lauri Tähkästä, mutta kansanmusiikki ei omimmassa muodossaan ole rockyleisöä juuri tavoittanut.

Siispä, lukuisten kitarapopbändien alinomaisen tulemisen ja menemisen lomassa kannattaa ottaa haltuun ainakin seuraavat suomalaiset kansanmusiikkilevyt:

1. Värttinä – Aitara

Suomalaisesta nykykansanmusiikista on käytännössä mahdotonta puhua mainitsematta Värttinää. Vaikka sen klassikkolevy onkin vuoden 1990 Oi dai, on vuoden 1994 Aitara tämän alkuperäisimmän Värttinän huippuhetki.

Jo pysäyttävä avausraita Katariina iskee vasten kasvoja hengästyttävällä tempolla laulavan naiskvartetin toimin. Yksinkertaisen junnaava mutta toimiva melodiakierto on Värttinän klassisia valttikortteja, kuten Oi dain Kiiriminna muutamaa vuotta aiemmin todisti.

Levy on täynnä onnistuneita popsävellyksiä, jotka eivät pelkää astua välillä 4/4-tahtilajin ulkopuolelle eivätkä silti kuulosta turhan kikkailevilta. Tummasävyisesti kielisoittimien avulla soiva slovari Maamo on tästä mainio esimerkki. Suoraviivaisempi on taasen Outona omilla mailla, joka soi jo folkrockahtavasti – jopa raskaasti. Kepeyttä kappaleeseen tuo sentään kertosäe.

Jonkinlaisena mielipiteenjakajana levyllä voi tosin toimia laulusoundi. Värttinän naisnelikko kailottaa korkealta ja kovaa melkein lävitse levyn. Poikkeuksina hitaammat Maamo, Tammi, Travuska ja levyn päättävä a cappella vedetty nimibiisi. Toisaalta omaleimaisen, terävän ja korkean laulusoundin yli voi päästä helpostikin.

Video ei ole enää saatavilla

Värttinä – Outona omilla mailla

Kuuntele Värttinän Aitara.

2. Pekko Käppi – Jos ken pahoin uneksii

Mikäli Värttinä teki kansanmusiikista katu-uskottavaa 90-luvun alussa, on Pekko Käppi tekemässä nyt samaa jouhikolle. Hänen toinen albuminsa, viime vuonna ilmestynyt Vuonna ’86 sai oikeutetusti suitsutusta, muun muassa vuoden kansanmusiikkilevyn palkinnon, mutta vähemmälle huomiolle lienee jäänyt hänen vuonna 2007 ilmestynyt debyyttinsä.

Kakkosalbumin metelöivä industrial-soundimaailma on tipotiessään, ja tilalla ovat satavuotiset runolaulut, Käpin yhtä satavuotisesti soiva lauluääni sekä jouhikon karun kaunis soundi. Vaikka pohjavire onkin perinteinen, sisältyy kokonaisuuteen kuitenkin skaala vaikutteita Fonal-rosterin psykefolkista virsiin.

Levyn aloittava kahdeksanminuuttinen Mariainen on mielenkiintoinen fuusio suomalaista runolaulua sekä delta-bluesia. Eero Turkan taustalaulut vahvistavat blues-tunnelmaa. Samassa hengessä jatkaa myös Oli mulla aarre kallis, johon Turkka kontribuoi taas huuliharpismillaan. Levyn toinen kahdeksanminuuttinen eepos Polvenhaava nojaa bluesin sijaan perinteisempään, eli minimalistiseen ja hypnoottiseen runolaulukerrontaan.

Käpin omaa materiaalia edustavat mm. Ristilukki ja Sen jalat oli multaset. Edellämainittua säestää mukavan multaisesti soiva mandoliini, jälkimmäinen taas on jouhikkovongutuksilla höystetty psykedeliapala.

Vielä syvemmälle friikkifolkiin sukelletaan Dorozhnaja Zvezdan myötä. Levyn taas päättää riemastuttava tulkinta Vanhan virsikirjan virrestä 227.

Video ei ole enää saatavilla

Pekko Käppi – Sen jalat oli multaset

Kuuntele Pekko Käpin Jos ken pahoin uneksii

3. Trepaanit – Trepanation

Nelihenkinen Trepaanit on jäsenistöltään tyypiesimerkki kansanmusiikkibändien superbändimäisyydestä; sen kaikki jäsenet kun ovat omillaan ansioituneita pitkän linjan tekijöitä. Trepaanit jatkaa vuonna 2009 ilmestyneellä toisella albumillaan meditatiivistä, minimalistista ja improvisatorista tulkintaa.

Akustisuudestaan huolimatta Trepaanit yksi raskaimpia koskaan kuulemiani kansanmusiikkibändejä. Vaikka Olli Variksen ja Riku Kettusen kielisoittimet helisevätkin, on pohjavire samaan aikaan hyvin painostava kuten Antti Paalasen 2-rivishaitarin sointi. Yllämainittu Eero Turkka viimeistelee kokonaisuuden milloin milläkin soittimella, pääosin laulullaan.

Levyn raskaus korostuu avausraita Rautamiehellä (huomaa Black Sabbath -viittaus!), kun taas Retrorakkaudesta-polskalaulun busukiriffi on kuin akustinen Sonic Youth -tulkinta. Eero Turkan nariseva laulu yltyy välillä mongolialaiseen kurkkulauluun.

Levyn hienoimmiksi hetkiksi nousevat kuitenkin yli kymmenminuuttiseksi kasvava virsi Herran Sabbathin päivänä sekä Pataan. Molemmat biisit ovat esimerkkejä bändin erinomaisesta kyvystä luoda pitkiä, hitaasti kehittyviä (ja hidastempoisia) kokonaisuuksia – lailla Lohjan doom-legenda Reverend Bizarren.

Pelkäksi hidasteluksi levy ei kuitenkaan äidy. Vastapainoa tuovat mm. Retrorakkaudesta ja Kettunainen (tässä taas Jimi Hendrix-viittaus!).

Sanaleikkinä nimetyn (trepanation = kalloporaus) levyn kansi on kieltämättä hämmentävä, se kun edustaa melkeinpä suomiräp-kuvastoa. Tässä tapauksessa eduskuntatalon pylväät näyttävät myös symboloivan huuliharppua. Kulttuuripoliittinen kannanotto?

Video ei ole enää saatavilla

Trepaanit – Pataan

4. Gjallarhorn – Sjofn

Gjallarhorn on kenties ainoa suomenruotsalaisesta perinteestä ammentava bändi, joka on noussut suosioon maailmanlaajuisissa etnopiireissä. Sen verran omaperäistä hybridiä nelikko on kuitenkin yli kymmenen vuoden aikana luonut, ettei arvostus ole perätöntä.

Bändin kakkoslevy on osuva esimerkki bändin crossover-politiikasta, jossa yhdistyvät perinnesävelmät ympäri pohjolaa. Matalalta kehräävää, paksua soundimaailmaa ovat luomassa Tommy Mansikka-ahon didgeridoo sekä munniharppu. Tämän yllä soivat korkeina Jenny Wilhelmsin ääni ja viulusoolot.

Levy sekä alkaa että päättyy suomalaisella runolaululla. Suvetar on Gjallarhornin biisiarkkityyppi. Se alkaa hiljaisena mutta kehittyy monikerroksiseksi äänikudelmaksi. Päätöskappale Sinivatsa soi taas hieman kuulaammin, ja onpa sen rumpukompeissa kuultavissa krautrock-henkistä motoriikkaa.

David Lillkvistin rumpalointi ansaitsee muutenkin tunnustusta. Pohjoismaiseen musiikkiperinteeseen kuulumattomien perkussioiden sovittaminen perinnebiiseihin kun on ollut yleinen päänsärky. Lillkvist on kuitenkin onnistunut tässä huikean hienosti, minkä kuulee jo kakkosbiisissä Tova och konungen.

Sjofn on mystinen, välillä melkeinpä ambientmaisesti soiva kokonaisuus. Shamanistiset tunnelmat tuovat mieleen monet psykedelianimet Shponglesta Kingston Walliin tai vaikkapa ruotsalaiseen Älgarnas Trädgårdiin.

Video ei ole enää saatavilla

5. Tallari – Lunastettava neito

Tallari on Värttinän tavoin suomalaisen nykykansanmusiikin pitkän linjan legenda. Sen ydinryhmä on jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan ollut viulisti Ritva Talvitie, harmonisti Timo Valo ja basisti Antti Hosioja. Laulajia ja vierailevia muusikoita sillä on ollut lukemattomia. Vuonna 1990 ilmestynyt Lunastettava neito syventyy itäsuomalaisiin ja saamelaisiin perinteisiin.

Suurin osa Tallarin albumeista koostuu bändin taiteellisen näkemyksen läpi suodatetuista tradikappaleista, mikä pätee suurimmilta osin myös tämän levyn kohdalla. Esimerkiksi nimikappale on symbolinen runolaulu vangitusta naisesta, ja Liisa Matveinen tulkitsee sen erikoisella, mutta komealla äänenkäytöllään.

Ainoat kaksi ei-perinteistä kappaletta ovat Wimme Saaren käsialaa, ja miehen improvisatorisen joiun päälle muu yhtye luo niihin ambienttisia äänimaailmoja. Saaren uran kannalta levy on mielenkiintoinen, varhainen anekdootti, sillä myöhemminhän hän Wimme-nimellä nousi suureenkin kansainväliseen suosioon yhteistyössä mm. RinneRadio-yhtyeen kanssa.

Piristävää väriä levylle tuovat lyhyet välisoitot, joista merkillepantavin on ehkä minuutin kestävä, jonkinlaisilla ruokopilleillä ja jouhikoilla soitettu Häälaulu, se kun tuo erehdyttävästi mieleen freak-folk-kollektiivin Kemialliset Ystävät. Avausraidassa Miksi ne neijot on taas havaittavissa Incredible String Band -henkistä folkpsykedeliaa.
Levy kuitenkin huipentuu huikean upeasti kasvavaan, voimaballadimaiseen lauluun Sydämestäni rakastan. Sen keskiössä on Matveisen hieno vokaaliakrobatia, ja sen paatos jättää helposti varjoonsa hardrock-iskelmät imeline kitarasooloineen.

Video ei ole enää saatavilla

Tallari – Sydämestäni rakastan

Eikä tässä vielä kaikki. Tutustu myös soittolistaamme Runolaulusta viuluprogeen – suomifolkin 13 puolta.