Colin Larkinin listaopus, saatavilla Leppävaaran kirjastosta – oli ainakin joskus.

Olen aina pitänyt listakirjoista, joissa popmusiikin merkkiteoksia laitetaan kaanoniin. Yksi ensimmäisiä lukemiani oli Leppävaaran kirjaston musiikkiosastolta löytämäni brittiläisen musiikkitoimittaja Colin Larkinin All Time Top 1000 Albums (1994).

Toisin kuin useimmat vastaavat listateokset, Larkin ei rakentanut teostaan yhden suuren listan muotoon, eikä myöskään edennyt aikajärjestyksessä. Sen sijaan teos on jaettu alalistoihin: The Top 250 Rock and Pop Albums, The Top 100 Jazz albums, The Top 50 Live Albums, The Top 20 Bedsitter Albums. Ja niin edespäin.

Kiehtovin kategorioista on The Top 10 Albums Destined to Become Classics. Siinä Larkin yritti siis ennustaa vuoden 1993 levyistä kymmenen, joista muodostuisi huomisen klassikoita.

Nyt, neljännesvuosisata myöhemmin, on aika selvittää, miten Larkin arvioissaan onnistui.

#10 Counting Crows – August & Everything After (1993)

Sha-la-la-la-lallaa. R.E.M.-henkisen Counting Crowsin debyytti on edelleen kalifornialaisyhteen suosituin levy – Spotifyssa yhtyeen kymmenestä suosituimmasta kappaleesta tältä levyltä on neljä, mukaan luettuna yhtyeen ylivoimaisesti suosituin kappale Mr. Jones, jolla on huomattavat 170 miljoonaa kuuntelua.

August & Everything After on myös ainoana yhtyeen levyistä Acclaimed Music -sivuston eri listauksia koostavassa metalistassa. Sijoitus on 1577.

Robert Dimeryn 1001 Albums You Must Hear Before You Die -kirjaan (2015) levy ei mahtunut, mutta belgialainen Studio Brussels on listannut levyn 500 kaikkien aikojen parhaan levyn joukkoon vielä vuonna 2015.

Itse en ole levyn tällä vuosituhannella juuri koskenut, mutta eihän se huonolta kuulosta, joskaan ei kovin jännittävältäkään. Tuttu levykauppias sanoi pitävänsä levyä hyllyssä, mutta lähinnä vanhojen asiakkaiden nostalgiannälkää tyydyttääkseen. Vaikea on kuulla levyä klassikkona, joka löytäisi vuosikymmenestä toiseen uusi kuulijoita.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#9 Sheryl Crow – Tuesday Night Music Club (1993)

This ain’t no disco. Sheryl Crow’n debyytti on tekijänsä suosituin levy, joskaan suosion määrä ei ole aivan ilmeinen: Crow’n kymmenen kuunnelluimman Spotify-biisin joukossa on levyltä kaksi kappaletta, joskin 43 miljoonaa kuuntelua kerännyt All I Wanna Do on suosioltaan omassa luokassaan.

Kriitikkojen suhde levyn on ristiriitaisempi. Allmusic ei pidä levyä Crow’n parhaana ja antaa suosituslevykseen sitä seuranneen nimettömän levyn. Acclaimed Musicissa Tuesday Night on kuitenkin Crow’n ainoa Top 3000 -listasijoitus, sijalla 1932. Levy pääsi mukaan myös 1001 Albums… -kirjaan. Vielä vuonna 2013 ranskalainen FNAC listasi levyn yhdeksi 823 korvaamattomasta levystä.

Itselle tämänkin kuuntelu jäi jo ysärillä hitteihin, mutta kyllähän sen kaupallinen pirteys hyvältä kuulostaa. Tuesday Night Music Clubin kutsuminen klassikoksi tuntuisi silti liioittelulta.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#8 Sting – Ten Summoners Tales (1993)

Kaikkeen sitä uskonsa menettää, mutta ei Stingiin. The Police -keulakuvan neljäs soololevy osoittautui jättimenestykseksi ja myi yli 10 miljoonaa kappaletta. Spotifyssa Stingin kymmenestä suosituimmasta kappaleesta neljä tulee Ten Summoners Talesilta, mukaan lukien ”Piikin” kuunnelluin soolokappale, 68 miljoonaa kuuntelua kerännyt Fields of Gold (The Policen suosituimmat ovat toki kaukana edellä).

Allmusic suosittelee Stingin diskografiasta juuri tätä levyä, mutta 1001 Albums… -levyjen joukkoon se ei mahtunut. Acclaimed Musicin top 3000-listalle se mahtuu nipin napin (sija 2923), edellään peräti kaksi muuta Stingin sooloa, Dream of The Blue Turtles (1985) sijalla 1404 ja …Nothing Like The Sun (1987) sijalla 1872. Tuoreimmista listauksista Ultimate Classic Rock listasi levyn 1990-luvun top 100 -listalleen.

Ten Summoners Tales on listan levyistä ensimmäinen, jota tohtisin kutsua klassikoksi. Ikääntynyt paljon paremmin kuin Fields of Goldin video.

Klassikko: KYLLÄ!

Video ei ole enää saatavilla

#7 Paul Weller – Wild Wood (1993)

Paul Wellerin toinen levy on kriitikkojen suosikki. Se on mukana 1001 Albums… -kirjassa, se on Allmusicin suositus Wellerin soolodiskografiasta ja hänen ainoa soololevynsä Acclaimed Musicin top 3000 -listalla, sijoituksella 1491 (The Jamilla on listalla neljä levyä ja The Style Councillakin yksi). Belgian Studio Brussels valitsi levyn vuonna 2015 yhdeksi top 500 -levyistä.

Spotify-kuuntelussa levyn suosio on selvästi vaatimattomampaa. Wellerin kymmenestä suosituimmasta soolobiisistä vain yksi, levyn nimibiisi, on kymmenen suosituimman kappaleen joukossa ja jää kuudella miljoonalla kuuntelullaan aika kauas muiden listan levyjen kärkikappaleista.

Itseäni levy ei ilmestyessään juuri kiinnostanut eikä kiinnosta nytkään, kuten ei käytännössä mikään muukaan The Jamin jälkeinen Weller. En pitäisi klassikkona kuin pahimpien Weller-fanien unelmissa.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#6 Crash Test Dummies – God Shuffled His Feet (1993)

Mmm mmm mmm mmm. Hittikappale on niitä lauluja, joita joko inhotaan tai rakastetaan, mutta ainakin se muistetaan. Samaa ei voi sanoa God Shuffled His Feet -albumin muista kappaleista – tai Crash Test Dummiesin muusta urasta.

Mmm Mmm Mmm Mmm on kerännyt Spotifyssa 58 miljoonaa kuuntelua, yli 40 miljoonaa enemmän kuin yhtyeen yhdeksän muuta suosituinta raitaa yhdessä. Bändin kymmenestä Spotifyssä soitetuimmasta kappaleesta kahdeksan tulee tältä levyltä.

Vähemmän yllättävästi God Shuffled His Feet on Allmusicin suositus yhtyeen diskografiasta – kuka osaisi nimetä yhtään muuta Crash Test Dummies -levyä? – mutta ei mahdu Acclaimed Musicin listalle tai 1001 Albums -kirjaan.

Larkinin voitaneen sanoa osuneen ainakin tässä harhaan. Vaikka Mmm Mmm Mmm Mmmiä (nimi on melkein yhtä ikävä kirjoittaa kuin se on lausua) voisi kuvata pikkuklassikoksi, albumia ei mitenkään.

Hieman nolostellen tunnustan, että nostalgisista syistä pidän siitä itse. Klassikkoa levystä ei silti saa.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#5 Lemonheads – Come on Feel The Lemonheads (1993)

Ei tainnut Larkin osua tässäkään ihan kohdalleen. Vaikka Evan Dandon johtaman Lemonheadsin kuudes levy saavutti yhtyeen korkeimmat listasijoitukset, sen ainoaksi varsinaiseksi klassikkolevyksi on helppo nostaa It’s a Shame About Ray (1992). Ray on Allmusicin valinta ja löytyy niin 1001 Albums -kirjasta kuin Acclaimed Musicin top 3000 -listalta. Come on Feel The Lemonheads sen sijaan joutuu tyytymään paikkaan Acclaimedin ”bubbling under” -osastolla. Vuonna 2013 ranskalaiskriitikko Gilles Verlant näyttää listanneen levyn rockhistorian 300 parhaan levyn joukkoon.

Spotifyssakin Come on Feel The Lemonheads häviää Raylle. Kymmenestä yhtyeen suosituimmasta kappaleesta neljä on Raylta on ja kolme Come Onilta. Levyn kuunnelluin kappale Into Your Arms (6 miljoonaa kuuntelua) häviää selvästi Mrs. Robinsonille (16 miljoonaa kuuntelua).

Omassa hyllyssäni Come on Feel The Lemonheads on säilyttänyt paikkansa, mutta jos mieleni tekee kuunnella Dandoa, ei valintani kuitenkaan osu siihen.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#4 Pearl Jam – Vs. (1993)

Vuonna 1993 Pearl Jam oli nosteessa. Debyyttilevy Ten (1991) oli ”räjäyttänyt pankin”, ja vaikka yhtye oli kieltäytynyt tekemästä Vs.-albumin kappaleille videoita, nousi se silti viideksi viikoksi Yhdysvaltojen listakärkeen ja myi ensimmäisellä viikollaan enemmän kuin mikään muu levy oli sitä ennen myynyt.

Klassikkostatuksen kohdalla tilanne on kaksijakoinen. Nykytarkastelussa yhtyeen kanonisoiduin levy on Ten: se on Allmusicin valinta, Acclaimed Musicin listalla selvästi korkeimmalla (sija 133) ja yhtyeen ainoana levynä mukana 1001 Albums… -kirjassa.

Spotifyn kymmenen soitetuimman Pearl Jam -kappaleen listalla on neljä Tenin kappaletta. Vs. tulee kuitenkin hyvänä kakkosena. Top 10:ssä siltä on kaksi biisiä, joista Daughterilla on kunnioitettavat 36 miljoonaa kuuntelua.

Pearl Jam on myös laajemmin melko kanonisoitu yhtye: Acclaimed Musicin listalla yhtyeellä on peräti viisi levyä, joista Vs. toiseksi korkeimmalla (sija 753) – siis selvästi ylempänä kuin yksikään tämän listan aiemmista levyistä.

Itselleni Pearl Jam on jäänyt hivenen vieraaksi, mutta kysyessäni asiaa muutamalta yhtyeen fanilta vakuuttivat he Vs.:n olevan klassikon siinä missä Teninkin. Hyväksytään.

Klassikko: KYLLÄ!

Video ei ole enää saatavilla

#3 Garth Brooks – In Pieces (1993)

Kaupallisen kantrin megatähden Garth Brooksin viides levy on listan vaikein arvotettava. Brooks on toki myynyt kuin häkä – hän on Yhdysvaltojen eniten levyjä myynyt sooloartisti, bändeistäkin edellä on vain The Beatles. Arvostusta Brooks on kuitenkin saanut niukemmin, eikä yksikään hänen levynsä yllä esimerkiksi Acclaimed Musicin top 3000 -listalle (kaksi on sentään bubbling under -osastoa) tai 1001 Albums… -kirjaan.

Spotifystakaan ei ole apua Brooksin suosion arviointiin, sillä albumiformaattiin yhä uskova Brooks pitää musiikkinsa poissa suoratoistopalveluista. Täytyy siis tyytyä muihin lähteisiin.

Besteveralbums.com listaa In Piecesin Brooksin kymmenenneksi parhaaksi levyksi, Omaha.com ja Ranker sijoittavat sen Brooksin diskografiassa kolmanneksi. Rokkaavampaa soundia hakeneesta In Piecesistä ei tullut missään tapauksessa crossover-levyä, joka olisi kasvattanut Brooksin suosiota kantriyleisön ulkopuolella.

Itse en valitettavasti osaa sanoa asiaan juuta enkä jaata, koska Brooksin musiikki ei minua kiinnosta. En lukisi klassikoksi.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#2 Aimee Mann – Whatever (1993)

Tässä kohden tekisi mieli soittaa Larkinille ja kysyä, vieläkö hän pitäytyy kannassaan. Sillä vaikka Aimee Mannin Whatever oli ja on kehuttu levy, on se sittemmin jäänyt rasittavasti nimetyn Bachelor No. 2 (Or, the Last Remains of the Dodo) -levyn (2000) jalkoihin. Molemmat ovat Acclaimed Musicin listalla (Bachelor sijalla 2265 ja Whatever 2479:s), mutta lähes kaikki Whateverin valinnat kriitikkolistoille ovat ajalta ennen Bachelorin ilmestymistä. Voi siis sanoa, että Bachelor on sivuuttanut Whateverin virallisena valintana Mannin tuotannosta.

Spotifyn top 10 -listan katsominen ei auta, sillä Whatever ei jostain syystä ole Spotifyssa. Joka tapauksessa listaa dominoivat Magnolia-elokuvan soundtrack ja Mannin uusin levy Mental Illness (2017).

Oma suosikkini Mannilta on Lost in Space (2002). Pidän toki myös Whateveristä, mutta en nostaisi sitä todellisten klassikkolevyjen joukkoon.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#1 Nirvana – In Utero (1993)

Larkin päättää listansa melko varmalla valinnalla. Vaikka mikään ei sivuuta Nevermindin (1991) asemaan Nirvana arvostetuimpana albumina, In Utero pääsee sentään melko lähelle.

Acclaimed Musicin listalla Nevermind on kolmas (!) ja In Utero 101:s – siis korkeammalla kuin muut yhdeksän albumia tällä listalla. Lisäksi In Utero on mukana 1001 Albums -teoksessa. Spotifyn suurimpien Nirvana-hittien kymmenen kärjessä levyltä on mukana vain Heart-Shaped Box, mutta toistoja sillä on peräti 128 miljoonaa.

Klassikko on klassikko, ja kriitikkotoveri määritteli In Uteron ”ajattelevan ihmisen valinnaksi” ohi Nevermindin. Nuorempana pidin levyä yhtyeen parhaana – enää en, mutta ilmankaan en haluaisi olla.

Klassikko: KYLLÄ!

Video ei ole enää saatavilla

Mitä jäi rannalle?

Vuonna 1993 julkaistiin myös muun muassa Wu-Tang Clanin Enter the Wu-Tang (36 Chambers), Björkin Debut, Sueden Suede, Sepulturan Chaos A.D. ja Janet Jacksonin Janet. Niitä pohtiessa Larkinin lista vaikuttaa kovin yksipuoliselta. Mutta ottaen huomioon, että kymmenestä levystä kahdeksan on edelleen mukana Acclaimed Musicin top 3000 -listalla, ei osumatarkkuutta voi ihan huononakaan pitää.

Singles. Katso vain omalla vastuulla.

Flanellipaidat. Villapaidat. Doc Martensit. Converse All Starsit. Risaiset ja revityt farkut. Pojilla pitkät tukat ja orastavaa naamakarvoitusta, tytöillä suttuiset meikit ja värjätyt hiukset.

Grunge oli 1980- ja 1990-lukujen taitteessa Seattlessa, Yhdysvalloissa kehittynyt musiikki- ja pukeutumistyyli. Musiikillisesti grungessa kuului vaikutteita hard rockista ja heavy rockista, mutta myös punkista ja hardcoresta. Harmoniat ja melodiat toivat musiikkiin vaikutteita perinteisemmän popilmaisun puolelta, mutta grunge oli pitkään nimenomaan vaihtoehtokultuuria.

Grungen viisi suurta nimeä 1990-luvulla olivat Soundgarden, Nirvana, Alice in Chains, Pearl Jam ja Stone Temple Pilots. Nirvana kuoli Kurt Cobainin itsemurhan myötä vuonna 1994, mutta neljä muuta suurta nimeä ovat edelleen aktiivisia.
Nuorgam esittelee grungeaallon nuo viimeiset mohikaanit. Mitä he olivat ja mitä he tekivät grungen kultavuosina 1990-luvun alussa? Entä mitä he ovat ja mitä he tekevät tänä päivänä? Mikä on heidän jättämänsä grungejalanjäljen koko?

Stone Temple Pilots

1990-luku: Laulaja Scott Weilandin, kitaristi Dean DeLeon, basisti Robert DeLeon ja rumpali Eric Kretzin muodostama yhtye oli suosittu Yhdysvalloissa. Debyyttilevy Core (1992) ja kakkoslevy Purple (1994) olivat myyntimenestyksiä. Suurimmat hitit olivat Plush, Sex Type Thing, Vasoline ja Interstate Love Song.
Stone Temple Pilots näytti aikalaisistaan ehkä vähiten grungebändiltä. Weilandin päihdeongelmat veivät suurimman huomiota pois yhtyeen musiikista 1990-luvun puolivälissä.

Video ei ole enää saatavilla

Nykypäivä: Yhtye jäi tauolle vuonna 2002. Weiland sai pestin entisten Guns N’ Roses -jäsenten muodostamassa Velvet Revolverissa, joka toimi vuoteen 2008 asti. Samana vuonna Stone Temple Pilots palasi yhteen. Itsenimetty paluulevy julkaistiin 2010.
Kuluvan vuoden maaliskuussa Scott Weiland sai potkut bändistä ja hänen tilalleen palkattiin Linkin Parkin solisti Chester Bennington.

Grungejalanjäljen koko: 39.

Alice in Chains

1990-luku: Alice in Chains on suurista grungeyhtyeistä synkin sekä heavyvaikutteisin. Synkkyys kumpuaa pitkälti laulaja Layne Staleyn huumeongelmista, itsemurhista ja masennuksesta kertovista sanoituksista. Staleyn ja kitaristi Jerry Cantrellin lauluharmoniat muodostivat Alice in Chainsin musiikin ytimen.
Dirt (1992) oli menestys, ja siltä irrotetut singlet Would?, Down in a Hole, Them Bones ja Rooster hittejä. Bändi lopetti toimintansa vuonna 1996 julkaistuaan edellisenä vuonna kolmannen pitkäsoittonsa.

Video ei ole enää saatavilla

Nykypäivä: Layne Staley kuoli huumeiden yliannostukseen vuonna 2002. Alice in Chains palasi keikkalavoille vuonna 2005, esiintyen eri solistien kanssa. Uudeksi laulajaksi valikoitui William DuVall, jonka kanssa yhtye on julkaissut kaksi levyä.

Grungejalanjäljen koko: 40

Soundgarden

1990-luku: Laulaja Chris Cornellin ja kitaristi Kim Thayilin perustaman yhtyeen menestyneimmät levyt olivat Badmotorfinger (1991) ja Superunknown (1994). Ensin mainitulta löytyneet hitit Rusty Cage ja Outshined saivat paljon radiosoittoa, mutta Soundgardenin suuri läpimurto tapahtui Superunknownilta julkaistun singleballadi Black Hole Sunin myötä. Vuonna 1996 julkaistu Down on the Upside on yhtyeen paras pitkäsoitto, mutta se ei menestynyt edeltäjiensä lailla. Soundgarden hajosi vuonna 1997.

Video ei ole enää saatavilla

Nykypäivä: Chris Cornell julkaisi vaihtelevalla menestyksellä soololevyjä ja liittyi Rage Against the Machinen soittajien muodostamaan Audioslaveen. Rumpali Matt Cameron liittyi 1990-luvun lopulla Pearl Jamin riveihin. Vuonna 2010 Cornell ilmoitti Soundgardenin palaavan konserttilavoille ja julkaisevan kokoelmalevyn. Kokonaan uutta materiaalia sisältänyt King Animal julkaistiin syksyllä 2012.

Grungejalanjäljen koko: 42

Pearl Jam

1990-luku: Kitaristi Stone Gossardin ja basisti Jeff Amentin perustaman Pearl Jamin kolme ensimmäistä levyä olivat sekä myynti- että arvostelumenestyksiä. Ten (1991), Vs. (1993) ja Vitalogy (1994) sisälsivät myös hittejä. Muun muassa Alive, Jeremy, Better Man ja Daughter soivat paljon niin vaihtoehtoisilla kuin valtavirtaisimmilla radioasemilla. Vuosituhannen lopulla myös Given to Fly ja Wishlist nousivat hiteiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Nykypäivä: Pearl Jam on ainoa grungejättiläinen, joka on jatkanut toimintaansa tauotta tähän päivään asti. Yhtyeen kymmenes studioalbumi Lightning Bolt julkaistaan lokakuussa. Laulaja Eddie Vedder on julkaissut myös akustista soolomateriaalia. Pearl Jam keikkailee aktiivisesti, ja yhtyeen kiertueet ovat lähes poikkeuksetta loppuunmyytyjä.

Grungejalanjäljen koko: 45

Soundgarden konsertoi Helsingin Hartwall-areenalla keskiviikkona 4. syyskuuta.

Eddie Vedder (edessä) auttoi kahdesti kirveensä kiveen kajauttaneet Stone Gossardin ja Jeff Amentin vihdoin menestykseen.

Mikä oli Pearl Jamin salaisuus?

Miksi se tuntui niin tuoreelta vuonna 1991? Miksi juuri tämä yhtye oli yksi primus motoreista aikansa uudessa kulttuurisessa virtauksessa?

Musiikillisesti Pearl Jam ei keksinyt pyörää uudelleen, mutta 1980-luvun innovaatioiden väljähtyessä valjuksi ja pöyhkeileväksi popiksi, jonka etunenässä marssivat 1960- ja 1970-lukujen popmuumiot Live Aid -hurskastelu huulillaan, ja turvonneiden Los Angelesin puudelirokkareiden hallitessa raskaan rockin maailmaa, tarvittiin uudenlaista rock-musiikkia. Rock-musiikkia, joka vastasi tuoreen vuosikymmenen vaatimuksiin.

Pearl Jam vastasi vaatimuksiin soundilla, joka yhdisteli klassista 1960–1970-lukujen raskasta rockia (Led Zeppelin, The Who, Jimi Hendrix) sanoituksiin, jotka mystiikan, fantasian, seksin tai mahtailevan rockoopperan sijaan keskittyivät henkilökohtaisiin traumoihin, maailman pahuuteen, pettymykseen, tuskaan ja masennukseen. Tämän 1990-luvun raskaalle rockille tyypillisen vakavamielisen angstin Pearl Jam onnistui paketoimaan melodiseen, mahtipontiseen ja iskevään lahjapaperiin, joka vetosi miljooniin ympäri maailman.

Yhtyeen kitaristille Stone Gossardille ja basistille Jeff Amentille Pearl Jam oli jo kolmas yritys kunnian kentille. Heidän ensimmäinen levyttänyt bändinsä Green River oli rujo sekoitus Stoogesin protopunkia, garage rockia ja bluesahtavaa hard rockia. Yhtye, johon kuuluivat myös myöhemmin Mudhoneyssa melunneet Mark Arm ja Steve Turner, oli grungena tunnetuksi tulleen musiikkityylin edelläkävijä, muttei menestynyt kaupallisesti ja hajosi julkaistuaan vain yhden EP:n ja yhden pitkäsoiton.

Paljon lähempänä Gossardin ja Amentin myöhempiä seikkailuja oli 1988 perustettu Mother Love Bone, joka edusti sellaista 1970-lukulaista muhkeasti riffittelevää, jamittelevaa ja tarttuvaa hard rockia, jolla Pearl Jam ratsastaisi listoille ja Music Televisionin videovirtaan muutamaa vuotta myöhemmin.

Mother Love Bone oli kuitenkin suurilta osin vielä hyvin paljon 1980-luvun lapsi. Sekä musiikillisesti että ulkoisesti se muistutti melko lailla aikansa hard rock -yhtyeitä, kuten Guns N’ Rosesia. Suurin ero Pearl Jamiin kuitenkin oli yhtyeen nokkamies Andrew Woodin angstista vapaat hippiglam-sanoitukset, joiden sisältöä kuvaavat hyvin yhtyeen kappaleiden nimet, kuten Stardog Champion, Stargazer, Heartshine, Capricorn Sister ja Gentle Groove.

Woodista povattiin seuraavaa loistavaa tähteä rockin Pantheoniin, mutta heroiinin yliannostus katkaisi hänen ja Mother Love Bonen uran vuonna 1990, vain päiviä ennen yhtyeen debyyttialbumi Applen julkaisua.

Tähteyden joutuisi ottamaan harteilleen vakavamielinen nuorimies, joka ei koskaan laulaisi kappaleita, joiden nimi on Gentle Groove tai rockin (ja rock-tähteyden) riemua juhlivia sanoituksia, kuten: “With my crystal sheen guitar I’m another ego star / So give it to me / Get me to the stage / It brings me home again  / This is shangri-la”.

Pearl Jamin syntyä ja Alive-kappaletta ymmärtääkseen on palattava tämän miehen, Eddie Vedderin, lapsuuteen ja nuoruuteen. Vuonna 1964 syntynyt Vedder oli yksinäinen lapsi, joka löysi lohdun surffauksesta ja musiikista (erityisesti The Whon rock-ooppera Quadropheniasta). Hänen vanhempansa olivat eronneet Vedderin ollessa yksivuotias, ja hänet kasvatettiin uskomaan, että hänen isäpuolensa oli hänen biologinen isänsä. Kun Vedder lopulta sai tietää totuuden, hänen biologinen isänsä oli jo kuollut.

Kelataan nauhaa 1990-luvun alkuun. Gossardin ja Amentin sekä kitaristi Mike McCreadyn demo päätyi Red Hot Chili Peppers -rumpali Jack Ironsin kautta Vedderille. Vedder kirjoitti sanoitukset kolmeen kasetin kappaleeseen ja äänitti niihin laulut. Nämä kappaleet muodostivat Mamasan-nimisen “mini-rock-oopperan”, jonka inspiraationa olivat Vedderin lapsuudentraumat. Se kertoi tarinan miehestä, jolle oli valehdeltu hänen biologisesta isästään ja joka kuulee tämän kuolemasta. Hänestä tulee sarjamurhaaja, joka vangitaan ja lopulta tuomitaan kuolemaan. Ensimmäinen kolmesta kappaleesta oli nimeltään Alive.

Vedderin kanssa Gossard ja Ament löysivät lopulta täydellisen muodon päässään soivalle musiikille. Heidän 1970-lukulaisen hard rock -soundinsa ja punk-asenteensa yhdistyessä McCreadyn Hendrix-henkiseen soittotyyliin ja Vedderin vakavamielisyyteen ja synkkyyteen lopputuloksena oli jotain aivan uutta.

Pearl Jamiin verrattuna 1980-luvun kokkelinokkaisten ja herskasuonisten hard rock –sikojen musiikki vaikutti pinnalliselta, itsekkäältä, typerältä ja itsekeskeiseltä. Tämä uusi rock-sukupolvi tuntui häpeävän, jopa vihaavan menestystä. Joskus häpeä meni ylilyönteihin asti – Cameron Crowen vuonna 1993 Rolling Stone -lehteen kirjoittamassa artikkelissa kerrotaan, kuinka Vedder komensi lenkkipolulla yhtyeen Black-kappaletta laulaneita lenkkeilijöitä lopettamaan laulunsa siihen paikkaan. Vedderiä kismitti, koska hän oli kaikin voimin pyrkinyt siihen, ettei henkilökohtaista laulua kaupallistettaisi tai ettei liika suosio pilaisi sitä.

Ongelma oli, että Pearl Jam teki musiikkia, jonka melodiat ja ylväs mahtipontisuus vetosivat miljooniin kuuntelijoihin. Se halusi olla suosittu, mutta samalla häpesi menestystään. Tästä yhtyeen sydämessä piilevästä ristiriidasta syntyi stadionrockia, jossa ei syleilty tai parannettu maailmaa, ei saarnattu rauhaa ja rakkautta, ei viety fantasiamatkoille tai etsitty yhteistä säveltä vellovan yleisömassan ja ihmiskunnan kanssa.

Se kääntyi sisäänpäin ja huusi raivokkaana pettymyksensä ja turhautumisensa massiivisen, elämää suuremman musiikin jylyn keskeltä. Se ei yrittänyt parantaa tai parantua, korkeintaan lohduttaa. Se huusi: minä olen viallinen, surullinen, hyödytön, epäonnistunut, merkityksetön. Mutta MINÄ OLEN. Ja minulla on oikeus olla. Se sekä janosi huomiota että käski häipymään ja jättämään rauhaan.

Miljoonat teini-ikäiset ympäri maailmaa tiesivät täsmälleen nuo tunteet ja kuulivat kutsun.

Pearl Jamin musiikissa risteilevät ristiriidat ja jännitteet ovat kuultavissa selvästi sen parhaissa kappaleissa ja niin myös yhtyeen klassisella debyyttisinglellä Alivella.

Alive on samalla sekä massiivinen että pienimuotoinen. Se on sekä raivokkaan katkera että lämpimän kutsuva. Siinä on sekä jotain hyvin klassista että hyvin uutta ja tuoretta.

Kappaleen sanoja lukiessa on itse asiassa hiukan yllättävää huomata, kuinka suorasti ne kertovat Vedderin isätraumoista:

“Son, she said, have I got a little story for you
What you thought was your daddy was nothin’ but a…
While you were sittin’ home alone at age thirteen
Your real daddy was dyin’, sorry you didn’t see him
but I’m glad we talked”

Silti miljoonat samastuivat siihen. Kappaleen olennaisin osa sen tarttuvan melodian lisäksi on sen kertosäkeen viesti selviytymisestä. Vedder laulaa kuin arpeutunut tuhansien taistelujen veteraani:

“I, I’m still alive
Hey I, but, I’m still alive
Hey I, boy, I’m still alive”

Mitä siitä, että taistelu ei ollut mitään sen kummempaa kuin elämä? Juuri taistelulta, suurelta eeppiseltä melodraamalta elämä tuntuu teini-ikäisenä. Aikana, jolloin todelliset vaikeudet ovat suurimmalla osalla ihmisistä vielä kaukana edessäpäin. Aikana, jolloin surussa, itsesäälissä ja maailman epäoikeudenmukaisuudessa rypeminen tuntuu vielä salaa hyvältä. Aikana, jolloin siihen on vielä varaa.

Alive ei ole vain popklassikko, se on sukupolvikokemus. Pearl Jamin ja Aliven merkitystä on vaikea selittää ihmisille, jotka eivät eläneet sitä hetkeä. 1990-luvun alussa teini-ikäisen angstit ja pelot lauloivat harvinaisessa harmoniassa 1980-luvun undergroundista kasvaneen rockin vastaavien kanssa.

Nykyään näkökulma Pearl Jamin ja Aliven angstiin on vaihtunut. Nyt kappaleen mukana voi laulaa nostalgian lämmössä paistatellen, kun se, mikä silloin tuntui tuskaisen vereslihaiselta, tuntuu nyt sympaattisen polttavalta elämänjanolta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Näin aerosmithmaisesti tai gunsnrosesmaisesti Mother Love Bone rokkaili vuonna 1990:

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Vuoden 1991 alussa Stone Gossard, Jeff Ament ja Mike McCready yhdistivät voimansa Soundgardenin Chris Cornellin ja Matt Cameronin kanssa ja tekivät Temple of the Dog -nimellä levyn, joka oli kunnianosoitus Andrew Woodille. Myös vielä tuolloin Mookie Blaylock -nimisenä esiintyneen Pearl Jamin tuore vokalisti Eddie Vedder päätyi laulamaan albumille taustoja ja duetoimaan Cornellin kanssa kappaleella Hunger Strike. Tältä kuulostaa tulevien grungen supervaltojen päämiesten yhteistyö:

Video ei ole enää saatavilla