Ruutupaita, tuo ysäri-indien heimovaate.

Olen ollut pitkään sitä mieltä, että Pavementin tekstien ylitulkitseminen paljastaa fiksuimmistakin indienörteistä ummehtuneimmat puolet. Vaikka Stephen Malkmus on toki lyyrikkona nero, saman energian voisi käyttää suosiolla Toolin tekstien tulkitsemiseen minkälie Rosettan kiven avulla, eikä mihinkään tällaiseen cooliin kevytkryptisyyteen.

Siinä missä Crooked Rain, Crooked Rainin ensimmäinen single, jenkkien rocklistan kymmenenneksi noussut Cut Your Hair oli Pavementin mittapuulla jopa klassinen pop-kappale, Gold Soundz on puolestaan luonnosmainen renkutus, joka tuntuu usein esimerkiltä siitä, miten vaivattoman kuuloisesti Pavement pystyi kirjoittamaan täydellisiä biisejä.

Pavementin kulttibändiasemaa 90-luvulla sinetöi se, kuinka yhtye pyrki tarjoamaan vaihtoehdon alternativelle, mistä käy viitteeksi Range Life -biisin vittuilu Smashing Pumpkinsille. Tätä statusta pönkitti Crooked Rain, Crooked Rain, joka oli Slanted & Enchanted -debyytin jälkeen askel vähemmän lo-fiin suuntaan, mutta sävellyksiltään vähintään yhtä kiero (heh) kuin edeltäjänsä.

Levyn kakkossinglessä Gold Soundzissa on kuulokuvansa osalta ennen kaikkea kyse rentoudesta ja välinpitämättömyydestä. Se on nimenomaan kappale, joka kuulostaa videonsa juoksentelulta joulupukkipuvuissa.

Tunnelma on helppo hukata, jos kappaleen tekstiä lähtee kahlaamaan liian pakkomielteisesti läpi. Varsinkin, kun Gold Soundz on ilmiselvästi tajunnanvirtaa, jossa puuttuvia aukkoja on täytetty lähinnä biisin rakenteen esittelyllä.

Mutta niin anaalista kuin se onkin, ehkä on pakko hukkua Malkmusin metaforalabyrinttiin hetkeksi tai pariksi. Ihan vain vähän.

Nostalgiaa, joo. Sirpaleisia muistoja, joo. Ihmissuhde, jota kelataan läpi, joo. Ja tuo ihmissuhde on rikkoutunut, joo.

Kaiken ytimessä on ilmiselvästi ollut luottamus, joka keskimmäisessä säkeistössä rikotaan. Syylliset jäävät kiinni. Trial’s over weapon’s found. Yhteiset salaisuudet muuttuvat kertojan ja tytön omiksi salaisuuksiksi, kun luottamusta ei ole.

Biisin ja kenties koko Pavementin tunnetuimmat fraasit ja irrallisimmin siteeratut ovat kappaleen kolmannessa säkeistössä. Niissä ei ole rakkautta, vaan humalaista kaipuuta ja epätoivoa.

So drunk in the August sun
And you’re the kind of girl I like
Because you’re empty and I’m empty
And you can never quarantine the past

Nihilismiä, joo. Mutta sellaista nihilismiä, joka toimii pelastavana eleenä. Ehkä välinpitämättömyys palauttaa heidät vielä yhteen.

Menneisyydestä ei pääse eroon, eikä sillä tai millään muullakaan ole mitään väliä. Siitä toki soisi monen ottavan oppia.

Kuinka humalassa kertoja on viimeisessä säkeistössä? Vai onko? Voivatko he oikeasti palata vielä yhteen, go back to those gold sounds? Sitäkö tässä halutaan? Saako rikotun luottamuksen korjattua?

On muuten aika surullista miettiä yksinään kello kolmelta yöllä, mitähän Stephen Malkmus mahtoi ihan oikeasti tarkoittaa. Vaiko edes mitään.

I’ve been sitting here too long, indeed.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Ja siitä nihkeiden Pavement-puristien kiusaksi vielä Astrid Swanin ja Burning Heartsin versio, silvuplee.

Huutaessaankin Stephen Malkmus (oikealla) kuulostaa siltä kuin hän olisi nukahtamassa seisaalleen.

”She’s eating her fingers
like they’re just another meal
And she waits there in the levee wash
Mixing cocktails with a plastic-tipped cigar”

Joskus musiikki tuntuu syntyvän tyhjästä, ponkaisevan jousena pimeästä: alkusynty – Pavement on siitä hyvä esimerkki.

Levykeräilijäkanonistit haluavat toki huomauttaa, että The Fallia oli Pavementin riveissä kuunneltu ahkerasti tai osoittaa yhtyeen jatkumoksi Dinosaur Jr:n keikoilla aiemmin notkuneiden tyyppien musiikkimaun. Historian pitkässä janassa Pavement haluttaisiin nähdä vain yhtenä lisänä punkin perillisiin.

Mutta Pavement ei koskaan kuulostanut punkilta. Aggressiivisuudesta ei ollut mitään jäljellä. Huutaessaankin Stephen Malkmus kuulostaa siltä kuin hän olisi nukahtamassa seisaalleen. Pavement oli autotallirockbändi, joka lakkasi kuulostamasta rockilta: moni varmaan haluaisi pitää Malkmusia sen lopullisena murhaajana. Tässä ei laula kapinallinen nuori mies, vaan tyyppi, jonka herätyskello on juuri soinut.

Niin, muuan losangelesilainen luuserikin nousisi listoille vasta myöhemmin. Vuonna 1991 Pavement oli omaperäinen laiskuriyhtye, jonka ainoa henkinen kumppani oli tuon ajan Sonic Youth – ja heidän energianpurkauksiinsa verrattuna Pavement soi solmimattomien tennareiden velttoudella.

Täydellinen huolettomuuskin vaatii harjoittelunsa. Pavementin alkupään julkaisut eivät aivan pärjää seuraajilleen, eikä Summer Babe ole vielä kuin varhainen luonnostelma yhtyeen soundista. Tekstiltään se on Malkmusille tyypillinen impressionistinen tuokiokuva tai kesäheilahaikailu. En ole koskaan varsinaisesti pitänyt tavasta, jolla tajunnanvirta lopulta hajoaa sekaviksi täytefraaseiksi, mutta kappale antaa silti selvän viitteen tulevasta: ajasta, jolloin Pavement oli maailman paras bändi.

Malkmus ja kumppanit edustivat nimittäin uutta, torkkuajastimella käyvää muusikkopolvea. Heillä oli esikuvia, mutta ei vaikutteita. Heidän ei tarvinnut enää toistaa mitään. Oli syntymässä jotain, minkä valtakausi kestäisi seuraavat kymmenen vuotta. Toiset sanovat sitä indien kultakaudeksi, itse puhuisin mieluummin “pavementaliteetista”.

Video ei ole enää saatavilla