Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 161 Paula Vesala & Pekka Kuusisto – Häävalssi

“Ja jos nuoruuden annankin / metsässä Kiestingin / haudoilla vieraiden /palvellen”. Kiestinki-levyllä Kuusisto ja Vesala tekivät liki mahdottoman eli onnistuivat löytämään 2. maailmansodan myytistä inhimillistä kosketuspintaa aikana, jolloin politiikassa ratsastetaan veteraaneilla kuin Vermossa konsanaan. Tämä oli kauniin ja vuoden parhaan levyn liikuttavin laulu. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 160 Jenny Hval – Portrait of a Young Girl as an Artist

”Not all limbs have erections”; ylistys masturbaatiolle. Motoriikan kautta syvälle seksuaaliseen ruumiseen kokeillen ja tunnustellen lipuvan ja aaltoillen purkautuvan ”Portraitin” tulisi – kuten koko Viscera-albumin – kuulua jokaisen sukupuolentutkimuksen kurssin kuulemistoon. Samalla se on vuoden parhaita kokeellisia pop-kappaleita. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 159 Laura Marling – The Beast

Ei uskoisi, että 21-vuotias naisenalku osaisi tehdä jotain näin dramaattista ja tyylikkään synkkää maalailua, jossa nainen uhoaa miehelleen: ”Katso kuinka naisesi makaa tänään Pedon kanssa” – vaikka oma mies ilmeisesti kyseinen peto onkin. Lisää mielenkiintoista kieroutta uhkaava biisi saa, jos lies-sanan merkitystä vaihtelee makaamisen ja valehtelemisen välillä. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 158 S.C.U.M. – Whitechapel

”Open eyes fall again, fall again into eyes”. Thomas Cohenin laulu kohoaa jylhästä urkutaustausta. Sanoitus on yhtä ekspressiivinen kuin Cohenin kädenliikkeet kappaleesta tehdyllä videolla. Tiukka bassolinja kuljettaa biisin seuraavalle tasolle ja kertosäkeellä kohotaan tanssi-ilotteluun, joka voisi kuulua The Horrorsin Skyingille, jos Faris Badwan osaisi laulaa. (Joonas Kuisma)

Video ei ole enää saatavilla

# 157 Zola Jesus – Vessel

Zola Jesus on parissa vuodessa luonut itselleen ainutlaatuisen ja välittömästi tunnistettavan tyylin. Uhmakkaat poljennot sulattavat yhteen New Orderia ja hidastettua junglea, tunnelataukset ja jännitteet ovat yksinkertaisia ja häpeämättömiä, Nika Danilovan, 22, kolkko ja ilmeikäs ääni ulvoo jatkuvasti kuin verhon takana. Vessel on kaikkea tätä. Pakko kuulla – ja nähdä livenä. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 156 bob hund – Stumfilm

Chaplinin poika on hauska, kaunis ja koskettava elokuva. Bob hund on hauska, kaunis ja koskettava yhtye. Vaikka yhtyeen englanninkielisen harharetken jälkeen ilmestyneet levyt eivät ehkä aivan tavoitakaan ensimmäisten levyjen huumaavaa energiaa, löytyy niiltä yhä Stumfilmin kaltaisia älykkäitä katsauksia ihmisyyteen. Tunnesiteet kestävät. Låt mig tala till punkt. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 155 Richard Buckner – Traitor

Ääni vetäytyy syrjään ja jää jalkoihin, mutta välittää sanojen painon. Se ansaitsee tulla julki, vaikka kukaan ei sitä kuulisikaan. Kun Richard Buckner laulaa, hän laulaa elämästä. Ja kun hän laulaa elämästä, on jokaisella sanalla merkitys. Tummankarheaan musiikkiin kiinnittyessään nämä merkitykset avaavat koko sydämensä sille, joka uskaltaa päästää ne sisälleen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 154 The Twilight Singers – On the Corner

Greg Dulli uhkaili Dynamite Steps -albumia edeltäneissä haastatteluissa, että hän olisi viimein levyttänyt aurinkoista musiikkia. Dulli huijasi. Levyä ennakoinut On the Corner hehkui tuttua, kiehtovaa pimeyttä, mutta tällä kertaa vielä entistäkin elokuvallisemmissa ja mahtipontisemmissa sävyissä – tuloksena yötaivaalle nouseva neljän ja puolen minuutin crescendo. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 153 Guillemots – Tigers

Brittiläisen Guillemotsin kolmas albumi jäi syyttä vähäiselle huomiolle. Tigers säteilee hittipotentiaalia: se on kappale, jota haluat huutaa ympäripäissäsi festari-illan huumassa 20 000 muun kanssa. ”Home is a look on a face / home isn’t here or any place”. Tätä tuskin koskaan pääset kokemaan. Killersin ja Coldplayn parhaat puolet Arcade Firen läpi suodatettuna. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 152 Blood Orange – Champagne Coast

Englantilaisen Dev Hynesin tuorein projekti Blood Orange yhdistelee Coastal Grooves -levyllään kiehtovin lopputuloksin tummasävyisiä melodioita, rautalankakitaraa, synapoppia, itämaisia sävelkulkuja ja Princeä. Kuulas, surumielinen ja tanssittava Champagne Coast on komea osoitus Hynesin vaikuttavista taidoista. Sopii esimerkiksi tanssimiseen kyyneleet silmissä. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 151 Bill Callahan – Riding for the Feeling

Kevään sarastusta tahdittanut Apocalypse oli riisutun americanan mestariteos. Sen koruttomat sävelmät sulattivat kinosten mukana myös satunnaisen Smog-fanin sydämen. Albumin ytimessä, yksinäisessä hotellihuoneessaan, majaili Riding for the Feeling, soulballadi, josta on karsittu kaikki ylimääräinen – kaikki, paitsi syvältä riipaiseva, loputtoman luopumisen tuska. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 150 Cold Cave – The Great Pan Is Dead

Jos änkyröiden änkyrän Steve Albinin Big Black -yhtye olisi aikanaan innostunut myös brittiläisten synkistelijöiden romanttisesta puolesta, olisi lopputulos voinut hyvinkin kuulostaa tältä. Wesley Eisold mylvii allaan äärimmilleen trimmattu rumpukone. Kitaramuurin ampuma-aukoista välähtelevät kuninkaalliset kosketinriffit. Sinä olet hapoilla, mutta kone ei hyydy. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Pekka Kuusisto ja Paula Vesala sukelsivat iltapäivälehtien historia-liitteiden latistamaan menneeseen.

Huippuviulisti ja PMMP-laulaja kertovat yhden naisen tarinan sodassa ja sen jälkeen.

Sitä mukaa, kun toisen maailmansodan kokeneet kuolevat pois, sen ympärille versonut ”teollisuus” kasvaa. Tai eihän Suomi edes ollut mukana häviämässä kyseistä sotaa vaan taisteli itselleen torjuntavoiton ”erillissodassa”, joka nyt vain sattumalta käytiin samaan aikaan, kun muut sotivat toista maailmansotaa.

Mitä vähäisemmäksi ensikäden tieto ajasta hupenee, sitä myyttisemmäksi aika muuttuu. Eikä mytologisointia meillä päin kauheasti vältelty silloinkaan, kun metsiköissä henkensä kaupalla rämpineet miehet ja naiset olivat voimiensa tunnossa.

Realismista ei koskaan ole kollektiivisen identiteetin rakennuspalikoiksi. Liian sotkuista ja monitahoista.

Ensi vuonna voimme siis luottaa, että iltapäivälehdet julkaisevat jonkun sotaan liittyvän liitteen vähintään joka toinen kuukausi ja saamme vihdoin tietää, mitä Jonne Aaron teki jatkosodassa.

Koko spektaakkeli on toisin sanoen rakennettu kolossaaliseksi ja hieman vieraantuneeksi monumentiksi, sellaiseksi joita löytyy muistakin itäeurooppalaisista pääkaupungeista. Meillä sitä ei veistetty kivestä vaan sanoista ja kuvista. Siitä on tehty yksiulotteinen sankaritarina.

Kiestinki näyttäytyy yrityksenä kuvitella tuota aikaa ja sen tapahtumia ihmisen kokoisina, yrityksenä inhimillistää loputtomien lehtiliitteiden latistama historia. Kiestinki kertoo kaikessa koruttomuudessaan yhden naisen tarinan sodassa ja sen jälkeen äitinä ja isoäitinä, kuoleman kynnyksellä.

Paula Vesalan teksteistä ensimmäinen syntyi, kun hänen isoäitinsä kuoli. Isänäiti oli Kiestingissä lottana ja tapasi siellä tulevan miehensä. Häät vietettiin rintamalla. Lottapuvun hän poltti sodan jälkeen.

”Kun hävitin pukuni vankilan pelossa
säästin hatun ja merkin
ne ovat vieläkin tuolla komerossa
kukaan ei koskaan kysy niiden perään

Historia muistaa koko elämämme
muutamalla lauseella
koska emme itse kirjoittaneet sitä
Kirjahyllyssä Sodan sankarit
kaikki miehiä
eikä heitä unohdeta”

(Äiti)

Levy on usein painostava, mutta ajoittain myös kevyt ja ilmava. Aiheita iloon löytyy suuren tragediankin keskellä. Raivo, syyllisyys, häpeä, ilo, anteeksianto, epätietoisuus, toivo… Koko tunteiden kirjo on Vesalan teksteissä hienosti läsnä ja kuuntelijan iholla.

”Lähden
koska en tiedä mitä muutakaan tekisin
kukaan ei tarvitse minua täällä

Lähden koska se on mahdollista
täytyy kuitenkin jonkun lähteä
siellä minne menen
yksikin on paljon vähässä
ja kuitenkaan ei kenelläkään väliä”

(Lähden)

”Ja jos nuoruuden annankin
metsässä Kiestingin
haudoilla vieraiden palvellen
niin sen jälkeen kaikki muu
joka meistä vain pelastuu
yhdeksi kietoutuu
hengissä
jos täältä pääsemme pois”

(Häävalssi)

”Palattuaan kotiin
hän oli joku vieras mies
vaikka hahmossa tuttua
niin silmät on kuolleen
Kesät jälkeen talvien
kylvöt jälkeen kyntöjen
illat pitkät hän vain istui
tuijotti tuleen

Pyysin väärin
liian vähää
Hiljaiset vuodet, päättykää!”

(Hiljaiset vuodet)

Levyltä löytyy pienten tarinoiden lisäksi yksi perinteisempi taistelulaulu. Taneli Kuusiston säveltämä ja Heikki Asunnan sanoittama Valkean meren marssi on pyhän Karjalan maan metsiin karjuttu sotahuuto. Yksi monista. Taneli Kuusisto on levyn säveltäneen Pekka Kuusiston vaari. Tämän kappaleen sisällyttäminen levylle liittää ihmisen tarinan osaksi tuttua historiankirjoitusta ja toimii hienona kontrastina Vesalan syvempää empatiaa herättäville teksteille.

Levyn sävellykset ja niiden toteutus tukevat tekstejä täydellisesti. Levyä hallitsevat Vesalan liki tulevan äänen lisäksi hienosti tilassa soivat harmoni ja viulu. Soundissa on jotain ikiaikaista, mutta sävellykset ja sovitukset ovat hyvinkin kiinni tässä päivässä. Ja mikä parasta soitto on häpeämättömän tunteikasta ja ekspressiivistä, ajoittain pateettista sanan parhaassa mielessä.

Rakastan viulun pizzicato-soittoa ja sitä levyllä riittää. Kokonaisuus, jossa yhdistellään amerikkalaisesta minimalismista, suomalaisesta kansan- ja teatterimusiikista, balkanilaisesta musiikista ja herkän eeppisestä popista tuttuja ainesosia syvästi sisäistettynä, on silkkaa herkkua ja kestää toistuvan kuuntelun.

On päiviä, jolloin kuuntelen Kiestingin kolme–neljä kertaa putkeen. Yhä. Kuinka kauan levyn julkaisusta on?

Viimeistään Häävalssin soidessa neljäntenä kappaleena tulee olo, ettei päivään mahdu muuta musiikkia.

”Herra armahda voittajaa
jonka uhrit on jo unohdettu
Herra armahda sitä joka ei pelännyt
eikä äkkiä tiennyt
mihin voimansa laittaisi
Anna anteeksi niille
jotka pitivät häviäjästä
ja säälivät saksalaisten äitejä
jotka eivät saaneet poikiaan kotiin
Ristit rivissä Venäjän pellolla

Käännä kasvosi venäläisen puoleen
joka piti vankina olostaan
ja huolehti kamiinasta yöllä
ja jonka isänmaa lähetti vankeuteen
koska me emme häntä tappaneet
Anna anteeksi niille jotka himoitisvat Suur-Suomea
ja sanovat jos
Herra armahda niitä, jotka nyt
halveksivat lapsiaan ja heidän lapsiaan
Sillä yksikään teistä ei olisi jaksanut
Jotka sikisivät sankareista
syntyivät äiti Karjalasta
kärsivät Runebergin perinnöstä
ovat lihavia eivätkä valmistu ajoissa

Armahda niitä
joista viimeiset kohta unohtavat
ja jotka sen jälkeen unohdetaan
Eivätkä he enää tule tuomitsemaan
EU:ta ja palkka-armeijaa
Ymmärrä häntä joka odottaa kuolemaa
ja odotellessaan sanoo että Jumalaa ei ole
eikä koskaan ollutkaan
ihmiset vain nykyään
pitävät itseään niin tärkeinä
etteivät voi hyväksyä lopullista.

(Rukous)

92 Kiestinki on itkettävän kova levy. Yksi vuoden huippukohtia.

Video ei ole enää saatavilla

Kuva: Tomi Palsa

Kuva: Tomi Palsa

PMMP. Paulan ja Miran Molemmat Puolet. Paula-Mira-Mira-Paula. Paula Vesalan ja Mira Luodin johtama yhtye on kiistatta 2000-luvun suurimpia kotimaisia yhtyeitä, ja vaikka kärjessä heiluu ADHD-elkein kaksi tasavahvaa naista, on ensinmainittu kuitenkin se, joka on alati enemmän esillä.

Jos puhutaan Paula Vesalasta, puhutaan toki ensisijaisesti juuri PMMP:stä. Yhtyeestä, jonka ainutlaatuisuus korostuu live-esiintymisissä. Niiden loputon kontrastisuus luo parhaimmillaan tilaan häkellyttävän tunnelman.

Vastakohtaisuus toimii monella tasolla. Tyttöjen estoton temmellys ja naiivi hölmöily polkevat vastaan lyriikkaa, jossa puhutaan rumista eroista, pariterapiasta ja perheväkivallasta. Kappaleiden substanssi vaihtelee kepeän viattomasta seksiestetiikasta tummin sävyin maalailtuun haikeiluun. Ja puolet ajasta tissinaivismi ja angsti-itkeskely on kiedottu ironian hämärään peittoon.

Kuva: Tomi Palsa

Ja yleisössä on ihmisiä kansan kaikista kerrostumista. Rinnakkain tanssivat alaikäiset tytöt, pari-kolmekymppiset rock-poliisit ja heidän äitinsä. Kukin ottaa musiikista omansa. Olin puolitoista vuotta sitten katsomassa yhtyettä Virgin Oilissa uudenvuodenpäivänä. Lämppärinä toimi drag-show, joka olikin yllättäen hauska – ja sopi jollain hyvin oudolla tavalla täydellisesti keikan pohjalle. Se sai kaikki nauramaan, ja asetti nämä hetkessä samalle viivalle.

PMMP:n kohdalla rinnakkain on ruma ja kaunis. Veden varaan -levyn käynnistää kolkosti kaikuva, äänimaisemaltaan tukkoinen ja kauniilla tavallan kauhealta kuulostava Kuvia. Kappale kestää yli 4 minuuttia, tekstit mahtuvat kahteen säkeistöön.

Sanoitukset puhuttelevat. Onpa kamala klisee, mutta PMMP:n kohdalla niin totta.

Kuva: Tomi Palsa

Paula Vesalaa käy välillä kateeksi. Avioliitto The Rasmus -solisti Lauri Ylösen kanssa, kotona parivuotias poika Julius. CV:ssä kolme 2000-luvun parasta suomenkielistä pop-levyä, joista Vesala on Luodin ja tuottaja Jori Sjöroosin (Magenta Skycode) kanssa vastannut. Ja joista kiitoksena röykkiö Emma-pystejä, platinalevyjä ja Teosto-palkinto. Tulossa pääosarooli Teemu Nikin ohjaamassa elokuvassa 3 Simoa. Kehuttu yhteisalbumi Pekka Kuusiston kanssa. Takana opinnot Sibiksessä, edessä opinnot Teatterikorkeassa.

Onko PMMP:n tyylillisestä kasvusta ja jatkuvasta kehityksestä kuinka paljon kiittäminen Paula Vesalaa? En tiedä. Viimeisellä albumilla hänen äänensä tuntuu dominoivan, mutta saatan myös kuvitella koko jutun. Sivuprojektit, muille kirjoitetut veisut ja mielenkiintoiset vierailut muun muassa Uuden Fantasian (englanniksi!) ja Asan levyillä ovat kuitenkin osoittaneet sen, ettei Vesalaa suotta nosteta yhtyeestä Nuorgamin mahlanjuoksuttajien ehdottomaan kermaan.

Enkä missään nimessä osaa tehdä kunniaa sille, kuinka upeita juttuja Vesala yhdessä Luodin ja Sjöroosin kanssa on tehnyt. Joskus suurimmista suosikeistaan on kaikista vaikein kirjoittaa. Vaikka ei edes yrittäisi olla objektiivinen. Vesala, rakastan sinua. Äh.

Video ei ole enää saatavilla

PMMP / Mira Luoti (vas.) ja Paula Vesala 14.8.2010, Ankkarock, Korso