Colin Larkinin listaopus, saatavilla Leppävaaran kirjastosta – oli ainakin joskus.

Olen aina pitänyt listakirjoista, joissa popmusiikin merkkiteoksia laitetaan kaanoniin. Yksi ensimmäisiä lukemiani oli Leppävaaran kirjaston musiikkiosastolta löytämäni brittiläisen musiikkitoimittaja Colin Larkinin All Time Top 1000 Albums (1994).

Toisin kuin useimmat vastaavat listateokset, Larkin ei rakentanut teostaan yhden suuren listan muotoon, eikä myöskään edennyt aikajärjestyksessä. Sen sijaan teos on jaettu alalistoihin: The Top 250 Rock and Pop Albums, The Top 100 Jazz albums, The Top 50 Live Albums, The Top 20 Bedsitter Albums. Ja niin edespäin.

Kiehtovin kategorioista on The Top 10 Albums Destined to Become Classics. Siinä Larkin yritti siis ennustaa vuoden 1993 levyistä kymmenen, joista muodostuisi huomisen klassikoita.

Nyt, neljännesvuosisata myöhemmin, on aika selvittää, miten Larkin arvioissaan onnistui.

#10 Counting Crows – August & Everything After (1993)

Sha-la-la-la-lallaa. R.E.M.-henkisen Counting Crowsin debyytti on edelleen kalifornialaisyhteen suosituin levy – Spotifyssa yhtyeen kymmenestä suosituimmasta kappaleesta tältä levyltä on neljä, mukaan luettuna yhtyeen ylivoimaisesti suosituin kappale Mr. Jones, jolla on huomattavat 170 miljoonaa kuuntelua.

August & Everything After on myös ainoana yhtyeen levyistä Acclaimed Music -sivuston eri listauksia koostavassa metalistassa. Sijoitus on 1577.

Robert Dimeryn 1001 Albums You Must Hear Before You Die -kirjaan (2015) levy ei mahtunut, mutta belgialainen Studio Brussels on listannut levyn 500 kaikkien aikojen parhaan levyn joukkoon vielä vuonna 2015.

Itse en ole levyn tällä vuosituhannella juuri koskenut, mutta eihän se huonolta kuulosta, joskaan ei kovin jännittävältäkään. Tuttu levykauppias sanoi pitävänsä levyä hyllyssä, mutta lähinnä vanhojen asiakkaiden nostalgiannälkää tyydyttääkseen. Vaikea on kuulla levyä klassikkona, joka löytäisi vuosikymmenestä toiseen uusi kuulijoita.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#9 Sheryl Crow – Tuesday Night Music Club (1993)

This ain’t no disco. Sheryl Crow’n debyytti on tekijänsä suosituin levy, joskaan suosion määrä ei ole aivan ilmeinen: Crow’n kymmenen kuunnelluimman Spotify-biisin joukossa on levyltä kaksi kappaletta, joskin 43 miljoonaa kuuntelua kerännyt All I Wanna Do on suosioltaan omassa luokassaan.

Kriitikkojen suhde levyn on ristiriitaisempi. Allmusic ei pidä levyä Crow’n parhaana ja antaa suosituslevykseen sitä seuranneen nimettömän levyn. Acclaimed Musicissa Tuesday Night on kuitenkin Crow’n ainoa Top 3000 -listasijoitus, sijalla 1932. Levy pääsi mukaan myös 1001 Albums… -kirjaan. Vielä vuonna 2013 ranskalainen FNAC listasi levyn yhdeksi 823 korvaamattomasta levystä.

Itselle tämänkin kuuntelu jäi jo ysärillä hitteihin, mutta kyllähän sen kaupallinen pirteys hyvältä kuulostaa. Tuesday Night Music Clubin kutsuminen klassikoksi tuntuisi silti liioittelulta.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#8 Sting – Ten Summoners Tales (1993)

Kaikkeen sitä uskonsa menettää, mutta ei Stingiin. The Police -keulakuvan neljäs soololevy osoittautui jättimenestykseksi ja myi yli 10 miljoonaa kappaletta. Spotifyssa Stingin kymmenestä suosituimmasta kappaleesta neljä tulee Ten Summoners Talesilta, mukaan lukien ”Piikin” kuunnelluin soolokappale, 68 miljoonaa kuuntelua kerännyt Fields of Gold (The Policen suosituimmat ovat toki kaukana edellä).

Allmusic suosittelee Stingin diskografiasta juuri tätä levyä, mutta 1001 Albums… -levyjen joukkoon se ei mahtunut. Acclaimed Musicin top 3000-listalle se mahtuu nipin napin (sija 2923), edellään peräti kaksi muuta Stingin sooloa, Dream of The Blue Turtles (1985) sijalla 1404 ja …Nothing Like The Sun (1987) sijalla 1872. Tuoreimmista listauksista Ultimate Classic Rock listasi levyn 1990-luvun top 100 -listalleen.

Ten Summoners Tales on listan levyistä ensimmäinen, jota tohtisin kutsua klassikoksi. Ikääntynyt paljon paremmin kuin Fields of Goldin video.

Klassikko: KYLLÄ!

Video ei ole enää saatavilla

#7 Paul Weller – Wild Wood (1993)

Paul Wellerin toinen levy on kriitikkojen suosikki. Se on mukana 1001 Albums… -kirjassa, se on Allmusicin suositus Wellerin soolodiskografiasta ja hänen ainoa soololevynsä Acclaimed Musicin top 3000 -listalla, sijoituksella 1491 (The Jamilla on listalla neljä levyä ja The Style Councillakin yksi). Belgian Studio Brussels valitsi levyn vuonna 2015 yhdeksi top 500 -levyistä.

Spotify-kuuntelussa levyn suosio on selvästi vaatimattomampaa. Wellerin kymmenestä suosituimmasta soolobiisistä vain yksi, levyn nimibiisi, on kymmenen suosituimman kappaleen joukossa ja jää kuudella miljoonalla kuuntelullaan aika kauas muiden listan levyjen kärkikappaleista.

Itseäni levy ei ilmestyessään juuri kiinnostanut eikä kiinnosta nytkään, kuten ei käytännössä mikään muukaan The Jamin jälkeinen Weller. En pitäisi klassikkona kuin pahimpien Weller-fanien unelmissa.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#6 Crash Test Dummies – God Shuffled His Feet (1993)

Mmm mmm mmm mmm. Hittikappale on niitä lauluja, joita joko inhotaan tai rakastetaan, mutta ainakin se muistetaan. Samaa ei voi sanoa God Shuffled His Feet -albumin muista kappaleista – tai Crash Test Dummiesin muusta urasta.

Mmm Mmm Mmm Mmm on kerännyt Spotifyssa 58 miljoonaa kuuntelua, yli 40 miljoonaa enemmän kuin yhtyeen yhdeksän muuta suosituinta raitaa yhdessä. Bändin kymmenestä Spotifyssä soitetuimmasta kappaleesta kahdeksan tulee tältä levyltä.

Vähemmän yllättävästi God Shuffled His Feet on Allmusicin suositus yhtyeen diskografiasta – kuka osaisi nimetä yhtään muuta Crash Test Dummies -levyä? – mutta ei mahdu Acclaimed Musicin listalle tai 1001 Albums -kirjaan.

Larkinin voitaneen sanoa osuneen ainakin tässä harhaan. Vaikka Mmm Mmm Mmm Mmmiä (nimi on melkein yhtä ikävä kirjoittaa kuin se on lausua) voisi kuvata pikkuklassikoksi, albumia ei mitenkään.

Hieman nolostellen tunnustan, että nostalgisista syistä pidän siitä itse. Klassikkoa levystä ei silti saa.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#5 Lemonheads – Come on Feel The Lemonheads (1993)

Ei tainnut Larkin osua tässäkään ihan kohdalleen. Vaikka Evan Dandon johtaman Lemonheadsin kuudes levy saavutti yhtyeen korkeimmat listasijoitukset, sen ainoaksi varsinaiseksi klassikkolevyksi on helppo nostaa It’s a Shame About Ray (1992). Ray on Allmusicin valinta ja löytyy niin 1001 Albums -kirjasta kuin Acclaimed Musicin top 3000 -listalta. Come on Feel The Lemonheads sen sijaan joutuu tyytymään paikkaan Acclaimedin ”bubbling under” -osastolla. Vuonna 2013 ranskalaiskriitikko Gilles Verlant näyttää listanneen levyn rockhistorian 300 parhaan levyn joukkoon.

Spotifyssakin Come on Feel The Lemonheads häviää Raylle. Kymmenestä yhtyeen suosituimmasta kappaleesta neljä on Raylta on ja kolme Come Onilta. Levyn kuunnelluin kappale Into Your Arms (6 miljoonaa kuuntelua) häviää selvästi Mrs. Robinsonille (16 miljoonaa kuuntelua).

Omassa hyllyssäni Come on Feel The Lemonheads on säilyttänyt paikkansa, mutta jos mieleni tekee kuunnella Dandoa, ei valintani kuitenkaan osu siihen.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#4 Pearl Jam – Vs. (1993)

Vuonna 1993 Pearl Jam oli nosteessa. Debyyttilevy Ten (1991) oli ”räjäyttänyt pankin”, ja vaikka yhtye oli kieltäytynyt tekemästä Vs.-albumin kappaleille videoita, nousi se silti viideksi viikoksi Yhdysvaltojen listakärkeen ja myi ensimmäisellä viikollaan enemmän kuin mikään muu levy oli sitä ennen myynyt.

Klassikkostatuksen kohdalla tilanne on kaksijakoinen. Nykytarkastelussa yhtyeen kanonisoiduin levy on Ten: se on Allmusicin valinta, Acclaimed Musicin listalla selvästi korkeimmalla (sija 133) ja yhtyeen ainoana levynä mukana 1001 Albums… -kirjassa.

Spotifyn kymmenen soitetuimman Pearl Jam -kappaleen listalla on neljä Tenin kappaletta. Vs. tulee kuitenkin hyvänä kakkosena. Top 10:ssä siltä on kaksi biisiä, joista Daughterilla on kunnioitettavat 36 miljoonaa kuuntelua.

Pearl Jam on myös laajemmin melko kanonisoitu yhtye: Acclaimed Musicin listalla yhtyeellä on peräti viisi levyä, joista Vs. toiseksi korkeimmalla (sija 753) – siis selvästi ylempänä kuin yksikään tämän listan aiemmista levyistä.

Itselleni Pearl Jam on jäänyt hivenen vieraaksi, mutta kysyessäni asiaa muutamalta yhtyeen fanilta vakuuttivat he Vs.:n olevan klassikon siinä missä Teninkin. Hyväksytään.

Klassikko: KYLLÄ!

Video ei ole enää saatavilla

#3 Garth Brooks – In Pieces (1993)

Kaupallisen kantrin megatähden Garth Brooksin viides levy on listan vaikein arvotettava. Brooks on toki myynyt kuin häkä – hän on Yhdysvaltojen eniten levyjä myynyt sooloartisti, bändeistäkin edellä on vain The Beatles. Arvostusta Brooks on kuitenkin saanut niukemmin, eikä yksikään hänen levynsä yllä esimerkiksi Acclaimed Musicin top 3000 -listalle (kaksi on sentään bubbling under -osastoa) tai 1001 Albums… -kirjaan.

Spotifystakaan ei ole apua Brooksin suosion arviointiin, sillä albumiformaattiin yhä uskova Brooks pitää musiikkinsa poissa suoratoistopalveluista. Täytyy siis tyytyä muihin lähteisiin.

Besteveralbums.com listaa In Piecesin Brooksin kymmenenneksi parhaaksi levyksi, Omaha.com ja Ranker sijoittavat sen Brooksin diskografiassa kolmanneksi. Rokkaavampaa soundia hakeneesta In Piecesistä ei tullut missään tapauksessa crossover-levyä, joka olisi kasvattanut Brooksin suosiota kantriyleisön ulkopuolella.

Itse en valitettavasti osaa sanoa asiaan juuta enkä jaata, koska Brooksin musiikki ei minua kiinnosta. En lukisi klassikoksi.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#2 Aimee Mann – Whatever (1993)

Tässä kohden tekisi mieli soittaa Larkinille ja kysyä, vieläkö hän pitäytyy kannassaan. Sillä vaikka Aimee Mannin Whatever oli ja on kehuttu levy, on se sittemmin jäänyt rasittavasti nimetyn Bachelor No. 2 (Or, the Last Remains of the Dodo) -levyn (2000) jalkoihin. Molemmat ovat Acclaimed Musicin listalla (Bachelor sijalla 2265 ja Whatever 2479:s), mutta lähes kaikki Whateverin valinnat kriitikkolistoille ovat ajalta ennen Bachelorin ilmestymistä. Voi siis sanoa, että Bachelor on sivuuttanut Whateverin virallisena valintana Mannin tuotannosta.

Spotifyn top 10 -listan katsominen ei auta, sillä Whatever ei jostain syystä ole Spotifyssa. Joka tapauksessa listaa dominoivat Magnolia-elokuvan soundtrack ja Mannin uusin levy Mental Illness (2017).

Oma suosikkini Mannilta on Lost in Space (2002). Pidän toki myös Whateveristä, mutta en nostaisi sitä todellisten klassikkolevyjen joukkoon.

Klassikko: EI!

Video ei ole enää saatavilla

#1 Nirvana – In Utero (1993)

Larkin päättää listansa melko varmalla valinnalla. Vaikka mikään ei sivuuta Nevermindin (1991) asemaan Nirvana arvostetuimpana albumina, In Utero pääsee sentään melko lähelle.

Acclaimed Musicin listalla Nevermind on kolmas (!) ja In Utero 101:s – siis korkeammalla kuin muut yhdeksän albumia tällä listalla. Lisäksi In Utero on mukana 1001 Albums -teoksessa. Spotifyn suurimpien Nirvana-hittien kymmenen kärjessä levyltä on mukana vain Heart-Shaped Box, mutta toistoja sillä on peräti 128 miljoonaa.

Klassikko on klassikko, ja kriitikkotoveri määritteli In Uteron ”ajattelevan ihmisen valinnaksi” ohi Nevermindin. Nuorempana pidin levyä yhtyeen parhaana – enää en, mutta ilmankaan en haluaisi olla.

Klassikko: KYLLÄ!

Video ei ole enää saatavilla

Mitä jäi rannalle?

Vuonna 1993 julkaistiin myös muun muassa Wu-Tang Clanin Enter the Wu-Tang (36 Chambers), Björkin Debut, Sueden Suede, Sepulturan Chaos A.D. ja Janet Jacksonin Janet. Niitä pohtiessa Larkinin lista vaikuttaa kovin yksipuoliselta. Mutta ottaen huomioon, että kymmenestä levystä kahdeksan on edelleen mukana Acclaimed Musicin top 3000 -listalla, ei osumatarkkuutta voi ihan huononakaan pitää.

4AD

20 Koitin välttää kirjoittamasta Future Thisistä, sillä minusta se on täysi turhake vuonna 2012 ilmestyneiden levyjen joukossa. Sitä kuunnellessa tuntuu siltä kuin olisin päätynyt kassaneidiksi vaihtoehtorock-henkiseen nuortenvaateliikkeeseen birminghamilaisessä ostoskeskuksessa. Perjantaina putiikissa jaetaan jokaiselle farkut ostaneelle vapaalippu paikalliseen indiediskoon. Big Pink yritti ensimmäisellä levyllään kuulostaa The Jesus and Mary Chain -henkisesti tyylikkään synkältä, mutta tyhmä bändi se oli jo silloin. Nyt Big Pink kuulostaa ainoastaan rehellisesti pöljältä bändiltä, joka voisi soida sen Upcider-mainoksen taustalla, jossa Big Brother -kisaajilta näyttävät nuoret aikuiset leijuivat pölyisen yksiön katonrajassa ihan vaan ilmassa leijuvan ”nosteen” ansiosta. Future This kuulostaa Backstreet Boysilta ilman Max Martinin nerokkuutta. Kun kuuntelen Stay Goldia, en voi olla ajattelematta Backstreet Boysin Howieta löysissä valkoisissa housuissa levittelemässä käsiään. Howie on kaikista mitättömin Backstreet Boysin jäsen. Big Pink on 4AD:n Howie. Hauska tietää: Big Pink on US Bancorp Tower, maailman toiseksi korkein pilvenpiirtäjä Oregonissa. Rakennusta alettiin kutsumaan Big Pinkiksi, koska se vaihtaa väriään luonnovalaistuksen mukaan. Tietyssä valossa se näyttää jopa vaaleanpunaiselta. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Bretón – Other People’s Problems

FatCat

68 Myös remix- ja videotaiteen parissa ahkeroivan lontoolaiskvintetin esikoisalbumi on kollasimainen popalbumi, joka yhdistää hiphopin rytmiikkaa, kokeellista konemusiikkia ja mahtipontisia jousisovituksia melankolisiin popkappaleisiin. Yhtye ripottelee pitkin levyä mausteita, jotka kertovat kunnianhimoisuudesta: Jostle haastaa rohkeasti Diplon digi-dancehallin, The Commission sukeltaa öiseen suurkaupunkiin kuin Burial, Governing Correctly lainaa bassokoukkunsa Cariboulta. Kappaleesta toiseet toistuvat elementit – jykevät rytmit, hälyisästi looppaavat samplet, ahdistuneen oloinen laulu – pitävät kuitenkin levyn yhtenäisenä, ja toisaalta tekevät siitä hieman puuduttavan. Other People’s Problems on hyvä yritys, joka olisi varmasti parempi, jos yhtyeen jäsenillä yksinkertaisesti olisi enemmän musiikillista näkemystä ja lahjakkuutta. Tällaisenaan Bretón jää köyhän miehen Foalsiksi tai These New Puritansiksi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Bobby Conn – Macaroni

Fire

75 Bobby Connin kuva voisi olla sanakirjassa kulttiartistin kohdalla. Tuoreella Macaroni-albumillaan The Continuous Ca$h Flow -systeemin luoja, joka kerran julisti itsensä Antikristukseksi, kuulostaa kuitenkin melkeinpä yllättävän kutsuvalta ja tasapainoiselta. Connin musiikin peruspalikat ovat yhä visusti paikallaan: glam, hardrock, disko, funk, nyrjähtänyt huumori ja hänen vaimonsa Monica Bouboun viulu, mutta Macaroni uppoaa nimensä mukaisesti yllättävän helposti. Erityisen maittavia ovat jazzahtavasti funkaava The Truth, veikeästi pianopoppaileva More Than You Need, devomaisesti piipittävä Underground Vktm ja eeppisesti paisutteleva, klassista musiikkia, diskoa ja rock-oopperaa yhdistelevä Walker’s Game. ”Occupy-sukupolvelle” omistetun levyn sanoituksissa Conn suomii amerikkalaista yhteiskuntaa kovin sanoin – kappaleiden nimet kertovat paljon: Can’t Stop the War, Govt, GREEED. Yhteiskunnallisista ambitioistaan ja saarnaamisesta huolimatta Macaroni ei pitkästytä. Hyvin on Connin pasta tällä kertaa onnistunut – se on maukasta ja juuri sopivan al dente. Kylläinen olokin säilyy pitkään. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Craig Finn – Clear Heart Full Eyes

Full Time Hobby

67 The Hold Steady -yhtyeen Craig Finn on kärkisijoilla musiikkinörttien ”kenen muusikon kanssa haluaisit juoda olutta” -fantasialistoilla, muun muassa sen takia, että hän mitä ilmeisimmin tykkää oluen juomisesta. Finnin ensimmäinen soololevy vertautuu luontevasti alkuillan leppoisaan nousuhumalaan pubissa puolituttujen kanssa. Tunnelma on mukava mutta ei unohtumaton, eikä kukaan sano mitään kovin merkittävää. Muutaman kuukauden kuuntelutauko on kuitenkin tehnyt alkuvuodesta ilmestyneelle levylle ihmeen hyvää. Hajanaisuus on kääntynyt runsaudeksi, ja sanoitusten pahimmat latteudet kuten No Future -kappaleen nimienpudottelun on valmis antamaan sympaattiselle Finnille anteeksi. Tammikuussa tuntui, että 62 on ainoa mahdollinen arvosana levylle, huhtikuussa se saa luvan olla vähän enemmän. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

Grimes – Visions

4AD

74 Grimes kuvailee musiikkiaan määreellä post-internet. Parempi olisi vaihtoehto olisi post-Pitchfork, sillä Visionsin yleissoundi osuu Gang Gang Dancen johtaman esoteerisen Brooklyn-psykedelian aallon ja The Knifen strobovaloissa kiiltävän pop-jään leikkauspisteeseen, eli juuri molempien Pitchfork-elektrolinjojen puoliväliin. Pseudonyymin takana oleva 23-vuotias Claire Boucher on nainen, joka huutaa tulla dekonstruoiduksi. Hän on pelkkää viitteillä vuorattua pintaa: samanaikaisesti sukupuoleton pop-kyborgi ja ultrafeminiininen Tumblr-barbie, jonka musiikki kurottelee tietoisesti niin 1980-luvun taidepopin, 1990-luvun muovi-r&b:n kuin 2010-luvun K-popinkin välillä. Grimesissa on musiikkia enemmän kyse sukupuolisuuden ja merkitysten cooleista vesileikeistä hukuttavassa informaatiotulvassa. Visions päästää kuulijan lähemmäs kuin sitä edeltänyt, tietoisen etäännyttävästi soinut Halfaxa. Häikäisevää Oblivion– ja Genesis-biisikaksikkoa lukuun ottamatta Visions kuulostaa kuin se olisi verhottu masennuslääkehuuruun. Levyyn luulee jatkuvasti ihastuneensa, mutta mikään ei tunnukaan miltään ja piirtyneet muistikuvat ovat huteria. Välttämällä leimautumista ja luomalla itselleen persoonan eksentrisellä identiteettipelillä Grimes hirttäytyy zeitgeistiin. Jäljelle jää kasa digitaalista tuhkaa siroteltavaksi syksyyn mennessä internetin kuvavirtoihin muistuttamaan siitä, mitä popmusiikki oli talvella 2012. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Hisko Detria – Static Raw Power Kraut

omakustanne

74 Hisko Detrian debyyttialbumi on fuzzin syleilevällä pörinällä kyllästettyä, tasaista ajoa öisellä moottoritiellä. Krautrock hykerrytti helsinkiläisiä rockinsoittopiirejä jokin aika sitten, mikä synnytti esimerkiksi suitsutetun Siinain debyytin. Vaan vähänpä kuulostaa turkulaisnelikko 2000-luvun aikalaisiltaan; soundi kumartaa enemmän Hawkwindin tai Amon Düül II:n suuntaan. Oikeastaan bändiä ympäröi mystiikka, joka pohjautuu jopa sinne 1970-luvun Saksaan ja vasemmistoterroristi Andreas Baaderiin asti. Hänen haamunsa on onnistunut loihtimaan levylle sen ikuisuuksiin groovaavat bassolinjat. Static Raw Power Krautilla bändi ei yritäkään keksiä pyörää uudelleen, vaan luottaa vaikkapa Endless Boogien tavoin arkaaiseen psykedeelisen rokkauksen ilosanomaan. Välillä tuntuu kuin kappaleet hukkaisivat punaisen lankansa kosmoksen syövereihin, mutta kun junnaus osuu kohdalleen, on se perin leppoisaa kuunneltavaa. Erinomainen on myös neljänneksi – eli viimeiseksi – säästetty Canned Heat -cover On the Road Again. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Michael Kiwanuka – Home Again

Polydor

74 Ugandalaista sukua oleva brittilaulaja on saanut uralleen lentävän lähdön. BBC:n Sound of 2012 -äänestyksen ykkössija ja pesti Adelen lämmittelijänä ovat siivittäneet 24-vuotiaan Kiwanukan esikoisalbumin top 10:een paitsi Britanniassa, myös muun muassa Belgiassa, Alankomaissa, Norjassa ja Ruotsissa. Home Again täyttää kohtuuttomat odotukset kirkkaasti: The Bees -yhtyeen Paul Butlerin tuottama levy on (vähän liiankin) täydellisesti soiva pastissi 1960-luvun ja 1970-luvun hivelevimmistä musiikkityyleistä. Se on kaikessa miellyttävyydessään ja muotovalioudessaan odotetun kesy, muttei uhkaa missään vaiheessa lipsahtaa jackjohnsonmaiseen, suorastaan kolossaaliseen yhdentekevyyteen. Home Againin kuunteleminen on omanlaistaan bingoa: rukseja saa vetää kuponkiin jatkuvalla syötöllä niin folkin (Nick Drake, John Martyn), soulin (Sam Cooke, Bill Withers) kuin aikuispopinkin legendojen (Randy Newman, Nilsson) kohdalle. Aivan kolmeentoista kappaleeseen Kiwanukan puhti ei riitä, mutta I’m Getting Readyssa, Tell Me a Talessa ja levyn nimibiisissä nuorukaisella on hittikolmikko, jonka varaan uraa kelpaa rakentaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Meat Loaf – Hell in a Handbasket

Sony

36 Meat Loaf ja Jim Steinman ne yhteen soppii, ei sille mitään voi. Herra Loafin (tai kavereille vaan Meatin) uusimman luomuksen Hell in a Handbasketin julkaisua jopa viivytettiin Amerikassa ja Euroopassa siinä toivossa, että Steinman viitsisi tehdä sille edes yhden kappaleen. Vetkuttelu ei auttanut, ja Meat Loaf joutuu tällä(kin) kerralla pärjäämään ilman Bat Out of Hell -maestron sävellyksiä. Tuskinpa yksi laulu tosin olisi pelastanut tätä turjaketta. Levyllä Meat Loaf on alkanut vanhoilla päivillään maailmanparantajaksi, mutta valitettavasti hänen viestinsä on verhottu kehnoihin melodioihin ja ylituotettuun soundiin, jonka hajuttomuudessa ja mauttomuudessa on kokeneiden studioässien leima. Aikanaan Meat Loaf ärjyi rock-oopperoitaan röyhelöpaita hiessä ja rasvainen tukka liimautuneena märälle otsalle, nyt hiusmalli on siistin suave, eikä deodorantti petä missään vaiheessa. Jopa Chuck D:n ja Lil Jonin WTF-potentiaalia uhkuvat vierailut onnistuvat olemaan yhdentekeviä. Lopuksi vielä varoituksen sana: jos tunnet selittämätöntä halua kuunnella tältä levyltä löytyvää versiota California Dreaminista, muista, että kerran kuultua ei enää saa kuulemattomaksi. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Nicki Minaj – Pink Friday: Roman Reloaded

Cash Money/Universal

63 Hiphopin ja popin barbimainen supersankari Nicki Minaj ihastutti Pink Friday -esikoisellaan, joka oli ilmestymisvuotensa riemukkaimpia, röyhkeimpiä ja parhaita levyjä. Harhaanjohtavasti nimetty kakkonen jatkaa esikoisella oirehtinutta, osin perusteetonta skitsofreniaa. Minaj ei tiedä ollako divaritason Rihanna-imitaattori vai planeetan kiinnostavin räppäävä naisartisti ja heittää soppaan vielä Roman Zolanski -nimisen sivupersoonansa. Jyrkästi kahteen osaan jaetun albumin rap-puoli ei tarjoa mitään uutta esikoiseen ihastuneelle; minimalistiset biitit maustavat nätisti Minajin pätevää sanailua. Tanssipopvedot jäävät sen sijaan melko vaisuiksi. Kuvaavasti niistä paras on ainoastaan deluxe-versiolle päästetty, jo David Guettan viimevuotisella albumilla julkaistu Turn Me On. Myös loistava Va Va Voom on jätetty käsittämättömästi pois perusversiolta. Stupid Hoe- ja Starships -sinkut viehättävät yhä. Myös avausraita Roman Holiday, I Am Your Leader, HOV Lane, Roman Reloaded, Pound the Alarm ja Marilyn Monroe toimivat. Super Bassin, Did It On’emin tai Moment 4 Lifen kaltaisia välittömästi aseistariisuvia hittejä albumilta ei kuitenkaan löydy. Epätasainen Roman Reloaded olisi voitu tiivistää tusinaan – tällaisenaan se jää sekä rap- että popalbumina esikoisen jalkoihin. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

VCMG – SSSS

Mute

77 Vince Clarken ja Martin Goren yhteislevytyksen kantta koristaa joukko käärmeitä, jotka sanovat: ”Ssss”. Se on jo sinänsä mahtavaa, koska käärmeet ovat siistejä. Kerran kävin katsomassa käärmeitä käärmenäyttelyssä, mutta ne olivat laiskoja paskiaisia, jotka tuskin jaksoivat edes liikkua. Ehkä se johtui siitä, että käärmeet ovat jotenkin sukua madoille. Tai ehkä niitä oli syötetty liikaa. Yksikin käärmeistä söi kokonaisen pakastetun jäniksen. Se oli karseaa, mutta luulen, että se oli osa luonnon suurta kiertokulkua tms. Tämän levyn käärmeet ovat kaikkea muuta kuin ne downshiftaavat alisuoriutujakäärmeet. Itse asiassa nämä käärmeet ovat hyperaktiivisia ja joraavat aivan hulluina. Ne joraavat teknon tahtiin kaikuvassa varastohallissa kaikki raajat ilmassa heiluen. Paitsi, että käärmeillä ei ole raajoja, joten tavallaan se on vielä vaikuttavampi suoritus; vähän sama asia kuin tällaisen levyn tekeminen 20 vuotta taiteellisen huippukauden jälkeen. Aina joskus muistelen niitä apaattisia, laiskanpulskeita, typeriä diabeetikkokäärmeitä ja mietin, että niille pitäisi soittaa tätä levyä, jotta ne oppisivat nauttimaan elämästään siellä puolen kuutiometrin terraariossa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

M. Ward – A Wasteful Companion

Merge

70 Matthew Wardilta vei kymmenisen vuotta ennen kuin maailma kiinnostui. Kuudes sooloalbumi Hold Time (2009) paransi amerikkalaisartistin listasijoitusennätystä yli sadalla pykälällä ja teki tästä top 40 -nimen, minkä lisäksi profiilia ovat viime vuosina kohottaneet onnistuneet kimppaprojektit niin Zooey Deschanelin (She & Him) kuin partasuisten americana-kollegojen kanssa (Monsters of Folk). A Wasteful Companion on tuttua M. Wardia hyvässä ja pahassa – yhtä aikaa suvereenia ja herttaisen yhdentekevää. Albumin parasta antia eivät ole sen yksinkertaisesti soljuvat folkpopsävelmät tai Wardin hunajaisesti kähisevä ääni vaan paikoin jopa ambientmaiset äänitekstuurit, joita Ward (myös levyn tuottaja) on kappaleidensa ympärille rakentanut. Eipä levyn raukeassa nimikappaleessakaan olisi paljon kotiin kirjoittelemista, ellei se puolivälissään vajoaisi eteeriseen, hädin tuskin korvin kuultavaan jousimereen. A Wasteland Companion hiipuu aika pahasti jälkipuoliskollaan, mutta pari reipashenkistä radiorallatusta (Primitive Girl, Sweetheart) takaavat, että Wardin ura jatkuu nousujohteisena tästä eteenpäinkin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Paul Weller – Sonik Kicks

Universal Island

70 Paul Wellerin yhdestoista sooloalbumi huipentaa tavallaan brittipop-legendan tuotannossa viime vuosina kuuluneen uuden seikkailunhalun. Mies on kokeillut muun muassa soul-vaikutteiden ja psykedeelisen popin parissa, mutta nyt hän on päättänyt sisällyttää yhdelle ainoalle levylle musiikillisen osaamisensa koko kirjon. Ja sitä riittää The Atticin psykedeliapopista That Dangerous Agen glamrock-pastissiin ja Primal Screamilta kuulostavaan dub-fiilistelyyn. Lopputulos on väistämättä kohtalaisen skitsofreeninen, kuin kokoelmalevyä kuuntelisi. Biisi seuraa toistaan ilman, että levylle syntyisi varsinaista kaarta. Kyse on kuitenkin ihan hyvästä kokoelmalevystä. Hajanaisuuden seasta paljastuu vähitellen useita hyvinkin tasokkaita biisejä. Kling I Klang on ärsyttävällä tavalla hauska ska-hölkkä, Dragonflyn kevyt psykedelia toimii hienosti, vaikka se taas tuo mieleen Think Tank -ajan Blurin. 16 biisiä sinne sun tänne rönsyilevää retroilua on tosin hieman liikaa, mutta on vaikea sanoa, mitä tasavahvasta (tai jonkun mielestä tasapaksusta) kokonaisuudesta pitäisi leikata. Parhaiten Sonik Kicks taitaa toimia muutaman sattumanvaraisesti valitun kappaleen annoksina. Weller on jo pitkään antanut vaikutelman, ettei hänellä enää ole mitään sen kummempaa agendaa, mutta paloa biisintekoon kyllä. Niinpä tämäkin levy unohtunee nopeasti, mutta saattaa tarjota iloisen yllätyksen sen Spotifysta muutaman vuoden päästä kaivavalle. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

WZRD – s/t

Universal

28 WZRD:n johtohahmo, hiphop-artistina paremmin tunnettu Kid Cudi, on selvästi kunnianhimoinen taiteilija. Kummatkin hänen aikaisemmat levynsä ovat olleet kriitikkojen kehumia ja musiikillisesti seikkailullisia konseptilevyjä. Uusimmalla projektillaan, tuottaja Dot da Geniuksen kanssa tehdyllä WZRD:lla, hän kuitenkin yrittää haukata liian ison palan. WZRD:n on tarkoitus olla rock-levy, mutta duon yhteistyön tuloksena on syntynyt melodiaköyhää, groove-vapaata, alkeellisilla heavy-kitaroilla kuorrutettua musiikkia, joka muistuttaa vain etäisesti rock’n’rollia. Parhaimmillaan WZRD on kappaleissa, jotka kiertävät rockin mahdollisimman kaukaa (The Dream Time Machine, jolla vierailee Empire of the Sun -yhtye, single Teleport 2 Me Jamie ja herkkä Efflictim), mutta valitettavasti suurin osa albumista sisältää kiusallisen kömpelöitä, kankeita ja elottomia kappaleita, joiden lähimmät vertauskohdat eivät löydy rockin huippunimistä, vaan aloittelevien harrastelijabändien treenikämpiltä. Levyn heikoin lenkki on Cudin ilmeetön ja usein epävireinen laulu, eivätkä kehnot lyriikat auta – The Upper Room on kuin motivaatioluento suoraan yläasteen poikien vessasta: ”Most people are pussies / Scared to be what God had made them to be”. Etenkin Lead Bellyn ja Nirvanan esittämänä tunnetun kansanlaulun Where Did You Sleep Last Nightin versio on jo pyhäinhäväistys. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

”We wanna say, we gonna tell ya / About the young idea /
And if it don’t work, at least we said we’ve tried”

Vuonna 1976 Lontoon kaduilla kuhisi. Nouseva sukupolvi etsi itselleen muotoa ja ihanteita vanhuuttaan natisseen yhteiskuntajärjestelmän juurella.

The Jamin debyyttisingle oli täydellinen taistelulaulu tälle aikakaudelle. Terävällä riffillä, suurpiirteisellä soitolla ja huikealla uholla varustettu kappale oli avoin kunnianosoitus Lontoon punk-liikkeelle, vaikka yhtye profiloituikin mod-kulttuurin perilliseksi. In the City pursusi uuden nuorison itsevarmuutta.

Kappaleen sanoitukset kiteyttivät punkin yhteiskunnallisen tematiikan täydellisesti. Laulu nimesi kaupungin nuorison elinpiiriksi ja asetti vastakkain muutosta huutavan sukupolven ja syrjäytyvää aikakautta edustavan valtakoneiston. The Jam palasi näihin nopeasti vakiintuneisiin teemoihin vielä monta kertaa. Urbaaneista konflikteista ja niiden juurista tuli yhtyeen sisällöllinen selkäranka.

Vaikka punk-liikkeen ajama muutos tallautui pian thatcherilaisen talouspolitiikan jalkoihin, jäivät kappale ja sen henki elämään. Kun Polydor Records juhlisti In the Cityn 25. ikävuotta julkaisemalla sen uusintapainoksena, laulu kiipesi brittilistan sijalle 36. Näin laulu päihitti alkuperäisen listasijoituksensa, joka oli 40.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Yhdysvalloissa In the City puettiin rujompaan kuosiin, kun Ann Beretta coveroi sen vuonna 1999.

Video ei ole enää saatavilla