John otti Lennon, Paul McCartney.

Kynnys uusilla kuvioilla työskentelyyn on matalampi, jos lauluntekijä on aina ollut hieman pikkuvanha tapaus.

Valitettavinta The Beatlesissä oli, kuinka he löysivät kyvyn puhua asioista niiden oikeilla nimillä vasta lakattuaan olemasta. Elämänkokemus, -syvyys ja -raadollisuus ilmaantuivat avaintekijöiden teksteihin heidän musiikkinsa kirkkaimman apsiksen jo mentyä.

Paul McCartneyn ura on aina tuntunut tämän seikan välttelyltä tai löysäkätiseltä korjailulta, mutta hän on kehittynyt, hitaasti. Maalatessaan kuvan itsestään pornolehti-scoundrelina, joka voisi toimitella huumekuriirin hommia svengaavassa Lontoossa, tapahtuu se viimein 71 vuoden ajan harjoitellun kasuaalilla tyylillä. Mutta samalla hän on yhä sama vanha, stiff upper lipin soukalla pitävä McCartney, joka voisi yhtä hyvin kronikoida lakonisesti virkamiehen päivärutiineja.

1970-luvun tilinteoissa roolien piti olla selvät. Niceguy-Dämmerungin jyllätessä McCartneyn aisaparilta kuuluikin odottaa neuroottisen hermoraunion käytöstä. Yllättävimmän vartiopaikan otti Macca itse, poroporvarilliseen elämään farmilleen asettuen, epätahdikkaasti mediassa esiintyen ja ennen kaikkea arkisen viihteellisyyden ja viitteellisen pyhyyden poptähtikliseitä väläytellen. Levyjen taso on vaihdellut, mutta tuntuu että todellisen rentoutumisen oppimiseen muusikolta on kulunut neljä vuosikymmentä.

Näistä lähtökohdista New on levy, jonka ei tarvitse tehdä kovin kummoisia temppuja vaikuttaakseen tuoreelta. Jos lauluntekijä on aina ollut hieman pikkuvanha tapaus, hänellä tuskin on varaa valittaa kaikkien korttien olevan jo esillä ja pintapuolisetkin koristelut antavat kaivattua lisäväriä. Tuottajatiimistä löytyvät Ethan Johnsin ja Paul Epworthin kaltaiset preesensit. Kannen Maurizio Nannucci -pastissi sopisi mainiosti viimeisimpään Coldplay– tai Arcade Fire -levyyn. Lista levyn promootiokanavista löytyy selaimesi kirjanmerkkipalkista.

Tiivistettynä kyseessä on vanhan miehen nuorekas levy, jonka tuotantoarvot eivät kuitenkaan pysty peittämään sitä, että artisti on ylittänyt jonkin lopullisen rajan, jonka jälkeen kosketus tähän päivään on vain viitteellinen, eikä Maccan tekstien tyypillinen nostalgia esibeatlesiaanisiin aikoihin ainakaan helpota asiaa. New’n lähin paralleeli onkin toisen britti-ikonin tänä vuonna julkaisema levy. David Bowien Next Dayn ilmestyttyä kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen oli pakko todeta, ettei kyse ollutkaan enää parin vuosikymmenen etumatkasta. Se toinen, sodanjälkeinen Englanti, josta nämä muusikot ponnistivat, on nyt valovuosien päässä, lähes jotain arkaaista.

New’n pelastajaksi koituukin McCartneyn kyky säveltää edelleen kappaleita, jotka ovat pieniä voimalaitoksia. Ne ovat periaatteessa uusia Beatles-kappaleita, mutta mitä siitä, koska täsmälleen sitähän te oikeastaan haluatte? Levy alkaa soap box derby -vaivattomuudella rullaavalla rockerilla Save Us, jonka painovoiman perässä seuravat On My Way to Work ja New’n parhaimmistoon lukeutuva Mark Ronson -kollaboraatio Alligator. Ronsonin tyylitajun retrotietoisuus projektiin tuotuna on yhdistelmä, jonka ei pitäisi voida pettää. Yllättäen toinen hänen tuottamistaan kappaleista, nimibiisi New, osoittautuu kuitenkin albumin laiskimmin matelevaksi kappaleeksi, joka on ollut kotosalla kun pannukakkua on tarjoiltu. (Usein. Englantilainen keittiö vain toimii sillä tavoin.)

Täydellistä koheesiota olisi kai turha odottaakaan. Pahasti harhaan mennään Queenie Eye -muistelossa, jonka kohdalla nostalgia muuttuu schmaltziksi tavalla jonka vain McCartney hallitsee; se on pikkupoikana lehdenjakamisesta tienattu viidenpennin kolikko, joka myöhemmin polttaa reiän kantajansa taskuun. Niin se käy. Hämärä r&b-raita Appreciate olisi tullut kenties parempaan käyttöön Justin Timberlaken diskografiassa (mutta mietin jälleen myös Bowieta ja sellaisia 1990-luvun virhearviointeja kuin Sex & the Church).

Sitten McCartney II:n ei Macca muuten ole yrittänyt yhtä paljon kuulostaa tyhjenevältä heliumpallolta. Hänen kokoluokkansa artistille tämä erhe on levyn inflatorisin hetki ja se tapahtuu blimppi mittakaavanaan. Ryskyvässä väliosassa luulen kuulevani Lennon-lainan. Myönnetään, The Beatles on liian ubiikki ja yhtä hyödyllistä olisi etsiskellä albumilta piiloviittauksia siihen, että Paul on sittenkin elossa.

Mitä hän ilmeisesti on! New’n loppupuoli soljuu harmittomasti. Everybody Out There voisi trimmaammisella olla vielä voimakkaampi iskusävelmä areenalla esitettäväksi. Ja jos Hänen Korkeutensa vielä joskus suostuu laskeutumaan areenalta alas kansan pariin ja poikkeamaan intiimeihin klubiolosuhteisiin oluelle sekä parille (kovasti rakastamalleen) jointille, hän voisi esittää asiakaskunnalle Hosannan – pienen ja vaikuttavan psykedelialurituksen. Biisi on nimittäin parasta beatlesiä sitten Beatlesin. Siihen toteamukseen lienee viisainta päättää arvio, jonka aiheena piti olla artisti nimeltä Paul McCartney.

66 McCartneyn ikäiselle artistille New on uljas, laatutietoinen suoritus, mutta ei ole epäilystäkään, etteikö kiinnostavampaa materiaalia olisi hänen perillistensä ja perillisen perillisten toimesta julkaistu tänäkin vuonna levykaupalla. Mutta kuunnelkaa levy, jos haluatte puraista hieman vanhaa munkkia!

Video ei ole enää saatavilla

It’s only Commodore – but I like it!

”Video games are the new rock’n’roll.”

Kun syötän yllä olevan virkkeen Googleen, saan 356 000 osumaa. Latteus mikä latteus, mutta sellainen, jota on hoettu tasaisin väliajoin jo yli 30 vuoden ajan.

Vuonna 1977 syntyneenä edustan sukupolvea, jonka ajankäytöstä rock’n’rollin ohella eivät kilpailleet videopelit vaan tietokonepelit. Ja ennen kaikkea Suomen suosituimmalle kotimikrolle eli Commodore 64:lle suunnitellut tietokonepelit.

Rockin ja tietokonepelien suhde on ollut aina vaikea. Vasta 2000-luvun hittituotteet, kuten Guitar Hero ja Rock Band, ovat saaneet musiikkibisneksen toden teolla kiinnostumaan peliteollisuudesta ja peliteollisuuden musiikkibisneksestä.

1980-luvulla suhde ei ollut ainoastaan vaikea, vaan lähes olematon. Siitä huolimatta Commodore 64 -julkaisujenkin joukkoon eksyi muutama tuote, joiden linkki rockin ja popin nörttiyden kieltävään maailmaan oli vahva.

”Valtakunnan tietokone” täyttää kuluvassa kuussa 31 vuotta. Nuorgam julkaisee juhlan kunniaksi kymmenen kohdan listan tapauksista, joissa Commodore 64 ja rock ovat lyöneet kättä – enemmän tai yleensä vähemmän kunniakkaasti.

Load, ready and run!

#1 Frankie Goes to Hollywood!

Röyhkeästä ja rohkeasta imagostaan tunnettu Frankie Goes to Hollywood oli yksi 1980-luvun puolivälin menestyksekkäimpiä popyhtyeitä. Liverpoolilaisyhtye päihitti kotikaupunkinsa ylpeyden The Beatlesin ainakin yhdellä tavalla: siitä tuli ensimmäinen yhtye sitten Gerry & the Pacemakersin, joka nousi Britanniassa listaykköseksi kolmella ensimmäisellä singlellään.

Ocean Software julkaisi vuonna 1985 yhden Commodore 64:n historian kummallisimmista klassikoista, Denton Designin suunnitteleman toimintaseikkailun, joka oli – hämmästyttävää kyllä – nimetty Frankie Goes to Hollywoodin mukaan.

Pelissä ohjataan silhuettihahmoa, jonka tavoitteena on kasvaa ihmisenä ja saavuttaa Frankie Goes to Hollywoodin esikoislevyn nimestä (ja sivistyneille myös Samuel T. Coleridgen Kubla Khan -runosta tuttu) nautintojen paviljonki, “Pleasuredome”.

Tavoitteen saavuttaakseen pelaajan pitää kehittyä niin sodassa, rakkaudessa, uskossa kuin – tietenkin – seksissä. Tämä tapahtuu (ei lainkaan niin “tietenkin”) samoilemalla liverpoolilaisessa asumalähiössä, penkomalla kaappeja ja lipastoja ja sinkoutumalla vähän väliä toinen toistaan omituisempien minipelien maailmaan. Ja tapahtuupa siinä sivussa murhakin, joka pelaajan tulee ratkaista.

Jos Frankie Goes to Hollywood -peliä ja Frankie Goes to Hollywood -yhtyettä jokin yhdistääkin, sen hahmottaminen kysyy sumuista logiikkantajua. Jollain tavalla peli ja yhtye kuitenkin edustavat samaa 1980-lukulaisen vinksahtanutta fantasiamaailmaa, jossa ylettömyydet ja ylilyönnit ajavat ilahduttavalla tavalla järjen ja tolkun edelle. Selvää on, että molemmat tuotteet ovat oman aikansa ja alansa kuolemattomia klassikoita.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Samantha Fox Strip Poker!

Toinen 1980-luvun brittiläisistä poptähdistä, jonka nimi on raapustettu ikuisiksi ajoiksi Commodore 64:n historiankirjoihin, on tietenkin Samantha Fox, tuo mukiinmenevällä lauluäänellä siunattu kolmossivun tyttö. Tuskin ketään yllättää, että peliteollisuus valjasti uhkean laulajatähden juuri räsypokka-genren palvelukseen.

Samantha Fox Strip Pokerin idea on pelata pokeria niin hyvin, että Foxilta loppuvat rahat – ja vaatteet. Foxin pokeritaidot osoittautuvat pelin edetessä pian varsin köykäisiksi. Yleisesti sitä pidettiin pelin merkittävimpänä vahvuutena.

Räsypokkapelit olivat internetiä edeltäneellä ajalla varsin suosittuja. (Sitä kun ajattelee, tulee heti kovin melankolinen olo.) Commodore 64:n valikoimaan kuuluivat Samantha Fox Strip Pokerin lisäksi esimerkiksi pelityypin synnyttänyt Strip Poker jatko-osineen, elokuva-alan glamourista perusteettomasti vihjannut Hollywood Poker sekä samanthamaisesti rinnakkaan Maria Whittakerin muotoihin luottanut Maria’s Xmas Box.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Give My Regards to Broad Street!

Give My Regards to Broad Street -elokuva (1984) ei kuulu Paul McCartneyn uran kunniakkaimpiin saavutuksiin (katso vaikka). Peter Webbin ohjaama kouhotuksessa Sir Paul jahtaa tulevan albuminsa kadonneita master-nauhoja eri puolilta Lontoota. “Mukana menossa” ovat Linda-vaimon lisäksi muun muassa Ringo Starr ja Tracey Ullman.

Lähinnä näyttävistä musiikkikohtauksistaan (myötähävettävähköllä futu-glam-lavastuksella maustettu Silly Love Songs, herkkä kamaripopversio For No Onesta, kuolematon No More Lonely Nights…) muistetusta elokuvasta tehtiin myös tietokonepeli. Idea ei ollut niin harhainen kuin ensikuulemalta tuntuu, sillä vietetäänhän merkittävä osa elokuvasta peliystävällisesti autonratin takana ympäri Lontoota kaahaillen.

Give My Regards to Broad Street -peli oli kuitenkin elokuvakaimansa kaltainen floppi. Lontoon kartta oli toki suuri ja todenmukaisuudessaan vaikuttava, mutta bändikaverien poimiminen kyytiin eri kaupunginosista lähes mahdotonta, kiitos Sir Paulin rakkaan kuplavolkkarin ohjaamisen, joka edellytti pelaajalta lähes yli-inhimillistä motoriikkaa.

Yhtä sadistisesti toteutettua autoilutoimintaa C64-pelaajat saivat harrastaa seuraavan kerran vasta kaksi vuotta myöhemmin, kun Ocean julkaisi hysteerisen Miami Vice -kalkkunansa. Se, toisin kuin unohduksen alhoon vajonnut Give My Regards to Broad Street, nousi Suomessakin pelimyyntitilastojen kärkeen.

Asian vierestä: Internet kertoo Sir Paulin seikkailleen myös obskuurissa, vuoteen 2953 sijoittuvassa tekstiseikkailussa Beatle Quest (1985), jonka ongelmien ratkaiseminen vaati Beatles-lyriikan tuntemusta. Liekö sitä kukaan suomalainen koskaan pelannut…?

Video ei ole enää saatavilla

#4 The Rocky Horror Show!

West Endissä kesällä 1973 ensi-iltansa saanut The Rocky Horror Show on yksi modernin ajan menestyneimmistä musikaaleista. Richard O’Brienin kirjoittamaa ja säveltämää tarinaa sinisilmäisestä kihlaparista, hullusta transvestiittitiedemiehestä ja yhden myrskyisän yön tapahtumista on esitetty teatterilavoilla aina Aasiaa, Australiaa ja Etelä-Amerikkaa myöten, ja sen elokuvaversio (The Rocky Horror Picture Show) on pyörinyt valkokankailla yhtämittaisesti aina ilmestymisestään asti eli ennätykselliset 38 vuotta!

Kotitietokoneille The Rocky Horror Show saatiin vuonna 1985. Rockmusikaalin on vaikea kuvitella olleen kuuminta hottia teini-ikäisten C64-harrastajien joukossa, mutta jonkinlaiseen kulttimaineeseen peli lopulta ylsi. Ei vähiten sen takia, että se sisältää alastomuutta!

Pelaaja ohjaa toista nuorista kihlatuista, Bradia tai Janetia, ja yrittää palauttaa ”medusa transducerilla” patsaaksi muutetun mielitiettynsä ennalleen. Tämä tapahtuu talossa seikkaillen, lukittuja ovia availlen ja De-Medusa-nimisen laitteen osia keräillen. Vastaansa pelaaja saa musikaalista ja elokuvasta tuttuja hahmoja, kuten käsikirjoittaja-säveltäjä O’Brienin esittämän luisevan ja kuoppasilmäisen Riff Raffin ja Meat Loafin näyttelemän Eddien.

Mikään peliohjelmoinnin klassikko The Rocky Horror Show ei ole, mutta soipahan kaiken hösäämisen taustalla sentään varsin pätevä versio musikaalin tunnetuimmasta sävelmästä Time Warpista!

Video ei ole enää saatavilla

#5 Tubular Bells! Blade Runner! 19!

Moni Commodore 64 -pelivalmistaja hankki kalliilla rahalla lisenssejä voidakseen tehdä pelejä, jotka perustuvat suosittuihin elokuviin, televisiosarjoihin tai sarjakuvahahmoihin. Ai miksi? Koska pelit myivät, vaikka ne olisivat olleet kuinka onnettomia.

Jo edellä esitellystä The Rocky Horror Show’sta vastanneessa CRL Groupissa ajateltiin kuitenkin myös ns. laatikon ulkopuolisia asioita. Epätasaisista ja usein kummallisista peleistään tunnettu yhtiö oli valmis latomaan puntia tiskiin saadakseen tehdä myös lp-levyihin perustuvia levyjä!

Tällainen oli myös Blade Runner, sillä se ei perustunut Ridley Scottin ohjaamaan tieteiselokuvan klassikkoon – vaan Vangeliksen elokuvaan säveltämään soundtrackiin! Murska-arvioita kirvoittaneesta replikanttienjahtauspelistä tämä ei luonnollisesti käymillään tavalla ilmi.

Video ei ole enää saatavilla

Vielä höyryisempi hanke oli Tubular Bells, Mike Oldfieldin majesteettiseen esikoisalbumiin pohjautuva pökäle, jolle osuvin kuvaus lienee ”älyttömän turha ja paska interaktiivinen musiikkivideo”.

Video ei ole enää saatavilla

Myös Cascade Games luotti musiikin voimaan, kun se vuonna 1988 julkaisi Paul Hardcastlen Vietnam-aiheiseen elektrohittiin 19:iin ”perustuvan” pelin 19 Part One: Boot Camp. Peli oli niin onnistunut, että ”part two” päätettiin jättää tekemättä.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Max Headroom!

Max Headroom on yksi Music Televisionin huikeimpia luomuksia. Vuonna 1984 maailmanensi-iltansa saanut ”digitaalinen tv-juontaja” ei ollut itse asiassa digitaalinen ensinkään – vaan leukava näyttelijä Matt Frewer vahvassa maskissa ja lasikuitupuvussa.

Ä-ä-ä-änkytyksestään, sliipatusta ulkomuodostaan ja Ray-Baneistaan muistettu Headroom oli muutaman vuoden ajan ällistyttävän suosittu: hahmo esiintyi lukuisissa mainoksissa, musiikkivideoissa ja vieraili jopa Sarajevon talviolympialaisissa. Luonnollisesti se sai myös oman elokuvansa ja tv-sarjansa – sekä, vuonna 1986, tietokonepelinsä.

Quicksilvan omalaatuinen toimintaseikkailu perustuu Max Headroom -elokuvaan, jossa tähtijuontaja paljastuu moottoripyöräonnettomuudessa loukkaantuneen toimittaja Edison Carterin alter egoksi. Pelaajan tehtävä on ohjata Carteria – eli ruudulla kipittävää yksiväristä tikku-ukkoa – ja pelastaa Max 200-kerroksisen pilvenpiirtäjän ylimmästä kerroksesta.

Graafisesti yksinkertainen mutta joka tavalla tyylikäs peli huokuu harvinaista viehätysvoimaa, ei vähiten sähäkän musiikkinsa takia. Se viskaa pelaajan keskelle valvontakameroiden ja virtapiirien maailmaa ja onnistuu luomaan yhden C64-pelien historian tunnelmallisimmista dystopioista.

Video ei ole enää saatavilla

#7 It’s Only Rock’n’Roll! Rockstar Ate My Hamster!

Erilaiset strategiapelit olivat jo 1980-luvun puolivälissä merkittävä osa pelien kirjoa. Markkinoille ilmestyi myös pelejä, joissa pelaaja sai kokeilla siipiään rockyhtyeen managerina.

Rockmanageripeleistä tunnetuin on vuonna 1988 ilmestynyt Rockstar Ate My Hamster, jossa pelaaja kokoaa neljästä muusikosta muodostuvan yhtyeen ja pyrkii saavuttamaan neljä kultalevyä yhden vuoden aikana. Peli tuntuu hauskalta noin kymmenen minuutin ajan, kunnes sen väkinäinen hauskuus (muusikoilla on hulvattomia nimiä, kuten Midge Sewer, Jason Doner-Kebab ja Rick Ghastly) alkaa tursuta korvista.

Video ei ole enää saatavilla

Paljon paremmin rockelämän kiihkeyden ja arvaamattomuuden saavuttaa K-Telin vaatimaton It’s Only Rock’n’Roll. Jännittävintä pelissä ovat kiertueet, jonka keikoista osa saattaa mennä mönkään rumpalin juoppottelun, varastetun kitaran tai syntetisaattorin palaneen sulakkeen takia.

Maininnan ansaitsee myös pelin lyömätön sanoitusgeneraattori, joka synnyttää todellisia rocklyriikan helmiä, kuten:

“She never did like jiving / so can you phone her up
Let’s get down and boogie / I need to feel you near me”

Video ei ole enää saatavilla

#8 Deus Ex Machina!

Suomessa harmillisen huonosti tunnettu Deus Ex Machina on yksi hämmentävimmistä luvuista Commodore 64:n historiassa. Jotain ”pelin” erityisyydestä kertoo, että se perustuu Shakespearen komediaan Miten haluatte ja sen ajatukseen ihmisen seitsemästä ikäkaudesta.

Mutta mitä tekemistä tällä on rockmusiikin kanssa? Ei yhtään mitään.

Paitsi Ian Dury.

Deus Ex Machinan mukana tuli nimittäin soundtrack-kasetti, jota tuli soittaa synkronoidusti pelin pelaamisen kanssa. Ja yksi soundtrackilla kuultavista hahmoista oli Ian Dury, tuo rakastettava brittiläinen pubrocklegenda (rauha hänen sielulleen).

Deus Ex Machina on lähes kolmenkymmenen vuoden iästään huolimatta edelleen vaikuttava kokemus. Harva peli päättyy yhtä syvällisiin ajatuksiin:

”We don’t inherit the Earth from our ancestors.
We borrow it from our children.
Imagine it we could begin our little life all over again.
Imagine it it was all nothing more than some electronic game.
Imagine if I knew then what I know now.
What did you learn?
I can’t quite remember, but I’ll try and be better next time…”

Video ei ole enää saatavilla

#9 Lazy Jones! Zombie Nation!

David Whittaker opetti C64-harrastajalle, mitä tarkoittaa ”meta”. Miehen ohjelmoimassa Lazy Jonesissa nimittäin ohjataan pulleaklyyvarista ja työtävieroksuvaa nuorukaista, joka hankkii pisteitä pelaamalla kolmikerroksisen rakennuksen huoneista löytyviä kymmeniä, toinen toistaan alkeellisempia videopelejä.

Jälleen: mitä tekemistä tällä on rockmusiikin kanssa? Ei yhtään mitään…

…kunnes saksalainen konemuusikko Florian Senfter alias Zombie Nation julkaisi vuonna 1999 kappaleen Kernkraft 400, joka lainasi melodiansa ja soundinsa yhdestä Whittakerin peliin säveltämistä melodioista.

Kernkraft 400:sta muodostui yksi 2000-luvun alun yllättävimmistä crossover-hiteistä. Nostalgisesti C64-soundeilla pörisevä single nousi syksyllä 2000 Britannian singlelistalla peräti kakkoseksi. Nykyään sen tahdissa pääsee hytkymään varmimmin lähimmällä urheiluareenalla; Wikipedia tietää kertoa jopa yli 50 urheiluseuraa, jotka ovat höystäneet ottelutapahtumiaan lazyjonesmaisella elektropopilla.

Video ei ole enää saatavilla

#10 C64 Orchestra ja Press Play on Tape

Commodore 64:n SID-musiikkipiirejä ovat musiikissaan käyttäneet muun muassa jyväskyläläinen elektromuusikko Tero ja ruotsalainen metalliyhtye Machinae Supremacy. Rakasta ”kuuslankkua” ovat laulujissaan puolestaan muistaneet muun muassa Ladytron (Commodore Rock) ja Datarock (Computer Camp Love). Löytyypä myös yhtyeitä, jotka perustavat koko olemassaolonsa Rob Hubbardin, Martin Galwayn, Matt Grayn, Jeroen Telin ja muiden Commodore 64:n tunnetuimpien pelisäveltäjien musiikin esittämiselle.

Tanskalainen Press Play on Tape on toiminut 1990-luvun lopusta asti ja julkaissut muun muassa levyt Loading Ready Run, Run/Stop Restore ja Home Computer. Bändin musiikkia löytyy voi kuunnella esimerkiksi Spotifystä.

Video ei ole enää saatavilla

C64 Orchestra puolestaan vääntää peleistä tuttuja nörttihittejä orkestraaliseen muotoon. Vuonna 2007 ilmestynyt Run 10 -albumi oli pakattu näyttävään Commodore-kuoriseen pakkaukseen.

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat rakkaimmat musiikilliset C64-muistosi? Kerro se kommenteissa!

Dead Oceans

52 ”New Yorkin äänekkäimmäksi bändiksi” itseään kutsuva A Place to Bury Strangers kulkee uudella EP:llään kauemmas turvallisen Jesus and the Mary Chain -sateenvarjon alta kohti entistä industriaalisempia pyörteitä. Onwards to the Wallin ilmeisin hittibiisi So Far Away on esimerkki yhtyeen uudesta HD-shoegazesta, jossa tuotanto on viimeisteltyä ja kappaleet koukkuisampia kuin koskaan. Melodiat poseeraavat tapaan, joka tuo jostain syystä mieleen The Killsin, ja rummunkosahdukset virittävät vauhtihirmudramatiikan äärimmilleen. Kitarointi on tuttuun tapaan efektoitu muistuttamaan liikenneruuhkassa iskevää migreenikohtausta, mutta silmissä vilkkuu muitakin värejä kuin mustaa ja valkoista. Silmissä vilkkuu kalseaa kromia ja sinistä – sävyjä, joita näki moderneissa actionelokuvissa, kiiltävien konttoreiden ikkunoissa ja partakonemainoksissa. Muutoksen suunta ei ole sinänsä huono, mutta EP:n tavoittelema vaarantunne latistuu liiallisen yrittämisen seurauksena. Odotukset trion kolmosalbumia kohtaan eivät kuitenkaan katoa minnekään. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Mark Lanegan Band – Blues Funeral

4AD

63 Mark Lanegan on ollut läpi 2000-luvun siinä määrin kiireinen, että miehen edellisestä omalla nimellä julkaisemasta albumista (Bubblegum) on päässyt vierähtämään jo kahdeksan vuotta. Ennakkoon haaveilin, että pitkä tauko kuuluisi Blues Funeralilla äärettömän korkeatasoisena kappalemateriaalina; haaveilin, että Lanegan olisi pannut vuosien aikana levyä varten syrjään ne kaikkein hienoimmat oivalluksena. Blues Funeral on kuitenkin karu pettymys. Kelpo levy melkein millä tahansa mittarilla, muttei yhtään sen enempää. The Gravedigger’s Song käynnistää pörisevällä blues-drone-junttauksellaan hautajaiset lupaavasti. Myös perään kuultava Bleeding Muddy Water vakuuttaa jylhällä tunnelmallaan, vaikka 6-minuuttisen hidastelun paikka levyn kakkosbiisinä onkin väärä. Sen jälkeen Blues Funeral kuitenkin vaipuu keskinkertaisuuden suohon. Piiskaavan energinen Riot in My House nostaa välissä pulssia ja Ode to Sad Disco elektropopeillaan vähintään kulmakarvaa, mutta liian moni ylipitkä yhdentekevyys on ehtinyt jo tappaa kuulijan kiinnostuksen ennen kuin apaattisesti suriseva Tiny Grain of Truth lyö viimeisen naulan arkkuun. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Paul McCartney – Kisses on the Bottom

Hear Music

60 Paul McCartney on kuvaillut uutta, rockia edeltävän ajan jazzahtavaa popmusiikkia sisältävää levyään albumiksi, jonka parissa sopii rentoutua viinilasillisen tai teekupin kanssa raskaan työpäivän jälkeen. Juuri sellainen levy pilke silmäkulmassa nimetty Kisses on the Bottom on. Rocklegendan luomukseksi se on kovin kepeä ja mukavuudenhaluinen, mutta ei käy kieltäminen, että lumimyrskyn pauhatessa ikkunan takana sellaiset lempeästi svengailevat lainakappaleet kuin I’m Gonna Sit Right Down and Write Myself a Letter, Home (When Shadows Fall), It’s Only a Paper Moon, The Glory of Love, Always tai McCartneyn itsensä kirjoittama My Valentine hohkaavat kotoisaa lämpöä kuin räiskyvä tulisija. Ja onhan Macca toki kovan päivän iltana upottavan nojatuolinsa ja rentouttavan lasillisensa ansainnut. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Pepe Deluxé – Queen of the Wave

Asthmatic Kitty

90 Vanhemmillani oli Jesus Christ Superstar -kasetti, soundtrack vuonna 1973 julkaistuun elokuvaan. Sitä tuli kuunneltua pienenä Dar es Salaamissa, jossa oma perhe oli yksi tärkeimpiä musiikille altistumisen kanavia. Suomessa ikätoverit varmaankin tussailivat heavybändien logoja farkkutakkeihinsa. Jesus Christ Superstar -kasetti on tullut useasti mieleen Queen of the Wavea kuunnellessa, sekä konsepti- että sounditasolla. Pepe Deluxén käyttämä taustatarina ei ole yhtä tunnettu kuin Jeesuksen seikkailut, mikä tekee levystä hiukan vaikeaselkoisemman, mutta se, mikä voisi jossain tilanteessa tuntua sillisalaatilta, toimii, kun ajattelee levyä musikaalina. Konseptilevy ei jotenkin riitä ja haiskahtaa liika progelta. Sitä tämä levy ei ole. Tämä on silkaa poppia, funkin, retrofuturistisen scifi-linssin läpi tiirailtuna. Tästä jää hienon musiikin lisäksi käteen ihmetys siitä, ettei James Spectrumin palveluita tuottajana käytetä jatkuvasti. Levy kuulostaa mahtavalta, ja kokonaisuudenhallinta on suvereenia. Tässä on osattu kaivaa esiin vision kovin ydin, jota loputtomat ideat kiertävät kuin kuut. Tämä kirjoitus oli kaverijournalismia. Minä ja Sealandin paroni James Spectrum olemme ystäviä vuosien takaa. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Porter Ricks – Biokinetics

Type Records

90 Porter Ricks -nimimerkin takana operoineet Thomas Köner ja Andy Mellwig vastasivat 1990-luvun minimalistisen ambient-teknon vavahduttavimmista raidoista, joista vuonna 1996 koottu portfolio Biokinetics on vuosien saatossa muodostunut tyylipuhtaaksi klassikoksi. Tämän päivän näkökulmasta albumin merkitys näyttäytyy entistä relevantimpana äänimaisemien muokkaajana. On vaikea kuvitella Tim Heckerin Radio Amoria, Polmo Polpon Science of Breathiä, varhaista Fennesziä tai muita sittemmin indielevyhyllyihinkin tiensä löytäneitä levytyksiä ilman Biokineticsin roolia suunnannäyttäjänä. Type Recordsin uudelleenjulkaisu on paikallaan oleva kunnianosoitus albumille, joka toi vaikeasti lähestyttävään ja analyyttiseksi miellettyyn kokeelliseen ambientiin odottamatonta intensiivisyyttä ja läsnäolon tuntua – siitä huolimatta, että Biokineticsin kantavana teemana kulkee juuri autioiden, laajuudessaan lähes äärettömiltä tuntuvien tilavaikutelmien luominen. Se kerää uniikin ääniasetelmansa hiljaisia valtamerenpohjia haravoiden, syvällä abyssaalivyöhekkeellä uiskennellen. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Sydän, Sydän – Kapseli

Johanna

73 Vajaan neljän vuoden tauon jälkeen kotimaan sydämellisin yhtye tekee paluun ehkä tähän asti seesteisimmällä levyllään. Kapseli ei suinkaan ole seesteinen masentavalla ”ollaan yli kolmekymppisiä ja halutaan radiosoittoon” -tavalla, vaan nimenomaan Sydän, Sydämelle ominaisella tyylillä. Välillä lauletaan taivaan räjähtämisestä ja aivojen orjaksi jäämisestä, mutta tietynlainen positiivinen alavire ja jopa rakkaus levyltä paistaa. Vaikka Baz Luhrmannin Everybody’s Got to Wear Sunscreeniä paikoitellen muistuttava Viimeinen tunto ohjeistaakin niin masentavaan asiaan kuin maailman viimeisen päivän kokemiseen, sekään ei juuri masentele. Turha stressata, sillä ”leikin aika on ohi, putsaa mielesi turhasta”. Banjolla varustettu Skorpionin pisto on levyn ehdottomasti hienoin kappale, joka kuvailee vaikuttavalla kielikuvalla oman itsensä löytämistä: ”Tänä iltana tanssin läpi ihmisen tahdon. Olen harjoitellut huoneessani, tänään näytän kasvoni.” Muutamista kohokohdista huolimatta Kapseli ei ole sydämien paras tai yllätyksellisin levy. Se on kuin rakkauskirje pikkuhiljaa paranevalta mielipuolelta – omalla tavallaan häiritsevä, mutta kuitenkin lämmittää sielua. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

John Talabot – ƒIN

Permanent Vacation

80 Muovikassillisen singlejä tehtaillut espanjalais-dj yhdistää esikoisalbumillaan chillwaven auringonpolttaman euforian avarissa tehdashalleissa kaikuvien house-eeposten kiihottaviin jännitepurkauksiin ja ripustaa kokonaisuuden 1980-luvun lopulta anastamiensa popkoukkujen varaan. Levyn käynnistävä Depak Inc. on viidakkoäänineen ja kuorolauluinen kuin Deep Forestin äänipankkiin murtautunutta Jori Hulkkosta, ja assosiaatiota jatkaa Processoryn kuulaasta ja vanhakantaisesta elektropopista muistuttava Destiny. Sittemmin ƒIN levittää lonkeronsa laajemmalle: Oro y sangren rytmiikka muistuttaa 1980-luvun lopun sankareista Bomb the Bassista, When the Past Was Present huumaa kuin historian hämäriin kadonnut New Order -maxi. Nykyartisteista ƒIN herättää mielikuvia sellaisista indien valtavirtaan ponnistaneista suosikeista kuin Animal Collective (Journeys) ja Four Tet (Last Land). Silti ƒIN on fiilikseltään enemmän “tekno” kuin “pop”, ”indie” tai edes ”elektro”. Talabot itse jää lopulta jollain tavalla kasvottomaksi, mikä pukeekin barcelonalaista paremmin kuin hyvin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Todd Terje – It’s the Arps

Olsen/Smalltown

82 Onko hiljattain julkaistu parempaa kappaletta pyllynpyörittelyyn kuin Todd Terjen Inspector Norse? Hillittömän hauska ja ilon täyttämä vajaa seitsenminuuttinen on oppikirjaesimerkki modernista diskosta, aidon tanssittavasta hömpästä, joka kestää kuuntelua. Terje on saanut loihdittua ARP2600-vintagesyntikastaan kauniin ilmavat ja vapaasti hengittävät soundit, ja kun melodiat jäävät päähän kuin Oukki Doukki -karkin maku suuhun, on bileet pelastettu. Jo ensimmäisen minuutin aikana kappaleen juju käy ilmi, mutta koska se juju on niin hyvä, sen mukana jaksaa mennä neljän minuutin tienoilla avaruutta tavoittelevaan huippukohtaan. Loppu onkin laskettelua takaisin alas, mutta hymy pysyy huulilla koko ajan. It’s the Arps – arpeggoitahan tällä EP:llä riittää. Varsinaisesti nimi viittaa tuohon syntetisaattoriin, jolla koko julkaisu on tehty. Sen muut kappaleet ovat Norsea rauhallisempia ja hitaampia. Kaksiosainen Swing Star on meditoivaa avaruusdiskoa, josta Norja on tullut tunnetuksi viime vuosien ajan. Se ei kuulostaisi lainkaan ulkopuoliselta esimerkiksi Lindstrømin Where You Go I Go Too -levyllä. Ensimmäinen puolisko on kosmista arpeggioilla maalailua, joka vaihtuu toisessa osassa kepeäksi diskohölkäksi. Vahvan EP:n heikko kohta on paikoin mitäänsanomaton Myggsommer, joka kuulostaa viimeistelemättömältä, avaruudellisia ääniä tutkailevalta luonnokselta. Sen hitaus tuo kontrastia EP:n avaavan Inspector Norsen vauhdille ja jää vain välipalaksi ennen Swing Staria. Mutta jos Terje millään pystyy jatkamaan tulevilla julkaisuilla viimevuotisen Ragyshin ja It’s the Arpsin kaltaisilla teillä, tanssimusiikki on hyvissä käsissä. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

Twilight Sad – No One Can Ever Know

Fat Cat

49 Valtavat kitaravallit yhdistettynä kolkohkoon äänimaisemaan ovat olleet Twilight Sadin tavaramerkki yhtyeen kahdella ensimmäisellä albumilla. Isoon soundiin rakastuneiden skottien kolmosalbumi No One Can Ever Know tuo trion ilmaisuun uusia elementtejä, mikä on sinänsä tervetullutta. Edeltäviin levytyksiin verrattuna selkein ero on, että aiemmin kaikkialla pauhanneet kitarat ovat antaneet enemmän tilaa syntetisaattoreille sekä industrial- ja postpunk-vaikutteille. Kovin vähän tuo muutos silti tuntuu albumin varsinaisessa sisällössä. Siinä missä aiemmat levytykset oli ladattu tukkoon kitaravalleilla, nyt joka puolella ujeltaa synkkä synamatto poikineen. Parhaimmillaan soundimaailman muokkaus tuo mieleen Depeche Moden kaltaisen kohtalokkaan synapopin – tosin sillä erotuksella, että No One Can Ever Know’lla ei juuri popkoukkuja harrasteta. Äänimaisemassa kumisevat aikapäiviä sitten hylätyt, kylminä seisovat ja toisiaan muistuttavat teollisuushallit. Vaikuttaa siltä, että Twilight Sad on vaarassa vajota omaan synkkyyteensä, jolta sitä ei pelasta edes albumin ainoa valonpilkahdus Sick. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Sharon Van Etten – Tramp

Jagjaguwar

79 The Nationalin lämmittelijänä Suomessakin piipahtanut Sharon Van Etten on kaivattu lisä siihen persoonallisten, kajahtaneen oloisten naisartistien joukkoon, johon kuuluvat esimerkiksi Kirstin Hersh ja Anna Calvi. Newyorkilaismuusikon kolmas albumi on tyylitajuinen yhdistelmä americanaa, alt-rock-estetiikkaa ja ukulelen kaltaisia rikastuttavia detaljeja. Van Etten laulaa todella hyvin, välillä naukuen notkeasti kuin Marissa Nadler, välillä julistaen itsevarmasti kuin Neko Case. Trampin 4–5 parasta kappaletta ovat lähes mestarillisia (jylhäksi pauhuksi kasvavat All I Can ja Serpents, valssissa keinahteleva Leonard, päätösraita Joke or a Lie) mutta jokin vaikeasti määriteltävä laskelmoivuus ja asetelmallisuus estää tätä kuulijaa lankeamasta lopullisesti loveen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Mä lähden nyt karaokeen vetämään me olemme maailmaa.

Nuorgamin Pressaehdokas ja pop -juttusarjassa presidenttiehdokkaat vastaavat kiperiin musiikkiaiheisiin small talk -kysymyksiin.

Viimeisenä vastausvuoroon astelee RKP:n Eva Biaudet. Loppukommentit luo viimeistä kertaa Nuorgamin poliittinen analysaattori, Kaasuputki-blogin Jami Järvinen. Sarja päättyy tähän.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Ei ole yksittäistä kappaletta.”

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”We Are The World.”

Mikä bändi tai artisti tekee maailman parasta musiikkia juuri nyt?

”Adele.”

Kuka on suosikkibeatlesi ja miksi?

”Paul McCartney, koska hän on mestari tekemään melodioita.”

Kuinka iso on levykokoelmasi?

”Noin 200 levyä.”

Millä kappaleella tahtoisit avata ensimmäiset Linnan juhlasi?

”Nyt tanssimusiikin aloittaa Johann Strauss nuoremman valssi Tonava kaunoinen ja Georg Malmstenin Leila-valssi. Pidän näistä molemmista. Strauss eli Wienissä, yhdessä lempikaupungeistani, jossa asuin perheeni kanssa kolme vuotta. Georg Malmsten on yksi maamme tunnetuimmista 1900-luvun säveltäjistä, laulajista ja muusikoista, joka oli kotoisin Helsingistä, kotikaupungistani. Mutta Linnan juhlissa soi hyvin monipuolinen musiikki. Viimeksi tanssimme  muun muassa Michael Jacksonin Bad-kappaleen.”

Mikä laulu kuvaa parhaiten Suomea / suomalaisuutta juuri nyt?

”Hectorin (tai Samuli Edelmannin ja Jipun tulkinta) Jos sä tahdot niin.”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan soittanut tai halunnut soittaa yhtyeessä?

”En valitettavasti osaa.”

U2-yhtyeen City of Blinding Lights -kappale oli vahvasti esillä Barack Obaman vaalikampanjassa 2008. Mikä kappale on tai minkä kappaleen haluaisit olevan sinun vaalikampanjasi tunnusbiisi?

”John Farnhamin You’re The Voice.”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus: Voiko kitaraa soittamalla parantaa maailmaa?

”Monet kappaleet ovat yhdistäneet ihmisiä ja tunteita. Musiikki antaa meille iloa ja muistoja. Monet elämykset liittyvät musiikkiin. Eli kyllä maailmaa voi parantaa myös kitaraa soittamalla.”

”Kuunnelluinta kappaletta ei nimetä, mutta aivan taatusti sen esittää Michael Jackson. Eva Biaudet fanittaa Macalay Culkinin edesmennyttä salarakasta melkoisella sykkeellä. Onko tämä nyt sitä suvaitsevaisuutta? Jacko oli yhden hengen etninen vähemmistö.

Biaudet sanoo Samulin ja Jipun dueton kuvaavan suomalaisuutta. Onko tämä nyt sitä vihapuhetta? Miksi hän halveksii Suomea? Kiehtovaa on myös Straussin ja Malmstenin nostaminen vain, koska kyseessä ovat naapurinpojat. Onneksi Biaudet ei ole käynyt Porissa.”

Sari Essayah. Jossain taustalla soi Nokia tune.

Nuorgamin Pressaehdokas ja pop -juttusarjassa presidenttiehdokkaat joutuvat vastaamaan kiperiin musiikkiaiheisiin small talk -kysymyksiin.

Nyt vastausvuoron nappaa Suomen Kristillisdemokraattien Sari Essayah. Vastaukset asettaa poliittiseen kontekstiinsa Nuorgamin poliittinen analysaattori, Kaasuputki-blogin Jami Järvinen.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Todennäköisesti kännykästä ns. Nokian tunnaria.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Simon & Garfunkelin Bridge Over Troubled Water.”

Mikä bändi tai artisti tekee maailman parasta musiikkia juuri nyt?

”Norah Jones, lahjakas nainen ei tarvitse muuta showta.”

Kuka on suosikkibeatlesi ja miksi?

”Paul McCartney, lahjakas lauluntekijä, jolla on myös sooloura.”

Kuinka iso on levykokoelmasi?

”Muutamia satoja.”

Millä kappaleella tahtoisit avata ensimmäiset Linnan juhlasi?

”Sibeliuksen Jääkärimarssi sopii edelleen hyvin, perinteitä tulee myös arvostaa.”

Mikä laulu kuvaa parhaiten Suomea / suomalaisuutta juuri nyt?

”Finlandia on aina kuvannut suomalaisuutta upeasti.”

Oletko koskaan soittanut tai halunnut soittaa yhtyeessä?

”En ole soittanut, mutta varmaan se olisi mukavaa.”

U2-yhtyeen City of Blinding Lights -kappale oli vahvasti esillä Barack Obaman vaalikampanjassa 2008. Mikä kappale on tai minkä kappaleen haluaisit olevan sinun vaalikampanjasi tunnusbiisi?

”Westlifen Raise Me Up.”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus: Voiko kitaraa soittamalla parantaa maailmaa?

”Voi, ja on varmaan parannettukin.”

”Sari Essayah on saatanan ovela. Hän onnistuu yhdessä lauseessa ilmoittamaan, että hän on tavoiteltavissa ja tavoiteltu; että hän ei ole mikään iPhonea hipelöivä hipsteri; että täältä kyllä tulee ymmärrystä teknologiateollisuudelle. Nokia Tune on kiistämättä isänmaallisin musiikkikappale ja Essayah isänmaallisin presidenttiehdokas.

Karaokessa Bridge Over Troubled Water vaatii teräksenkovaa uskoa omiin lahjoihin. Ja harrasta yleisöä. Laulaakohan Essayah edes julkisesti? Ei ainakaan missään oikeassa lähiöbaarissa.”

Mitä mieltä sinä olet ehdokkaan vastauksista? Kommentoi!

Jane Asher, Martha ja Paul McCartney kilpailevat toistensa huomiosta.

Paul McCartneyn tuotanto hämmentää. Mies teki täydellisen uran The Beatlesin biisintekijänä, mutta tipahti soolourallaan mukavuusalueelle. Ehkä kaikki on ollut miehen elämässä liian hyvin Beatlesin hajottua. Maailman parhaan basistin tuotanto on nimittäin täynnä todisteita siitä, että parhaat kappaleensa hän ammensi vaikeimmista ihmissuhteistaan ja tunne-elämän ristiriidoista.

McCartneyn läheisistä ihmisistä vaikein oli tietenkin John Lennon. Monessa tulkinnassa hippien Gandhiksi ylennetty Lennon oli kulissien takana väkivaltainen misogynisti, joka käänsi herkkyytensä usein kovuudeksi. Musiikillisesti Lennon toi pimeät puolensa esille sopivan hiomattomina ja karkeina lauluina, jotka muodostivat täydellisen vastaparin McCartneyn silotelluille ja muodoltaan virheettömille pop-kaunokeille. Vaikka vuorovaikutussuhteen hedelmällisyys perustui vastakohdille, löytyi kummankin musiikin pohjalta sama herkkä taustavire.

Siksi onkin aika avata McCartneyn musiikkia samasta näkökulmasta, josta Lennonin taidetta on tulkittu maailman sivu. Miehen parhaita lauluja kannattaa tarkastella traumojen, sanoin tavoittamattomien sydänsurujen ja olemisen ristiriitaisuuden ilmentyminä.

Joulukuun 12. päivä Helsingissä pyyhitään hikeä silmäkulmista, kun McCartney päättää keikkansa todennäköisimmin Abbey Roadin klassiseen loppukaneettiin:

”…and in the end
the love you take
is equal to the love you make”

Sitä ennen yleisö on saanut rautaisannoksen todistusaineistoa siitä, että Paul McCartney on menettänyt, saanut ja antanut elämässään paljon rakkautta, ja käyttänyt sitä tahtomattaan ja tahallaan vaihdon välineenä.

Vastikään Eurooppaan rantautuneen maailmankiertueen kunniaksi Nuorgam esittelee McCartneyn ihmissuhteista hankalimmat kunnianosoituksena niille hienoille lauluille, joita nuo ihmissuhteet ovat poikineet.

ÄITI ‒ MARY McCARTNEY

Kuullessaan äitinsä kuolleen syöpään McCartneyn väitetään kysyneen ensimmäiseksi  ”mistä me nyt saamme rahaa”. Kommenttia on käytetty todisteena McCartneyn kovasta luonteesta ja pyrkyryydestä.

On kohtuutonta vaatia ihmistä vastuuseen 14-vuotiaana koulupoikana mahdollisesti tekemistään möläytyksistä. Monet ovat kuitenkin tulkinneet, että kommentti jäi kaivelemaan taiteilijaa itseään ja että Yesterdayn avainrivi ”I said something wrong / now I long for yesterday” kuvastaisi tätä katumusta. Yhtä perusteltua on pohtia, kertooko Let It Be McCartneyn äidistä riveillään, joilla lauletaan lohduttavasta Mother Marystä.

Myös Lennonin äiti kuoli ennenaikaisesti Lennonin ollessa hyvin nuori. Lennon teki äidilleen laulun Julia, jonka sanoma on suora ja peittelemätön. McCartneyn suru on kätketympää. Olisi hienoa saada muistelmateokseen Many Years From Now (1997; suom. Eilinen) kriittinen päivitys McCartneylta itseltään. Kertoisiko Yesterday todellakin kaipuusta eiliseen, jolloin hänen äitinsä oli vielä elossa?

Tätä taustaa vasten tuntuisi erityisen piikikkäältä tapa, jolla George Harrison puukottaa McCartneyta selkään Yesterdayn lavaversion alussa:

Video ei ole enää saatavilla

NUORTA RAKKAUTTA ‒ JANE ASHER JA MARTHA

McCartneyllä oli ongelmia sitoutua nuoruuden tyttöystäväänsä Jane Asheriin. Asher ei suostunut olemaan kotirouva ja sylikoira, vaan eli itsenäistä elämää näyttelijänä. McCartney olisi halunnut kotiinsa uskollisen naisen, mutta raahasi sinne tämän poissa ollessa naisfaneja bailaamaan. McCartney kävi suhteen ongelmia läpi ristiriitaisen kateellisena Beatlesin biiseissä For No One ja I’m Looking Through You.

Samaan aikaan, kun rakkaus Asheriin rakoili, mies teki The White Albumille (1968) aliarvostetun pophölkän Martha My Dear, jossa hän toivoo ja vannoo uskollisuutta Martha-koiralleen. Rakkauslaulun voi laulaa kenelle tai mille vain, varsinkin koiralle. Tällainen objektin siirto saattaa johtaa rakkauslaulussa harvinaiseen vilpittömyyteen ja tuoreeseen näkökulmaan.

1970-luvulla eläinrakas McCartney saattoi tilata lemmikkieläimilleen lentokonekyydin lääkäriin, mutta maksoi samaan aikaan Wings-yhtyeen jäsenille suhteellisen pientä palkkaa Amerikan-kiertueella. Ehkä Martha My Dear tarjoaakin olennaisen näkökulman McCartneyn tärkeisiin suhteisiin: kaikki menee hyvin niin kauan, kun olet uskollinen minulle.

Video ei ole enää saatavilla

EROJA ‒ YOKO ONO JA JULIAN LENNON

Beatles soitti viimeisen kerran yhdessä julkisesti Applen studion Saville Row’n katolla tammikuussa 1969. Kun he soittivat Get Backia, tuntui kuin McCartney olisi osoittanut komentonsa suoraan Yoko Onolle, joka katsoi yhtyeen esitystä savupiipun juurella.

Viittaus jää monitulkintaiseksi, sillä laulussa mainitaan hahmo nimeltä Jojo, joka on kotoisin Tucsonista Arizonasta, kuten McCartneyn kainaloon päätyneen Linda Eastmanin hankala ex-puolisokin. Laulussa otetaan kantaa maahanmuuttopolitiikkaan ja rasismiin, mutta ehkä McCartney halusi yhtä lailla Beatlesia häirinneiden sivullisten häipyvän helvettiin.

Suoremmin McCartney viittasi Lennonin perhe-elämään Hey Judella. Laululla hän halusi lohduttaa Julian Lennonia, joka kävi noihin aikoihin läpi vanhempiensa John ja Cynthia Lennonin eroa. Kappale tuo lohdullisten sanojen lisäksi esiin McCartneyn perusdilemman: koskettavuuteen ja sentimentaalisuuteen ehdoin tahdoin tuotannossaan pyrkineen muusikon tunne välittyy vähiten juuri siellä, missä hän yrittää olla tahallisen herkkä.

Lennonin mielestä McCartney ylsi Hey Judella parhaaseen lyyriseen suoritukseensa. Erityisesti Lennonia miellytti puolivahingossa mukaan jäänyt, työsanoiksi tarkoitettu rivi ”the movement you need is on your shoulder”. Tämä vahinkolaukaus tuokin kappaleeseen kiehtovan inhimillisen roson väittäessään muun sanoman vastaisesti, että vaikeasta tilanteesta pääsee pois olkaansa kohauttamalla.

Hey Juden loppuhoilotus jäi surullisen laihaksi McCartneyn Olympiastadionin keikalla vuonna 2004. Onneksi kohta mahdollisuus panna paremmaksi:

Video ei ole enää saatavilla

STAATTISTA SÄHKÖÄ ‒ LINDA EASTMAN JA HEATHER MILLS

Miehet ovat hallinneet rock-journalismia. Yoko Onoa on syytetty Beatlesin tuhoamisesta ja Linda McCartneyn kerrotaan tukkineen McCartneyn poppikoneen siirapilla. Tosiasiassa beatlesit tyrivät uransa aivan itse. Olisikin mielenkiintoista kuulla yhtyeen jäsenten tarina puolisojen näkökulmasta. Pienet kolhut eivät vielä horjuttaisi myyttejä, jos joku haluaa uskoa niihin.

Yksi asia varmasti vaikutti McCartneyn Beatlesin jälkeiseen musiikkiin: Linda McCartney oli Wingsin jäsen kotona, studiossa ja kiertueella. Perheyritykseksi muodostunut yhtye ei kuitenkaan ollut tasavertainen bändi. McCartney hallitsi kaikkea. Linda-aiheisissa kappaleissa korostuu Lindan rooli kuuliaisena kumppanina ja uskollisena puudelina, joksi Jane Asher ei suostunut. Lindaa kohtaan tehdyt rakkauslaulut kertovat siitä, miten asiat ovat vihdoin McCartneyn kontrollissa. Samalla sydänalasta kummunneet laulut rakastamisen vaikeudesta vähenivät.

McCartneyn toisen avioliiton päättänyt riitaisa ero Heather Millsistä vuonna 2008 onnistui poikimaan enää laimean Gratituden. Laulussa ontolta vaikuttanut ihmisuhde kuitataan kiitollisuudella kuin firman tehokkaalle työntekijälle läksiäisissä.

Onneksi edes Wingsin muusikot ymmärsivät roson merkityksen. Yhtyeen kitaristi Henry McGullough hakee tarpeellista ristiriitaa Paulin pumpulinpehmeään My Love -balladiin:

Video ei ole enää saatavilla

PARAS YSTÄVÄ ‒ JOHN LENNON

Paul McCartney ja John Lennon olivat sitkeissä riidoissa Beatlesin hajoamisen jälkeen. Lennon pilkkasi McCartneyta How Do You Sleep -biisillä sen jälkeen, kun McCartney oli haastanut muut beatlet rahasotkujen takia oikeuteen. Vaikka McCartney oli aavistanut oikein Allen Kleinin huijauksen ja tehnyt palveluksen Beatlesille, muut yhtyeen jäsenet olivat katkeria ‒ varsinkin kun McCartney tuntui rikastuvan tuolloin kaikkein vauhdikkaimmin. McCartneyn Wings-yhtye oli taloudellisesti menestynein post-Beatles-ilmiö.

Kun Lennon ammuttiin kotinsa edustalle 8. joulukuuta 1980, McCartneyn kommenttia lehdistölle pidettiin typeränä. Hän totesi AIR-studioon mennessään murhan olleen ”tylsä homma”. Surutyönään studioon linnoittautuneen McCartneyn oli vaikea kommentoida tuoreeltaan parhaan kaverinsa kuolemaa, varsinkin kun hän oli yrittänyt saada Beatlesia palaamaan yhteen.

Vuonna 1982 ilmestyi George Martinin tuottama Tug of War -levy. Sen Here Today -kappaleessa McCartney sai korjattua ontuvaa kommenttiaan. Siinä mies myöntää, ettei voi enää pidättää kyyneliään.

Laulussa McCartney muistelee miten he kilpailivat Lennonin kanssa laulun tekemisessä. Abbalta ja myöhempien aikojen XTC:ltä kuulostava raita ei jakele imeliä kohteliaisuuksia, vaan kertoo ystävysten ja samalla kaikkien ihmisten välisistä suhteista ja kilpailusta. McCartney kuvaa laulussa, kuinka haluaisi nousta kuomansa kanssa vuoren huipulle heiluttamaan lippua sodan päättyessä. ”We expected more” on pysäyttävä ilmaisu tilanteessa, jossa McCartneyn ihmissuhteista inspiroivin oli päättynyt lopullisesti.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! TÄRPPEJÄ TULEVALLE KEIKALLE!

Paul McCartneyn keikka Hartwall-areenalla lähestyy. Luvassa on aikamoista Beatles-juhlaa, sillä nykyinen bändi hallitsee 1960-luvun klassikot tiukalla otteella. Mutta mihin soolouran biiseihin kannattaa tutustua ennen keikkaa, jos ne ovat jääneet vähemmälle kuuntelulle?

Ainakin Band on uhe Run -levy (1973) kannattaa poimia soittimeen. Jet-biisin lisäksi muun muassa Mr. Vanderbilt on tutustumisen arvoinen hassuttelu. Lisäksi kannattaa ottaa haltuun uusimpien levyjen parhaimmistoon kuuluva Memory Almost Full (2007), jolta kuullaan todennäköisesti tehokas Only Mama Knows:

Video ei ole enää saatavilla

Paul McCartneyn kiertue saapuu Eurooppaan 26.11. Keikka Hartwall Areenalla 12.12.

Maailman kaunein poikabändi, Scooterstatusquo.

Musiikin historia on täynnä esimerkkejä artistien upeista musiikillisista kohtaamisista, joissa kipinät lentävät, sielut kokevat sympatiaa ja taivaat aukeavat äänten harmoniassa. Näissä yhteenliittymissä muusikot täydentävät toisiaan ja tulevat synnyttäneeksi jotain koskettavaa, yllättävää tai jopa ennenkuulumatonta.

Elämä olisi vähän köyhempää, jos Marvin Gaye ja Tammi Terrell eivät koskaan olisi lyöneet hynttyitä yhteen, jos Nick Cave olisi vähät piitannut purkkapoptähdestä nimeltä Kylie, tai jos Public Enemy ja Anthrax olisivat olleet sitä mieltä, että rapin ja metallin ristisiitos on idioottimainen ajatus (mitä se toki useissa tapauksissa onkin).

Tämä artikkeli ei kerro sellaisista yhteistyöprojekteista.

Tämä artikkeli kertoo tapauksista, joissa musiikillinen naimakauppa on aiheuttanut kuulijakunnassa enimmäkseen hämmennystä, vieroksuntaa ja raivoa – unohtamatta tietenkään huvittuneisuutta.

Tämä artikkeli kertoo epäpyhistä liittoumista, kuningasideoista jotka eivät toimineet käytännössä, toivottoman suuruudenhulluista projekteista sekä yleisestä suhteellisuudentajuttomuudesta ja huonosta mausta.

Yhteistöiden taustalta hahmotettavat motiivit ovat sekalaiset, eivätkä kaikki niistä ole erityisen mairittelevia osallistuneiden kannalta – rahan, uskottavuuden ja listamenestyksen tavoittelu ovat usein näytelleet suurta roolia, mutta niin ovat myös taiteellinen kunnianhimo, turhamaisuus ja halu tehdä jotain yhdessä oman idolin kanssa.

Viime aikoina maailman lehdistössä on kurmotettu kilpaa Metallican ja Lou Reedin yhteisalbumia Lulu. Kirjailija Frank Wedekindin näytelmiin perustuva levy on turhamaisuusprojekti par excellence: on vaikea kuvitella kenenkään muun kuin Metallican jäsenten ja Reedin kaivanneen intohimoisesti 1800-luvun saksalaisen esi-ekspressionistin teksteihin pohjautuvaa, toivottoman tosissaan tehtyä ahdistustaidemetallieeposta – saati sitten haluavan kuunnella sitä.

Mutta Reed ja Metallica eivät suinkaan ole ensimmäisiä, jotka ovat kunnostautuneet erikoisten yhteistöiden saralla. Some Kind of Monster -dokumentin jatko-osaa odotellessa Nuorgam listasi 10 hämärintä musiikillista yhteistyöprojektia meiltä ja maailmalta.

Beats and Styles ja Jari Sillanpää

Video ei ole enää saatavilla

Listaa ei voi koostaa sisällyttämättä sille outojen kimppakappaleiden Suomen mestareita eli Beats and Styles -kaksikkoa. Heidän levyillään ovat esiintyneet kaikki Bomfunk MCs:in Raymond Ebanksista Dannyyn.

Kaikkein erikoislaatuisin yhteistyössä syntynyt kappale taitaa kuitenkin olla epäonnekkaasti nimetty Chameleon Casanova vuodelta 2005. Sen videolla kappaleen lauluosuuksista vastaava Jari Sillanpää tekee hämmentävän metatekstuaalisen kaksoisroolin kansainvälisenä mestarivarkaana ja ”Jari Sillanpäänä”.

Musiikissa koko kansan tangokuningas ja junttidiskon erikoismiehet yrittivät tavoittaa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen klubihittien feromonintäyteistä hinkkaustunnelmaa tehden kuitenkin päistikkaisen mahalaskun tanssilattialle. Jari
Sillanpäästä voi olla moneksi, mutta Usheriksi hänestä ei aivan ole.

Happy Mondays ja Karl Denver

Video ei ole enää saatavilla

Happy Mondaysin toimintaa seuranneille yhteistyö 1960-luvun jodlaavista hittitulkinnoistaan tunnetun skottilaulaja Karl Denverin kanssa ei liene suuri yllätys. Valinnassa oli niin vähän järkeä, että Shaun Ryderin ja kumppaneiden crack-huuruisissa aivoissa siinä on täytynyt olla kosolti järkeä. Enimmäkseen unohdetulle Denverille yhteistyö toi myöhäisen urapiikin ennen hänen liittymistään taivaiseen vuohipaimenkuoroon vuonna 1998.

Lazyitis-kappaleen alkuperäisversio edustaa perushyvää Madchester-soundia, mutta remix-versiolla, jolla Denver esiintyy, hänen ja Ryderin yhteiset lauluosuudet kuulostavat siltä kuin toverukset olisivat valinneet karaokessa laulettavakseen eri kappaleet alkavan laskuhumalan kourissa.

Scooter ja Status Quo

Video ei ole enää saatavilla

Tekno- ja tranceaktit ovat toki ”tehneet yhteistyötä” (lue: naittaneet vanhaan hittiin elektroniset taustat ja nopeamman rytmin) lukuisten bändien kanssa, mutta Saksan dance-nihilistien ja pubirockin vanhempien valtionpäivämiesten yhteentörmäys on silti huomion arvoinen. Kappale kuulostaa siltä kuin se olisi sädetetty meidän aikaamme tulevaisuudesta, jossa musiikin pienimmätkin epätarkkuudet on lain nojalla kielletty, ja jossa jo ennestään tarttuvat kertosäkeet on nopeutettava, jotta kolibrin pitkäjänteisyydellä varustetut kuulijat säilyttäisivät mielenkiintonsa.

Status Quon jäseniä tämä ei kuitenkaan olisi voinut vähempää haitata. Päinvastoin: lehtitietojen mukaan he olivat yhteistyöstä varsin innoissaan, sillä heidän mielestään yhtye ”kuuluikin listoille ja konserttisaleihin”. Yhtyeen Francis Rossi meni jopa niin pitkälle, että vertasi yhteiskappaletta jokseenkin suhteettomuudentajuttomasti erääseen kaikkien aikojen crossover-hiteistä – Aerosmithin ja Run-D.M.C.:n klassiseen Walk This Way -kappaleeseen.

Kapasiteettiyksikkö ja Hector

Video ei ole enää saatavilla

Suomiräppärit ovat hyödyntäneet useastikin kotimaisen viihdemusiikin rikasta perintöä. Vanhoja kappaleita on sämplätty omaa musiikkiperimäänsä lainaavien jenkkiräppärien mallin mukaan. Joissain tapauksissa eläkeikää lähestyviä laulajia on raahattu fyysisesti studioon. Spesialistin vuosituhannen alun kappaleella vieraili Anita Hirvonen, kun taas Suomen Virallisen Beatboxerin Felix Zengerin Pitkät päivät täällä -biisin kertosäkeen lauloi viimeisenä levytyksenään edesmennyt Kari Tapio.

Kapasiteettiyksikkö onnistui rekrytoimaan vuoden 2002 raidalleen Tää on mun Stadi itsensä Hectorin. Kappaleessa on erityisesti kaksi huomionarvoista asiaa. Ensimmäinen on se, kuinka paljon suomalainen hiphop kehittyi sekä taidossa että tyylissä seuraavan kymmenen vuoden aikana.  Toinen on se, että Hector onnistui mahduttamaan pelkkään kertosäkeeseen lähes kaikki mahdolliset Stadin slangi -latteudet. Säe ja kertosäe ovat lajityypille uskollisesti kuin kaksi eri kappaletta.

Eddie Murphy ja Michael Jackson

Video ei ole enää saatavilla

Moni muistaa Eddie Murphyn ja Rick Jamesin viraaliklassikoksi muodostuneen yhteisraidan Party All the Time, jolla Murphy valittelee jokseenkin epäuskottavan oloisesti, että hänen tyttöystävänsä on liikaa biletyksen perään.

Harvemmalle sen sijaan taitaa olla tuttu tämä viihteen jättiläisten kohtaaminen vuodelta 1993. Murphyn kuoliaaksi vaietulta kolmannelta albumilta irrotetulla raidalla Komedian kuningas yrittää kuulostaa sensuellilta samettikurkulta laulamalla nenäänsä, kun taas Popin kuningas on yllättäen muuttunut 1990-luvun pehmometalliyhtye Ugly Kid Joen laulajan r&b-versioksi.

Video ja kappale edustavat kuitenkin 1990-luvun alkupuolen miedosti surrealistisessa MTV-hippipöhinässään listamme viihdyttävintä antia.

Waltari ja Kamariorkesteri Avanti!

Video ei ole enää saatavilla

Waltari ansaitsee kunniapaikan listalla, sillä Kärtsy Hatakan kyberhippieetoksen mukaisesti yhtye on sulkenut pitkän historiansa varrella metalliseen syliinsä musiikkigenrejä listateknosta kansanmusiikkiin. Kaikista yhteistyöprojekteista hämmentävin lienee kuitenkin vuonna 1996 Kamariorkesteri Avanti!:n kanssa äänitetty Yeah! Yeah! Die! Die! (Death Metal Symphony in Deep C).

Projekti oli sikälikin erikoinen, että Waltarin oma musiikki ei ollut sen paremmin sinfonista kuin death metaliakaan. Tekohetkellä metallia ja klassista musiikkia ei oltu ehditty vielä juurikaan naittaa, joten kyseessä oli eittämättä kunnianhimoinen yritys. Valitettavasti lopputulos on suurinpiirtein yhtä onnistunut sekasotku kuin nimensäkin; musiikissa varsin päämäärättömät sinfoniset osuudet seuraavat vähintään yhtä osoitteetonta death metal -kaahausta ja päinvastoin. Väleissä kuullaan Hatakan raakuntaa.

Beavis & Butthead ja Cher

Video ei ole enää saatavilla

Jos puhutaan oudoista yhteistyökumppaneista, lienee vaikeaa löytää erikoisempia kuin vastikään ruutuun palanneet suorasanaisen musiikkikritiikin piirretyt sanansaattajat ja globaali poptähti, kaikkien drag queenien pyhimys ja Oscar-voittaja Cher. Beavis ja Buttheadin suosion aallonharjalla he kuitenkin esittivät yhdessä Sonny & Cherin vuoden 1965 megahitin I Got You Babe.

Jos sivuutetaan kokonaan se seikka, että yhdistelmän toisia osapuolia ei ole olemassa, yhteistyön tekee oudoksuttavaksi myös se, että Cherin musiikki olisi luultavasti saanut Beavisiltä ja Buttheadilta tutun ”Uhuhuh, this sucks” -tuomion . Sitä eivät edes kappaleen kevythevikitarat pysty peittämään. Ikinuoren rautamatamin olisivat saattaneet kaksikon silmissä pelastaa vain hänen silloiset esiintymisasunsa. Oli miten oli, Cherin osallistuminen osoittaa jälleen kerran hänen itseironian tajunsa.

Jay-Z, Linkin Park ja Paul McCartney

Video ei ole enää saatavilla

Harvoin törmää yhteistyöhön, jonka elementit ovat enemmän keskenään ristiriidassa, kuin Jay-Z:n, Linkin Parkin ja Paul McCartneyn vuoden 2004 Grammy-esityksessä. Ja ihmekös tuo: performanssi yhdisti kolme kokonaan eri kappaletta, joista McCartneyn ikivihreällä Yesterdaylla ei ollut mitään tekemistä Jay-Z:n ja Linkin Parkin jo aiemmin kootun Numb/Encore-hybridin kanssa.

Artistien yhteensopimattomuus kiteytyy tuokioon, jolloin McCartney ja Chester Bennington laulavat Yesterdayta, eikä eksyneen oloinen Jay-Z osaa tehdä muuta kuin ynähdellä pakonomaisesti mikrofoniinsa.

William Shatner, Henry Rollins ja Ben Folds

Video ei ole enää saatavilla

Olisiko tämä lista mitään ilman psykedeelisten ja rehellisesti ottaen selittämättömien musiikkiprojektien isoisää, William Shatneria, joka parhaiten kapteeni Kirkinä tunnetaan?

Shatner on kuulusti tulkinnut omalaatuiseen tyyliinsä lukuisia klassikoita Elton Johnin Rocket Manistä Black Sabbathin Iron Maniin ja Pulpin Common Peoplesta Eminemin The Real Slim Shadyyn. Shatnerin levytysten arvoa nostaa, että hän puuhasteli tällaisten kanssa jo silloin, kun ”viraalihitti” oli jotain, minkä saattoi saada bussissa päälle yskivältä kanssamatkustajalta.

Oheinen kappale löytyy Shatnerin levyltä Has Been, jonka tuotannosta, sovituksesta ja joistain sävellyksistä vastasi pianomies Ben Folds. Levyn pohjalta luotiin Common People -niminen baletti, josta tehtiin puolestaan dokumentti – William Shatner’s Gonzo Ballet. Biisillä Shatner yhdistää voimansa vanhan poleemikon Henry Rollinsin kanssa.

Puff Daddy ja Sting

Video ei ole enää saatavilla

Rap-muusikoiden ja popparien yhteistyössä on yleensä kyse yhteisen hyödyn logiikasta: usein uransa ehtoopuolelle ehtinyt popmuusikko saa ajankohtaisen ja vähintään näennäisesti katu-uskottavan piristysruiskeen ja rap-artisti kappaleeseensa hyväksi havaitun koukun, joka lienee eräs lyhimmistä oikopoluista hittilistoille.

Toisin kuin monien muiden tämän listan petikaverusten, Puff Daddyn ja Stingin yhteistyössä ei ollut musiikillisesti mitään erityisen hämmentävää. Kappale oli toki mukana ajamassa sisään pienimmällä yhteisellä nimittäjällä ratsastavan poprapin aaltoa, mutta siinä ei ole mitään varsinaisesti outoa.

Ei, se mikä yhteistyöstä tekee niin hämmentävän on yhteistyökumppanien täydellinen hävyn puute. Puffy ei ole koskaan suostunut minkäänlaiseen yhteistyöhön poliisin kanssa Notorious B.I.G.:n murhaajien yhyttämiseksi, mutta oli kyllä valmis rahastamaan ystävänsä kuolemalla vain puolitoista kuukautta murhan jälkeen kyseisen ”tribuutin” muodossa. Sting tantrajoogisine bisnesvaistoineen ei puolestaan epäröinyt hetkeäkään ymmärtäessään kappaleen kaupallisen potentiaalin.

”Some people wanna fill the world with silly love songs /
and what’s wrong with that?”

Aloitetaan arvoituksella:

Q: ”In what year did Paul McCartney write silly love songs?”
A: 1962, 1963, 1964, 1965…

Sir Paulille on ollut aina helppo naureskella. Ja on hänelle naureskeltukin. Mutta Sir Paul ei välitä. Paitsi, että välittää. Siitä todistaa Silly Love Songs, McCartneyn uran terävin ja katkeransuloisin piikki häntä kritisoineiden suuntaan. Jumalaisen bassomelodian kuljettama rallatus puolustaa urheasti tyhjänpäiväisen popmusiikin paikkaa maailmassa; kappale voi olla arvokas, vaikkei se ”sanoisi” mitään. Singlelistan ykköseksi Yhdysvalloissa ja kakkoseksi Iso-Britanniassa yltäneen kappaleen ovat coveroineet vuosien saatossa muun muassa Shirley Bassey ja Red House Painters.

Video ei ole enää saatavilla

Ehdokas Lievemaalla on hieno kitara.

lievemaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi

Mikä on soittolistasi nimi?

”Katsaus tähänastiseen elämääni.”

Millä perusteella valitsit juuri nämä biisit soittolistaasi?

”Mukana on kappaleita ja artisteja, jotka ovat olleet minulle tärkeitä jo pitkään, useimmat lapsuudesta ja nuoruudesta saakka.”

Keille ihmisille suosittele soittolistaasi ja miksi?

”Suosittelen soittolistaani aivan kaikille ihmisille!”

Mikä on soittolistasi sinulle kaikkein tärkein kappale ja miksi?

”Yesterday. Siinä kiteytyy musiikillinen taustani ehkä parhaiten.”

Olisitko halunnut listallesi jonkun kappaleen, jota ei kuitenkaan Spotifyssa ollut?

”Pelle Miljoonan Joskus tulee aika maksaa takaisin.”

Millainen musiikinkuuntelija olet?

”Kuuntelen melko paljon radiota sekä kotona että autossa. Levyjen kuunteleminen on viime vuosina tapahtunut perheessämme aika lailla lasten ehdoilla, mutta silloin tällöin, kun tilaisuus tulee, kaivan jonkun suosikkilevyni, ja kuuntelen kaikessa rauhassa.”

Kuka artisti tai mikä bändi on kaikkien aikojen suosikkisi?

”The Beatles. Koska se on popmusiikin historian tärkein ja paras yhtye.”

Minkä uuden artistin tai yhtyeen musiikin löysit viimeksi?

”Aika vähän minulla on suosikkeja uusissa artisteissa. Pidän joistain suomalaisista rap-artisteista, joilla on rankkaa yhteiskunnallista sanottavaa. Pidän myös joistakin kotimaisista kansanmusiikkiyhtyeistä ja -artisteista.”

Ostatko vielä fyysisiä äänitteitä?

”Kyllä, mutta ostotahti on hidastunut selvästi sitten nuoruusvuosien, jolloin levyjä tuli osteltua jatkuvasti. Kuuntelen kotona sekä vinyyli- että cd-levyjä.”

Spotify vai iTunes?

”Spotify, rajoitteistaan huolimatta. Käytän paljon myös Youtubea.”

Milloin viimeksi kävit kuuntelemassa livemusiikkia?

”Keikkareissulla Kruunupyyssä. Hotellin ravintolassa esiintyi kitaristi-laulaja, joka esitti cover-biisejä. Ihan mukiinmenevästi ja uskottavasti kaveri hoiti homman.”

Bonus: Jos Jumala ja Lemmy tappelisivat, kumpi voittaisi?

”Lemmy tietenkin.”

Tommi Lievemaan soittolista

1. Paul McCartney – Yesterday
2. Elvis Costello – London’s Brilliant Parade
3. Juice Leskinen – Haetarirock
4. Juice Leskinen – Ekumeeninen jenkka
5. John Lennon – Watching the Wheels
6. Wigwam – Nuclear Nightclub
7. Roy Orbison – The Comedians
8. Elvis Presley – Johnny B. Goode
9. Simon & Garfunkel – Boxer
10. Eppu Normaali – Kaikki häipyy, on vain nyt

Kuuntele Tommi Lievemaan soittolista.