Matador

83 Jos Banks olisi uusi Interpol-levy, se kilpailisi tiukasti yhtyeen kolmanneksi parhaan albumin tittelistä. Interpol-levy se ei kuitenkaan ole, vaikka hetkittäin, kuten päätöskappaleella Summertime Is Coming, newyorkilaislaulaja lipuu niin lähelle yhtyeensä jylhää sointia, että kuulija ei oikein tiedä pitäisikö vaikuttua vai hämmentyä. Kokonaisuutena Banks on kuitenkin ilmiselvä soolo- eikä bändilevy. Levyn kappaleiden kuulee syntyneen yhden ihmisen mielessä; ne ovat kompakteja, niiden dynamiikka on harkittua, sattumalle ei ole jätetty varaa. Banks ei juurikaan hengitä, mutta sen tiivis tunnelma vie mukanaan. 34-vuotias pukumies laulaa paremmin kuin koskaan, ja kahdella levyn mestarillisimmista aikuis-postpunk-helmistä (The Base ja Young Again) hänen jo valmiiksi vaikuttavaan baritoniinsa pumpataan lisätehoa erilaisilla tuplauksilla ja efektoinneilla. Aiemmin tänä vuonna ilmestyneen Julian Plenti Lives -EP:n tapaan levyllä kuullaan pari instrumentaalia, joista Another Chance hyödyntää tehokkaasti Sebastian Ischerin lyhytelokuvasta samplattua dialogia (”Sometimes people fuck up and then you’ll have to give them another chance so that they can change and become a better person”). Korkeaa laatua pitävät yllä myös Antics-henkiset menopalat I’ll Sue You ja No Mistakes, joista jälkimmäisen vavahduttava kertosäe (”I don’t know what will happen next / but I will wait for you”) on malliesimerkki siitä, kuinka Banksin suussa yksinkertaisetkin säkeet muuttuvat helposti Suuriksi Totuuksiksi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Black Moth Super Rainbow – Cobra Juicy

Omakustanne

57 Huomattavasti paremmin soololevyillään onnistuva Thomas ”Tobacco” Fec on niin viehtynyt keskinkertaiseen bändiprojektiinsa, että jatkaa Black Moth Super Rainbow’n kanssa touhuamista, vaikka rahoitus pitäisikin kerätä Kickstarterin kautta. Lisätäkseen tämän tuttua elektronista kierrätyspsykedeliaa sisältävän levyn viehätysvoimaa hän tarjoaa kylkiäisenä helvetin rumaa naamaria, joka esittää albumin kannessa olevaa hahmoa. Fec on varmasti käynyt kauppakorkean – mistä muualta näin hyviä ideoita voisi tulla? Rumilusta voi tietysti halutessaan käyttää halloween-naamarina. Se päässä voit elää uudelleen kaikki lapsuutesi halloweenit: jokainen lapsi korttelissa on sonnustautunut cooliin asuun paitsi sinä. Muut ovat aina pukeutuneet zombeiksi tai Vampiraksi tai Kissin jäseniksi ja sinulla on päässäsi b-divarin indiebändin logo, joka näyttää mätänevältä kurpitsalta. Muut saavat suklaapatukoita ja karkkeja ja leivoksia ja reseptilääkkeitä ja sinä saat joltain creepyltä vanhalta äijältä säälistä omenan, jossa on sisällä partaterä. Vihaan elämää. Vihaan! (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Cerrone –Addict

Malligator

61 Jos Giorgio on diskon Don Corleone, voisi Cerrone olla Naapurin Seppo. Niillekin, jotka eivät pientä suurta ranskalaismiestä enää muista, ovat hänen perillisensä yleensä tuttuja Alan Braxen, Fred Falken ja Airin muodossa. Siksi onkin outoa, että ehtymätöntä diskosuontaan musiikillisesti lähempänä olevien nuoren polven artistien sijaan Cerrone on valinnut yhteistyökumppaneiksi Addict-levylleen niinkin banaaleja nimiä kuin Armand Van Helden ja Groove Armada. Vanhoja raitoja ja remixejä yhdistävän albumin biisit kuitenkin toimivat ihan kiitettävällä teholla turvallisissa klubimiksauksissa, mutta kovin jälkilämpöisesti. Jälki on henkisessä 1970-lukulaisuudessaan tavanomaista, korkeaenergisesti bilettävää diskomusiikkia päivitetyillä soundeilla. Mielessään Cerrone heiluu yhä jossain värivaloja vilkkuvan, kellotettujen lahkeiden täyttämän tanssilattian ja hyvän fiiliksen sielunmaisemassa. Muutaman kuuntelun jälkeen jotain jää kuitenkin päähän soimaan ja perusviihdyttäviä tuotantoarvoja ei voi kiistää. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Diamond Rings – Free Dimensional

Capitol

70 John O’Reganista voisi olla laulunkirjoitustaitonsa puolesta 2010-luvun Erasureksi, niin luontevasti hän viattoman, ironiasta ja juustokuorrutuksesta vapaan syntikkapoppinsa taitaa. Valitettavasti 27-vuotias torontolainen ei ole kaksinen laulaja eikä muutenkaan järin karismaattinen tapaus – kubistisesta hiuskuontalosta, pastellinahkatakeista ja silmämeikeistä kun ei äänitemuodossa liiemmin apua ole. Free Dimensional on kuin Calvin Harris -tuotannolla freesattu versio myöhempien aikojen Fischerspoonerista, mutta moni lupaus jää silti lunastamatta. A to Z, Hand Over My Heart, Day & Night ja grimesmäisen viileä Everything Speaks ovat priimaa, mutta onko O’Regan sittenkään oikea mies esittämään omia laulujaan? (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Calvin Harris – 18 Months

Columbia

81 Lähes 18 kuukautta ehti kulua Kelisin laulamasta mahtavasta Bouncesta, mutta hyvää kannatti odottaa. Harva albumi alkaa sellaisella hittiputkella kuin 18 Months: heti intron jälkeen kuullaan Bounce, Feel So Close, We Found Love, We’ll Be Coming Back ja loppupuolelta löytyvät vielä Let’s Go, tuore single Sweet Nothing, Tinie Tempahin laulama Drinking from the Bottle sekä levyn kohokohtiin lukeutuva ja Ellie Gouldingin sulostuttama hellyyttävän ysäri I Need Your Love. Väleihin on heitetty muutamia interlude-tyyppisiä kappaleita, joista Mansion kuulostaa hieman Discovery-ajan Daft Punkilta. Huiman vieraslistansa ja Harrisin häikäilemättömän poptajun ansiosta 18 Months on täydellinen pikkujoululahja elektronisesta tanssimusiikista pitävälle popkansalle, eikä sen erinomaisuutta vähennä tippaakaan se, että kyseessä on täysin klubikäyttöön ja radioaalloille suunnattu täsmäase. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Kuusumun Profeetta – Huutoja hiljaisesta huoneesta

Ektro

75 Kuusumun profeetta on kulkenut omia teitään jo vuosien ajan, vuoroin pajujen läpi pujotellen, vuoroin ratsuväen kanssa rynnien. Se lienee ainoa tuntemani orkesteri, joka voi kuulostaa Janos Valmuselta tulkitsemassa Miljoonasadetta menettämättä ripaustakaan uskottavuudestaan. Niinpä yhtye on harvinaisen vapaa näyttämisen tarpeesta. Kuudennella suomenkielisellä albumillaan se sukkuloi syvyydestä toiseen pehmeästi ja ilmavasti, todellisuutta koskettamatta. Hiljaisen huoneen huudoista on vaikea päätellä, milloin niiden mahtipontisuus on tahallisen naiivia, milloin hirtehisen ironista, milloin puhtaasti kappaleiden ehdoilla toteutettua, mutta luontevilta esitykset kuulostavat aina. Polveileva kerronta, vaivihkaa varttuvat kuvaelmat, rivien välissä välkähtävä sydämellisyys ja vapaasti hengittävä soitanta kasvavat yhtyeen tiheimmäksi ja tunnelmallisimmaksi levyksi aikoihin. Niinä hetkinä, kun Kuusumun profeetan karikatyyrimaisuuden kanssa on täysin sinut, sen tahdissa tekee mieli nostaa malja kaikille niille ihmisyyden puolille, joiden olemassaolo unohtuisi liian helposti ilman näitä julistuksia. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Jason Lytle – Dept. of Disappearance

Anti

84 Viimeistään tämä levy osoittaa, että Jason Lytlen vaihettuminen Grandaddyn keulahahmosta sooloartistiksi on ollut pikemminkin taloudellinen kuin musiikillinen ratkaisu. Lytlen edellisen soololevyn (Yours Truly, The Commuter, 2009) tavoin Dept. of Disappearance kolaa samoja latuja, joille Grandaddy ajautui harkitsevalla Sumdayllaan (2002). Albumin ilme on lämmin ja seesteinen, ja sen kappaleet puhkeavat kukkaan verkkaisesti, jopa hieman ujostellen. Lytlen tulkintarepertuaari on kapea, mutta ilmaisuvoimainen ja avoin. Vaikka levy etenee alakuloisissa ja mietteliäissä tunnelmissa, se ei sulkeudu liian syvälle kuoreensa. Lytlellä on edelleen ensiluokkainen vainu aistia, millaisia sovituksia hänen sävellyksensä ja sanoituksensa kulloinkin tarvitsevat, ja yhtenäisen pinnan alla miehen kauneudentaju kasvattaa versoja moneen suuntaan. Hiljalleen levyn kaikki laulut kasvavat pieniksi aarteiksi, joiden kautta Lytlen kertojapersoona tulee tuttavallisen lähelle. Albumin sydämellisenä pohjateemana tuntuu olevan tutun ja turvallisen merkitys – se saa apeatkin mietelmät tuntumaan nöyriltä ja lohduttavilta. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Michael Mayer – Mantasy

Kompakt

71 Parransukimisteknon vaikutusvaltaisimpiin levymerkkeihin kuuluvan Kompaktin (The Field, Gui Boratto) perustaja on omillaan varma perussuorittaja. Mahtavasti nimetty Mantasy on 40-vuotiaan saksalaisen ensimmäinen albumi sitten kahdeksan vuoden takaisen Touchin, ja tulee tuskin edeltäjäänsä korkeampia laineita nostattamaan. Mayer painii saman ongelman kanssa kuin moni genren artisteista; kantti ei kestä täysverisen minimalismin tekoon, joten hän lantraa keitostaan melodisilla elementeillä – jotka ovat pääsääntöisesti melko mitäänsanomattomia. Mitään varsinaista vikaa levyssä ei kuitenkaan ole, ja nimibiisin leijuva kosminen disko, italopianoa ja DFA-viileyttä yhdistelevä Good Times ja harppuine ja linnunlirkutuksineen miellyttävän suvannon tarjoava Baumhaus kiskovat levyn keskinkertaisuuden suosta helposti rantakaislikon puolelle. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Ruger Hauer – Erectus

Monsp

75 Ruger Hauerin loistava esikoinen Se syvenee syksyllä meni kaksi vuotta sitten monelta ohi, mutta trion jäsenistä Pyhimyksen näkyvyys on kasvanut sittemmin siinä määrin, että Erectus saattaa olla syksyn odotetuin suomihop-julkaisu. Pyhimystä ei tunneta hilpeästä biletysmusiikista, ja myös Hauerin riveissä hän ui tovereineen melko syvissä vesissä. Ihmisyyden ja yhteiskunnan kipupisteitä ruoditaan kakkoslevyllä tosin vittumaisen ja viiston huumorin kautta. Iso paha susi on itseironinen muka-pousailubiisi, Mä haluun kuolla ennen Bonoo suhtautuu hauskan kyynisesti elämysteollisuuden lainalaisuuksiin. Todella angstiseksi meno muuttuu viimeistä edellisellä Minulla on ollut ikävä sinua -biisillä, jonka kansanlaulukertosäkeen laulaa Suomen johtava murhaballadimies Joose Keskitalo. Tällaisilla raidoilla Hauer palaa yleisestä yksityiseen, ja Pyhimyksen melko neuroottinen lähestymistapa miesten ja naisten välisiin suhteisiin saa vallan. Levyn tinkimättömän elektroninen tuotantopuoli on todella komeaa ja on itse asiassa monin paikoin hukuttaa sanataiteilun alleen. Erectus täyttää laatukriteerit ja ajoittain enemmänkin, mutta ei pysäytä samalla tapaa kuin yhtyeen esikoinen. Kyse voi olla siitäkin, että Pyhimyksen julkaisutahti on niin tolkuton, että tässä vaiheessa eri projektit alkavat sekoittua toisiinsa. Esikoisella Hauerilla oli oma bändi-identiteettinsä, nyt se on hämärtymässä. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Helsinkiläisen rytmikollektiivin viides studioalbumi Fiesta ilmestyy syyskuun loppupuolella. Levyn ensimmäinen single on Living The Life, jonka videon ovat ohjanneet Tuukka Konttinen ja Aleksi Raij. Videolla esiintyy katutanssija Topi Tateishi.

Video ei ole enää saatavilla

Disco Ensemble – Second Soul

Suomen 2000-luvun menestyksekkäimpiin indiebändeihin lukeutuva Disco Ensemble julkaisee viidennen täyspitkänsä Warriorsin. Jukka Immosen tuottaman levyn ensimmäinen single on Second Soul, joka esittelee soundiaan suurempaan suuntaan päivittäneen bändin.

Video ei ole enää saatavilla

Paul Banks – The Base

Yhden albumin ja yhden EP:n Julian Plenti -nimellä tehnyt Interpol-laulaja julkaisee 24. lokakuuta toisen sooloalbuminsa, tällä kertaa omalla nimellään. Matadorin kautta ilmestyvän Banks-albumin ovat tuottaneet Banks ja Peter Katis, joka on työskennellyt aiemmin niin Interpolin kuin esimerkiksi The Nationalin ja Twilight Sadin kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

Ellie Goulding – Anything Could Happen

Brittiläinen elektropoptulokas Ellie Goulding nousi kahden vuoden takaisella Lights-esikoisalbumillaan brittilistan ykköseksi. Noin 1,3 miljoonaa kappaletta myynyttä albumia seuraa lokakuun alussa Halcyon, jonka kaikki kappaleet ovat Gouldingin ja Jim Eliotin (Kylie, Ladyhawke) kirjoittamia ja tuottamia.

Video ei ole enää saatavilla

Amanda Palmer & the Grand Theft Orchestra – Want It Back

Punk-kabareeyhtye The Dresden Dollsin laulaja julkaisee 11. syyskuuta kolmannen studioalbuminsa Theatre Is Evilin, jolla häntä säestää konsolipelimäisesti nimetty Grand Theft Orchestra. Kickstarter-rahoitteisen (yli miljoona dollaria) albumin on tuottanut John Congleton (Okkervil River, The Walkmen). Jim Batt on ohjannut Want It Back -kappaleen videon, jossa – huomioikaa – näkyy ihka oikea tissi!

Video ei ole enää saatavilla

Matador

86 Skyscraper-albumilla (2009) sooloartistina debytoineen Interpol-laulajan tuore julkaisu on malliesimerkki siitä, kuinka EP on parhaimmillaan aivan pistämätön formaatti – etenkin silloin, kun artisti haluaa verrytellä lihaksiaan lainabiiseillä ja instrumentaaleilla. Livesin kappaleista kaksi on omia ja kolme lainattuja. Banksin yhä vaikuttavammaksi kypsyvä baritoni pääsee oikeuksiinsa dramaattisella Sinatra-versioinnilla I’m a Fool to Want You. Inspiroituneita ovat myös jylhäksi postpunkiksi vedetyt instrumentaalilainat edesmenneen hiphop-tuottajan J. Dillan Mythsysizer-helmestä sekä Harold Faltermeyerin Perimeter Deactivatedista eli Stephen Kingin romaaniin perustuvan Schwarzenegger-elokuvan Juokse tai kuole (The Running Man, 1987) teemasta. Erinomaiset Banks-originaalit – laulettu Summertime Is Coming ja instrumentaali Cavern Worship – nostattavat niiden ihokarvoja, jotka uskovat Interpolin yltävän suuriin saavutuksiin vielä 2010-luvullakin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Delicate Steve – Positive Force

Luaka Bop

78 Newjerseyläiskvintetti tekee musiikkia, jollaista tuskin kukaan on osannut kaivata. Raukeasti ja taatusti pentatonisesti soiva Positive Force on kuin kuvitteellisen animesarjan soundtrack, joka on syntynyt tajunnanlaajentajien lähentämien countryrock- ja progemuusikoiden yhteisellä kanoottiretkellä 1970-luvun alun Kaliforniassa. Delicate Steven musiikki on siinä mielessä maailmanmusiikkia, että se sekoittaa iloisesti vaikutteita kaikilta maailman mantereilta – myös kuvitelluilta. Biisejä kuljettaa yleensä Steve Marionin notkeasti ujeltava kitara, joka tuo väistämättä mieleen bändin rytmikkäämmän hengenheimolaisen, Ratatatin, mutta myös George Harrisonin ja Mike Oldfieldin. Parhaimmillaan Delicate Steve lienee kappaleessa Afria Talk to You, joka loihtii verkkokalvoille kuvan Kanye Westistä pandapuvussa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Motion Sickness of Time Travel – s/t

Spectrum Spools

55 Mihin menisit, jos voisit matkustaa ajassa? Rachel Evansin vastaus olisi varmasti 1960-luku. Hänen jumittava avantgarde-elektroniikkansa olisi siellä kuin kotonaan. Aikamatkustukseen liittyy tietysti ongelmia. Et voi kohdata omaa isoisääsi ja käskeä häntä hankkimaan kymmentä kopiota Beatlesin teurastajakansilevystä, jotta voisit myydä ne ja ostaa bisseä vuonna 2012, koska silloin hän ei koskaan olisi laittanut poikaansa alulle sen yhden Herb Alpert -levyn soidessa. Kätevämpää on juoda kaljat vuodessa 1966, koska hinnat ovat alhaiset. Kaljojen jälkeen haluat tietysti palata vuoteen 2012, mutta et uskalla nousta taksiin, koska pelkäät oksentavasi, joten otat K-junan ja toivot, ettei se helvetin juna keinuisi kovin paljon. Matka on todella pitkä. Yhtä pitkä kuin tämä levy, ja sinulla on kamala matkapahoinvointi. Aamulla heräät Tikkurilan asemalta ilman rahaa ja hirveässä kankkusessa vuonna 1966. Melkein vihaan tätä levyä miettiessäni sitä olotilaa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Mr. Peter Hayden – Born a Trip

Kauriala Society / Mikrofoni

80 Born a Trip on erinomainen nimi tälle levylle. Ja tripiksi se on säällisen pituinen eli lusimiseen menee alle 70 minuuttia. Eikä sen jälkeen edes kurkkua kuiva tai muutenkaan paikat natise. Lievää disorientoituneisuutta saattaa kuitenkin esiintyä. Mr. Peter Hayden tekee raskasta musiikkia, mutta sitä on ylivoimaisen vaikea mieltää heavyksi; edes miksikään niistä vasemman laidan synkistelyistä. Raskauden lisäksi leimaavimpia elementtejä bändin soundimaailmassa ovat psykedeelisyys ja ajoittain Can-sfäärejä hipova rytminen toisto sekä radikaalit siirtymät atmosfääristä toiseen. Atmosfäärejä ei tehdä vahvoilla melodioilla vaan abstraktimmalla äänimatolla. Ulosanti on lähempänä sellaisia amerikkalaisbändejä kuin Grails ja Barn Owl kuin kotimaista Magyar Possea tai ilmaisuaan viime aikoina keventänyttä Betrayal At Bespiniä. Mr. Peter Hayden soittaa eeppistä instrumentaalimusiikkia. En halua käyttää sanaa postrock sen mukanaan tuoman säteilyvaaran vuoksi. Ehkä kyseessä on progressiivinen rock siinä merkityksessä, joka sanalla oli ennen kuin siitä tuli musiikillista genitaalien vilkuttelua. Born a Trip kantaa raskaan lastinsa vakuuttavasti, mutta suhtaudu siihen vakavasti. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Passion Pit – Gossamer

Columbia

66 Ehkä kiinnostavinta Cambridgen elektropoppareiden uutuusalbumissa on sen tarjoama osoitus kaikkialle lonkeronsa ulottaneesta talouskriisistä. Luottojen yli elämisen teemat saattavat hiipiä hömelöimpienkin tyttö-tapaa-pojan-biisien kielikuviin. Kuinka hömelöä tämä tavara sitten musiikillisesti on? No, ehkä jotain seteleiden lisäpainattamiseen verrattavissa olevaa: Gossamer on täynnä omituista musiikillista krääsää, joka on kuin huipputuottajien alennuslaarista ammennettua. Kun tätä kissankultapölyä sirotellaan lukuisien, periaatteessa toimivien koukkujen ympärille, saadaan hermostunutta ja pirteän eksentristä tanssipoppia, joka ei suoraan sanottuna jää päätä vaivaamaan. Voiko muuta odottaa levyltä, jolla kuullaan kappale nimeltä Cry Like a Ghost? Tyylikeinoihin lukeutuvat muuten myös pikkuoravanopeutukset. Passion Pit postasi taannoin Facebook-seinälleen kuvan, jossa yksi bändin jäsenistä poseeraa jättikokoisten maaoravaveistoksien keskellä. Hän näytti itsekin aivan maaoravalta. Mietin sitä kaikkia tämän albumin pikkuoravaääniä kuunnellessani – pirteitä pikkuoravia laulamassa ja tanssimassa skarpeissa puvuissa ja solmioissa konfettisateen langetessa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

POP ETC – s/t

Rough Trade

87 POP ETC on yhtä aikaa kalifornialaisyhtyeen ensimmäinen ja kolmas levy: kaksi ensimmäistä albumiaan se julkaisi nimellä The Morning Benders. Näistä jälkimmäinen, Big Echo (2010), nosti rehevällä ja värikylläisellä kevytpsykedeliallaan bändin yhdeksi Amerikan ylistetyimmistä indiepopyhtyeistä, sinne Grizzly Bearin ja Animal Collectiven kantapäille. POP ETC on kuitenkin jotain aivan muuta: 1980-luvun luksussoundeja, vuosituhannen vaihteen digi-r’n’b:tä ja häpeilemättömiä dancepop-nostatuksia tarjoileva kermaleivos, joka löytää paikkansa levyhyllystä Discoveryn, FutureSex/LoveSoundsin, Calvin Harris -maxien ja Robynin Body Talk -trilogian rinnalta. Mitä yllättäviin suunnanmuutoksiin popmusiikin historiassa tulee, POP ETC vetää veroja Neil Youngin syntetisaattoriseikkailujen (Trans) tai Lil Waynen kitaraharjoitelmien (Rebirth) kanssa. Vielä enemmän hämmästyttävää on kuitenkin musiikin laatu: Keep It for You Own, Live It Up ja R.Y.B. ovat kimaltelevinta tanssipoppia, mitä diskopallon alla on tänä vuonna kuultu. Sitä paitsi: voiko yksikään albumi, jolle Pitchfork antaa 2,5 pistettä kymmenestä, olla läpeensä paha? (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Twin Shadow – Confess

4AD

84 Twin Shadow’n alias George Lewis Jr.:n vajaan kahden vuoden takaisen Forget-debyytin parhaat melodiat muistaa vielä, mutta on vaikea kertoa, miltä levy lopulta kuulosti. Ilmiö kertoo julmaa kieltä modernin indielevyn eliniästä. Vai koska sinä olet viimeksi kuunnellut sinänsä erinomaista Forgetia? Nyt Lewis pyrkii uuden luomisen sijaan uusintamaan menneisyyttä mahdollisimman tarkasti. Confess on alusta loppuun uusromanttista ja yltiöpakahtunutta kasaripoppia, joka luo viimeisen päälle tyyliteltyjä nostalgiavälähdyksiä rikkinäisistä 501:stä, nahkatakeista ja poskilla valuvista kyyneleistä. Lewisin näkemyksen vahvuudesta kertoo, että jos Confess olisi julkaistu vuonna 1985, vanhempamme muistaisivat sen varmasti radiosta ja varhais-MTV:ltä. Nyt jää uutta musiikkia aktiivisesti seuraavien tehtäväksi huomata, kuinka vuoden biisiparhaimmistoon nouseva Run My Heart ei tiedä, emuloiko se sielunsa Dancing in the Darkista, Message in the Bottlesta vai Boys of Summerista. Myös kokonaisuuden tasolla Confess on kuin 1980-luvun suurimpien hittien ja artistien äärimmilleen viety yhteensulatusprosessi – härskiä retromaniaa ja keinonostalgiaa onnistuneimmillaan. Menneisyyden dinosaurusten ei tarvitse enää tehdä kömpelöitä comebackejä, sillä nuoremmissa on samanaikaisesti simplemindsia, thepolicea ja talktalkia enemmän kuin näissä bändeissä itsessään. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla