Ektro

80 Jos psykiatri-runoilija-ex-ministeri Claes Andersson olisi kolmekymppinen vuonna 2013 ja hokisi kaoottisen avaruusäänikylvyn päälle akateemisen helsinkiläisellä aksentillaan ”homosexuella… zigenare… alkoholister…” vaikkapa Kiasmassa, voisin jo kuvitella mielessäni ne Ulla Appelsinin tuohtuneet kolumnit. Mutta mitä ihmettä, noista Anderssonin sanoistahan on jo liki 50 vuotta. Miksi kukaan enää ärsyyntyisi 1960-luvun avantgardesta, jota nykyään muistellaan lähinnä nuorison viehättävänä ajanvieteprojektina (”olihan se hienoa kun Vanhaa vallattiin”) tai taistolaisten kiusallisena älämölönä? No, aikana jona jälkeenmainitun kaltainen yhden aatteen autuuteen uskova nuorisoliike valtaa otsikoita ja yhteiskunnan hyljeksittyjä halutaan kauniista puheista huolimatta hutkia ojiin, varmasti aika moni. Siksi Sähkö-shokki-illan näennäinen keskeneräisyys ja abstrakti törmäily kuulostaa äärimmäisen anarkistiselta ja modernilta. Alun perin teos oli osana taiteilija Eino Ruutsalon Valo ja liike -näyttelyä Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä vuonna 1968. Interaktiivisuutta ja kokemuksellisuutta painottaneen kokonaisuuden oheisnumerona nähtiin syntetisaattoreiden ihmemiehen Erkki Kurenniemen vempeleistä ja runoilijaduo Anderssonin sekä Kalevi Seilosen sanantaiteesta koostunut pläjäys, jonka kapellimestarina toimi jazz-visiiri Otto Donner. Yleisömenestykseksi nousseesta Sähkö-shokki-illasta ei tietenkään ole tallella yhtään äänitettä, pelkkiä kuvia. Mutta, kuin levyn julkaisseen Jussi Lehtisalon keskeneräisyyden filosofiaa palvellen, sen harjoitukset tarttuivat kyllä nauhalle. Mikään valmis teos Sähkö-shokki-ilta ei siis ole, mutta muistiinpanojen, luonnosten ja kokeilujen dokumentaationa mitä hienoin ajan kuva. (Mikael Mattila)

AlunaGeorge – Body Music

Island

79 Lontoolainen AlunaGeorge nimettiin viime vuonna Brit-ehdokkaaksi, jonka lisäksi yhtye sijoittui BBC:n Sound of 2013 -äänestyksessä toiseksi. Tätä debyyttilevyä edeltävät julkaisut olivat viileää ja jännittävää – jopa sensuellia – mutta helposti omaksuttavaa popstepiä. Yhtye kuulosti nykypäivältä ilman oman muka-eksentrisyyden ja tavattoman taiteellisuuden uuvuttavaa itsekorostusta. Levyä edeltäneet kappaleet ovat edelleen kertakaikkisen hienoja – Massive Attack ja Sugababes ja Aaliyah sädetettynä nykypäivään ja dipattuna jäätelötiskin karkkirakeisiin. Albumin rungon muodostavat juuri nämä kappaleet. Onko tämä sitten hyvä vai arveluttava asia riippuu täysin siitä, oletko kuullut yhtyettä aiemmin. Levy käynnistyy huolestuttavasti uudella, läpeensä verettömällä kappaleella, joka on yhtyeen uran huonoin. Vanhat kappaleet kuitenkin ihastuttavat edelleen, ja loput uusista kappaleista toimivat huomattavasti paremmin. R&b:n takkia lainaan halajavia poppaavia post-modernisteja on pohjoinen pallonpuolisko täynnä, mutta harvalla heistä on tällaista luontevuutta, tyylitajua ja melodiakorvaa. AlunaGeorge tarjoaa värikkäämmän, tuhdisti popimman ja seksikkäämmän vaihtoehdon harmaan sävyillä maalaaville, ilottomille uuden r&b:n airuille. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Bardo Pond – Peace On Venus

Fire Records

68 1960-luku on myytti, jota rakkaampi rockmuusikoille on ainoastaan tuon myytin purkaminen. Idealismin ja eksoottishakuisen metafilosofian jälkeisestä romahduksesta, uudesta pimeästä ajasta, hippikolikon b-puolesta ja kollektiivisista ”pahoista viboista” on tehty toisintoja stoner-bändin jos toisenkin toimesta. Jos Bardo Pond keksiikin tällä levyllä uudelleen pyörän, on se heksagrammin muotoinen, tehty ihmisluista, eikä sillä voi ajaa. Eli tuloksena on tavallista eksentrisempi, spiritistisen tumma psykedelialevy, joka toimii kuuntelukokemuksena melko harvassa tilanteessa. Kuten sanottu, on vastaavia viritelmiä kuultu ennenkin, mutta retrovaikutteilla pelaavista nimistä poiketen Bardo Pondin vahvuus on ennenkin ollut se, että bändi tuntuu tietävän paremmin kuin moni muu yhtye, miltä paha trippi tuntuu ja onnistuu myös kuulostamaan siltä. Melko erilaisella spektrillä operoivan Spacemen 3:n tavoin Peace On Venusilla tavoitetaan ilman turhia tehokeinoja jotain yhtä aikaa hyvin raskasta, melankolista ja kaunista. Mittaa levyllä riittää sekavasta illasta armahtavaan aamuun. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Jeremy Jay – Abandoned Apartments

Grand Palais / Modulor

67 Nuotin vieressä olevan nuotin vierestä hoilotteleva Jeremy Jay yhdisteli uransa alussa kirjastontäti-indiepoppia ja villaneule-rock’n’rollia tavalla, joka saa jokaisen Jonathan Richman -fanin sydämen väräjämään. Edellisellä albumillaan Dream Diarylla (2011) Ranskassa majaileva amerikkalaisartisti alkoi kuorrutella yksinkertaisia popsävellyksiään Pulp-henkisillä halpissyntikoilla. Abandoned Apartmentsilla Jay vie synteettisen äänimaisemoinnin vielä askelen pitemmälle; levyn nokturnaalinen tunnelma tuo ilmavuudessaan ja askeettisuudessaan mieleen Chromaticsin viimevuotisen Kill for Loven. Vuoden parhaimmistoon kuuluvalla Covered in Ivy -kappaleella kaikki on kohdallaan, mutta jo ennen levyn puoliväliä Jay alkaa menettää otteen kuulijasta. Liian moni kappaleista jää haparoivaksi yritelmäksi, ja sävellysten melankolinen flegmaattisuus alkaa ennen pitkää kääntyä itseään vastaan. Parhaimmillaan Abandoned Apartments toimii kuitenkin niin hyvin, että mielellään Jaylta kuulisi vielä toisenkin tällä reseptillä tehdyn levyn. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Los Campesinos! – No Blues

Wichita

29 Los Campesinosin uusimman albumin energiapotentiaali muistuttaa ns. sombreromallia. Sen musiikillinen pohja kattaa valtavan määrän alaa ja tyylikeinoja, sen keskiöstä nousee lopulta vain yksi kapea huippu, ja koko rakennelma kantaa nollavarausta (sisällä oleva tyhjä tila mukaan lukien). No Bluesin onttouden topologian päihittää ainoastaan Tom Campesinos! ja tämän lyriikkakynä, joka musteen sijaan on luultavasti täytetty Wite Outilla (muistatteko, se valkoinen tahma joka soveltui virheiden korostamiseen konekirjoitusliuskoissa niiden peittämisen sijaan sekä imppaamiseen?) Bikini Killin ja Sleater-Kinneyn levyistä muistettavaa John Goodmansonia käy sääliksi. Hän on joutunut hikoilemaan No Bluesin parissa kohtuuttoman paljon käyttääkseen jokaisen mahdollisen harhautuskeinon levyn keskinkertaisuuden peittämiseksi. On Walesin nummilla marssivan rojalistiarmeijan tunnelmaa, Pulttibois-henkisesti maanisen hysteeristä laulua kuvaamassa päähenkilön epästabiilia mielentilaa, ”massiivisten” shoegaze-kappaleiden breakdowneja akustisiksi, jopa cheerleader-kuoro todistamassa, että Britanniassa rugbyn ja prostituution voi yhdistää kunnialliseksi ammatiksi. Kaiken tämän takia itseriittoinen eksklamaatio ikuisesti päämäärätöntä indietä-indien-vuoksi-indietä tekevän Los Campesinosin nimen perässä tuntuu niin osuvalta. Kehnoinkin musiikki paranee vanhan teorian mukaan volyymiä lisäämällä ja No Bluesin kannessa pitäisi näin ollen lukea: ”To be played at maximum volume!” (Joni Kling!)

Video ei ole enää saatavilla

Moonface – Julia With Blue Jeans On

Jagjaguwar

78 Sehän tiedetään, että Moonfacella alias Spencer Krugilla (Wolf Parade, Sunset Rubdown ja noin sata muuta) on yksi 2000-luvun indierockin vaikuttavimmista lauluäänistä. Kolmannella sooloalbumillaan Julia With Blue Jeans Onilla kanadalainen antaakin baritonilleen kunnolla tilaa; levyllä ei kuulla muita instrumentteja kuin Krugin itsensä soittamaa pianoa. Kymmenen rakkauslaulua tällä reseptillä voi käydä väärässä mielentilassa kunnon päälle, mutta taitavasti säännösteltynä levystä saa paljon irti. Krug ei ole pianistina mikään virtuoosi, mutta varsin ilmaisuvoimainen. Jopa levyn pisimpien kappaleiden (kuten yli 8-minuuttisen Dreamy Summerin, jolla Krug tuntuu hyvällä tavalla kadottavan kappaleen punaisen langan) kesto on perusteltavissa. Yksittäisistä kappaleista nousee muiden yläpuolelle mahtipontinen Everyone Is Noah, Everyone Is the Ark, joka muistuttaa väkevästi ja koskettavasti, ettei se ihmisenä eksistoiminen ole mitenkään erityisen helppoa hommaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Gary Numan – Splinter

Machine Music

65 Kraftwerkin ja Bowien jalanjäljissä new wave -hittejä tehneen simulanttikeikarin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt jämähtää 1980-luvun myötä kepeästi diskoilevaksi uusromantikoksi, mistä hienot albumit Dance ja I, Assassin antoivatkin jotain viitteitä. Numan kuitenkin hoksasi verrattain varhain, että gootti- ja industrial-piireissä on gothoisampaa. Jälkiviisaasti päätös näyttää fiksulta ratkaisulta. Spartalaisen ankara äänenkuva sopii popveteraanille, joka on aina pyrkinyt maksimoimaan koukkunsa niiden mahdollisimman riisutulla esittämisellä. Numanin sävellykset eivät ehkä ole yhtä komeita kuin hänen polveileva lauluäänensä, joka kuitenkin tuli 1970-80-lukujen aikana hieman maneerimaisesti loppuunkäytetyksi. Kun pääsee yli siitä, että Splinterin raskaat, jossain Nine Inch Nailsin ja Marilyn Mansonin jäljissä ryskyvät industrialrock-taustat ovat auttamattoman vanhentuneita (vaiko jo lähes tuoreelta kuulostavia?) huomaa tajuavansa, että niihin yhdistettynä Numanin metallinen ääni saa aivan uutta dramatiikkaa alleen. Yllättävimmän tunnelatauksen asperger-artistilta tarjoaa kappale Lost. Kyllähän maailmassa riittää hieman pihalla olevaa kuusikymppistä mustahuulipönöttäjää, mutta luojan kiitos Numan tuntuu olevan paljon skarpimpi kuin monet aikalaisensa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Polica – Shulamith

Memphis Industries

53 Polica vaikutti ensimmäisten singlejensä perusteella harvinaisen omaperäiseltä elektronisen indiepopin tulokkaalta. Esikoislevy Give You the Ghost (2012) kuitenkin vihjasi, ettei minnesotalaisyhtyeellä taida olla ideoita tuhlattavaksi asti, ja kakkosalbumi Shulamith vain vahvistaa käsitystä. Polican kolhoa syntikkapoppia, rytmikästä R&B:tä ja Serge Gainsbourgin eurooppalaista svengiä yhdistelevä musiikki on yhä kiinnostavaa lähtökohdiltaan, mutta se on myös auttamattoman yksipuolista, jotta sitä jaksaisi sietää paria kappaletta suurempina kerta-annoksina. Channy Leaneagh tarkoituksettomasti kieppuvat laulumelodiat ja bändin rytmiryhmän ryskyvä ja polveileva soitto käyvät pidemmän päälle ärsyttämään, kun venyvistä ja vanuvista sävellyksistä ei saa kiinni. Siinä ei paljon Justin Vernonin taustalaulut auta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Robet Mapplethorpen nuorempi veli Edward kuvasi Patti Smithin vuonna 2007.

Ihan tavalliseen perheeseen Chicagossa 30. joulukuuta 1946 syntynyt Patti Smith on vaikea tapaus. Arthur Rimbaud’n ja Jean Genet’n innoittamana omaa itseään metsästänyt, parikymppisenä New Yorkiin lähtenyt Smith aloitti runoilijana ja kuvataiteilijana. Hän luki Rimbaud’n Illuminaatioita ja selaili Diego Riveran taidekirjoja, ihaili Jim Morrisonin sekä Bob Dylanin kaltaisia artisteja ja purki luovuuttaan paperille niin kynällä, siveltimellä kuin luotettavalla Remingtonillaankin (jonka hajotessa käsiin hän siirtyy Hermes 200:aan).

Rockmuusikko hänestä tuli kohtuullisen myöhään. Kun Horses vuoden 1975 joulukuulla ilmestyi, oli Smith jo julkaissut runojaan parin kokoelman verran ja pitänyt yhteisnäyttelyn parhaan ystävänsä, Robert Mapplethorpen kanssa. Horsesin avauskappale Gloria oli kirjoja lukeneelta boheemilta älyköltä hurja veto: autotallirockin vakiopala, jota ”soitti jokainen maailman kellaribändi, joka onnistui Saamaan halvoista kitaroistaan irti edes kolme sointua” (kuten Nick Johnstone kuvailee vuoden 2006 Patti Smith -elämäkerrassaan). Siitä käynnistyi eräs rockin historian suurimmista taiteilijaurista.

Mapplethorpen kanssa Smith eli pitkään liki symbioosissa. Nuoret asuivat saman katon alla, kerjäsivät ruokaa samoista ravintoloista, punoivat koruja samoista silkkinauhoista ja kuuntelivat samoja LP-levyjä. Kun Robert sai 1970-luvun vaihteessa käteensä Polaroid-kameran, käänsi hän sen ensin itseensä, sitten Pattiin. Kuvien kautta voimme seurata paitsi Robertin vaiheita taitelijana, myös hänen ja Pattin välistä suhdettaan.

I Ystävyydestä

”Nauroimme usein itsellemme. Vitsailimme, että minä olin tuhma tyttö, joka yritti olla kiltti; Robert taas kiltti poika, joka yritti olla tuhma. Vuosien kuluessa nämä roolit vaihtuivat yhä uudelleen, kunnes lopulta opimme hyväksymään luonteidemme kaksijakoisuuden. Meissä oli kaksi vastakkaista voimaa: valo ja pimeys.”

Näin kirjoittaa Patti Smith kuvaillessaan ystävyyttään Robert Mapplethorpeen kirjassaan Ihan kakaroita. Patti, joka saapui New York Cityyn kesällä 1967 vailla rahaa, päämääränään päästä jonkun taiteilijan muusaksi ja löytää omat ympyränsä, tutustui Robertiin etsiessään asuntoa. Andy Warholia ihailleesta, kollaaseja ja koruja askarrelleesta Robertista tuli Pattin elinikäinen ystävä ja ensimmäinen tosirakkaus.

Ylläolevassa kuvassa eletään jo vuotta 1975. Robert otti kuvat Horses-albumin kansiin, ja oli silminnähden hermostunut. Oikea valo oli karkaamassa, ja kaksikon piti juosta loppumatka Robertin tulevan elämänkumppanin, Sam Wagstaffin asuntoon. Patti kuvailee onnistunutta kuvaussessiota seuraavasti: ”Minulla oli käsitys tyylistäni. Hänellä oli käsitys valostaan. Siinä kaikki.”

Kelataan vielä kuutisen vuotta taaksepäin. Maailma, jossa Patti ja Robert elivät, oli New York, ja New York oli vapaa. Rakkauden kesä tuntui jatkuvan loputtomiin, ja vaikka raha oli tiukassa, löytyi jostain aina ystävällinen sielu, joka lahjoitti palan eilistä leipää tai maitotölkin. Central Parkissa saattoi satojen muiden kotiaan ja itseään etsivien tapaan viettää yönsä rauhassa – ainakin, jos oli kalpea, nistiltä ja lesbolta näyttänyt luiseva Patti Smith.

Tärkeintä oli olla vapaa.

Tämän maailman merkitystä kummankaan taiteeseen ei voi aliarvioida – olkoonkin, että ”rakkauden kesää 1969” on nostalgisoitu kirjallisuudessa ja muissa taiteissa niin paljon, että siitä on jo oikeastaan aika vaikea edes puhua. Patti kuvailee muistelmissaan sitä ihmeellisen elinvoimaista taiteilijoiden piiriä, johon hän lopulta pääsi osalliseksi, ja osoittaa samalla vielä tarkemmin sen, mistä hän on kirjoittajana vaikutteensa saanut. Hän hengasi aikansa beat-runoilijoiden kanssa ja luki ranskalaista proosaa.

Rimbaud kuuluu konkreettisesti jo Horses-debyytillä. Land, raiskatuksi tulevasta Johnnysta ja tämän henkisestä pakomatkasta kertova sävellys sisältää säkeet, joissa kertoja rinnastaa itsensä tuohon traagiseen kirjailijaan, joka luopui kirjoittamisesta ennen 20. syntymäpäiväänsä ja menehtyi Marseilles’ssa 37-vuotiaana.

”Life is full of pain, I’m cruisin’ through my brain
And I fill my nose with snow and go rimbaud”

Tästä asti oli selvää, ettei Patti ole suoraan verrannollinen yhteenkään hänen aikalaiseensa.

II Ruumiista

”Joku kysyi minulta Max’sissa, olinko androgyyni. Kysyin, mikä se oli. ‘No, sellainen kuin vaikka Mick Jagger.’ Jotakin hienoa siis, ajattelin. Luulin sanan tarkoittavan, että joku oli toisaalta kaunis, toisaalta ruma. Tarkoittipa sana mitä hyvänsä, olin ihmeellisesti vain vaihtamalla hiustyyliä muuttunut androgyyniksi yhdessä yössä.”

Patti Smithin imagosta on puhuttu paljon enemmän kuin mitä hän itse varmaankaan välittäisi. Pattille taiteen keskiössä on ollut toisaalta oma henkinen kasvu, toisaalta suhde Jumalaan (joka hänelle on uransa aikana tarkoittanut montaa asiaa). Siispä, kun hänet hiustenleikkuun jälkeen leimattiin androgyyniksi, otti hän uuden roolin vastaan olankohautuksella. Samaan tapaan häntä oli aiemmin pidetty vuoroin lesbona ja narkkarina – joista jälkimmäistä olisi vaikeuttanut hänen suunnaton neulapelkonsa.

Ylläolevan kuvan asetelma on Robertin kuvia katsoneelle tuttu. Vuonna 1981 hän kuvasi Ajitto-nimisen mustan miehen samassa asennossa neljästä eri kuvakulmasta. Siinä, kuten tässäkin, on kyse jonkin peittämisestä – ja samalla siitä, kuinka tämä peittäminen paradoksaalisesti tekee kätketystä kuvan keskeisen motiivin.

Sikiöasento implikoi täydellistä turvaa, äidin kohtua. Kuitenkin Ajitto on nostettu jalustalle ja kuvattu niin, että hänen kookas musta peniksensä pilkottaa sivuprofiilista määräävänä.

Patti taasen istuu tyhjältä vaikuttavassa asunnossa patterista kiinni pidellen. Hän on alasti, haavoittuvana, itsensä kätkien mutta silti näytteillä. Kuva on häkellyttävän intiimi, turvan ja turvattomuuden rajalla seisova manifesti sille, mitä sen kohde edustaa. Loikkaa tuntemattomaan. Hän pitelee kiinni patterista vielä hetken, ja päästää sitten irti. Gloria on jo ovella.

Patti Smithin sanataide on lukenutta, älyllistä ja kauniisti sointuvaa, mutta soonisessa muodossaan myös vastaanpanemattoman lihallista. Äänenkäyttöään runonlausujana 1970-luvun alusta harjoitelleen Pattin ääni on instrumentti, joka viimeistään tuo rockin kuulijansa iholle – tai pikemminkin tunkee sen väkipakolla sisään.

Patti on varhaisissa haastatteluissa puhunut provosoivaan sävyyn masturboinnista olennaisena osana laulunkirjoittamista. Hän saattoi tuntikausia toistaa kaavaa, jossa hän saattaa itsensä kliimaksin partaalle, mutta laukeamisen sijasta tarttuikin kirjoituskoneeseen. Hän on myös sanonut haluavansa tehdä pornosta kaunista naisten halventamisen sijaan.

Van Morrisonilta lainattu, tyystin omanlaiseksi väännetty Gloria on puhdasta seksiä. Fyysisen kohtaamisen väistämättömyyttä korostetaan kolmeen sointuun pohjaavalla soitolla, joka kerää kierroksia koko kappaleen ajan samalla kun Pattin ääni kasvaa kiihkon myötä alati voimakkaammaksi. Ensimmäiset sisään-ulos-liikkeet tartuttavat viimeistään fyysisen tarpeen myös kuulijaan, joka ei millään malttaisi odottaa.

Patti rauhoittaa tempoa hetkeksi. Hitaammin, hiljempaa, meillä on koko yö aikaa.

Eikä ole! DING DONG DING DONG DING DONG DING DONG!

Ja miehistä koostettu yhtye (Lenny Kaye, Ivan Kral, Jay Dee Daugherty ja Richard Sohl) huutaa taustalla Glorian nimeä, kun kertoja tunkeutuu rakastettuunsa lopullisesti ja viimeistelee molemmat kertomalla, että Jeesus kuoli kyllä jonkun syntien tähden, mutta ei hänen.

Ja haista sinä Elvis vittu. Rock on syntynyt uudelleen!

III Sielusta

”Kun noituus ja uskonto sotivat, voittaako noituus lopulta? Kenties pappi ja noita olivat muinoin sama ihminen, mutta kun pappi oppi nöyrtymään Jumalan kasvojen edessä, hän lakkasi noitumasta ja alkoi rukoilla.”

Kun Robert oli omaksunut Polaroid-kameran käytön, siirtyi hän kuva-aiheissaan nopeasti skaalan synkempään päähän. Hän oli loputtoman kiinnostunut S&M-kuvastosta, mikä ajoittui ainakin osittain yhteen hänen oman seksuaalisen identiteettinsä hahmottamisen kanssa. Hän kuvasi itseään ja tuttaviaan täyteen S&M-regaliaan pukeutuneina työntämässä milloin ruoskaa anukseensa, milloin nauloja terskaansa.

Smith ei täysin ymmärtänyt sadomasokismin tenhoa, mutta ymmärsi kyllä, että Robert oli vihdoin, vuosien raja-aidalla tasapainoilun jälkeen, löytämässä oikean puolensa. Sinne hän loikkasi koko voimalla, tähtäimessään täydellinen valon hallinta. Täydellistä mustaa hän kuvissaan metsästi, ja sen hän myös taltioi – oli kyse sitten eroottisesta kukka-asetelmasta, mustan miehen muotokuvasta tai triptyykistä, jossa nahkaan pukeutunut mieshahmo virtsaa polvillaan olevan toisen miehen suuhun.

Ihan kakaroita -muistelmassa on kohtauksia, joissa Robert LSD:n siivittämänä vajoaa syvälle omaan itseensä, ja jää Pattin tehtäväksi tyynnytellä tätä, auttaa tämä sieltä takaisin. Vastavuoroisesti Robert oli Pattin tukena silloin, kun tämä kamppaili ihmisten tai luomistuskiensa kanssa. Tai kun hän tuli vahingossa ottaneeksi happoa ensi kertaa.

Robertille pimeän ja perverssin tutkiskelusta tuli hänen taiteensa näkyvä selkäranka – jotakin, josta hänet tultaisiin ikuisesti muistamaan. Ja muistetuksi hän halusi, enemmän kuin mitään muuta. Hän ei juuri jaksanut keskittyä lukemiseen, mutta hyödynsi kaikkea näkemäänsä ja kuulemaansa ryöstämällä ne alkuperäisestä kontekstistaan ja muuttamalla täten niiden merkitystä. Varhaisissa kollaasitöissä tämä näkyi konkreettisemmin, valokuvissa taas siinä, millaisia uusia merkityksiä esimerkiksi katolisille tai amerikkalaista ydinperheen idylliä pönkittäville symboleille annettiin.

Patti tutki teksteissään oikeastaan samoja asioita, vain vähemmän graafisesti. Hän puhui varhaisilla levyillään seksistä, taiteilijuudesta, Jumalasta ja kuolemasta. Seksuaalisen vapautumisen vuosikymmen oli muokannut hänestäkin valppaan ja ajattelevan, ennakkoluulottoman ja estottoman taiteilijan. Runoilijan, joka osoitti kunniaa edeltäjilleen, mutta oli samalla täysin vakuuttunut siitä, ettei kaikkea vielä oltu sanottu. I don’t fuck much with the past, but I fuck plenty with the future.

IV Rakkaudesta

”Miehestä, josta oli tuleva aviopuolisoni, tahdon sanoa vain, että hän oli kuningas miesten joukossa ja muut miehet tunnustivat hänet.”

Naismuusikoista kirjoitettujen tekstien yksi oire on se, kuinka niiden päähenkilöä määritellään usein miesten kautta. On toki totta, että jopa Patti Smith lähti New Yorkiin suurena haaveenaan jonkun (mies-)taiteilijan muusaksi päätyminen. Smithin kohdalla puhutaan Allen Lanierista, Bruce Springsteenistä, Robert Mapplethorpesta ja Fred Smithistä. Ensimmäinen antoi hänelle uskoa muusikon uraan, toinen hänen suurimman hittinsä (Because the Night vuonna 1978), kolmas tukea taiteilijana sekä sielunkumppanina ja neljäs suuren rakkauden.

Viidentenä suurena rakkautena on joskus pidetty Jim Morrisonia. Creem-lehteen hän kirjoitti An American Prayer -albumista runomuotoisen arvion, otsikolla ”American prayer (scream of the butterfly)”. Puoli vuotta arvion jälkeen Morrison kuoli kylpyammeeseen Pariisissa.

Puheita Smithistä aikansa suurena feministisenä ikonina on aika-ajoin kyseenalaistettu sillä, että hän vetäytyi 1980-luvun alussa musiikkimaailmasta käytännössä kokonaan mentyään avioon – ja pysyi onnellisena kotiäitinä aviomiehensä kuolemaan 1994 asti. Oliko avioliitto sielunsa myymistä instituutiolle, jota vastaan niin monet 1960- ja 1970-luvuilla harasivat? Menettikö rock-maailma omaehtoisen ja itsenäisesti toimivan taiteilijan perinteiselle perheonnelle? Kysymykset ovat turhia, sillä Patti oli, ja on, oman tiensä kulkija.

Se tie kulki pitkään yhtä matkaa Mapplethorpen kanssa. Kaksikko jakoi pitkään asunnon ja sängyn, rakasti toisiaan estotta ja osoitti tämän pysyttelemällä toistensa rinnalla silloinkin, kun Robert oli jo oppinut nauttivansa seksuaalisesti enemmän miesten seurasta ja Patti löytänyt elämänkumppaninsa MC5-kitaristi Fred Smithistä. Tällainen rakkaus saattoi perustua vain täydelliseen luottamukseen – sellaiseen, joka ei horjunut toisen uskottomuudesta, koska hädän keskellä toisen tiesi olevan tukena.

Avioliitto oli Pattille paitsi tapa juhlistaa hänen ja Fredin välistä pyhää suhdetta, myös tapa vetäytyä New Yorkin sotkuisista kuvioista ja omistaa elämänsä toiselle taideprojektille: omalle perheelle. Kun katsoo, mitä kaikkea Patti sai ennen ja jälkeen ”taukonsa” aikaan, on viidentoista vuoden mittainen ajanjakso Michiganissa aivan olennainen osa selitystä sille, miksi Patti yhä esiintyy.

Patti Smith Groupin viimeiseksi jäänyt albumi, Wave (1979), sai osakseen paljon parjausta. On totta, ettei se aina tuntunut yhtä inspiroituneelta kuin sitä edeltäneet kolme rock-musiikin klassikkoa. Sen teksteissä näkyy hellyttävällä tavalla se, kuinka Patti tuntui henkisesti jo olevan toisaalla. Ei tarvitse katsoa avauskappaletta, tulevalle aviomiehelle omistettua Frederickiä pidemmälle:

“Hi hi hey hey
Maybe I will come back some day now
But tonight on the wings of a dove
Up above to the land of love”

Fredistä Patti ei ole juuri puhunut. Olisiko hän puhunut Robertistakaan, ellei maailma olisi ollut hänestä niin loputtoman kiinnostunut, ja ellei hän olisi ollut tyytymätön Patricia Morrisroen vuonna 1995 julkaistuun Mapplethorpe-elämäkertaan?

V Kuolemasta

”Miksen kykene herättämään kuolleita kirjoittamalla? Tämä ajatus raastaa minua kaikkein syvimmin.”

Ylläoleva kuva on Pattin ja Robertin viimeisestä kuvaussessiosta People Have the Power -singlen kantta varten kesällä 1987. Fred, jonka takkia Patti pitää kuvassa yllään, sanoi: ”En tiedä miten hän sen tekee, mutta kaikissa Robertin valokuvissa näytät täsmälleen häneltä”.

Pattista ei tullut aikansa Rimbaud’ta – ainakaan, jos kriteereinä ovat huumesekoilut ja nuorena lähteminen. Kun hän vain muutamia vuosia debyyttilevynsä jälkeen vetäytyi Fred Smithin kanssa Detroitiin, hyvästeli hän samalla maailman, joka olisi voinut niellä hänet sisäänsä. Tämä saattaa olla avain siihen, miksi hän on yhä, 66 vuoden iässä, muutakin kuin klassikoitaan veivaava reliikki.

Häntä ei lopulta kiinnostanut rock elämäntapana. Patti Smith Groupissa taide tuli ensin, ja siihen ei tarvittu päihteitä tai vilkasta kiertue-elämää.

Patti jäi, mutta monta hänen läheistään jäi matkan varrelle. Tavallaan kuolema tuntuu seuranneen Pattia koko hänen aikuiselämänsä ajan, lähtien siitä, kun hän Pariisissa käydessään törmäsi lehtiotsikkoon ”Brian Jones mort”. Vain hieman myöhemmin lähti Jimi Hendrix, joka oli ehtinyt klubin porttikongissa kertoa Pattille tulevaisuuden visioistaan. Niihin liittyi universaali, kaikille yhteinen kieli, joka kumpuaisi henkisestä yhteydestä. Tällä ajatuksella Patti leikitteli myöhemmin, ja puhui usein haastatteluissa Babelin tornista.

Robert kuoli AIDSin aiheuttamiin komplikaatioihin 9. maaliskuuta 1989. Paria vuotta aiemmin sama tauti vei hänen rakastettunsa, Samin. Andy Warhol menehtyi samana vuonna. Ihan kakaroita -kirjassaan Patti kertaa Robertin viimeiset hetket tavalla, johon kukaan muu tuskin kykenee. Heidän viimeiseksi yhteiseksi kuvakseen jäi otos, jossa Patti pitelee sylissään Jesse-tytärtään.

Viisi vuotta myöhemmin Patti menetti miehensä Fredin sydänkohtaukselle. Joitain kuukausia myöhemmin lähtivät hänen veljensä Todd ja Patti Smith Groupin kosketinsoittaja Richard Sohl.

Kuten niin usein, kuolemasta syntyi uutta elämää. Patti päätti ystäviensä Michael Stipen (R.E.M.) ja Allen Ginsbergin rohkaisemana palata musiikin pariin. Hän kiersi suurimman idolinsa, Bob Dylanin kanssa, ja äänitti Gone Again -nimisen albumin. Se oli omistettu niinikään Kurt Cobainille, joka riisti henkensä 5. huhtikuuta 1994, tasan seitsemän kuukautta ennen Fredin sydänkohtausta.

Kuolema kiertää Gone Againia, mutta sen sydämessä sykkii toivo. Kun Robert eli viimeisiä hetkiään, rukoili Patti tälle lähinnä turvallista matkaa seuraavaan kohteeseensa. Hän tiesi, että he tapaisivat vielä. Heidän tarinansa ei ole päättynyt, vaikka AIDS luhistutti toisen maallisen ruumiin. About A Boy -kappaleessaan Patti povaa sielunrauhaa myös Cobainille.

”From a chaos raging sweet
From the deep and dismal street
Toward another kind of peace
Toward the great emptiness”

Gone Againin jälkeen Patti on jatkanut uuden musiikin parissa. Vaikka tahti on Patti Smith Groupin vuosista hidastunut, ajavat häntä pohjimmiltaan samat motiivit kuin ennenkin. Hän on aina matkalla jonnekin, historian painolasti kevyenä harteillaan. Viimevuotisella Bangalla hän matkustaa uutta mannerta kohti, kantaen perässään, albumin viimeisenä kappaleena, kaunista kunnianosoitusta Neil Youngille. Kuka muu voisi versioida After The Gold Rushin ja saada sen näin täysin olemaan kaikkea muuta kuin cover: täydellinen etappi matkalle, joka toivottavasti jatkuu vielä pitkään.

Patti Smith and Her Band esiintyy Helsingin Musiikkitalossa 7.7. ja 9.7. sekä Tampere-talossa 8.7.

Video ei ole enää saatavilla

Onko se Kilpinen? Onko se Samu Sirkka? Ei, se on Leondard Cohen!

Nuorgamin tämän vuoden joulukalenterissa yksi kirjoittaja päivässä esittelee kolme ylistyksen arvoista tämän vuoden albumia sekä halutessaan yhden tänä vuonna ilmestyneen kokoelman, reissuen tai ep:n. Tänään vuorossa Juha Merimaa.

Leonard Cohen: Old Ideas

Kunhan pääsee yli alehallin halpiskokoelmalle sopivalta levykannelta, paljastuu Leonard Cohenin kahdestoista studiolevy yhdeksi komean uran parhaista. Helsingin olympiastadionin kanssa samaa vuosikertaa edustavan miehen ideat voivat olla vanhoja, mutta niistä syntyvät kappaleet iättömiä. Darkness, Amen ja levyn avaava Going Home olisivat helmiä kenen tahansa tulkitsemina, mutta Cohenin rauhallinen puhelaulu ja taustaymusiikoiden hillitty svengi sopivat niihin kuin hattu vanhan herran päähän. Ja levyn päättävässä, parisuhteen ongelmista kertovassa Different Sidesissa on paras tänä vuonna kuulemani kertosäe:

”Both of us say there are laws to obey
But frankly, I don’t like your tone
You want to change the way I make love
I wanna leave it alone”

Video ei ole enää saatavilla

Bob Dylan: Tempest

Dylan voi olla Cohenia seitsemän vuotta nuorempi, mutta Tempestiä kuuntelemalla tätä tuskin uskoo. Jos Old Ideas on levynä ajaton, on Tempest vanha jo syntyessään. Se kuulostaa levyltä, jollaisia 1930-luvun bluesukot olisivat vääntäneet, jos heillä olisi vain ollut käytössään Dylanin levytysbudjetti. Ikä kuuluu myös Dylanin äänessä, mutta toisin kuin Cohen hän ei edes yritä kääntää sitä edukseen vaan kurlaa raspillaan suoraan kuulijaan korvaan: ota tai jätä. Tarjous ei ehkä kuulosta helpolta, mutta ottaminen kannattaa; julma Pay In Blood, eeppinen kolmiodraama Tin Angel ja Muddy Waters -päivitys Eraly Roman Kings ovat väkeviä todistuksia siitä, miksi vanhassa vara voi olla parempi.

Video ei ole enää saatavilla

Patti Smith: Banga

Paitsi että Patti Smith on tämänkertaisesta kolmikosta ainoa, joka vielä voisi olla Suomessa työelämässä (joskin jo kerryttämässä työssä viihtyjien superkertymää), hän myös kuulostaa nuorimmalta. Toisin kuin asemansa hyväksyneissä Dylanissa ja Cohenissa, Pattissa on mukana yhä aito annos hullutta tehdä mitä mieleen juolahtaa. Bangan tähtihetkiä ovat pitkä, improvisointiin perustuva tajunnanvirtateos Constantines Dream sekä toisaalta perinteistä poplaulua muistuttava This Is the Girl, rehelliseltä kuulostava tribuutti Amy Winehouselle. Levyn päättävä After The Goldrush osoittaa myös, ettei Patti ole menettänyt taitoaan tehdä hyviä covereita, vaikka viiden vuoden takainen masentava Twelve antoi jo syytä pelätä moista.

Video ei ole enää saatavilla

Bruce Springsteen ja Southside Johnny.

Tony Soprano ei ole New Jersyn ainoa harmaa eminenssi. Yhtyeensä pomoksi ristimä Bruce Springsteen on ehtinyt toimia myös melkoisena kummisetänä lahjoitellen tekemiään kappaleita suojateille ja veteraaneille.

Vaikuttavimillaan Springsteenin kummisetäily oli 1970- ja 1980-lukujen taitteessa, kun kappaleita syntyi, mutta oma julkaisutahti pysyi harvana. Nuorgam esittelee viisi Bruce-sedän lahjoitusta sekä yhden, jota ei sitten annettu.

#1 Southside Johnny & The Asbury Jukes: Hearts of Stone

Asbury Jukesin ja E-Street Bandin historiat kietoutuivat toisiinsa jo muotoutumisvaiheessa. Steve Van Zandt oli Jukesin alkuaikoina yhtyeen toinen nokkamies ja moni muukin Springsteenin luottomiehistä soitti yhtyeessä vaiheessa tai toisessa.

1970-luvun loppupuolella tiet veivät yhtyeitä eri suuntiin. Springsteen oli julistettu rock’n’rollin tulevaisuudeksi, kun taas Southside Johnny lähinnä taisteli levytyssopimuksestaan. Joviaalina miehenä Springsteen kuitenkin kuittasi velkojaan lahjoittamalla miehelle koko tukun kappaleita, niistä komeimpana kenties Jukesin kolmannen levyn nimiraidan.

Hienoa levyä on muuten kutsuttu parhaaksi Springsteen-levyksi, jonka mies koskaan tehnyt. Tämä on hieman liioittelua: Springsteen kirjoitti levylle kaksi laulua ja auttoi kolmannessa, kun taas loput kolme kirjoitti Brucen Jukesista riistämä Van Zandt.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Gary US Bonds: Out of Work

Pomon kädenjälki näkyy sen sijaan erittäin vahvana veteraanirokkari Gary US Bondsin kahdella 1980-luvun alussa tekemällä paluulevyllä, joista jälkimmäiselle, vuonna 1982 julkaistulle On The Line -albumille Springsteen lahjoitti seitsemän kappaletta. Springsteenin ja Steve van Zandtin tuottaman levyn taustalla soittaa sekä E-Street Bandin että Ashbury Jukesin jäseniä.

Hauskimmillaan levy on työttömyys-cha-chassa Out of Work.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Robert Gordon: Fire

Born in The USA:n sessioissa syntynyt Fire oli pitkään Springsteenin kuuluisimpia levyttämättä jääneitä lauluja, kunnes se lopulta julkaistiin (live-versiona) Live/1975-85-boksilla. Springsteenin kerrotaan kirjoittaneen laulun alun perin Elvikselle, mutta tämän kuoltua ensimmäisen version siitä pääsi levyttämään 1978 rokkari Robert Gordon. Kitaraa soittaa Link Wray, taustalla laulaa Elviksen taustakuorona tunnettu Jordanairs ja koskettimia kilkuttaa Pomo itse.

Samana vuonna Firen vei listoille Pointer Sisters, mutta heidän versionsa kanssa Brucella ei juuri ollut tekemistä.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Patti Smith: Because The Night

Tunnetuin Springsteenin lahjoituksista syntyi Darkness on The Edge of Townin sessioissa. Springsteen ei ollut tyytyväinen omaan versioonsa Because The Nightista, minkä vuoksi hän lahjoitti sen naapuristudiossa Easter-levyään purkittaneelle Smithille. Smith rukkasi laulun sanoitusta ja julkaisi sen levynsä ensimmäisenä singlenä. Kappale toi älykköpunkkarille uran suurimman hitin.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Ramones: Hungry Heart

Because The Nightista innostuneena Joey Ramone lähestyi Springsteenia kysyen, josko tällä olisi kappale myös hänen kipeästi hittiä kaivanneelle yhtyeelleen. Springsteen lupasi auttaa ja rustasi Hungry Heartin Ramonesia ajatellen. Ennen kappaleen lahjoittamista hän kuitenkin päätti soittaa sen tuottaja Jon Landaulle. Landau ilmoitti kappaleen olevan aivan liian hyvä lahjoitettavaksi pois ja käski Springsteenia laittamaan sen tekeillä olevalle River-levylle. Springsteen teki töitä käskettyä, pomo se on pomollakin.

Landaun korva oli tarkka. Hungry Heart nosti Springsteenin ensimmäistä kertaa USA:n listan top vitoseen. Joey Ramone jäi nuolemaan näppejään ansaitun närkästyneenä, eikä Ramones koskaan levyttänyt kappaletta. Koska Youtubessa on kuitenkin mitä tahansa, on siellä myös tuntemattoman pikkubändin liveveto, jolla he yrittävät arvata, miltä Ramonesin Hungry Heart olisi ehkä kuulostanut.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Donna Summer: Protection

Donna Summerille oli käydä kuten Ramonesille konsanaan. Sprinsgteen oli jo lähettänyt hänelle versioitavaksi demon kappaleestaan Cover Me, kun Jon Landau vaatikin saada laulun Born In The U.S.A. -albumille. Landau oli jälleen kaukaa viisas: Cover Me nousi Springsteenin laulamana top kymppiin.

Pomo ei kuitenkaan halunnut kohdella Donnaa yhtä tylysti kuin Ramoja. Niinpä hän lahjoitti Summerille samoihin aikoihin kirjoittamansa Protectionin ja kävi yhdessä pianisti Roy Brittanin kanssa auttamaan Summeria nauhoituksessa. Studiolähteiden mukaan laulusta levytettiin myös duetto-versio, mutta julkaistulla raidalla Pomoa kuulee vain kitarassa ja loppupuolen taustahuudoissa.

Video ei ole enää saatavilla

Southside Johnny & The Ashbury Jukes Tavastia-klubilla keskiviikkona 1.8. Showtime kello 21.30. Liput ennakkoon 36,50 €, ovelta 38 €.

Warp

42 Brooklyniläisduo yhdistelee elektronista soundia 1980-lukuiseen 4AD-taiderockestetiikkaan tavalla, joka tuo mieleen Zola Jesusin ja Austran – nimittäin siinä mielessä, että ”onpahan vaatimatonta tavaraa Zola Jesusiin tai Austraan verrattuna”. Eleanore Everdellin ja jonninjoutavassa The Boggs -yhtyeessä garagerockanneen Jason Friedmanin toinen albumi on pykälän heikompi esitys kuin kohteliaan kiinnostuneen vastaanoton saanut vuoden 2010 eponyymi esikoislevy. Kaksikko on ilmeisesti päätynyt siihen, että mitä me melodioista, kun ei melodiatkaan meistä. Everdellin lauluosuudet leijuvat monotonisten, tummanpuhuvien ja taatusti huumorintajuttomien taustojen päällä irrallisina, mistään kertomatta ja mihinkään tarttumatta. SF Summer ja Tunnels antavat jonkinlaista toivoa paremmasta, mutta kun tällaisesta tavarasta on muutenkin ylitarjontaa, niin – Simo Salmista lainatakseni – mitä sitte? (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Jaill – Traps

Sub Pop

46 Kolmannen albuminsa julkaiseva Jaill kuuluu Sub Popin kitarapoptarjonnan ynnä muuta -osastoon. Wisconsinilaistrion melodinen lofi-powerpop on letkeää, mutta melodisessa kulmikkuudessaan siinä määrin teennäistä, ettei yhtye saa kaivettua periaatteessa hedelmällisestä Ramones meets Beach Boys -maaperästä esiin kovinkaan meheviä herkkuja. Räväkämpää nykymenoa kaipaava tarttukoon mieluummin The Vaccinesiin, oikeasti hienoja voimapopsävellyksiä etsivä hakeutukoon puolestaan Big Starin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kuningasidea – On uusi aika

Warner

56 Sanotaan nyt ihan suoraan, että kyllähän helsinkiläinen Kuningasidea on vaihtopenkkiversio Jätkäjätkistä. 11-henkinen pumppu yhdistelee hyvinkin samaan tapaan reggaeta, hiphopia, kansanmusiikkityylejä, nostattavia kertosäkeitä ja rastatukkaista Alppipuisto-maailmanparannusta. Se vaan jää kakkoseksi vähän joka osa-alueella: livepoljento ei yllä samanlaiseen hurmioon, osuuksiaan vuorottelevat vokalistit eivät ole yhtä persoonallisia tapauksia, tyylien kirjo ei veny ihan yhtä laajaksi. Kun orkesteri vielä levyttää monikansalliselle, saatan jo kuulla kyynikkojen hymähtelevän kantakaupungin kaikilla laidoilla. Tosiasiassa Kuningasidean musiikki on paikoin melko nautittavaa, jos sitä onnistuu kuuntelemaan puhtaalta pöydältä. Varsinkin levyn alkupuoli toimii: Valkoinen lippu on energinen avaus, Huomisen haavat -biisin lohtuhalireggae pysyy viivan oikealla puolella, Suurmiehet on rempseä nostatus, jopa isoksi mainosradiohitiksi noussut Enemmän duoo ku sooloo kestää hoilotuskertsinsä varassa ainakin muutaman viikon. Sitten mitta alkaa kuitenkin täyttyä. Esanssinimelä Prinsessa löysi kohdeyleisönsä Kumpulan kyläjuhlilla, kun prinsessamekkoiset kolmevuotiaat tytöt jorasivat innolla nimikkobiisiään. Kotioloissa se vaivaannuttaa kohtuuttomasti. Tästä hudista levy ei enää toivu, vaan yleinen hyvähenkisyys, rohkaisevuus ja alleviivattu myötäeläminen alkavat nakertaa aivokuorta biisi biisiltä pahemmin. Vasta ylevän Tiikerililja-päätösraidan pseudofilosofinen fiilistely maistuu taas luontevalta. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Patti Smith – Banga

Columbia

73 Patti Smith on joka suhteessa rockin historian hienoimpia ihmisiä, mutta viimeisen vuosikymmenen ajan hänen mielenkiintonsa tuntuu olleen muualla kuin rockissa. Loistava nuoruudenmuisteluteos Just Kids saa toivomaan, että asiat pysyisivätkin tällä tolalla. Tietysti myös uusi albumi originaalia Smith-musiikkia kahdeksan vuoden tauon jälkeen kiinnostaa. Se ei vain tule samalla tavalla puun takaa tai tarjoa mitään kovin yllättävää. Tasaisen laadukkaita kappaleita kylläkin. Eikä siinäkään tietysti mitään vikaa ole. Mutta jos Gone Againista (1996) alkaneen Smithin myöhäiskauden ensimmäiset levytykset löivät tantereeseen viisaalla, mutta silti intohimoisella rockmusiikilla, ei Banga kuulosta enää yhtä pakottavan sanomisen tarpeen synnyttämältä. Lisäksi Smithin nyttemmin aika hartaalta, suorastaan mantramaiselta kuulostavasta musiikista on leikkaantunut ääripäitä, varsinkin vielä 1990-luvun lopun levyillä loistavasti toiminutta kiihkeämpää rokkausta. Väkevä Fuji-san on sentään puoliaskel tähän suuntaan ja luultavasti albumin parasta antia. Enimmäkseen tarjolla on vakavaa aikuisen ihmisen musiikkia vailla turhien genrerajojen painolastia, paljon viittauksia ajattelijoihin ja taiteilijoihin Senecasta Amy Winehouseen, maestron itsensä täysipainoista presenssiä, superpätevien muusikoiden huolella hiomia sovituksia ja ihan lopuksi luonnosmainen luenta Neil Youngin After the Gold Rushista. Smith on yhä selvemmin metataiteilija, joka tekee taidetta taiteesta – tai ehkä maailman lahjakkain taidefani. Bangassa ei ole mitään vikaa, mutta neron tuotantoon tutustumista siitä ei kannata aloittaa. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Totally Enormous Extinct Dinosaurs – Trouble

Polydor

72 ”Älyttömän suuret sukupuuttoon kuolleet dinosaurukset” on tietenkin aivan mahtava yhtyeen nimi. Niin mahtava, että se saisi Mauri Sariolankin punastumaan – ikään kuin ”älyttömän suuri” ja ”sukupuuttoon kuollut” eivät olisi määreitä, jotka sisältyisivät dinosauruksen käsitteeseen ilman erillistä mainintaa. Jos niin ikään huumorintajuisesti kastetun Orlando Higginbothamin projektilta odottaa sen nimen kaltaista hulvattomuutta, pettyy ankarasti. Muun muassa Katy Perryä ja Lady Gagaa remiksanneen brittituottajan top 40 -esikoisalbumi sisältää yllättävänkin hienostunutta elektronista poppia, joka on usein kuin sekoitus Junior Boysin kuulasta tunnelmointia ja Hot Chipin nörttihousea. Higginbotham osoittaa monipuolisuttaan kurkottelemalla myös niin dancehall-rytmittelyjen (Promises), Kindnessin kutuelektron (You Need Me On My Own) kuin Justice-röpöttelynkin (American Dream Part II) suuntaan. Ylipitkän ja hiukan sekavan albumin tähtihetkiksi nousevat melodinen Trouble, häiritsevän tutun ”faith don’t fail me now” -samplen siivittämä Tapes & Money sekä Warp-legendojen ja varhais-dubstepin hienoudesta muistuttava Closer. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Notkean Rotan nimetön albumi julkaistaan 18. huhtikuuta. Mukana nyt myös Rane Raitsikka! Paluu betoniin -videon on ohjannut Pablo Films.

Video ei ole enää saatavilla

Best Coast – The Only Place

Kevään odotetuin indiealbumi? Vai vain yksi tuhannesta samankuuloisesta kitaranrämpytysturhakkeesta? The Only Place on paitsi ruodittavaksenne tarjottavan kappaleen, myös Best Coastin kakkosalbumin nimi. Se ilmestyy 15. toukokuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Edward Sharpe & the Magnetic Zeros – That’s What’s Up

Alex Ebertin 60-lukuinen indiefolkyhtye julkaisee toukokuun lopussa seuraajan kolmen vuoden takaiselle Up from Below -esikoisalbumilleen, josta muodostui kohtalaisen iso hitti. That’s What’s Up on levyn ensimmäinen single.

Video ei ole enää saatavilla

Saint Etienne – Tonight

Saint Etinenne julkaisee toukokuussa Words and Musicin, joka on yhtyeen ensimmäinen studioalbumi sitten vuoden 2005 Tales from Turnpike Housen. Albumilla tuotantoapua antavat niin bändin pitkäikäinen yhteistyökumppani Ian Catt sekä 2000-luvun popin kultasormi Richard X.

Video ei ole enää saatavilla

Patti Smith – April Fool

Rockrunoilijoiden kuningatar on tehnyt yhdennentoista albuminsa Bangan tutun taustabändinsä säestämänä. Keäskuussa julkaistavan albumin kappaleet käsittelevät niin Amy Winehousea, Johnny Deppin syntymäpäivää kuin viimevuotista Japanin tsunamia. April Fool -kappaleessa kuullaan kitarassa Televisionin Tom Verlainea.

Video ei ole enää saatavilla

Patti Smith 16.6.2007 Provinssirock, Seinäjoki.

“Frederick you’re the one /
as we journey from sun to sun /
all the dreams I waited so long for /
fly tonight so long, so long”

Frederick käynnistää Waven, Patti Smithin neljännen albumin, jolla hän jätti hyvästit musiikkibisnekselle yhdeksäksi vuodeksi. Kappale on omistettu Pattin “klarinetinsoitonopettajalle” eli Fred ”Sonic” Smithille, MC5-kitaristille, jonka kanssa laulajatar avioitui vuosi kappaleen julkaisun jälkeen.

Softrock-jumala Todd Rundgrenin tuottama (ne yllättävät syna-arpeggiot 80 sekunnin kohdalla!) rockballadi on yksi Smithin konventionaalimmista kappaleista, kuin Carole Kingillä lantrattua Bruce Springsteeniä. Ehkä siksi se on myös yksi artistin koskettavimmista ja aikaa parhaiten kestäneistä kappaleista.

Waven kappaleista myös Walking Barefoot kertoo Smithin aviomiehestä. Fred ehti saada Pattin kanssa kaksi lasta ennen kuin menehtyi sydänvaivoihin marraskuussa 1994.

Video ei ole enää saatavilla

Ensimmäisessä osto-oppaassamme listaamme 50 aidosti tarpeellista kokoelmalevyä. Nämä kokoelmat ovat ehdottomasti paras tapa tutustua artisteihin, joiden tuotanto on niin laaja, epätasainen tai hankalasti saatavissa, että kuluttajan sormi menee helposti suuhun.

Kaikki listalla olevat levyt ovat yhden tai kahden levyn laajuisia kokoelmia. Bokseja ei siis joukosta löydy.

Mitä levyjä listalle mielestäsi kuuluisi? Anna kommenttisi jutun lopussa tai lähetä ehdotuksesi perusteluineen osoitteeseen antti@nrgm.fi, niin otamme sen huomioon, kun laadimme kokoelmalevyjen osto-oppaan toisen osan!

01Aphrodite’s Child:
Singles+ (2003)
Kreikan kauneimmat karvapeikot Vangelis ja Demis Roussos loivat huimaa psykedeliaa ennen soolouriaan, Vangelis elokuvasäveltäjänä ja Roussos euroiskelmän vaikuttavimpana vibratona. 37 kappaletta.
Kuuntele: It’s Five O’Clock.

02 The Associates:
Singles (2004)
Morrisseytä (William, It Was Really Nothing) ja Robert Smithiä (Cut Here) inspiroineen Billy Mackenzien teatraalinen skottipopyhtye on 1980-luvun alun taidepopin unohdettuja helmiä. 28 kappaletta.
Kuuntele: Party Fears Two.

03 Beastie Boys:
Anthology – The Sounds of Science (1999)
Uraauurtavan hiphoptrion tuplakokoelma huomioi hittien lisäksi yhtyeen rohkeat seikkailut jazzin ja hardcoren maailmassa. 42 kappaletta.
Kuuntele: Shake Your Rump.

04 Billy Bragg: Must I Paint You a Picture? (2003)
Sympaattisen folkpunk-laulajan kokoelma on tuplalevyllinen työväen asiaa. Braggin kappaleista ovat onnistuneita versioita tehneet muun muassa Kirsty Maccoll (A New England) ja Dubstar (St. Swithin’s Day). 40 kappaletta.
Kuuntele: Greetings to the New Brunette.

05The Brian Jonestown Massacre: Tepid Peppermint Wonderland (2004)
Ondi Timonerin DiG!-dokumentin huuruisten antisankarien parhaat. Kokoelman julkaisun aikaan bändillä oli vyöllään jo yhdeksän albumia ja vuori pienjulkaisuja. 38 kappaletta.
Kuuntele: Nevertheless.

06The Chameleons:Return of the Roughnecks (1997)
Manchesterin postpunksuuruuden majesteettiseen sointiin on kylvetty Interpolin ja Editorsin siemen. Kokoelman rajoitetulla erikoisversiolla on mukana harvinainen Tony Fletcher EP. 14 kappaletta.
Kuuntele: Second Skin.

07The Chills:
Heavenly Pop Hits – The Best of Chills (1995)
1980-luvun jälkipuoliskon helmeilevintä kitarapoppia tehneen uusiseelantilaisyhtyeen parhaat. Kokoelma kattaa yhtyeen uran neljän ensimmäisen albumin ajalta. 16 kappaletta.
Kuuntele: Pink Frost.

08 Cocteau Twins:
Stars and Topsoil (2000)
Kottikärryllisen levyjä julkaisseen dreampop-pioneerin kimaltavimmat kristallisoinnut näppärässä paketissa. Vuodet 1982–1990 kattavalla levyllä on biisejä kuudelta albumilta ja kuudelta EP:ltä. 18 kappaletta.
Kuuntele: Carolyn’s Fingers.

09 The Damned:
Smash It Up – The Anthology 1976–1987 (2002)
Lontoolaisbändin parhaat niin punk-, new wave- kuin goottikausiltakin. The Damnedin voi tänä kesänä nähdä Tammerfestissä ja Helsingin Tavastia-klubilla. 35 kappaletta.
Kuuntele: Smash It Up (Part 2).

10 Dead Can Dance:
Wake (2003)
Brendan Perryn ja Lisa Gerrardin maailmanmusiikkia, ambientia ja goottisävyjä yhdistäneen taiderockyhtyeen seitsemän albumia käsittävän tuotannon helmet yksissä kansissa. 26 kappaletta.
Kuuntele: Rakim.

11 Dead Moon:
Echoes of the Past (2006)
Fred Colen työtäpelkäämättömän garagepunktrion kokoelma on Nuggetsin veroinen aarreaitta, jonka julkaiseminen on yksi Sub Popin suurimmista kulttuuriteoista levy-yhtiön historiassa. 49 kappaletta.
Kuuntele: Ricochet.

12 The Divine Comedy:
A Secret History (1999)
Brittiläisen barokkipopparin Neil Hannonin yhtyeen ensimmäiset viisi albumia napakasti tiivistettynä. Rajoitetulla versiolla on mukana ansiokas, harvinaisuuksista koottu kakkoslevy. 17 kappaletta.
Kuuntele: National Express.

13 Donovan: Troubadour –
The Definitive Collection 1964–76 (1992)
Linjakas tuplakokoelma kattaa skottilaulajan uran helmet alkuvaiheen folk-laulelmista pehmopsykedelian klassikoiden kautta 1970-luvun lempeään aikuispoppiin. 44 kappaletta.
Kuuntele: Wear Your Love Like Heaven.

14The Durutti Column:
The Best of the Durutti Column (2004)
Manchesterin kitaravelhon Vini Reillyn levyt ovat niin hankalasti saatavilla, että hänen tuotantoonsa tutustuminen kannattaa aloittaa tästä erinomaisesta tuplasta. 30 kappaletta.
Kuuntele: Otis.

15Eels: Meet the Eels – Essential, Vol. 1 1996–2006 (2008)
Mark ”E” Everettin melankolisimmat poplaulut mainion bonus-dvd:n höystäminä. Tsekkaa myös harvinaisuuksista koottu rinnakkaisjulkaisu Useless Trinklets! 24 kappaletta.
Kuuntele: Susan’s House.

16 Erasure: Pop! 20 Hits (1992)
Aliarvostetun syntikkapopduon kaikki olennainen löytyy tältä kokoelmalta. Vuonna 2009 julkaistulla Pop! 40 Hits -kokoelmalla biisien keskimääräinen taso on huomattavasti heikompi. 20 kappaletta.
Kuuntele: A Little Respect.

17 Felt: Absolute Classic Masterpieces (1992)
Belle & Sebastianin Stuart Murdochin suosikkiyhtye julkaisi 1980-luvulla kymmenen albumia ja kahdeksantoista singleä, joiden kaikkien a-puolet löytyvät tältä vaatimattoman näköiseltä kokoelmalta. 18 kappaletta.
Kuuntele: The Day the Rain Came Down.

18 The Field Mice:
Where’d You Learn to Kiss That Way (1998)
Sarah Recordsille levyttänyt tweepopin kulttinimi saa arvoisensa kohtelun tällä tupla-albumilla. Sisältää muun muassa Saint Etiennen versioiman Kiss and Make Upin. 36 kappaletta.
Kuuntele: Canada.

19 Grandmaster Flash, Melle Mel & The Furious Five:
The Definitive Groove Collection (2006)
Hiphopin pioneeriryhmän albumit ovat epätasaisia ja vaikeasta saatavissa, joten levyhyllyyn kannattaa hankkia alkajaisiksi tämä Rhino Recordsin tupla. 23 kappaletta.
Kuuntele: White Lines (Don’t Do It).

20 Guided by Voices: The Best of Guided by Voices – Human Amusements at Hourly Rates (2003)
Noin 74 500 albumia julkaisseen surinarockjumalan kokoelma tarjoaa vain kurkistuksen Robert Pollardin maailmaan – mutta edes sen. 32 kappaletta.
Kuuntele: I Am a Tree.

21 Richard Hell: Spurts – The Richard Hell Story (2005)
New York -punkin pioneerin ura The Neon Boysista Televisionin ja Voidoidsin kautta Sonic Youthin Thurston Mooren ja Steve Shelleyn sekä Gumballin Don Flemingin kanssa perustettuun Dim Starsiin. 21 kappaletta.
Kuuntele: Baby Huey [Dim Stars].

22 Daniel Johnston: The Late Great Daniel Johnston – Discovered Recoverd (2004)
Outsider-laulajan ”hitit” sekä alkuperäisinä että tunnettujen fanien, kuten Tom Waitsin, The Flaming Lipsin, Beckin ja TV on the Radion, versioina. 36 kappaletta.
Kuuntele: True Love Will Find You in the End.

23 Grace Jones: 20th Century Masters – The Millennium Collection (2003)
Kaikki olennainen rautamatamin erittäin epätasaiselta uralta. 20th Century Masters on Essentialin tapaan muutenkin kokoelmasarja, johon voi yleisesti ottaen luottaa. 11 kappaletta.
Kuuntele: My Jamaican Guy.

24Kollaa Kestää: Kokonaan – Jäähyväiset aseille (1995)
Tampereen ja kenties koko Euroopan sympaattisimman punkbändin koko tuotanto, joukossa Magazine-laina Syksy (Shot by Both Sides) ja Liisa Tavin tunnetuksi tekemä Jäähyväiset aseille. 26 kappaletta.
Kuuntele: Kirjoituksia kellarista.

25 The Left Banke: There’s Gonna Be a Storm – The Complete Recordings 1966–1969 (1992)
Walk Away Reneen säveltänyt barokkipopyhtye on pakollinen tutustumiskohde kaikille Lovensa ja The Zombiesinsa ahmineille. 26 kappaletta.
Kuuntele: Pretty Ballerina.

26 Mana Mana:
Complete… kaikki (1996)
Kaikki, mitä Joensuun ja Suomen synkin yhtye ehti äänittää ennen keulahahmonsa Jouni Mömmön itsemurhaa. Sisältää muun muassa omaleimaisen version Neljän ruusun kappaleesta Suikki! 18 kappaletta.
Mana Mana: Totuus palaa.

27 New Order: Singles (2005)
Lukuisista vuosien varrella julkaistuista New Order -kokoelmista ylivoimaisesti asiallisin. Varo etenkin sortumasta vuonna 2002 julkaistuun tynkäkokoelmaan International! 31 kappaletta.
Kuuntele: Bizarre Love Triangle.

28 Noitalinna Huraa!: Riittäähän noita linnassa (1997)
Otsikkonsa ankeasta sanaleikistä huolimatta mainio pikakurssi neljä albumia julkaisseen peräseinäjokelaisyhtyeen herkkään ja fantastiseen maailmaan. 21 kappaletta.
Kuuntele: Sirkus.

29 Orchestral Manoeuvres in the Dark: Messages – Greatest Hits (2008)
Paljon muutakin kuin Enola Gayn tehnyt OMD oli ennen kaikkea singlebändi, joten tämän parempaa tutustumistapaa yhtyeeseen ei ole eikä tule. 20 kappaletta.
Kuuntele: Messages.

30 Kari Peitsamo: Lähde autoiluretkelle suureen etelän kanjoniin (2003)
Hullukaan ei lähde perkaamaan nokialaisartistin tuotantoa albumi albumilta, kun vaihtoehtona on hankkia tämä erinomaisen kattava tuplakokoelma. Sisältää peräti 68 (!) kappaletta.
Kuuntele: Pallo.

31 Penguin Café Orchestra: Preludes, Airs & Yodels (1996)
Kamarimusiikki, folk ja musique concrète kohtaavat viehättävällä ja maanläheisellä tavalla tällä englantilaisyhtyeen retrospektiivilla. 19 kappaletta.
Kuuntele: Perpetuum Mobile.

32 Pet Shop Boys:
Discography (1991)
Aina ja ikuisesti paras Pet Shop Boys -kokoelma, vaikkakin vain yhden levyn laajuinen. Discography on lähtölaukaus rakkaudelle, josta ei ole paluuta. 18 kappaletta.
Kuuntele: Left to My Own Devices.

33 Prefab Sprout: 38 Carat Collection (1999)
1980-luvun fiksuimman brittipopbändin kokoelma on rakenteeltaan esimerkillinen: ykköslevyllä kaikki singlet, kakkoslevyllä albumiraitojen parhaat. Täyttä timanttia. 38 kappaletta.
Kuuntele: Goodbye Lucille #1.

34 Radiopuhelimet:
Varmaa hapuilua 1987–2002 (2006)
Sahatkaa! Oulun, Suomen ja koko maailman suoraselkäisimmän kitararockpartion ensimmäiset viisitoista vuotta timanttiseksi tuplakokoelmaksi puristettuna. 42 kappaletta.
Kuuntele: Jäämeri.

35 Saint Etienne: London Conversations (2008)
Tanssipopyhtyeen parhaat kahdella levyllä, jotka molemmat muodostavat oman, bändin siihenastisen uran kattavan kronologisen kokonaisuutensa. 36 kappaletta.
Kuuntele: Nothing Can Stop Us.

36 Screaming Trees:
Ocean of Confusion – Songs of Screaming Trees 1989–1996 (2005)
Kattava kokoelma grungesuosikin huippuvuosista. Bändin varhaisvaiheisiin voi tutustua Anthology: SST Years 1985–1989 -kokoelman avulla. 19 kappaletta.
Kuuntele: Alice Said.

37 Sisters of Mercy: A Slight Case Of Overbombing, Greatest Hits Vol. 1 (1993)
Goottirockyhtyeen singlet muodostavat kivikovan kokonaisuuden. Yhtyeen varhaistuotantoon voi tutustua Some Girls Wander by Mistake -kokoelman avulla. 12 kappaletta.
Kuuntele: Lucretia My Reflection.

38 Slowdive:
Catch the Breeze (2004)
Tuplalevyllinen shoegazingin sulosointuja kolme studioalbumia ja paksun tukun EP-levyjä tehtailleelta brittiyhtyeeltä, jonka levyjä ei kaupoista helposti löydä. 25 kappaletta.
Kuuntele: Alison.

39 Patti Smith:
Land 1975–2002 (2002)
Erinomainen oikoreitti punkin hovirunoilijattaren monipolviseen uraan. Ykköslevyltä löytyvät hitit, kakkoslevyltä harvinaisuudet. 30 kappaletta.
Kuuntele: Frederick.

40 Sparks:
Profile – The Ultimate Sparks Collection (1991)
Rhinon taatulla asiantuntemuksella koottu tupla on erinomainen pikakurssi kummajaismaisen popduon ensimmäiseen kahteen vuosikymmeneen. 40 kappaletta.
Kuuntele: Amateur Hour.

41 Stereolab:
Serene Velocity (2006)
Näppärin aloittelijan opas taidepopyhtyeen mahdottoman laajaan tuotantoon. Nälkäiset voivat sijoittaa rahansa suoraan Oscillons from the Anti-Sun -boksiin. 16 kappaletta.
Kuuntele: Cybele’s Reverie.

42 Swervedriver: Juggernaut Rides ‘89-’98 2CD (2005)
Aliarvostetun vaihtoehtorockyhtyeen ura kiteytyy kristallinkirkkaasti tällä tuplakokoelmalla. 33 kappaletta, joista kuuttatoista ei löydy bändin levyiltä.
Kuuntele: Duel.

43 Teenage Fanclub: Four Thousands Seven Hundred and Sixty-Six Seconds –
A Short Cut to Teenage Fanclub (2003)
Lähes aukoton best of melodisen skottibändin tuotannosta. Pakkohankinta jo Did I Say -biisin takia! 21 kappaletta.
Kuuntele: Mellow Doubt.

44 The The: 45 RPM – The Singles of The The (2002)
Älykkään brittipopin maestron Matt Johnsonin olennaisimmat kappaleet bändin kuudelta albumilta alkuperäisinä ja 12-tuumaisilla julkaistuina remix-versioina. 23 kappaletta.
Kuuntele: Uncertain Smile.

45 The Triffids: Wide Open Road – The Best of The Triffids (2010)
Dominon parrasvaloihin palauttama australialaisyhtye kuuluu
1980-luvun hienostuneen kitararockin vaiettuihin suuruuksiin. 18 kappaletta.
Kuuntele: Beautiful Waste.

46 Visage: Fade to Grey –
The Best of Visage (1994)
Epätasaisia albumeja tehneen syntikkapopyhtyeen olennaisimmat hetket mahtuvat tälle napakalle, vuoden 1983 kokoelmasta laajennetulle best-ofille. 12 kappaletta.
Kuuntele: Fade to Grey.

47 Scott Walker: Boy Child – The Best of Scott Walker 1967–1970 (1990)
Mestaribaritonin omat sävellykset viideltä ensimmäiseltä sooloalbumilta muodostavat huimaavan kokonaisuuden. 20 kappaletta.
Kuuntele: The Seventh Seal.

48 X: The Best – Make the Music Go Bang! (2004)
Rhinon asiantuntemuksella koottu tuhti tupla niputtaa yksiin kansiin viisitoista vuotta parasta Kalifornia-punkia. Muuta ei John Doen koplalta tarvitse. 46 kappaletta.
Kuuntele: Johny Hit and Run Paulene.

49 Yello: Essential (1992)
Euroopan eksentrisimmän ja viiksekkäimmän elektropopduon hittikokoelma on hämmästyttävästi myös yhtyeen yhtenäisin albumikokonaisuus. Omituiselle ystävällesi. 16 kappaletta.
Kuuntele: Bostich.

50 Yo La Tengo: Prisoners of Love – A Smattering of Scintillating Senescent Songs 1984–2003 (2005)
Kaikki oleellinen New Jerseyn nukkavieruilta indiepopveteraaneilta. Saatavilla myös harvinaisuuskokoelmalla laajennettuna triplalevynä. 26 kappaletta.
Kuuntele: From a Motel 6.