Makuuhuonepoppari pärjää myös tottumustensa vastaisessa ympäristössä.

Levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat kolmea vuoden 2012 albumia sekä halutessaan yhtä kuluneena vuonna ilmestynyttä uusintajulkaisua, ep:tä tai kokoelmaa. Vuorossa Antti Piirainen.

Sleigh Bells – Reign of Terror

Muistan vielä kun en pitänyt Sleigh Bellsistä. Bändi tuntui typerältä, ja ruksasi kaikki kohdat ”tyhmä trendibändi, joka katoaa ensi vuoteen mennessä” -listassa. En odottanut yhtään mitään Reign of Terrorilta. Tai no, oikeastaan odotin totaalista floppia. Sitä hetkeä kun paljastuisi tämän projektin sisällöttömyys ja joutavuus. Ensikuuntelulta True Shred Guitar vahvisti näkemystäni, mutta siitä eteenpäin tapahtui päinvastaisia asioita. Kappale kappaleelta Sleigh Bells valjasti minut rekensä eteen. Mietin tilanteen kestävän ehkä viikon tai kaksi.  Sittemmin yllätyin suuresti kun huomasin Reign of Terrorin soivan stereoissa, kuulokkeissa ja vaikka missä vielä marraskuullakin. Tämähän on kestänyt kuuntelua kohta vuoden? Tämä, jonka otin arvosteltavaksi hieman ilkikurisesti, odottaen että pääsen haukkumaan sitä? Tässä on oman vuoteni positiivisin yllätys. Se on toistaiseksi ainoa onnistunut Loudness War -fetisointi ja saa kaiken 1980-luvulta tänne asti rantautuneen toimimaan. Jos kosminen oikeus toteutuu, vuonna 2020 puolet näistä lauluista soi amerikkalaislukioiden jalkapallo-otteluiden tauolla ja cheerleaderien viuhkat on korvattu piikkipalloilla. Siinä vaiheessa, kun Demons lähtee soimaan, pelinrakentajankin polvet vapisevat kuin lapsen lusikassa oleva hyytelö Jurassic Parkissa. Jurakaudelta ei kuitenkaan löydy mitään yhtä raskasta kuin Reign of Terror.

Video ei ole enää saatavilla

Julia Holter – Ekstasis

Ekstasis avautuu kerroksittain. Mitään rakennetta sillä ei ehkä olekaan: Marienbad ja Boy in the Moon sisältävät lukuisia osia, jotka kääntyvät toistensa päälle, vieden ne maisemareittiä kauas lähtöasetelmistaan. Goddess Eyes II tarvitsee vain yhden toistetun virkkeen kasvaakseen ansaittuun kuuden minuutin mittaansa. Für Felix on ilkikurinen runonjulistus tai ehkä naamiaissalissa lausuttu kirous. Kokonaan kuunneltuna olo on kuin satukirjan viemä: tarinat elävät. Itse asiassa, yksittäiset sanat ja tavutkin elävät, kuten Our Sorrowsin kaihoisissa sopraanomaalailuissa. Holter käyttää kummallista äänimaailmaa, jota tuntuu olevan turha selittää. En mieti musiikkia paljoakaan Ekstasisin soidessa: enemmänkin valokuvausta – väittäkääpä että Goddess Eyesin lauluefekti ei kuulosta hopeanitraatille ja saatte suunnastani vain hämmentynyttä tuijotusta –  kuvataidetta, jopa jalometalleja. Sen tunteen valtaan joutuessa olo on kovin lapsenomainen, ja kaikki ympärillä oleva on kiintoisinta koskaan. Tätä levyä on tuskin haitannut pieninkään turha henkinen rajoite, ja Julia itse seisoo sen levyn keskellä tuimana, päättäväisenä ja täynnä pieniä temppuja jotka ällistyttävät kerta toisensa jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Passion Pit – Gossamer

On aina riskialtista käyttää parhaita melodioitaan: jos levyn laatu ei ole tasainen, se varjostaa vähemmän kehittynyttä materiaalia entisestään. Passion Pitin kaoottisella kakkoslevyllä niin ei käy siksi, että se sisältää enemmän koukkuja kuin troolarilaivasto. Maanis-depressiivinen laulaja Michael Angelakos on sen pääsyötti: jokainen hänen tarinansa kertoo hermoromahduksesta tai sen seurauksista. Tämän takia hellyttävät anteeksipyytelyt uivat ristiin hätähuutojen kanssa. Näin angstista musiikkia voi myydä vain Passion Pitin musiikillisen annin kautta: se on kuin amfetamiinilla maustettua mansikkajäätelöä, vaikutus on pitkäkestoinen ja se alkaa heti. Mutta mitä houkuttavin ulkokuori on petollista, sillä silloin joutuu kuulemaan myös Angelakoksen huolta, jota on paljon. Se on sen arvoista: Gossamer on tämän vuoden melodisen euforian lähde. Hideaway, Mirrored Sea ja It’s Not My Fault I’m Happy pureutuvat suoraan aivokuoreen. Hyvällä onnella ne eivät soi päässäni tähän aikaan ensi vuonna.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! Atomic Forest: Obsession

Yksi vuoden parhaista uudelleenjulkaisuista löytyi yllättävästä paikasta. Intialainen psykerock-yhtye Atomic Forest oli pitkään Obsession-kappaleensa johdosta ylistetty, mutta mitään tietoa muista mahdollisista levytyksistä ei löytynyt. Onneksi niitä oli, ja viimeinkin tänä vuonna ne ilmestyivät.

Video ei ole enää saatavilla

Matador

86 Skyscraper-albumilla (2009) sooloartistina debytoineen Interpol-laulajan tuore julkaisu on malliesimerkki siitä, kuinka EP on parhaimmillaan aivan pistämätön formaatti – etenkin silloin, kun artisti haluaa verrytellä lihaksiaan lainabiiseillä ja instrumentaaleilla. Livesin kappaleista kaksi on omia ja kolme lainattuja. Banksin yhä vaikuttavammaksi kypsyvä baritoni pääsee oikeuksiinsa dramaattisella Sinatra-versioinnilla I’m a Fool to Want You. Inspiroituneita ovat myös jylhäksi postpunkiksi vedetyt instrumentaalilainat edesmenneen hiphop-tuottajan J. Dillan Mythsysizer-helmestä sekä Harold Faltermeyerin Perimeter Deactivatedista eli Stephen Kingin romaaniin perustuvan Schwarzenegger-elokuvan Juokse tai kuole (The Running Man, 1987) teemasta. Erinomaiset Banks-originaalit – laulettu Summertime Is Coming ja instrumentaali Cavern Worship – nostattavat niiden ihokarvoja, jotka uskovat Interpolin yltävän suuriin saavutuksiin vielä 2010-luvullakin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Delicate Steve – Positive Force

Luaka Bop

78 Newjerseyläiskvintetti tekee musiikkia, jollaista tuskin kukaan on osannut kaivata. Raukeasti ja taatusti pentatonisesti soiva Positive Force on kuin kuvitteellisen animesarjan soundtrack, joka on syntynyt tajunnanlaajentajien lähentämien countryrock- ja progemuusikoiden yhteisellä kanoottiretkellä 1970-luvun alun Kaliforniassa. Delicate Steven musiikki on siinä mielessä maailmanmusiikkia, että se sekoittaa iloisesti vaikutteita kaikilta maailman mantereilta – myös kuvitelluilta. Biisejä kuljettaa yleensä Steve Marionin notkeasti ujeltava kitara, joka tuo väistämättä mieleen bändin rytmikkäämmän hengenheimolaisen, Ratatatin, mutta myös George Harrisonin ja Mike Oldfieldin. Parhaimmillaan Delicate Steve lienee kappaleessa Afria Talk to You, joka loihtii verkkokalvoille kuvan Kanye Westistä pandapuvussa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Motion Sickness of Time Travel – s/t

Spectrum Spools

55 Mihin menisit, jos voisit matkustaa ajassa? Rachel Evansin vastaus olisi varmasti 1960-luku. Hänen jumittava avantgarde-elektroniikkansa olisi siellä kuin kotonaan. Aikamatkustukseen liittyy tietysti ongelmia. Et voi kohdata omaa isoisääsi ja käskeä häntä hankkimaan kymmentä kopiota Beatlesin teurastajakansilevystä, jotta voisit myydä ne ja ostaa bisseä vuonna 2012, koska silloin hän ei koskaan olisi laittanut poikaansa alulle sen yhden Herb Alpert -levyn soidessa. Kätevämpää on juoda kaljat vuodessa 1966, koska hinnat ovat alhaiset. Kaljojen jälkeen haluat tietysti palata vuoteen 2012, mutta et uskalla nousta taksiin, koska pelkäät oksentavasi, joten otat K-junan ja toivot, ettei se helvetin juna keinuisi kovin paljon. Matka on todella pitkä. Yhtä pitkä kuin tämä levy, ja sinulla on kamala matkapahoinvointi. Aamulla heräät Tikkurilan asemalta ilman rahaa ja hirveässä kankkusessa vuonna 1966. Melkein vihaan tätä levyä miettiessäni sitä olotilaa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Mr. Peter Hayden – Born a Trip

Kauriala Society / Mikrofoni

80 Born a Trip on erinomainen nimi tälle levylle. Ja tripiksi se on säällisen pituinen eli lusimiseen menee alle 70 minuuttia. Eikä sen jälkeen edes kurkkua kuiva tai muutenkaan paikat natise. Lievää disorientoituneisuutta saattaa kuitenkin esiintyä. Mr. Peter Hayden tekee raskasta musiikkia, mutta sitä on ylivoimaisen vaikea mieltää heavyksi; edes miksikään niistä vasemman laidan synkistelyistä. Raskauden lisäksi leimaavimpia elementtejä bändin soundimaailmassa ovat psykedeelisyys ja ajoittain Can-sfäärejä hipova rytminen toisto sekä radikaalit siirtymät atmosfääristä toiseen. Atmosfäärejä ei tehdä vahvoilla melodioilla vaan abstraktimmalla äänimatolla. Ulosanti on lähempänä sellaisia amerikkalaisbändejä kuin Grails ja Barn Owl kuin kotimaista Magyar Possea tai ilmaisuaan viime aikoina keventänyttä Betrayal At Bespiniä. Mr. Peter Hayden soittaa eeppistä instrumentaalimusiikkia. En halua käyttää sanaa postrock sen mukanaan tuoman säteilyvaaran vuoksi. Ehkä kyseessä on progressiivinen rock siinä merkityksessä, joka sanalla oli ennen kuin siitä tuli musiikillista genitaalien vilkuttelua. Born a Trip kantaa raskaan lastinsa vakuuttavasti, mutta suhtaudu siihen vakavasti. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Passion Pit – Gossamer

Columbia

66 Ehkä kiinnostavinta Cambridgen elektropoppareiden uutuusalbumissa on sen tarjoama osoitus kaikkialle lonkeronsa ulottaneesta talouskriisistä. Luottojen yli elämisen teemat saattavat hiipiä hömelöimpienkin tyttö-tapaa-pojan-biisien kielikuviin. Kuinka hömelöä tämä tavara sitten musiikillisesti on? No, ehkä jotain seteleiden lisäpainattamiseen verrattavissa olevaa: Gossamer on täynnä omituista musiikillista krääsää, joka on kuin huipputuottajien alennuslaarista ammennettua. Kun tätä kissankultapölyä sirotellaan lukuisien, periaatteessa toimivien koukkujen ympärille, saadaan hermostunutta ja pirteän eksentristä tanssipoppia, joka ei suoraan sanottuna jää päätä vaivaamaan. Voiko muuta odottaa levyltä, jolla kuullaan kappale nimeltä Cry Like a Ghost? Tyylikeinoihin lukeutuvat muuten myös pikkuoravanopeutukset. Passion Pit postasi taannoin Facebook-seinälleen kuvan, jossa yksi bändin jäsenistä poseeraa jättikokoisten maaoravaveistoksien keskellä. Hän näytti itsekin aivan maaoravalta. Mietin sitä kaikkia tämän albumin pikkuoravaääniä kuunnellessani – pirteitä pikkuoravia laulamassa ja tanssimassa skarpeissa puvuissa ja solmioissa konfettisateen langetessa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

POP ETC – s/t

Rough Trade

87 POP ETC on yhtä aikaa kalifornialaisyhtyeen ensimmäinen ja kolmas levy: kaksi ensimmäistä albumiaan se julkaisi nimellä The Morning Benders. Näistä jälkimmäinen, Big Echo (2010), nosti rehevällä ja värikylläisellä kevytpsykedeliallaan bändin yhdeksi Amerikan ylistetyimmistä indiepopyhtyeistä, sinne Grizzly Bearin ja Animal Collectiven kantapäille. POP ETC on kuitenkin jotain aivan muuta: 1980-luvun luksussoundeja, vuosituhannen vaihteen digi-r’n’b:tä ja häpeilemättömiä dancepop-nostatuksia tarjoileva kermaleivos, joka löytää paikkansa levyhyllystä Discoveryn, FutureSex/LoveSoundsin, Calvin Harris -maxien ja Robynin Body Talk -trilogian rinnalta. Mitä yllättäviin suunnanmuutoksiin popmusiikin historiassa tulee, POP ETC vetää veroja Neil Youngin syntetisaattoriseikkailujen (Trans) tai Lil Waynen kitaraharjoitelmien (Rebirth) kanssa. Vielä enemmän hämmästyttävää on kuitenkin musiikin laatu: Keep It for You Own, Live It Up ja R.Y.B. ovat kimaltelevinta tanssipoppia, mitä diskopallon alla on tänä vuonna kuultu. Sitä paitsi: voiko yksikään albumi, jolle Pitchfork antaa 2,5 pistettä kymmenestä, olla läpeensä paha? (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Twin Shadow – Confess

4AD

84 Twin Shadow’n alias George Lewis Jr.:n vajaan kahden vuoden takaisen Forget-debyytin parhaat melodiat muistaa vielä, mutta on vaikea kertoa, miltä levy lopulta kuulosti. Ilmiö kertoo julmaa kieltä modernin indielevyn eliniästä. Vai koska sinä olet viimeksi kuunnellut sinänsä erinomaista Forgetia? Nyt Lewis pyrkii uuden luomisen sijaan uusintamaan menneisyyttä mahdollisimman tarkasti. Confess on alusta loppuun uusromanttista ja yltiöpakahtunutta kasaripoppia, joka luo viimeisen päälle tyyliteltyjä nostalgiavälähdyksiä rikkinäisistä 501:stä, nahkatakeista ja poskilla valuvista kyyneleistä. Lewisin näkemyksen vahvuudesta kertoo, että jos Confess olisi julkaistu vuonna 1985, vanhempamme muistaisivat sen varmasti radiosta ja varhais-MTV:ltä. Nyt jää uutta musiikkia aktiivisesti seuraavien tehtäväksi huomata, kuinka vuoden biisiparhaimmistoon nouseva Run My Heart ei tiedä, emuloiko se sielunsa Dancing in the Darkista, Message in the Bottlesta vai Boys of Summerista. Myös kokonaisuuden tasolla Confess on kuin 1980-luvun suurimpien hittien ja artistien äärimmilleen viety yhteensulatusprosessi – härskiä retromaniaa ja keinonostalgiaa onnistuneimmillaan. Menneisyyden dinosaurusten ei tarvitse enää tehdä kömpelöitä comebackejä, sillä nuoremmissa on samanaikaisesti simplemindsia, thepolicea ja talktalkia enemmän kuin näissä bändeissä itsessään. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Lukemattomista yhteyksistä tutun sarjakuvataiteilija-muusikko Ville Pirisen uusi yhtye soittaa uskonnollisista valistuskaseteista inspiroitunutta pelottelumusiikkia. Kolmikon Pirinen–Vekka–Taipale kynäilemän kappaleen esikoisvideon on ohjannut Sami Sänpäkkilä.

Video ei ole enää saatavilla

HeadHeartHands – Heroine

HeadHeartHands on keväällä 2011 perustettu helsinkilänen trio, joka on ehtinyt jo mm. lämmitellä Jamie Woonia miehen Helsingin-keikalla. Heroine on yhtyeen ensimmäinen musiikkivideo 1.6. julkaistavalta EP:ltä Passions of the Young.

Video ei ole enää saatavilla

Passion Pit – Take a Walk

Passion Pitin kakkosalbumin kappaleet kertovat laulaja Michael Angelakosin mukaan “ongelmista, joita elämässäni on viimeisen kahden vuoden aikana ollut”. Gossamer ilmestyy 24. heinäkuuta. Sovitusapuna levyllä on ollut modernin klassisen ihmelapsi Nico Muhly.

Video ei ole enää saatavilla

Loost Koos – Kiitos (NMPT)

Kiitos (NMPT) on helsinkiläisen hiphop-trion kolmosalbumin avausraita. Monsp Recordsin julkaisema Pienempi kuin kolme ilmestyy 13. kesäkuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Kylie Minogue – Timebomb

EMI julkaisee 6. kesäkuuta kokoelmalevyn The Best of Kylie Minogue, jolla kuullaan vanhojen hittien lisäksi tämä australialaisen taskuraketin uusi single. Lontoossa kuvatun videon on ohjannut Christian Larson.

Video ei ole enää saatavilla