Juliana Hatfield – Juliana Hatfield Sings Olivia Newton-John

American Laundromat Records

77 Juliana Hatfieldin uusi levy ilmestyy niin sanotusti ”pukin kontista”, tarkoittaen että pyytämättä ja pehmeänä pakettina. Jos toivoit Blake Babiesia tai Lemonheadsia tai uuden Only Everythingin, saatkin coverlevyn – Hatfieldin toisen tähän mennessä – Olivia Newton-Johnin biiseistä. Ja kappas, se toimii. Tällä lähtömateriaalilla ei voi olla toimimatta. Mietittäväksi jää, mitä uutta Physicalin, Xanadun ja Magicin tulkinnat lopulta alkuteoksiin tuovat, kun taas Have You Never Been Mellow muuntautuu XTC-pastissimaiseksi psykedeliaksi. Olivia Newton-Johnia ei siis keksitä uudelleen, mutta meno on silti suloisen smoothia koksupäistä kokoperheenviihdettä. Soundi ei ole erittäin kallis vaan enemmänkin erittäin hobbyhall. Kansikuva muistuttaa, että 1970-luvulla kaikki oli joko rumaa tai kliinistä, mutta musiikki ei kumpaakaan. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Ihsahn – Ámr

Candlelight

54 Emperorin laulaja-kitaristina metallimaailman tietoisuuteen tullut Ihsahn on kiistatta lahjakkaimpia muusikoita, joita Norjan 1990-luvun black metal -skene, jonka monet muut edustajat keskittyivät usein enemmän kirkonpolttoihin ja murhiin kuin musiikkiin, tuotti. Ihsahnin soololevyihin taas on ollut aina hiukan vaikea suhtautua. Kuulija tuntee olevansa huono ihminen, kun nauttii enemmän nuoren Ihsahnin töistä, jotka hän teki samalla kun hänen kaverinsa keskittyivät ilmaisemaan itseään teräaseiden ja tulentekovälineiden kanssa, kuin töistä joita tekee nyky-Ihsahn, leppoisa perheenisä. Ihsahnin seitsemäs sooloalbumi Ámr on edeltäjiensä tapaan hallittua progressiivista äärimetallia, josta paistaa läpi vahva näkemys ja osaaminen, mutta josta puuttuu aitoa vimmaa. Vaikea tätä on haukkuakaan, mutta on jotenkin oireellista, että parhaalta levy kuulostaa niinä hetkinä, kun se uskaltautuu kauimmaksi tekijänsä äärimetallijuurista. (Tapio Ahola)

Video ei ole enää saatavilla

Kemialliset Ystävät – Siipi empii

Leaving Records

72 Jos jonkun piti ”tuoda Suomeen” post-internetiltä kuulostava muovi-new age, niin Kemiallisten Ystävien Jan Anderzen lienee moiseen juuri oikea mies. Siipii empii on toki tuttua kujeilevaa melodisuutta ja epäsuhtaisia kappalerakenteita, mutta jos Anderzen on aiemmin koostanut äänimaisemansa kotikutoisista muskarisoittimista ja lelusyntikoista, on ilmaisu nyt liki kauttaaltaan midi-kontrollerin ja hiiren ääressä tehtyä elektronista palikoidenpyörittelyä. Levyn musiikki ei välttämättä ole yhtä mystistä ja immersiivistä kuin viime vuosikymmenen psykefolk-mestariteokset, mutta siinä on edelleen läsnä tuttu lakoninen huumori ja rakkaus sattumanvaraiselta hälyltä kuulostaviin ympäristön ääniin. Parhaimmillaan Siipi empii on silloin, kun se syleilee kulahtaneita midisoundeja ja rakentaa niistä kömpelön varmasti eteneviä kappaleenpalasia. Välillä sen abstrakti tiheys tosin vain eksyttää pidempiä kaaria ja perustellumpia ideoita etsivää kuulijaa. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Kesä – Aukea

Svart Records

60 Ihan 1980-luvun alussa The Cure julkaisi kolmen albumin verran kylmää mutta lohdullista musiikkia. Noista levyistä on moni ottanut mallia, mutta harva saanut aikaan mitään merkittävää. Matkiminen on imartelun korkein muoto. Sillä ei kuitenkaan pitkälle pötkitä. Helsinkiläisen Kesän toisella albumilla kaikki on tehty kailottavaa laulua ja melodisesti lonksuvaa bassoa myöten ”oikein”. Teksteissäkin on tarpeeksi katkottuja siipiä, labyrintteja, jättömaita ja muita. En pysty erottamaan, mikä musiikissa on omaa, mikä mukana, koska niin kuuluu olla. Aukea ei kuulosta millään tavalla persoonalliselta. Levyn tuotantoapuna on ollut Ronskibiitin Antti Satta. Yllättävän työkumppanin rooli jää epäselväksi. Synkän jälkipunkin ja kokeellisen hiphopin kohtaamisesta ei synny edes kunnon nokkakolaria. Ilman mainintaa kansivihossa satsaus rumpukoneisiin ja syntetisaattoreihin olisi saattanut mennä huomaamatta ohi. Kerhomusiikkina Kesän albumi on muodollisesti pätevä, mutta tämän tyylistä musiikkia on tehty paljon paremmin jopa suomeksi. Minusta Päiden Pitkä marssi -levy (1985) on yhä lyömätön. (Tero Alanko)

Video ei ole enää saatavilla

Shawn Mendes – Shawn Mendes

EMI

53 (Amerikkalaisilta) Popmusafoorumeilta saa jatkuvasti lukea, miten maailma on täysin luhistunut, koska striimauslistojen kärjessä pyörivät kaikki kappaleet, joiden esittäjiksi Drake ja Post Malone viitsivät lainata nimensä. Huoli on aiheellinen, mutta samalla on täysin ymmärrettävää, että komean ja lahjakkaan Shawn Mendesin musiikista ei innostuta samalla tavalla: en keksi yhtään henkilöä, joka oikeasti tarvitsisi elämäänsä Fallin’ All in Youn edsheeranismia tai Lost in Japanin kevytpharrellismia. Onneksi Nervous ja Khalidin kanssa duetoitu Youth sentään toimivat. Terästäydy Shawn, tarvitsemme sinua Justin Bieberin rinnalle popnuorten eturiviin! Levypettymystä lieventämään tässä kuva pahvi-Shawnista Nuorgamiinkin kirjoittavan Iida Sofia Hirvosen kanssa. Sille 100 pistettä. (Markus Hilden)

MGMT – Little Dark Age

Columbia

84 Kukapa olisi arvannut MGMT:stä enää vuonna 2018 pihahdustakaan kuulevansa, ellei satu olemaan mm. Nostradamus, jolloin voi kirjoittaa sulkakynällä muistikirjaansa:”Vuonna 2018 MGMT tekee siihen asti parhaan levynsä, jolta ei löydy Kidsin tai Time to Pretendin kaltaisia teini-ikäisille suunnattuja avainkaulahittejä, mutta sitäkin runsaammin oman 1980-lukua vähemmän nostalgisoivan ja retro-mausteena stilisoivan kuin sen aidosti uudelleen käyttöön ottavan ja pieneksi synthpopin vaihtoehtohistoriaksi kirjoittavan soundin uudelleenmäärittelyä, jonka kautta MGMT kasvaa aivan uudeksi, aikuisemmaksi popbändiksi ja viljelee taitavasti curemaisuuksia ja arielpinkismejä – hassua, että hänestäkin on tullut yleisnimi, mutta muutoin tämmöistä musiikkia ei olisi laisinkaan olemassa – sekä ryydittää entisiä irtokarkkipoppikonventioita melankolisempia biisejään surkuttelevilla sanoituksilla, jotka panevat ’ajattelemaan’. Best New Music!” (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Parquet Courts – Wide Awake

Rough Trade

82 Parquet ”Parkettikurtut” Courtsilla on ongelma. Se on maailman parhaita kitaraindiebändejä. Valitettavasti kitaraindie on kuolemassa sukupuuttoon kuin esihistoriallisen ajan dinosaurus, joka on niin keskittynyt soittamaan kitaraansa ja treenaamaan barre-sointuja, ettei näe kohti syöksyvää meteoriittia, jonka alle pian on litistyvä. Tässä alennustilassa kitarindien maailmaan mahtuu vain yksi iso hypebändi kerrallaan. Tällä hetkellä se tuntuu olevan yhä useammalle meistä Car Seat Headrest. Ei minulle. Ehkä Parquetit säikäyttivät muutamat kuulijansa lupaavan alun jälkeen vuoden 2015 Monastic Living -levyllä, joka on kyllä edelleen heidän parhaansa, sano. Ehkä he eivät ole viime aikoina aivan yltäneet Sunbathing Animalin (2013) tasolle ja ehkä Karen O -duettoja sisältänyt Milano (2017) tuntui jonkun mielestä välityöltä. Wide Awake on kuitenkin todella mukimukavaa Parquet Courtsia taas vaihteeksi, niin sanottua rokkimölöä ja skebailuäninää. Ja aina parempi kuin joku hiton Car Seat Headrest. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Venetian Snares x Daniel Lanois

Timesig

52 Kukapa meistä ei olisi heikkona hetkenään ajatellut, miten hienoa olisi laittaa ruotsalaisen hevarin näköinen teknoeksentrikko Aaron Funk ja monenlaisiin hattuihin mieltynyt kitaristi-tuottaja Daniel Lanois samalle levylle? Ai ei kovinkaan moni? No, ei se tätä kaksikkoa näytä haitanneen. Autechresta yli ja Squarepusherista ohi puskenut Venetian Snares lienee venyttänyt niin sanotun IDM:n ulottuvuuksia ärsyttävyyksiin asti, mutta samalla ajanut itsensä vähän ansaan. Tälläkin levyllä Funk sohlaa modulaaripiuhansa solmuun hysteerisellä energiallaan, mutta harvemminpa hän on muutakaan tehnyt. Lisäarvo levylle tuleekin Lanois’n kitaraulinoista, jotka kuulostavat Robert Frippin päiväunilta. Ne on siroteltu törkeiden rytmiraitojen päälle sen ihmeempiä kyselemättä, ja lopputuloksena on kahden ääripään erikoista vuoropuhelua, jonka sisältö ei oikein selviä. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Ryley Walker – Deafman Glance

Dead Oceans

63 Chicagolaisesta Ryley Walkerista kuulee, mistä hän on kotoisin. 29-vuotiaan kitaristin toinen jalka on jazz-harmoniassa, toinen paikallisen Drag City -merkin popularisoimassa indie-soundissa. Myös Walkerin tuoreimman levyn soundimaailman assosioi nopeasti Bill Callahanin, Gastr del Solin ja Jim O’Rourken suuntaan. Kappaleet ovat ovelia ja mutkikkaita ja sikäli kiinnostavampia kuin edellislevyjen liiankin muotovalio folk, mutta edelleen Walkerilta puutuu persoona – jos nyt vaikka vertaa Callahanin tarinankerrontataitoon tai O’Rourken hilpeään nihilismiin. Walker tulkitsee laulujaan jähmeän karismattomasti, ja sävellyksistäkin jää mieleen korkeintaan seesteinen soundimaailma. Loppupuolella albumi saa kuitenkin uutta ryhtiä, ja etenkin kappaleiden Expired ja Spoil With the Rest kitarat helisevät ja kaukaiset lapsteelit ulisevat kuin Chicago-indiessä parhaimmillaan. Tästäkin huolimatta Walker jää liiaksi velkaa verrokeilleen. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Dirty Hit

77 The 1975:n esikoisalbumi ilmestyi syyskuun alussa ja singahti saman tien Britannian albumilistan ykköseksi. Manchesterilaisyhtye aloitti hulppeasti myös Yhdysvalloissa, missä se ylsi top 30:een. Suomalaisnäkökulmasta The 1975:n menestys tuntuu hieman hämmentävältä; täällä bändi ei ole herättänyt kovinkaan suurta kuhinaa, eikä sen kappaleita löydy tällä hetkellä radiokanavien soitetuimpien kappaleiden listoilta. The 1975 flirttailee indierockin kanssa, mutta on häpeilemättömän pop. Matthew Healyn (Näkemiin vaan muru -tv-sarjan Dennisinä tunnetun Tim Healyn poika!) johtama yhtye yhdistelee elektropoppia, R&B:tä, poikabändisoulia ja nuorekasta kitararockia äärimmäisen taitavasti ja mahdollisille katu-uskottavuuspisteille keskisormea heilutellen. Bändi löytääkin ystävänsä todennäköisemmin Hurtsin, Bastillen ja Two Door Cinema Clubin fanien kuin nuhjuisia seiskatuumaisia keräilevien musanörttien parista. Albumin biisilista voisi olla Flight of the Conchordsin Pet Shop Boys -parodiasta (Sex, Chocolate, The City, Talk, Pressure, Girls, M.O.N.E.Y…) repäisty, mutta mitään erityisen vaivaannuttavaa Healy ei suustaan päästä. Rehellisen pinnallisista ja viettelevän rytmikkäistä biiseistä muodostuukin lopulta yllättävän selkeä ja kunnianhimoinen kokonaisuus, johon muutamat lyhyet instrumentaalivälikkeet tuovat juuri sopivasti ryhtiä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Anoraak – Chronotropic

Grand Blanc

57 Nantesilainen Valerie-kollektiivi on ranudiskon varaämpäri, josta Anoraakin lisäksi on nostettu kuiville Collegen, Minitel Rosen ja Outrunnersin kaltaisia elektropoppareita. Frédéric Rivièren Anoraak-projektin kolmatta albumia on odotettu jo kolmisen vuotta, ja jossain vaiheessa odotus on lakannut tuntumasta sen arvoiselta. Pöytään ei povaa enää eksoottista kattausta vaan Rosson raastepöydän hailakkaa musiikillista vastinetta. Ovathan keskimoottorin lailla nakuttavat syntikat ja uskollisesti löysältä rahalta klangaava kasarisoundi ihan siistejä. Gurujaan visioinnissa ja toteutuksessa kömpelömpi Rivière on aina taannut sentään sopivan viihdepoljentoista tanssimusiikkia, mutta Chronotropic ilmestyy maailmaan jonka trendit on jo muutamaan kertaan käännetty ympäri, tanssilattioille joilla Random Access Memoriesia ei enää keksitä uudelleen. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Anna Calvi – One Breath

Domino

73 Kaksi vuotta sitten esikoislevyllään kehuja kerännyt Anna Calvi jatkaa toisella levyllään siitä mihin ensimmäisellä jäi. Tuttua ovat kitaran ja kumisevien rumpujen hallitsema bassoton äänimaailma ja mahtipontiseksi kaiutettu, teatraalinen laulu. Uutta on paletin varovainen laajentaminen: nyt mukana on jousimattoja, villimpää säröä ja sähköisiä efektejä. Kokonaisuus on hallittu, tyylikäs ja omaperäinen, mutta ja todelliseksi klassikoksi vaadittaisiin parempia biisejä. Calvin kokonaan itse kirjoittamat kappaleet eivät vielä pärjää hänen aikanaan versioimilleen Bowien, Cohenin ja Elviksen kappaleille. Mutta jos debyytti oli lupaava, on sitä myös One Breath, jota voi vilpittömästi suositella kaikille teatraalisesta taiderockista pitäville. Seuraavalla olisi kuitenkin hyvä siirtyä jo lupausten lunastamisen puolelle. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Jukka Eskola Orquesta Bossa – s/t

Schema Records

63 Trumpetisti Jukka Eskolan sooloura on kulkenut tyylillisesti varsin kirjavaa latua. Debyytti Jukka Eskola (2005) luotti grooveen ja sähäkkään tanssilattiajazziin ja sitä seurannut Walkover (2009) haki inspiraationsa CTI Recordsin 1970-lukulaisesta viileydestä. Näiden väliin mahtui pelkästään Japanissa julkaistu Hub Up (2006), joka kumarteli trumpetistilegenda Freddie Hubbardin suuntaan. Jukka Eskola Orquesta Bossa puolestaan ottaa tähtäimiinsä (rummun pärinää) bossanovan, tuon 1950-luvun lopulla Riossa siinneen samban ja jazzin lehtolapsen, joka ehkäpä pumpulinpehmeän estetiikkansa takia niin usein mielletään silkaksi easy listeningiksi. Eskola ei jazzmiehenä luonnollisesti ole tällä tiellä, vaikka Jukka Eskola Orquesta Bossan sointia välillä ehkä turhaankin sokeroidaan ja pehmustellaan jousimatoilla. Orkesterin osana soiva Proton String Quartet puolustaa paikkaansa parhaiten silloin, kun se lakkaa myötäilemästä taustalla ja astuu estradille aktiivisena elementtinä. Eskola ilmoittaa levyn kansiteksteissä hakeneensa brasilialaiseen soundiin pohjoista kulmaa – termi ”scandi-bossakin” heitetään ilmaan – mutta mitään varsinaisesti suomalaista klangia musiikista on vaikea löytää. Ville Leinosen Wienkin tulkitaan japaniksi. Kotimaisista huipuista koottu orkesteri soittaa hyvin, tietenkin. Jostain syystä kuitenkin soolotilaa saavat ainoastaan Eskola itse sekä alttosaksofonistaan suorastaan hurmaavan pehmeän, rentoutuneen ja taatusti tyylinmukaisen soinnin löytänyt Pope Puolitaival. Lopputuloksena on kelpo levy, jolta kuitenkin jäävät korkeimmat huiput saavuttamatta niin sävellysten kuin improvisoidunkin sisällön osalta. (Ami Vuorinen)

Video ei ole enää saatavilla

The Hearing – Dorian

Gaea

86 Satuit sitten rakastamaan tai vihaamaan Pintandwefallia, pyri kuuntelemaan Doriania ilman ennakkokäsityksiä. Ringa Mannerin eli Cute Pintin soolobiiseillä on hyvin vähän tekemistä helsinkiläiskvartetin Nintendo-rockin kanssa. The Hearing -musiikki ei ole millään tavalla ”söpöä” tai ”hullunkurista”, se on silkkaa tunnelmaa, valon ja varjon leikkiä. Äänimaailmaltaan levy (jonka on tuottanut I Was a Teenage Satan Worshipperin Pasi Viitanen) on hätkähdyttävän onnistunut yhdistelmä synteettistä ja orgaanista. On kuin Manner seisoisi toinen jalka öisen suurkaupungin kylmällä asfaltilla, toinen pimeän metsän multaan uponneena. The Hearingiä voisi verrata Bat for Lashesin, Zola Jesusin tai First Aid Kitin kaltaisiin artisteihin, mutta sillä erotuksella, ettei Manner tunnu olevan lainkaan kiinnostunut gootti- tai hippiroolileikeistä. The Hearingin musiikissa onkin harvinaislaatuista haavoittuvuutta ja avoimmuutta, mitä vain harvasta ”taidepopin” kentällä operoivasta artistista voi sanoa. Paljolti tämä johtuu Mannerin lauluäänestä, joka on yksi valtakunnan hienoimmista. Tästä todistaa jo levyn ensimmäinen kappale Sand, joka aikana hän onnistuu kuulostamaan ensin uneliaalta, sitten haavoittumattomalta ja lopulta sydäntäsärkevältä. Sen enempää tältä levyltä ei tarvitsekaan yksittäisiä kappaleita esiin nostaa, niin läpeensä erinomainen se on. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Parquet Courts – Tally All the Things That You Broke EP

What’s Your Rupture?

70 Parquet Courts oli siis se bänditulokas, joka jäi puuttumaan viime vuoden parhaiden julkaisujen listoilta, koska Light Up Gold julkaistiin jo vuoden 2011 vedellessä viimeisiään. Jälkiviisasta nillittämistä on vaikea keksiä uudelleen, mutta ainakin Tally All the Things That You Broke näyttää nykiläistyneen texasilaisyhtyeen kehittelemässä repertuaariaan aavistuksen artikuloidummaksi viiden kappaleen verran. On The Fallin ja Wiren äksyä kulmikkuutta, jopa Captain Beefheartiin päin kallistuvaa kieroutumaa. Ja sitten yksi sellainen biisi joka on vähäsen Beastie Boys. Jep. Paljon on Milleriä virrannut East Riverissä, ja texasilaiseen autotalliinhan näitä bändejä taas mahtuu Polyphonic Spreen jäsenten verran. Tally All the Things That You Broke on silti riehakas, lupaava näyte siitä, mitä yhtyeen seuraavalta albumilta sopii odottaa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Dean Wareham – Emancipated Hearts

Double Feature / Sonic Cathedral

64 Galaxie 500 -perustajajäsen Dean Wareham on viime vuodet levyttänyt lähinnä vaimonsa Britta Phillipsin (ex-Luna-jäsen) kanssa muun muassa Sonic Boomin ja Tony Viscontin tuottamana. Tyylitietoisen pikkukivat kotoilualbumit ovat olleet nykypäivitettyä Nancy & Lee -tunnelmaa ja newyorkilaisen etabloituneen taideskenen musiikiksi pukemista. Warehamin tuore sooloalbumi ei keksi yhtikäs mitään uudelleen. Sen idea on nimittäin näpistellä mistä sattuu: Fassbinder-filmistä runouteen ja uutisartikkeleihin. Sieltä täältä napatuista tekstiaihioista syntyneiden laulujen ympärille Wareham kutoo matelevatahtista psykedeliaansa, jonka tuttuus ja turvallisuus ovat peräisin taidokkaan biisinkirjoittajan kyvystä olla luomatta referenssejä: hän on sisäistänyt korpukseensa niin täydellisesti pophistorian äänet, että niistä on tullut tyystin hänen omaa maaperäänsä, eikä Emancipated Heartsin äänimaailmaa osaa sijoittaa Warholin sylttytehtaalle saati hippien kollektiiviinkaan. Eräs Galaxie 500 siitä nyt kuitenkin tulee mieleen, eikä tuo ihailtava synteesi enää vuonna 2013 pysty tekemään samaa vaikutusta, vaikka eläköityvän tyypin turinat rentouttavatkin kiitettävästi. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Kathryn Williams – Crown Electric

Caw / One Little Indian

70 Kathryn Williams nousi pinnalle vuosituhannen vaihteessa, jolloin julkaistu kakkosalbumi Little Black Numbers toi liverpoolilais-lähtöiselle folkmuusikolle Mercury-ehdokkuuden. Sen jälkeen Williams, lähes kaikkien ”New Acoustic Movement” -kohtalotovereidensa tapaan, palasi pinnan alle. Crown Electric on Williamsin ensimmäinen sooloalbumi sitten vuoden 2010 The Quickeningin, jonka jälkeen 39-vuotias laulajatar on debytoinut kokeellisemman The Pond -yhtyeensä sekä lastenlauluprojektinsa The Crayonettesin kanssa. Sivuprojektit ovat mitä ilmeisimmin piristäneet Williamsia, sillä Crown Electric on yksi hänen virkeimmistä levyistään vuosikausiin. Aikamoista möhistelyä touhu toki on: taustabändissä on soittajia sellaisista menneisyyden haamuista kuin Lamb ja Cinematic Orchestra, ja Folk 2000 -kerhosta ovat mukana ”menossa” Ed Harcourt ja James Yorkston – ilmeisesti Tom McRae ei vastannut puhelimeen? Levyn sovitukset ovat mukavan tuhteja vaskipuhaltimineen (Out of Time) ja jousikvartetteineen (Monday Morning). Takuulaadukkaissa biiseissä voi kuulla kaikuja Kathleen Edwardsilta (Heart Shaped Stone), Randy Newmanilta (Sequins) ja varsinkin Isobel Campbellilta (melkein koko levy) – mutta Mark Laneganilta sentään säästytään. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla