Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 329 DWNSTRS – Handiclapton

DWNSTRSille ominaisilla hengästyttävillä sähköuruilla terästetty kappale todistaa, että kaoottisella yhtyeellä riittää vielä runsaasti energiaa mylviä. Hyvin nimetyn ja ideoidun EP:n erottuvimpiin, jännittävimpiin ja kiinnostavimpiin hetkiin kuuluva pätkä täynnä riipivää ahdistusta ja hermostuttavaa tunnelatausta. Toimii taustalla niin tuskassa kuin juhlassakin. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

# 328 Emmy the Great – Paper Forest (In the Afterglow of Rapture)

Kristallin lailla helisevä ja kuulaan melodinen Paper Forest (In the Afterglow of Rapture) osoittaa loistokkaasti nuoren englantilaisen Emma-Lee Mossin vaikuttavat laulunkirjoittajataidot. Emmy livertää paratiisilinnun lailla melodian kiemurrellessa kuin synkän metsän halki kuulijan johdattava polku. Kerrassaan lumoavaa, kuten koko Emmy the Greatin Virtue-albumi. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 327 Petri Nygård – Selvä päivä (feat. Lord Est)

Vuoden 2011 suurin kotimainen hitti on tämä. Piste. Jos haluatte perusteluja, niin Spotifyn mukaan Selvä päivä oli palvelun toiseksi soitetuin kappale. Siihen vielä kuusi miljoonaa Youtube-kuuntelua kaupan päällle. Ne riittävät. Selvä päivä on täydellinen suomalainen hitti; tanssittava yhteislaulurenkutus viinanhuuruisilla sanoilla. Vain tylsät eivät osaa arvostaa. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 326 Joe Goddard – Gabriel (feat. Valentina)

Hot Chipin tasolle ei ihan ylletä, mutta Goddardin soolo-EP:n nimibiisi on silti ihanuutta. Arkkienkeli saa raamatullisen tuomion osakseen Valentinan keskilämmöllä palavasta housediivalaulusta. Vokaalisamplet muistuttavat Durutti Columnin Vini Reilly -levyn oopperamutaatioista. Kyseessä on ristiriitaisesti kuin dramaattisempi ja samalla sisäsiistimpi Mr Saxobeat! (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 325 Tim Christensen and the Damn Crystals – The Damn Crystals

Tanskalaisen Tim Christensenin uusin levy ei ole miehen parhaita. Mutta aloitusraita The Damn Crystals on, kas kun heppu on yhdistänyt 10 minuuttia pitkään kipaleeseen periaatteessa useamman eri biisin ja puristanut jokaiseen osioon itsestään kaikki mehut. Loppulevy onkin alkuraidasta toipumista, mutta eipä sitä aloituksen jälkeen ole välttämätöntä kuunnellakaan. (Niina Virtanen)

Dizzy Miss Lizzy -yhtyeestä tuttu Christensen käyttää 646 sekuntia kristallien kiroamiseen.

Kappaleen voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 324 Opeth – The Devil’s Orchard

Opethin The Devil’s Orchard on ainutlaatuinen metallibiisi, sikäli kun sitä sellaiseksi voi nimittää. Vaikka se pitää sisällään perinteistä kitarasooloilua ja Jumalan kuolemaa julistavia lyriikoita, olisi itse Zappakin ylpeä kappaleen jazzille ja progelle kumartavista melodiakuluista, kikkailuista ja rakennemuutoksista. Mystistä tanssia genrerajojen tuolla puolen. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 323 Panic at the Disco – Sarah Smiles

Tänä vuonna entinen emobändi osoitti osaavansa tehdä kiinnostavaa poppia Vices & Virtues -levyllään. Sarah Smiles kuulostaa 20-luvun Pariisista temmatulta. Kornista nimestä huolimatta laulaja Brendon Urie hurmasi tulevan vaimonsa kappaleella. Eikä ihme, sillä biisi on ärsyttävän tarttuva ja mahdottoman suloinen, juurikin siksi, että se ei ole perusrakkausballadi. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 322 Bottin, Francisco & Rodion – BFR (Space)

Nu-italo-maestro Bottin jamittelee kaveriensa kanssa vanhakantaisesti rynkyttävän tanssiraidan, jolla on geeneissään melko kattava neurodiskofunkin perimä: Talking Headsin Cities, pari Bowien F-alkuista biisiä, 20 prosenttia Princen tuotannosta. Tilaa on parketilla hintsusti, joten BFR uudisraivaa hosumalla kieli- sekä lyömäsoittimin. Yksinkertaista, liikuttavaa. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 321 D-A-D – A New Age Moving In

Murean stoner-pörinän kuljettama hard rock -ralli on takuuvarmaa tanskalaislaatua – siis mitä oivallisinta jytäilyä. Tanakka soittotatsi ja sopivan karvainen soundi tukevat tyrnästi potkivaa biisiä, joka viehättää takuutarttuvalla melodiallaan sekä pontevalla soitannallaan. Kappaleen jämäkkä letkeys ja jympsäkkä groove täydentävät kokonaisuutta mitä mainioimmin. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 320 Black Motor – Voodoojenkka

Kusti Vuorinen on ihme jätkä. Sillä on varpaat syvällä mullassa ja pää jossain oksalla, lehtien seassa. Kustilla on oma älyttömän kova bändi, Tampo, mutta kyllä Black Motor tuntuu olevan se hienoin tapa saattaa näitä sävelkulkuja maailmaan. Sippola-Rauhala–Laihonen-triumviraatti louhii syvältä ja soittaa telepaattisesti, kuin toistensa päissä. Hiukan pelottavaa. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 319 Veronica Maggio – Jag kommer

Tässä on aivan vastustamaton kappale. Biisiin on tarttunut niin suuri annos rakastumisen ensihuuman ylikierroksia, että jo pelkästä Jag kommerin kuuntelusta meinaa hengästyä. Ruotsalaiset osaavat tällaisten kepeiden mutta ei lainkaan harmittomien poprallien tekemisen. Ja kun albumi on nimeltään Satan i gatan, pitäisi olla selvää, että kyse on silkasta neroudesta. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 318 Erland & the Carnival – Map of an Englishman

Grayson Perryn Map of an Englishman on mitä vangitsevin maalaus: keskiaikainen kartta ihmismielestä, jota ympäröivät skitsofrenian ja paranoian valtameret. Erland & the Carnivalin laulu kertoo ahdistavasta aiheestaan huolimatta lohdullisen viestin: pelko piirtyy tekstissä vuoriston saartamaksi metsäksi, ja rakkaus on vahva. Biisi sitä paitsi kuulostaa Ristolta! (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Panic at the Discon – huutomerkillä tai ilman – esikoisalbumi A Fever You Can’t Sweat Out (2005) oli yksi 2000-luvun alun emo-buumin hämmentävimmistä hedelmistä, hysteerisyydessään kiehtova mutta kenen tahansa yli 20-vuotiaan korviin kuuntelukelvoton kokoelma musiikillisia epäsikiöitä, jotka yhdistivät turboboostatun punksahauksen musikaalimaiseen räikeyteen, progressiivisen rockin arvaamattomuuteen ja täydelliseen tyylitajun puutteeseen.

Kun levyn kappaleilla vielä oli niinkin surmattavia nimiä kuin The Only Difference Between Martyrdom and Suicide Is Press Coverage, Lying Is the Most Fun a Girl Can Have Without Taking Her Clothes Off ja There’s a Good Reason These Tables Are Numbered Honey, You Just Haven’t Thought of It Yet, oli kuulijan kannalta ainoa oikea ratkaistu juosta pakoon – kauas ja lujaa.

Levy myi 2,2 miljoonaa kappaletta ja nosti nuoren yhtyeen supertähteyden kynnykselle. Luonnollisesti.

Kynnys jäi Panic at the Discolta ylittämättä, niin absurdin äkkikäännöksen yhtye kakkosalbumillaan teki. Äärimmäisen raivostuttavasti nimetty Pretty. Odd. (2008) ei nimittäin enää tulvinutkaan lasvegasilaista jrockia vaan mitä konservatiivisinta setärockia. Panic at the Disco halusi olla The Beatles.

Hämmästyttävintä Pretty. Odd. -albumissa oli, että itse asiassa se oli… oikein hyvä. Panic at the Disco löi tukun ziljoona kertaa arvostetumpia retrorock-kollegoitaan mainiolla kokoelmalla The Kinks-, The Zombies-, The Smiths– ja Steely Dan -pastisseja.

Levy ylsi vain noin viidenneksen edeltäjänsä myynnistä ja palautti nuoren yhtyeen piirustuspöydän ääreen. Luonnollisesti.

Kaksi vuotta väkerretty Vices & Virtues on itse asiassa Panic at the Disco Mk. II:n esikoisalbumi. Heinäkuussa 2009 kitaristi Ryan Ross ja basisti Jon Walker jättivät kenties uppoavaksi arvioimansa laivan ja perustivat Pretty. Odd. -albumin hengessä retroilevan The Young Veins -yhtyeen.

Laulaja Brendon Urie ja rumpali Spencer Smith jäivät kahdestaan. Eivätkä todistusaineistosta päätellen tienneet mitä tehdä.

Vices & Virtues on nimittäin hirvittävän mitäänsanomaton albumi. Sillä voi kuulla vain hentoja kaikuja varhaisen Panic at the Discon ADHD-raivostuttavuudesta tai Pretty. Odd. -ajan melodisesta vaivattomuudesta.

Vices & Virtues on kokoelma yksinkertaisia, osin jopa hävettävän kehnoja punkpop-ralleja, jotka kenties maailman epäkiinnostavin tuottajakaksikko John Feldmann (Good Charlotte, Plain White T’s) ja Butch Walker (Avril Lavigne, Dashboard Confessional) on tappanut tarpeettoman koristeellisella ja siloitellulla soundilla.

Panic at the Disco kurottaa monessa kappaleessa kohti musemaista dramaattisuutta, mutta mätkähtää nolosti nokalleen, sillä minkäänlaista yhtenäistä visiota siitä, mitä bändin pitäisi vuonna 2011 edustaa, ei tunnu kellään olevan.

Yhtyeen ja tuottajien epätoivoa ja fokuksen puutetta kuvaavat hyvin esimerkiksi Let’s Kill Tonightin turhaakin turhemmat elektroniset höysteet tai Sarah Smilesin teennäiset haitari-introt tai mariachi-väliosat.

Brendan Urien teatraalisessa lauluäänessä on yhä tenhoa, mutta useimmiten hän kuulostaa kovin eksyneeltä, yksinäiseltä.

Levyn avaussingle, täydellisen keskinkertainen voimapoplaulu The Ballad of Mona Lisa, osoittautuu lopulta levyn parhaaksi kappaleeksi. Lähelle onnistumista yltävät myös kauniin säkeistömelodian koristama Trade Mistakes ja kelvollinen Ready to Go (Get Me Out of My Mind), yksi levyn monista Killers-yritelmistä.

Muuten levyllä ei ole mitään, mistä ainakaan itse jälkipolvilleni mainitsisin.

29Liian suuri osa Panic at the Discon lahjakkuudesta nähtävästi lähti yhtyeestä loikanneen Young Veins -kaksikon matkaan. Ei olisi yllätys, jos viimeistään loppuvuodesta Brendon Urie tiedottaisi keskittyvänsä vastedes soolouraansa.

Video ei ole enää saatavilla